Lohtunaamat

Tiedätte ehkä sen tunteen, kun elämässä tapahtuu jotain uutta ja oma olo on orpo ja turvaton? Silloin sitä hakee turvaa ja rauhallisuutta yllätävistä ja tavallaan melko järjettömistä asioista. Tähänhän perustuvat päiväkotien "muistukkeet" eli valokuvataulut vanhemmista, ne auttavat etenkin pieniä lapsia pitämään mielessä sen, että vanhemmat ovat edelleen olemassa. Kun omat vanhempani matkustivat 80-luvun alussa, asuin ne viikot hoitotädillä ja äiti varusti minut aina valokuvilla, eräällä reissulla hän oli jopa kirjoittanut seitsemän kirjettä, yhden jokaiseksi päiväksi. Äiti on kertonut, että 70- ja 80-lukulaiseen lastenkasvatukseen liittyivät vahvasti ajatukset siitä, että vanhemmille pitää turvata omaa aikaa ja parisuhdetta on parasta hoitaa ilman lapsia. Niinpä matkustamisesta pitävät vanhempani alkoivat reissailla kun olin nelikuinen, olin silloin mummolassa pari yötä kun vanhemmat olivat Leningradissa. Kuulemma hirveää oli, mummo sanoi ettei enää koskaan ota huutavaa vauvaa yökylään ja äidillä oli kova ikävä. Hän ei ajalle tyypillisesti imettänyt minua eli fyysistä pakkoa läsnäoloon ei ollut, mutta henkinen oli. Minua on 70-lukulaisittain kotihoidettu jopa aika pitkään, yli yksivuotiaaksi ja senkin jälkeen olen ollut perhepäivähoidossa. Siitä huolimatta/sen takia/ties mistä johtuen, olen ollut hyvin turvallisuushakuinen, eroahdistukseen taipuvainen ja joskus vähän takertuva rakkaudessani. Eipä siis ihme, että olen aika huolellisen paskana lasten päiväkodin aloituksesta.

Mutta se mistä piti kirjoittaa, on ihmismielen tarve takertua irrationaalisiin tutunomaisiin asioihin kun elämässä tapahtuu jotain uutta. Juhannuspojan ryhmässä on hyvin sympaattisen, topakan ja hauskan oloinen lastenhoitaja. Olen pitänyt hänestä alusta asti, koska hän on ollut jotenkin tutun näköinen. Olen miettinyt, mahdanko tuntea hänet etäisesti jostain, mutta tänään tajusin, että hän yksinkertaisesti muistuttaa yhtä vanhaa tuttuani aktivistiajoilta. Tämä vanha tuttu on nykyään 35-vuotias lääkäri eikä enää muistuta sitä mielikuvaani, sen sijaan tämä hoitaja muistuttaa. Hämärästi selitetty, mutta tämä tutunomaisuus kasvonpiirteissä jotenkin auttoi minua liittämään hoitajaan samoja mielikuvia kuin tässä vanhassa tutussani. Ja jokainen tuttu piirre, oli se sitten kuviteltu tai oikea, auttaa sopeutumaan muutokseen. Vähän kuten huomatessani, että Juhannuspojan ryhmässä joku hauskanniminen taapero kestoilee (me emme kestoile tarhassa, tuhoutukoon maapallo mutta en mä nyt vaan jaksa) ja toisella on tutun brändin pipo... se luo mielikuvaa siitä, että ollaan täällä uppo-oudossa ympäristössä sentään edes hetkittäin omalla maaperällä.

Kun olin 18-vuotias, lähdin silloisen poikaystäväni kanssa kuukauden reilimatkalle Itä-Eurooppaan. En ollut sitä ennen matkustanut koskaan ilman vanhempia ja ero keväälliseen, perheen kanssa tehtyyn hotellimatkaan Italiassa oli todella rankka. 90-luvun puolivälissä rautaesiripun murtumisesta ei lopultakaan ollut kauaa ja entisissä Itäblokin maissa meininki oli vielä varsin neukkulaista, köyhää ja takapajuista. Ja hyvin eksoottista. Reissasimme Tallinnasta Varsovaan Balti Express -junalla (junayhteyttä ei ilmeisesti enää ole olemassa) ja kirkkaansininen, kiskoilla tärisevä, hytkyvä ja koliseva neukkujuna kultahampaisine vaunuemäntineen ja löyhkäävine vessoineen aiheutti minulle sellaisen koti-ikävän, että ulisin poikaystävälle ja pyysin, että lähdettäisi heti seuraavalla junalla kotiin. Olin varmaan hyvin rasittavaa seuraa ja poikaystävä juotti minulle Viru Valgeeta että rauhoittuisin. Hyttikavereinamme meillä oli kaksi jyväskyläläistyttöä, joista toinen muistutti kasvonpiirteiltään yhtä silloista kaveriani Vippeä. Huomasin tukeutuvani tähän mielikuvaan, tuttuuteen ja suomalaisuuteen, siihen että tuohan on tosi vippemäinen tyyppi, ja oloni parani heti. Bondasinki näiden tyttöjen kanssa paljon enemmän kuin olisin muuten tehnyt, ellei toinen heistä olisi muistuttanut kaveriani. Meillä oli mukava reissu ja satuimme vielä samaan hostelliinkin Varsovassa. Täten sinällään täysin omassa päässäni muodostunut yhteys auttoi minua sietämään epämukavuutta, erilaisuutta ja ennenkokematonta.

Samaa toivon päiväkodin kanssa. Toivon, että selätän vähitellen tunnekuohuni ja alan nähdä tilanteen selkeämmin. Mutta samalla toivon, etten vaivu passiivisuuteen vaan otan rohkeasti kantaa epäkohtiin, jaksan reklamoida päivähoidon johtajille, ajaa vanhempaintoimikuntaa, painostaa tahoja. Koska lasten päiväkodissa toteutuvat ne kaikki jutut, josta päivähoitoa kritisoidaan. Henkilökunta vaihtuu, sitä on liian vähän, pienten ryhmässä ei ole pätevää lastentarhanopettajaa, ryhmät ovat liian suuria. Olen ollut pari viimeistä päivää aika shokissa ja miettinyt kuumeisesti vaihtoehtoja kotiäitiyden jatkamisen suhteen, tarhanvaihdon suhteen, ulkomaille muuttamisen suhteen (kyllä, se on yksi vaitoehto muttei sinällään liity tarhaan... miehellä olisi mahdollisuus työskennellä vuosi ulkomailla ja tällä hetkellä se vaihtoehto tuntuu täydellisessä radikaaliudessaan loistavalta ratkaisulta kaikkeen mahdolliseen tulevaisuukipuiluuni - mutta sekin pitää miettiä tarkkaan läpi ilman kierroksilla höyryävää päätä) ja ties minkä suhteen. Saa nähdä. Voi olla, että meininki tasaantuu, alkuharjoittelu on vaan sitä syyskaaosta ja asiat alkavat tasaantua. Saa nähdä.