Asetaldehydin hapettamista sunnuntaiaamussa

Tattadadaa: minulla on ensimmäistä kertaa krapula yli kahteen kuukauteen. Mitä olenkaan menettänyt? Moikuvan päänsäryn, käsien vapinan ja oudon, asiattoman hilpeyden ainakin. Pahimmillaan myös pahoinvoinnin. Krapulani ei ole kovinkaan paha, nyt kun asiaa muistelen, on jyskyttävä päänsärky ollut aiemmin ihan sunnuntaiaamun peruskauraa. Ihmettelen kyllä, miten olen sellaista sietänyt, krapulahedari on nimittäin todella kova, kuin joku paukuttaisi perunanuijalla päälakea rytmikkäästi ja nauraisi häijysti päälle. Onneksi minulla on vielä jättiburanoita viisurileikkauksesta, napostelin sellaisen yhdessä greippilimonadin kanssa ja olo on jo paljon parempi. Luojan kiitos, minulla ei ole (ainakaan vielä) krapulaan kuuluvaa instant-masennusta.

Osasyy alkoholinkäyttöni vähenemiseen on ollut se, että olen ollut oikeasti todella surullinen krapulaisena: herännyt painajaisiin jossa niin ystäväpiirini, vanhempani kuin työyhteisönikin näyttävät minulle ovea ja nureksinut niitä painajaisia hereillä. Krapulani ovat myös selkeästi pahentuneet (tämä on aihe, joka tulee aina esille kun samassa tilassa on useampi kolmekymppinen kallistelemassa mukia) enkä halua haaskata arvokkaita vapaapäiviä pöntön halimiseen (ellei pöntöllä tarkoiteta kissaa). Viime kesänä kun tuhosimme joukolla Veloenan ja Vompin hääviinejä puistossa, taisi useammallekin tulla pienoinen ”myrkytys” ”vanhentuneesta” viinistä (oikeasti taisimme vain juoda sitä ihan liikaa). Seuraavana aamuna tarvoin töihin pää humisten, piilottelin tietsikkani takana, ettei kukaan vaan nakittaisi minulle mitään sekä kävin tarkastamassa konsernimme saniteettitiloja useammassakin kerroksessa (minua hävetti käydä samassa vessassa puolen tunnin välein). Onneksi oli vielä kesäloma-aika eikä kukaan tainnut kuulla oodejani arabialaiselle. Viimeinen niitti krapuloille olivat syntymäpäiväni pikkumökillä: johonkin lievään hippajännitykseen litkin useita booli- ja punaviinimukillisia ja vieraiden lähdettyä katselinkin televisiosta jotain yhdentekevää toimintaleffaa vain yksi silmä kerrallaan auki, koska muuten olisi pyörryttänyt liikaa. Ja seuraava päivä menikin sitten sohvalla inistessä vaikka piha oli täynnä tuulen ja sateen paiskomia kertakäyttöastioita.

Eilen taisin juoda hiukkasen liikaa silkkaan hermoiluuni.Olimme 30-vuotisjuhlissa, joista en oikein ilkeä sanoa muuta, kuin että joillekin ei todellakaan sovi viina. Siinä vaiheessa kun pihalle sisävaatteissa laukannut, kalliolle torkahtanut päivänsankari saatiin raahattua sisään hyperventiloivana päätimme lähteä pois. Kotona joimme vielä vähän ja poltin L:n sikareiden seuraksi jotain kolme tai neljä tupakkaa. Puolen tunnin sisällä. Yök.

Krapulaani ei vähennä lainkaan se seikka, että minulla on parastaikaa kuukautistet (tästä tulikin melko naturalistis-kehollinen bloggaus). Olen menkoistani täpinöissäni kuin teinityttö (paitsi että teininä inhosin ja häpesin kuukautisiani ja salailin niitä muilta, olihan se ihan kauhean noloa että keho oli valmis vauvaan mutta ei ollut ikinä edes pussannut ketään), tulevathan ne ensimmäistä kertaa kunnolla yli puoleen vuosikymmeneen. Ehkäisyvälineratkaisun muutettua muotoaan hieman vähemmän mekaaniseksi kehoni on palautumassa takaisin omaan kiertoonsa. Jonkinlainen kierto minulla on tietenkin ollut kierukankin aikana, pemssiä on vain ollut vaikeaa hahmottaa, kun sitä ei ole seurannut helpottava vuotojakso. On vain todennut, että kylläpä viime viikolla itketti ja suretti, nyt ei enää. Mutta nyt, oi! Kehoni toimii kuten naisenkehon kuuluukin, kohdun limakalvo poistuu tarpeettomana tehdäkseen tilaa seuraavan kierron prosesseille. Alavatsa on ajoittain kipeä mutta ei tulisi mieleenkään ottaa särkylääkettä: kivut eivät vastaa niitä teiniaikojen tuskia ollenkaan (silloin olin aivan halvaannuksissa kivusta ja sain ensimmäisien kuukautisteni aikaan myös pari migreenikohtausta, hirveä yhdistelmä) ja tuntuvat niin eksoottisilta, että oikeastaan nautin niistä. Kipu liittyy euforiseen puhdistumisen tunteeseen, sen normaalius ja ei-vaarallisuus tekee siitä helposti kestettävän. Nyt taitaa olla niin, että minun täytyy vihkiä itseni kuukuppilaiseksi. Ostaessani siteitä kaupassa olin suunnilleen yhtä hukassa kuin mies rintsikkaosastolla: miten näitä käytetään, miksi nämä ovat niin erilaisia keskenään, hurjasti erivärisiä pakkauksia ja koristeellisia kuoseja, osaako tämmöisiä nyt ostaakaan? Eivätkä siteet edelleenkään tunnu kovin mukavilta (puhumattakaan tamponeista, niitä en ole pystynyt ikinä käyttämään).

Krapulassa on, näin harvoin koettuna, jotain rappeutuneen hauskaa. Krapula on väärän kuninkaan päivä: elämänhallinnan voi heittää hetkeksi tunkiolle (olen elänyt koko syksyn kuin nunna paitsi mitä hmm.. avioelämään tulee), voi tuijottaa dvd:ltä Simpsoneita ja syödä pizzaa (oi, pizzaa, siitä on kuukausia ja taas kuukausia) ja kikattaa aivottomana. Nuorempana krapulapäivä saattoi tarkoittaa uutta baariturneeta: oltiin menty perjantaina jatkoille johonkin kommuuniin, dokailtu aamuun asti ja nukahdettu ties mille sohville tai ties kenen kainaloon. Seuraavana päivänä heräiltiin, syötiin krapulanälkään kaapit tyhjiksi (ja verotettiin kämppistenkin safkoja) ja alettiin soitella porukkaa kokoon. Sitten istuttiinkiin siinä halvassa Kalevankadun baarissa koko päivä, poltettiin aski tupakkaa (tuona outona aikana baareissakin sai polttaa) ja naurettiin mahat kipeiksi. Välillä mentiin jonkun kotiin syömään siivottoman kalliita juustoja ja jatkettiin kotihippoihin, jossa booliin oli lorautettu pirtua. Ja lopulta ajeltiin taksilla puolisalaa jonkun ihanan kanssa kotiin eikä todellakaan menty heti nukkumaan, ja vielä seuraavanakin aamuna nauratti ja vähän vapisutti ja vanhempien kanssa sovitulla lounaalla piti yrittää vaikuttaa siltä, ettei haluaisi juoda koko kannullista vettä kerralla.

Nyt puntaroin kahden vaihtoehdon välillä: vietänkö krapulapäivää vai normipäivää uinteineen ja muine vapaapäivähommineen? Koen ansainneeni vaihteeksi jotain epäterveellistä (hullua, miten yksi epäterveellisyys oikeuttaa toisen, mutta niin se vain menee, vähän kuten silloin, kun isäni hävisi pariisilaiselle korttihuijarille ison summan rahaa ja äiti vei hänet lohduksi syömään kalliiseen ja hyvään ravintolaan: kaksi rahareikää ikäänkuin neutraloivat toisensa) mutta toisaalta huominen (maanantai!) on paljon helpompi, jossen aivan villaannu irtokarkki-hömppäleffailijaksi.

Minä ja herra Darcy

Vii-hani lainasi minulle tällä viikolla BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo –sarjan dvd-taltioinnin. Olen katsonut sarjaa melkein joka ilta innoissani, samalla liian luiroa, mutta silti päättäväisesti jatkettua mohairkaulahuivia kutoen. En jaksa hävetä sitä, etten ole ikinä lukenut Jane Austenia vaan sivistykseni näistä ihmissuhdestooreista perustuu ainoastaan elokuviin ja sarjoihin. Jotkut pukujutut toimivat paremmin visualisoituina, en aivan välttämättä osaisi kuvitella 1800-luvun alun pukuja oikein, etenkin jos käännökset ovat epätarkkoja. Hahmotin vasta aikuisena, millainen oli Pikku Naisissa usein esiintynyt ”hilkka”, uudemmassa käännöksessä se oli nimittäin käännetty oikeaoppisesti bonetiksi. Lapsena Pikku Naisia lukiessa kuvittelin hilkan aina vauvanhattumaiseksi kypäräviritelmäksi ja ihmettelin, miten sellainen päässä voi käydä teatterissa. En muuten lainkaan pidä yrjöjen aikaisesta (nauran tässä kohtaa ihan hulluna tuolle ”yrjöjen ajalle”, kypsää, vai mitä) pukeutumistyylistä, miehillä on omituisia, edestä pussittavia housuja (ehkä ns punkotuksen peittämiseksi) ja naisilla heti rintojen alta säkkimäisiksi leviäviä, lakanakankaasta tehdyn näköisiä mekkoja joissa kaikki näyttävät raskaana olevilta (mahdollisesti tarkoituksella). Hmm, aika mielenkiintoista: miesten sukupuolitunnukset on peitetty ja naisten hedelmällisyyttä korostettu, nykyään me kaikki voimme (emmekä vain voi vaan meiltä lähes odotetaan sitä) tasavertaisesti korostaa omia hedelmällisiä paikkojamme, oh. Nyt eksyn pahasti sivuraiteelle, mutta olen hiukkasen käärmeissäni luettuani Hesarin välissä jaettua Ilta-Paskan viikonloppuliitettä (miksi! miksi? eikö Nyt-liitteessä ole tarpeeksi? Tosin nyt kun Anu Silferberg kolumnoi Nytissä on lehden profiili noussut noin sata prosenttia). Iltaläsyssä kulmakarvaton supermalli ohjeisti tuoreita äitejä korostamaan naiseuttaan eikä selvästikään tarkoittanut sillä keisarileikkaushaavojen tai nännitulehdusten esittelyä vaan sitä, että oman markkina-arvon pimppaaminen takaisin huippulukemiin on pikkuvauvan äidille ensiarvoisen tärkeää, ettei mies lähde kävelemään. Vauvakilot pois, korkkarit jalkaan ja sotamaalaus naamaan. No, mikäs siinä, jos oma fiilis paranee laittautumisesta (ja tietty se paranee, kun taannoin luin, että Kätilöopistolla oli kokeiltu kiertävän kosmetologin palveluita vastasynnyttäneille äideille, pidin ideaa tosi hyvänä, en ainakaan itse ottaisi mieluusti tuttuja vastaan kulmakarvattomana ja punapilkullisena ja valvomisesta mustasilmäisenä), mutta tuonkin pitäisi lähteä omasta jaksamisesta eikä joistain natsihtavista neuvoista. En ole ikinä oppinut ymmärtämään sitä, miksi kauniit naiset loukkaantuvat rumemmille ja huolittelemattomammille kanssasisarilleen homssuisuudesta ja mahamakkaroista. Eikö pörrötukkaisten lenkkarinaisten katselu vain kohota laitettujen prinsessojen itsetuntoa, kun on joku johon tuntea paremmuutta? Entisenä pikkukaupungin pääsiäisnoitana (minua sanottiin yläasteella pääsiäisnoidaksi, koska olin niinkin hurja että pidin vihreää duffelia, miettikää, vihreää duffelia!) vieroksun kaikkea toisten pukeutumiseen puuttumista, manifestoituu se sitten jakkupukupakkona tai suomalaismammojen tyylittömyyden kauhisteluna tai huorahtavaksi leimaamisena. Harmillista on sekin, että tuota tuntuvat tekevän pääosin naiset toisilleen.

Minun piti kirjoittaa herra Darcysta. Colin Firthin esittämä Darcy on kieltämättä todella kuuma, tumma ja palavasilmäinen, täynnä pidätettyä intohimoa. Samalla Darcy on myös ylimielinen, penseä ja kanssaihmisiään aliarvioiva mulkku. Tiedän, että tarinan edetessä (olenhan nähnyt Ylpeyden ja Ennakkoluulon myös elokuvissa, tosin meinasin lähteä kesken pois koska Keira Knightley oli niin katastrofaalisen huono Elizabeth, on harmillista, kuinka lahjattomasta ihmisestä voi tulla Hollywoodin juhlittu tähti skilleinään pelkkä huomiotaherättävä alipaino ja mutruiset huulet) Darcy paljastuu kelpo mieheksi, kunnialliseksi ja rehdiksi. Minun silmissäni Darcyn ylimielisyys ja epäystävällisyys ovat vain niin suuria syntejä, etten tule pitämään hänestä sittenkään kun pääparin huulet yhtyvät. Olen tästä huomiostani oudon iloinen. Herra Darcy nimittäin muistuttaa niitä miehiä, joihin olen menneisyydessä rakastunut. Hymyttömiä, tunteetpeittäviä ja ihmisiin hiukan ylhäältäpäin hymähdellen suhtautuvia, joita minä olen vänkäämällä yrittänyt saada myöntämään olevansa edes joskus väärässä. Olen pitänyt tuollaista sähköistä väittelyä aika seksuaaliviritteisenä ja sitä se on joskus ollutkin. Nyttemmin, vakiintuneena ja siten väittelyt pelkkinä väittelyinä hahmottavana pidänkin tahtojen taisteluun perustuvaa soidintanssia aika epämiellyttävänä ajatuksena. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pidän iloisista, kilteistä ja kohteliaista miehistä, sellaisista joiden hymy on vilpitön eikä sarkasmin vääristämä.

Ylpeys ja ennakkoluulo piirtää tarkkanäköisen ja raadollisen ajankuvan naisen asemasta 1800-luvun alun Englannissa. Perintölakien takia perheen isän kuollessa, mikäli perheessä on vain naispuolisia jäseniä, koko omaisuus siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, jonka hyväntahtoisuudesta riippuu, millaiseksi jälkeen jääneiden naisten elämä muodostuu. Naisilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rikas naimakauppa ja niinpä nuoria tyttäriä kaupataaan hyvinkin härskisti. Keskustelusäännöt ovat tiukkoja; mitään tunnekeloja ei voida sanoa suoraan (saatikka että ryhdyttäisiin fyysisiksi, kädestäpitely tanssiaisissa on hurjinta mahdollista kanssakäymistä) vaan kaikki puetaan monipolviseen korukieleen, mutta toisaalta rahatuloista puhutaan aivan avoimesti ”hänen vuositulonsa ovat 500 000 vuodessa, iske kiinni tuohon miekkoseen”-tasolla. Köyhtyneiden yläluokan naisten elämän on täytynyt olla hirvittävän pitkäveteistä. Työtä ei tietenkään tehdä ja koska raha ei riitä teattereissa ja kutsuilla hurvittelemiseen, arkipäivät koostuvat kukkien poimimisesta ja koruompelusta. Kumpikin aktiviteetti on sinällään paikallaan (osaisinpa koruommella!) mutta elämänsisällöksi ne tuntuvat aika köykäisiltä. Elizabeth on siinä mielessä aikaansa edellä, että hän sentään hoitaa kuntoaan kävelemällä pitkiä matkoja (ja ilmiselvästi myös siksi, että rakastaa karua nummiluontoa) ja törmäilee aina välillä reissuillaan Darcyyn, josta seuraa molemminpuolista ilmehdintää ja jäykistelyä. Elizabethin nuoremmat sisarukset, kaksi pissistä ja nörtti rikkovat myös omalta osaltaan ajan naisihannetta, pissikset vonkaavat solttuja hyvin aktiivisesti, kikattavat ja hilluvat, nörttisisko lukee ja soittaa eikä piittaa pojista vähääkään.

Haluaisin hanskat. Ottaisin mieluiten nahkaiset, mutta etiikkani ei oikein taivu siihen. Tekonahkaiset eivät oikein toimi, niillä on taipumus kesiä ennen pitkää. Jos löytäisin oranssit tai punaiset, käytetyt ja tarpeeksi isot (mikä juttu sekin on että naisilla on ollut ennen vanhaan suunnilleen koivunlehden kokoiset kädet) nahkasormikkaat, olisin ihan onnesta soikeana. Tai sitten en, kulutusilolla on ikävä taipumus lyhytkestoisuuteen, kohta varmasti hinkuisin pipoa tai uusia talvikenkiä (minulla on kahdet talvikengät, toiset ovat nätit mutta liukkaat, hiertävät ja rikki, toiset taas mukavat ja toimivat mutta masentavan tylsät), uutta tietokonetta ja talvitakkia ja keittiönpöytää.

Lupiininmuokkausta ja omituisia tapoja

Tähän alkuun: kypsyin vihdoin siihen, ettei Lupiinin syöte toimi ilmeisesti siksi, että pohja on omilla melko hatarilla html-taidoilla kokoon kursittu. Hieno yläpalkkinikaan ei toiminut linkkinä. Nyt siis nappasin pohjakseni miniman ja muokkasin siitä väreillä edes hiukan lupiinimaisemman. Palautan palkin kun ehdin ja vähitellen, kun muistan mitä kaikkia blogeja luenkaan (fiksuna tyttönä menin deletoimaan blogistani kaiken sivuinfon heti kättelyssä) tuo linkkilistakin täydentyy. Bloggeri on samaan aikaan muuttunut paljon helppokäyttöisemmäksi ja kuitenkin vaikeatulkintaisemmaksi.... huoh. Gata haastoi minut meemiin, jossa paljastetaan viisi omituista tapaa (olen niin old school, että muistan tuon meemin jo kertaalleen reissanneen blogistaniassa joskus vuonna 2006). Koska olen huono haastamaan ketään (olen joissain tällaisissa jutuissa ihan neuroottisen huono: en esimerkiksi ikinä tingi kirpputorilla tai kehtaa huutaa bussikuskille, että hän on unohtanut jättää minut pois oikealla pysäkillä. Näissä kaikissa on jotain nolostumiseen ja nolaamiseen pohjautuvaa yliherkkyyttä.) Tässähän tulikin jo yksi omituinen tapa kerrottua.

1. En tykkää korianterista
Koska olen hippi (jossain määrin), kasvisruokailija (paitsi syön kyllä joskus kalaa) ja etnisen ruuan ystävä, minun pitäisi kaiken järjen mukaan tykätä myös korianterista. Minusta se maistuu kuitenkin ihan lutikalta ja pilaa pahimmillaan koko ruuan. Erityisesti tuore korianteri on kamalaa.

2. En tingi kirpputorilla
Monet ystäväni ovat suvereeneja tinkaajia, itse en osaa sitä ollenkaan. En halua suututtaa kirpputorinmyyjää enkä vaikuttaa ylenkatsovalta myytyjä tuotteita kohtaan. Olisin varmasti ihan pulassa marokkolaisella torilla: paikat täynnä ihania kankaita, mattoja ja esineitä, mutta ei kykyä neuvotella hinnasta. Tästä syystä en ikinä käy eräässä vanhojen astioiden liikkeessä Kalliossa: paikan pitäjä saattaa suutahtaa kun hintatiedusteluun saatuun vastaukseen reagoi pelkällä nyökkäyksellä eikä ala hullun lailla venyttää hintaa alaspäin.

3. En osaa virkata
En vaan, piru vieköön, opi virkkaamaan. Väittävät sitä kutomista helpommaksi ja kutomisen osaan. Vasenkätisyydelläni on tekemistä asian kanssa: ala-asteella olin ryhmän ainoa vasenkätinen ja minulle opetettiin aina kaikki viimeisenä ja melko takaperoisesti. Sain luvan kanssa jättää kesken palmikkopannan, koska siitä ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Uskon kyllä, että voisin ehkä oppia virkkauksen, olenhan tavallaan ihan näppärä käsistäni, tosin heiniäni on enemmän suunnittelu kuin toteutus.

4. Puntaroin sanoja
Vaikka Facebookissa, meileissä ja tekstareissa tulee käytettyä pikkukirjaimista x-kieltä, olen hyvin tarkka sävystäni. Pyrin lisäämään asiallisiin viesteihin hymiön ja kevennän vakavia juttuja välihuumorilla. Tämä siksi, ettei kukaan vain pahastuisi. Sama pätee toiseenkin suuntaan: asiallisen toteavat viestit saavat minut usein pohtimaan, olenko loukannut viestijää jotenkin? L:n (jonka viestimistyyli on hyvin asiallinen) kanssa tämä on ratkaistu yleisellä, signaturen kaltaisella pus:illa viestin lopussa. Kun pus tulee, tietää, että kaikki on ookoo.

5. Rakastan onnettomia rakkaustarinoita
Lempielokuvani ja -kirjani kertovat yleensä onnettomista ja joskus hyvin sairaistakin ihmissuhdekuvioista. Minulla on käynyt rakkausasioissa onni: en ole särkenyt sydäntäni koskaan aivan tohjoksi, minua ei ole petetty ainakaan kovin härskisti, olen koko aikuisikäni saanut rakkautta parisuhdemielessä(kin). Ehkäpä tästä johtuu, että tunnen vetoa kierotuneisiin suhteisiin, sellaisiin, joilla ei alun alkaenkaan ole elinmahdollisuuksia (kuten nyt vaikka elokuvista Bitter Moon ja kirjoista Lolita). Syystä, jota en osaa selittää auki, olen myös ihan nuoresta asti tuntenut suurta mielenkiintoa juuri Lolita-myyttiä kohtaan, ehkäpä tämäkin siksi, että potentiaalisessa Lolita-iässä olin vanttera ja valkokulmakarvainen tytönjunttura, hyvin kaukana sirojäsenisestä ja hiilenmustaripsisestä Dolores Hazesta (ja hyvä niin, en olisi kaivannut keski-ikäistä äijää panemaan koko heräävää seksuaalisuuttani lopulliseksi traumasykkyräksi).

Siitäpä meemiä nappaamaan kaikki omituiset tyypit!

Muotinäytöksessä

Koska minulla on äitiini läheinen, joskin aika myrskyisä suhde, vietän mielelläni aikaa hänen kanssaan. Käymme näyttelyissä ja kävelyillä ja torilla, joskus kaupoissakin. Viimeksi mainitusta olen luopunut, koska äiti haluaisi aina pukea minut ”kerrankin siististi” ja ehdottelee ihan vamoja vermeitä jolloin hermostun ja riita on valmis. Tähän pukemiseen nimittäin liittyisi myös tavaran maksaminen, mitä en sinällään pidä nöyryyttävänä mutta mikäli se tarkoittaa sitä, että äiti myös valitsee ostettavan vaatteen, alan pullikoida. Viime viikolla liikuimme varsin vaarattomilla ostosvesillä, olimme nimittäin kalliin ja suomalaisuusmielikuvalla ratsastavan, erityisesti retrokuoseistaan tunnetun vaate- ja sisustusketjun kanta-asiakastapahtumassa (kyllä te arvaatte mikä pulju on kyseessä, en kerro sen nimeä tasan siksi, että Lupiini ei ole mainosblogi paitsi joskus antimainosblogi) jonne lähdin sekä tavatakseni äitiä että ostaakseni ketjun mustan, fiksunnäköisen repun (reppujen laadulle on tapahtunut jotain kamalaa: viime heinäkuussa laukkuliikkeestä ostamani reppu on monesta paikkaa aivan riekaleina vaikka sillä on kannettu vain uimakamoja, jotka märkinäkin painavat korkeintaan kilon-pari). Vaikka olenkin monasti pettynyt suomalaisketjun laukkujen laatuun (ne taidetaan tehdä nykyään jossain huitsinnevadan hikipajoissa) päätin kuitenkin haluta tukevan ja tyylikkään repun, kulkeehan sellainen selässäni nykyään jotakuinkin joka toinen päivä.

Kanta-asiakasillasta en tiennyt etukäteen muuta kuin että siellä on luultavasti punaviiniä ja sehän nyt maistuu aina (kumma juttu kuinka paljon helpompaa on kieltäytyä herkuista kuin punaviinistä, näin aikuisena, tosin en yleensä kieltäydy kummastakaan, herkkupolitiikka pysyy epäneuroottisen tasapainoisena kun ottaa vastaan tarjottuja jos tekee mieli mutta välttää ostamasta vain itselleen). Punaviiniä tosiaan oli tarjolla, sitä siemaillessa jaksoi katsoa läpi tunnin muotinäytöksen. Mallit kepsuttelivat kauniissa villakangastakeissa ja glamourmekoissa, ranskalainen musiikki soi, kaikki oli kallista ja pehmeää ja siloiteltua. Vino virneeni syveni kun muotinäytöksen juontaja kertoi innovatiivisena seikkana että ”on mahdollista yhdistellä myös useiden suunnittelijoiden tuotteita samassa asukokonaisuudessa!”. No shit! Sitähän minäkin teen ja vielä joka ainoa päivä, ainoa vain, etten tiedä kuka on suunnitellut kirppishameeni ja Prismasta ostetun trikoopaitani. Näytöksessä nähtiin myös eksentrinen lehmätaiteilija jonka kuulin myöhemmin keskustelevan myyjättärien kanssa turkiksestaan, että onko se piisamia vai minkkiä vai mitä. Suhtautumiseni k.o. taiteilijaan on ristiriitainen: pidän hänen töistään kovasti enkä näen automaattisesti pahana edes sitä, että lehmäkuviot on brändätty lautasliinoihin ja tiskirätteihin. Muinaiskarjan vaaliminen on jees ja friikin elämäntavan sulattaminen osana elävää kaupunkikuvaa on jees. Tuohon suhteutettuna turkisten käyttö vain tuntuu erityisen oudolta ja julmalta, miksei eläimiin suunnattu hellyys ja huolenpito ulotu kaikista lajeista välittämiseen?

Muotinäytöksen jälkeen löysin reppuni ja äitikin teki hankintoja. Kävin katsomassa ihanien villakangastakkien hintoja, ne heiluivat siinä viidensadan euron paikkeilla. Hinta tuntui siivottoman kalliilta vaikka sitten toisaalta, jos takin hankkisi loppuelämäkseen (sen sijaan että ostaa vajaan huntin takkeja kolmen vuoden välein aina siinä vaiheessa kun edellistä on vaikeaa pukea päälle vuorin harsuunnuttua riekaleiksi) olisi summan pulittamisessa mieltäkin. Mutta onneksi minulla ei missään nimessä ole rahaa mihinkään noin kalliiseen, joten voin säästää itseni spekulaatioilta.

Sorrun joskus edelleen halpisvaatteisiin vaikka yritänkin noudattaa kestävän kulutuksen periaatteita. Ennen muotinäytöstä kiertelin myymälöissä etsimässä mustaa kellohametta (koska olen tahrinut edellisen mustan kellohameen maaliin, kuten myös sitä edellisen, kaksi kellohametta puolen vuoden sisään, mikäköhän juttu tässäkin on) ja meinasin jo sortua halpaketjun salsahameeseen. Sitten minut kuitenkin valtasi se sama oudon hankalasti eriteltävä ahdistus kuin ennenkin halpakaupoissa: alan nähdä mielessäni rikkinäisten, kuluneiden ja nyppyyntyneiden halpojen trikoo-, sifonki- ja lycravaatteiden kasoja. Mustaa, viininpunaista, harmaata, kuoseja ja värejä kulkeneena valtavista tehdashalleista nopeasormisten lasten käsien kautta rahtilaivoihin, sieltä varastoihin ja lopulta myymälöihin, joista ihmisten vaatekaappeihin ja sitten muutaman pesun jälkeen kaatopaikoille. Keskenään lähes samanlaisia tunikoita, hameita, legginsejä, neuleita jätteeksi muuttuneena. Olen edelleen ihan liian riippuvainen ostamisen tuomasta, lyhytaikaisesta nautinnosta vaikka muistankin hyvin, kuinka nopeasti se nautinto laantuu ja muuttuu epämääräiseksi ahdistukseksi. Ellei sitten ole kyse oikeasti onnistuneesta hankinnasta, kuten mustasta kellohameesta, jonka täpärästi löysin ennen muotinäytöksen alkua.

Genius loci

Käveltyämme L:n ja äidin kanssa täpötäyttä, iloisten koirien ja pariskuntien kansoittamaa Kaivopuistoa keksimme kotimatkalla käväistä kahdestaan vielä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Muistan käyneeni paikassa viimeksi joskus parikymppisenä, silloinkin keskellä talvea, valokuvaamassa vaahterapitsiä ja uusbarokkista taloa, josta kuulemma piti alun alkaen tulla Suomen kuninkaan linna. Joka kevät ajaessani sporalla Kaisaniemen ohi olen ihastellut poikkeuksellisen helakanliilana kukoistavaa pensasta lähellä aitaa, mutta en ikinä ole saanut aikaiseksi mennä tarkastelemaan sitä lähemmin.

Aloimme kiertää puutarhaa oikealta puolelta, kävelimme polkua valtavien, kierteisten vaahteroiden katveessa. Tummanvihreä, riippuvaoksainen kuusiryhmä oli kuin hautajaissaattue iloisenväristen lehtipuiden keskellä. Polulla oli pitkänomaisia, ruskan raidoittamia lehtiä, aidassa köynnöstivät punaiset kuusamat ja viini, jossa oli pieniä, punaisia marjoja ja vihreitä kukkia. Päärakennuksen lähellä muhoilivat erilajiset kurpitsat: oli vaaleankeltaista kuumainen pallo, isoja turbaaneita, valkoisia custard-kurpitsoita ja tummantummanvihreitä mötiköitä. Mietiskelimme, tarjoillaanko nuo kurpitsat myöhemmin läheisessä Unicafessa vai saako joku työntekijöistä ne kotiinsa. Kurpitsapenkissä kukoistivat samettikukat, valtavat, naamaa suuremmat auringonkukat ja syvänliilat hajuherneet, vielä lokakuun puolivälissä sitkeinä ja hehkuvina.

Kävellessämme kohti neliskulmaista tekolampea ihmettelimme makean sokerista tuoksua ja pikkuhiljaa voimistuvaa vanhanaikaista posetiivimusiikkia. Pohdiskelin ensin, voisiko joku kukista tuoksua niin vahvasti poltetulta sokerilta, mutta nähdessämme aidan toisella puolella nousevan sirkusteltan katon saivat tuoksu ja musiikki selityksensä. Posetiivimusiikki kuului joskus vaimeampana, joskus selkeämpänä, sen sijaan liikennettä ei kuulunut lainkaan, ilmeisesti suuret puut toimivat loistavana meluvallina. Istuimme hetken mustavetisen lammen rannalla, katselimme koristeellista, englantilaistyyppistä kasvihuonetta ja lammesta nousevia, osin purkautuneita osmankäämejä. Myöhään kukoistavat, tummanpunaiset ruusut peilautuivat veteen, jossa kellui reunoistaan rispaantuneita lumpeenlehtiä. Lammen ympärillä kasvoi maahan asti riippuvia rautatieomenapuita punaisin ja vaaleanvihrein hedelmin. Maistoimme pudokasta, se oli happaman aromikas ja tiivis.

Lähellä Kaisaniemen puistoon rajautuvaa aitaa kasvoi vitivalkoisiksi haaltuneita, höytyväisiä kaisloja ja valtava parsapöheikkö punaisin marjoin. Kasvihuoneen seinustalla marjojaan ryöpytti käsittämättömän kirkkaanoranssi pensas, suoraan aloittelevan, saturaatio-nakkulaan rakastuneen photosoppaajan käsistä (olin itse aikoinaan sellainen photoshoppaaja, voi niitä neonpinkkejä ruusuja ja myrkynliiloja orvokkeja kuvankäsittelytöissäni!). Pengerteillä kasvoi sinisiä ja keltaisia kelloja, näimmepä yhden syysmyrkkyliljankin, jota myös alastonimmeksi kutsutaan. Alaston impi näyttää hämäävästi krookukselta paitsi että on vähän pienempi. Kukissa pyöri muutamia, jo pöhnäisiä ampiaisia hitaina ja hämmentyneinä. Notkelmassa kasvava, tummalehtinen rhododendron oli tehnyt jo toiset, valkeat kukat. Jalohortensiat olivat muutuneet ruskeiksi ja keveiksi, tuuli juoksutti kuohkeita palloja pitkin polkua. Joku suikalelehtinen hento puu paloi viininpunaisena, taustalla posetiivi soitti Edith Piafin La vie en Rosea.

Torstaista tarinointia

Perjantaina minulta leikattiin viisaudenhammas alaleuasta. Hammaslääkäri oli ihana, keski-ikäinen nainen joka kyseli jatkuvasti "onko kaikki hyvin", kosketti olkapäätä ja antoi lisää puudutusta kun vähän värähdin poran pieniessä hammasta. Hän sanoi, että kaikki kipu on aina turhaa ja vahingollista, siitä jää muistijälki aivoihin. Kuinka erilainen asenne kuin lapsuuden hammaslääkäreillä! Viime kuussa minulta paikattiin pieni reikä hampaasta ja siihenkin sai itsestään selvästi puudutusta, vieläpä lisää pyydettäessä. En ole aikuisiällä ikinä pelännyt hammaslääkärissä (itse asiassa hammaslääkärissä on melko ihanaa koska mahdollisuudet kuulla esimerkiksi syöpädiagnoosi ovat melko olemattomat, vaikka onhan niitä kielisyöpiä olemassa, kääk, ja muutenkin hoitoprosessit keskittyvät tiettyyn, selkeärajaiseen alueeseen) mutta kärsinyt kyllä olen. Muutamia vuosia sitten minulta juurihoidettiin suurta poskihammasta useita kertoja ja se sattui aina, puudutuksesta huolimatta. Nyt selvisi, ettei hammas ole edes kuollut vaan sykkii tulehdusta edelleen ja se vedetään pois seuraavan viisurin mukana. Mainiota, en olisi millään jaksanut uutta hermojenronkkimissessiota!

Noin yleisestikin olen ollut aistivinani yleistä lempeys- ja sallivuushenkisyyttä lääketieteen ja hyvinvoinnin piirissä. Jos nyt vaikka ajattelee liikuntamuotoja: nykyään löytyy jumppia ja muita lajeja ihmisille, jotka eivät halua tai kykene esimerkiksi loikkimaan entusiastisesti ylösalas tai muutenkaan arvosta erityisesti teknistä taituruutta tai verenmakua. Minäkin olisin varmaan lopettanut liikunnanvihaamisen jo kymmenen vuotta aiemmin, jos olisin tiennyt Niasta tai vesijuoksusta. Kun kävin teini-ikäisenä fysioterapeutilla polvilumpioitani hoidattamassa hän teetti minulla vaikeita ja raskaita reisilihasliikkeitä ja nauroi vähän väliä demonisesti ja vittuili siitä, ettei minulla ole jotain helkutin perslihasta käytännössä ollenkaan (se oli sellainen lihas joka näkyy vain paljon treenaavilla ihmisillä, vähän kuten pyöristynyt takareisi, josta tunnistaa tanssijat). Viime viikolla taasen ortopedi kehotti treenaamaan reisiä ”televisiota katsellessa” (en oikaissut, koska en halua olla se The Onionin mies joka jatkuvasti mainitsee ettei hänellä ole teeveetä) jäykistämällä ja rentouttamalla vuoronperään ja muutenkin luottamaan liikunnassa omaan harkintaan.


Olen päättänyt äänestää kuntavaaleissa maahanmuuttajanaista. Oletan maahanmuuttajalla olevan ikään kuin lähtökohtaisesti ainakin asioiden suhteuttamiskykyä ja osaksi äänestyspäätökseni on reaktio siihen, miten monet ihan ajattelevankin oloiset ihmiset ovat alkaneet vakavissaan sympata sitä yhtä eiralaista rasistia. Maahamuuttajien ja etenkin Islamin demonisointi ja dehumanisointi tuntuu olevan nyt ihan ookoo muissakin kuin punaniskapiireissä. Ateistina ja feministinä vieron toki itsekin islamia (kuten myös kristinuskoa) mutta minua ahdistaa se säälimättömyys ja stereotypisointi, jolla kaikki Suomestakin uuden kotimaansa löytäneet tapamuslimit niputetaan pommi-iskuja vähintäänkin symppaviksi sossupummeiksi. Joskus toivon, että nuo mamukriitikot menisivät hetkeksi vapaaehtoistöihin esimerkiksi pakolaisten vastaanottokeskukseen. Siellä voisi valjeta, miten hirvittävistä oloista pakolaiset tulevat, heillä on usein taustallaan kidutusta, raiskauksia, lapset ovat nähneet perheidensä kuolevan, moni kärsii kovista kivuista ja masennuksesta.

Tehtyäni vaalikoneen vierailin parhaiten mätsänneiden ehdokkaiden sivuilla tai blogeissa. Eräs ikäiseni nainen lempipuolueestani kirjoitti siitä, millainen epäkohta on, ettei synnytyssairaaloissa ole tarpeeksi perhehuoneita. Että on ahdistavaa kun tuore isä joutuu lähtemään kotiin ja jättämään tuoreen äidin ja vauvan kahden sairaalaan. Ettei söpö ydinperheidylli ihan heti synnytyksen jälkeen auvoisasti symbioidukaan. Voi kyynel! Nyt olen ilkeä, ehdokkaalla on paljon hyviä pointteja ja kanssani hyvin samantyyppinen arvomaailma ja eihän tuollaisen perhehuone-ongelman esiinnostaminen ole pois suuremmilta ongelmilta. Mutta silti, tuo on yksi syy, miksen hirveän mieluusti äänestä lapsiperheellisiä (jos he erityisesti korostavat sitä agendassaan). Minua eivät itse asiassa suomalaisten lapsiperheiden asiat hirveästi kosketa enkä näe heidän asemaansa kovin kurjana (voi olla, että parin vuoden päästä olen eri mieltä anoessani koliikkivauvan äitinä lykkäystä asuntolainan takaisinmaksuun), poislukien toki selkeästi syrjäytyneet tai ongelmaiset perheet. Enkä ihan tajua sitä valitusta lasikatosta juuri tässä äitiysasiassa: jos pitää kolmen vuoden äitiyslomia on ihan normaalia, että urakehitys hidastuu (noin ylipäätään en hahmota kauhean hyvin urakeskeisyyttäkään ellei kyseessä ole taiteilijuus tai joku muu tosi kutsumus-kutsumus, minulle työ on oikeastaan keino maksaa laskut ja saada jotain mielekästä puuhaa arkipäiviksi, plussaa on jos siitä saa vielä kicksejäkin, jota toki aina silloin tällöin tapahtuu).

On muuten mielenkiintoista, kuinka paljon vanhempia nykyään syyllistetään. Esimerkkinä nyt vaikka nämä Kauhajoen koulusurmat, mediassa oli paljon huolestunutta tekstiä siitä miten vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen ja SAMALLA he tukevat heitä epärealistisiin odotuksiin jonka seurauksena lapset menevät Idols-kilpailuihin ja haluavat väenväkisin julkimoiksi (ja jos eivät onnistu, ampuvat koulutovereitaan...) ja vastaavaa epäloogisuudessaan virnuiluttavaa moraalipuhetta. Julkkiksille haluaville teineille on helppoa nauraa, mutta ainakin itse muistan hyvin teini-ikäisen itseni, samaan aikaan epävarman ja huomionkipeän, kykyihinsä epärealistisesti suhtautuvan ja teatraalisen tytön, joka olisi aivan varmasti mennyt pyrkimään Idolsiin, jos niitä olisi 90-luvun alussa järjestetty. Enkä hahmota sitä, mitä pahaa siinä on, että lapset kasvatetaan uskomaan itseensä. Niistä ajoista, jolloin ammattikasvattajatkin neuvoivat olemaan kehumatta lasta ”ettei se ylpisty” ei ole vielä kovin kauaa, mutta minusta tuo kehumattomuusmetodi kuulostaa tuhat kertaa julmemmalta kuin tsemppaus ja lapsen erityislaatuisuuden painottaminen. Ja yleensä nämä samat vanhempiensyyllistäjät juuri katsovat niitä Idolseja ja vastaavia kieli pitkällä päästäkseen nauramaan väärinlaulavalle pissikselle, joka purskahtaa itkuun kun monta aikuista vittuilee ja mollaa eli ”palauttaa maanpinnalle”. On ehkä jossain määrin suomalainen piirre olla todella näreissään siitä, että joku ilkeää luulla itsestään liikoja (tätä näkee paljon, jos vaikkapa henkilö a kehaisee henkilö b:n muistuttavan vaikkapa jotain elokuvien kaunotarta, pitää henkilö c:n hönkäistä pontevasti a:n olevan aivan väärässä, esimerkki elävästä elämästä). Kuin pelkkä toisen hyvä fiilis (jee, näytän filmitähdeltä) olisi siinä määrin kateutta aiheuttava juttu, että se pitää heti tärvätä.

Pääsisipä jo kotiin, ehtisipä uimaan ja lukemaan ja katsomaan loppuun ne elokuvat jotka on lainattu viime perjantaina ja jotka siten pitäisi palauttaakin huomenna. Kiireessä on kyllä se hyvä puoli, että aika kuluu käsittämättömällä vauhdilla, en voi uskoa että on jo TORSTAI eikä esimerkiksi tiistai.

Kirje

Et vaadi, et pyydä. Toivot.

Et toivo paljoa. Vain sitä, mitä kaikki toivovat.

Toivomisen kuuluisi riittää.

Vaatimatta ja pyytämättä et saa mitä toivot.

Vaatimalla ja pyytämällä et saa mitä toivot.

Ja tiedät sen. Tiedät.

Elämässä on asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

Elämässä on asioita, joihin voi vaikuttaa.

Onni on omissa käsissäsi, ei kenenkään muun.

Kaunis mieli

Laitoimme tänään mökin talviteloille. Haimme viherkasvit, tyngimme pelakuut, pakkasimme mausteet ja kuivaruoat kasseihin. Sade ropisutti kuistinkattoa, ikkunaan liimautui lehtiä. Orapihlaja-aita oli muuttunut tummanvihreästä punaruskeaksi, kiinanlyhdyt oranssoituneet. Nyt olen kotona. Keittiössä on odottamassa lahjaksi saatu rohtoaaloe ja lehtikaktus, ne likoavat vedessä, kohta vaihdan niille mullat.

Hauskat sanankäänteet ja pisteliäisyys ovat nyt kateissa. Minulla on montakin aihetta, josta haluaisin kirjoittaa mutta en vain tavoita nyt sitä ärhäkän terhakkaa sanasaaraa. Olen surullinen, väärinkehittyneet lumpioni särkevät kostealla ilmalla, itku vaanii jatkuvasti kurkunpäässä, tulevaisuus on epävarma. Samalla olen edelleen, kokoaikaisesti, jatkuvasti viiltävän onnellinen kaikesta, siitäkin, että tunnen nyt näin, osaan ja saan tuntea. Olen repinyt tämän vuoden aikana niin monta muuria alas, kuopinut savea reikäraudalla tietäen, että ensin jälki on rumaa ja kummallista, ennen kuin muoto tulee näkyviin. Maailma on kaunis ja ihmeellinen, suru ja riemu läsnä jatkuvasti, käsikkäin.

Reipastumisele kukin

Siili

Hauskan ja tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen tipahdan taas viikonalun ahdistuskuoppaan. Koko maanantai näyttäytyy tympeänä ja epäselvänä vuorena, tulevaisuus on täysi kysymysmerkki, solmitut suhteetkin varmaan pian katkeavat syystä tai toisesta, ja sitä rataa. Tähän vaikuttaa tietenkin edellisillan viinittely, sunnuntaipunkuissa on jotain ihanan dekadenttia (vähän kuten viikkobaareiluissa joskus nuorempana) mutta illalla nautitut serotoniinisävärit kostautuvat seuraavana yönä painajaisella, jossa saan kenkää sekä ihmissuhteista että työelämästä ja oivallan, ettei minulla ole mitään tsänssejä hoitaa kumpiakaan säällisesti. Unessa minulla on myös rintasyöpä sekä hedelmättömyys. Kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta ja omat vaikutusmahdollisuuteni äärimmäisen heikoilta. Huomaan hereilläkin suhtautuvani tiedossa oleviini faktoihin aivan eri synkeydellä kuin vielä eilen, on selkeästi sellainen antikokemus tunteelle ”jolloin velatkin tuntuvat saatavilta”.

Oikeasti minulla on ollut todella kivaa. Olen yöpynyt mökillä, laittanut hapsureunaisen tulppaanin sipuleita maan poveen, ollut teatterissa, nähnyt ystäviä useaan otteeseen, harrastanut liikuntaa, silittänyt eläimiä. Minun pitäisi selvästikin muistaa nämä hyvät asiat vielä maanantainakin eikä nähdä viikonalkua jonain tyhjänä paperina ja itseäni writers blockista kärsivänä runoilijana.

Jotta pääsisin yli itsesäälisestä rutinasta vaihdan aihetta ja kirjoitan mielenkiintoisesta ilmiöstä, jota lainaamani Skeematerapia-kirja saattaa valottaa lisääkin. Koska olen jo pidempään käynyt läpi tietynlaista itsetuntemusprosessia olen alkanut nähdä itsessäni (ja siten myös muissa) hyvin vahvana toimintamallin, jota tavataan kutsua esimerkiksi siilipuolustukseksi (sille on varmaan jokin tieteellisempikin nimi). Vahvin siilipuolustuksen piirre on siirtää omia riittämättömyyden ja itseinhon tunteitaan toisiin ihmisiin. Erityisesti riippuvuuksista kärsivillä malli saattaa saavuttaa absurdejakin piirteitä, olen aivan hiljattain todistanut tilannetta, jossa alkoholisti kiihdyttää itsensä jonkun viattoman ja asiaan liittymättömän kommentin seurauksena raivostuneeseen paranoiaan, joka kulminoituu vastuunsiirtoon, jossa oma alkoholiongelma on lopulta kommentin esittäjän ja oikeastaan kaikkien muidenkin vika. Keskustelusta omiin itseinhoisiin tulkintakehyksiin sopivasti poimittu toteamus (joka on todettu aivan toiseen asiaan) toimii raivostumisen polttoaineena. Samaa siilipuolustustahan käytetään myös keskusteluiksi verhotuissa riidoissa, silloin siitä tehdään olkinukke tyyliin ”feministinä olet tietenkin sitä mieltä, että miehiä pitäisi pitää kaulapannassa koirankopissa” jolloin järkiargumentit ovat jo ihan turhia, onhan vastapuoli päättänyt, mitä toinen asiasta ajattelee. Siilipuolustukseen on vaikeaa suhtautua rakentavasti. Siilipuolustautuja tekee itsestään yleensä naurettavan ja onnistuu ärsyttämään kanssaihmisiään äksyilyllään. Olen kuitenkin omista lähtökohtaisen piikitpystyssä-reaktioistani onnistunut paikallistamaan itsevihan ja toisaalta itsen suojelun, johon siilipuolustuksessa pyritään.

Tunnistettuani siilipuolustautumisen mekanismit itsessäni, olen alkanut lukea uusin silmin vaikeissa elämäntilanteissa olleiden ihmisten haastatteluita. Esimerkiksi lapsettomuudesta (luin juuri eilen kahvilassa lehteä jossa oli juttu lapsettomuudesta ja jossa todettiin, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä ikävuosina 34-35, tästä johtui varmaan se hedelmättömyyspainajaiseni vaikka emme edes yritä lasta enkä edes tiedä HALUANKO sellaista, edelleenkään, ääh) kärsineet ihmiset kertovat lähes poikkeuksetta kuulleensa asiattomia ja julmia kommentteja lähipiiriltään. Kommentit ovat epäilemättä tuntuneet ikäviltä, mutta silti tulee mieleen, että halutaanko kommenteista kummunneella suuttumuksella jotenkin siirtää vastuuta omasta tuskasta muille. Koska kyllähän lapsettomuudesta kärsivät epäilemättä syyttelevät tilanteesta itseään, pohtivat miksi ”jättivät lapsenteon näin vanhaksi” (mikä on tietenkin aivan turhaa, mennyttä ei voi muuttaa eikä lapsien tekeminen varmuuden vuoksi nuorena on ihan absurdi ajatus, ei lapsia pidä tehdä jos ei siltä tunnu) tai pohtivat menneisyyden valintojen vaikutusta nykyiseen tilanteeseen. Tällaisessa kriisissä joku rauhoittavaksi tarkoitettu neuvo ”relatkaa, älkääkä yrittäkö hampaat irvessä” tuntuu epäilemättä julmalta ja ajattelemattomalta besserwisseröinniltä. Ja sitten lapsettomuussurun lisäksi elämää suhrustaa viilenneet välit ystäviin jotka ehkä kuitenkin omalla tökeröllä tavallaan ovat tarkoittaneet neuvonsa ystävällisiksi.

Olen itse edelleen melko huono ottamaan vastaan ”hyväätarkoittavia neuvoja” (ja ehkä tämän takia vältän antamasta muille neuvomisen aihetta) , haistan niissä pätemistä ja elämääni puuttumista, tosin onneksi vähenevässä määrin. Yritän luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen ja nähdä ehkä hieman torsona ulostulleen viestin takana aitoa välittämistä. Huomaan toimineeni joissain elämäni kriiseissä hyvin suojelevasti ja sulkeutuneesti vaikka en yleisesti ottaen ole sulkeutunut ihminen, oikeastaan aivan päinvastoin. Viime kuukausina olen kuitenkin tietoisesti rikkonut luomaani kuvaa muiden silmissä ja kertonut elämästäni myös vaikeita asioita. Reaktiot ovat poikkeuksetta olleet positiivisia, tekemällä tietoisesti luottamuseleen minulle on vastattu luottamuksellisesti ja olemme uskotun kanssa lähentyneet entisestään. On aina yhtä kummallista pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan jotain vaikeaa ja huomata sitä tehdessä, kuinka helposti se kuitenkin tulee ulos suusta tai muotoutuu tekstiksi.

Siilipuolustus kumpuaa usein ennen kaikkea syyllisyydestä. Syyllisyyttä voi tuntea muiden silmissä aivan absurdeista jutuista, siitä, ettei löytänyt heti kaksikymppisenä oikeaa opiskelualaa tai siitä, että on kolmekymppinen, naimisissa oleva nainen määräaikaisessa työsuhteessa ja tietää olevansa hasarditekijä vakituisen työsuhteen kannalta. Mistä silloin pitäisi oikeastaan tuntea syyllisyyttä? Iästäänkö vaiko ajasta jossa elää? Vai siitä, että on löytänyt parisuhteen? Eihän siinä ole järjen hiventäkään, mutta se ei silti näköjään estä syyllisyyttä ja sen mukanaan tuomaa ärhäkkää reagointia tiettyihin puheenaiheisiin.

Etsiessäni linkkiä Skeemakirjaan klikkasin itseni sattumalta testaa tunnelukkosi-sivulle. Vaikka vieroksunkin kaikkia testejä (ja pidän suurta osaa testeistä aivan debiileinä ja johdattelevina, myös monia autorisoituja persoonallisuustestejä) yllätyin tunnistaessani testin kautta itsessäni tietyt kaavat. Minua ei esimerkiksi lainkaan yllätä se, että minusta pidetään (pitäisin itsekin itsestäni jos olisin kaverini ja pidän nytkin, olen oikeasti aika hauska ja empaattinen ihminen) mutta silti samaan aikaan pelkään hirveästi hylkäämistä, sitä, että rakkaat ihmiset äkkiarvaamatta kääntävät minulle selkänsä ja lakkaavat pitämästä minusta, tai sitten vammautuvat tai kuolevat. Inhoan tätä piirrettä itsessäni, on noloa inistä ystävälleen "ooksä alkanu vihata mua" vain siksi, ettei hän kiireiltään ole ehtinyt pitää hirveästi yhteyttä tai miettiä iltaisin vanhempien vanhuutta ja kuolemaa, mahdollista ärhäkkää syöpää tai sydänkohtausta lähipiiriin.

Höh, synkkää. Menen hammaslääkärille, ehkä hygieenikko rapsuttaa hammaskiven ohella pois myös ahdistukseni.

Kosmeettisista mielikuvista

Työni puolesta joudun väistämättä seuraamaan jonkin verran miehille suunnattua mainontaa ja brändäystä ja lähes aina näissä tilanteissa alan virnistellä epäuskoisesti. Suomalainen kosmetiikkafirma kuvittaa partavesipakkauksen nyrkki pystyssä ja suu ammollaan möyhöttävällä jalkapalloilijalla, ylikansallisen lafkan deodorantit on nimetty tyyliin victory, deep energy ja mach turbo. Tuotteet viestivät dynaamisuutta ja häikäilemättömyyttä, tässäpä kulkee maskuliinisen tuoksun ympäröimänä varsinainen naistenkaataja ja tiimitiikeri! Eräälläkin halpoja ja kamalanhajuisia partavesiä (tosin veikkaan, että noita partavesiä käyttävät nulikat joilla ei ole paljoa partaa mitä vesittää) myyvällä tuotesarjalla on mainoksia, joissa naiset poseeraavat huulet suklaassa kiimainen ilme naamalla. Dark Temptation, joopa joo, suklaa vai seksi vai kummatkin? Mieleen muistuu myös Marius –partaveden tv-mainos 90-luvulta, jossa naisen ääni voihki ”Marius! Marius!” ja autiolla kalliorannalla kohtasivat vaaleatukkainen hempukka ja tumma könsikäs... Jopa Body Shopin miestensarja on nimeltään activist (ostin aikoinaan parrakkaalle eksälleni aktivisti-partavaahdon ihan nimen takia, mainoksen uhrina), vaihtoehtokosmetiikkasarjassa miehille annetaan myös dynaaminen osa, mutta activistia poskiinsa läpsivä mies ajatellaan luultavasti poliitikkoja lobbaavana ympäristöfilosofina eikä niinkään tulosvastuullisena tahtotila-uraohjuksena.

Myös miestenkosmetiikan pakkauksissa painottuu dynaamisuus, teknisyys ja korostettu maskuliinisuus. Mustaa ja metallivärejä on paljon, vaikutteita on otettu autoista ja urheiluvälineistä. Miesten naamanruokkoamistuotteet ovat oikeastaan huipputeknologiaa, kemiaa ja fysiikkaa ja niiden käyttämiseen tarvitaan teknistä oivalluskykyä ja innovatiivista otetta jota kohdemiehiltä tietysti löytyy (niiltä samoilta, joille pesukoneen toimintaperiaatteet ovat täysiä mysteereitä).

On hämmentävää, kuinka typeränä ja hyväuskoisena ja täysin yksiraiteisena miehiin kohdennettujen brändien kuluttajia pidetään. Minun on vaikeaa uskoa että kukaan yli 15-vuotias kuvittelee partaveden toimivan jonkinlaisena kissamagneettina tai deodorantin sparraavan voittoon peleissä tai bisneksessä? Mainosten mies on öyhöttävä apinauros tai vaihtoehtoisesti piinkova voitontavoittelija tai sitten kumpaakin. Ehkä tähän tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota siksi, että miehet ovat mielikuvamarkkinoinnissa uudempi kohderyhmä kuin naiset (nyt kyllä unohdan automainokset, mutta olen aina sulkenut kaikki aistimisaukkoni nähdessäni niitä televisiossa tai lehdissä joten en oikein osaa sanoa niistä muuta kuin että ne pitäisi lopettaa kokonaan) ja vaikka naisille annetaan mainonnassa paljon typeriä rooleja, niistä löytyy enemmän variaatioita. Tietysti juuri kosmetiikkateollisuudessa naisille syötetään vaikka mitä pajunköyttä, kuten 70 prosenttia pidempiä ja paksumpia ripsiä (hei haloo!) ja ajan pysäyttäviä seerumeita (oletteko muuten huomanneet, miten joillain lehtien kansissa viihtyvillä naisilla tuo kosmetiikkapropaganda on selkeästi tehonnut: eräskin näyttelijätär leyhöttelee ilmaa tarantellanjalanpaksuisilla ja pituisilla paakkuripsillä ja teeveekuuluttaja meikkaa huulensa itsepäisesti yli rajojen siten, että huulipuna ulottuu myös huultenympärysiholle, kikka, joka toimisi ehkä teatterin näyttämöllä mutta ei lähikuvissa). Olen itsekin teininä langennut näihin lupauksiin, 15-vuotiaana ostin yli sata markkaa maksavan mascaran, jossa luvattiin olevan joutsenenuntuvia (sairasta!) ripsiä pidentämässä.

Aikuisiällä huomaan suhtautuvani kosmetiikan vaikutuksiin pääosin varsin kyynisesti. Olen lakannut ostamasta kalliita hoitoaineita, koska ensiksikin hiuksilla tuntuu olevan täysin oma tahto, mitä pörröisyyteen tulee ja toiseksi sitä samaa rasvaa on niissä halvemmissakin aineissa. On oikeastaan hassua ajatella, että hiuksia pestessä ensin jynssätään tukasta rasva pois ja sitten lisätään sitä uudestaan (vähän kuten ne jogurtit, joista on otettu lisätty sokeri pois, mitä kummaa, miksi se sitten muka alun alkaenkaan on LISÄTTY siihen??) ja suikussa pestään kropasta pois suojaava kuonakerros ja lutvataan sen jälkeen kosteusvoidetta. No onhan toki niin, että samalla kropasta ja tukasta pestään pois lika ja tuoksu ja nuhruinen tunne. Nykyään, kun harrastan liikuntaa peräti kolme kertaa viikossa (hurraa, hurraa, ensimmäinen kerta elämässäni sitten 15-vuotiaan wannabe-anorektikkoaikojen jolloin harrastin sitä joka päivä verenmakuisesti) tukkaakin pitää pestä useammin kuin haluaisin ja siten kuontaloparka puolustautuu alkamalla heti kehittää uutta talia poistetun tilalle, jolloin se pitää pestä hetimiten uudestaan ja niin edelleen. En myöskään usko voiteiden ryppyjä ehkäisevään vaikutukseen paitsi kosteutusmielessä, ryppyjä nyt vain tulee tulemaan, ei sille hirveästi voi. Käytän kyllä silti jotain ikääntymistä hidastavaa silmänympärysvoidetta, koska kosmetiikkaliikkeestä ei muuta löytynyt. Meikki sen sijaan on loogista ja tehokasta, kunhan unohtaa loruilut kymmensenttisistä ripsistä. Jos naamaan sutii puuteria, kiilto katoaa ja tilalle tulee tasainen väri. Ripset muuttuvat harmaista mustiksi, huulet ihonvärisistä kiiltäviksi ja punaisiksi. Pidän erityisesti huulipunan laittamisesta, siinä on jotain hämmentävän eroottista etenkin aamuisin, kun huulet ovat nukkumisen jäljiltä hieman paisuksissa (nukun naama kiinni tyynyssä ja näin kolmikymppisenä sen alkaa huomata aamuisin). Saatan sivellä huulipunaa parikin kerrosta ja ihastella samalla kasvojani peilistä (tässä ei ole mitään itserakasta eikä tämä liity siihen mitä muut ajattelevat tai miltä näyttää muiden silmissä tai ns objektiivisesti, päin vastoin, kyse on puhtaasti itseen liittyvästä, voimaannuttavasta hetkestä, nähdä itsensä kauniina ja aistillisena hopeapeilin pinnasta, aamuhämärässä keittiössä) ja kävellä sitten melko hyväntuulisena töihin.

Ehkäisystä

Ehkäisypillereiden sivuvaikutuksista on ilmeisesti tehty taas joku tutkimus, koska Hesari uutisoi asiasta. Artikkelissa veikattiin, että moni nuoresta asti e-pillereitä käyttänyt nainen tottuu ärtyneeseen oloon siinä määrin, että alkaa pitää sitä normaaliolotilana. Joku gynekologi tai vastaava spekuloi ärtymyksen johtuvan myös siitä, että lapset tehdään nykyään myöhään eikä silloin kun keho olisi altteimmillaan hedelmöitykselle (en ihan ymmärtänyt lankaa tämän faktan ja hormoniperäisen ärtymyksen välillä, kärttyileekö 22-vuotiaan kohtu silkasta tyhjyydestään omistajalleen?) mutta kyllähän monet pillereiden sivuvaikutuksista ovat omallekin kaveripiirille tuttuja. Itse en ole koskaan käyttänyt ehkäisypillereitä, alun alkaen jonkun epämääräisen ”en halua hormoneja kehooni”-hipahteisen ajatusketjun takia (ja myös lihomisen pelosta, kuten kyökkipsykologisen teoriani mukaan huomattava osa pillereistäkieltäytyjistä, tuo pelkohan verhotaan moneen eri pukuun ja on aina ilahduttavaa kun joku sanoo, miten asia oikeasti on, vähän kuten se, että joku tunnustaa pelkäävänsä hiukan vauvantekoa koska mahanahka rupsahtaisi on aina jotenkin ihan äärettömän VIRKISTÄVÄÄ, että edes joskus se monimutkainen naisten vartalosuhteen kudos ja erilaiset defenssit sen käsittelemiseen tempaistaan hetkeksi syrjään ja MYÖNNETÄÄN, että okei, olen odotusten ja kuvien uhri vaikka pyristelenkin).

Ensimmäisessä avoliitossa en muista kuin kerran peläneeni raskautta, silloinkin aivan turhaan, mutta spärdäreillä pulaaminen loppui siinä vaiheessa kun vähän myöhemmin paloin niin kutsutusti pohjaan ja tajusin, että ne vitsit coitus interrruptuksen toimimattomuudesta sisältävät vankan todellisuuspohjan. Kätilöopiston lääkäri tyrkytti minulle ehkäisypillereitä, mutta pysyin jostain syystä tiukkana (ehkä siksi, että ne nostavat verenpainetta ja elin tuolloin huomattavasti villimpää aikaa kuin nykyään, poltin askin päivässä ja kävin viikolla baareissa ja muuta siinä iässä ihan normaalia hurvellusta) ja sain neuvoteltua itselleni hormonikierukan, joka voidaan aivan hyvin laittaa synnyttämättömillekin. Siitä alkoikin aivan uusi luku omassa seksuaaliterveydessäni, huolettomuus ja pitkän tähtäimen rahansäästö, kaapin perällä pölyttyvät terveyssiteet. En enää edes muista, millaista oli laskeskella kuukautisten alkamista tai kärsiä tajunnanseisauttavista vatsakivuista (kipuja on toki hiukan vieläkin, mutta ei ikinä sellaista joka ihan vakavissaan haittaisi, en esimerkiksi uneksisikaan ottavani särkylääkettä nykyisiin tuntemuksiin).

Kuten useimpiin asioihin, suhtautumiseni myös e-pillereihin on monitahoinen. Pillereiden vastustajien argumentit ovat mielestäni usein kestämättömiä: niissä vedotaan siihen, että on haitallista käyttää hormoneita suurin osa elämäänsä ja puhutaan luonnollisuuden puolesta. Minkä luonnollisuuden? Vuoden välein syntyvien vauvojenko? Vaiko varmojen päivien laskeskelun ja siitä seuraavan halujen taltuttamisen (etenkin kun enitenhän nyt panettaa juuri ovulaation aikaan, kuten loogista on)? Puhutaan naiseuden medikalisoinnista, siitä, että hedelmällisyysikäinen nainen (ja itse asiassa myös vaihdevuotinen nainen) on lähtökohtaisesti hiukan rikki ja vaatii lääketieteellistä korjaamista. Tajuan kyllä tuon logiikan, mutta silti kyse on mielestäni lähinnä määrittelykysymyksestä. Jos elämänlaatu paranee huomattavasti päivittäin napattavalla pillerillä, en oikeastaan näe syytä vastustaa sellaisen ottamista, kunhan elämänlaadun paranemista tosiaan tapahtuu, eivätkä sivuvaikutukset jyrää kaikkea alleen. Pidän nk länsimaista lääketiedettä suurena siunauksena ja suhtaudun siihen pääasiallisen luottavaisesti nähden sen parantaneen juuri naisten elämää huomattavasti (itse en muuten olisi saanut edes alkuani enkä myöskään syntynyt elävänä ilman länsimaista lääketiedettä). Äitini on vasta lähemmäs seitsemänkymppisenä luopumassa hormonikorvaushoidosta ja sanoo keinotekoisesti jatkettujen kuukautisten parantaneen hänen elämänlaatuaan ja terveyttään huomattavasti. Vanhempien kotialbumissa on ajatuksia herättävä kuva minusta, äidistäni ja mummostani. Olen itse kuvassa ehkä neljän, äiti hehkeä nelikymppinen ja mummo köyry, harmaahiuksinen ja tikkujalkainen (tiedättehän sellaiset mummojen lihaksettomat tikkusääret, jotka levenevät ylöspäin suppilomaisesti pyöristymisen sijaan) kuusikymppinen, tekarit suussa. Mummo oli maatalon emäntänä tietysti tehnyt raskasta ruumiillista työtä suurimman osan elämäänsä, mutta se ei selitä kaikkea. Eikä noissa hormonikorvaushoidoissa ole kyse ulkonäön säilymisestä nuorekkaana tai edes ikääntymisen kieltämisestä, vaan elämän säilyttämisestä vireänä ja kivuttomana.

Koska en käytä pillereitä, kuulun kuitenkin johonkin imaginääriseen pillerittömien naisheimoon ja ajoittaisessa hiukan falskissa erottautumisentarpeessani myös samastun heihin/meihin (liiraan aina vähemmistöjen ja marginaalin suuntaan, ehkä tämä johtuu oikeasti vai siitä, että olen vasenkätinen ja täten mukulasta saakka joutunut aina ottamaan vähän eri kasasta kuin useimmat). Koska etenkin nuorempana sain kicksejä miesten provosoinnista (tämäkin juontaa lapsuuteen) sain kerran vihamielisen täyslaidallisen eräältä pojalta, jonka tyttöystävä ei suostunut käyttämään ehkäisypillereitä. Minut siis pillerittömänä ikään kuin vastuutettiin siitä, että poika joutui käyttämään kondomeita (muistaakseni keskustelussa vedottiin myös kondomien MAHTUMATTOMUUTEEN, joka sai minut hymyilemään itsekseni, vaikka saattaahan tuo olla ihan oikea ongelma). Tässä keskustelussa keksin tuhat ja yksi hyvää argumenttia pillereitä vastaan, mutta nyt en keksi oikeastaan yhtään (koska en laske tähän kroppakohtaisia pillerisopimattomuuksia) paitsi nuo sivuvaikutukset ja sen, että hormonijäämiä ajautuu viemärijärjestelmien kautta meriin. En silti ikimaailmassa aio alkaa itse käyttää ehkäisypillereitä, minulla on käytössäni niin briljantti ehkäisymenetelmä, että olen oikeastaan äimistynyt siitä, ettei tästä kuule enempää. Pitkällä tähtäimellä edullinen, matalahormoninen, kotimainen (keksittykin Suomessa), ekologinen ja ennen kaikkea tehokas kuin mikä, kukaan suomalainen nainen ei vielä ole tullut hormonikierukalla raskaaksi.

Eikö sana ehkäisy olekin muuten hassu? Jäljitän sen automaattisesti sanaan ehkä, mikä ei kyllä anna kovin luotettavaa kuvaa. Ehkä (!) se pohjaa aikaan, jolloin ehkäisy tosiaan perustui varmoihin päiviin ja keskeytettyyn yhdyntään, jolloin oli ehkä mahdollisuus olla pamahtamatta paksuksi, mutta aivan varmasti asiaa ei voinut tietää?

Possaria vaikka väkisin

Oikeastaan minun piti tänään kirjoittaa Anna Kontulan haastattelusta eilisessä Hesarissa, mutta koska siipeni on maassa, keskitynkin torjumaan surkeuttani Minhin opein.

Lauantaina oli ihan huippua. Heräsin ilman krapulaa, koska olen asettanut itselleni sääntöjä alkoholinkäytön suhteen. Lähdin vesijuoksemaan tyhjään uimahalliin ja siitä Hakaniemeen syömään Silvopleehen L:n kanssa. Ruoka oli ihanaa, aivan heikottavan hyvää ja silti ähkyynnyttämätöntä, jo paikan kalliit hinnat pitävät kauhakäden maltillisena vaikka onkin kuumottavaa, kun kerrankin pöydässä on kahtakymmentä sorttia joista kaikkia voi syödä ilman pelkoa piilevästä lihasta. Syömisen jälkeen lähdimme Hakaniemen halliin, minä ihastuttavaan nappikauppaan pitsiostoksille, L ostamaan leipää ja juustoa. Kasvikset ja sienet ostimme Hakaniemen torilta ja istuimme sitten torikahvilaan nautiskelemaan intiaanikesän lämmöstä ja venäläisestä viuluorkesterista, joka soitti Kummisedän rakkauslaulua niin kauniisti, etten voinut puhua, koska olisin saattanut purskahtaa itkuun. Lähtiessä annoin ryhmälle kaksieuroisen (miksen enempää, hitto?) ja yritin näyttää mahdollisimman kiitolliselta.

Vaikka olin ollut uimassa, päätin kuitenkin hetken mielijohteesta lähteä saunaan, kun kerrankin olin kotona saunavuoromme aikana. Vaikka kellarisaunamme on pieni ja tavanomainen sähkösauna, on siellä kuitenkin aina hauskaa käydä. Kerrostalossa asuessa unohtaa helposti, että oikeastaan muukin kuin asuttamansa kaksio on tavallaan omaa, kellari ja pesutupa, pihan kovapuiset tuolit ja orvokkiruukut. Ja ikuisesti kanelilta tuoksuva rappu.

Illalla hillosin luumuja koristeellisiin lasipurkkeihin, hillosta tuli aivan tummanpunaista ja kirsikkaista, tyystin erilaista kuin siitä torttuhillosta joka kuulemma tehdään kuivatuista luumuista. Sain puuhasteltua kaikkea muutakin, sellaista, joka kiireisen viikon aikana oli jäänyt väliin. Sunnuntaina hillosin lisää, kerättyäni luumuja ja omenia pehmeänharmaassa ilmassa. Käänsin myös hyötykasvipenkin, keräsin loput yrtit ja pavut. Kurpitsoita näyttäisi vielä tulevan vaikka halla lytisti taannoin lehdet pehmeiksi ja tummiksi. Tuvan tomaattipensaassakin on pari punervaa, pistokkaasta kasvattamani pelakuu kukkii väsymättä lohenpunaisia ryöppyjä. Perennapenkissäkin oli iloinen yllätys: asteri oli kasvattanut valkoisen kukan viereen toisen, heleänpinkin tupsakkeen.

Perjantainakin oli hauskaa, lyhyen blogitapaamispiipahduksen jälkeen katselin Lumiksen ja L:n kanssa ilotulituksia ja Viin liityttyä seuraan menimme vielä yksille tsekkiläiseen. Ilotulitukset olivat spektaakkelimaisia saturnuksia ja kultasateita, hymynaamoista en niin välittänyt mutta niistäkin tuli upeita savukiehkuroita. Perjantaina pääsin nauttimaan myös kuluttajailosta ostamalla ihanan, tumman petroolinsävyisen paidan jota pidän nyt neljättä päivää (tänään se pitää kyllä hylätä pyykkikoriin, koska siinä on kauramaitotahra) sekä turkoosit sukat, joissa on hopeisia raitoja.

Sitten kun vielä saisi koko mukavan viikonlopun kantamaan maanantaihinkin. Olisi tyytyväinen levänneisyydestä eikä mulkoilisi tulevaa viikkoa pelkkien velvollisuuksien ja pakotteiden täyttämänä vuorena vaan viihdyttävänä ja tapahtumarikkaana yhdistelmänä työtä ja huvia.

Kipeänä olon idyllisyydestä

Turisuttaessani nenääni musta-ruskea-ruudulliseen, valkoiseen puuvillanenäliinaan tulin ajatelleeksi mielikuviani sairastamisesta. Tähän alkuun jo kerrottakoon, etten turisemisesta huolimatta ole itse kipeä, työpaikkani ilmastointi on vain sen verran kuivakka, että limakalvoni reagoivat etenkin viikonlopun jälkeen nuhisemalla. Tämän ja jonkin tyttökirjapohjaisen, alitajunnassa piileskelevän syyn takia kannan aina mukanani silitettyä kangasnenäliinaa (kumma juttu, miten eri tavoin anaalisuus eri ihmisissä oirehtiikaan, minulla se näkyy nenäliinojen silittämisessä viivasuoriksi pinoiksi) johon on sitten hyvä pyyhkiä nenä ja joskus silmätkin, jos jotain itkun aihetta ilmenee. Pidän kangasnenäliinoista myös siksi, että paperi hiertää nenän nopeasti kamalannäköiseksi kärsäksi ja sitä paitsi kangasnenäliinat voivat olla sieviä ja hauskoja, kuten nyt vaikka L:n mummolta peritty peikkokuvioinen lastennnenäliina tai ystävän mummon jäämistöistä saatu ruiskukin kirjottu (ruiskukkiin niistäessäni kuvittelen niistäväni Kokoomukseen... no ei vaiskaan) liina.

Idylliseen mielikuvaani sairastamisesta liittyvät olennaisesti kangasnenäliinat. Muita mielikuvia ovat pehmeä sänky, hyvä romaani ja höyryävä mukillinen mustaviinimarjamehua sekä ehdottomasti kauniinmuotoinen, turkoosi höyryhengityslaite (ja nykyään myös sarvikuono-nenäkannu). Limakalvojen tuskallista narinaa tai ruumiin linkkuun lyöviä yskänkohtauksia ei sairausmielikuvaan kuulu, korkeintaan lievä kuume, joka tekee olemisesta pehmoista ja pumpulista. Näissä mielikuvissa sairastaminen on yhtä kuin menovaiheessa oleva flunssa, ei todellakaan esimerkiksi oksennustauti tai rauhaskuume (mikä se rauhaskuume nyt sitten onkaan). Itse olen ollut kipeänä viimeksi vuosi sitten syyskuussa (jolloin olin kuitenkin liian terve olemaan saikulla), mikä on normaali flunssailutahtini. En myöskään ikinä saa kuumetta, joten ei ihme, että illuusioni sairastelusta ovat hiukan epärealistiset. Alan jollain tasolla kaivata kipeänä olemista aina, kun stressitaso ylittää tietyn rajan, joka ilta on tekemistä, harrastuksia ja tapaamisia eikä möllötykselle jää lainkaan tilaa. Kipeytyminen pakottaisi möllöttämään, makaamaan peiton alla ja katsomaan leffoja. Käytännössä olisin varmaan kuitenkin aivan hiilenä joutuessani tollistelemaan sisällä kauniilla ilmalla tai sitten reagoisin jotenkin kummallisesti, kuten viime keväänä ollessani kolmen päivän sairauslomalla jännetulehduksen takia. Viimeisenä saikkupäivänäni rikoin henkilökohtaisen nukkumisennätykseni heräämällä ensimmäisen kerran yhdeltätoista nukahtaakseni kahdeltatoista, toisen kerran heräsin kahdelta nukahtaakseni puoli kolmelta. Lopulta nousin sängystä kuuden jälkeen illalla ja silloinkin vain siksi, että olin menossa katsomaan balettia (vieläpä Prinsessa Ruususta!).

Kipeilyidyllimielikuvani juontavat itse asiassa 90-luvun alkuun, yläasteaikoihin. Seiskalla meille tuli uusi tyttö, Suvi, lumoava tapaus, josta olen kai ennenkin kirjoittanut. Suvin perhe oli boheemi ja jännittävä, vanhemmat taiteellisella alalla, hipinnäköisiä ja pieniä, pienempiä kuin muut aikuiset. Kun nyt mietin asiaa, eivät Suvin vanhemmat varmaan olleet kovin montaa vuotta vanhempia kuin minä nyt. Suvin äidillä oli usein pistaasinvihreä silkkinauha lettinsä päässä ja hän kävi kaupassa paljain jaloin (aivan kuten minä voisin tehdä nykyään, kukaan ei vain 2000-luvun Kalliossa pidä sitä mitenkään ihmeellisenä, toista oli pikkukaupungissa lama-aikana), Suvin isä saattoi tulla kotiin mukanaan heräteostona hankittu venäläinen, 36-osainen käsinmaalattu teeastiasto. Kerran Suvin isä yllätti meidät juomasta vuosikertakonjakkiaan, mutta ainoa moite asiaan liittyen tuli siitä, että olimme tietämättömyydessämme valinneet tavalliset mehulasit emmekä konjakkilaseja. Suvi perheineen asui hurmaavassa, vihreässä empirepuutalossa koulun lähellä. Asunnossa oli säännötön pohjapiirros, puuleikauksin koristeltu kolmiomainen parveke, kummallisia, syviä kaappeja ja valtava seikkailu-ullakko. Suvin kodista pääsi toiseen, yhtä boheemiin kotiin keittiössä olevan kapean tampuurin kautta. Siinä kodissa asui toimittaja tyttärineen ja kilpikonnineen. Toimittajan tytär Ani oli meitä muutaman vuoden nuorempi, mutta siinä määrin hauska ja varhaiskypsä tapaus, että pidimme häntä lähes vertaisenamme (tuolloin ikäerot olivat verisen totta, etenkään nuorempiin ei voinut suhtautua oikein vakavasti).

Keskitalvella Suvi oli poissa koulusta useita päiviä. Loppuviikosta menimme ruokatunnilla viemään Suville läksyjä (tai siis höpöttämään ja nauttimaan hetkellisestä vapaudesta). Suvi ei ollut omassa kodissaan (jonne piti kiivetä narisevat puuportaat) vaan naapurissa, valtavassa parisängyssä potemassa flunssaa Anin kanssa. Sängyn vieressä oli kuumaa mehua ja appelsiineja, aurinko paistoi ruutuikkunoista lakanoille. Televisiosta tuli parhaillaan Norjan kuninkaan Olavin hautajaiset (mahtavaa, pystyn netin avulla paikallistamaan tarkan PÄIVÄNKIN jolloin kipeilyidyllimielikuvani sai alkunsa) ja tytöt olivat täysin hysteerisessä kikatushepulitilassa seurattuaan hautajaisia useita tunteja (tuohon aikaanhan teeveestä ei tullut normaalisti päivisin mitään). Nauru tarttui meihin ja vietimme ruokatunnin ulvomalla kaksinkerroin, läksyjä tuskin vaihdettiin. Samalla pääsin katselemaan hiukan ympärilleni ja ihastelemaan Toimittajan sisustusratkaisuja, kuten isoja lasipurkkeja, joiden sisällä oli erilaisia eksoottisia käpyjä ja siemenkotia eri puolilta maailmaa (lienee sanomattakin selvää, että jokaisessa kodissani on ollut eksoottisia käpyjä lasipurkissa ja simpukoita kukkaruukkujen juurella). Tytöillä oli yöpuvut ja villasukat, he makasivat lämpimien peittojen alla ja heillä oli niin hauskaa ja turvallista, että olisin ottanut vastaan pahankin lentsun päästäkseni sinne kikattamaan. Vaikka olikin toki selvää että tyttöjen tauti oli loppuvaiheessa, flunssan ärhäkimpinä päivinähän sitä välttää etenkin nauramista viimeiseen saakka, se sattuu aivan liikaa.

Ehkä kipeilyidylliin liittyy samaa lämmintä kotoisuutta kuin kynttilänvaloisiin syysiltoihin teemukin ja hyvän romaanin kanssa? Sitä haluaa koristella ja pehmustaa pohjimmiltaan tympeän asian. Semminkin kun ainakin omalla kohdalla syysillat tulee usein vietettyä ilman sitä kynttilää, netissä roikkuen, korkeintaan pussiteetä lipitellen.

Esim trendikkyydestä

Luin tuossa kahvitauolla (ja aamiaisella, en ehdi ikinä syödä aamiaista kotona, itse asiassa en ehdi kotona kuin pukea ja pestä hampaat, kahvikin pitää usein ottaa prinsessapullossa mukaan) nuorille naisille suunnattua aikakauslehteä. Lehti on ikään kuin kanttaan parempi, mikä on aika hämmentävää. Kannessa on aina vahvasti meikattu beibi huulet törröllään, jutunotsikkoja tyyliin syksyn 2008 meikkivinkit, Nicole Kidman avaa sydämensä, paras detox-dieetti (detox-dieetti on muuten jotain todella absurdia höpöä, siihen liittyy hämärää, new agehtavaa muminaa ”puhdistumisesta” vaikka oikeasti siihen turvautuvat kuvittelevat, että viidessä vuodessa hankitut läskit katoavat mystisesti kahden viikon siirapinjuontikuurilla.... kuka väittikään, että ihmeaineita kaupittelevat huijarit hevosvankkureissa ovat kadonneet, ei suinkaan, ne ovat vain vaihtaneet muotoaan luontaistuotekauppojen myyjiksi ja maanisiksi verkostomarkkinoijiksi) ja sitä rataa. Kansien sisältä löytyy kuitenkin mielenkiintoisia artikkeleita, henkilökuvia ja kolumneja. Tiedän, että lehteä tekevät ikäiseni naiset ja sen jututkin on suunnattu noin kolmekymppisille, mutta ilmeisesti jonkinlaisten naistenlehti myy näin-paineiden takia lehti näyttää parikymppisten bibistäjien muotiraamatulta (vaikka itse saattaisin harkita joskus kyseisen lehden ostamista töissä lukemisen sijaan, jos sillä olisi toinen nimi ja kannessa joskus joku oikea ihminen eikä geneerinen, vahvasti meikattu mallibabe).

Lehdessä on yleensä myös sisustusjuttu jonkun kolmekymppisen, Kalliossa tai Punavuoressa asuvan graafikko-dj-pariskunnan kodista. Vaikka noin laajasti ottaen kuulunkin hiukan samaan viiteryhmään ja nämä kodinsisustajat koteineen saattavat vaikuttaa hyvinkin sympaattisilta, jokin minussa kavahtaa noita juttuja. Pidän sisustamisesta, ihmisten kodit ovat kiinnostavia, joskus saatan jopa poimia vinkkejä (kuten äskenkin, kukkivaan oksaan ripustetut korvakorut näyttivät ihanalta, mutta käytännössä tuollainen ei ehkä kissakodissa ihan toimisi) ja samaan aikaan irvistelen ihmisten ratkaisuille sisustaa kotiaan omilla 80-luvun alun leluillaan ja Marimekon retrokankailla. Vaikka olenkin nostalgikko, en hahmota omaan lapsuuteen kohdistuvaa nostalgiaa ainakaan kodinsisustuksessa, siinä on värähdyttävän paljon huppariaikuisuutta mukana. Nallesukat, kylpylelukokoelma, vaahtokarkkikulho ja teeveessä pyörivät piirretyt. En tiedä, mistä nämä mielikuvat päähäni virtaavat... katsonhan itsekin nostalgisesti Käytöskukkaa (vaikka nostalgiani on myöhäsyntyistä, kun Käytöskukkaa 70-luvulla esitettiin, vietin aikani lähinnä potkupuvussa kuolaten) ja pelkkä ajatus puisesta lelumäyräkoirasta vieterihäntineen hymyilyttää, mutta en silti täyttäisi merkitysavaruuttani niillä. Pidän kodistani enemmän lämminhenkisenä ja hieman venäläis-budoaarihtavana selkeästi aikuisten ihmisten kotina kirjahyllyineen kuin postmodernina lastenhuoneena. Oletan nimittäin, että näissä lapsuudenaikaisesti sisustetuissa kodeissa on kyse myös jonkinlaisesta ironiasta (koska eihän kukaan oikeasti VOI pitää ruskeita muovimukeja kauniina).

En hahmota trendikkyyttä koska en hahmota ironiaa tyylikysymyksenä. Minusta autonrenkaasta tehty olkalaukku on yksiselitteisesti ruma, vaikka se on kierrätysmateriaalia ja sisältää siten ahaa-oivalluksen, kuten useimmat kierrätysdesign-tavarat. Sama koskee lp-levyistä prässättyjä kulhoja ja vauvanvaunujen virikemuovileluista uudelleeninnovoituja kaulakoruja, niille voi hymähtää, mutta niitä ei halua omistaa. Katselen joskus huvikseni Hel looks -sivustoa, jossa ironia tyylinä on viety äärimmilleen. Kun yhdistää tarpeeksi pussittavan ja sähkönsinisen läikesilkkipaidan pillifarkkuihin ja keltaisiin haisaappaisiin, on tulos jollain kierolla tavalla hieno, tai ainakin kuvauksellinen.

Mitä tyyliin tulee, selailemassani lehdessä oli juttu naisista, joiden omaa tyyliä on ollut innoittamassa joku oikea henkilö. Lauren Bacall –entusiasti näytti todella classylta, mutta suosikkini oli silti Frida Kahlo –nainen. Hänellä oli punainen ruusu tukassaan, kudottu ja sinisin kukin kirjailtu, puhvihihainen neuletakki ja kaulassa pitkä kangasruusunauha. Naisen tyyli oli lumoava, täysin överin koristeellinen ja folkloristinen. Jos jaksaisin panostaa ja kestäisin jatkuvan tuijotuksen, saattaisin hyvinkin alkaa pukeutua Frida Kahlon tapaan, samaan aikaan äärinaisellisesti, perinteisesti ja etnisesti. Tukkaani laittaisin aina vihreitä tai mustia tai petrolinsinisiä ruusuja, alushameita olisi ainakin kolme päällekäin, kaulassa ja korvissa kilisisivät kirjavat helmet. Toisaalta, mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut herättämään minkäänlaista huomiota katukuvassa (tämä taitaa olla hyvin yleistä, ei ihme, että nuo Hel looksin trendisetterit ovat pääosin teinejä) ja jokin minussa pitää liiallista vaatehumputusta (ellei sitä sitten toisaalta tehdä noin osoittelevan karnevalistisesti ja performatiivisesti) pinnallisena ja kestämättömänä. En halua olla yhtä kuin vaatteeni ja vaikka kauniista asioista pidänkin, mielenkiintoni lopahtaa aina jossain vaiheessa kun aletaan puhua muodista. Olin esimerkiksi ihan ulalla huomatessani, että housut ovat niinä viitenätoista housuttomana vuotenani muuttuneet lantiomallisiksi (miksi, apua?) ja niitä saa aina väliin vaivihkaisesti kiskoa ylöspäin. Hiukan vieroksun muotiblogeja samasta syystä, minusta on kyllä mukavaa katsella hauskoja pukeutumistyylejä, mutta en jaksa mitään listauksia (Lindexiltä, 14,90) tai meikkivinkkejä (Lancome, Le nuit du Cacaa yläluomen liikkuvalle osalle) vaan alan aina miettiä, mistä tuollainen paneutuneisuus on pois.

Asiasta punaviinilasiin, minua huolestuttaa absurdilla tavalla yksi seikka. Koska olen päättänyt radikaalisti vähentää tissuttelua, pelkään, että nyt kaikki luulevat, että olen raskaana. En ole raskaana, kerron sen sitten teille, rakkaat ystävät (tiedän, että Lupiinia lukevat pääosin ystävät, osa teistä on ystäviä monen vuoden takaa, osa löydetty Lupiinin kautta) jos joskus olen, mutta nyt en ole. Ajoittainen dokaamattomuus johtuu siitä, että olen kyllästynyt itseeni krapulassa, itsehillinnän ja miellyttävän kurinalaisuuden rapisemiseen, päivänkestoiseen feelingblueen ja yleiseen vetkuuteen (sekä siihen, että poltan gänäillessä puoli askia tupakkaa ja saan säännönmukaisen migreenin). Syyspäivät ovat ihania ja arvokkaita, ei enää yhtään sunnuntaita sohvan vankina, katsomassa videolta Pohjantähteä viidettäkymmenettä kertaa, ei enää ravintoarvoltaan kyseenalaista juustopastaa eikä varsinkaan loiventavaa lonkeroa. Eräs viisas ystäväni sanoi taannoin, että hänestä tuli urheilullinen siinä vaiheessa, kun hän alkoi päättäväisesti muokata omaa identiteettiään ja minäkuvaansa urheilulliseen suuntaan ja häivytti tietoisesti aikaisemmae ennakkoluulonsa omista kyvyistään. Minä en aio urheilulliseksi (kaikki minussa haraa tuota termiä vastaan, urheilullisuus kuulostaa siltä, että pelaa kössiä kerran viikossa duunikafrujen kanssa rumat verkkarit päällä) mutta tervehenkiseksi, kehoaan kuuntelevaksi ja sen parhaaksi toimivaksi ihmiseksi aion.

Thirty One Today

31-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi kuuntelin äsken Aimee Mannin Thirty One Today-kappaleen. Mann on yksi lempimelankolikoistani, ja vaikka en voikaan samaistua laulun syntymäpäiväsankarin elämänpettymykseen, sopii sen tunnelma silti maanantaisyntymäpäivään, jolloin herää myöhässä, ei ehdi meikata eikä keittää kahvia ja unohtaa vielä puhelimensa kotiin.

Odotinko kappaleen 31-vuotiaan tavoin elämäni olevani tässä iässä jotenkin erilaista? En kai, en luultavasti lapsena tai nuorena ikinä visualisoinut itseäni kolmekymppisenä. Aikoinaan olisin varmaan kuvitellut olevani äiti tähän ikään mennessä, vaikka en oikein muista ikinä haaveilleeni perheestä, enemmänkin rakastajien virrasta, eri-ikäisistä miehistä ja dekadenteista juhlista. Ja asumisesta Kalliossa tietenkin, se on ollut tärkeä haave joka on myös toteutunut. Työkseni kuvittelin tekeväni jotain luovaa ja no, tavallaan asia onkin niin.

Synttärijuhlani pidin tänä vuonna pikkumökin puutarhassa. Juhlat olivat omassa lajissaan viehättävät, rauhalliset ja täynnä naurua. Ehdin jopa jutella lähes kaikkien vieraiden kanssa, mitä ei isoissa juhlissa pysty tekemään. Viime vappuna kun jokainen asuinneliömme oli iloisten hippaajien kansoittama (ja joista osaa en edes tuntenut) enkä ehtinyt pysähtyä puhumaan oikein kellekään, päätin, että nämä olivat viimeiset megajättizembalot vähään aikaan. Tarjoomuksien suhteen pyrimme mahdollisimman suureen omavaraisuuteen ja kaikissa herkuissa olikin jotain omasta maasta, jopa hummuksen keventäjänä kesäkurpitsaa. Kuten bileissä on alkanut viime vuosina käydä, jäi tälläkin kertaa viinaa yli. Tuliaispullojen kera jäimme viinaplussalle ja plussalla varmaan tullaan olemaankin, itse olen taas saanut vähäksi aikaa tarpeekseni viininlatkimisesta. Ystäväpiiriini kuuluu nykyään boheemien sienien ja kaltaisteni keskikäyttäjien lisäksi melko paljon lähes raittiita tai raitistuneita ihmisiä. Jollekulle tulee paristakin lasista kamala karpula, toiselle viina toimii mielialan suhrustajana ja surustajana. Olen itsekin miettinyt, mihin sitä alkoholia oikeastaan tarvitsee? Ei ainakaan vapautumiseen, oikeastaan olen sosiaalisesti hyvinkin suvereeni ihminen ja saan suuni auki ilman rohkaisuakin. Haltioitumista koen selvinkin päin, torstaina kävellessäni töistä Kulttuuritehdas Korjaamolle Art Goes Kapakkaan hykertelin ja hymyilin koko matkan ihanalle iltahelsingille, kasvitieteellisen puutarhan muhkeille ruusuille ja lintuparville, Töölön ennennäkemättömille Art Deco-taloille ja koko elokuun kypsälle tunnelmalle (en vieläkään osaa ratkaista kumpaa rakastan enemmän, yhteyttämistä kuhisevaa toukokuunloppua vaiko paisuvaa, raskaanmakeaa elokuuta, jompaa kumpaa kuitenkin, on keskikesäkin ihana mutta vähän liian seisovaa vettä makuuni). Perillä join lasin punaviiniä tunnelman kulminoimiseksi, mutta luultavasti olisin ollut yhtä hyväntuulinen ilmankin. Toisaalta kyllä on niin, että harva asia maailmassa voittaa yhden lasin nousuhumalaa, kaiken ollessa kohdallaan ja viinin kupliessa päässä saattaa hetkellisesti kuvitella, miltä extasyn tai vastaavan käyttäjistä tuntuu, kaikkivoipaiselta ja säteilevältä ja kipunoivan iloiselta.

Olen miettinyt alkoholinkäyttöä siltäkin kantilta, että muutaman viikon sisällä vauvauutisia on taas kuulunut vähän joka puolelta. Suomessa käyvällä ystävällä oli yllättävä rumpumaha, toiset ystävät saivat juuri tytön, yhdet pohtivat ehkäisyn pois jättämistä. Olen kuullut useammaltakin taholta, että raskaana ollessa punaviiniä ei ainoastaan ole tekemättä mieli vaan ajatuskin siitä ällöttää. Puhumattakaan nyt vaikka tupakasta. Voin kuvitella, jos seuralaisena kulkee lievä kuvotus ei ainakaan halua mitenkään edesauttaa sitä. Eräs pitkäaikainen, jo teini-iässä ensimmäiset lapsensa saanut ystäväni alkoi ällötä kaikkia päihteitä raskautensa ensimetreiltä asti, vaikka hän oli viettänyt hyvinkin rajua elämää. Nykyäänhän on aivan itsestään selvää lopettaa alkoholinkäyttö kun vauva ilmoittaa tulostaan, mutta kuulemma vielä 70-luvun lopulla pahoinvointiin suositeltiin konjakkia. Äitini onkin joskus pohtinut ääneen, kuinka fiksu minusta olisi mahtanut tulla ilman niitä konjamiinitujauksia.... Joka tapauksessa, suggestioalttiina eläimenä on ilmeisesti käymässä kuten olen ajatellutkin. 31-vuotiaana ajatus vauvan saamisesta ei nimittäin tunnu aivan niin kammottavalta ja täydellisen vieraalta kuin vielä 30-vuotiaana. Vaikuttaa siltä, että joku imaginäärinen vauvaviisari on kääntymässä, hitaasti ja töksähdellen tosin. Tai sitten on kyse myöhäsyntyisestä kolmenkympin kriisistä, tunteesta, ettei elämään nyt vain saa olla tyytyväinen sellaisenaan, vaan sitä pitää aktiivisesti pyrkiä muuttamaan?

Itsemäärittelyn itseääntoteuttavuudesta

Olen jo muutamia vuosia sitten päättänyt, etten ole kunnianhimoinen. Samaan aikaan olen alkanut pitää kunnianhimoisuutta jos nyt ei negatiivisena niin ainakin jossain määrin ihmistä kuluttavana piirteenä. Oivallus oli minulle alun alkaen voimaannuttava, koska olin tottunut ajattelemaan kunnianhimoa ihailtavana ja tavoiteltavana ominaisuutena, vaikka jo itse sanakin kuulostaa suunnilleen yhtä sympaattiselta kuin häikäilemättömyys tai päällekäyvyys. Nykyään liitän kunnianhimoon erään lahjakkaan ja ahkeran työkaverini lauseen: ”Mä en kykene olemaan onnellinen”. Vaikka itse olisin ehkä puhunut onnellisuuden sijaan tyytyväisyydestä (koska kun sanaa tyytyväinen makustelee, huomaa, että sillä tarkoitetaan juuri tyytymistä, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin ja siten omista, rajallisista kyvyistä ahdistumattomuutta) oli nousuhumalassa heitetty kommentti itse asiassa hyvin surullinen. Vaikka en tietenkään ole itse täysin tyytyväinen elämääni tällaisenaan, kukapa sitä sataprosenttisesti olisi, tiedän olevani hetkittäin tyytyväinen ja hyvinkin onnellinen. Enkä kytke onnellisuuttani niinkään saavutuksiin vaan hetkiin, jolloin istutaan ilta-auringossa nauramassa tai vaikututaan musiikista. Vaikka toisaalta kyllä onnistuneet viljelmät kuten kilon painoiset kesäkurpitsat tekevät minut onnelliseksi – työni ei ole mennyt hukkaan (kuten se usein puutarhurinhommissa väistämättä menee) vaan olen hetken lähempänä luonnon kiertokulkua.

Olen tietoisesti luopunut kunniahimosta siksikin, että omaa kunnianhimoisuuttani on sävyttänyt aina aika siekailematon epärealismi ja naiivi yltiö-optimismi, joka johtaa väistämättä pettymykseen. Teini-iän merkittävin haaveeni oli tulla näyttelijäksi. Harrastin teatteria yksitoistavuotiaasta saakka ja manailin pikkukaupungin rajallisia mahdollisuuksia diivana olemiseen. Kun nelitoistavuotiaana kuulin, että nuorisomusikaali etsi esiintyjiä sytyin liekkeihin ja elämäni sai päämäärän. Pääsin tietysti sisään, muu ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista, olisin varmaan linnoittautunut nuorisotilan portaille makuupussissa jos en olisi päässyt, ja tämä asenne aivan epäilemättä näkyi minusta. Koko kahdeksannen luokan vietin musiikkiteatterihuumassa, numerot laskivat ja lintsailin surutta taiteeni nimissä, olinhan liian typerä ja naiivi ymmärtämään, että numeroita olisi pitänyt pikemminkin nostaa ilmaisutaidon lukioon pääsyä varten. Musikaalissa olikin ihanaa ja se ruokki monella tapaa ylimielisyyttäni ja erottautumisentarvettani, useimmat esiintyjistä olivat minua muutaman vuoden vanhempia ja siksi sain itsekin syyn esiintyä ”ikäistäni kypsempänä” (tähän kypsyyteen kuuluivat tietysti myös ensikänni, ensitupakka ja ensisuudelma). Musikaali oli menestys, esityksiä oli koko kevään ja pääsimme lopulta Ruotsiin asti. Kun projekti loppui, itkimme itsemme aivan paisuksiin, tilitin päiväkirjallenikin kuinka ”musikaalin loppumisen jälkeen elämältäni katosi Merkitys ja Ilo”.

Ilmaisutaidon lukiossa taisin jollain esittelykierroksella päästää suustani jotain niinkin itsekorosteista kuin ”oon täs koulus koska must tulee näyttelijä” vaikka meille jatkuvasti tolkutettiin, että kyseessä on lukio muutamin ekstra-ainein eikä Teakiin valmistava koulu. Hyvin nopeasti aloinkin huomata, että näyttelijäntyö jälkiturkkalaisessa ilmapiirissä on itse asiassa aika helvetillistä. Epäliikunnalliselle näyttelijyys näyttäytyi tuskallisena, Töölönlahtea verenmakuisesti hölkkäävänä maniana itketyssessioineen. Vallalla oli sekä fyysisen rääkin ihannointi että toisaalta kauhea pelko ”tekotaiteellisuudesta”. En vieläkään pysty suhtautumaan tekotaiteellisuuteen terminä neutraalisti, inhoan sitä yhtä tunteenomaisesti kuin ”kukkahattutätiä”, sillä on niin helppo hutkia mitä tahansa taidemuotoa joka ei heti aukea tai josta ei henkilökohtaisesti välitä tai jolla on jokin muukin kuin viihdearvo. Takaisin raiteelle palatakseni, olin kirjoittamassa teatterikoulutuksen rääkki-aspektista.... oltuamme teatterikesälukion kanssa katsomassa Ylioppilasteatterin Mahnovitsinaa satuimme törmäämään yhteen näyttelijään metrossa. Lehahdimme ihailevana parvena jotenkin kärsivän oloisen tytön ympärille. Pian selvisi, ettei kärsivä ilme johtunutkaan fanituksestamme vaan siitä, että tyttö oli hiljattain rikkonut nivelsiteet jalastaan ja saanut lääkäriltä ohjeen pitää jalkaa ehdottomassa levossa ”tai onnut loppuikäsi”. Se, että tyttö oli uhmannut kieltoa ja jatkanut näyttelemistä näyttäytyi meille teatterihulluille teineille ihailtavana sisäisenä palona eikä suinkaan silkkana typeryytenä, mitä se näin aikuisen näkökulmasta katsottuna oli. Samaa asennetta meihin iskostettiin lukiossa, flunssaisiakaan ei säästelty hysteeriseltä juoksentelemiselta ja miesten punnerruksilta.

Oman rajallisuuden tajuaminen oli yllättävän kivutonta. En vain osannut arvostaa sitä kilpailuhenkisyyttä mitä vaadittiin roolien saamiseen. Sen sijaan kirjallisesta ilmaisusta nautin suuresti, oli ihanaa istua kuuntelemassa muiden tekstejä (ryhmässämme oli useita käsittämättömän lahjakkaita kirjoittajia) ja saada palautetta omistaankin, ilman että kertaakaan piti tekoitkeä tai tehdä sataa vatsalihasliikettä. Palo katosi vähitellen eikä oikeastaan ikinä korvautunut millään. En ole näyttelijähaaveiden jälkeen tahtonut mitään ammattia epätoivoisen kamalasti, ajauduin erinäisten epäkäytännöllisten taideopintojen jälkeen kuvallisen viestinnän opintoihin ja ammattiin. Mutta nyt kun ajattelen itseäni lapsena, muistan nauttineeni kaikkein eniten piirtämisestä ja maalaamisesta. Harrastin monenmoista kuten keskiluokan lapset tapasivat tehdä, mutta ainoa paikka, jonne menin aina odottavasti ja innokkaana oli kuvataidekoulu. Pianonsoitto oli suurimmaksi osaksi tervanjuontia puhumattakaan nyt Jazz-tanssista jossa käännyin aina väärään suuntaan.

Kunnianhimottomaksi profiloitumiseen on kohdallani liittynyt myös oman keskinkertaisuuden tunnustaminen ja hyväksyminen. Olen taiteellisesti pikkulahjakas monellakin alalla, osaan laulaa mukavasti, näytelläkin ja kirjoittaa. Piirustelunikin on näppärää keskitasoa. En koe paloa hioutua briljantiksi, siksipä keskinkertaisena lienen säilynytkin (tosin en usko että olisin hioutunut briljantiksi kovallakaan yrittämisellä, sellaisia on kovin harvassa eikä ole mitään syytä olettaa, että olisin yksi heistä). Tavallaan ajattelen olevani myös alisuoriutuja, mutta toisaalta, mitä sekin sitten tarkoittaa? Harva mielenkiintoista alaa opiskellut työllistyy mihinkään ihan totaaliseen unelmaduuniin eikä välttämättä edes halua. Itse olen jo jonkin aikaa sitten oivaltanut, että maailmassa ei sellaista työtä olekaan, jota haluaisin tehdä enempää kuin kahdeksan tuntia päivässä (ja sekin on ehdotonta ylärajaa, kuuden tunnin työpäivin ehtisi harrastaa esimerkiksi enemmän liikuntaa eikä yksikään ilta haaskaantuisi siihen, että makaa peiton alla lukemassa Helvetilliset-antologiaa kuudettatoista kertaa vaikka yöpöydällä odottaa kymmenen kirjastosta haettua laaturomaania). Teen toki flown vallassa taideproggiksia, mutta floweilla on tapana kestää korkeintaan kolme-neljä tuntia kerrallaan, ja hyvä niin. Flow on vähän kuten seksi (yritin keksiä jonkun muun vertauksen, koska olen tehnyt sen periaatepäätöksen, ettei Lupiinissa puhuta ”olen todella seksuaalinen” -puhetta, johon olen aikaisemmin feministinä tuntenut tarvetta ihan siksi, ettei kaikkia feministejä leimattaisi seksuaalikielteisiksi, joopa joo. Joku pomonvaimo kertoi taannoin naistenlehden helakanfuksiassa lööpissä olevansa todella seksuaalinen ja aloin miettiä, mitä ihmeen irtopointseja kyseisellä tiedolla halutaan kerätä, eivätkö aikuiset ihmiset noin lähtökohtaisesti ole seksuaalisia? Oman seksuaalisen halun mainostaminen tekstuaalisesti tuntuu informaatiosisällöltään suunnilleen samantasoiselta kuin että kertoisi tuntevansa mahassaan nälkäistä murinaa useita kertoja päivässä, vähän sillai ”no shit, onko sinullakin fyysisiä tarpeita”.... seksistä puhuminen onkin sitten eri asia, siitä jauhankin varsin usein mutta lähinnä jossain ihmissuhde-kontekstissa), tosi hauskaa ja intensiivistä, mutta aika kaikennielevää.

Harvinainen perjantai: Olen kerrankin jopa oikeasti noussutkin (yritettyäni tätä jo kahtena aamuna) kahtakymmentä yli kuusi ja teputtanut suoraa päätä töihin. Nyt, kellon ollessa viittä yli kolme huomaan tehneeni jo vähän ylitöitä. Jotta en alkaisi vaikuttaa kunnianhimoiselta tahtotila-tiimitiikeriltä taidan sulloa pillit pussiin ja kadota viikonlopun viettoon!

Humajaa

Olen oudon leijuvassa mielentilassa. Leijunta ei ole pelkästään hyvä juttu, omien mielialojeni vaihtelu yhden päivän tai jopa tunnin sisällä tuntuu kummalliselta. Tai ainahan niin tapahtuu, mutta tänään on aivan erityisen moody päivä. Aamupäivästä kävin kipakahkon väittelyn erään läheisen kanssa, mutta luullakseni saimme selvennettyä omia tapojamme lähestyä asioita ja osaamme jatkossa ottaa erilaiset keskustelukulttuurit huomioon. Väittely sai minut myös menemään itseeni. Taitaa aivan todella pitää paikkansa, että otan asiat todella henkilökohtaisesti ja näen itseeni suunnattuja piikkejä sielläkin, missä niitä ei ole. Tämä korostuu erityisesti miesten kanssa väitellessä ja osaan paikallistaa reaktioni menneisyyteen. Minulla on pitkä historia itseäni älykkäämpien miesten kanssa väittelemisestä, joista ensimmäiset ja tärkeimmät ovat saaneet minut ikuiseen, ärhäkkään altavastaajan positioon. Isälläni on moniaista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta ollut tapana suhtautua minun ja äitini mielipiteisiin joskus hiukan vähätellen, jopa naurahdellen. Kuulen tätä ylemmyydentuntoista naurahtelua siis edelleen, myös silloin kun sitä ei oikeasti tapahdu.

Käyn läpi prosessia, joka nostaa tunteita pintaan ja saa minut hämmentymään ja pelkäämään. Vaikka olen edistynyt hyvin, jokin minussa kuitenkin jarruttelee ja pitää kiinni vanhasta. Kun yritän paikallistaa syytä, törmään jonkinlaiseen identiteetinmenetyspelkoon, mikä on hassua, koska tavallaan koen, että jos minulla nyt identiteetti onkin, niin ei mitään kovin kiinteää ja selkeää minää. Olen kimppu tapoja ja luontumuksia ja asenteita. Eri tilanteet tuovat esiin täysin eri minän ja joskus kun kuulen itseäni luonnehdittavan jollain termillä, olen aivan ällistynyt. Enhän minä ole sellainen, en ainakaan siinä määrin, että se tulisi minusta ikään kuin ensimmäisenä mieleen.

Oikeastaan pelkään muuttuvani niin paljon, että hyviksi näkemäni asiat ja tilanteet elämässäni voisivat näyttäytyä aivan toisessa valossa. Ja että repisin saman tien kaikki loputkin verhot ja muurit alas. Kuinka raadolliselta maailma silloin näyttäisi, osaisiko sitä luottaa enää mihinkään?

Joskus tämä Lupiinikin tuntuu pelkältä hymistelyltä ja pyhistelyltä. Teen täällä itsestäni paljon paremman ja kiltimmän ja tasapainoisemman kuin mitä oikeasti olen. Vaikka toisaalta, Lupiini on yksi puoleni, se valoisampi ja rauhallisempi. Tällä hetkellä tunnen olevani täysin kaikkien tunteiden vietävissä. Vuosikausia olen vuorannut tunne-elämääni tietyllä keinolla, nyt, kun se keino on poissa (enkä kaipaa sitä yhtään) elän vuoristoradassa. Ja vuoristoradassa on todella niitä huippujakin, kävellessäni auringossa lehmusten alla hymyilen ja hyräilen ja tunnen ilon lepattavan minussa. Tunnin päästä olen ahdistunut ja huolestunut ja ehtinyt kehittää jonkun ongelman, jota vatkata loppupäivä.

Toisaalta, ainakin tunnen olevani elossa. Ja luultavasti huomenna ihmettelen, mitä ihmettä sitä eilen tuli hötkyiltyä, kaikkihan on hyvin?

Elonkorjuuta

Elän aikoja, jolloin jokainen vierailu pikkumökillä aiheuttaa ooh ja aah –huudahduksia, raportinomaisia puheluita L:lle (mikäli satun olemaan paikalla yksin) ja painavaa reppua kotimatkalla. Eilen, kokatessani Nassulle kesäkurpitsakastiketta ja höyrytettyjä parsakaaleja ihastelimme molemmat sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että pihalta voi hakea sisään ruokaa, valmistaa sen ja kattaa ulos. Ruoasta saaduilla voimilla voi sitten tunkea itsensä mustaviinimarjan ja vadelman väliin ja alkaa täyttää kaulassa riippuvaa purtiloa kuningatar-sekoituksella.

Snapsiherneet ovat aivan mahtavia, ne eivät edes kunnolla vähene, vaikka niitä snapsiikin suuhunsa aina hyötykasvipenkin lähelle päätyessään. Kurpitsat ovat valloittaneet lonkeroillaan osan nurmikkoakin, italialainen salaatti puskee aina uutta lehteä ilman että vanhat muuttuvat kitkeriksi. Luumupuu notkuu hedelmien painosta, vessanpolku on punatäpläinen vadelmista (joita tulee niin kertakaikkisen paljon, ettei ihan jokaista vain ehdi poimia). Rastaat ovat tehokkaasti verottaneet herukoita, mikä ei varsinaisesti harmita ketään. Mustaviinimarjoissa on toki pikantti maku mutta punaisille en osaa keksiä muuta käyttöä kuin jääpalankorvikkeet boolissa. Kerran tein synttäreilleni punaherukkapiirakkaa, jota eräs ystäväni maistettuaan sylki takaisin lautaselle irvistellen. Viimeistään tällöin päätin, että kaikkea ei ole pakko maanisesti hyödyntää, vaikka se kuinka rehottaisi tai olisi ilmaista. Sama koskee raparpereja, niitä ei vain pysty käyttämään kaikkia, osa jää koristamaan pihanperää ja tarjoamaan lehtokotiloille viileää kotia. Sitä paitsi rastaiden torjunta on vaikeaa. Muutamista pensaisiin ripustetuista peileistä ei ole mitään hyötyä, cd-levyt ovat epäesteettisiä ja verkot tekevät kauheaa jälkeä. Kun olin lapsi, hoitotädilläni oli tapana suojata herukkapensaansa verkoilla. Kerran verkkoon oli takertunut iso rastas. Minunkin annettiin seurata kun huutavaa rastasta revittiin irti verkosta naureskellen (!), lopulta siinä käytettiin saksiakin. Rastaasta tuli verta, se kitui ja huusi ja kärsi ennen kuolemaansa. Oudointa oli, ettei hoitotädin mies ollut lainkaan järkyttyneen oloinen vaan päin vastoin jotenkin rehvakas, lähinnä harmitteli rikkoutunutta verkkoa. Tuo oli luultavasti niitä ensimmäisiä eläinten kärsimys
–kokemuksia jotka sitten myöhemmin johtivat eläinkokeiden vastustamiseen ja lihansyönnin lopettamiseen.

Eilen onnistuin kuljettamaan kotiin salaatinlehtien joukossa toukan. Toukka oli sorminivelen mittainen, vihreä ja käpertyi heti palloksi jos sitä kosketti. En muutenkaan pidä turhasta tappamisesta mutta erityisesti toissaviikonloppuiset keskustelut Hurinan kanssa saivat minut suorastaan säälimään pientä toukkaa. Jokin sen pehmeydessä teki siitä erityisen liikuttavan, jostain syystä kitiinipitoisempia, pelkistä jaloista koostuvia ötököitä on helpompi tuhota (koska kyllähän tuholaistorjunta myös tuhoaa ötököitä, kaalinlehdille suihkuttelemani raparperiliuos varmaankin tappaa lehdellä pyörivät kirpat ja vastaavat). Pakkasin toukan hellävaraisesti salaatinlehtien kanssa biojätepussin suulle ratkaistakseni asian aamulla (jolloin heräisin seitsemältä ja menisin ekstra-aikaisin töihin). Heräsin vähän kahdeksan jälkeen (huomatakseni ilokseni, että nenänpielen punainen läiskä oli yön aikana jalostunut poikkeuksellisen pumpsakaksi finniksi) ja nappasin ohimennessäni biojätepussin ja dumppasin sen ulkoroskikseen. Vasta töissä muistin pussin sisällön, mutta lohdutan itseäni ajattelemalla että luultavasti toukalla on biojäteastiassa kivaa.... hmm.

Elokuu on tuonut mukanaan uudenlaisen kokemustennälän. Juhlaviikkojen ohjelma repun etutaskussa kiinnostaa ja samalla melkein ahdistaa, Art Goes Kapakan parhaat palat olen jo merkinnyt kalenteriini. Puhumattakaan sitten työväenopistojen ohjelmasta, apua, minun on varmaankin pakko päästä ainakin jollekin artsylle intensiivikurssille ja toki myös kielikurssille. En silti haluaisi ihan vielä päästää irti lenseästä kesäolosta vaikka aamu kuinka kirpeilisi imitoiden syyskuuta. Onhan nyt vielä kesä!

Lapsuuden kesät

En muista rakastaneeni kesää lapsena erikoisen paljon. Kesällä piti olla hoitotädillä vanhempien ollessa töissä, viettää loputtoman pitkiä päiviä hoitotädin laakeantasaisella nurmikolla tai tuijottaa ikkunasta Randströmin sedän tummanruskeaa seinää, mikäli sattui satamaan. Randströmin sedällä oli kuplavolkkari ja pihanedus täynnä appelsiininpuolikkaita – setä vihasi kissoja. Joskus harvoin pääsimme Randströmin pihalle käymään puolisalaa, saatoimme itse asiassa heittää pallon tai vastaavan tarkoituksella aidan yli, että pääsisimme siihen tummanruskean aidan rajaamaan kummalliseen metsäpihaan. Alue, jolla lapsena asuin oli vielä 70-luvun alussa ollut kuivaa kangasmetsää korkeine mäntyineen, puolukoineen ja ummehtuneenhajuisine suonsilmineen. Useimmat talot oli rakennettu hartiapankkivoimin (ei tosin meidän talomme, emme olleet sen ensimmäisiä asukkaita joka oli omiaan aiheuttamaan lievää mutta havaittavaa ulkopuolisuutta ja närää, etenkin hoitotätini näki tarpeelliseksi piikitellä minua ”insinöörintyttäreksi” mikä aiheutti outoa syyllisyyttä ja samalla suuttumusta kuittailun epäoikeudenmukaisuudesta) ja niiden tontit olivat isoja. Laihassa maassa kasvit eivät kuitenkaan oikein jaksaneet menestyä, meidänkin pihamme oli suuri ja litteä, harvanurminen ja jalavien sekä poppelien varjostama. Omenapuita meillä oli alun alkaen neljä, mutta yksi toisensa jälkeen ne kuolivat. Marjapensaatkin tuottivat kituliaasti etenkin sen jälkeen, kun niille tehtiin tuoreista jalavanoksista tuet. Tuet nimittäin alkoivat puskea uutta oksaa ja muodostivat nopeasti viehättävän jalavatiheikön imien mullasta ne vähäisetkin voimat. Useimmilla naapureilla oli samantyyppiset normis-pihat, tosin eräällä perheellä oli peilimosaiikein kirjailtu tuulimylly vesiaiheen keskellä, piharatkaisu joka lapsena kadehditutti ja teininä kuvotti.

Randströmin sedän piha oli täysin luonnontilassa. Se oli oikeastaan vain pala metsää, joka oli rajattu aidoin. Pihalla kasvoi korkeita mäntyjä, pieniä kuusia ja juolukkaa, siellä tuoksuikin metsältä. Piha oli aivan eri tavoin pelottava ja salaperäinen kuin heti sen takana alkava rajaamaton metsä, juuri pihan metsämäisyys tai pikemminkin metsän pihuus kiihdytti mieltämme. Randströmin setä kyllä vihasi kissojen lisäksi myös lapsia, joten visiitit piti tehdä vaivihkaa.

Kotitien takaa alkoi metsä, joka jatkui pituussuunnassa varmastikin ainakin kilometrin, että jos lähti kulkemaan satunnaisia polkuja tuli lopulta ulos aivan toisesta kaupunginosasta, melkein keskustan läheltä. Leveyssunnassa metsä rajautui kummalliseen, Chicago-alueeksi (kuulin sen aina lapsena Sikakono-alue) kutsuttuun parakkikylään, jossa asui hämäräksi määriteltyä, vähärahaista porukkaa kuten vapautuneita vankeja, spurguja ja romaneita ja jonne ei heidän takiaan saanut mennä. Rikoimme käskyä aina joskus vaikka meitä ihan oikeasti pelottikin, olihan alueella myös koira, joka puheiden mukaan ”näki pelon ihmisen silmistä”. Parakit olivat tummanruskeaksi maalattua lautaa, yksikerroksisia ja neliömäisiä. Kerran kurkistimme yhden nuoren, hiukan kajahtaneelta vaikuttavan miehen yksiön ikkunasta sisään. Hänen sisustuksensa koostui patjasta lattialla sekä nakutyttökuvasta seinällä. Miehen asunnon läheltä löytyi kasa pornolehtiä joiden parissa koin hyvin hämmentävän ja pelontäyteisen hetken kuvitellen, että minunkin rinnoistani (joita ei siis silloin ollut) saattaisi tulla jonain päivänä lähes naaman peittävät, piukat ilmapallot enkä ehkä voisi asialle mitään. Erään ystäväni perhe asui lyhyen aikaa alueella, perheen isällä oli aina joitain hiukan epämääräisiä bisneksiä ja luultavasti makselemattomia velkoja, jonka takia he muuttivat usein. Isä oli pitkä, laiha ja tumma, arvaamaton sadisti. Kerran hän laittoi ystäväni peltiseen arkkuun ja alkoi rummuttaa nyrkeillään sen kantta, toisen kerran hän potki maassa makaavaa tytärtään. Emme tuohon aikaan olleet edes kymmenvuotiaita, seurasin väkivaltaa lannistuneena vierestä enkä tainnut kertoa asiasta ikinä edes vanhemmilleni.

Toisen tien päässä alkoi vielä laajempi metsä. Metsän uumenissa oli graniittinen, pyöreäselkäinen kallio johon jossain vaiheessa leimaannuin. Kallion lähettyvillä kasvoi keltasarvikkaa ja pihlajoita, itse kalliokin hehkui aina punaisena ilta-auringossa (sinne piti mennä nimen omaan illalla) ja kosteat vihreät sammalmättäät houkuttelivat painamaan kämmenellä. Lähellä kalliota oli runollinen puro pienine puusiltoineen. Kävimme siellä luontolyyris-viktoriaanisissa tunnelmissa ystäväni kanssa fiilistelemässä, meillä oli molemmilla palmikot ja pitkät hameet. Kesken fiilistelyn ja mahdollisen runonlausunnan paikalle kaasutti lauma mopopoikia, jotka päristelivät päällemme hiekkaa ja pakokaasua kunnes pakenimme kirkuen.

Puron takaa alkoi vanha puutaloalue, selkeä maaseutu hiekkateineen ja vanhoine omenapuineen. Kaikkein kiehtovinta siellä oli palaneen talon rauniot ja villiintynyt puutarha. Puutarhassa kasvoi vanhoja, vihreitä happamia omenia kantavia puita, muutamia maatiaisperennoja ja jasmiineita. Joka vuosi luonto valloitti ihmisen tekemää takaisin itselleen, omenapuut ehtyivät ja kukat katosivat heinikkoon. Palaneeseen taloon kuului myös rinteeseen rakennettu maakellari, joka oli osin sortunut ja jonne ei nyt ainakaan missään nimessä saanut mennä. Kerran löysin maakellarista kondomin ja kysyessäni äidiltä että mikäs kyseinen pussukka mahtaisi olla, sain vihaisen vastakysymyksen koskien löytöpaikkaa ja sen jälkeen kehoituksen pestä kädet.

Puutaloalueella oli myös ”omenapostilaatikoksi” kutsuttu pylväs, jonka päässä oli punainen rautapallo. Halusin käydä omenapostilaatikolla usein, mieluiten joka päivä. Tällöin olin niin pieni, että äiti kuljetti minua tarakalla. Minulla oli suunnilleen nelivuotiaana useampiakin paikkafiksaatioita, toinen mieleen jäänyt oli ”rajomaantie” (varmaan turha mainitakaan, että paikannimi oli itse keksimäni), tyhjä ja ruohottunut kenttä maantien varressa. Kentällä ei ollut leikkitelineitä tai edes penkkiä, enkä tehnyt siellä muuta kuin käveleskelin ympäriinsä ja ihmettelin paikan mystistä rauhaa. Äiti odotti meditaationi loppumista kärsivällisesti pyörän selässä ja usein kotimatkalla poikkesimme kioskille, josta minulle ostettiin purkka (siis yksittäinen purkka, muistaakseni sen nimi oli Bubbis).

Teini-iässä kotikaupunkini unelias rauha alkoi tympäistä minua pahan kerran. Koska en halunnut viettää viikonloppuja dokaillen Runkkupuistossa (parempi nimi olisi ollut pettinkipuisto, siellä puskat tutisivat elokuun tummina iltoina ja itsekin sain siellä kerran fritsun vaikka pidinkin itseäni liian fiksuna moiseen kutusumppuun) vaeltelin lähimetsissä koiran kanssa (ja harjoittelin tupakanpolttoa) tympääntyneenä, odottaen että ysiluokka loppuisi ja elämä alkaisi. Ja sehän alkoi, jätin lapsuudenkesät taakseni edes vilkaisematta, ne vaihtuivat festareihin, magiskänneihin ja vanhempaan poikaystävään. Nyttemmin, oikeasti aikuisena olen alkanut muistella noita kesiä. En oikeastaan kaivaten mutta jollain tavoin tyytyväisenä siitä, että vietin lapsuuteni metsissä ja pyörän selässä, opin viihdyttämään itseäni näennäisestä tapahtumattomuudesta huolimatta, haltioitumaan ilta-auringosta männynkyljessä.