perjantaina, heinäkuuta 12, 2013

Outo ihana naapuri

Olimme Virossa perheen kanssa. Asiaankuuluvasti nolostellen tunnustan, että tämä oli ensimmäinen koko perheen reissu, joitain Tallinnan keikkoja lukuunottamatta. Kuten olen kirjoittanut, emme pidä lentämisestä (ja minä suorastaan pelkään sitä) ja toistaiseksi kaikki matkasäätö rahanmenoineen on tuntunut rankemmalta kuin siitä saatava hupi. Plus meillä on täällä kesällä tuo rakas siirtolamökki, jolta ei halua olla kauaa poissa. Haaveilen kuitenkin jatkuvasti kovenevalla intensiteetillä sellaisesta lomasta, että vuokraisimme jonkun huvilan esimerkiksi Italiasta tai Espanjasta ja tekisimme itse siellä ruokaa niistä jumalaisista raaka-aineista. Ajatus vasta kalastetusta kalasta, lähes purppuraan vivahtavan kypsistä ja makeista tomaateista sekä jostain ihastuttavasta tilaviinistä kuulostaa ihanalta. Itse asiassa ihanammalta kuin All Inclusive -loma (puhun tässä nyt kyllä ilman alaleukaa, kun en ole ollut kummankaan laisilla reissuilla perheellisenä), koska arjen rutiineista kaikkein kivintä on se ruuanlaitto ja  ruokalistan suunnittelu ja voin vain kuvitella meidät perheenä ehkä jonkun ystäväperheen kanssa kun lapset ovat vähän vanhempia ja omatoimisempia, istumassa pitkää iltaa viineineen bruschettoineen humalaköynnös- tai visteriapergolan alla, ah, en kestä! Sitä odotellessa!

No joo, oli tämä Viron matkakin tosi hieno. Olimme siis ystävän mökillä, tai oikeastaan maatilalla Läänemaalla, länsi-Virossa. Ensimmäisen yön asuimme tallinnalaisessa hassussa neukkuhotellissa, joka sijaitsi hylätyn urheilukentän laidalla ja oli veikkauksemme mukaan rakennettu Moskovan olympialaisiin. Hotellissa oli pyöreät ikkunat ja omituinen, vuoristoa imitoiva fasadi ja se sijaitsi itse asiassa todella kaukana keskustasta. Kaukaisuus oli sekä tietoinen että budjettikysymys, kun kerran autolla reissattiin, päästiin näkemään Tallinnan esikaupunkialueita, vaurasta Piritaa ja kansanomaista Lasnamäkeä, pröystäilevä Rocca Al Mare ja Haapsalun tien varrella oleva valtavan suuri Nommen kaupunginosa, joka koostui aivan lumoavista funkis- ja jugendhuviloista. Kortteli korttelin perään sellaisia ihania laivamaisia pyöreäikkunaisia linjakkaita rapattuja taloja tai ihania puuhuviloita, joiden keskellä on tiilinen rappukäytävä. Aikansa tyyppitaloja, paljon jännittävämpiä ja kauniimpia kuin kotoiset rintamamiestalot. Lasnamäkikin oli tosi hieno kaikessa kolhossa rapistuneessa fallisuudessaan, kävimme tarkoituksella kolmessa eri Prismassa (talk about leimiä perhelomailua!) nähdäksemme mahdollisimman paljon erilaista Tallinnaa.

Huomasimme, että joka puolella oli ihan sikana lapsia. Ilmeisesti Virossakin on iskenyt lamavauvabuumi, onhan siellä ilmeisesti kohtuullisen hyvät äitiysavustukset. Ainakin emäntiemme virolainen, umpiköyhä naapuriperhe oli laittanut kuudennen lapsen maailmaan äidin ollessa neljänkympin paremmalla puolella, saadakseen edes jotain säännöllistä tuloa. Tämä vauvabuumi näkyi Tallinnassa ainakin siten, että lastenkulttuuritarjontaa oli paljon (tai sitten sekin on neukkujäänne, Neukuissahan oli monen huonon asian vastapainoksi paljon loistavaa lastenkulttuuria). Kävimme piknikillä Kadriorgin puistossa, jossa entiseen maauimalaan oli rakennettu hieno leikkipuisto ja ihanaan matalaan puutaloon, entiseen urheilukouluun perustettu lastenmuseo Miia Milla Manda. Museossa sai ommella vanhalla ompelukoneella, kuunnella eläinten ääniä, rakentaa palikoilla, askarrella ja leikkiä olevansa vuosisadanvaihteen valokuvassa. Kaikki oli miniatyyrimittakaavassa, lasten ulottuvilla. Kadriorg on muutenkin lapsiperheiden mekka joutsenlampineen nurmikenttineen Kumuineen. Näimme siellä pari potkupyörääkin.

Toinen lastenmuseo sijaitsi Kalamajan kaupunginosassa, joka on vähän niinkuin Tallinnan Kallio, tai sinnepäin. Tämä lastenmuseo oli myöskin tosi ihana, vanhoilla neukkuleluilla sai leikkiä vapaasti ja askarrella. Olimme ainoat asiakkaat, museota piti sellainen itäeurooppalainen museomummo-tyyppi. Museossa oli näyttely virolaisesta vauva- ja äitiyshuollosta, vanhoja rintapumppuja ja tuttipulloja ja lastenruokapurkkeja, viroksi käännetty Benjamin Spockin lastenhoito-opas jne. Pienellä markkinoinnilla museoon varmaan virtaisi paljon enemmän porukkaa, halpakin se oli, euron tai pari koko perheeltä. Kalamajan liepeillä, tai oikeastaan rautatieaseman takana kävimme yhdessä ehdottomassa suosikkikohteessani, Balti Jaama Turgilla. Se on venäläinen tori, jossa myydään kaikkea kittelkleiteistä (se virolainen mummojen kirjava kotitakki) ja leopardikuvioisista horoleggareista mansikoihin, raastinrautoihin, kengännauhoihin ja pornolehtiin. Torin perällä on vielä kirppisosasto ja neukkuantiikkia. Erillisessä kauppahallissa on vielä maito- ja lihaosasto. Rakastan vaellella tällä kummallisella torilla, etenkin kun virolais-venäläinen palvelukulttuuri on niin rauhoittavan töykeää, ettei kukaan helppoheikki ala tyrkyttää mitään, vaikka pysähtyisikin vähän pidemmäksi aikaa ihmettelemään emalipannuja. Säästeliäänä ostin torilta Juhannuspojalle henkselit, itselleni punaisen hainhammaspinnin sekä pienen, munamandoliinia muistuttavan esineen, jolla voi suikaloida porkkanoita. Ja ai niin, kuparisen kattilanpesimen, joka näyttää ihan nutturavalkilta. Jaama turgilta on aina pakko ostaa jotain samaan aikaan hyödyllistä ja omituista, joskus ostin sieltä ritilän lavuaariin, kun sellaisia ei löydä Suomesta mistään.

Matka Tallinnasta Haapsaluun sujui räyhäkkäissä merkeissä (mokasimme lasten ruokailun kanssa ja rikoin ehkä noin 15 vuotta kestäneen Mäkki-boikottini. Mäkissä oli kamala jono, Juhannuspoika sai elämänsä pahimman raivarin, sellaisen jota kaikki tuijottavat kauhistuneena, salaatiton ja tomaatiton kalahampurilainen maistui paskalta ja jäätelöt piti jättää pöytään sen raivarin takia), lapset kitisivät ja nahistelivat. Onneksi kauniit maisemat rauhoittivat ainakin etupenkkiläisiä. Viron maaseutu on ihana, todella erilainen kuin Suomen maaseutu, havupuita ei ole juurikaan vaan metsät ovat täynnä tammia ja vaahteroita. Pinnanmuodostus on hyvin tasaista, meri pilkottaa puiden välistä, joka puolella on luonnontilaisia niittyjä ja harmaita maataloja, joiden maataviistävät jyrkät katot saavat ne näyttämään tonttujen mökeiltä. Näimme kattohaikaroitakin. Tien poskessa oli nauhoilla koristeltu salko, jonka päällä oli valtava haikaranpesä ja siellä kaksi haikaraa. Luulin salkoa ensin juhannussaloksi (onhan länsi-Virossa näitä ranna-rootsalaisia) mutta sitten kuulin, että virolaisen hääperinteen mukaan sulhanen kiipeää salkoon tai pylvääseen jonka päälle haikara on pesinyt, ja yrittää sitoa matkalla niin monta nauhaa kuin pystyy. Nauhojen määrästä lasketaan tuleva lapsiluku.

Itse kohteemme, vanha maatalo Tuurun kylässä, oli sellainen tyypillinen virolainen maatalo matalalla sijaitsevine ikkunoineen, villiviiniköynnöksineen, jyrkkine kattoineen, talon yhteydessä sijaitsevine eläinsuojineen. Suojissa ei tietenkään enää eläimiä ole, niistä tulee jonain päivänä lisähuoneita. Talo oli jotenkin maaginen sekä sisältä että ulkoa. Löysimme jatkuvasti uusia ikkunoita ja ovia, ikkunoista näkyi suoraan heinikkoon, koska noissa virolaistaloissa ei ole varsinaista kivijalkaa, ulko-ovesta vaan astutaan suoraan sisään maan tasalle. Ulko-ovet olivat matalia, ihan kuin menninkäisten ovia, makuuhuoneemme oli kolmesta ikkunastaan huolimatta hyvin hämärä, villiviiniköynnös kasvoi tiiviinä ikkunoissa. Yläkertaan johtivat jyrkät tikapuut eikä lapsilla ollut sinne asiaa, koska kattoterassilla ei ollut kaidetta. Koko talo oli hauska, oikullinen yhdistelmä koristeellista pittoreskia maalaishuvilaa, remonttityömaata ja hobittien kotia. Talon nurkalta avautui lempimaisemani, näkymä suoraan länteen, auringonlaskuun päin, niitylle, jonka takaa saattoi aistia meren ankaruuden. Nurkalla tuuli jatkuvasti, kaskaat sirittivät, sammakot kurnuttivat ja muuten oli aivan hiljaista. Olisin voinut tuijottaa sitä maisemaa etenkin iltaisin vaikka kuinka kauan, ja se on kaltaiselleni urbaanille ahdistujalle aika paljon.

Grillasimme, kokkailimme, seikkailimme uimarannalla, ihmettelimme tasaista kalkkikivitietä, pelasimme hulvatonta Party Aliasta kunnes esikoinen sanoi suu väärässä "teistä lähtee liian kova ääni". Kävimme lähikylä Kiidevassa, sen pienessä lintutornissa katselemassa vastarannan tuulivoimaloita. Löysimme hylätyn, paanupintaisen kartanon, jonka seinistä kasvoi koivuja. Kävimme Poodissa, sekatavarakaupassa ostamassa lisää kaljaa ja sipsejä ja hapukooria, lapset keinuivat Poodin takaisessa ainakin 50 vuotta vanhassa punaiseksi maalatussa leikkipuistossa. Seurueen koira liehui onnellisena ympäriinsä ja Juhannuspojasta tuli kerralla koiraihminen. Ihmettelimme Sinalepan kirkonraunioita ja omituista pientä neukkukerrostalojen keskittymää satelliittiantenneineen.

Kotimatkalla kävimme Haapsalussa katsomassa Piispanlinnaa ja pyörimässä suloisissa puutalokortteleissa. Haapsalu on toiminut innoittajana Ilon Wikladin kuvituksille ja olinkin tunnistavinani sieltä peppimäisiä taloja. Ostin paikalliselta superhalvalta Samariakirppikseltä soikean puristelasilautasen, 60 senttiä. Siinä oli hinta kohdillaan! Ilmeisesti euron tulo on nostanut Virossa hintoja paljon, mutta Tallinnan ulkopuolella oli heti huomattavasti halvempaa. Haapsalussa olisi ollut vaikka mitä ihania käsityökauppoja, joissa myydään niitä pitsiangorahuiveja jotka mahtuvat sormuksesta läpi, mutta lauttaan ehtiminen oli ensisijalla ja päätimme palata asiaan ensi kesänä.

Viro on ihana, kummallinen naapurimaa, aivan erilainen kuin Suomi. Sitä tuntee lähtevänsä oikeastaan paljon kauemmaksi mennessään Viroon. Ja silti siellä puhutaan melkein samaa kieltä. 


4 kommenttia:

  1. Siirtolamökkipostausta odotellessa :))!

    Minulla on myös samanlainen haave matkustaa lasten kasvaessa Italiaan (tai vaikka Kreikkaan) ja vuokrata huvila (tms) ja auto pariksi viikoksi. Uhhuh. Haave, joka on pakko toteuttaa ja pari ystäväpariskuntaa haaveilee samasta asiasta mutta nähtäväksi jää yhdistyykö haaveemme tulevassa.

    Mukavaa fiilistelyä sinulla lomareissustanne, joskus jälkifiilistelylläkin on varsin merkittävä rooli lomailussa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pitääkin kirjottaa möksästä, se on sentään omassa elämässä ollut kaikkein pysyvin elementti jo pitkään (siis ihmissuhteiden ohella).

      Joo, etukäteis- ja jälkifiilistely on ihan parhautta. Nuorempana kavahdin ajatusta äkkilähdöistä koska silloin ei ehtisi yhtään valmentautua ja hehkuttaa. Nykyään kyllä sellainenkin kelpais :)

      Poista
  2. Kuvia reissusta pliis! Ai että, kuulosti ihanalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on mun Facebookissa kuvia, oon jostain syystä omaksunut Lupiiniin ei kuvia -linjan, mutta miksei siitä vois joustaakin :)

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!