Ratashaikeus

Olen tässä nostalgiseen tapaani alkanut muistella menneitä, tällä kertaa niitä kaikkia vaunuja ja rattaita, joita olen tämän neljän vuoden äitiyshistoriani aikana työnnellyt. Koska halusimme valmistautua kaikkeen jo esikoisen raskausaikana neuroottisen hyvin, ettei sitten vauvan synnyttyä tarvitse rampata paniikkiostoksilla (hah hah haa, niillä paniikkiostoksilla rampattiin moneen kertaan: sähköinen rintapumppu, rintakumi, korviketta, tuttipulloja, liivinsuojuksia, imetyspaitoa, imetysopas) lähdimme paria kuukautta ennen laskettua aikaa vaunukatselmukselle. Kriteerit olivat tiukat lähinnä vaunujen koon suhteen: niiden piti mahtua 20-luvun talon minihissiin. Löysimmekin monen vertailun ja pähkäilyn jälkeen sopivat, Icoo Plasmat, pienet ja näppärät kaupunkivaunut. Vaunut varattiin ja tilattiin espoolaisesta vaunukaupasta. Paha vaan, että vaunuja ei näkynyt eikä kuulunut, ei sittenkään kun vauva  oli  syntynyt. Soittelimme ja kuumotimme, kuulemma Saksan rahdissa oli ongelmia. Lopulta liikkeen puhelin suljettiin ja tavoitin kauppiaan monimutkaisen numerotiedustelun jälkeen. Kun sain langan päähän ympäri-aamukännisen pomon, tajusin, että etumaksusta huolimatta emme tule saamaan niitä vaunuja koskaan. Teimme valituksen kuluttaja-asiamiehelle, onneksi etumaksu oli maksettu luottokortilla joten saimme rahamme takaisin. Samanlaiset Plasmat löytyivät toisesta vaunukaupasta tuntuvalla alella ilmeisesti niiden repäisevän pinkki-punaisen kuosin takia. Kuosi oli kaikessa räikeydessään tosi hauska ja vaunut palvelivat oikein hyvin, mutta superluminen talvi teki omat haasteensa minivaunujen työntelyn kanssa. Aika usein jouduin kantamaan vaunut pahimpien pöykyröiden yli, eivät ne tosin vauvan kanssa mitenkään kauheasti painaneetkaan. Ja niillä mahtui joka paikkaan, jopa ratikan kapeille käytäville ja kirppiksille.

Myöhemmin, uudessa asunnossa Plasmoista tehtiin parvekevaunut. Siinä positiossa ne palvelivatkin loistavasti. Olen usein veistellyt, että vauvaperheille pitäisi määrätä lakisääteinen parveke. Niin paljon kuopuksen unien rytmittämistä auttoi viileä parvekeilma turvallisissa vaunuissa. Se uinailikin uniaan niissä melkein yksivuotiaaksi.

Esikoisen ollessa piirun vajaa yksivuotias ostimme Emman matkarattaat ensimmäistä ulkomaanmatka (Tukholmaan, wohoo) varten, kumppaniksi Plasmoille. Vihreät, kivan kevyet rattaat sai nukkuma-asentoon, vetivät vaikka kuinka paljon kamaa alalootansa ja verkkopussiin, niillä sai kevyesti kolme-neljä ruokakassillista kotiin, taaperon lisäksi. Rattaissa oli myös työntöaisassa kätevä muovilaari, johon sai asemoitua rusinapaketin, kännykän ja juomapullon (ja lonkeromukin, kuten risteilyllä naureskelimme). Valitettavasti uusi supertalvi katkaisi matkaratasuran, pienten pyörien lukitusmekanismi ei kestänyt lunta ja rattaat alistettiin vähitellen mökkikäyttöön. Mökillä ne ottivat vähän takkiinsa, pintaan kasvoi tummia homepilkkuja ja alaloota rikkui jossain leikeissä. Silti niitä käytetään edelleen, kuopus saattaa nukahtaa vaunuihin ja pitkällä kävelyreissulla kohti keskusmajaa ja leikkipaikka ne saattavat olla tarpeen.

Kaikkein merkittävimmät vaunut, ne, joihin syntyi todellinen tunneside, hankittiin kahden vuoden takaisena keväänä, kun kuopus oli tuloillaan. Valitsimme vertailun jälkeen Phil&Tedsin Explorerit, ne tuntuivat jotenkin vaan hyviltä ja oli itsestäänselvää että halusimme nimenomaan sellaiset vaunut, joissa lapset istuvat päällekäin. Asummehan kantakaupungissa ja reissaamme useimmiten julkisilla. Uusina ostetut vaunut maksoivat tietysti hunajaa, mutta olivat jokaisen senttinsä arvoiset. Mustavihreät, ilmakumitäytteiset vaunut rullasivat ihanan kevyesti ja mahtuivat vastoin odotuksiani uuden kodin hissiin, mikä helpotti elämää huomattavasti etenkin vauva-arjessa. Ensin esikoinen istui yläistuimella ja vauva matkusti alapuolella eräänlaisessa pussissa. Kun vauva kasvoi, se muutti yläistuimelle ja esikoinen alaistuimelle. Vauvalle ostettiin kaunis musta-vihreä-turkoosi makuupussi joka piti sen lämpimänä talvipakkasilla. Meillä ei onneksi syntynyt mitään debattia tai eturistiriitoja istumapaikan sijainnista vaan kumpikin möllötti tyytyväisenä paikallaan ja otti unet aina tarvittaessa, vielä viime kesänäkin pitkä kolmivuotias urvahti käppyrään alaistuimelle hulinapäivän uuvuttamana. Jo vuosi sitten aloin vähitellen valmentaa silloin kolmevuotiasta esikoista valitsemaan kävelyn rattaissa reissaamisen sijaan, sijoitin sisarusistuimelle hoitorepun ja muuta kamaa. Useimmiten homma sujui ihan hyvin, tosin väsymyksen iskiessä päästin esikoisen alatuhdolle. Viime kesänä esikoinen käytti vaunuja enää hyvin vähän, lähinnä ruuhkabussissa tai tosi kiireessä. Aloin pohdiskella, että aika alkaisi olla kypsä tuplien myyntiin, on turha kannustaa nelivuotiasta vaunuissa elbailuun, parempi antaa sen liikkua aina omin jaloin, vaikka matkaan sitten menisikin vähän pidempi aika. Sitten löysinkin kaverinkaverin, joka on halukas ostamaan vaunut. Hinnastakin päästiin sopimukseen. Ja ensi viikolla ne rakkaat paljon elämää nähneet vaunut lähtevät uuteen kotiin.

Vaikka pidänkin tavarasta ihan liikaakin, en kiinny yksittäisiin tavaroihin kovin voimakkaasti. Vauvanvaatteista, kantoliinasta, rintapumpusta, sitteristä jne luopuminen on käynyt kivuttomasti. Siitä huolimatta tuplavaunuista luopuminen vihloo sydäntä ihan kunnolla. Siinä menee se pikkulapsiaika, kotiäitiaika, aika jolloin kummatkin reissasivat turvallisesti vaunuissa, minä kävelin rauhallista tahtia harmaansumuisessa syksyssä vaahteroiden alla, tunsin syvää rauhaa, turvaa ja tyytyväisyyttä vallitsevaan tilanteeseen. Lapset olivat siinä, läsnä ja helposti tavoitettavissa, koko pakka minun käsissäni. Nyt lapset tuntuvat niin isoilta, niillä on oma, minusta riippumaton elämänsä, omia kokemuksia, oma vahva tahto, omat piirteensä, ja vaikka valvonkin niitä hiekkalaatikolla, näen koko ajan toisella silmällä miten elinpiiri laajenee, napanuora venyy, oma merkityksellisyyteni vähenee ja lapsista tulee enenevässä määrin oman elämänsä tyttäriä ja poikia.