sunnuntaina, helmikuuta 17, 2013

Anteeksi

Olimme tänään lasten kanssa ystävän luona leikkimässä. Ystävällä on Lipsin ikäinen poika, nämä kaksi ovat tunteneet toisensa jo sikiöinä ja leikkivät edelleen usein, vaikka pojan perhe elää ruuhkavuosia eri tavalla kuin minä kotiäitinä. Mutta aina leikeille löytyy kuitenkin aikaa. Lipsin ja pojan ystävyys on suloista seurattavaa, toisesta puhutaan ja kysellään, onpa Lipsin eräs kesämuistokin muokkaantunut sisällyttämään tämän kaverin. Muistoon liittyy luumupuu ja kaksi alastonta lasta, mutta vaivihkaa tähän tarinaan on liittynyt myös tämä kaveripoika. Itse asiassa kaksi Lipsin läheisintä ystävää on poikia, hyvien ystävieni lapsia. Toivottavasti ystävyys kestää tulevaisuuden sukupuolierotteluvaiheet. Muistan että oman läheisen lapsuudenkaverini kanssa, joka sattui olemaan poika, etäännyin koulussa koska pojat yök ja sitten myöhemmin alkoi olla riskinä ihastumisesta kiusaaminen. Toivottavasti maailma on 35 vuodessa muuttunut, vaikka tokikaan nuo kehitykseen liittyvät kuviot ovat osittain aika lailla biologiaakin. Tai siis, vaikka pyrinkin sukupuolisensitiivisyyteen, en halua kieltää mitään vaiheita, esimerkiksi prinsessavaihetta, siksi, ettei se olisi korrekti tai jonkun tiesminkä punavihreän doktriinin mukainen.

Joo, anteeksi pyytämisestä piti kirjoittamani. Loppuvaiheessa leikkitreffejä (huomatkaa että käytän leikkitreffit-termiä ironisesti) Lipsiä alkoi väsyttää ja ärsyttää ja hän läpsäisi ystäväänsä naamaan. Eikä suostunut pyytämään anteeksi, ei sitten millään. Juhannuspoika narisi, ulkovaatteet hiostivat jo päällä, mutta anteeksipyyntöä ei vaan herunut. Lipsi vetosi toistuvasti siihen, ettei "jaksa pyytää" anteeksi. Kaveri odotti kärsivällisesti (oletteko muuten huomanneet, kun pikkulapsista toinen karjuu ja raivoaa, ottaa toinen yleensä rauhallisen ja tyynen roolin? Se on hilpeää, tuota samaahan aikuisetkin harrastavat) ja maanittelin maanittelemistani, mutta ei. Kysyin ystävältäni, jonka arviointikykyyn luotan näissä lapsijutuissa todella paljon, mitä hän tekisi, luovuttaisiko? Ystävä sanoi että ehdottomasti ei, heillä on kyllä aikaa odottaa ja nyt kannattaa pysyä tiukkana tai homma kostautuu myöhemmin. Siinä kohtaa tajusin taas, että minulle on lapsena aina annettu periksi, äiti on myöntänyt minulle suoraan, ettei jaksanut tapella eikä vääntää kanssani. Ja no, tuolla lepsuilulla ja poispilaamisella on ollut paljon seurauksia. Olen jotkut asiat joutunut opettelemaan itsekseni, mm myöntämään, että vanhempien hemmottelu ei suinkaan aina ole merkki rakkaudesta (vaikka minua kyllä rakastettiin paljon).

Tilanne pitkittyi, jäähypenkkiäkin tarvittiin. Lipsi ulisi ja raivosi, hanskat tippuivat kädestä ja koko tyttö oli yhtä makaroonia. Lopulta anteeksipyyntö kuitenkin kuultiin, vaikka ensin Lipsi yrittikin kiertää asiaa sanomalla "anteekki äiti". Sitten halattiin, puettiin loput vaatteet ja lähdettiin kiireen vilkkaa, päästettiin ystäväperhe lastenteatteriin. Olen todella kiitollinen ystävälleni, että hän jaksoi ja kannusti tuossa kasvatustaistelussa. Ja olen tyytyväinen etten antanut periksi tässä kohtaa. Itse olen asteikolla tiukka-lepsu ehdottomasti enemmän lepsu ja tarvitsenkin tietynlaista sisäistä skarppausta aina silloin tällöin. Mutta tämä anteeksipyytäminen on todella tärkeä juttu. Empatia, ymmärrys siitä että toista on sattunut ja toiselle on tullut paha mieli, vastuunotto omista teoista. Inhoan itse isommissa lapsissa sellaista röyhkeän runnovaa käenpoika-asennetta ja huomaan jo etukäteen pelkääväni vähän sitä, kuinka monta tämäntyyppistä pikkunilkkiä lasten tulevina tarhakavereina tulee olemaan. Arvostan myös hyviä tapoja ja kohteliaisuutta, kiitokset ja anteeksipyynnöt eivät maksa mitään ja niistä tulee hyvä mieli kaikille. Tietysti anteeksipyyntöä voi käyttää myös merkkaamattomana välisanana, minulla oli etenkin nuorempana (tai no, vieläkin, etenkin riidellessä) sellainen tapa, että pyysin anteeksi ja tein heti saman uudestaan. Mutta joka tapauksessa, se on tärkeä pieni sana.



8 kommenttia:

  1. Meilla nahtiin viikko sitten samanlainen draamatilanne, esikoinen puri parasta kaveriaan leikin tiimellyksessa ja kertakaikkiaan kieltaytya pyytamasta anteeksi. Tai sanoi pyytaneensa heti, mutta kun kaveri ei ollut sita kuullut (/ei ollut sanonut), niin siitapa tulikin aikamoinen show. Vastapuolen lastenhoitaja oli onneksi myos samaa mileta, etta periksi ei saa antaa, mutta sita anteeksipyyntoa odoteltiin varmaan puolituntia ja se jalkeekin lapsi itki aivan solkenaan ja oli hysteerinen. Ei olut eka kerta, kun anteeksipyytaminen oli vaikeaa, mutta taa oli kylla ihan ennatys. Mikahan siina on niin vaikeaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on kumma juttu! Kun taas sit joskus esikoinen pyytää multa surkeana hetkenä "anteekki äiti" silloinkin kun ei ole syytä, tai siis, olen huutanut sille osittain turhaan ja se raukka yrittää hyvitellä. Joku periksiantojuttu tuossa anteeksi pyytämisessä on, tulee mieleen muinaiset Tiina-kirjat uber-rehellisine ärsyttävine päähenkilöineen :)

      Poista
  2. Mahtava esimerkkitarina! Oletko huomannut, että usein lapset ovat aika jännästi helpottuneita tai läheisyyttä hakevia moisten "nyt äiti pitää päänsä" tilanteiden jälkeen. Siitä saa itselle aika hyvän mielen. Kun huomaa, ettei kyse ehkä ollut se sana, vaan ehkä lapsi vaan testasi vanhemman luotettavuuden isommassa mittakaavassa jne. Mutta kyllä se vaatii aikuiselta päättäväisyyttä ja isoa syliä ja ymmärrystä, ottaa se jokin möykky vastaan lapselta ja heittää se lapsen kanssa huitsin nevadaan lopulta :). Mikä sen turvallisempaa kuin kokeilla luotettavan aikuisen kanssa itkupotkuraivareita, ehkä niitä ei enää sitten aikuisena tarvitse tehdä (niin kuin meidän joidenki vieläkin välillä tekisi mieli :D).

    Ja prinsessavaiheet on minustakin suotava lapselle. Aloinkin tätä prinsessa ja ylipäänsä tyttöjuttua miettiä tänään, kun blogissa tuli niin hyvä kommentti. Onkohan joissakin asioissa jo menty vähän yli... En tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lipsistä tuli nyyhkyttävä herkkis äidintyttö kun möykky selvitettiin. Se on jännä miten nuo pienet pääsee isoistakin kuohuista nopeasti yli, siihen kun itsekin pystyisi.

      Tuo turvallinen rajojen koettelu... on se vaan jännä, miten vasta äitinä alkaa saada perspektiiviä tiettyihin omassa lapsuudessa toistuneisiin tilanteisiin. Olen ihan vasta nyt ymmärtänyt, miten omat turvattomuudentunteet ja pelot saattaakin liittyä siihen, että mulle aina annettiin periksi. Että jospa mä ahdistuinkin liiallisest päätäntävallasta? Hoi Freud!

      Hitto, missasin sen sukupuolikeskustelun kun oli taas niin väsyneet illat. Seuraavalla kerralla mukaan, mulla on siitäkin paljon sanottavaa :)

      Poista
  3. Hyvä tarina, hyvää tukea ystävältä ja hyvää tiimityötä!

    Meidän 3-veeltä anteeksi ei välillä myöskään irtoa. Erityisesti silloin, kun jonkun asteisen pahoinpitelyn kohteeksi joudun minä. Äidiltä ei voi pyytää anteeksi, ei sitten millään. Onneksi mies on noissa tilanteissa ollut usein paikalla ja omalta osaltaan jämyillyt anteeksipyynnön. Ja näin sen pitäisi mennäkin.

    Oppisi vielä itse aikuisena pyytämään anteeksi, kröhöm. Aloin kirjoituksesi jälkeen miettimään, että olenko itse saanut luistella noista tilanteista lapsena vai miksi välillä tuntuu niin vaikealta pyytää vaikkapa mieheltä anteeksi loukkaavia sanoja, kun tietää että sen jälkeen tulee kaikille parempi mieli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi pyytämisessä on kai se vaikeinta, että silloin on pakko myöntää tehneensä/olleensa väärässä. Kyllähän sitä on vähän pakko hetken pihdata :). Mulla käy miehen kanssa riidellessä joskus silleen, että ärsyynnyn-lepyn-ärsyynnyn ja mun vuolas anteeksipyyntöpuhe alkaakin kääntyä syyttelypuheeksi kun muistan taas mistä olin käärmeissäni... mutta toistaiseksi sopimus, että mennään aina sovussa nukkumaan, on pitänyt. Todellisesta anteeksipyynnöstä ja anteeksiannosta tulee kyllä tosiaan hyvä, puhdas olo!

      Poista
  4. Hei hieno juttu! Täytyy muistaa ensi kerralla, kun anteeksipyyntö tuntuu vaikealta! Ja tosiaan muistaa, että siinä testataan aikuisen luotettavuutta ja pinnaa, ei muuta. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, niinpä! Hittoku vaan aina itse jaksais, ja tilanteet olis sellaisia. Tänään katsoin vaivihkaa sormien lävitse kun esikoinen ehkä mahdollisesti vohki kuopukselta pallon leikkipuistossa. Kun en ollut ihan varma miten se oli enkä millään jaksanut kovistella ja kuopus muutenkin kollottaa joka asiasta, sillä on sellanen Vaihe taas... huoaaah :D

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!