torstaina, heinäkuuta 18, 2013

Lapsia vihaavat vanhemmat

Tullessamme Viron matkalta, vietimme laivalla aikaa leikkihuoneessa. Leikkihuone oli mahtava, löytyi pallomerta, liukumäkeä, jättilegoja, piirustusvälineitä ja leffoja. Lapset olivat myöhäisestä ajankohdasta huolimatta liekeissä, mitä nyt Juhannuspoika sai yhdet raivarit kun en suostunut päästämään häntä "uima" ikkunasta näkyvään Itämereen. Pallomeressä seisoskeli sellainen poliisi-iskä, joka tylytti muita lapsia ja räkytti jollekin äidille, että "sä oot just sellainen joka ei vahdi lapsiaan". On tosi hyvä ja tärkeää huolehtia siitä, etteivät isommat lapset jyrää pienempiään eivätkä kiilaa. Itsekin pidän tätä reiluusperiaatetta hyvin tärkeänä osana kasvatusta. tämä Poliisi-iskä oli kuitenkin ärsyttävä kontrollifriikki joka ei antanut lapsille tilaa olla omia hilpeän kaoottisia itsejään. Kun iskä alkoi paasata, osa vanhemmista poistui vaivihkaa ja minäkin keräsin omani pois sieltä pallomerestä puuhailemaan jotain muuta.

Näitä haukankatseisia oikeudenjakajia näkee aina joskus leikkipuistoissa ja perhekerhoissa. Vanhempia, jotka säälimättä repivät lelut vieraiden lasten käsistä jos ne on otettu mukaan omalle lapselle, pyytämättä esimerkiksi vieraan lapsen äitiä suostuttelemaan lelua pois. En ylipäätään oikeasti tajua, miksi ihmeessä leikkipuistoihin tai perhekerhoihin pitää raahata niitä omia napakohtaisia leluja mukaan, etenkin jos muut eivät saa niihin koskea? Tai jos julkisen hiekkalaatikon kymmenestä eri lapiosta tai hiekkamuotista jossain lukee lapsen nimi, on äiti natsina määräilemässä, että se on muuten sitten meidän Anni-Matiaksen lelu, annahan pois. Tai kun vähän vanhempi lapsi tekee kiinnostuneena tuttavuutta omaan lapseen, ollaan kyttäämässä ja tuiskimassa jo valmiiksi, että älä sitten heitä hiekkaa äläkä mene siihen neljän istuttavaan leikkiautoon, kun meidän lapsi on siinä jo. Menen tällaisen lapsiin kohdistuvan ihmisinhon edessä itse ihan lukkoon. Minussa ei ole tarpeeksi naista kommentoimaan tai asettumaan jämäkästi sorretun lapsen puolelle, yritän vaivihkaa liueta tilanteesta. Mielestäni toisia lapsia saa ja pitääkin kieltää, jos nämä sikailevat, kiilaavat, repivät leluja tai käyttäytyvät muuten ikävästi. Mutta kun nelivuotias kyselee hyväntahtoisesti mistä toisen hiekkaämpäri on ostettu, en kyllä oikein sulata sitä, että toinen äiti vastaa kysymykseen ärtyneesti tiuskaisten. Toivon, että vanhemmat noudattaisivat lasten kohdalla samoja kohteliasuussääntöjä kuin aikuisten kohdalla ja ajattelisivat myös sitä, millaisen esimerkin tiuskiminen ja repiminen antaa omalle lapselle.

Ylipäätään ahdistaa vanhemmat, jotka näkevät muiden lapset potentiaalisina uhkina omalle lapselle. Ei yhteiskunta vaan toimi niin. Eivät muut lapset ole lähtökohtaisesti huonosti kasvatettuja pikku pirulaisia vaan, no, lapsia. Monella tapaa keskeneräisiä, kukin omaa vaihettaan läpikäyviä pieniä olentoja, joille pitää olla jämäkkyyden ohella lempeitä.

Lapsen perässä kulkevat, konekivääritulituksen lailla EI EI EI EI:tä hokevat vanhemmat sitäpaitsi väsyttävät itsensä. Tottakai lasta pitää valvoa, mutta leikkipuiston välineet on itsessään suunniteltu aika lapsiturvalliksi. Meidän perheessä on sääntö, että kiipeilytelineisiin ei mennä, jos ei sinne itse päästä. En siis auta noita kiipeilyssä (toki seison alhaalla passissa) mutten myöskään erikseen kiellä menemästä. Ja olen silti mielestäni aika huolehtiva vanhempi. Näen ilolla, kun mammariippuvainen Juhannuspoikakin alkaa tehdä iloisia tutkimusretkiä ympäri puistoa eikä aina muistakaan olemassaoloani. Tämä varmaan pehmittää myös tulevaa päiväkodin aloitusta.

8 kommenttia:

  1. Hei jee, meillä on sama kiipeilysääntö! Aina kun O kiljuu jossain puolivälissä puuta/kiipeilytelinettä/tikapuita että tuu auttaa ylös tai alas niin tyly äiti huutaa takas että ite menit (okei, totta kai autan jos vaihtoehto on murtunut käsi tai se että jelpin vähän, mutta noin yleensä, saa kiivetä mihin itse pääsee ja mistä itse pääsee alas).

    Tunnistan ihmistyypin. Mä tosin itse yritän pitää O:lle tiukkaa kuria muiden lasten suhteen, eli jos ottaa leluja niin käy kysymässä omistajilta luvan (ja niin kuin tilitin niin Tampereella siitä seurasi omituista omintaa) ja kysyy luvan ennen kuin menee muiden leikkeihin. Kuitenkin sellainen järjestyspoliisin rooli ei sovi mulle kun muuten saavat olla mun puolesta varsin vapaasti, ja mua alkaa kanssa kiristää jos joku ottaa elämäntehtäväkseen ihan vaan kaikkien lasten yleisen rajoittamisen ja oman jälkeläisen etujen raivokkaan puolustuksen - onnea vaan sen setäihmisen lapselle sosiaalisten vuorovaikutustaitojen oppimiseen.

    Ihan kuriositeettina, miten se ripitetty lapsiaan ei-kasvattava äiti reagoi? Mulla ois kyllä muiden vanhempien avoimeen arvosteluun t o d e l l a korkea kynnys, vaikka myönnän kyllä yhdelle pikkudemonille sanoneeni että "eiks sun äiti oo opettanut että pienempiä ei tönitä?" kun se oli aikansa töninyt Pampulaa vaikka mutsi toljotti vieressä. Viestihän oli toki tarkoitettu sille kuuromykälle äidille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi Suomessa on nämä turvahiekat ja muut. Molemmat noi on tippuneet joskus, mutta mitään ei ole käynyt. Toista oli Virossa, leikittiin yhden pikkukylän neukkuaikaisessa puistossa, jossa kaarevan kiipeilytelineen alle oli valettu betonia. Musta itsestäni on kuva yli 30 vuoden takaa, jossa kiipeilen ihan samanlaisessa punaisessa betonialustaisessa telineessä. Tais olla sellainen Neuvostoliiton tyyppileikkipuisto se :)

      Mä yritän itsekin olla tarkkana puistossa ja kerhoissa, silleen pikkuisen tarkempana ja oikeudentuntoisempana kuin oikeasti olisin. Mutta yleensä mulla kuten sullakin tämä tiukkuus näyttäytyy nimenomaan omien lasten käytöksen vahtimisena, että jossain ristiriitatilanteessa tavallaan asetun sen toisen lapsen puolelle (toki vain jos on syytä) enkä hirveästi hoida kurinpitoa muihin kuin omiini. Ellei ole kyse tosi räikeistä tapauksista.

      Huomaan, miten mua itseä myös säätelee vahva (oma) sosiaalinen kontrolli.Musta olisi yksinkertaisesti tosi kiusallista saada paskikset lapsille julkisella paikalla. Pyrin kasvattamaankin niitä (ainakin omasta mielestäni) julkisesti hillityin äänenpainoin, sellainenkin on sivusta vähän kiusallista kuultavaa kun jotkut kasvattajat järjestävät julkisia kasvatusnäytöksiä, jossa kailotetaan kovaan ääneen tunteidensanoitusta ja vilkuillaan vaivihkaa huomasivatko kaikki, kuinka valveutunut äiti olen :D

      Se ripitetty äiti jotenkin liukeni siitä tilanteesta. Varmaan se isä oli myös just sen verta oikeessa. Munkin kynnys on korkea, mutta Lapsimessuilla jossa sellaset lähemmäs kouluikäiset kiilasivat Lipsin toistuvasti pikkulasten liukumäessä, kommentoin asiaa merkitsevästi äiteihin päin vilkuillen, mutta ne oli keskittyneitä sydänpyllyihin ja kännyköihinsä.

      Poista
  2. Minä olen kokonaan missannut poliisivanhemmat leikkikentillä, johtuu varmaan vähäisistä kokemuksista, kun olemme usein lähipuistoissa tai sitten piipahduspuistoissa, joissa keskityn lähinnä lapsiin uusissa paikoissa.
    Julkisiin paikkoihin tullessa on minustakin luonnollista ottaa se asia huomioon että joku muukin saattaa haluta lainata leluja, siihen auttaa lelujen nimeäminen. Johonkin sisäjuttuihin en kyllä leluja ottaisi, paitsi jos lapsi tarvitsisi jonkun turvalelun...
    Meillä on puistossa tosi rennosti ottavia äitejä, joilla on vanhempia lapsia. Koen aika ajoin olevani vähän nipo heidän mielestä, kun tsekkailen missä esikoinen suhaltaa menemään ja käyn mukana kuuntelemassa menoa (puisto on siis tosi iso ja monipuolinen) mutta se vaan johtuu siitä, että (se on esikoinen, eiku!) tunnen lapseni. Selvästi lapset tarvii erilailla sitä hyysäystä itse kukin ja moni vanhempi osaa luonnostaan vastata siihen, vaikka se näyttäisikin toiselle ei niin omalta. Ja toki sitten on niitä ylilyöntejäkin, laidasta laitaan. Puistot on oma jännä sosiaalinen kenttänsä jossa oon itse huomannut pärjääväni kun ottaa semmoisen rennon meiningin eikä tartu pieniin :). En siis tarkoittanut että sinä tarttuisit, vaan tuli tästä kirjoituksista nyt tämmöistä itseanalyysia ilmoille!

    Nii joo ja meillä on kanssa ollut tuo itse kiipeämissääntö. Tosin tämä on jännä kun omissa lapsissa toista on saanut aina kannustaa kokeilemaan "hurjempaakin" ja toiselle taas tuntuu välillä puuttuvan itsesuojeluvaisto täysin... Ei ois tätäkään uskonut yhdellä koekappaleella :D (vitsi!)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä oli taannoin tietämistä, kun esikoinen halusi aina ottaa perhekerhoon tietyn kissan. Sen lisäksi se korvamerkitsi yhden yleisen kissan itselleen ja ulisi jos joku muu leikki sillä. Aaargh.

      Musta tuntuu että lähes kaikki puistoilevat vanhemmat on oikein korostuneen tarkkoina just oman lapsensa käytöksen suhteen, varmaan tarkempana kuin kotioloissa. Harvoin mitään kärhämiä syntyy, ehkä siksikin, että lapsetkin ovat usein luonnostaan hiukan vieraskoreita.

      Meidän kuopuksella ei oikein ole itsesuojeluvaistoa, esikoisella taas on. Kuopus on muutenkin paljon paljon kiipeilyorientoituneempi. Onneksi kaksivuotiaalla alkaa jo motoriikka pelata sillä viisiin ettei se ole koko ajan enää mustelmien kirjoma :)

      Poista
  3. No sä tiedät mitä mieltä mä olen, taannoisen facebook-oksennukseni jälkeen :), mutta mulla on ollut todella totuttelemista tänne turkulaiseen lastenkasvatus-skeneen, koska olen tottunut juuri tuohon "rennon valveutuneeseen" asenteeseen.. Ja en vaan tajua niitä nimikoituja omia leluja, joita vartioidaan haukan katseella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, siis leikkipuistojen konsepti on just se, että lelut ja välineet on yhteisiä. Toki nyt puistojen kiinni ollessa on eri meininki. Mut me ollaan jätetty jo varmaan viime kesänä meidän napakohtaiset pihalelut tonne meidän pihan hiekkikselle, eikä kyllä vois vähempää kiinnostaa kuka niitä muoviämpäreitä räplää. Nehän maksaakin jotain euron tai sinnepäin.

      Vitsi, leikkipuistot on kyllä niin käsittämättömän hieno keksintö. Ruokaakin ja kaikkea! Kohta se ilo taas loppuu, mutta enivei, mahtavia.

      Poista
  4. Mä oon leikkipuistossa törmännyt siihen, että lapset omii niitä yhteisiä leluja. Joku saattaa kerätä niitä kymmenen ympärilleen, leikkiä yhdellä ja saada sätkyn, kun toinen lapsi yrittää vapaana olevia leluja lähestyä. Eikä vanhempi reagoi mitenkään. En ymmärrä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ärsyttävää! Ahne nilkkiys on aina ärsyttävää ja lapset on kyllä sitä aika lailla syntyjään. Vanhemman tehtävä on kouluttaa ne siitä pois. Oon tässä neljän vuoden äitiystaipaleen aikana selvittänyt tuhansia pohjattoman naurettavia tavarasotia, esim kahdesta keltaisesta ilmapallosta, josta hieman lämpimämmän keltainen oli tavoiteltava ja kylmemmän keltainen ignoroitava. Lopulta saatoin puhkaista molemmat pallot, tai sit en :D

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!