Long time no ABC

Pitkästä aikaa! Minulla killuu parikin puolivalmista bloggausta luonnoksissa, mutta ne taitavat jäädä toistaiseksi luonnoksiksi. Odotellaan inspiraatiota. En ole pitkään aikaan kirjoittanut. Tykkään yleensä kirjoittaa myöhään viikonloppuiltoina, lasten mentyä nukkumaan. Näppikseni on ärsyttävästi rikki (lapset), oota ja iitä ja jiitä saa paukuttaa hulluna. Ärsyttää ostaa uusi  näppis tilalle ja olenkin odotellut, että se mystisesti korjautuisi itsekseen.

Muitakin hankintoja pitäisi tehdä. Työasioita, tilauksia ja sen sellaista on alkanut tipahdella, pikku hiljaa. Olen alkanut harkita vakavasti freelanceriksi eli pien-pienyrittäjäksi ryhtymistä, koska eipä niitä oman alan työpaikkoja tällaiselle kahden pikkulapsen äidille varsinaisesti kurkusta alas tungeta. Tarvitsisin uuden tietokoneen, erinäisiä ohjelmia ja rautaisesti tietotaitoa verovähennyksistä ja muusta. Toiminimeä en aio perustaa, meillä oli äidin kanssa sellainen kymmenisen vuotta sitten ja niiden alvijuttujen kanssa meinasi pää räjähtää. Liityn osuuskuntaan ja pysyn tavallaan palkansaaja-asemassa. Useat ystäväni tekevät tämäntyyppisiä töitä, mutta itse olen toistaiseksi pysytellyt mieluiten tyypillisissä työsuhteissa, palkollisena, koska kaikki paperisouvi on tuntunut niin ärsyttävältä. Valan itseeni nyt uskoa, että kyllähän niistä normaaliälyinen ihminen selviää.

Lapset ovat pysyneet hämmästyttävän terveinä. Itse asiassa ne eivät ole sairastelleet kertaakaan kunnolla tarhan aloituksen jälkeen. En tästä liikaa kilpeäni kiillottele, perusterveys tuntuu olevan jonkinlainen synnyinlahja. Mutta taon itseäni olalle siksi, että onpas käynyt hyvä munkki. Juhannuspoika juttelee pitkiä lauseita ja sanoo huvittavia taaperosanoja. Lipsillä on nelivuotisuhmaa, mutta toisaalta se on ihanan viisas ja empaattinen kaveri. Arkiaamuisin se hiipii viereeni ja sitten makaamme sängyssä kolmestaan, lapset ja minä, ja silittelen kumpaakin ja höpötämme kaikkia hassuja juttuja. Ne ovat ihania hetkiä, tankkaan lapsenkehojen täydellistä sileyttä ja pehmeyttä ennen tulevan tarhapäivän eroa, pusutan pulleita poskia ja rimpulaisia jalkoja.

Meillä on ihania hetkiä, eikä minusta enää kotiäidiksi olisi. On se klassinen kuvio, että koen olevani parempi äiti kun en ole lasten kanssa ihan joka hetki. Läsnäolo on sitten sitäkin intensiivisempää.

Marraskuulla on toki vaikutuksensa. Olen ollut aika väsynyt ja vähän latuskainen, siksikään tämä Lupiinitus ei ole sujunut. Alitajuntani on järjestänyt minulle viihdettä öihin, kun päivät ovat sujuneet tahmeasti. Tämä on vanha ilmiö, alan nähdä usein tosi värikkäitä ja viihdyttäviä unia kun arki tuntuu harmaalta. Viime yön unessa asuin pienessä kylässä, jota hallitsi ilkeä ja itsekäs patriarkka suurine kartanoineen. Sain päähäni sabotoida kartanon puutarhaa istuttamalla rinteeseen narsissinsipuleita, jotka maasta noustessaan muodostivat sanan huora. Sitten tätä kauheaa sabotööriä etsittiin koko kylän voimin ja minäkin osallistuin etsintöihin, sisäisesti naureskellen. Yhtenä yönä heräsin siihen, että itkin, kyyneleitä valui silmistäni ja päässäni soi Juicen biisi 3:30. En edes kuulu Juice-sukupolveen eikä biisi kauneudestaan huolimatta edusta minulle mitään erityistä, mutta jostain syystä se toimi unielokuvan lohdullisena soundtrackina. Koska itse uni oli kamala, siinä äitini haukkui minua raivokkaasti, seisoimme Havis Amandan patsaalla ja hän huusi että oli yrittänyt abortoida minut ja että olin täydellisen epäkelpo. Sitten hän heitti maahan ruukun, jossa oli pieni taimi ja polki taimen rikki. Mutta viimeinen unikuva, se jossa biisi alkoi soida, vakuutti minulle, että tästä taimesta voi vielä kasvattaa jotain, jos sen laittaa ehjään ruukkuun. Herättyäni jatkoin itkua tajuttuani, ettei äiti minua haukkunut, vaan kanavoin unessa äitini suuhun ajatukset, joita ajattelin itse itsestäni. Tämä varsin korni unisymboliikka jätti kuitenkin hyvän, joskin melankolisen olon. Että vaikka olenkin kieriskellyt tosi syvissä vesissä, uskon kuitenkin että minusta on johonkin. Ja nämä positiiviset uutiset työrintamalta ovat sitä.