Sateenkaarilipun alla

Töiden jälkeen suuntasin kalliolaiseen filmivuokraamoon hankkimaan itselleni nyyhkis-eskapismia Brokeback Mountainin muodossa. Kulkiessani leffa kainalossa Karhupuiston läpi ja puikkelehtiessani homokesäkahvilan sarjakuvaliinoin peitettyjen, hymyilevien ihmisten kansoittamien puutarhapöytien välistä tulin ajatelleeksi, kuinka hienoa on elää tätä aikaa. Homokahvilassa kahvittelee kalliolaismummoja, tiskillä jaetaan Gay Helsinki-oppaita. Vuokraamosta voi hakea kahden miehen rakkaudesta kertovan elokuvan, joka ei edes ole "homokuvaus" vaan nimen omaan universaalisti koskettava rakkaustarina. Synnyinvuosikymmenelläni homous on ollut rikollista, sitäkin myöhemmin sairaudeksi luokiteltavaa. Mikä muutos kolmessakymmenessä vuodessa! Siistiä!

Pitää vaan kaunista suvee

Tyhjä ja täynnä

Ei sillä, etteivätkö maanantait olisi usein muutenkin sumeita päiviä. Mutta kun maanantai tarkoittaa kesäloman lopullista loppua, univelkaa ja pakollista paskanjauhantaa siitä, miten loma meni (puhumattakaan nyt itse työstä) ei helottava aamuaurinko paljoa hymyilytä. En oikeastaan tajua, miksei lomaltapalaajille sallita hiljaista ja pehmeää laskua työelämään ja arkeen. Ensimmäisen päivän saisi viettää puhumatta ja rauhassa, töitäkin saisi tehdä omaan tahtiin.

Oikeasti lomani meni ihanasti, tein juuri sopivasti kaikkea kivaa ja rentouttavaa. Hiukan neuroottisesti vääntämäni kesälomalla tehdään sitä ja sitä -listanikin tuli täytettyä yllättävän hyvin. Talviturkin heitin vasta viime viikonloppuna ystävien häissä, mutta vesijuostua on tullut aivan kiitettävästi. En näe tarpeelliseksi harrastaa sen sorttista itsepetosta, että väittäisin olevani jotenkin riippuvainen liikunnasta, mutta yllättävän tärkeäksi siniseen vyöhön sonnustautuminen on tullut.

Tunnen olevani täynnä kaikkea: ihmisiä ja punaviiniä, naurua ja matkantekoa, puhetta ja puhetta. Samaan aikaan ja samasta syystä olen tyhjä kaikesta, tuntuu että nyt ei irtoa mitään. Tyhjäntäysi oli tuntuu myös yleisenä ärtymyksenä ja haluna sulkeutua. Helmasyntini, asioiden kääntäminen itseen saa minut yliherkäksi muiden sanoille, näkemään piikkejä ja vihjeitä, vaikka toisella tuulella pitäisin samaa luottamuksenosoituksena. En ole itkenyt pitkään aikaan, miksi olisinkaan, mitään itkun aihetta ei varsinaisesti ole ollut. Tällä hetkellä sisälläni on kuitenkin jokin möykky (varmaankin se, joka tekee minulle täyden olon) odottamassa laukeamistaan. Ehkäpä katson lähipäivinä jonkin laskelmoidun itkunappulaelokuvan, kuten Amelien (etenkin sen kohdan, jossa Amelie kuljettaa sokeaa miestä metroasemalle ja kuvailee hänelle ympärillä olevia kauppoja ja ihmisiä ja tapahtumia ja joka laukaisee minussa aina refleksinomaisen itkun) tai vastaavaa. Mikä on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin ajautua riitaan äidin kanssa ja katua sitten ilkeitä sanojaan.

Olen juonut tänä aamuna niin monta kuppia kahvia, että selkääni sattuu. En tiedä, olenko fysiologinen kummajainen tämän selkäpuolinärästykseni kanssa, mutta nävertävän kivun keskellä minua melkein naurattaa pidellä selkää eikä vatsaa. Samalla kaipaan heleänkeltaista, itsepoimittua sitruunakissanminttuteetä punaisen tuvan kuistilla, siitä ei tule vapinaa eikä vatsakipua.

Eilen, aamu-uinnille (tai oikeastaan aamuvesikävelylle, nyt on testattu sekin, että luonnonvesissä voi vesijuoksennella) polskahtaessani sain vasempaan peukalooni tikun. Tikku tykytti ja punoitti sormessani, kunnes äsken sain sen irti hampaillani. Kumpa voisin tehdä saman ajatuksilleni, nyppäisin päästäni sen tikun, joka saa minut nyt tykyttämään ja vie huomioni, pyörittää ajatuksia samoissa teemoissa ja kalvaa.

Kesän kohokohdat on koettu, olen tyhjä ja täynnä. Mitä alkaisin odottaa seuraavaksi?

Päivitysomatunnon kolkuttelu

Wordissani on nyt kaksi hiukan erityyppistä bloggauksenalkua, joista ensimmäinen käsittelee tyttöjä uimastadionilla ja toinen lomaani, johon kuuluu muun muassa tyttöjä uimastadionilla. Koska en loma-aikaan tunnu pysyvän tietokoneen läheisyydessä kovinkaan pitkiä aikoja, ovat kirjoitukset jääneet pelkiksi tyngiksi. Siispä listaan lyhyesti lomatekemisiäni ja käsittelen niitä paremmalla ajalla syvällisemmin. Olen:

- ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni granaattiomenan ja pyöritellyt sitä leikkuulautaa vasten ja lopuksi halkaissut sen ja kaapinut siemenet fattoush-salaattiin

- tarjonnut fattoush-salaattia ystäville siirtolamökin pihalla ja taputellut hassua kiharakarva-ihmisenkasvokoiraa

- maalannut yömyöhäisellä flowlla Jukka Relanderin ja Tuomas Nevanlinnan radiojutustelun siivittämänä kahdessa tunnissa siirtolamökin vaatekaapin oveen linnunlaulupuun

- kuivattanut sitruunakissanminttua kasvikuivurissa olemattomin tuloksin

- ollut Kumpulan maauimalassa ja ihmetellyt hiljaisuutta

- ollut Suomenlinnassa kesäteatterissa, huokaillut ja tylsistynyt ja hävennyt omaa epäkulturelliuttani ja samalla vedonnut siihen, että "se Kansallisen versio nyt vaan oli ihan eri tasoa"

- piknikannut Torkkelinpuistossa tihkusateessa ja keskustellut perinpohjaisesti ihmissuhteista sekä samalla syönyt patonkia heleänpinkiltä muovilautaselta

- juonut ylikansallista limonadia Ruttopuistossa porsasystävän kanssa ja puhunut lisää ihmissuhteista ja vähän eläinsuhteistakin, erityisesti koiranpentusuhteista

- tavannut pitkästä aikaa sitruunankeltasilmäisen kumifetisistikissan

- pessyt lattiasta tomaatti-, kahvi-, tee-, öljy- yms tahroja

Huomenna herätys on 05:45, suuntana Tallinna. Onneksi unirytmini on pysynyt toistaiseksi jokseenkin säädyllisenä, saatan jopa ehtiä hiukan nukustellakin!

Tavallinen veronmaksaja

Satuin selailemaan Hesarin välistä aina perjantaisin putkahtavaa lärpäkettä nimeltään Nyt-liite. Tämä virheliike oli seurausta Vihreän Langan lomailusta ja totutusta perjantaina-tulee-lehti –rutiinista. Yleensä dumppaan läsyn paperinkeräykseen avaamatta, televisioaikoina siitä näki sentään viikon leffat, nyt sekin hyötymomentti on poistunut. Olisi saanut päätyä roskikseen tälläkin kertaa, lehden pääjuttuina oli ensiksikin maalaileva mainostoimistohehkutus (en tajua super-fänsejä mainostoimistoja, miten on mahdollista olla niin vieraantunut meininki, että työyhteisöön kuuluu kotiruokia tekevä mummo, ilmeisesti näillä nuorilla nälkäisillä uraohjuksilla ei ole ikinä aikaa tehdä kotona ruokaa) sekä toiseksi nimby -artikkeli. Jälkimmäisessä jutussa, siinä nimbyilyä (eli asukasyhdistyksiä) käsittelevässä oli kyllä potentiaalia ja se onnistui jäämään mieleeni itse asiassa aika hyvin, tosin epäilen, onko missään määrin terveellistä lukea artikkeleita joiden seurauksena alkaa sihistä hampaittensa välistä solvauksia kuten *idiootit* ja *itsekkäät kokoomuspaskapäät*.

Nimby-jutussa asukasyhdistysten puuhamiehet ja –naiset kertoilivat oman asuinalueensa erityislaatuisuudesta ja uhkaavista häiriötekijöistä, kuten ”Herttoniemen kapakoissa kännäävistä ihmisistä, jotka eivät asu Herttoniemessä” (mitä vittua, pitääkö tässä lakata käymästä Punavuoren ahvenessa, eihän minulla ole varaa asua niillä kulmilla) ja demonisista Veikko Hurstin leipäjonolaisista, jotka häiritsevät tavallista veronmaksajaa. Jälkimmäisen aivopierun päästi Kallion kaupunginosayhdistyksen taloudenhoitaja. Siis oikeasti, pientä rajaa. Kuinka sydämetön voi olla, että ajattelee työttömien ja syrjäytettyjen, minimitoimeentulon alapuolella kärvistelevien, leipää hiljaa jonottavien ihmisten HÄIRITSEVÄN veronmaksajaa? Ja vielä Kalliossa? Olen nähnyt noita leipäjonoja puolen elämääni enkä ikimaailmassa ole kuullut jonottajien edes puhua pukahtavan, saatikka metelöivän, lähinnä jonottajista huokuu hiljaista surua ja nöyryyttä. En muutenkaan ymmärrä, miksi spurguista suivaantuvat vaivautuvat asumaan Kalliossa, pääkaupunkiseutu on täynnä spurguttomia asuinalueita, kuolemanhiljaisia lähiöitä on monta kertaa enemmän kuin värikkäitä kaupunki-kaupunginosia. Uudelleenkallioituessani harkitsin hetken jonkinlaista asukasyhdistystoimintaa (elämässäni on ehkä juuri järjestötoiminnan kokoinen aukko, vaikka toisaalta olenkin äärettömän helpottunut tuosta aukosta, järjestötoiminta on monella tapaa aika rankkaa) mutta jutussa esitellyt kaupunginosayhdistykset vaikuttivat varsinaisilta ihmisvinoumien kerhoilta. Äitini on toiminut parissakin kaupunginosayhdistyksessä ja hänenkin kertomansa mukaan tuollaiset ryhmittymät vetävät puoleensa erityisesti autoritäärisiä, eläkeikäisiä miehiä, jotka tykkäävät pomottaa ihmisiä ja juuri eläköitymisensä takia ovat etsiytyneet uusiin despoottihommiin. Vaikka toki noissa yhdistyksissä tehdään sympaattisiakin juttuja, järjestetään festivaaleja ja kukkienistutustalkoita.

En muutenkaan varauksettomasti symppaa tuollaista pienpolitiikkaa. Asukastoiminta on niin herkästi tasan omien etujen ajamista, ja vaikka ne omat edut olisivat leikkipuistoja ja kivijalkakauppoja, ovat ne silti vain omia etuja. Ja omien etujen nimissä voidaan vastustaa vaikkapa kehitysvammaisten asuntolaa, kuten Marjaniemessä tehtiin pitkään ja hartaasti ja saatiinkin projektia viivytettyä vuosikausia. Minulla ei muutenkaan ole mitään illuusiota kyseisen alueen asukkaiden empatiakyvystä (joka tuntuu mielenkiintoisesti ja usein korreloivan oman rahapussin pulleuden suhteen) mutta juuri kehitysvammaisten vastustaminen tuntuu erityisen sairaalta, eihän heihin voi edes soveltaa oman onnensa seppä-logiikkaa kuten vaikka nisteihin ja spurguihin sovelletaan.

Tullessamme muutama päivä sitten Suomenlinnasta jouduimme Kauppatorin tietämillä lastenvaunurintaman saartamaksi. Takaa ja edestä kuului kirkunaa ja marinaa, itkua ja tiuskintaa. Ohi ei päässyt kun kaksi mamia vaihtoi vaippakokemuksia rinnakkain, mukulat vaunuissa karjuen. Vaikka noin yleisesti ottaen yritän välttää kaikenlaista lapsi-dissailua (sellainen on aika ihmisvihamielistä) naureskelin hetken ajatukselle, että tuon ”spurgut haittaavat tavallisten veronmaksajien elämää”-lauseen subjektin vaihtaisikin lapsiperheiksi... ainakin spurgujen ekologinen selkäreppu on aivan olematon vaippavuoria lykkääviin ydinperheisiin, nassesedät käyttävät muiden vanhoja vaatteita, syövät puolihintaisia tai dyykattuja elintarvikkeita ja tukevat runsaskätisesti valtion alkoholimonopolia keskittyen erityisesti lähituotettuihin ja kustannustehokkaisiin juomiin. Ja jos nyt ajattelee kumpi häiritsee metrossa enemmän, vienosti spriiltä lemahtava, unten mailla uinaileva rantareino vai pirunviulun lailla kirkuva juniorikansalainen? Vakavasti ottaen, kummatkin kuuluvat kaupunkiin, pikkuvauvat ja leikki-ikäiset kuten myös tenukepit ja elämäntapatyöttömät. Jos ihmiset vituttavat, voi muuttaa vaikka johonkin muuttotappiokuntaan, siellä eivät parveketupakoijat loukkaa ilmatilaa eivätkä hoilottavat kännikalat äänimaisemaa.

Lupiinin lomapäiväkirja

Lomailua on nyt viikko takana, ja kolme edessä (tosin välissä on yksi työviikko), ah! Olen päättäväisesti koulinut itsestäni ”apua, on jo loman kolmas päivä enkä vieläkään ole käynyt kauppatorilla kori käsivarrella”-paniikin ja keskittynyt hyväntuulisen kunnianhimottomaan kesäpuuhasteluun. Eilen kävimme L:n kanssa Helsingin kaupunginmuseossa Mika Waltarin jäljillä- näyttelyssä, jossa esiteltiin lähinnä 20-luvun valokuvia nousevasta Töölöstä. Perusnäyttelykin oli sympaattinen, mutta kummasti ja vähän hönösti museoissa melkein eniten mieltä kiinnittävät esineet ja asiat kymmenen-parinkymmenen vuoden takaa. Tai ainakin tunsin itseni varsinaiseksi juntiksi taivastellessani kovaan ääneen vitriinissä olevaa leipäkonetta, ”just tollanen meillä oli, voi että sentään!”. Vaikka historiaahan se leipäkonekin on, siinä kuin ylimysnaisen kenkä 1800-luvulta. Ja meillä tosiaan oli peräti kaksikin leipäkonetta, tosin eri aikoina. Leipäkoneet valmistivat kolmihenkiselle perheelle lapsenpäätä isomman, lieriömäisen leivänjuntturan, jossa oli reikä keskellä. Leipäkoneen leipoma leipä oli hyvää tasan puoli tuntia valmistumisesta, sen jälkeen se muuttui kovaksi ja tiiviiksi jänkiksi jota edes ahne ja ruokaa aina tilaisuuden tullen siekailematta varastava beaglemme ei suostunut syömään. Vonguin isää leipomaan koneella joskus edes pullaa mutta koska se olisi vaatinut yön aikana heräämistä (vissiin rusinoiden tai joidenkin takia) joten aamusta toiseen koneessa odotti terveellisen harmaa graham-juntti. Lopulta kieltäydyin kategorisesti syömästä leipäkoneen leipää (en tosin muista oliko tämä samaan aikaan jolloin kieltäydyin syömisestä kategorisesti muutenkin) ja vähitellen kone muutti ulkovarastoon.

Juhannusta ja muutakin juhlaa on ehditty viettää. Juhannus kului perinteiseen tapaan Kirkkonummella, tänä vuonna mukana oli harvinaisen monta uutta ihmistä, mikä teki tapahtumasta ihan tietynlaisen, ehkä intensiivisemmän kuin aiempina vuosina.Minulla on joskus tapana ottaa vähän liikaakin vastuuta ihmisten viihtymisestä ja alan herkästi sureksia jos joku tuntuu vähän alavireiseltä tai vetäytyvältä. Tällä kertaa kuitenkin oivalsin, että ihmiset noin ylipäätään osaavat huolehtia omasta hauskuudestaan ja mikäli joku tuntee olonsa hiukan vaisuksi ja väsyneeksi ei mitenkään johdu minusta. Grillasimme, saunoimme ja lauloimme hmm... erotiikka- ja työväenlauluja sekä soitimme kesäisen kitchejä suomihittejä. Koska tapanani on tallentaa onnellisia hetkiä, mieleeni on tallentunut tarkasti aattoillan hetki rannassa, kokko, tummansininen järvi ja heiluvat koivunoksat, taustalla tiekunnan juhlien trubaduurin loistava Edith Piaf-tulkinta sekä juhannuspäivän aamun auringonpaisteinen hengailu pihakeinussa, keskustelu joka taukosi kun tivoliaudiosta alkoi soida Georg Otsin Saarenmaan valssi. Itselleni kyseinen laulu on kyynelehdittävän rakas siksikin, että se oli häävalssimme. Olen erityisesti hiukan krapulaisena altis kaikelle liikutukselle, meinasin tirauttaa muutamaankin kertaan juhannuspäivänä, silkkaa iloisuuttani ja haikeuttani ja sitä, että kaikki on ihanaa ja katoavaa.

Olemme oleilleet pikkumökillämme ja hämmästelleet lämpöpenkin elinvoimaista satoa. Salaattia tulee ovista ja ikkunoista, samoin hyvänheikinsavikkaa ja mangoldia. Ruoanlaitto omista kasviksista antaa aivan erityistä tyydytystä jota ei lainkaan himmennä se, että tiskivesi pitää lämmittää vedenkeittimellä. Mökillä saa sitäpaitsi maailman suloisimmat unet, tupa on pimeämpi kuin makuuhuoneemme eikä kukaan hoilota ikkunan alla. Olen nukkunut mökillä yksinkin vaikka olenkin siinä hommassa vähän huono. Kirpputorilla on tullut luovuttua turhimmista kamoista (on hyvin tyydyttävää myydä neliskulmainen, korkeankapea rakukeraaminen ruukku eurolla vaikka sen TAVALLAAN haluaisi pitää mutta tietää ettei sille löydy sopivaa kasvia kuitenkaan, saa vähän koulittua sisäistä hamsteriaan) ja haalittua muutama lisää, eihän nyt ankanmuotoista piparimuottia tai meksikolaista, keraamista elämänpuuta voi jättää toripöydälle!

Tänään vietimme L:n kanssa yksivuotishääpäiväämme toteuttamalla pitkään puhutun kanavaristeilyn. Vaikka taivas näytti myrskynmerkkejä uskaltauduimme sightseeing-laivan kyytiin ja tilasimme pullon cavaa. Risteily oli hieno, se kierteli Suomenlinnasta Laajasalon ja Jollaksen kautta Tammisaloon ja palasi takaisin Herttoniemen ja Kulosaaren kautta. Pidän aivan erityisesti Itä-Helsingin rannoista ja saarista, niiden Jugend-huviloista ja jyrkistä graniittikallioista. Näimme myös laulujoutsenemon joka kantoi selässään kahta poikasta. Risteilyn jälkeen kuuntelimme Hasse Wallin Jimi Hendrix-tulkintoja Kappelin terassilla ja tepastelimme Bossaan syömään. Vaikka mielikuvani lattarisafkoista (Kuuban-kokemuksena) eivät ole kauhean kummoiset, onnistui paikan ruoka yllättämään iloisesti; parapähkinäkeittoa, paistettua banaania ja moniaita salaattilajeja bossanovan tahdissa. Bussaikataulupoliittisten syiden nojalla olimme pakotettuja käymään puolikkailla Rymy-eetussa, tulipa siis sekin paikka koettua ilman pöydillätanssimista.

Koska vanha lapsuudenpankkini Nordea on ystävällisesti järjestänyt minulle pienen rahayllätyksen(!!) saatan huomenna mennä haaskaamaan ansaitsemattomiani kantakaupungille. Aikomuksenani on ostaa kunnollinen ja kaunis, säitä ja aikaa kestävä olkalaukku, ihana makeanvedenhelmikoru (mikäli löydän halvan) sekä LENKKARIT. Viimemainittu ostos aiheuttanee pientä päänvaivaa, haluaisin kokomustat sellaiset, en siedä mitään räikeänvärisiä sporttiraitoja tai ilmatyynyjä tai hetilikaantuvaa valkoista. Ostan ehkä myös urheiluhousut. Apua. Edelliset sellaiseni roikkuvat työpaikan kuntosalin pukuhuoneessa muovikassissa, ne ovat nyppyiset ja tummansiniset ja inhoaherättävät. Vaikka tavaravarustelu on noin periaatetasolla perseestä, urheilun ollessa kyseessä ne toimivat varsin innoittavasti. On nimittäin paljon kivempaa vesijuosta viininpunaisessa rintakuppiuimapuvussa kuin Tarjoustalon halvimmassa mustassa, johon vesijuoksuvyö on hiertänyt läpinäkyvän raidan navan yläpuolelle.

Tukka on naisen se

Ostin tuossa muutama päivä sitten lähimarketista hiusväriä. Puntaroin pitkään kemiallisen myrkkyvärin ja hennan välillä (olen äimistynyt siitä, että ruokakaupassa todella myydään hennaa) mutta tietäen karvaan omakohtaisesti hennan epäluotettavuuden ja pitkän vaikutusajan, päädyin kemikaaliväriin. Paketin sävy ei ollut aivan täsmälleen haluamani vaan aavistuksen liian kylmä, samantyyppinen mitä käytin muutamia vuosia sitten. Halusin kuitenkin päästä vastenmielisestä everyday-shopping-shitistä mahdollisimman nopeasti eroon enkä siten viitsinyt etsiytyä paremmin varusteltuun kauppaan.

No, eilen sitten värjäsin juurikasvuni kampaajan antamien ohjeiden mukaan. Ensin väriä hiusten tyveen, sitten munakello tikuttamaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi, lopuksi väri muuhun tukkaan. Hiusväri näytti jo levitysvaiheessa varsin violetilta mutta sivuutin huomion ja sudin värin tukkaani (erityisesti otsikseen ja korvallisille). Pestyäni värin vihdoin pois totesin suhteellisen vittuuntuneena, että tukkani väri oli puolessa tunnissa muuttunut viehättävän hennanpunaisesta kylmänteolliseksi, siniseen vivahtavaksi punaiseksi. Siis siihen samaan sävyyn, jonka takia olen jo pariin otteeseen käynyt ottamassa siivottoman kalliita vaalennusraitoja tukkaani. En olisi uskonut, että kuontaloni on niin kostonhimoinen, että se imee puolessa tunnissa itseensä sävyn, josta olen kovalla vaivalla ja ähellyksellä päässyt eroon muutama vuosi sitten. Turha kai myöskään mainita, ettei tämä luumunpunaruskea ole lainkaan se punakupari joka komeilee väripakkauksen mallin päässä. En muutenkaan tajua, miksi hiusväreissä on sinistä. Äärimmäisen harvalle suomalaiselle sopii kylmän liilertäväntummanpunainen tukka, useimmat alkavat näyttää lauantaimakkaralta ja/tai aaveelta. Kuten minä.

Tuhersin vielä tukkaani loput Lushin ylihinnoitellusta jugurttinaamiosta, muiden hoitoaineiden jämät ja sushi-etikkaa (sitruunankorvikkeena) ja höyläsin partaterällä hennot ohimosuortuvat, jotka olivat ottaneet kaikkein tymäkimmin väriä itseensä. Ei voi sanoa, että väri olisi siitä mainittavasti vähentynyt. Aamulla varasin jo ajan kampaajalle taas kerran siihen saakutin värinpoistoon, mutta olen vielä valmis perumaan mikäli netistä kaivettu hilseshampoo-sitruunahoito auttaisikin. Ja tavallaan ihan naurettavaa olla näin ärhäkkä tukkansa takia, värihän tulee haalistumaan auringossa joka tapauksessa. Ja lomanikin on alkamassa (ei sillä, että kokisin muutenkaan tarvetta olla töissä edustavimmillani) ja sitä rataa. Mutta yök, oikeasti! Tukkavärin traumatisoimana yritin panostaa sen kiharuuteen lääppimällä siihen runsaalla kädellä kirppikseltä ostettua kiharavoidetta (älkää hyvät ihmiset käyttäkö kiharavoidetta, käyttäkää sitä kiharasuihketta mieluummin, se on tuhat kertaa parempaa eikä tee tukasta erikeepperillä muotoiltua). Nyt minulla on päässäni ruskeanluumu, takkupörröinen, samanaikaisesti ritisevän kuiva ja rasvaisen näköinen etikalta haiseva tukka. Harkitsen munkiksi rupeamista (lainasinhan kirjastosta Zen-kirjankin, tosin ennen tukkadisasteria) tai bongorumpuhippimäistä huivivärkkiä päähäni.

H.E.

Kahdella ystävälläni oli aikoinaan tapana julistaa baarissa, että kohta alkaa Hyvä Elämä. Hyvään elämään kuuluisi kaljoittelun ja pizzansyönnin lopettaminen, kuntoilu, aikainen nukkumaanmeno ja yleinen tunnollisuus ja kunnollisuus. Hyvä Elämä oli lyhennetty H.E:ksi, kirjainpariksi jota oli näppärä huudahdella baaripöydässä. Soppaa sekoitti sopivasti se, että myös Huono Elämä lyhentyi H.E:ksi, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, kumpaa H.E. kulloinkin tarkoitti.

Itse olen viettänyt jo pitkään pääasiallisesti sitä ensimmäistä H.E:tä eli maksanut laskut ajallaan, pitänyt keittiön työtason suhteellisen siistinä ja hoitanut ravitsemuspoliittiset ratkaisut terveellisesti ja säntillisesti sekä välttänyt turhaa tissuttelua ja tupakin kärheämistä. Ja käynyt vesijuoksemassa. Ja mennyt nukkumaan ennen pikkutunteja. Pitkään eletyn Hyvän Elämän seurauksena saattaa tulla kiusaus hetkelliseen notkahdukseen Huonon Elämän suuntaan ja näin kävi viikonloppuna. Perjantaina oli ystävän maisteroitumisjuhlat pitkän kaavan mukaan. Jokin nousuhumalailo yhdistettynä ulkoilmaan sai minut polttamaan tupakkaa ihan sikana (yäk yäk yäk) vaikka päätä särki hiukkasen jo valmiiksi. Seuraavana aamuna (tai siis keskipäivällä jolloin heräsin) olo oli vielä ihan säällinen, kauheus iski vasta myöhemmin. Ensin oletin kyseessä olevan krapulan (mitä se tietysti osaksi olikin) mutta kun päänsärky ja kuvotus jatkuivat yöhön asti olin pakotettu muuttamaan diagnoosini migreeniksi. Olen kerran ennenkin itseaiheuttanut itselleni migreenin sivuuttamalla lievän päänsäryn kuvittelemalla, että hartiajännityksestä johtuva jomotus laantuu parin lasillisen ja parin tupsun avulla... no joo. Hukkasin siis kesälauantain ja makasin koko päivän pimeässä kyvyttömänä edes lukemaan mitään järjellistä.

En tajua tuota tupakka-asiaa. Poltin aikoinaan säännöllisesti ja sitten vähitellen, puolivahingossa aloin vähentää. En ole ikinä ollut kunnollinen nikotinistiröökaaja, tarvitsen kaikkia oheisasioita kuten kahvia, punaviiniä ja hauskaa seuraa nauttiakseni tupakasta. Aikoinaan meillä oli Nassun kanssa tapana säästää kaikkein kiehtovimmat uutiset siihen, että saimme eteemme tupakat ja lasin mehua. Siinä kelpasi henkosten lomassa kertoa juttua ja mikäli kyseessä oli todella mehukas stoori, vielä sytyttää uudetkin.

Töissä en polta melkein ikinä, ellen ole sitten aivan mielipuolisen stressaantunut. Arki-iltaisin en voisi kuvitellakaan meneväni tupakalle, alkoholia ei viikolla kuulu käyttämän eikä illalla voi enää kahvitellakaan, eli kaikki potentiaaliset oheisnautintoaineet ovat pannassa. Eikä ilman niitä tupakka maistu. Saattaa siis kulua viikko ilman että edes ajattelen tupakkaa. Mutta kun saan nenäni eteen lasin punaviiniä ja joku muu sytyttää tupakan, alan itsekin himoita. En pidä tätä edes minään ongelmana, tällä normaalitahdilla kukaan ei saa keuhkoahtaumaa, sademetsiä toki kyllä kaatuu jonkin verran, mikä on peffasta. Nyt pelkkä tupakasta kirjoittaminen kuvottaa, migreenini ei ole vieläkään kokonaan ohi ja ajatus savun imemisestä saa pään jyskyttämään. Äitini lopetti tupakoinnin aikoinaan pitkälti päänsärkytaipumuksensa takia, luultavasti minullekin käy niin (ja samaa tietä menee punaviini, nyyh).

Viimeinen viikko töitä. Motivaatio katossa. Olen laatinut ”mitä lomalla pitää tehdä”-listaa, johon kuuluu muun muassa jo legendaariseksi kasvanut saaristoristeily. Olemme L:n kanssa olleet yhdessä jo kuusi kesää ja joka ikisenä meidän on pitänyt mennä sellaiselle. No, eipä tähän päivään mennessä ole toteutunut, ehkä nyt kun on sekä rahaa että aikaa. Sen lisäksi listassa on teemakävelyitä, museoita, kesäteatteria, rantaviivan kartoitusta, kirpputorilla myyntiä ja piknikkiä. Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä mutta ehkä vastenmielisimpänä ”pajuarkkupommin purku” eli jättiläismäisen säilytysarkun tyhjentäminen, imuroiminen ja pyyhkiminen sekä siellä olevien kamojen (kuten muovikorillinen videokasetteja ja kaksimetrinen pahasti rytistynyt ja paljon ähellystä aikoinaan vaatinut kuvakollaasi, puhumattakaan sultatuista kuusenkoristeista ja lahjanarukimpuista) lajitteleminen lähinnä mappi ööhön.

Oman pihan onni

Kopli, Pronksi, Gonsiori

Ennen lauantaista Tallinnanmatkaa laadin pitkän ja monipolvisen listan kaikesta, mitä haluaisin paikan päällä tehdä. Tiesin jo listaa tehdessäni, että kaikkea ei millään ehtisi toteuttaa ja päätin, ettei se saa häiritä. Perjantai-iltapäivän tehottomuudessa vieläpä TAITOIN listan ja etsin netistä kartan johon ympyröin haluttuja kohteita, mutta ilmeisesti jokin sisäinen maniajarruni päätti toimia tietoisemmalta minältäni salaa, koska unohdin tulostaa hommelit ja näin ollen jouduin tyytymään käsintuherrettuun listaan. Ja hyvä niin. Pari siipaletta ikimetsiä jäi printterin sisään odottamaan jotain tähdellistä (kuten tulostettua sähköpostia, meillä töissä monet printtaavat sellaisetkin sähköpostit, joissa lukee suunnilleen ”joo okei”).

Laivamatka oli lyhyt ja tasainen, täynnä iloista odotusta. Luin Otso Kantokorven mainiota Sankarimatkailijan Neuvosto-Tallinna –opasta merkkaillen paikkoja joissa haluaisin käydä. Perillä ei ollut lainkaan passintarkastusta ja pääsimme laivasta noin viidessä minuutissa. Suuntasimme Pronksille, jonka varrelta löytyi oman kotitalomme hämmentävä kaksoisolento, paljon kukkivia hevoskastanjoita ja syreeneitä sekä kummallinen kalkkikivitorni. Määränpäämme oli Keskustori, jolta äiti oli juuri muutama viikko sitten löytänyt levottomia, tinaeläimisiä snapsilaseja. Tori on aito balttilainen ruoka- ja tavaratori hapankaaliröykkiöineen ja kukantaimineen, hörhelöisine halpisvaatteineen ja siemeniä myyvine mummoineen. Ostin heti ensimmäisestä koppelista pussillisen punaisen salaatin siemeniä, en tiedä tarkalleen mitä ne ovat koska teksti on Venäjää, mutta eivätköhän ne hyvältä maistu. Vanhoja astioita myyvältä mummolta ostin pitkällisen henkisen pingisottelun (olisin esimerkiksi halunnut ostaa montakin ihanaa teekannua, mutta meillä ON teekannu ja posliinista esinettä olisi ollut tylsää kanniskella koko kymmentuntinen päivä mukanaan) jälkeen ison mansikkaisen emalimukin. Mikäli olisin ollut liikenteessä yksin, olisin luultavasti ostanut myös tuntemattomia kukantaimia, hapankaalia ja mauttomanihanan röyhelöhameen, mutta koska en ollut, lähdimme kävelemään kohti Narvaa. Näimme isolla Gonsiorilla jylhän ja harmaan neuvostotalon, jonka seinässä luki valokirjaimilla Au tööle!, huomasin, että Kantokorven lukeminen oli selvästi virittänyt silmät havainnoimaan neukkujäänteitä ja ilahtumaan niistä (ne OVAT omalla tavallaan ilahduttavia, kummallisia jäänteitä menneestä ajasta, vähän kuten Elanto-reliefit Hakaniemen Sokoksessa ja SKP:n logo lähikampaamoni markiisissa, samaan aikaan huvittavia ja vähän surullisia). Löysimme itsemme hurmaavalta puutaloalueelta kahden ison tien välistä (vähän kuten Puu-Vallila Hämeentien ja Mäkelänkadun syleilyssä), ihmettelimme Vilmsi-kadun helakanvärisiä puu-jugendtaloja ja pittoreskisti rapistuneita ikkunanpuitteita. Virolainen puutalokanta eroaa suomalaisesta aika paljonkin, talot ovat koristeellisempia ja mittasuhteetkin ovat erilaisia, porraskäytävä on usein tiiltä ja itse talo on ikään kuin rakentunut sen ympärille. On torneja ja kummallisia erkkereitä jotka näyttävät pysyttelevän ilmassa painovoimaa uhmaten, ikkunoita useampaan suuntaan kuin on nimettyjä ilmansuuntia.

Löysimme itsemme läheltä Kumua kuten tarkoitus olikin. Kumun perusnäyttely oli mielenkiintoinen, esillä oli paljon yhtä lemppariani, Konrad Mägiä. Sosialistinen realismi on tietysti aina nykyvinkkelistä hupaisaa nähtävää (minua diktaattorit alkavat aina naurattaa ihan hirveästi, kikatan niin Stalinin kuin Hitlerinkin edessä, olen huomannut tämän olevan aika yleinen ilmiö ja vaikka reaktio mahdollisesti loukkaa niitä, joiden tyyliin lähiomaisia on kuollut vankileireillä, on pahuudelle ja vallanhimolle nauraminen mielestäni aika ...oikein) ja erityisesti virolainen pop-taide neuvostovaatimuksineen/vaikutteineen näytti mielenkiintoiselta. Erityisesti mieleeni jäi helakansiniseltä taivaalta mulkoileva Lenin ja kollaasitekniikalla toteutettu kansa taulun alareunassa. Olen melko varma, että kyseessä oli jonkin sortin hienovarainen aikalaisvittuilu. Paul Kondasin pinnalta katsoen naivistis-herttaiset työt olivat myös kiehtovia, erityisesti näyttelyn nimityö Mansikansyöjät. Vaihtuva näyttely esitteli tällä kertaa Suomen kultakautta, hohhoijakkaa. Gallen-Kallela ja Simberg tietysti ilahduttivat, mutta Von Wrightit ja Sjerfbeckit (olen aina pitänyt Sjerfbeckiä tooosi aneemisena vaikka samalla tietysti hirvittävän taidokkaana) hopotettiin nopeasti läpi.

Kumun jälkeen istuimme hetken Kadriorgin puistossa ja ihastelimme Versailles-tyylistä palatsia ja yleistä eurooppalaista henkeä, Viro on sekä arkkitehtonisesti että henkisesti tietyssä mielessä paljon keskemmällä kuin Suomi, kukaan ei esimerkiksi heilunut pierussa ympäriinsä vaan kaikki tepastelivat hiekkakujia iloisina ja hillittyinä. Me tepastelimme ratikalle ja sieltä vanhaan kaupunkiin käytyämme ensin hämmentävän ylifiinissä ja kalseassa ostoskeskuksessa Lushin perässä. Vanhan kaupungin käsityötorilla ei enää myyty leikkuulautoja ja valmistujaislahjakaupaksi kaavailtu Myy Art oli kiinni ja nälkäkin alkoi vaivata. Koska L epäili, ettei harekrishnaravintolasta saa olutta teimme kuten eläkeläiset Kanarialla, menimme samaan italialaiseen ravintolaan kuten aina edellisilläkin reissuilla (oikeasti aika nautaa touhua, mutta minkäs teet, ravintola on hyvä ja ihanalla paikalla). Istuttuamme aterian ajan vilpoisalla Katariina käikillä jatkoimme Vanhan kaupungin vaellusta. Aina sieltäkin löytää jotain uutta, talon jonka olemassaoloa ei ole ikinä ennen pannut merkille, jyrkän mukulakivimäen tai hassun parvekkeen. L osti keskiaikaisen mallin mukaan tehdyn savituopin (saimme siis molemmat matkalta juoma-astiat) ja minä ihanan kevyet meripihkapallot korviin.

Varjot alkoivat pidetä ja jalat väsyä, mutta aikaa oli vielä muutama tunti. Päätimme taas noudattaa Kantokorven ohjetta ja otimme ratikka ykkösen kohti epämääräisenä tunnettua Koplia, teollisuus- ja työläisasuntokaupunginosaa. Ajoimme ohi Balti Jaamin ja Kalamajan puutaloalueen, kolistelimme (se ratikka todellla KOLISI) pitkin lehmuskatua, näimme Standardin ja Voltan tehtaat, hilsehtiviä art deco-taloja, Puu-Käpylän ja –Kumpulan tyylisiä työläiskortteleita, kauppoja, baareja ja ihmisiä. Kopli sijaitsee niemellä, Itämeri ympäröi sitä joka puolella. Niemenkärjessä on telakka nostureineen ja laivoineen, puinen kirkko ja outo, stalinistinen kolossi. Luonto on puoliksi villiintynyttä, puistot niittyjä.

Perillä keskustassa suuntasimme satama-alueen supermarkettiin ostamaan viinaa ja hapanvihanneksia (minä lähinnä noita jälkimmäisiä). Ehdin käydä myös apteekissa täydentämässä särkylääkevarastoa ja ostin myös linnu-jotain-teetä (jolla näkyi pussin selostukesta päätellen olevan suotuisia vaikutuksia munuaisille ja joka oli siinä määrin kissan makuun, että pussi piti kotona teurastaa). Aukealla parkkipaikalla kirmaili neljä jättiläismäistä samojedia, olivat tulossa Suomeen asuntoautolla. Laivassa porukka oli aivan uskomattoman kännissä, useat muistinmenetyskunnossa, mökästämässä ja kekkuloimassa sietämättömän huonon (ja aika säälittävän) mies ja kitara-tyyppisen esiintyjän biiseille encorea encoren perään. Olen aina kuvitellut, että jo alun alkaen kornia Moottoritie on kuuma:a ei voisi runnella Matti Nykäsen versiota pahemmin, mutta trubaduuri kykeni siihenkin. Onneksi kotirannat alkoivat siintää horisontissa, punaista taivasta vasten piirtyivät tutut kirkot ja tehtaanpiiput.

Tallinnaan!

Olen jo pitkään hingunnut naapurimaahan, suunnitellut ensi (tai siis täksi) kesäksi pidempääkin matkaa, seikkailua Saarenmaalla jossa en ole ikinä ollut. Koska Viroon on niin äärettömän helppo lähteä, oivalsin, ettei tuleva mahdollinen matka mitenkään poissulje pikaista Tallinnan-visiittiä. Äiti vie isän Tallinnaan rentoutumaan suunnilleen kerran kuukaudessa, aina kun liian työläät mökkioperaatiot (kuten laatoituksen uusiminen) alkavat kiristää pinnaa ja kipeyttää selkää. Sitä paitsi, rakastan Viroa aivan erityisesti keväällä.

Ensimmäinen Viron-matkani, josta olen kyllä kirjoittanut ennenkin, tapahtui toukokuussa vuonna 89 (yhdeksäntoista vuotta sitten, apua!). Kyseessä oli musiikillinen luokkaretki ystävyyskaupunkiin, asuimme perhemajoituksissa ja esiinnyimme paikallisissa kouluissa. Virolaiset panivat parastaan, pöydät notkuivat marenkeja ja leikkeleitä, kasviksia kalaa kokolihaa, me hemmotellut kapmaan kakarat nurisimme pihvien oudosta mausta ja kelmeänvärisestä mehusta tajuamatta, että syömämme sapuska oli luultavasti vaatinut jonotusta ja tiskinalusostoksia, vaihtamista ja säätämistä. Virolaisten lauluesitykset olivat todella briljanttia kamaa omien, enemmän svengiin ja meininkiin kuin tekniikkaan painottuvien settiemme rinnalla. Puhumattakaan nyt kontrastista oman tanssiesityksemme, jossa tepastelimme mahdollisimman simppelillä koreografialla läpi discoversion Summer Holidaysta (en ole varma, saattoiko Neuvostoliitossa edes kuulla sellaista musiikkia, ehkä ei) tarkoituksena lähinnä esitellä neonpinkkejä ja –keltaisia pallohameita ja vaaleanlilaa helmiäishuulipunaa ja virolaisten upean, kahden lukiolaispojan ja kahden pikkutytön koostamasta voimistelushowsta (johon kuului muun muassa niiden pikkutyttöjen ilmaan heittelyä ja voltteja) joka lähinnä hörötytti meitä, koska pojilla oli sinapinkeltaiset, valkealla kantatut froteiset kokovartalojumppapuvut.

Ajellessamme tilausbussilla tai isäntäperheen farmariladalla pitkin poikin kuoppaisia teitä rakastuin Viron luontoon (itse asiassa muistan tuon kevään ensimmäisenä, jolloin vakavissani aloin kiinnittää huomiota ympäristöön, siitä alkoikin hitaasti orastaa luontoharrastus ja myöhemmin vihreä ideologia), lehtometsiin, kukkiviin tuomiin, voikukkaa ryöppyäviin niittyihin. Tehomaatalous ei ollut jyllännyt Neuvosto-Eestiä tasankopelloksi (vaan siellä kasvatettiin lähinnä lihakarjaa) ja yleinen tehottomuuden ja saamattomuuden henki oli jättänyt paikat ihanan alkuperäiseen asuun. Lehmiä lypsettiin ulkona, huivi päässä, pienten yksityistilojen pihat kukoistivat kevätasussaan. Joka paikassa oli kukkia, kulleroita, neilikoita ja lemmikkejä. Isäntäperheen vaaseissa, kouluissa ja pihoilla. Aina kun menimme uuteen paikkaan, jokainen kukitettiin. Pojat leikkivät narsisseillaan miekkailua ja minua vihlaisi nähdä miten ne katkeilivat, etenkin kun myös kukittajat näkivät tapahtuman. Nousukaudella kasvanutta varhaismurrosikäistä natiaista itsekkäämpää ja ajattelemattomampaa olentoa ei maailmassa olekaan.

Enkä minä toki ollut muita parempi, ei sillä. Olin kovasti hapan kun kaupoissa ei ollut mitään ostettavaa, vaikka kaikilla oli mukanaan tietty määrä ruplia, joista tiedettiin että ne pitää jättää maahan, mikäli niitä ei saa kulutettua. Eräästä pikkukaupungista löysin huulten muotoisen hajuvesipullon, joka on minulla vieläkin (itse hajuvesi on varsinaista ketunmyrkkyä). Moni osti hirveät määrät vaahtomuovisia eläimiä, mutta minulle iski jokin harvinainen säästäväisyyspuuska, enkä ostanut kuin kaksi (joita vanha beagleni sittemmin kuritti kunnollla). Minun oli vaikea hahmottaa, että kun vihdoin pääsimme kauppaan, jossa oli kaikkea supersiistiä kuten paljettisia farkkuhameita ja neonpinkkejä rantapyyhkeitä ei ruplilla tehnytkään mitään, koska kyseessä oli valuuttakauppa.

Seuraavan kerran kävinkin Virossa sen ollessa kapitalistinen. Olimme äidin kanssa varhaisella risteilyllä (ennen Tallinkin ja muiden yhtiöiden taukoamatonta laivavirtaa) Georg Otsilla, jonka savupiipusta sirppi ja vasara vasta hiljattain oli maalattu piiloon. 90-luvun alun Viro oli omituinen yhdistelmä rupuista hällävälimeininkiä, neuvostohenkistä palvelua ja kieronsitkeää yksityisyrittäjyyttä. Eräs pikkupoika myi meille eilisen iltapäivälehden kaksinkertaisella hinnalla, joka paikka oli täynnä lahoja ja kenottavia kioskeja joista sai ostaa viinaa, eräässä kaupassa myytiin superhienoja ranskalaisia rintaliivejä ja Nämm Nämm-merkkistä tuorekelmua eikä sitten paljon muuta. Viru-hotellin alakerrassa oli pieni Stockmann, Kaubamajan edessä, keskellä risteystä oli valtava kuoppa, jonka niin ihmiset kuin autotkin kiersivät tottuneesti.

Asiasta altakasteluruukkuun, tajusin eilen, unta odottaessani, miksen ole hetkeäkään kaivannut Tapiolaan. En ikinä sen kahden ja puolen vuoden aikana kokenut paikkaa kodikseni. Kyse ei ollut vain siitä että tiesin meidän olevan siellä ikään kuin väliaikaisluontoisesti (koska kaikkihan tässä elämässä on väliaikaisluontoista, tuskinpa asumme nykyisessä kaksiossammekaan loppuelämäämme, ainakaan jos mukuloita laitamme) vaan jonkinlaisesta syvemmästä ulkopuolisuuden tunteesta. Pidin kovasti luonnonkauniista Otsolahden rannasta joutsenineen ja rantakukkineen, oli siistiä lähteä keväisin nokkosretkelle ja syksyisin keräämään pihlajanmarjoja lähipuista. Talvella ikkunastamme näkyi meri, kesällä kohiseva, vanha koivikko sepelkyyhkyineen. Asunnossamme oli iso parveke ja keltainen 50-luvun keittiö, vaaleanvihreä kylpyamme ja valtavasti tilaa. Moni olisi sitä mieltä, että nykyinen kalliolaiskaksiomme on jonkinlaista tasonlaskua, kuuluuhan ikkunasta kyyhkynkujerruksen sijaan kännikalojen ulinaa ja vaikka pihalla onkin pihlaja, sen marjoista tuskin voi hillota. Sitä leimaantumista Kallioon ja kivikaupunkiin ei pysty täysin selittämään, sen vain tuntee. Muistan kun muuttopäätösen tehtyämme käveleskelimme Tapiolaa ympäriinsä, katselimme hoidettuja puistoja ja viehättäviä 50-luvun taloja. Minulla oli kaikesta somuudesta (ja siitä, että muutto oli oma ideani) huolimatta vaistonvarainen ”ei tänne voi kotiutua”-tunne, mikä osoittautuikin itseään toteuttavaksi. Vähän kuten jotkut kertovat seurustelleensa ihmisen kanssa, joka on periaatteessa ollut kaikin tavoin ihana ja täydellinen ja varsinainen onnenpotku ja silti sitä on herännyt öisin ihmettelemään, että kuka on tuo muukalainen vieressäni ja sitä myöten tajunnut, että tästä ei voi syntyä loppuelämän kestävää suhdetta. En silti kadu (en kannata suhteidenkaan katumista, elleivät ne nyt ole ihan superpaskoja), tiedän nyt paremmin mitä haluan.

Jotta tämänkertainen kirjoitukseni haarottuisi mahdollisimman paljon näen tarpeelliseksi irvailla muutamalla sanalla ruokatunnilla lukemani naistenlehden parisuhdeleiri-artikkelia. Siinä oli pariskuntia leirillä syventämässä rakkauttaan ja kouluttautumassa samalla itse parisuhdeleirien vetäjiksi. Mieleeni tuli väistämättä maanmainion Tahdon Asia –sarjan jakso, jossa eripurainen pääpari yrittää fiksata paskaa suhdettaan rakkausleirillä, jonka limaisenempaattinen miesvetäjä hokee pehmeällä äänellä ”sä voit ihan totta itkeä nyt, päästä ulos kaikki vaan, anna itkun tulla vapauttavana kuin kesäsade kuivaan maahan” ja tyrkyttää väkisin nessua. Parisuhdeleiriartikkelissa todettiin muun muassa, että ”nainen tarvitsee kontaktin mieheen alkaakseen haluta seksiä” ja että ”nainen tarvitsee pidemmän esileikin”. Ääh! Pitäisi kai ottaa kritiikissään huomioon, että nuo parisuhdekurssit ovat usein seurakuntien järjestämiä ja pohjaavat ehkä kaikesta pintasivellystä avoimmuudestaan ja tasa-arvoisuudestaan huolimatta hyvin perinteisiin parisuhdemalleihin (en esimerkiksi tiedä, käykö noilla kursseilla ei-heteroseksuaalisia pariskuntia tai katsottaisiinko heidän osallistumistaan edes kauhean hyvällä), jossa naiselle seksi on pohjimmiltaan pakosti nielty lääke, jota pusien ja halien sokeripäällys vähän pehmentää. Kurssilla piti antaa kumppanille positiivista palautetta ja erästä miestä kosketti erityisesti hänen naisensa tapa ”antaa miehen olla mies”. Yääk! Miten se muka edes tapahtuu, heittäytymällä avuttomaksiko? Meillä noita juttuja parodioidaan usein, yleensä jos en viitsi tehdä jotain hankalaa kuten ruuvata amppelikoukkua kattoon, pyydän L:a tekemään sen ”koska olet niin vahva ja taitava”. Ja avutonhan voi olla ihan ei-sukupuolisidonnaisesti ja sitten toisaalta olla tekemättä jotain hankalaa vain sukupuolirajoja rikkoakseen. On oikein näppärää olla oman feminisminsä kanssa siinä määrin kartalla, ettei tarvitse alkaa väkisin purkaa laituria tai korjata ruohonleikkuria vain siksi, että ne mielletään ”miesten töiksi”.

Hömpät ja niuhot

Lapsena, ahmimisiässä sitä luki suunnilleen kaikki kirjat, joista oli missään määrin tietoinen. Osa jäi elämään, rakkaiksi ja edelleen palattaviksi, kuten Runotytöt, mutta moni painui ikuiseen unholaan. Näistä unholakirjoista aina silloin tällöin palaa mieleeni mahdollisesti saksalainen (en jaksa tehdä surveytä Googlessa tai Helmetissä) Hömpät ja Niuhot, jossa muistaakseni päähenkilön nimi aiheutti jonkin sortin gender-häikkää (Simon/Simone tms) ja siinä sivussa vedettiin hauskan retvakkaasti ihmistyyppijako kahteen. Samastuin silloin ja nyt hömppiin. Suurin osa ystävistäni on oman raakakategorisointini perusteella hömppiä.

Niuhoja opin pelkäämään viimeistään lukiossa, niitä ylös asti napitettuja tyttöjä ja salkkukätisiä poikia, joilla oli heti kättelyssä opintosuunnitelma selvillä ja oikiksen pääsykoepaperit tulostettuna. Niillä oli joku syvempi ymmärrys kursseista ja vaatimuksista, ne olivat tulleet ilmaisutaidon lukioon lähinnä trimmaamaan ulosantiaan. Itse olin heidän seurassaan aivan ulalla, tajuten, että tietoisuus koko elämän kestävästä tulevaisuudensuunnitelmasta mahtaa ehkä olla ihan hyvä juttu, mutta samalla ihan kauhean ahdistava ja vieras. Miten sitä muka oikeasti murrosiän myrskyissä voisi päättää edes siitä, kehen on kuumana saatikka nyt siitä, mitä haluaa tehdä ammatikseen? Itse toki tiesin alun alkaen, että minusta tulee näyttelijä, mutta käytyäni muutaman kurssin turkkalaista näyttämöilmaisua oivalsin, että ehkä psyykkinen eheyteni on kuitenkin tärkeämpi pääoma vaalittavaksi kuin mahdollinen paikka teatterikorkeassa. Näin jälkeenpäin ihmettelen ja kiitän viisauttani ja epäkunnianhimoisuuttani, kieltäydin kategoristesti siitä, että 16-vuotiasta Lupiinia itketetään ajatuksella vanhempien kuolemasta ja omasta yleisestä huonoudesta (ja rikotaan tällä muuria). Samaan aikaan toki koin aika perustavanlaatuisen pettymyksen tajutessani, että lama-ajan Suomessa yleinen näyttelijäkuva pohjasi vahvasti suorastaan väkivaltaisen fyysiselle rääkille Töölönlahtilenkkeineen ja itketystransseineen ja sen, ettei minusta vaan kertakaikkiaan olisi sellaiseen.

Vaikka näin aikuisena vannon ylpeästi hömppien nimeen, huomaan itsessäni ajoittain niuhojen piirteitä. Olen yhdistelmä boheemia ja neurootikkoa, sellainen, joka pelkää jättäneensä kahvinkeittimen päälle ja jolla ihan oikeasti on syytäkin pelätä tehneensä niin. Toissa lauantaina, fiilistellessämme keväthellettä puistossa, minuun iski erittäin vahva pelko siitä, olenko ottanut silitysraudan pois seinästä. Silitän suhteellisen harvoin, joten proseduuriin ei kytkeydy samanlaista autopilot-ominaisuutta kuin vaikkapa levyn poiskytkemiseen (kaasuhella on hajamielineurootikon unelma, se suhisee niin kovaa, ettei sitä vaan VOI unohtaa päälle). Olimme lähdössä kotihippoihin, mutta minun oli kertakaikkisen pakko hopottaa mäet ylös kotiin tarkistamaan silitysraudan tila. No, eipä se tietenkään ollut päällä. Onneksi sain sentään jätettyä kuumalla turhan päällystakkini himaan ja teputettua mäet alas pysäkille, eikä L joutunut pahasti kärsimään skitsotuksestani, pääsipä käväisemään tuopilla lähibaarissa.

Tämä neurootikko/boheemi-dikotomia piinaa minua erityisesti ulkomaanmatkoilla. Muistan suurimman osan aikuisiän matkojen alkupäivistä kuluneen yleiseen tuskitteluun, pelosteluun ja angstaukseen. Matkoilla pelkoni kumuloituvat, erityisesti ennen Kuuban matkaa olin aivan rikki pelosta (kävin rokotuksen tiimoilta itkemässä pelkojani myös työterveyslääkärille, joka kirjoitti minulle lasten diapameja lentopelkoon ja vinkkasi, että "rohkea kuolee kerran ja pelkuri joka päivä"). Sitten kun matka on totta, nautin täysin rinnoin, ihastelen omaa itsenäisyyttäni ja olen kuin kala vedessä. Toivoisin, että näitä pärjäämisen ja onnistumisen kokemuksia tulisi useamminkin kuin vain matkoilla ja miksipä ei, hoidanhan jopa raha-asiani nykyään suhteellisen tunnollisesti. Minua vain kuumottaa aina ajatus, että riippumatta tuplatsekkauksista onnistun jotenkin mähertämään asiani. Haluaisin valjastaa neurootikkopuoleni hyötykäyttöön siten, etten joutuisi paikkailemaan töitäni missään muodossa, en anteeksipyytelemään äidiltä raolleen jäänyttä maalipurkkia ja toisaalta taas lähtemään pikkumökistä rauhallisin mielin, ilman bussissa iskevää kammoa siitä, jäikö se helskutin vessanovi auki tai vedenkeittimen töpseli seinään (ja samalla tietoisuutta siitä, että nuo viimeksimainitut asiat eivät aiheuttaisi katastrofia, vessa on pelkkä haiseva ulkohuusi ja vedenkeitin olisi seinässä meillä aina, jos meillä siis olisi vedenkeitin.)

Nukkuvisio esittää

Elokuvissa ihmiset heräävät painajaisestaan huutaen. Minulle ei ole muistaakseni ikinä käynyt sellaista, ei ennen toissayötä. Unessa olen jyväskyläläinen hyvin kiltti ja ujo, ruskeapalmikkoinen tyttö. Asun valkeassa 50-luvun kerrostalossa yksin, keittelen teetä ja silittelen ehkä kissaa. On kevätilta, seison kotini rapun edessä kun seuraani lyöttäytyy äärimmäisen pelottava, parrakas ja spurgahtava mies. Hän yrittää tarttua käteeni, hakee kontaktia. En tiedä, mitä mies minulle haluaisi tehdä, ei luultavasti mitään kovin hirveää, mutta pelkkä käteen tarttumisen ajatus saa minut kauhusta jähmeäksi. Pääsen rappuun ja alan kiivetä portaita, kädessäni on avain kotiini. Ajattelen, että minulla on sen verran etumatkaa, että pääsen pakoon. Rapussa tajuan, etten tiedäkään sukunimeäni, tai ainakaan muista sitä, olenhan solahtanut tähän uni-identiteettiin aivan hiljattain. Sovittelen avainta oviin turhaan, äkkiä mies onkin takanani ja tarttuu minua käsivarresta. Yritän huutaa, mutta ääntä ei lähde. Yritän päästä pakoon, mutta jalat eivät tottele. Rapun ikkunalla on pelakuu, kukkiva Vancouver Centennial. Päätän uhrata kukan ja heitän sen avonaisesta ikkunasta huomiota herättääkseni. Samalla kokoan kaikki voimani ja huudan APUA! Tähän huutoon herään ja L herää myös, vaikkei muistakaan sitä jälkeen päin.

Joskus, kun elämäni on hiukan surullista tai jotenkin yleisankeaa tai yksinkertaisesti arjen nutistamaa, päättää alitajuntani virkistää minua mitä hulvattomimmilla unikuvilla. Olen matkustellut ulkomailla, viimekin yönä taisin harhailla Ankarassa. Uni-Wienin rantakadulla talot olivat käsittämättömiä, helakanvärisiä ja täynnä kummallisia koristeita. Kirkossa katto kohosi taivaisiin ja jaloissa juoksenteli koiranpentuja. Viime viikolla löysin Helsingistä kokonaisen vallatun kaupunginosan, josta oli tehty yleinen hippien ja friikkien taidekollektiivi, oikeastaan jatkuvasti elävä taideteos. Kierrellessäni keskiaikaisten linnanmuurien rajaamassa vapaakaupungissa pysähtelin mitä omituisimpien taideteosten eteen. Eräällä lavalla pieni ja pyöreä rastapäätyttö riisui kaikki vaatteensa, itki haikeasti ja alkoi sitten laulaa jotain feministiviisua, toisaalla narrinnäköiset punkkarit soittivat näkymättömiä instrumentteja. Alueen vesihuolto oli hoidettu hiukkasen boheemisti, joten kaikki kahlasivat vedessä nilkkoja myöten ja seinät ja teltannarut lirisivät jatkuvasti. Tälläisten levottomien seikkailu-unien jälkeen herään yleensä hyväntuulisena ja menee ainakin puoli tuntia muistaa kaikki arjen pienet tyhmät asiat.

Unien Helsinki sijoittuu yleensä, outoa kyllä, jonnekin Kampin ja vanhan Ruoholahden tietämille. Löydän sieltä jonkun ennennäkemättömän alueen, hienon ja omituisen Jugend-talon tai taidegallerian, jossa on ylimaallisen ihania hile-paperimassatöitä. Joskus siellä on tavattoman arvokas ja muhkea Art Deco -tyylinen musiikkiakatemia, joka kaikuu eri soitinten säveliä. Oikeassa elämässä minulla ei ole kyseiselle alueelle kovin ihmeellistä suhdetta, se on hassusti vähän syrjässä vaikka onkin kävelymatkan päässä keskustasta. Meinasimme vuosi sitten ostaa sieltä päin asunnon, luojan kiitos ehdimme rakastua Kallion kotiin ennen ostopäätöstä. Olisi ollut ihan kummallista asua vaimealla hienostoalueella ja katsella asvalttipihaa pohjoisikkunoista. Ja unikuvatkin olisivat varmaan muuttuneet, vaikka toisaalta näen kyllä vähintään kerran viikossa unta, että löydän Kalliosta jonkun Torkkelinmäen laajennusosan puutaloineen ja omenapuineen...

Toukokuun päiviä

Tämä viikko on ollut kummallinen yhdistelmä ylivirittynyttä ahdistusta ja oivaltamisen iloa. Olen ottanut yhdellä tapaa elämän vihdoin omiin käsiini, olen saanut käytännön neuvoja minua pitkään vaivanneeseen asiaan. On oikeastaan hämmentävää tajuta, kuinka helppoja ne neuvot ovat myös noudattaa. Joskus sinällään jokapäiväisestä asiasta voi rakentaa itselleen kummallisen möykyn, mörön ja muurin, linnoittautua sen taakse paranoidina kyräilemään ja sitten yhtäkkiä jonkun toisen viitteestä tajuta, ettei mitään muuria olekaan, on vain väärä tulokulma sinällään yksinkertaiseen hommeliin.

Olen myös kärsinyt, taas kerran, shoppailukrapulasta. Pikkumökki vaatii väistämättä hankintoja, joista siemenet, puuntaimet ja peruskeittiövälineet ovat sekä välttämättömiä että mukavia hankkia. Mutta kun näiden hankintaan nivoutuu myös kaikkea totaalista turhaketta kuten läkkipeltinen, kukkakuvioitu (ja ihana) kastelukannu lapsityövoimakaupasta, alkaa sisäinen ekonatsi läimiä omaatuntoa. Tänään sorruin myös Lomonosov -teekuppiin tasseineen, ei sitä sinivalkokultaista suloisuutta voinut jättää kirpputorille.

Toukokuu on täynnä kaikkea jännää ja kivaa tekemistä, jokaiselle viikonlopulle on jotain. Huomenna Kallio kukkii Dallape-puistossa, ensi viikonloppuna on sekä Kumpulan kyläjuhla että Maailma kylässä. Puhumattakaan nyt Annalan taimitorista torstaina! Helsinkiläinen kesänviettoilopaniikki on tarttunut minuun jo vuosia sitten, kun on kerrankin nättiä ja lämmintä, siitä pitää nauttia vaikka yöunien kustannuksella. Olin viime vuonna aivan täpinöissä osallistuttuani vihdoin Helsingin juhlaviikoille. Tänään kirjastoreissulla nappasin mukaan tämänvuotisen ohjelman, koska elän edelleen pelossa/tietoisuudessa kaiken jänskän loppumisesta (mihin se sitten loppuisi, lapseenko, en tiedä, voihan lapsenkin kanssa tehdä kaikkea jänskää ja ihan uuttakin) haluan käyttää mahdollisuuteni, kun nyt kerran täällä asutaan. Olen ollut tämän vuoden aikana myös hävettävän epäkulturelli, en ole käynyt vielä yhdessäkään taidenäyttelyssä, missasin jopa Nan Goldinin Kiasmassa. Ei siinä mitään, jos olisi niin zen ja rauhassa ja tyytyväinen, ettei tarvitsisi mitään ulkoisia ärsykkeitä, mutta kun ei ole sitä ja uumoilee kotipulla-arjen lähenevän vääjäämättä, kaipaa kaikkea jännää ja kiehtovaa todisteeksi siitä, että on elossa.

Samaan aikaan minulla on harvinaisen paha Viron-kutka. Olemme L:n kanssa suunnitelleet väljästi ensi kesäksi mahdollista Viron kiertomatkaa Saarenmaineen ja Haapsaluineen, mutta toisaalta haaveilen myös parin ystävän kanssa LUOVUTETTUJEN ALUEIDEN (Itä-Karjalaan lähdettäessä kuulemma pitää välttää viimeiseen asti kaikkia järjestettyjä matkoja, koska mukana on usein joko mökästäviä vodkaturisteja tai mökästäviä Suur-Suomi-entusiasteja) kiertueesta. Hinku Viroon voisi hoitua (hetkeksi) jopa ihan itsenäisellä extempore-matkalla Tallinnaan. Ajatuksessa matkasta Viroon viehättää juuri mahdollisuus hyvin lyhytkestoiseen päätöksentekoon, periaatteessa voisin nyt päättää lähteä ja olla huomenna laivassa. Perillä voisi kävellä vanhaan kaupunkiin, poikkeilla käsityöpuoteihiin ja pittoreskeihin kahviloihin, suunnata venäläiselle torille ostamaan perinnekasveja ja neuvostoliittolaisia posliinikannuja, ottaa trammin Kadriorgiin ja Kumuun. Ja kiertää kaukaa kaikki suomalaiset hypermarket-ketjut, vaikka niistä kuinka saisi alennusta...

Hysteerinen nuori nainen

Kun olemme äidin kanssa puhuneet sodista, Viron lähihistoriasta ja Puhdistus-näytelmästä, lainaan hänelle Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Unohdan kehottaa häntä lukemaan vain kapeapalstaisemman tekstinosan, sen, joka kertoo Siperian-kyydityksistä ja kuulusteluista, myöhemmin länsimaisen tavaran salakuljettamisesta, kaiken kiiltävän himosta ja hamstraamisesta. Vaikka minäkertojan bulimia ja juuret kytkeytyvät epäilemättä yhteen, tiedän, ettei äiti jaksa lukea minämuotoista vatkaamista. Kun kysyn kirjasta, saan sen vastauksen mitä odotinkin. Hysteerinen nuori nainen. Tavallaan tajuan äitiä, neurootikkogenren edustajat rasittavat joskus minuakin. Talven aikana olen lukenut parikin kotimaista nuoren naisen esikoiskirjaa, jossa mäihvätään samaan aikaan lakonisesti ja paranoidisti omaa vaatekokoa, seksihaluttomuutta ja isäsuhdetta. Yhden kirjoista jätin lopulta kesken, masentava raportointi kuntosalikäynneistä ja riidoista poikaystävän kanssa muistutti liikaa inhorealistista blogia. Sen sijaan hyvin kirjoitettua itseanalyysia luen todella mielelläni. Lähestyn minätilitystä jotenkin eri tulokulmasta kuin äiti, jonka mielestä omien fiilisten analysointi on lähtökohtaisesti itsekeskeistä ja siksi tuomittavaa. Minä taas rakastan tarinoita ja muistoja, arkisiakin, kunhan niiden läpi kimaltaa tietynlaista samaistuttavuutta ja taikaa. Mitäpä muuta Lupiinikaan oikeastaan on kuin kaksi vuotta kestänyt päiväkirja, jossa kirjoitan itsestäni ja huomioistani...

Luen aina mielenkiinnolla ihmisten huomioita kuukautisistaan. Blogimaailmassa moni kirjoittaa PMS:stä todella karseana ja mielialaaupottavana tilana, joillain on lamaannuttavan kovat kuukautiskivut, toiselle menkkojen alkaminen on suuri helpotus. Moni käyttää kuukautiskuppia ja on siitä siinä määrin innoissaan, että kokee yhteisöllisyyttä muiden kuukuppilaisten kanssa. Itselleni tuo kuukautismaailma on ollut tavallaan pimennossa jo kuusi vuotta, niin kauan, kun minulla on ollut kierukka. Menkkani ovat käytännössä aivan olemattomat, en ole vuosikausiin säilytellyt kotona minkäänlaisia tilkkeitä, jos joku raukka pyytää kyläillessään sidettä tai tamponia, joudun tarjoamaan eioota. Kun kierukka oli asennettu, olin aikani kipeä, mutta vähitellen kivut loppuivat ilmaantuakseen tosin selittämättömästi ja ilman rytmiä ja kadotakseen yhtä nopeasti. Alussa olin hysteerinen puuttuvista menkoista, ainakin kerran ajoin keskellä yötä taksilla päivystävään apteekkiin ostamaan raskaustestiä. Sittemmin luin tutkimuksen, jonka mukaan kukaan kyseistä ehkäisyvälinettä käyttäneistä naisista Suomessa ei ole tullut raskaaksi ja lakkasin poukkoilemasta. Raskauspelkoni oli hiukan paranoidia, olinhan alunalkaen hankkinut kierukan juuri vahingon käytyä, vakaasti päättäneenä, etten enää ikinä tuijota kahta viivaa raskaustestissä ilman että se on minulle iloinen uutinen (istuimme taannoin Lumiksen ja L:n kanssa Rytmissä ja muistin yhtäkkiä, että olen tehnyt kyseisessä baarissa elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin, kun olin sinä lokakuisena sunnuntaiyönä tajunnut, että nyt menkat ovat myöhässä minuun iski kauhea tietoisuus, että olen raskaana. Seuraavana aamuina syöksyin mäen alas Hakaniemen apteekkiin enkä malttanut mennä takaisin kotiin vaan etsin lähimmän auki olevan paikan todetakseni veskissä intuitioni osuneen oikeaan. Ja siitä sitten terveysasemalle ja sitä rataa).

Silloin aikoinaan minulla oli melko kivuliaat kuukautiset. Ne alkoivat aikaisin, 11-vuotissyntymäpäiväni kieppeillä ja olin hirveän järkyttynyt. En missään nimessä halunnut olla nainen, ällöttävää, enkä ainakaan käyttää mitään siteitä. Häpesin, enkä kertonut kellekään, en edes 13-vuotiaalle kaverilleni, jolla kaikesta päättäen oli myös jo menkat ja joka ei myöskään voinut myöntää sitä, niinpä valehtelimme toisillemme kuukautisettomuudestamme varmaankin vuoden ajan. Menkat tulivat tietysti aina matkoilla: luokkaretkellä Virossa meinasin tukkia neuvostoliittolaisen vessanpöntön vetämällä typeryyksissäni länkkärisiteen vessasta alas, seuraavan vuoden luokkaretkellä Saksassa heräsin repiviin kipuihin keskellä yötä, enkä löytänyt särkylääkettä tai edes vesihanaa merimieskirkon sokkeloisesta kellarista, musikaalireissulla Ruotsiin heräsin niinikään kauheisiin tuskiin hotellihuoneen punaläikkäisillä lakanoilla, siinä vaiheessa tajusin jo sentään varata särkylääkettä enkä vain uikuttaa tuntikausia kivun vallassa.

Ennakoimisesta ja jonkinlaisesta alkeellisesta kuukautiskiertokäsityksestä (yritin aina joskus merkitä menkkoja peräti kalenteriin, mutta hah, eipä siitä mitään tullut) huolimatta kivut yllättivät toki aina joskus vanhempanakin. Ne olivat inhottavia, hetkellisesti kaiken ilon pilaavia, mutta toisaalta niihin liittyi tieto kivun vaarattomuudesta ja määrällisyydestä. Ja kun särkylääke alkoi vihdoin vaikuttaa vuodon silti jatkuessa runsaana alkoi olo tuntua aika euforiselta. Vaikka en ikinä onnistunut tajuamaan omaa PMS:ääni ennen kuin kuukautisten alettua (silloin aina selvisi, miksi harmaakulmakarvaisen koiran tai reppuselkäisen pikkukoululaisen näkeminen oli viime päivinä nostanut palan kurkkuun) otin jälkeenpäin ilon irti. Turhaksi osoittautunut aines poistui minusta rivakasti tehdäkseen tilaa uudelle ainekselle, kipu oli typistynyt sykkiväksi pakotukseksi.

Kierukka ei tietenkään ole poistanut PMS-oireita kokonaan. Huomaan edelleen olevani ajoittain erityisen herkkä ja altis surkeilulle. Eilen, nähdessäni ikivanhan mummon ja jäykästi köpsöttävän, alapurentaisen koiran ja kuulin mummon selittävän koirasta kahdelle nuorelle jotain, joka alkoi sanalla ”surullista” meinasin alkaa ulvoa keskellä kaarevaa kujaa. Oikeastaan hormonaalisessa murhetilassa tuntuu, että vasta silloin oikeasti näkee, kuinka äärettömän suruntäyteistä elämä todella onkaan. Ja niinhän se onkin, kun ajattelee leskimummoja ja heidän vanhuudensairaita lemmikkejään ja sitä, ettei enää uskalla ottaa uutta eläintä, koska kohta varmasti kuolee itsekin. Kuukautisten alettua sitä sitten hahmottaa, että koiran harmaiden kulmakarvojen taakse kätkeytyy kokonainen hilpeä koiranelämä juustovarkauksineen ja lätäkössäpolskutuksineen, rapsutuksia ja lenkkejä ja rakkautta. Puhumattakaan nyt leskimummon pitkästä elämästä, kuinka monta iloista tapahtumaa ja tarinaa mahtuu yli kahdeksaankymmeneen vuoteen.

Valeria ja Vuokko

Lainasin viime syksynä Kallion kirjastosta Valeria Munarrizin levyn ilman minkäänlaisia esitietoja, ainoastaan viittaus argentiinalaiseen tangoon lupasi hyvää. Lupaukset todella täyttyivät, musiikki on juuri niin tunnekylläistä, oikukasta ja hehkuvaa mitä odotinkin. Rakastuin argentiinalaiseen tangoon alunalkaen 13-vuotiaana, isäni oli ollut 50-vuotismatkalla Lattareissa ja toi mukanaan muutaman c-kasetillisen paikallista musiikkia. Kun erehdyin mainitsemaan luokkatovereilleni uudesta musiikkilöydöstä, he alkoivat yökkäillä ja nauraa hulluna, vittu TANGOA, mitä sä oikein diggaat? Tästä nolostumisesta kesti aikansa toipua, onneksi aikuistumisen hyviin puoliin kuuluu myös se, että saa syttyä mistä vain, ilman että kukaan ainakaan vakavasti paheksuu.

Olen tänään töissä kuunnellut Valerian lisäksi salsaa ja Vuokko Hovatan uutta levyä. Musiikki on aina vaikuttanut minuun voimakkaasti, jopa siinä määrin, että on ollut aikoja, jolloin en ole lainkaan kuunnellut sitä. Nykyään, kun mielimusiikin löytäminen on niin helppoa, olen suoranaisessa runsaudenpulassa. ITunesini on täynnä ihania kappaleita, sen lisäksi löydän myös vertaisverkosta kaikkea hienoa, sellaista, jota en välttämättä osaisi etsiä. Koska työtovereillani on pääsy omiin musiikkitiedostoihini, kuten minullakin heidän vastaaviinsa, olenkin miettinyt, minkälainen kuva minusta välittyy oman kirjastoni perusteella. Lattareita, salsaa, tangoa, sonia löytyy paljon, samoin työväenlauluja. Samoin Ultra Brata ja Kerkko Koskista ja jonkin verran klassista. Ja kirsikkana kakussa lastenlauluja (mm loistava Iso mies ja keijukainen) ja huumorimusiikkia (genre, jossa Lumis on aivan vailla vertaansa, ilman häntä en tietäisi Eläkeläisiä tai Veijon baaria). Kun työ on puuduttavimmillaan, ilahdutan itseäni usein työtoverin sillä nimenomaisella M.A. Nummis-levyllä, jossa on kappaleet Helga-neiti kylvyssä ja Amalia menee kumikavaljeerin kanssa saunaan. Riippumatta siitä, kuinka latuska tai stressaantunut olisin, musiikki onnistuu aina tavalla tai toisella nostamaan minut pois sumeudesta.

Musiikin vaikutuksia on tutkittu paljonkin. Olen aina hämmästellyt joidenkin tahojen vieroksuntaa musiikin tunnereaktioita kohtaan, onhan niitä todennettu hyvinkin luonnontiedelähtöisesti. Yritin joskus luonnehtia L:lle cembalo- ja konemusiikin yhtäläisyyksiä (ilmeisen epäselvästi, koska L ei tunnustanut niitä). Kumpikin on, typistäen ja kärjistäen melko kliinistä, pedanttia ja tarkkaa, ei salli variaatioita. Olen nimittäin hyvin suppean empiirisen tutkimusen valossa todennut, että monet cembalomusiikista pitävät pitävät myös konemusiikista.

Vaikka itse olen altis musiikin viettelevyydelle, olen toisaalta jossain määrin asenneongelmainen. Inhoan ns raskasta musiikkia jotenkin intuitiivisesti, Rammstein on ehkä rankinta mitä suostun kuuntelemaan, ja siitäkin tulee jo jotenkin falski ja tekosynkistelevä olo. Hevidissaukseeni liittynevät myös vanhat kunnon nuoruudentraumat, peruskoulussa ne ällöimmät liimatukka-mopopojat, joille tytöt olivat joko lehmiä tai huoria tai useimmiten kumpaakin, kuuntelivat heviä. Joskus, kun vituttaa, saatan kuunnella Hassisen konetta aika kovalla. Niillä on oivaltavia ja kriittisiä sanoituksia, erityisesti aikakontekstissa, 80-luvulla armeija- tai uskontokritiikki oli varmaan paljon rankempaa järistelyä kuin nykyään.

Tänään vesijuostessa mietiskelin ohimennen, mikä minua juuri työväenlauluissa viehättää. Keksin ehkä vastauksen, nimittäin protesti. Olen pitänyt negrospirituaaleista (apua, onkohan tuo epäkorrekti sana) siitä asti, kun ala-asteen kolmannella luokalla legendaarinen jazz-muusikko-luokanopettajamme laulatti meillä erään svengaavan orjalaulun, jossa on varsin kriittiset sanat. Kyseinen orjalaulu on pyörinyt mielessäni siksikin, että Facebookiin on siinnyt sekä peruskouluaikaisen luokkani yhteisö että idea luokkakokouksesta. Edellinen oli vuonna 2000 ja tavallaan olen sitä mieltä, että seuraava voisi olla vaikkapa seuraavana vuosituhatpäivänä. Toisaalta ajatus kutkuttaa. Bileet olisivat vanhassa kotikaupungissani jonkun kotona ja koska olen edelleen läheinen ystävä muutaman luokkatoverini kanssa, mitään kovin apokalyptista ulkopuolisuusangstia ei pääsisi syntymään. Ja sitten taas toisaalta, haluanko kohdata niitä samoja urpoja mopopoikia, jotka ainakin pyrkivät itkettämään minuakin? Olisi ehkä ihan hyvä nähdä heidänkin kasvaneen aikuisiksi, mutta taas toisaalta, kiinnostaako minua? Kytkökseni kyseiseen kaupunkiin ovat hyvin hatarat, muistelen varhaisnuoruuttani siellä edelleen väristyksellä, yksi syy, miksi haluan kasvattaa mahdolliset jälkeläiseni Helsingissä on se, ettei heidän ainakaan tarvitse tympiintyä kuoliaaksi viittätoista ensimmäistä vuottaan.

Sunnuntai-iltana istutettu jättikurpitsa on puskenut minikasvihuoneen katon auki. Siinäpä elämänvoimaa ja valoon pyrkimistä, josta ottaa oppia!

Aggressiosta

Aamuni alkoi pelottavasti. Olin valmiiksi hieman ahdistunut, koska L on jo vaikka kuinka monetta päivää kipeänä (kumma juttu, miten kumppanin huono vointi laskee omaa mielialaa, tunne muistuttaa sitä, kun lapsena näki äidin itkevän tai pelkäävän, sitä on jotenkin oudosti yksin ja turvaton ja toisin kuin lapsena, nyt aikuisena tietää olevansa IHAN OIKEASTI vastuussa ja aikuinen), nukkuu huonosti ja yskii kumeasti vieressäni. Olin heräillyt yöllä ja tuleva kolea päivä tuntui aivan erityisen penseältä suorittaa.

Kävellessäni alas Flemaria jalkakäytävälle kurvasi äkkiarvaamatta vihreä ja jättiläismäinen roska-auto. Pääsin pois alta hypähtävällä väistöliikkeellä. Säikähtyneenä jatkoin matkaani ja mulkaisin taakseni. Ilmeisesti mulkaisuni oli todella törkeä provokaatio, auton ovet nimittäin aukenivat ja kaksi miestä alkoi huutaa äärimmäisen vihamielisesti ”oliko vittu jotain asiaa?” ”vitun huora” ja ”seuraavalla kerralla ajetaan päälle”. Koin tilanteen niin, että paskakuskeja vitutti sompailla aamuruuhkassa ja kun parkkipaikkakolo vihdoin löytyi, pelkästään se, että joku ilkesi a) kävellä siitä juuri ohi ja b) reagoida mahdolliseen allejäämiseen aiheutti viharyöpyn. Tai tarkemmin ajatellen, oikeastaan a) on epäilemättä sitä, että paskakuskeja vituttaa roudata työkseen ihmisten roskia ja saada siitä ilosta luultavasti todella surkeaa palkkaa. Oman talomme jätteenkäsittely on täysin retuperällä, roskia ei haeta, tyhjät säiliöt dumpataan miten sattuu ja möhnäisiä banaaninkuoria lojuu noudon jälkeen pitkin pientareita. Asiaintilaahan voisi parantaa esimerkiksi paremmalla palkkauksella ja säällisillä työajoilla, mutta näin asiakkaan näkökulmasta siihen on paha mennä vaikuttamaan, paitsi ehkä äänestämällä kunnallisvaaleissa vasemmistoa, heh heh.

Kohtaan hyvin harvoin miehistä aggressiota. Kavahdan uuskonservatiivista mieskuvaa, jossa kilpailuhenkisyys, uhoilu ja mieltymys väkivaltaan selitetään jollain idioottimaisilla apinaurosteorioilla. Ylipäätään tuntuu, että nykyinen sukupuolikeskustelu on usein miesvihamielistä ja typistävää juuri näiden miesaktivistien toimesta, vaikka heidän motiivinsa on ilmeisesti ”vapauttaa sorrettu mies” (ai niin, ja tietysti paljastaa FEMINISTIEN SALALIITTO, johon kuuluu niin asevelvollisuus kuin eturauhassyöpäkin). Pohjaan tämän mielikuvan omiin miespuolisiin tuttaviini, joista hyvin harva tuntuu olevan erityisen aggressiivinen edes verbaalisesti. Ehkä jonkinlaista kilpailuhalukkuutta olen kohdannut, mutta sekin manifestoituu lähinnä innokkuutena pelata pelejä. Oman kokemukseni mukaan miehet hermostuvat useammin hävitessään pelin, mikä on huvittavaa, koska eikö juuri häviämisestä mököttäminen mielletä femininiiniseksi reaktioksi, että miehet ikään kuin hanskaisivat reilun pelin ja hyvän häviämisen paremmin?

Olen ikään kuin omaksunut mallin, jossa naisen aggressioon suhtaudutaan sallivammin. Nainen voi olla vähän pikkumyy-tyylinen tiuskea suorasuu, jopa muksautella ainakin poikaystäväänsä, ilman että sitä paheksutaan. Olen joskus todistanut sitäkin, kun kaksi naispuolista ystävääni käyvät toisiinsa käsiksi (pidin sitä niin inhottavana ja jotenkin no, ääh, työväenluokkaisena, että pidin hetken aikaa vähän etäisyyttä heihin). Itse en muistaakseni ole riidellyt julkisesti kenenkään muun kuin Nassun kanssa, mikä sekin on jälkeenpäin sekä hävettänyt että naurattanut. Jotta en antaisi itsestäni turhan ylevää kuvaa, täytyy kyllä sanoa, että tietyssä mielessä olen ajoittain aika aggressiivinen. Aggressioni on fyysistä ja kohdistuu esineisiin. Olen oppinut hillitsemään itseni vuosien varrella melko hyvin, aikoinaan paukuttelin lattiaan vaikka mitä ihania Arabia-astioita (ja sain tietenkin haavoja niitä korjatessani). Nykyään raivostunut katseeni etsii ainakin jonkin huokean/ehjänä pysyvän esineen heittämistä varten. Toisaalta viime kesänä raivostuin jostain aika olemattomasta asiasta (oikeasti kyseessä oli ehkä postraumaattinen stressireaktio) ja revin vanhempieni autosta varjostinlipan irti paukuttaen sitä hansikaslokeroon, kunnes sen peili murtui. Oli jokseenkin noloa selittää asiaa vanhemmille ja soitella Renaultin merkkikorjaamoon.

Voikohan arkipäivän ärtymistä kutsua aggressioksi? Viimeksi ruokatunnilla suivaannuin täysillä pajattavaan televisioon, jota kukaan ei katsellut ja napsautin sen varsin sivakasti kiinni. Muutamaan yllättyneeseen ynähdykseen vastasin haastavalla katseella, valmiina tiuskaisemaan pari valittua sanaa ruokarauhasta ja turhasta sähkönkulutuksesta. Joskus minun tekisi myös mieli hakea eristeteippiä ja kieputtaa sitä toisen tiimin lokinkirkuna-äänisen ja demonisesti nauravan ylipirtsakan aikuispissiksen suun ympäri, mutta käytännössä saan purettua aggressioni pelkästään visualisoimalla tämän teon.

Viherterapiaa

Hypersosiaalisen ja melko kuohuviinipitoisen vapun jälkeen oli euforisen puhdistavaa viettää tervehenkinen viikonloppu. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä pahemmin alkoholin negatiiviset vaikutukset tuntuvat. Vappupäivän ja perjantain vastainen yö oli ihan oikea liskojen yö, heräsin kahden aikaan siihen, että joku humoristi huuteli megafoniin ikkunamme alla ja soitti sillä aina väliin mekaanista ”My Heart Will Go On”-sävelmää (joka on alkuperäisversionakin I Will Always Love You:n ohella yksi kaikkien aikojen superinhokki-slovarijollotuksia). Sitten näinkin painajaisia plutoniumille altistuneesta ystävästä ja siitä, että kohta kuolen ja minulle päätetään antaa kenkää kesken tiimipalaverin. Seuraava päiväkin meni sumeissa merkeissä, lyhyen ja äärimmäisen tehottoman työpäivän jälkeen sain vihdoin haettua maanantaina tilatun luomukorin lertsahtaneine parsakaaleineen sekä viikko sitten postiin saapuneen ihanakkeen (jota emme aio pitää, vaan annamme lahjaksi). Palkkioksi urotöistäni vuokrasin itselleni ranskalaisen ihmissuhdekomedian Hinnasta viis, joka oli komediamielessä kyllä pettymys ja pohjimmiltaan aika tummasävyinen ja raadollinen.

Lauantaiaamuna aloin tuntea itseni puhtaaksi myrkyistä ja valvomisesta. L sen sijaan kärvisteli kuumeessa, joten lähdin mökille yksin. Viimeistelin lämpöpenkin raahaamalla siihen pari sataa litraa multaa sekä perustin kurpitsapenkin suunnilleen samalla metodilla. Pikkumökki alkaa olla sisältä soma, vihreäraitainen matto sopii vihreisiin seiniin, hyllyssä on kolme vihreää, neuvostoliittolaista lasia, joiden kahvat muodostuvat eri eläimistä. Penkeistä punkeaa yllättäviä tyyppejä, liljaa ja ehkä pioniakin.

Sunnuntain mökkiprojektini oli poistaa maali pienestä lipastosta. Minulla oli käytössäni todellista myrkkyä, maalinpoistogeeliä, joka heti levityttyään alkaa muuttaa 20 vuotta vanhaa maalipintaa kuplivaksi ja sihiseväksi. Likaisenvalkoisen maalipinnan alta paljastui 70-luvun eksoottinen oranssi, jonka alta vielä vanhempi valkea. Lipaston alkuperäistä, kaunista puupintaa ei enää saa täydellisesti esiin, joten aion maalata sen viehättävän antiikkivihreäksi.

On ollut onni puuhailla mökkipihalla helteisenä viikonloppuna. En talvisaikaan muistanutkaan, kuinka riippuvainen olen vihreydestä. Puutarhakaupungissa asuessamme tämä vihreydenkaipuu tuli tyydytettyä varsin hyvin, mutta Kalliossa asuessa sitä tarvitsee paikan, jossa vihreän syvenemisen näkee. Vaikka eipä sillä, Kalliossa on valtavasti puistoja, ikkunasta näkyy kaksi, takaovella on kolmas, puolen korttelin päässä neljäs ja viides.

Mökkipihallamme saattaa kasvaa vuohenputkea. Koska en kuitenkaan täysin luota kasvin vuohenputkeuteen vaan epäilen tavallaan, että kyseessä on koiranputki tai myrkkykatko, en uskalla mitenkään hyödyntää sitä. Tätä kirjoittaessani googletin kyseisiä kasveja ja havaitsin, että vuohenputken lehdet poikkeavat melko lailla mainitsemieni myrkkykasvien lehdistä. Ehkäpä siis uskaltaudun kuitenkin käyttämään niitä, nokkosta kun ei tontillamme kasva. Horsmaparsaakin pitäisi kokeilla kun vielä ehtii.

Teatteritapauksia ja muuta keväistä hölinää

Olimme eilen katsomassa Tuntematonta sotilasta Kansallisteatterissa. Liput varasimme itsenäisyyspäivän tietämillä, samana päivänä kun näytelmää tituleerattiin Hesarissa ”vuoden teatteritapaukseksi”. Koska kaikki muutkin varasivat tietysti silloin paikkansa, pääsimme näkemään esityksen vasta eilen. Odotus kannatti ja odotukset täyttyivät. Tuntematon oli hyvin toiminnallinen, livekuvaa ja videota hyväksikäyttävä, hengästyttävän äänekäs teos. Alun ”Ihanaa Leijonat, ihanaa” oli nerokas biisioivallus taistelukohtauksiin, samaa nuorten miesten joukkoöyhötystä jääkiekkokaukalossa kuin sotatantereella. Tavattoman siistiä oli myös käyttää tummaihoista Henry Hanikkaa Rokan, tuon suurimman satu/sotasuomalaisen roolissa. Huomaan edelleen nauttivani täysin rinnoin kuvainraastamisesta ja instituutioiden häpäisystä, mikä vähän nolottaakin minua. Lopun ”Suomi on kuollut” -kohtaus ei millään muotoa kyllä shokeerannut, se vaikutti ”ihan tavanomaiselta punkkikeikalta”, kuten teatteriseuralainen sanoi. Paras kohtaus oli kyllä Koskelan känniurpoilu ja yleisön kiihdyttäminen laulamaan Punakaartin marssia. ”Joku se teitäkin kyykyttää”, taidatkos tuon paremmin sanoa. Suurin osa oikeasti lauloikin. Itse tykkään teatterissa interaktiivisuudesta, kunhan minun ei tarvitse osallistua siihen yksilötasolla, siksi parvipaikoilla olikin mukavaa.

Tuntematon muistutti monella tapaa toista hiljattain näkemääni esitystä, Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää. Saatanassakin käytettiin paljon videokuvaa ja se oli tempoltaan yhtä transsimainen. On aina yhtä häikäisevää kun teatterissa saavutetaan immersio, yleisön ja näyttelijöiden rajat hämärtyvät ja katsoja unohtaa itsensä hetkeksi. Joidenki mielestä videokuvan käyttö teatteri-ilmaisussa on epäortodoksista, mutta minusta kaikki on sallittua mikäli tulos on hieno. Videolla voidaan kumota muutamia näyttämön perussääntöjä, kuten se, ettei näyttelijä saisi olla selin yleisöön ja kasvojenilmeiden pitäisi näkyä takariville asti.

Vapun aikaan alan aina pohdiskella omaa poliittisuuttani. Olen useasti huomannut määritteleväni itseni mielessäni ”karnevaalivasemmistolaiseksi”. Tämä karnevaalivasemmistolaisuus on pohjimmiltaan melko epäpoliittista ja liittyy tunnepohjaiseen ”yhtenäinen rintama” –ajatteluun, Agit Propin kuunteluun ja kommariestetiikan (kuten venäläinen posliini) ihasteluun. Miehenihän on ihan oikea vasemmistolainen sellaisella streitin käytäntölähtöisellä tavalla, hän kuuluu Vasemmistoliittoon ja lukee nykyvasemmistolaista faktakirjallisuutta. Itse en suurin surminkaan liittyisi mihinkään puolueeseen (en edes Vihreisiin), vaikka arvostankin koherenttia maailmankuvaa, en itse oikeastaan omaa sellaista. Pidän L:n vasemmistolaisuutta kyllä tavattoman coolina, joskua minua melkein ärsyttää se, miten kaikki intellektuelliin establishmentiin kuuluvat vaikuttajat Jukka Relanderista Kaarina Hazardiin ovat aina Vihreiden ehdokkaina vaaleissa. Ei sillä, niin itsekin tekisin, Vihreillä arvopohja on kuitenkin väljempi.

Pakkomielteinen rakkauteni työväenmusiikkiin nolottaa minua joskus, niissä biiseissä kuitenkin ihannoidaan natsihallinnon veroista järjestelmää ja uhotaan väkivaltaa vihollista vastaan. En ole keksinyt mitään hyvää puolustusta, paitsi että TYKKÄÄN niistä aivan sairaasti, olen helposti haltioituva ja innostuva ja työväenlaulut nyt vain soittavat minussa jotain sellaista kosketinta, mihin vaikkapa isänmaalliset laulut eivät ulotu. Ehkä niissä viehättää tavallaan sama kuvainraastaminen ja kyseenalaistaminen kuin Kansallisen Tuntemattomassa, tiedä häntä.

Nuorisolla on kuulemma jonkinlainen vappumarssi (tai vappuaattomarssi). Teemoina on, ylläri ylläri, prekariaatin asema sekä vissiin myös Stop töhryille-kampanjan vastustus ja se, että maksullinen joukkoliikenne haisee. Ei näköjään tarvitse elää kovin vanhaksi, kun alkaa jo olla aivan tutkalla nuorisolaisten touhuista. Vaikka Stop töhryille-kampanja onkin ollut kieltämättä aika fasistinen, en kuitenkaan mitenkään kykene hahmottamaan funkistalojen suttaamista mustilla tägeillä minään syvällisenä kannanottona. Itse asiassa näen sen silkkana urpoiluna. Nuorena tuli itsekin käytyä vappumarsseilla, huutelemassa nousukännissä iskulauseita ja samalla vähän hävettyä, itse asiassa ei ole montaakaan mielenosoitusta, jossa en olisi kulkenut enemmän tai vähemmän kiusaantuneena. Poikkeuksena ehkä nyt Irak- ja ydinvoimamarssit, joissa on niin paljon ja niin streittiä porukkaa, ettei olo tunnu ihan friikkikulkueelta.

Olen jo aika nousujohteisissa vapputunnelmissa. Tämä vappu on ahdettu täyteen toimintaa ja hyvä niin. Mikä tahansa vappu voi olla viimeinen nuoruusvappu, ja vaikka vauvanvaunujen työntely aurinkoisella torilla onkin varmasti omalla tavallaan hyvin ihanaa, tuntuu kuoharipäinen työväenlaulujen kailotus yhä edelleen omemmalta vaihtoehdolta.

Kenkienoston zen

Koska minua on lähiaikoina siunattu kannustepalkkioksikin kutsutulla bonuspalkkapläjäyksellä (kannustepalkkiosta tulee Susi-Kustaa-olo, vaikka toisaalta onkin kiva saada ekstrarahaa), hellin itseäni käymällä kampaajalla. Tarkoitukseni saada tukkaani hieman luonnollisemman ja elävämmän sävyiseksi, kuparisia ja kullanvaaleita raitoja punaiseni sekaan. Homma näyttää onnistuneen ihan mukavasti, tosin olisin ehkä kaivannut hieman radikaalimpaa lopputulosta. Kampaajan jälkeen kivintä on yleensä muutos, vaikka muutos osoittautuisikin huonoksi (kuten 15-vuotiaana, kun leikkautin itselleni todella typerän näköisen viistokampauksen, vasemman puolen tukka oli korvan tasalla ja oikean olkapäällä, hyi KAMALA). On myös hauska leiskautella kampaajan puljaamaa, keveänkuohkeaa tukkaa ja miettiä, huomaavatko vastaantulijat minun käyneen juurikin kampaamossa, vai olettavatko he, että olen aina näin huoliteltu vai, mikä todennäköisintä, kiinnostaako heitä ylipäätään jonkun satunnaisen vastaantulijan tukkalaite.

Kampaamosta ajauduin kenkäkauppaan, jo toiseen vuorokauden sisällä. Haluaisin kevyet, sievät ja mukavat mustat kesä ja/tai välikauden kengät. Minulla on paha tapa sortua retuliineihin, kullanvärisiin ja oransseihin kenkiin. Ne puoltavat toki paikkaansa, mutta arkena, kun vaatetuksen pohjavärinä toimii kuitenkin musta, ovat mustat jalkineetkin varmin valinta. Pidän erityisesti niin kutsutusta Mary Jane-mallista, mutta moni niistä ei taas pidä jalastani, vaan asettuu jotenkin latuskamaisesti varpaiden päälle ja pingottaa jalanrintaa ulos. Kenkäkaupassa sovittelin myös kangaskenkiä (joita olisi saanut melkeinpä kahdet yksien hinnalla) ja olin jo vähällä antaa periksi, mutta päätinkin kuunnella järjen ääntä. En halua parinkympin kangaskenkiä, joihin ensimmäinen kevätkurakeli kirjoo lähtemättömät jälkensä. Enkä varsinkaan kaksia sellaisia, kenkähylly pullistelee jo liitoksistaan epäesteettisesti. Läksin pois tyhjin toimin, happamana. Tulokseton shoppailu on kaikkein turhauttavinta, on hukannut aikaansa pyörimällä kaupoissa ja tietää, että homma pitää vielä uudistaakin.

Vaikka säilyin ostoksitta, koin taas sen vaikeastieriteltävän shoppailuahdistuksen ailahduksen. Jo pitkään shoppailu on aiheuttanut minussa ilon lisäksi kuristavaa tunnetta. Onkohan ekologinen ajattelu todella syöpynyt minuun näin hyvin vai onko kyse jostain vielä syvemmällä olevasta? Kotimatkalla kävellessäni Kallion yhä harvalukuisemmiksi käyvien pikkukauppojen ohi ajattelin, että niissä asioiminen ahdistaa taas aivan toisella tavalla. Alan sääliä myyjää, jolta markettiketjut nielevät elintilaa, ostan myötätunnosta jotain tarpeetontakin. Huomasin pohtivani ihan vakavissani automarkettien hyviä puolia. Ensiksikin, niistä saa kaiken puutarhaletkusta sushimattoon ja siltä väliltä, toiseksi, niissä kaupankäynti on miellyttävän persoonatonta (jotkut pitävät palvelusta, minä oikeastaan en, koen sen aina jollain tasolla tyrkytykseksi) ja ostelulta viedään glamour. Kun samalle jättiliukuhihnalle ladotaan vessapaperi ja pitsirintsikat (jälkimmäiset tosin kassahenkilö tunkaisee hedelmäpussiin), tarve tulee tyydytettyä, siinä kaikki. Ei pikantteja, kultanauhakantimisia paperipusseja eikä yrityksen logolla kirjailtua silkkipaperia ylellisenä hörsönä tuotteen ympärillä.

Kohderyhmät ja kustomointi tuntuvat olevan nykykuluttamisen avainsanoja. Kun design-shopista ostaa pannunalusen, ostaa samalla muutakin, fiiliksen siitä, että on luova ja taiteellinen itsekin, ei mikään massaihminen, joka hamstraa kiinalaisia halpispannunalusia (ivani kohdistuu tässä itseeni, oma pannunalusemme on nimittäin ostettu juuri tuollaisesta paikasta). Luomuruokarinkiin kuuluminen, johon liittyy netistä tilaaminen ja tuotepaketin ekokaupasta hakeminen, tyydyttää aivan eri tavoin kuin Alepassa käynti. En kuitenkaan voi olla pohtimatta, onko kulutuksesta saatava nautinto jotenkin lähtökohtaisesti matalamielistä? Että pitäisikö sekin aika kuluttaa kohottavien kulttuuriharrastusten parissa, noin esimerkiksi? Toisaalta kyllä pidän näitä pohdintojani aika epäolennaisina, enkä yhtään nolostele sitä, että odotan innolla jokalauantaista visiittiämme Hakaniemen halliin.

Kuluttaa täytyy, muuten ei pysy hengissä eikä kengissä eikä vaatteissa. Voihan asian nähdä myös niin, että mikäli kuluttamiseen pystyy liittämään iloa löytämisestä, elämänlaatu paranee. Sitten kun vielä pystyisi manipuloimaan itsensä tuntemaan iloa kauppaan jätetyistä korviksista, siitä, että on voinut nauttia niistä ilman että ne on pakko omistaa, olisi jo pitkällä.