Lapsuuden leikkikunnailla

Kävimme eilen perheen kanssa Porvoossa. Asuin tuossa pittoreskissa pikkukaupungissa elämäni ensimmäiset 16 vuotta. Emme tosin asuneet niissä ihanan tunnelmallisissa pastellipuutaloissa vaan tuikitavallisella 70-luvun omakotitaloalueella esikaupungissa. Lapsuuteni oli turvallinen, metsää, luistelukenttiä ja leikkipuistoja joka nurkalla, kaikissa taloissa samanikäisiä kavereita. En kuitenkaan muista tuota aikaa mitenkään erityisen idyllisenä tai edes kauhean onnellisena. Homogeenisessä ympäristössä silmätikuksi joutumiseen riittää, että lapsia on liian vähän tai että äiti tekee muuta työtä kuin perhepäivähoitajan. Tai että isä on insinööri eikä ole urakoinut kotitaloa hartiapankkivoimin. Muistan olleeni lapsena usein hyvin tylsistynyt, mikä tietysti on tavallaan hyve ja ruokkii mielikuvitusta ja omaehtoista tekemistä. Se omaehtoinen tekeminen oli piirtelyä, askartelua ja metsissä vaeltelua, kirjoihin pakenemista ja vähän vanhempana tiivistä itsensä psyykkaamista siihen, että haluan helvettiin tästä jumalanhylkäämästä lähiöstä, Helsinkiin, kivitalokorttelehin ja jännittävien ihmisten seuraan. Ja näinhän sitten kävikin. Vanhempani seurasivat perässä puolen vuoden päästä, myivät Porvoon-kodin ja muuttivat Helsinkiin, ensin kymmeneksi vuodeksi omakotilähiöön ja sitten keskustaan kerrostaloon.

On ollut jännää reflektoida näitä kotipaikka- ja sielumaisemajuttuja äidin kanssa. Äiti sanoo löytäneensä oman henkisen kotinsa vasta kuusikymppistensä jälkeen, Punavuoresta. Tajuan tuon hyvin. Kukaan meistä ei tosissaan koskaan kotiutunut Porvooseen. Vanhemmat olivat muuttaneet sinne työpaikan perässä, sukua ei ollut. Emme koskaan jouluisin käyneet hautausmaalla, koska suku on haudattu Poriin. Emme myöskään omaksuneet mitään porvoolaisidentiteettiä, olimme täysin suomenkielisiä eikä meillä ollut juuria Porvoossa. Äidin kanssa toki rakastimme vanhaa kaupunkia ja empire-keskustaa. Ja onhan Porvoo pikkukaupunkien eliittiä: kaupunkirakenteeltaan tiivis, historiallinen ja lähellä Helsinkiä. Kaikkein paras puoli meidän mielestä taisi olla tuo viimeinen. Ollessani ysiluokalla, mietimme puolivakavissamme muuttoa Porvoon sisällä, kävimme sunnuntaisin asuntonäytöissä niissä ihanissa puutaloissa. Eräskin hulvaton Peppi Pitkätossun huvila, joka sijaitsi Seitsemäntoistamäenkujalla, jäi houkuttelemaan pitkäksi aikaa. Mutta onneksi emme muuttaneet, oli helpompi lähteä kantti kertaa kantti -talosta.

Tämä eilinen Porvoon-reissu oli oikein hauska, sopivan lyhyt ja tiivis. Ajoimme ensin toiveestamme kotilähiömme läpi, neuvoin miestä vähän pieleen (vaikka Porvoon kartta on edelleen skannattuna päähäni) moottoritien liittymästä mutta pääsimme kuitenkin kotikadulle. Kaikki talot ihan muutamaa lukuun ottamatta olivat käyneet läpi perusteellisen muodonmuutoksen harjakattoineen, lisäsiipineen ja moderneine väreineen, tosin hoitotädin talo oli aivan entisellään, ruskeatiilinen ja pieni-ikkunainen. Omaa kotitaloa ei enää tunne samaksi, jäljellä entisestä ei oikeastaan enää ole kuin pieni pätkä aitaa. Silti tuo pyöriminen leimautti esiin suoranaisen muistojen lintuparven, jokainen kulma, jokainen talo oli täynnä muistoja, tuolla olin varahoidossa mulkulla kesähoitotädillä, tuolla asui perhe jonka isä teki konkurssin, tuolla asui originelli kissojenvihaaja-setä, tuolla asui poika joka kuoli leukemiaan, tuolla pihalla oli ihana peilikirjailtu minituulimylly. Vanhan lähikaupan paikalla oli pizzeria, vanha irttari-kioski oli kokonaan purettu. Ruma elementtikerrostalo oli verhoiltu uudelleen.

Vanha kaupunki, jossa varsinaisesti vietimme aikamme, oli ihana kuten aina. Porvoo on joulukaupunki jos mikä, pikkukauppoineen jouluvaloineen. Kävimme Lipsin kanssa Riimikossa, legendaarisessa ihanuus-lelukaupassa, mutta emme jonojen takia ostaneet mitään. Sen sijaan kuvasimme lapsia enkeleinä ja tonttuina. Etanaravintolan isot posliinietanat ansaitsivat Etana Elli -serenadin ja itse ihastuin kierrätyskankaista tehtyihin superkellottaviin salsahameisiin. Ihkuttelin kaikkia ihania design-liikkeitä kunnes tajusin, että jos haluan joskus ostaa sen melkein kolmesataa euroa maksavan, suomalaisen eettisen ja ekologisen keltaisen unelmalaukun, minun pitää lakata ostamasta linnun muotoisia rintakoruja ja hauskoja keittiörättejä. Että sitä omaa omistamisen ja haalimisen himoaan tulee kanavoitua kaikkeen pieneen ja halpaan, jos ei ole paljoa rahaa. Ja silloin isoissa ratkaisuissa joutuu turvautumaan sekundaan. Mies ehdotti minulle omaa laukkutiliä, "jos joka kerta kiroillessasi laitat sinne euron, sullahan on laukkurahat koossa ensi viikolla". Ehheheee. Lopuksi kävimme proosallisesti ketjukahvilassa välipalalla, lasten kanssa ei jaksa säätää ihastuttavissa ja ahtaissa pikkutavaroita vilisevissä puutalokahviloissa, ja sitten suuntasimme kotiin, Helsinkiin. Kiva oli käydä, kiva oli lähteä pois. Kiva oli taas nähdä korkeita taloja ja ratikoita.