Suhteesta kehoon

Lupiinihan ei ole raskausblogi, mutta tästä pullasta tulee tietysti enemmän tai vähemmän kirjoiteltua, kun se on tuossa etupuolella aika tiiviisti ja aiheuttaa jatkuvia pissahätä-harha-aistimuksia. Tulin juuri neuvolasta ja kaikki näytti olevan mukavasti. Olen aina ennen neuvolaa jossain määrin ahdistunut ihan yleispelkosyistä: kuuluvatko vauvan sydänäänet ja sillai, tai onko pissaan tullut valkuaista ja kuulostavatko tuntemukseni nyt lapsiveden ennenaikaiselta lorumiselta vai ihan normaalilta valkovuodolta (tämä on nyt tosi naturalistista, sori jos olette esimerkiksi syömässä lukiessanne tätä). En ole uskaltanut hetkeen käydä uimahallissa tuon lapsivesiasian takia, mutta tänään minua rauhoitettiin, että sitä lapsivettä tulisi sitten kyllä vähän enemmän ja kun supistuksiakaan ei ole, ei vaikuta siltä, että kohdunsuu olisi vähäsen auki tai kohdunkaula lyhentynyt. Tämän takia verenpaineeni on aina korkeampi kuin kotimittauksissa, jossa se on kerrassaan ihanteellinen. Olen huomannut, että omaa taipumustani luulotteluun kaitsee parhaiten jatkuva kontrolli. Toinen, sinällään epäolennaisempi mutta minua kuitenkin riipivä asia on, että vaa'alla käynti ei enää tuota viime syksyn "jee, taas on kilo tippunut"-iloa vaan aivan päinvastaisia kokemuksia, tietenkin, olenhan raskaana ja nyt vauva kerää itseensä kokoa. Välttelin vaa'alla käyntiä koko aikuisikäni ja vasta vuosi sitten tein siitä viikottaisen rutiinin, jonka seurauksena siitä katosi paljon inhaa ahdistusta ja painolastia (tosiaan!).

Toisaalta en ilmeisestikään ole traumatisoitunut laskusuunnan muuttumisesta kovinkaan pahasti. Näen oudon usein unia, jossa katselen itseäni peilistä hyväksyvästi (en ole niissä raskaana) ja rakastavasti, minulla on niissä unissa parempi vartalo kuin oikeasti, mutta en herää kuitenkaan pettyneenä vaan tajuten, että minulla voi olla sellainen vartalo sitten joskus, sitten kun olen synnyttänyt ja alkanut imettää (luotan innolla imetyksen laihduttavaan voimaan, tosin olen tavannut vaikka kuinka monta naista jotka eivät ole laihtuneet imettäessä yhtään, vähän kuten tunnen niitäkin, jotka ovat pamahtaneet paksuksi täysimettäessä ja seuraava raskaus onkin mennyt erityiskontrollissa kun kohdunkaula ei ole vielä ehtinyt sulkeutua vanhan raskauden jälkeen, tai sitten on pitänyt tehdä abortti, yllättävän moni abortti tehdään pikkuvauvojen äideille). Että eivät ne kognitiiviset opit ja omaksutut elämäntavat mitenkään hukkaan ole menneet, vaikka raskaus tulikin tähän väliin (ja ihanaa että tuli).

Mietin aina joskus yhteyttä pahojen syömishäiriöiden (lähinnä anoreksian) ja seksuaalisuuden välillä. Kuulin joskus kauniin anorektikkotytön kertovan, kuinka hän harrastaa villiä viidakkoseksiä useammankin miehen kanssa ja häntä pidetään sängyssä varsinaisena tykkinä. Epäilin ja epäilen, että tyttö ei itse nauttinut seksistä samalla tavalla vaan haki ympärisekstailusta sitä klassista hyväksyntää. En pysty hahmottamaan, miten psyykkisessä häiriössä, jossa oman kehon äärimmäinen kontrolli täyttää koko elämän, voisi samalla vapautua tavalla, jota seksistä nauttiminen aina edellyttää. Monet estyneet ihmiset pitävät seksiä hyvin tunnepitoisella tavalla ällöttävänä tai likaisena kai juuri siksi, että ajatus itsestä vailla hallintaa tuntuu hajottavalta. Naisellehan nautinnon teeskentely on varsin helppoa ja luultavasti joku pornotähtimäinen asentojen vaihtelu ja näyttävät elkeet on helpompi toteuttaa, jos asiaan suhtautuu tietynlaisena performanssina.

Ja sitten taas toisaalta: kuinka paljolta hyväksyvä seksuaalinen kosketus pelastaa ja parantaa, mikäli siis puhutaan suhteellisen täysi-ikäisistä ihmisistä (seksuaalinen kosketus voi myös tärvellä peruuttamattomasti). Itselläni on ollut onni elää miellyttävissä ja hyvissä seksuaalisuhteissa koko aikuisikäni ja luulisin olevani melko lailla enemmän rikki ja itsevihainen ilman niitä. Omaa kehoaan ei voi täysin unohtaa kun on seksielämä. Ilman seksielämää kehon ehkä tahtookin unohtaa joskus, en tiedä? Kun olen lukenut raskausajan seksuaalisuudesta (omalla kohdallani tässä ei ole tapahtunut mitään erikoista muutosta luultavasti siksi, että en ole menettänyt esimerkiksi naisellista siroutta raskauden myötä: sellaista mitä ei ole koskaan ollut, ei voi menettää) olen törmännyt useammankin naisen ajatukseen siitä, miten esimerkiksi liikunta voi nopeastikin kehollistaa ja sitä mukaa parantaa omaa kiinnostusta seksiin. Paikallaan makaaminen tekee kehosta jotenkin turhan ja ei-toivotun, sen käyttö taas palauttaa mieleen kokonaisvaltaisuuden. Oivalsin itse kehollistumisen merkityksen alkaessani harrastaa enemmän liikuntaa, vaikka en ole koskaan tuntenut ruumiittomuutta, on omastani tullut minulle liikkumisen (joka monen elämäntapaliikkujan mielestä on varmaan ihan lälläröintiä mutta minulle merkittävää) myötä ainakin tutumpi.

Tavallaan kehosta ja sen tarpeista irrottautuminen kuulostaa myös kiehtovalta vähän samalla tavalla kuin buddhalaisten munkkien hämmentävät temput ruumiinlämmön vaihtelemisen ja itsepalsamoinnin parissa. Tiedän ihmisiä jotka unohtavat syödä. En ikinä elämässäni voi kuvitella tuollaista tilannetta, että ruoka pääsisi unohtumaan jopa päiväksi (poikkeus tästä on suuri suru tai pelko, silloin perustarpeet katoavat hetkellisesti, ensimmäisenä ruokahalu ja sitten uni). Ajatus haltiotumis- ja eläytymiskyvystä, joka ylittää päivittäisen tarpeen on tavallaan ihana, siihen liittyy mielikuva kiihkeästä maalaamisesta tai kirjoittamisesta tai säveltämisestä, tai sitten suurisilmäisestä ja nopeasta kävelystä ympäri katuja. Ehkä tilassa viehättää sen yhteys rakastumiseen, muistan nimittäin nyt, että rakastuessakin ruokahalu katoaa ainakin hetkellisesti. Sellainen hengen voitto aineesta -tila (mitä rakastuminen ei sitten toisaalta todellakaan ole, haluaahan rakastuessa esimerkiksi jatkuvasti harrastaa seksiä, mikä on aika lihallista touhua).

Olisin silti falski ja naminamipositiivinen ja suotta asioita somaan pakettiin sullova jos väittäisin, etteikö omaan kehosuhteeseeni liittyisi paljon kummallista, kieroa ja ajoittain vaikeasti paikallistettavaa häpeää. Kun oma ruokasuhde on vinksahtanut siinä kahdentoista ikäisenä, en usko sen koskaan palautuvan täysin normaaliksi. Vaikka mitä normaali nyt sitten on, itse asiassa vähemmistö tuntemistani naisista suhtautuu syömiseen täysin traumattomasti (itse näitä asioita melko tarkalle virittyneiden rillien läpi katselevana pidän myös ylenmääräistä kiinnostusta vaikkapa erilaisiin "puhdistaviin" ruokavalioihin hiukkasen pakkomielteisenä, joskaan en mitenkään automaattisesti pahana juttuna). Omaan häpeään liittyy esimerkiksi se, että epäröin kirjoittaa häpeästäni koska en tiedä, haluanko vastata mahdollisiin lisäkysymyksiin (etenkin kun Lupiini on hyvin kaukana anonyymistä blogista). Oman avoimuuden rajat tulevat minulla joskus vastaan aivan yllättäen: saatan puhua joistain hyvinkin kipeistä asioista melko rauhallisena, mutta jossain vaiheessa haluan pontevasti sulkea ovet. Itsesuojelu on toki hyväkin asia, kaikilla on oikeus yksityisyyteen ja täysin henkilökohtaiseen rajojenmäärittelyyn. Toisaalta olen huomannut, että joskus se, kun pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan aran asian julki, huomaakin, ettei se nyt niin kamalaa ollut, että yleensä ihmiset eivät käännä selkäänsä heikkoudelle eivätkä ala hekumoida sillä, että eipä tuollakaan niin hyvin mene kuin se yrittää esittää.

Sekin on kumma juttu, ettei sitä, että vartioi painoaan, saisi ikinä sanoa ääneen. Kaikki kepinlaihat Hollywood-tähdet ja mannekiinit vetoavat yksissä tuumin "geeneihin" ja "aineenvaihduntaan". Tunnen vissiin kolme tai neljä luonnostaan laihaa naista, muut ovat sitä joko merkittävän kontrollin tai sairastumisen (tai sitten kontrollista lauenneen sairastumisen) seurauksena. Ilmiö on sukua jollekin hämärälle "luonnonkauniin" käsitteelle, naisen kuuluisi olla viehättävä jotenkin myötäsyntyisesti. Purskahdan joskus sisäisesti räkänauruun kun kuulen jonkun miehen rakastavan eniten saunapuhtaita ja luonnollisia (koko luonnollinen-sana on oikeastaan kamala, sillä voi tuomita vaikka mitä, kuten homot ja naiset jotka eivät halua lapsia) naisia. Tuolla miehellä on päässään kaksi naishahmoa, törkeästi ylimeikattu suttero ja liehuvatukkainen naapurintyttö, eikä siihen päähän voi mahtua, kuinka paljon työtä (luultavasti usein enemmän) tuo naapurintyttö on ulkonäkönsä eteen tehnyt, airobiksannut ja ruskettanut ja opetellut meikkaamaan huomaamattomasti mutta samaan aikaan omia heikkouksia häivyttäen. Huvittavinta tuossa luonnollisen naisen rakastamisjulistuksessa on sellainen naisia hyvittelevä sävy, vähän kuten siinä kun joku mies kertoo ehdottomasti rakastavansa pienirintaisia naisia, että isot rinnat ovat oikeastaan tosi ällöttävät eikä kukaan oikeasti halua isorintaista naista, se on vain pornolehtien keksintöä. Yritäpä selittää tuollaiselle miehelle että on eniveis bimboa jos rakastuu naiseen RINTOJEN perusteella, koolla ei ole tuossa tilanteessa merkitystä, niin saa kuulla että "sä sanot noin vain koska olet isorintainen". Joo, niin just. Ehkä tuon luonnollisuus-sutturamaisuus-jaon takia olen aina puolisalaa viehättynyt överin performatiivisista bimbonaisista: he ovat jollain omintakeisella tavalla selättäneet tietyt odotukset ja pynttäytyvät ehkä eniten itseään varten. Kuten nyt vaikka Tuksu: eihän monikaan mies pidä pinkkiä barbimekkoa tai sähkönsinistä luomiväriä mitenkään seksikkäänä, Tuksu näyttää toteuttavan enemmänkin omia lapsuudenfantasioitaan. Tämän voisi päätellä myös siitä paneutuneisuudesta, jolla naista mollataan.

Joskus, hetkittäin harmittaa, etten ole tarpeeksi fiksu, kunnianhimoinen tai pitkäjänteinen ollakseni mediatutkija. Olisi siistiä paneutua ammatikseen enemmän tai vähemmän populaarin puolivillaisiin aiheisiin ja ruotia ne säie säikeeltä auki. Toisaalta olen myös iloinen etten ole tutkija, omassa kaveripiirissäni näyttää siltä, että mitä korkeampi koulutus, sen epävarmemmat tulot. Ja tällä hetkellä en kaipaa hirveästi epävarmuustekijöitä elämääni. Älyllisiä haasteita sen sijaan kaipaan, suunnittelen tällä hetkellä ensi syksyksi taidekursseja ja järjestötoimintaa, vaikka minun kai pitäisi ensisijaisesti suunnitella reunapehmusteita pinnasänkyyn.

Loppuraskauden keloja

Huomaan, kuten varmaan kaikki odottavat äidit huomaavat ajatusmaailmansa jossain määrin muuttuneen. Omalla kohdallani en voi puhua "arvojen muuttumisesta", oma arvomaailmani ei ole koskaan ollut niin työ- tai rahakeskeinen että uusi elämä voisi jotenkin kauheasti sitä keikauttaa. "Nyt oivallan mikä elämässä oikeasti on tärkeää"-läppä lasten ollessa kyseessä on aina vähän vieraannuttavaa, mutta olen oivaltanut esimerkiksi sen, etten toistaiseksi halua olla mukana "voisiko tän peruuttaa"-puheessa, joita monet raskaana olevat viljelevät. Huomio oli itselleni hyvin tärkeä, olen nimittäin ollut raskauden kanssa niin epävarma (ja olen joskus vieläkin, herään joka aamu ei-raskaana ja sen jälkeen muistan olevani raskaana ja sitten alan epäillä olenkohan sittenkään, kunnes Muna alkaa mellastaa siihen tyyliin ettei möyrettä voi vatsalaukun murinana sivuuttaa) että olen enemmän ja vähemmän tietoisesti säästänyt itseäni puhumalla raskaudesta melko etäännytettyyn ja sarkastiseen sävyyn. Perhevalmennuksessa tajusin tehneeni niin, koska olen kuvitellut menetykseen liittyvän tuskan olevan pienempi, jos en päästä raskauttani ihon alle. Mikä on ajatuksena mahdoton: olinhan aivan paskana oletetusta keskenmenosta ennen joulua, kun raskautta oli kasassa jotain kuusi viikkoa. Kun kuulin kanssaäitien puhuvan vauvoista inhoten en lähtenytkään läppään mukaan (vaikka en oikein vieläkään ole mikään vauvahullu) vaan ihmettelin mielessäni, miksi nuo ovat hankkiutuneet raskaaksi jos eivät ole asiasta tuon iloisempia ja samalla tunnistin defenssimekanismin: vähättelevä puhe äitiydestä on keino suojella itseään mahdollisilta pettymyksiltä. Itse olen vain huomannut, että keino ei toimi. Raskaus ja vauva sisälläni ovat läpäisseet minut: rakastan lastani jo nyt ja mikäli menettäisin sen (neuvolassa puhutaan aina "hän" mutta en puhu omin keuhkoin hengittävistäkään "hän"-muodossa joten en sikiöstäkään) mikään ei enää suojelisi minua surulta.

Olen myös miettinyt lapsettomuutta. Vaikka oma raskautuminen kävi kerrassaan käden käänteessä, olin valmiiksi varautunut odottamaan ja pohjustanut itseäni mahdolliseen pettymykseen (joskus mietin, onko tästä varaudu pahimpaan-piirteestäni MITÄÄN hyötyä, luultavasti ei). Olen nähnyt läheltä, että nämä lisääntymisasiat eivät ole yksinkertaisia, sekään, että heteropariskunnan molemmat osapuolet päättävät haluta lasta ei välttämättä riitä. Aiemmin luin lapsettomuusblogeja hiukan ihmetellen: en pystynyt samastumaan lapsettomien tuskaan (enkä pysty vieläkään, olisi röyhkeää väittää niin) ja ajattelin, että mikseivät nuo hanki itselleen jotain muuta sisältöä elämäänsä. Nyt luulen tajuavani paremmin lapsettomien piinan ja ne moniaat ajatuskulut joita pitää käydä läpi, kun kuukautiset alkavat kerta toisensa jälkeen ja hoidot epäonnistuvat. Pelko ajan kulumisesta, parisuhteen muuttuminen, seksuaalisuuden muuttuminen, koko elämän fokusoituminen yhteen tavoitteeseen. Jälkeläisen saamisen tarve on osin biologista, toki myös pitkälti kulttuurista. Kuten monissa rakkauteen liittyvissä asioissa, ei jälkeläisten hankkimisen halussakaan voi vedota pelkkään järkeen, ihmisiä ei voi ylipuhua esimerkiksi argumentilla "teitä ei ole tarkoitettu lisääntymään". En lainkaan osaa sanoa, olisinko itse halunnut lapsettomuushoitoja, luultavasti olisin, ainakin jonkinlaisia. Ja onhan myös niin, että monien lapsettomuus hoituu "pelkällä" lääkekuurilla, ilman ivf:ää tai vastaavaa. Eli lapsettomuushoito ei välttämättä aina tarkoita megalomaanista pakastus- ja pistosoperaatiota. Pitääkö yhteiskunnan sitten tukea näitä hoitoja? Kyllä mielestäni tiettyyn pisteeseen asti, vaikka lapsen saanti ei ole perusoikeus (kuten ei seksinkään) on se mitä ilmeisimmin useille ihmisille merkittävä onnen ja sisällön lähde. Ja tietysti paras olisi, jos adoptioprosesseja helpotettaisiin siten, etteivät ihmiset joutuisi odottamaan lastaan seitsemää vuotta... tästä adoptiosta en tosin tiedä kovinkaan paljoa, luultavasti jonoille on syynsä ja sääntely on näissä asioissa hyvästä. Liittyyhän adoptioonkin nimittäin ihmiskauppaa.

Vaikka turhaudunkin ajoittain siihen, että jotkut ei-niin-hyvät tutut puhuvat kanssani pelkästä raskaudesta, minua ei sentään ole alettu kohdella pelkkänä elatusastiana. Hermostun melko herkästi hyysäämisestä ja hössöttämisestä (esimerkiksi siitä, että minua kielletään kantamasta jotain tai huolestutaan, kun olen silmänkantamattomissa kymmenen minuuttia) ja tiedän samalla, että ihmiset tarkoittavat hyvää. En ole vain tottunut saamaan osakseni erityistä prinsessakohtelua enkä siten osaa saada asiasta erityisiä kiksejäkään (perhevalmennuksessa eräs tuleva iskä kyhnytti ja hieroi ja rapsutti tulevaa äitiä aivan taukoamatta: söpöä ja samaan aikaan hyvin vierasta, ravistelisin itseäni kuin märkä koira jos joku lähmisi minua joka jumalan sekunti julkisella paikalla). Kukaan ei ole kajonnut mahaani (paitsi sellaiset jotka saavatkin) eikä huolestunut siitä, että olen "loppuraskaudestakin kiinnostunut maailmanpolitiikasta" kuten jonkun blogin kommenttilaatikossa sanottiin. On helpottavaa, ettei minun luulla muuttuneen aivan toiseksi, olen luultavasti rummuttanut omaa versiotani raskaudesta niin äänekkäästi ettei kukaan ala olettaa minun uivan korvia myöten töppösmeressä. Olen myös miettinyt, että näinköhän kovin moni tuleva tai tuore äiti höpsötteleekään pelkkää vauva-asiaa, tuskin? Jos kaksi vieraahkoa äitiä kohtaa, on luontevaa puhua vauvoista, aivan kuten koirapuistossa puhutaan oman koiran metkuista ja mölperömerkeistä eikä vaikka pakolaiskysymyksestä (jos puhutaan, otan yleensä jalat alleni, pakolaiskysymyksestä vieraiden kanssa puhuvat kun ovat lähes poikkeuksetta näitä Pöntisen hengenheimolaisia). Useimmat äidit kun ovat muutakin kuin äitejä. Olen iloinen siitä, että Kallioon tulee nyt paljon vauvoja, talossammekin on yksi odottava pariskunta. Torkkelinmäen leikkipuistossa on taatusti moniarvoisempi meno kuin lapsuuteni pikkukaupunkilähiössä. Äiti sanoi, ettei ole eläissään tympääntynyt niin pahasti kuin istuessaan sen homogeenisen mamijoukon liepeillä. Onneksi äidillä oli työpaikka odottamassa ja minä pääsin perhepäivähoitoon: ainoana lapsena vieläkin joskus päätään nostava epäsosiaalisuuteni olisi luultavasti paljon määräävämpi piirre, jos minut olisi hoidettu kotona.

Olen alkanut pikku hiljaa siivoilla työpöytääni. Omia tavaroita minulla ei ole täällä paljoakaan, valokuva ja kynäteline ja hassu puuleppis sekä rasia, jossa säilytän klemmareita. En koskaan hankkinut itselleni viherkasvia, koska pelkäsin sen kuihtuvan vähitellen ilman ikkunan läheisyyttä, eikä kituvan elollisen katselu ole koskaan mukavaa. Muutenkin kauhean pyökkiviilu-sinitarransininen työtuoli-ympäristön koristelu tuntuu aika turhalta: rumalta tulee näyttämään joka tapauksessa. Ehkä en muutenkaan halunnut luoda liian lämmintä tai kodinomaista fiilistä työpisteelleni: haluan muistaa olevani töissä. Toisaalta olen kyllä kokenut paljon riemuntunteita tässä työtuolillani: ITunesin ihanat musiikkilöydöt ovat haltioineet minua kerta toisensa jälkeen ja innostaneet hyräilemään ja inisemään mukana: piirre, josta minut tullaan työyhteisössä varmaankin muistamaan, saanhan siitä aina väliin hyväntahtoista kuittailua.

Lisäys: Olen jo pari viikkoa tai ehkä pikemminkin kuukauden alkanut tuntea kummallista himoa nähdessäni katukivikasoja, kivipölyä tai hiekkaa. Katukivet eivät laukaise minussa globalisaatiokriittisen liikkeen äärilaidan black blockilaista vaan ikkunoiden hajottamisen sijaan tahtoisin jollain tavoin nauttia niitä kiviä, ehkä mahdollisesti hengittää niitä. Tiedän aivan hyvin, ettei kiviä voi syödä. Sama koskee asvalttityömaan tuoksua (aaaaah!), rautakauppoja ja käynnissä olevia, isoja työkoneita. Maanantaina viereeni ajoi valtava traktorintapainen ja minun oli pakko pysähtyä haistelemaan sen koneöljyistä tuoksua. Ihanaa! En yhtään tajua, mitä oikeastaan himoitsen, kivet voisivat viitata kalsiumiin, mutta juon luomupiimää ja nommaan kalkkitabletteja SEKÄ ladyvita plussia joka päivä. Haluaisin myös ratustella taululiituja. Parhaiten kivien- ja taululiitujen himon tyydyttävät Renniet, joita onkin pakko aina silloin tällöin syödä, närästys nimittäin kiusaa melkein päivittäin. Luin ei-syötäviin aineisiin kohdistuvista himoista, niitä kutsutaan Pica-oireiksi ja ne luetaan syömishäiriöiksi (!). Ajatus vakavasta psyykkisestä häiriöstä silloin, kun alan huokailla haaveellisesti ohittaessani asvalttityömaan tuntuu suunnilleen yhtä koomiselta kuin aikoinaan Päihdelinkissä tekemäni "oletko peliriippuvainen"-testi, johon vastasin totuudemukaisesti pelanneeni kerran 80-luvulla hedelmäpeliä Georg Otsilla ja sen jälkeen kaksi kertaa pajatsoa huoltoasemalla ja sain tuloksiksi "riskisi sairastua peliriippuvuuteen on kohonnut, ole tarkkana ja hae tarvittaessa apua". Minusta on oikeastaan hauskaa että minulla on tällainen himo, on paljon jännittävämpää haluta impata traktoria kuin mussuttaa appelsiineja, jota viimemainittua tein alkuraskaudessa kerrassaan omistautuneesti.

Ihana rakkauden juhla

Olin viikonloppuna häissä. Siviilivihkiminen tapahtui rantakalliolla ja häitä juhlittiin hilpeän mutkattomasti työväentalolla. Häälahjat pyydettiin ohjaamaan hyväntekeväisyysjärjestön tilille, mikä sai minut tuntemaan piston sydämessäni (meillä oli matkatili) ja pohtimaan, voisiko nimiäisjuhlien lahjajutut delegoida kätevästi vaikka Suomen Pakolaisavun hyväksi. Tiedän kyllä, että kun sukuun tulee ensimmäinen tyttö, olisi vähän julmaa riistää tädeiltä mahdollisuus antaa jotain ihanan prinsessaista. Koska emme kuitenkaan kannata prinsessaideologiaa ja tavaraakin tuntuu tunkevan koko ajan joka tuutista, olisi ehkä kätevintä jos ihmisten halu antaa lahjoja kanavoitaisiin hyödyllisesti? Onhan kyllä niin, että tilille maksaminen ei oikeasti tunnu yhtään niin mukavalta kuin lahjan valitseminen ja paketointi (rakastan lahjojen antamista). Mutkikasta! Olemme parina vuonna antaneet suuren osan joululahjoista yhteishyvinä kehitysmaalahjoituksina ja viime jouluna asiasta tuli hiukan kuittailua (tilanteessa jossa spontaanisti huudahdin "apua" kun eteen tuotiin pari-kolme säkillistä joululahjoja minulta kysyttiin "no hävettääkö" ilmeisesti siksi, että on jonkun logiikan mukaan arvokkaampaa antaa lahjaksi jääkaappimagneettipeli kuin turvallinen synnytys hiv-positiiviselle äidille). Hävetti, ja samaan aikaan suututti oma häpeä siitä, että toimi mielestään oikein olemalla kuormittamatta ihmisiä turhanaikaisella tingeltangelilla (vaikka rakastaa tingeltangelin antamista) ja siksi pidettiin pihinä. Hassua, miten paljon traumoja lahja-asioihin liittyy!

Hääpaikan edessä oli kyltti "tervetuloa ihanaan rakkauden juhlaan!" Se oli sulhasen huumoria, mutta jutussa piili kyllä vissi totuus. Nyt vihitty pariskunta on ollut yhdessä jo seitsemisen vuotta ja he näyttävät vain kiinnittyvän toisiinsa yhä vahvemmin elämättä kuitenkaan symbioosissa (ei kai kukaan seitsemän vuoden jälkeen symbioosissa kyllä eläkään?). He molemmat ovat hyväntuulisia, hauskoja ja jotenkin yleisvaloisia ihmisiä, vaikuttavat suhtautuvan elämään ihanan mutkattomasti repimättä kaikesta paitaansa. Heitä katsellessani mietin, kuinka paljon toivoisin, että omasta lapsestani kasvaisi sosiaalisesti suvereeni ja avoin ihminen. En itsekään ole mikään sulkeutuja, mutta huomaan selvästi omaan kasvamiseeni kuuluneen erottautumisenhalun ja siitä seuranneen ylemmyydentunnon sekä iloisten ja sosiaalisten ihmisten pitämisen jotenkin typerinä ja pinnallisina päiväperhoina. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän arvostan positiivisuutta ja ystävällisyyttä ihmisistä ja sitä vieraammalta kyräily ja käpertyminen tuntuvat. En halua kasvattaa Munaa uskomaan, että hän on hiukkasen muita parempi ja siten aavistuksen ylä- (eli ulkopuolella) muita, vaikka tuollainen ajattelu on minulle ateistina ja lihaa syömättömänä ihan liikaa läsnä jatkuvasti. Sellainen "uh miten ihmiset ovat typeriä"-kela (olen kyllä oikeastikin sitä mieltä, että ihmiset ovat suhteellisen typeriä ja sokeita ainakin vaalituloksen perusteella: Haloo, Persut ja Kristilliset, aargh) velloo mielessäni tuon tuostakin ja sitten yritän muistuttaa itselleni, että hei, et sä Luppis itsekään mikään penaalin terävin kynä ole, et poikkeuksellisen älykäs etkä poikkeuksellisen kaunis etkä poikkeuksellisen hyvä, mutta silti ihan kiva tyyppi.

Samojen hääjuhlien tiimoilta juttelin äidin kanssa puhelimessa. Mainitsin sinkkuna pitkään viihtyneen ystävän alkaneen pikku hiljaa seurustella. Äiti, joka oli ilmeisesti jotenkin herkällä tuulella, liikuttui puhelimessa ja alkoi selittää "kuinka niin kaunis tyttö menikin ihan hukkaan sinkkuna" ja "kyllä kaikkien ihmisten pitäisi löytää rakkaus". Tunsin itseni roistoksi ärsyyntyessäni toisen liikutuksesta, mutta se, että kauniit ihmiset ansaitsisivat enemmän rakkautta (tämä ulkonäkö- ja naiseusteema on ollut yksi vuosikausien kantavia riitateemoja minun ja äidin välisissä skismoissa) ja puhe siitä, mitä "kaikki ihmiset tarvitsevat" saivat minut väittämään vastaan. Luojan kiitos onnistuin kerrankin ilmaisemaan itseäni niin diplomaattisesti, ettei riitaa tullut (riitamme lähtevät liikkeelle juuri tällaisista keskusteluista: en osaa olla väittämättä vastaan kuullessani jyrääviä yleistyksiä ja sitten olenkin jo varsinainen hirviö vähätellessäni toisen tunteita ja saan pyydellä anteeksi miljoona kertaa sekä sähköpostissa että suullisesti... jos tiedätte keinon, miten sanoa loukkaamatta vastaan ihmiselle, joka kulkee muiden yli silkkaa hyvää tahtoaan ja auttamishaluaan, kertokaa, siitä olisi minulle apua) ja sain selitettyä, että omasta mielestäni kaikkien ei tarvitse muuttaa avoliittoon ja tehdä vauveleita ja että tiedän monta onnellista sinkkua ja että onni ei asu kenenkään toisen taskussa. Joskus huomaan, että minun oletetaan tällaisena seurustelutaipuvaisena ja melko kotikeskeisenä ihmisenä olevan sitä mieltä, että oma elämäntapani olisi jotenkin ideaali. En todellakaan ajattele niin, se, että olen päätynyt elämässäni melko traditionaalisiin ratkaisuihin ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut muistakin vaihtoehdoista ja ettenkö itsekin olisi toivonut etenkin nuorempana olleeni vähemmän läheisriippuvainen ja kykenevämpi seisomaan omilla jaloillani... minua harmittaa edelleen hiukkasen, etten ole ikinä asunut yksin ulkomailla.

Parisuhdeorientoituneisuudestani huolimatta olen myös hiljattain (Facebook-testejä tehdessäni!) tajunnut, etten voi ruksittaa kyllä-kohtaa kysymyksestä "oletko romanttinen?" En ole, en nimittäin usko romanttisen parisuhderakkauden kaikenvoittavuuteen enkä kaikenkestävyyteen (toisaalta uskon kyllä OMAAN parisuhteeseeni hyvin vahvasti, en esimerkiksi ikinä epäile meidän eroavan). Romanttiset tarinat eivät uppoa minuun, ellei niillä ole todella morbidia sivusävyä ja elleivät ne pääty huonosti (tästä syystä eräs lempikirjoistani on Lolita ja lempielokuvista Katkera kuu). 90-luvulla esitetyssä kotimaisessa Vuoroin vieraissa -sarjassa perin juurin muiden liemissä muhinut pääpari päätyi viimeisessä jaksossa takaisin yhteen. Kun väitin ääneen jossain porukassa (90-luvulla elettiin vielä aikamoisessa yhtenäiskulttuurissa mitä tv-sarjoihin tulee: kaikki seurasivat kyseistä sarjaa joten siitä oli helppo keskustella) että pääparin uusonni ei taatusti tule olemaan kestävää, niin paljon kärhämää ja pettämiseen johtanutta painolastia heillä oli jo ennestään, saati sitten lukuisten sivusuhteiden jälkeen, minulle suutahdettiin moisesta kyynisyydestä. Suunnilleen sama tapahtui kun Sinkkuelämää -leffan jälkeen päivittelin ääneen sitä, miksi Miranda ja Steve vaivautuivat vielä yrittämään, olihan alusta asti selvää että nuo kaksi eivät sovi yhteen vaan parisuhde tulee aina sisältämään liikaa halua muuttaa toinen samanlaiseksi kuin itse, ja että he tulevat salettiin leffan jatko-osassa eroamaan ja luultavasti käymään läpi verisen huoltajuuskiistan. Ihmisillä, ehkä erikoisesti naisilla tuntuu olevan äärettömän vahva halu uskoa onnellisiin loppuihin.

Mitä enemmän ikää karttuu, sitä vahvemmin alan itse kannattaa eroamista ratkaisuna parisuhdeongelmiin (etenkin jos suhteessa ei ole lapsia ja toisaalta erityisesti jos siinä on lapsia). Eroaminen on mielettömän rohkeaa, niin rohkeaa, etten voisi tuomita ihmistä, joka ei ikinä tule rohkaistumaan. Ja toisaalta, ihailen tavattomasti sitä, joka uskaltaa erota ja saa palkinnokseen jotain aivan uutta ja ihanaa. Kun taannoin pohdimme ystävän kanssa fraasia "nykyään pariskunnat luovuttavat aivan liian helposti" emme keksineet yhtään konkreettista esimerkkiä. Asia tuntuu olevan aivan päin vastoin, sinnitellään pitkäänkin yhdessä vaikka suhde on muuttunut kauan sitten välinpitämättömäksi tai riitaiseksi. Riuhtaisun aiheuttamaa kipua pelätään, ihan aiheellisesti. En ole läheisriippuvaisena mitenkään paras kommentoija tähän asiaan, pidän jossain määrin hyvänä tuurina sitä, että minulla on ollut pääosin pelkästään hyviä seurustelukokemuksia (ja kivuliain erokin tapahtui hyvässä "olemme kasvaneet erillemme"-yhteisymmärryksessä), olisin saattanut itse roikkua jonkunkin aikaa tuhoisassa suhteessa. Vaikka sitten toisaalta, alistuminen ja epävarmuudessa eläminen ovat minulle niin sietämättömiä tiloja, että olisin ehkä pontevoitunut jossain vaiheessa kunnon repäisyyn. Eräs viisas ystävä rohkaistui runsas vuosi sitten lähtemään kipeästä ja alistavasta parisuhteesta yritettyään ja typistettyään itseään ensin pitkään. Hän kulki aikansa yksin, suri ja vihasikin ensin, eheytyi hiljakseen, hoiti ja tutki itseään. Huomattuaan olevansa kunnolla jaloillaan ja vahva hän antoi itselleen tilaisuuden rakastua. Nyt hän elää onnellisena uudessa parisuhteessa (ja on vielä raskaanakin). Tuo ystävä on minulle jonkinlainen idoli itsetutkiskelun ja kasvamisen saralla, en voi kuin ihaillen kuunnella hänen varmaa ja oivaltavaa puhettaan. Minua onni on potkinut parisuhdejutuissa (tai no okei, otan kyllä itsekin onnistumisestani kredittiä: minua on lapsena rakastettu niin paljon, että uskon olevani rakastamisen arvoinen ja uskallan rakastaa itsekin... tai siis hmm, annan kredittiä vanhemmilleni tuosta. Ja toki itsellenikin, olen aina panostanut rakkauteen täysillä ja joskus taistellutkin ja huomannut, että jos omaan asiaansa uskoo, sen puolesta kannattaa todella tehdä työtä. Ja olen myös aina omalla kohdallani pitänyt itsestäänselvänä, että mikäli pitäisi valita työn ja perheen välillä, valitsisin perheen, onneksi ei tosin tarvitse valita) mutta kaikkia ei ole. Eikä parisuhteen noin ylipäätään tarvitse olla se paras vaihtoehto oman onnen kannalta. Onneksi nykyään eletään näin monimuotoista ja sallivaa aikaa! Naimisiin ei tarvitse mennä parikymppisenä nallin napsahdettua ja lopettaa opiskeluja ja pettyä elämässä. Lapsen saa tehdä yksin (jos on nainen, miehille se on vaikeampaa) tai olla kokonaan tekemättä. Oman elämän haltuunotto on jos ei helppoa niin ainakin mahdollista.

Itsevarmoja sutturoita

Ostin Maailmakylästä tänä vuonna kamputsealaisen ruokalautasen lisäksi vain Anna Kontulan uuden pamfletin (enkä esimerkiksi hippilaukkua tai korvakoruja kuten yleensä, olen melkein ylpeä itsestäni ellei rehellinen vastaus ostamattomuuteen olisi, että vuodet ovat tehneet minut krantuksi ja peruninka-henkisiä tukkaan takertuvia koruja vierastavaksi). Pamflettihan julistaa sanomaa, jonka mukaan valtavirtafeministeillä on ongelmia hyväksyä naisilta muuta kuin yksiavioista ja tasavertaista pehmoseksuaalisuutta. Voi ihan hyvin olla, itse olen pysytellyt "valtavirta"feminismistä aina sen verran sivussa, etten tarkalleen osaa sanoa. Tuntemani feministit ovat valtaosin hyvinkin väljäkatseisia seksuaalisesti, eivät esimerkiksi suoralta kädeltä tuomitse pornoa. En tuomitse minäkään, se, että pornossa on paljon ällöttäviä lieveilmiöitä ja että se on pääosin melko epäesteettistä ähellystä, ei nähdäkseni poista sen tietynlaista tarpeellisuutta. Ja missä "pornon" raja sitten kulkee, ei ainakaan kaupallisuudessa. Ovathan lukijoiden nettiin ilmaiseksi kirjoittamat seksifantasiatkin kai pornoa? No, se siitä, omasta seksuaalisuudestani en ala sen enempää Lupiinissa kirjoittaa, intiimiyden rajat kulkevat minulla tässä kohtaa ja sitäpaitsi inhoan sitä "minulla on todella vahva libido"-läppää, jota naisten tuntuu joskus kuuluvan harrastaa ihan vain vakuuttaakseen, etteivät ole kylmiä kampeloita sängyssä. Ihan kuin sillä olisi mitään väliä suurimman osan kommunikaatiosta kannalta, että kuinka usein saa seksiä ja miten monta kertaa tulee joka kerta.

Joka tapauksessa, pamfletti ei hirveästi hytkäyttänyt. On tietysti hauskaa lukea naistutkimusta, joka ei heti kättelyssä vaadi vierelleen sivistyssanakirjaa ja Kristevan peruskäsitteistön tuntemusta, mutta tuon tyyppistä fiilispohjaista jutustelua omista rinnoista, kaukorakkauksista ja oikeudesta omaan ruumiiseen voisi lukea jostain lukion äikäntunnin esseestä (sellaisesta jossa viljellään jatkuvasti fraasia "herää kysymys"). Ja ainakin minulle on ihan itsestänselvää, että tasa-arvon ja huulipunan käytön voi yhdistää, en tarvitse aiheesta erillisiä vakuutteluita. Kirjan naiset tunsivat puolinaista häpeää omista alistusfantasioistaan. En pystynyt ihan samastumaan siihenkään: itse näen, että seksin maailma on melko lailla irrallaan arkielämästä ja että siihen kuuluvat aika härskit ja kummallisetkin ajatuskulut, jotka ovat nimen omaan ajatuskulkuja. En näe tarpeelliseksi erikseen vakuuttaa, että nainen joka fantasioi väkisin ottamisesta, ei halua tosielämässä tulla raiskatuksi. Sehän on ihan selvää! Ajatus siitä, että olisi joku feminismin haara joka 2000-luvulla vakavissaan kieltäisi naisia fantasioimasta alistamisesta tuntuu kaukaiselta. Eivätköhän nuo jääneet 70-luvulle? Eikä Suomessa ymmärtääkseni ole feministipiireissä ikinä hirveästi keskitytty seksuaalisuuden rankomiseen vaan työ on käyty ihan muilla rintamilla, lakeihin ja edustuksiin keskittyen. Toisin oli muualla Euroopassa, minulla on yksi superäklöttävä naisen seksuaalisuutta käsittelevä käännöskirja 80-luvun alusta, jossa todetaan penetraation itsessään olevan patriarkaatin sortoa ja että oikestaan parasta olisi olla lesbo jo ihan poliittisista syistä. Kirjan kuvituksena on kauheita piirroksia naisista sängyssä keskenään, naisilla on ilmeisesti patriarkaatin naiskuvan vastapainona valtavan paksut nilkat ja pienet, epämuodostuneet rinnat. Uh.

Muutama huomio kirjassa kuitenkin miellytti ja ajattelutti, koska ne sivusivat samoja aiheita, joita olen itsekin naisena miettinyt. Vuoden takainen tekstarikohu, jonka seurauksena ulkoministeri joutui eroamaan kirvoitti tapahtuessaan erityisesti naisissa hämmentävää raivoa kohun naisosapuolta, Johanna Tukiaista kohtaan. Olin ilahtunut, että joku muukin feministi pani tuon vinksahtaneen vihareaktion merkille. Tuksua on solvattu viimeisen vuoden aikana armotta, naurettu ja pilkattu ja ihmetelty tuohtuneena, miten sellainen ylimeikattu pullukka lehmä kehtaa kuvitella olevansa kaunis ja seksikäs. Naisten Tuksuun kohdistama viha muistuttaa minua aina eräästä Ricky Lake Shown (muistatteko tuon maanmainion keskusteluohjelman joka oli jonkinlainen kevytversio Jerry Springeristä) jaksosta, jossa käsiteltiin kolmiodraamoja. Kun lavalle marssi perheenrikkoja punaisessa minimekossa, alkoivat yleisön naiset huutaa raivoissaan "läski huora" ja "opettele pukeutumaan". Pulleaa ja epäsiistiä yleisöä vitutti kaikkein eniten se, että reippaasti ylipainoinen nainen oli iljennyt vetää päälleensä seksikkään minimekon ja kehtasi aivan ilmiselvästi kuvitella näyttävänsä siinä hyvältä. Koko kolmiodraaman puinti peittyi toistuvien yleisöpuheenvuorojen alle, kun joka ikinen yleisön naisjäsen halusi kertoa, että lavan minimekkopulluka ei TODELLAKAAN ole kaunis vaan ällöttävä. Naiset tuntuvat hämmästyttävän usein kokevan uhkana tilanteen, jossa kanssasisar luulee itsestään liikoja. Tuo harhaluulo pitää ampua alas kunnon tykistöllä, ettei egomaanikko vain jäisi luuloon, että hän on arvokas tai kaunis tai lahjakas. Erityisen tragikoomista ilmiö on juuri Tuksun tapauksessa, kun kyseessä on selkeästi nainen jolla on mielenterveyshäiriöitä, alkoholismia ja itsetuhoista käyttäytymistä. Ja jota on lyöty jo todella pitkään ja todella säälittä, joka on epäilemättä jossain määrin johtanut nykyiseen sekoiluun. Tuksu on vähän kuten se koulun kiusatuin reppana, jota kaikki voivat rauhassa käydä muksauttamassa mahaan nyrkillä ilman pelkoa kostotoimenpiteistä.

No, joka tapauksessa, kirja ei huulipunakansineen kertonut minulle kovinkaan paljoa uutta. Sen sijaan kirja kirvoitti Lumiksen kanssa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten jotkut harvat naiset porskuttavat eteenpäin häpeilemättömällä pokalla. Vaatii epäilemättä todella vahvaa kanttia asettua julkisesti puoltamaan prostituoituja (kuten Kontula teki Punaisessa eksoduksessa) ja saada pahimmillaan sekä feministien että AT-miesten (tosin jälkimmäisten vihan kohteeksi joutumiseen tuntuu riittävän että on nainen) tuohtunut nettikohina niskoilleen. Etenkin kun aiheina ovat seksi ja sukupuolten väliset jännitteet, on oltava rohkea, että kestää kaiken sen asiayhteydestään irroitetun vääntelyn ja tahallaanväärinymmärtämisen, jota lehdistö ja sitä mukaa "kansa" alkaa toistaa. Hyvä esimerkki sukupuolisodan roihahtamisesta oli taannoinen Timo Hännikäisen "Ilman" (jota en ole vielä lukenut), ansiokas ja monitahoinen esseekokoelma runtattiin naisvihamieliseksi ruikutukseksi (menin hetkeksi itsekin tuohon lankaan) ja kaikki naiset kertoivat lehdissä kilvan, että he eivät ainakaan kuuna kullanvalkeana panisi Hännikäistä. Kirjan muut avut hukkuivat seksikohun alle täysin, vähän kuten tämän uuden Kontulan pamfletin sisältö uhkasi kadota "raiskauskohun" taakse. Totesimme, että useimmilla naisilla käytöstä ja tekoja säätelee kontrolloiva yliminä, joka estää mokaamasta ja vaikuttamasta naurettavalta, mutta samalla myös asettaa melkoisia esteitä menestymiselle. Muutamia poikkeuksia on, ystävistäni kaikkein näkyvimmän karriäärin tehnyt tuntuu suhtautuvan omiin virheisiinsä suorastaan hilpeästi ja ihailtavan jalat maassa-tyyliin eikä ainakaan jää mäihväämään mokiaan vuosikausiksi, kuten useat naiset tekevät, piiskavat itseään kerta toisensa jälkeen julkisesta sekoamisesta sanoissa tai kiireessä kyhätystä esseestä josta tuli pelkkä kakkonen (olen kuullut niistäkin naisista, jotka käyvät kaikki yliopiston tai ammattikorkean kurssit uudelleen, jos arvosanaksi on tullut nelosta alempi, siitäkin huolimatta että heidän täytyy jollain tasolla tietää, ettei ketään kiinnosta hittojen verta työelämässä se, minkä arvosanan sait johdatus organisaatioviestintään-kurssista). Tietty suvereenius, luottamus siihen, että ilman mittavia ennakkotietojakin voi pärjätä (ja on pakkokin, kaikesta ei voi tietää kaikkea) on useimmiten miesten juttu. En tiedä, onko menestys itsessään niin tavoiteltavaa, mutta olisi kovin toivottavaa kyetä luottamaan itseensä ja omaan ääneensä. Nämä itsetuntoiset ja äänekkäät naiset harvemmin sortuvat kanssasisarten panetteluun, koska he ovat juuri niitä, jotka luulevat itsestään paljon. Ja usein suurilla luuloilla pääsee pitkälle.

Mitenköhän omalle kunnianhimolle käy äitiyslomalla? En pidä itseäni kovin kunnianhimoisena enkä paheksu naisia jotka jäävät hoitovapaalle (kuten on muotia tehdä ns valtavirtafeministien parissa, tai ainakin siltä vaikuttaa. Joskus aina ihmettelen, mitä ihmeen olkinukkeja tuossa hoitovapaa-töissäkäyvä äiti-dikotomiassa ammuskellaan. Toisiaan vastassa seisovat itsekäs ja kasvatusta laiminlyövä, kymmentuntista työpäivää puskeva uraäiti ja täytekakkuja väkertävä kotimamma, joka pukkaa mukuloita kolmen vuoden välein ja ihmettelee sitten, miksei ole työmarkkinoilla validia tavaraa. En tiedä yhtäkään naista joka mahtuisi noihin raameihin ja tähän ikään mennessä olen kuitenkin ehtinyt tavata naisia ja äitejä hyvinkin erilaisissa yhteyksissä). Itse en tässä vaiheessa näe itseäni kotona kovin montaa vuotta, lähinnä siksi, että minulla on aikuiskontaktien vähetessä taipumus käydä surumieliseksi, mikäli tilannetta kestää pitkään. Ja jonkinlainen selvä itsensä toteuttamisen tarve minussa kytee ja koska olen käsitöissä aivan surkea tunari, en usko saavani luovuuttani kanavoitua pienten villatakkien kutomisen kautta (vaikka olisikin ihan superihana ajatus värjätä itse langat ja tehdä niistä lastenvaatteita). Ja kyllä tunnustuskin minua hivelee ja parhaiten saan aikaan asioita toimeksiannolla ja deadlinella. Nyt ei varmaan ole oikea aika ajatella katkolle joutuvaa "uraa" vaan ihan muita asioita ja vähitellen myös mahdollista uudelleenkouluttautumista. Tai sitten ei, olen tässä ajoittain melko surumielisiäkin jäähyväisiä nykyiselle työlleni jättäessäni tajunnut, että olen visuaalisesti ihan mukavan lahjakas ja tietotaitoakin on kahden ja puolen vuoden katkeamattoman työssäkäynnin seurauksena kertynyt paljon. Ja että vaikka ammattini on herkkä suhdanteille, sillä on aivan mahdollista työllistyä uudelleenkin.

Päätös

Olemme L:n kanssa kevään aikana pariinkin kertaan viritelleet laiskasti keskustelua juhannussuunnitelmista. Meillähän on ollut jo kuuden vuoden ajan tapana viettää kaverijuhannusta suvun mökillä. Tapa sai alkunsa melko pian seurustelun aloittamisen jälkeen ja on ollut kerrassaan ihana. Kuutena vuotena mökillä on käynyt varmaan pari-kolmekymmentä henkeä, kerrallaan enimmillään viitisentoista (silloin on kyllä ollut ahdasta). Mukana on ollut ihmisten tyttö- ja poikaystäviä, uudempia ja vanhempia tuttavuuksia. Joukossa on aina ollut tietty ydinporukka ja tiettyjä perinteitä, kuten kitara, humalaiset työväenlaulut ja erään ystävän lehmäkuvioinen kesähattu. Ja lähistöllä kummitteleva olento, joka mahdollisesti listii jonkun vieraista. Näistä asioista on ammennettu paljon naurua ja lämpöä, yhteisellä tekemisellä on vahvistettu siteitä. Viime juhannuksena, jolloin tunsin jo jonkinlaista aavistusta siitä, että tämä tulee olemaan toistaiseksi viimeinen juhannus tässä muodossa, painoin hetkiä erityisen tarkasti mieleeni. Lauantaiaamupäivän leppeässä auringonpaisteessa, krapulan herkistämänä (rakastan sitä tiettyä krapulaa, olen silloin jotenkin ihan kuoreton, itkun ja naurun läpäisemä ja haltioitunut), ystävien kanssa pihakeinussa jutellessa Tivoli Audiosta alkoi soida Saarenmaan valssi. Ihmiset vaikenivat ja kuuntelivat laulua, minä pidättelin kyyneleitä ja tiesin, että tämän hetken tulen muistamaan aina.

Vallitsevien olosuhteiden puitteissa tunsin jonkinlaista helpotusta, kun pari lähimmistä kertoi viettävänsä juhannuksen muualla. Jo aiemmin kypsynyt ajatus lakkauttaa mökkiperinne toistaiseksi sai lisäpontta. Juhannuksena laskettuun aikaan on enää runsas kuukausi ja joudun jo nyt juoksemaan vessassa koko lailla usein. Kännisyydensietokykynikin on jossain määrin vähentynyt, en tietenkään ärsyynny huppelista, mutta syvä humala lieveilmiöineen (olen tässä pariinkin otteeseen raskausaikana tajunnut ällistyneenä, miten monien ihmisten älykkyysosamäärä laskee hämmentävästi suhteessa nautittujen lasien määrään, kunnes jäljellä on kiukutteleva ja/tai pissakakkajuttuja jankkaava kaksivuotias... ehkä ihmiset juovatkin saadakseen kosketuksen sisäiseen lapseensa?) saa minut tuntemaan pakenemishalua. Vaikka lähipiirini ei pahemmin urpoile kännissä, totaaliselväpäisyys voi joskus tehdä olon omaa rakasta, kännistä miestäkin kohtaan hetkellisesti äkäisen. Ja kun itse toimii emäntänä vieläpä kaksipäiväisessä tapahtumassa, ei tilannetta voi paeta. Puhumattakaan siitä, että mikäli jotain tapahtuisi etuajassa, voisi olla todella haastavaa saada taksia tai muuta kulkuvälinettä metsätietaipaleen taakse. Juhannus on aina vaatinut myös melkoista organisointia, enkä tällä hetkellä koe valtaisaa innostusta siihenkään. Aina joskus olen tuntenut hetkellistä kitkeryyttä tajuttuani, että mikäli haluan jotain isompaa toimintaa, olen yleensä itse se, joka organisoi tapahtumat. Kitkeryydestä olen kuitenkin yrittänyt päästä eroon muistuttamalla itseäni siitä ilosta, jota olen järkkäilylläni ihmisille suonut, ja että en voi odottaa toisilta täsmälleen saman tyyppistä puuhakkuutta ja seurannälkää kuin itseltäni. Jotkut vain ovat enemmän zen kuin minä, joka tuntee kuihtuvansa ilman ihmisiä hiukan isommissakin joukoissa.

Olen miettinyt tätä yhteisöllisyyden ja elämännälän muuttumista raskausaikana ja etenkin sen jälkeen, äitinä. Olen todella onnellinen siitä, että muutama läheinen ystävä on raskaana samaan aikaan, pelkäsin nimittäin ihan aidosti jääväni melkolailla yksin vauvan kanssa. Tietysti vauvalla on isä, meillä läheinen ja rakas suku ja minulla muutamia niin läheisiä ystäviä, ettei äitiytyminen sitä horjuta, mutta juuri vertaistuen puuttuminen pelotti. Olen elänyt parisuhteessakin jo niin pitkään, ettei symbioosi pikkuperheenä riitä (eikä olisi taatusti minulle kovin terveellistä), uskon kaipaavani aikuisten ihmisten, erityisesti naisten (kyllä se vaan niin on, että ystävätasolla kaikkein lähimpäni ovat naisia, en osaa muodostaa ihan samanlaisia tiiviitä siteitä miehiin, en muista esimerkiksi oikein koskaan käyneeni yhdenkään miehen kanssa kahvilla paitsi jossain hänkipänkimielessä) seuraa. Ja muussakin kuin vauvakontekstissa. On ollut mielenkiintoista havaita oma rooli ystäväpiirin organisaattorina, olen nähnyt ihmisiä aivan selkeästi vähemmän tänä keväänä koska en ole ollut kutsumassa koolle baariremmejä tai keikkaporukoita kuin muutamaan kertaan. Organisoinnista luopuminen on ollut myös hyvin helpottavaa, on jotenkin rentouttavaa kun vastuu muiden viihtymisestä ei lepääkään omilla harteilla. En tietenkään ole lopettanut järkkäilyä kokonaan, tänäänkin lähti kaksi eri kutsua kivoihin kaveritapahtumiin. Ja juhannustakin on tarkoitus viettää ystäväpiirillä, tällä kertaa vain pikkumökillä Helsingissä. Ja hiukan pienemmällä porukalla, yksipäiväisesti.

Yhteisöllisyyden käpristyminen perhekeskeisyydeksi aiheuttaa minussa ajoittain surumielisyyttä. En koe olevani tehty pelkäksi ydinperheilijäksi, kaipaan toimintaa ja ihmisiä. Maailmankylässä oli ihanaa, pelkästään se, että ihmisiä virtasi jatkuvasti vastaan, tuon tuostakin pysähtyi juttelemaan tuttujen kanssa, istuttiin hiukan mutaisella nurmella syömässä kamputsealaissafkaa ja ystävä lauloi falsetilla Nina Hagenia sai minut tuntemaan, etten ole ihan ikäloppu, ettei se elämä ja hupi ja pilke mihinkään ole loppunut.

Ilme

Sukujuhlilla sain käsiini ryhmäkuvan vuoden takaa. Kuva on otettu sukulaisvauvan ristiäisistä ja siinä seison minäkin, melko sivussa. Ilmeeni on hyvin paljastava: vaivaantuneen vihamielinen hymyn yritys josta näkee heti, että vituttaa pahasti. Yleensä osaan, kuten aikuiset ihmiset tapaavat, loihtia kasvoilleni tarvittaessa aidon näköisen hymyn valokuvissa, mutta tuossa olen näemmä ollut liian huonotuulinen edes yrittääkseni.

Muistan ristiäisten tunnelman. Olin viime vapun aikoihin aika solmussa odotusten ja kehollisuuden kanssa, sen jälkeen aloitinkin heti terapian jossa solmut alkoivat aueta. Tuota ristiäistilannetta inhosin monestakin syystä, ensiksikin siksi, että monista tapakristityistä menoista juuri ristiäiset ovat mielestäni yksi ahdistavimmista: siinä puolustuskyvytön lapsi kastetaan kirkon jäseneksi vastoin sen omaa tahtoa. Tiedän kyllä olevani hiukan fanaattinen tässä asiassa, mutta muiden puolesta tehdyt uskonnolliset eleet aiheuttavat minussa joskus suoranaista raivoa. En esimerkiksi ikinä haluaisi kuulla, että joku rukoilee puolestani. Rukoilkoon rauhassa, mutta se on silloin rukoilijan oma asia, eikä tuosta eleestä koidu minulle yhtään mitään (paitsi vahvaa irtisanoutumisen halua). Vähän kuten en usko siihen, että "suojaavat ajatukset" kannattelevat raskauttani onnelliseen loppuun asti. Ymmärrän kyllä ihmisten tarvitsevan tuollaista taikauskoa ja useammin kuin kerran olen toivonut voivani itsekin turvautua kaikkeen pikku itsesuggestioon, mutta no, ei se toimi minulle. Siksi en usko pääseväni koskaan täysin eroon luontaisesta ahdistumisherkkyydestänikään: koen nimittäin näkeväni asiat kuten ne ovat, toisin kuin ne, joilla on kyky tuudittautua turvallisuudentunteisiin.

Toinen, minua ilman mitään järkisyytä ärsyttävä asia ristiäisissä oli niiden heteroseksuaalisen hedelmällis-konservatiivinen yleistunnelma. Naispappi (no, eivät ne nyt ristiäisiksi mitkään konservatiiviset olleet) oli viimeisillään raskaana ja joka paikassa vilisi muutenkin mukuloita. Koska olin itse vielä aivan keskeneräinen lapsipäätöksen suhteen (ja tietyssä mielessä toivoin jatkuvasti voivani ilmoittaa tyynesti ja varmasti, etten halua lapsia) äkäännyin myös tiedusteluista "milloinkas teiltä tulee ristiäiskutsu" etenkin kun tiedustelija tiesi hyvin, ettemme edes kuulu kirkkoon. Minulla on muutamia tärkeitä ystäviä, jotka eivät halua lapsia. Tiedän edelleen, jonkinlaista henkistä leiriä vaihtaneenakin sen "olen anomalia"-fiiliksen tilanteissa, joissa on paljon samanikäisiä, lisääntyneitä ihmisiä. Puhumattakaan nyt siitä, millaista on ollut olla lapseton joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten, millaista ihmettelyä ja painostusta esimerkiksi yksi työkaverini on saanut. Hän kertoi taannoin vastanneensa lapsitiedusteluihin "Luoja ei suonut", loistava vastaus joka tukkii kysyjän suun eikä silti vastaa sen tarkemmin varsinaisiin syihin. Koska ne syyt eivät kuulu kellekään.

Olen leikkinyt mielessäni tuolla nimiäis-ajatuksella pariinkin otteeseen. Ensiksikin, haluan sinne ihmisiä, joista pidän. Vaikka nimiäiset ovat kai ensisijaisesti sukujuhla, haluan pikku Munan juhliin ainakin muutaman ystäväni. Toiseksi, haluan niiden olevan iloinen ja värikäs juhla. Vauvat ovat hassuja ja palleroisia olentoja joilla on naurettavat makkarajalat. En halua verhota makkarajalkoja valkoiseen kaapumekkoon, en sytytellä valkoisia kynttilöitä enkä kuulla yhtään virttä, enhän vietä kenenkään hautajaisia. Minusta nimiäisissä voi olla vitsikäs kakku, musiikkia ja ehkä vähän viiniäkin. Eikä vauvaa tarvitse onneksi edes kastella, nimiäisten seremoniat kun ovat täysin vanhempien päätettävissä.

Tapasin taannoin pari sukulaisvauvaa tai taaperoikäisiä ne kai jo olivat, osasivat jo vähän kävelläkin. Pienokaiset olivat hauskan näköisiä vekkuleita, mutta en kyllä oikein vieläkään villiinny pikkuväestä. Mutta ei kai minun tarvitse muiden vauvoista niin villiintyäkään? Minua ei lainkaan häiritse tai ahdista oma suhtautumiseni raskauteen tai äitiyteen, sen sijaan odotukset joskus hiukan häiritsevät. Kolmattaan odottava ystäväni näytteli minulle taannoin ultrakuvia 12-viikkoisesta sikiöstään, hymyilin ja kommentoin niitä innokkaasti, minusta oli sympaattista nähdä edellisissä raskauksissaan hippisyistä ultrista kieltäytynyt ystävä niin täpinöissä mustavalkoisista printeistä. Itse en kuitenkaan ole esitellyt ultrakuvia kuin erillisestä pyynnöstä, olin taannoin töissä melko hämmentynyt kun minun tiedettiin käyneen rakenneultrassa ja ultrakuvia haluttiin sitten nähdä. Näytin ne toki ja kuuntelin myhäillen (ja sisäisesti tirskahdellen) ihasteluita, erityisesti "söpö" oli mielestäni hauska kommentti, tai siis oli sympaattista että joku pitää sikiötäni söpönä vaikken itse niin ajattelekaan.

Kotimme on käymässä läpi transformaatiota edes vähän vauvaperheemmäksi kodiksi. Olen pessyt ja lajitellut hulvattomia 70-luvun vauvanvaatteita ja tyhjentänyt vinttiä kaikesta kummasta ryönästä, kuten nahkaisista pikkihousuista. Hissi pitäisi mitata ja vaunut hankkia, pidän niitä ihan täytenä itsestäänselvyytenä meidän kohdallamme, vaikka sitten tunnenkin äitejä jotka suhtautuvat vaunuihin jopa kriittisesti. Tietoinen äitiys on minunkin intresseissäni, mutta en usko lähteväni ainakin heti kaikkeen mahdolliseen vaihtoehtoiseen, kuten vaipattomuuteen tai perhepetiin (luotan tässä asiassa hippiystävääni: kohta kolmen lapsen äitinä hän suhtautuu perhepetiin kriittisesti ja on silti hippi ja vielä varhaiskasvatuksen ammattilainen, eli ei voi ainakaan olla aivan täydellisen hakoteillä) tai pelkkään kantoliinailuun, vaikka äitiys epäilemättä tulee täyttämään maailmani uskon, että minulle ja vauvalle on parempi, etten ala heti stressata kaikista mahdollista käytänteistä, etenkin jos niitä leimaa tietty "neuvolat ovat väärässä ja kehitysmaan äidit oikeassa"-ajattelu, joka hiukkasen arveluttaa minua ainakin kokonaisuutena. Haluan nimittäin ainakin aluksi tukeutua ammattilaisiin, sitten kun oma äiti-viisaus ja lähdekriittisyys kasvaa, alkavat varmaan jotkut erikoismetoditkin innostaa.

Kolmevuotias Lupiini

Tulin tänään aamusella ajatelleeksi, että olen blogannut jo peräti kolme vuotta. Kuulun siis selkeästi old school-bloggaajiin, mikä on ihan hauskaa. On aina jännittävää huomata miten noviisin ujostelu vaihtuu "tätähän mä oon aina tehnyt"-itsevarmuuteen, vähän kuten aktivistiaikoina sitä ensin istui suu rusetilla kokouksissa ja sitten yhtäkkiä huomasi esittävänsä ideoita ja puhuvansa kantavalla äänellä ja nauttivansa jonkinlaista kunnioitusta ja luottamusta. Samaa koin bloggaamisen suhteen, koska aloitin blogini myöhemmin kuin ikiaikaiset suosikkini (olen aika blogikonservatiivi ja luen edelleen suunnilleen niitä samoja blogeja kuin vuonna 2006, vaikka tietysti muutamia uusia on tullut listaan) olin aika pitkään tunnustelevalla kannalla, kommentoin hyvin varovasti ja aina ehdottoman myötämielisesti. Myötämielisesti kommentoin kyllä vieläkin, olen yrittänyt pitää ohjenuorana että mikäli joku blogi ärsyttää, sitä on parempi olla kokonaan lukematta. Näen blogit kirjoittajien henkilökohtaisena tilana, jossa lukijoilla ei oikeastaan ole oikeuksia ainakaan vaatia mitään (myötätuohdun aina kun jollekulle valitetaan blogin tylsistymisestä: aivan kuin kirjoittaja olisi velkaa lukijoille järjestää elämäänsä jotain säpinää ihan vain siksi, että siten syntyisi mehukkaampia kirjoituksia) tai edes hirveästi puuttua "virheellisiin" käsityksiin saatikka kieliasuun tai muihin muotoseikkoihin. Blogin lukeminen on etuoikeus, ikkuna toisen maailmaan.

Tähän väliin pitää vähän rutista: kuukausi-pari sitten sain uuden työkoneen ja näppiksen. Koneessa on tietysti roppakaupalla raivostuttavia lastentauteja mutta kaikkein ärsyttävin uudistus on tämä näppis! Näppis on pieni, metallirunkoinen mäkkinäppis, jolla kirjoittaminen tekee kädet välittömästi kipeäksi. Mahdollisimman pienen koon takia lyöntivirheitä tulee koko lailla usein ja caps lock kliksahtaa päälle vähän väliä. En TAJUA tätä pienuuden itsearvoista ihannointia, eihän kukaan kuljettele mac prota laukussaan vaan mylly sijaitsee työpöydällä. Näppiksen kosketuskin on ärsyttävän keijumainen. Onneksi työni ei sinällään sisällä kirjoittamista sen enempää kuin sähköpostit vaativat, muuten olisin jo mellakoimassa mac-tuen huoneen edessä.

Kolmessa bloggausvuodessa elämäni on tietysti muuttunut pariinkin kertaan. Suurimpana muutoksena tämän raskauden ohella (raskaus on tietysti muutos, mutta se on myös tulos edellisistä muutoksista, kerrannaisvaikutus, vähän kuten se, että lukioon pääsyn ansiosta tapasin ensimmäisen poikaystäväni ja sitä rataa) näen runsaan kahden vuoden takaisen työelämään siirtymisen. Nykyinen, heinäkuussa loppuva työni on ollut ensimmäinen kunnollinen ja täysipäiväinen työpaikkani ja koko konsepti, se, että käyn päivittäin töissä, on valanut minuun haahuiluvuosien jälkeen enemmän itsetuntoa kuin melkein mikään muu. Tavallaan pidän kyllä vähän huolestuttavana sitä, kuinka paljon itsearvostukseni on ollut tästä työpaikasta kiinni, etenkin kun en ole mikään uraihminen eikä itse työ nyt ole aina ollut mitään riemua. Ehkä eniten on kyse siitä, että aloin jo jossain vaiheessa uskoa olevani jotenkin kelvoton ja viallinen, yleisesti sopimaton työelämään. Nyt sellaista tunnetta ei varmaankaan enää voi tulla, ei vaikka en heti äitiysloman jälkeen löytäisi töitä. Ja muutenkin, vaikka en näe itseäni kotiäitinä antaa äitiys epäilemättä aivan uuden merkityksellisyyden tunteen elämälle, en varmasti jonkun elämän keskipisteenä pysty kokemaan itseäni täysin kelvottomaksi.

Bloggaus on myös tuonut muutamia, oikein hyviä ystäviä joita en enää edes ajattele blogiystävinä vaan ihan ilman etuliitettä. Se on ollut tarkoituksenikin, osasyy bloggaamisen aloittamiseen oli halu tutustua joihinkin ihanan oloisiin bloggaajiin. Se, että myös minuun on aktiivisesti haluttu tutustua on hivellyt, on hauskaa kun omat kirjoitukset aiheuttavat muissa samastumisen ja kiintymisen tunteita. Ja on lämmittävää kuulla kehuja hyvistä teksteistä, vaikka ei suhtaudukaan kirjoittamiseen ammatti-vakavasti (koska silloin bloggaamisesta katoaisi ilo). Tämän vuoden aikana olen havainnut itsessäni selvää blogiväsymystä ja pidentyneitä päivitysvälejä. Se johtuu paljolti raskaudesta: olen tavallaan sisäänpäinkääntyneempi enkä koe luontevana jakaa kaikkia ajatuksiani yleisön kanssa. En myöskään enää tenuttele, ennen vanhaan minulla oli tapana purskauttaa hilpeän monisanaisia kännibloggauksia (oikoluin niitä kyllä aina sen verran etteivät ne vaikuttaneet ihan kauhean humalaisilta) viikonloppuisin. Muutenkaan en koe aivan samanlaista tarvetta taltioida kaikkea kokemaani tekstiksi ja kuviksi, uskon muistavani ihanat asiat muutenkin. Vauva-aika saattaa muuttaa näitä keloja aivan toisiksi, voi olla, että päivitystahtini kiihtyy tai sitten ei. En halua Lupiinista pelkkää vauvablogia, vaikka en koe olevani velkaa kellekään mitään (koska blogit eivät pelaa näillä velkajutuilla alkuunkaan) mutta en itse näkisi itseäni mieluusti huputtamassa pelkkää kestovaippa-asiaa. Vaikka vannomatta paras.

Bloggaaminen on minulle tärkeä osa itseilmaisua ja kommunikaatiota. Blogin kautta voin myös kertoa asioita, joiden yksityiskohtaiseen tai kahdenkeskiseen puimiseen rahkeeni eivät aina riitä. Terapia on yksi näistä asioista, en koe aivan luontevana ottaa asiaa esille seurassa kuin seurassa, mutta kirjoittaminen on helppoa ehkä juuri vastaanottajan kasvottomuuden ja lisäkysymyksettömyyden takia. Minulla on myös joskus vaikeuksia olla suora ja jämäkkä, jostain syystä se on täällä blogissa helpompaa. Koen että Lupiini on myös osa omaa käyttöohjettani.

Mistä tulikin mieleeni, että Lupiini olisi aika kiva nimi lapselle. Mutta toisaalta, se on bloginimeni ja siinä on jotenkin oudosti semipornahtava vivahde. Sama koskee erästä suosikkinimeäni Lolitaa, sellaista nimeä ei vaan voisi antaa lapselle, niin ihanalta kuin se suussa kuulostaakin (kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita). Nabokovin lisäksi tulee mieleen Broken Flowers, jossa päähenkilön nuoruudenheilan (ammatiltaan kaappien järjestelijä!) teinitytär on Lolita ja käyttäytyy esikuvansa mukaisesti veikistellen ja näyttäytyen muka vahingossa alasti. Nimistä emme ole päässeet täyteen yksimielisyyteen, on olemassa ehkä viiden-kuuden suosikkinimen lista. Niiden yhdistelykin on oma hommansa, kannatan itse kahta etunimeä (kolmen yhdistely se vasta rankkaa olisi) joiden pitäisi sointua toisiinsa ja sukunimeen. Huomaan pitäväni joistain suurten ikäluokkien nimistä äänteellisesti paljon mutta hylkääväni ne juuri liian selkeän 55-vuotias konttoristi -assosiaation takia. Pidän myös monista kansainvälisistä nimistä mutta pelkään niiden kuulostavan liian pompööseiltä. Sen sijaan logiikkaa, ettei lapselle voisi antaa samaa nimeä kuin tutun lapsella, en osta laisinkaan. Silloinhan sitä pitäisi periaatteessa keksiä jatkuvasti uusia nimiä, mikä on ideana ihan hauska mutta kohtaisi varmaankin käytännön hankaluuksia . Olen myös päättäväisesti luopunut ajatuksesta, että joskus tapaamani epäimiellyttävät ihmiset jotenkin tahraisivat oman nimensä. Jos annan lapselleni saman nimen kuin superilkeällä ex-opiskelututulla tai satunnaisella nettihullulla, eivät nimen kantajan ominaisuudet siirry vauvaan. Vaan päin vastoin: nimi puhdistuu. Suvusta emme luultavasti ota nimiä, sillä ei itseisarvona tunnu olevan merkitystä. Eikä suvussamme kai edes kulje mitään tiettyä nimeä vaan suurten ikäluokkien kaksoisnimiä (joille olen niiden yleisyyden vuoksi jotenkin immuuni) sekä sitten selkeästi vanhoja nimiä. On hassua ajatella, että edesmenneen mummoni nimi olikin papinkirjoissa ihan muuta kuin luulin, oikea nimi selvisi vasta hautajaisissa. Häntä oli koko elämän ajan kutsuttu lempinimellä, joka on myös itsessään oikea nimi. Siihen aikaan ei nimiä nähty ehkä tähdelliseksi vaihtaa, ainakaan etunimiä (sukunimiä tietty suomennettiin innokkaasti). Koska huumorintajussani on ilkeä juonteensa, vietän usein hilpeitä sunnuntaiaamuja naureskelemalla omituisen konstaileville ja pörhisteleville vauvannimille Hesarin syntyneet-palstalla. En kuitenkaan mainitse niitä tässä, koska en halua harmistuttaa ketään ja maut menevät miten menevät. Tiedän, että oma suosikkinimeni on joistakuista super-imelä ja itse taas inhoan sormenpäitäni myöten yhtä erittäin suosittua tytönnimeä, jota näkee nykyvauvoilla taajaan. Sitten on vielä sekin, että vauvahan saattaa näyttää aivan joltain nimeltä. Eksäni sai keskimmäiseksi nimekseen hauskan presidentti-nimen vain siksi, että hän oli aivan nimen näköinen vastasyntyneenä.

Nimeä, kuten muutakaan lapseen liittyviä juttuja emme varmaankaan ala pitää salassa. En ole yllätysten ystävä eikä lapsen nimellä YLLÄTTÄMINEN (ellei antaisi sen nimeksi jotain ihan hullua, kuten vaikka juuri Lolita) edes kuulosta kovin jännittävältä. Tietysti nimen julkistaminen tullee ajankohtaiseksi vasta lapsen synnyttyä, mikäli se nyt on saatu siihen mennessä päätetyksi.

Muistoja Italiasta, osa uno

Olemme L:n kanssa pitäneet lähes kaikilla lomillamme perusteellista matkapäiväkirjaa. Olemme oppineet vähitellen yhä pätevämmiksi päiväkirjailijoiksi, nykyään meillä on mukana sekä liimaa että pienet sakset, koska matkoilta kertyy jatkuvasti kuitteja, käyntikortteja ja näyttelykatalogeja, joilla on hauska kuvittaa vihkoja. Saan itse huonolla käsialalla tuherretuista kuvauksista ja vinkkeliin liimatuista kahvikupinalusista syvää tyydytystä: ammattini vuoksi joudun olemaan millintarkka sommittelija, on ihanaa joskus tehdä käsin juttuja vähän sinnepäin, ei kovin vakavasti.

Vaikka lentokoneen vaihtaminen on aina vähän hohhoijaa-hommaa ja siihen liittyy myös matkatavaroiden hukkumisen riski, on kahdessa lyhyessä lennossa puolensa etenkin jos toinen on 190-senttinen ja toinen raskaana eli kummallakin lievää riskintapaista saada laskimoveritulppa. Sitä paitsi lentokentissä on niiden tylsyyden lisäksi myös jonkinlaista ulkopuolisuuden ja läpikulun charmia. Munchenin lentokentällä oltiin erityisen tarkkoja ekojutuissa: kierrätysjärjestelmiä oli joka paikassa ja myymälätkin olivat jotenkin bio-henkisiä, luomukahvilasta nyt puhumattakaan. Onkohan Suomessa yhtään luomukahvilaa, saatikka että lentokentällä? Ilmainen teekin oli kiva juttu ja erityisen kivaa oli se, ettei tee rajoittunut pelkkään Earl Greyhyn vaan tarjolla oli niin rooibosta kuin yrttiteetäkin. Vaihtolento Italiaan tapahtui pienellä potkurikoneella, lentoemännillä oli piukat ja kurvitpaljastavat, räikeänliilat univormut.

Lensimme ensin Pisaan, jätimme matkatavarat säilytykseen ja lähdimme tsekkaamaan perusnähtävyydet. Vaikka Pisan torni on ehkä maailman nähtävyyksistä se kaikkein kliseisin, oli silti hämmästyttävää tajuta, KUINKA vino se tosiaan on. Ja äimistellä turisteja, jotka maksua vastaan kiipesivät torniin vapaaehtoisesti, huh sentään. Kiertelimme kirkossa ja hautakammioissa, puhuimme keskiajan ja renessanssin kuolemasuhteen eroista. Joidenkin hautojen päällä oli kuvattu nuoria naisia nojailemassa kirjapinoihin, en hahmottanut oliko siinä muotokuva kuolleesta vai edustiko nainen jotain jumaluutta, luultavasti jälkimmäistä. Nähtävyyskierroksen jälkeen törmäsimme äänekkääseen siirtolaismielenosoitukseen, kaikki marssijat näyttivät olevan mustia. Yksi heistä antoi meille italiankielisen flyerin, emme ymmärtäneet paljoakaan, mutta sanoma tuli suunnilleen selväksi. Italialainen mielenosoituskulttuuri eroaa suomalaisesta perin juurin (sattumalta olen törmännyt jokaisella Italian-matkalla johonkin demoon, joista ehkä hupaisin oli metsästäjien EU-kriittinen mielenosoitus Venetsiassa: gondoleissa mesosi vihaisia äijiä kiväärit olalla iskulauseita), tuokin marssi oli täynnä ääntä ja toimintaa. Tilanne olisi Suomessa näyttänyt jopa vähän vaaralliselta, mutta Pisan poliisit seurailivat toimintaa lungisti sivusta.

Aikamme vaellettuamme (ja törmättyämme sekä botaniseen puutarhaan että appelsiineja ympäriinsä ripotelleeseen puuhun) ostimme liput paikallisjunaan kohti Firenzeä. Maitojunan hitaus ei todellakaan harmittanut, oli ihanaa katsella varhaiskesäistä Toscanan maaseutua. Olin yllättynyt siitä, kuinka hennonvihreä ja lähes skandinaavinen Pohjois-Italian luonto osittain oli: vaaleanvihreälehtisiä vaahteroita ja vasta puhkeavia plataaneita, poppeleita ja kukkivia syreeneitä. Ja sitten toisaalta myös opuntioita ja palmuja. Monilla näytti olevan kotieläimenä muutamia kanoja. Talot olivat lämpimän keltaisia ja oransseja, niissä oli puolikkaista kukkaruukuista tehdyn näköiset katot ja vihreät ikkunaluukut. Viehättävintä oli, ettei taloista välttämättä osannut sanoa niiden todellista ikää, ne saattoivat olla yhtä hyvin kymmen- kuin kuusikymmenvuotiaiata. Monilla oli vaaleanliiloina ryöppyinä kukkivien wisterioiden varjostama kuisti tai pergola. Radanvartta pilkuttivat unikot.

Firenzen ensivaikutelma kytkeytyi tiiviisti rautatieasemaan, joka ei fasistisessa jyhkeydessään laisinkaan vastaa kaupungin muuta ilmettä. Se on tummaksi rapattua synkkis-funkkista ja vieläpä aika huonossa kunnossa. Arvelimme aseman olevan Mussolinin ajoilta ja Wikipedia todisti arvelumme oikeaksi. Hotellimme sijaitsi heti aseman vieressä ja parvekkeelta näkyi aseman lisäksi myös lumoavia Toscanan kukkuloita, valojonoja ja lukuisia kirkkoja. Olimme jo ehtineet todeta, että Italiassa pizza on primi piatti, eli eräänlainen alkuruoka. Huomio oli ihan ilahduttava, olin ehtinyt hiukan harmitella viikon listeriatietoista pizzakuuria ja sen aiheuttamaa painonnousua, mutta pizzat olivat pääosin maltillisen kokoisia ja sisälsivät huomattavasti vähemmän täytteitä kuin Suomessa. Oikeastaan tuo vähätäytteisyys tuntui aivan loistavalta, miksi suotta laittaa viittä-kuutta täytettä jotka syövät tehoa toisiltaan, kun muutama, priima-aineksista koostettu täyte taas tulevat ohuella pohjalla paremmin esiin. Ylipäätään makujen yksinkertaisuus italialaisessa keittiössä ihastutti: lempiannoksekseni muodostui pian pasta arrabiata, hampaisiintuntuviin pennemakaroneihin sekoitettu chilinen ja valkosipulinen tomaattikastike.

Gelaterioita ja pastisserioita oli joka kulmalla, kuten myös lumoavia enoteekkejä. Gelateriat jätimme väliin (sääkään ei olisi suosinut jäätelönsyöntiä) mutta viinin lisäksi oliiviöljyjä ja keksejä myyvissä enoteekeissä piipahtelimme tuon tuostakin. Huokailin onnesta: miten kauniisti kaikki oli pakattu! Cantucci-keksit, koristeelliseen paperiin käärityt taatelikakut, ihanat oliiviöljypullot, kirjavat ja mielikuvitukselliset pastat. Sain puhdasta iloa pelkästään tuotteiden katselemisesta, vaikka kyllä me ostimmekin niitä: matkalta päätyi mukaan kymmenisen erilaista tapenadea sekä kahviin säilöttyjä kastanjoita. Ja luonnollisesti niitä cantucci-keksejä, joita varsinaisesti dipataan Vin Santoon mutta ainakin meistä tuntui, että ne maistuisivat mainioilta myös Jalluun imeytettyinä.

Firenzessä ei ollut tarpeen perehtyä joukkoliikenteen saloihin, vaikka se näyttikin varsin toimivalta. Ikkunamme alle rakennettiin ratikkaraiteita, mutta yhtään ratikkaa emme bonganneet vaan joukkoliikenne hoitui bussien voimin. Vanhassa kaupungissa bussit olivat minikokoisia sähköbusseja, kerrassaan hymyilyttäviä kapineita jotka kuitenkin selvästi vetivät sisäänsä aika ison joukon ihmisiä. Hotelliltamme oli jonkin verran kävelyä tärkeimpiin nähtävyyksiin, mikä onkin mielestäni aina hyvä ja taisi olla yksi valintakriteeri. Hiukan kauempaa saa halvemmalla ja sitä paitsi liikuskelu tutustuttaa turistielämän lisäksi myös paikalliseen menoon. Vaikka Firenzessä on kyllä vaikea sanoa, mikä on paikallista, onhan kaupungissa enemmän turisteja kuin asukkaita. Firenzessä sattui olemaan parhaillaan kulttuuriviikot, mikä oli sekä hyvä että paha turistin kannalta. Museot olivat nimittäin pääosin maksuttomia eli niihin oli normaaliakin valtavammat jonot. Toisaalta meillä ei ollut mihinkään kiire ja säästimme kieltämättä pitkän pennin pääsemällä ilmaiseksi Accademiaan ja Palazzo Pittiin. Ufficiin olimme ehtineet ostaa liput jo Suomesta. Palazzo Pittiin ja sitä ympäröivään Bobolin puutarhaan livahdimme ovelasti takakautta, puutarhaportista ja vältimme näin jonotuksen aivan tyystin. Olin erityisesti vaatinut, että tällä matkalla pitää nähdä myös puuutarhoja, eikä Boboli omituisine totoro-patsaineen ja hämärine serpentiiniteineen tuottanut pettymystä. Puutarhassa kohtasimme myös valtavan, hellyydenkipeän mustavalkokissan, joka heittäytyi heti L:n jalkoihin ja paljasti jättiläismäiset, puutarhavatun kokoiset ja väriset varpaansa. Varvaskissa olikin yksi niistä harvoista näkemistämme kissoista: toinen asusteli kirkon sisäpihalla paksuna ja hoidettuna. Yhtään koditonta eläintä emme nähneet, mikä oli ilahduttavaa.

Itse Palazzo Pitti oli valtava renesanssilukaali yltäkylläis-ylellisine huoneineen. Näimme Botticellia, Raffaelloa ja Titiania joista viimeksimainitun nimi piti hyvin paikkansa: kaikilla niillä punapäillä oli yleensä rinnat paljaina. Seinien lisäksi katot olivat täynnä tarinoita: Raamatun tarinat ja roomalaiset jumaluustarut vaihtelivat huoneesta toiseen. Erääseen huoneeseen oli koottu "häiritseviä töitä", joukossa oli nukkuvaa lasta esittävä maalaus, jonka mallina oli toiminut kuollut pikkulapsi. 1900-luvun taiteeseen suuntautuneena innostuin kuitenkin eniten gallerianäyttelystä, johon oli koottu uudempia töitä joissa näkyi antiikin vaikutus. Näin jopa yhden suosikkini, Chiricon maalauksen, jossa oli leikitelty niillä hassuilla perspektiivivirheillä joita vielä renessanssimaalaritkin mestarillisuudestaan huolimatta tekivät. Ylipäätään renessanssitaiteessa kiehtovinta oli tarkastella ajan ilmaisukeinoja, samankaltaisuuksia ja toisaalta valtaisia eroja eri taiteilijoiden välillä. Suppeasta aihemaailmasta ja mahdollisimman realistiseen kuvaukseen pyrkivästä ilmaisusta huolimatta taiteilijoilla oli selkeästi oma tyylinsä: toinen taisi mestarillisesti valon ja varjon käytön, toisella kankaan kuvaaminen saavutti lähes impressionistisia piirteitä, joku oli selvästi erikoistunut kasvoihin. Neitsyt Maria ja Jeesusvauva-kuvat ovat kiehtoneet minua aina erityisesti: niissä näkee nimittäin huomattavan usein Mariassa taiteilijan rakastajattaren kasvot ja ukkomaisen Jeesusvauvan piirteissä taiteilijan itsensä. Ja kun tämä Jeesusvauva imee Marian rintaa, muuttuu asetelma oikeastaan varsin härskiksi.

Löysimme Firenzestä myös aivan hulluksitekevän ihanan luomutorin. Torilla myytiin paikallisten tuottajien luomujuustoja, tapenadeja, kasviksia, teetä, oliiveja, kaikkea mahdollista ihanaa ja sen lisäksi myös taidekäsitöitä. Ostimme torilta erään häälahjan ja meille kotiin jugend-henkisen kehyksen sekä niitä tapenadeja. Kaikki oli niin kaunista ja harmonista, pöydät oli koristeltu syreenein ja omenankukin, tunnelma oli toriksi hyvin rauhallinen. En voinut olla miettimättä, kuinka onnekasta on olla kolmekymppinen ja osata nauttia kaikesta tuollaisesta: vaikka olen aina ollut esteetikko, en varmaankaan olisi kymmenen vuotta sitten edes pysähtynyt luomutuotteita myyvälle torille, aivan kuten en koskaan käynyt Hakaniemen hallissakaan, tai ostanut pikkukaupoista erilaisia teelaatuja.

Kävimme luonnollisesti myös lukuisissa kirkoissa. Useimmat kirkot oli koristeltu taidokkain intarsiakuvioin, mutta jotkut fasadit olivat jääneet hassusti kesken, kun mahtisuvulta olivat rahat loppuneet tai jotain vastaavaa. Kirkoilla on taipumus matkan jälkeen sulautua mielessä yhdeksi, niin samankaltaisia ne ovat kuitenkin keskenään (erotuksena kyllä Barcelonan Sacrada Familia). Lasimaalauksia, ristiinnaulitun kuvia, korkeita holvikattoja. Mielenkiintoisinta on yleensä tarkkailla niitä, jotka ovat tulleet kirkkoon sytyttämään kynttilöitä ja rukoilemaan. Katolisuuden epäilemättä hyviä puolia ovat juuri nuo kynttilänsytyttämiset ja Ave Mariat rukousnauhoineen, ne jotenkin konkretisoivat ja rutinoivat uskonnonharjoittamisen vähän hampaidenpesun tai vastaavan arkieleen kaltaiseksi. Ja rutiinit tekevät ihmiselle hyvää, antavat turvan ja jatkuvuuden tunnetta. Useissa kirkoissa olisi päässyt kiipeämään myös kupoliin, mutta annoimme olla. Olen käynyt Pietarinkirkon kupolissa, kivunnut loputtoman matkan natisevia lautaportaita ja se saa riittää.

Mihin ikinä menimmekään, oli joka paikassa valtavia laumoja koululapsia. Mietimme, oliko Italiassa mahdollisesti joku kevätloma alkamassa vai minkä takia koulukkaita parveili massoittain. Eräästä kahvilasta pakenimme lopulta korvat soiden sitä mekastusta. Kyllä suomalaisetkin kymmenvuotiaat osaavat möykätä, mutta Italiassa ollaan metelöimisessä ihan omalla tasollan: usein jo nuorilla tytöillä on jatkuvasta huutamisesta rämeä ääni. Muuten pohjois-italialaiset olivat hämmentävän saksalaisia sekä ulkonäöltään että käytökseltään: melko muodollisen kohteliaita ja pidättyviä, poskisuudelmia emme tainneet nähdä kertaakaan. Myös yleinen siisteys ja järjestelmällisyys vakuutti pedanttiudellaan: missään ei ollut roskia ja heti aamun sarastaessa jäteautot rynnistivät kapeille kujille. Eikä liikennekään näyttänyt kovin kaoottiselta. Koska olen joissain asioissa aika turvallisuushakuinen tylsimys, nautin selkeydestä ja siisteydestä. En enää tässä iässä pane niin arvoa epämääräisyydelle ja myöhästelyille... Italiassa vielä pedanttiuden kääntöpuolena esiintyvä tympeys ja kauneuden alistaminen käytännölle puuttui täysin. Pieninkin yksityiskohta: messinkiset ovisummerit asuintaloissa, katukyltit ja valokatkasijat olivat kauniita ja klassisia, mietittyjä. Junassa oivalsin, että en vihaakaan maaseutua sinällään (Suomessa koen ajoittain lähes fyysistä ahdistusta maaseudulla ja alan uikuttaa haluavani kivitalojen keskelle nyt heti) vaan nimen omaan suomalaista, huippuitkettävää ABC-maaseutua. Aukeita, mustia peltoja joita halkovat moottoritiet ja hirviömäiset tankkauskeskukset, laatikkomarketit ja itsemurhatilastoja kartuttavan näköiset pientaloalueet, joissa talot ovat tiiviisti toisissaan kiinni mutta niiden ympärillä levittyy pelkkää aukeaa ja ankeutta. Italian maaseutu sai minut päästämään jatkuvia iuh ja aah-äännähdyksiä ja haaveilemaan kliseisesti talosta Toscanassa. Kuinka ihanaa sellaista maaperää olisi sitäpaitsi viljellä, kuinka pitkä kasvukausi olisi!

Päätän tähän ensimmäisen osan Italian-muisteloista, palaan kakkososaan, Ufficiin ja Bolognaan taas kun ehdin.

Puuhasteleva maanikko tässä

Matkapäiväkirja-parkani lojuu edelleen työpöydälläni orpona, kuten myös kameran muistikortinlukija. Osa matkakuvista on käsittelemättä ja flikraamatta, vappukuvista puhumattakaan. Nämä toukokuut ovat tällaisia, täynnä toimintaa ja kiirettä. Yhtenäkään iltana en ole ollut kotona ennen kahdeksaa ja sen jälkeen olenkin möllistellyt tuijottavana ja uuvahtanut pian peittojen väliin. Kirjoja en ole ehtinyt lukea ja taimiasiatkin ovat vähän retuperällä. Onneksi ystävä lahjoitti tuhteja chilin- ja tomaatintaimia ja vielä talvikurpitsankin. Pikkumökki alkaa viedä melkolailla aikaa, mikä onkin hyvin ihanaa.

Toivon ehtiväni palata matkakuulumisiin huomenna, silloin on nimittäin tiedossa vähän löysempi päivä. Viikonloput näyttävät melko varatuilta, mutta mukavalla tavalla, tiedossa on juhlia ja maanmuokkausta ja sen sellaista. Haluaisin ehtiä myös siivota, minuun on iskenyt avaruuden ja väljyyden kaipuu ja erityisen, palavan inhoni kohteeksi on kehkeytynyt eteisen valtava, ei minkään värinen matto. Haluan maton huuthemmettiin lattiaa rumentamasta ja pölyä keräämästä. Sama koskee avohyllyjä, olisi ihanaa jos tavaran voisi piilottaa kaapien sisään, siinä silmä lepäisi.

Olen myös tavannut vauvan. Jotkuthan tapaavat vauvoja ihan jatkuvasti, mutta minä en juuri koskaan joten tapahtuma oli siinäkin mielessä varsin merkittävä. Vauva oli ihan erityisen suloinen mustine hiuksineen eikä sen sylissä pitäminen vaikuttanut kovinkaan monimutkaiselta. Seurueen vauvakonkari demostroi, kuinka helppoa vauvan pitely oikestaan onkaan, mutta itse olin vielä vähän alkukankea ja pidin molemmat kädet ratissa, niin sanoakseni.

Tänään menemme teatteriin, katsomaan Kalavaletta. Hauskaa!

Helakkaa vappua kaikille!

Harmin paikka, turboahdetut päivät eivät vieläkään ole antaneet myöten kunnon matkaraportille. No, ihan pian, ihan pian! On hassua viettää ensimmäinen selvä vappu sitten viisitoistavuotiaan, hassua ja kivaakin. Viime vappuna oli aika kamalaa kun perjantai oli työpäivä ja piti tavata uusi pomo ja yrittää epätoivoisesti feikata, ettei olisikaan kahden päivän paranoia-migreeni-krapulassa. Toivottavasti jaksan suhtautua pitkämielisesti humalaiseen kansaan, koska olen kohta lähdössä seikkailemaan itäiseen kantakaupunkiin... ja huomenna vähän seesteisemmälle piknikille Kumpulanlaaksoon.

Siellä oli ihanaa

Pelosta ja kiukusta

Italian matka meni kerrassaan loistavasti, suurin vastoinkäyminen oli, että tilasin kerran vahingossa maitoa (latte) kun piti tilata maitokahvia (caffe latte). Kaikki sujui siis kivuttomasti ja helposti, jaksoin kävellä (en itse epäillyt omaa jaksamistani hetkeäkään, mutta olen oikeasti pannut viime aikoina merkille, että on ihan yleistä olettaa raskaana olevan naisen muuttuvan täysin liikunta- ja ehkä myös ajattelukyvyttömäksi valaaksi, joka puuskuttaa avuttomana ja passuuttaa muita. Näkemys raivostuttaa minua, mutta toisaalta taisin itsekin uumoilla jotain sen suuntaista ennen omaa raskautumista). Minulta kyseltiin töissäkin kovasti, lepäsinkö nyt varmasti tarpeeksi. En oikein tiedä, mihin perustuu käsitys, että kolmekymppinen ihminen äkkiä kadottaisi kaiken arviointikyvyn mitä omaan jaksamiseen tulee, eiköhän keho kerro aika lailla heti kun se alkaa piiputtaa.

Olen oikeasti aivan helvetin huonolla tuulella tätä kirjoittaessani. Sinkoilen piikkejä ja puolittain toivon niiden löytävän kohteensa, puolittain en. Inhoan sitä, kun minusta tulee tällainen piilovittuileva vittupää. Tiedän, miten ärsytyksen mekanismit menevät: niitä tulee ilman kohteen provosointia, joskus jokin juttu vain ärsyttää... kun olin edellisen kerran Italiassa ja intoilin sieltä tultuani ystävälleni "keränneeni valtavasti simpukoita" ystävä puuskahti täysin avoimesti: "mitä helvettiä sä teet niillä simpukoilla?". Loukkaannuin vähän moisesta ja samalla riemastuin: noin suoraa puhetta! Toivoisin viestiväni ympäristölleni, että minua saa joskus humauttaa kirveenhamaralla päähän. Se on paljon parempi vaihtoehto kuin ihon alle kaihertamaan jäävät opuntianpiikit.

Minua raivostuttaa se, että kun kaikista peloistani huolimatta lähdin matkalle raskaana, selätin päättäväisesti lentopelkoni, en neuroillut kovin näkyvästi listeriariskistä, typistin yleisen ahdistukseni ja nautin reippaasti matkasta, minut PALKITAAN tuolla helkutin sikaflunssapelolla. Tiedän aivan hyvin, että on aika paksua suhtautua PANDEMIAAN marttyyrinelkein (marttyyriys on muutenkin paskaa, yksi viheliäisimmistä vallankäytön ja riitelyn muodoista), että miksi juuri MINÄ, uhuu buhuu. En varmaankaan pelkäisi erikoisesti koko possuflunssaa (paitsi että muistan kyllä olleeni joskus 2000-luvun alussa lintuinfluenssasta hetken aikaa aika ahdistunut) ilman tätä raskautta. Sairastun harvoin flunssiin (flunssat eivät muuten tunnu korreloivan elintapojen kanssa: vuosi sitten tenuttelin, poltin tupakkaa ja söin paljon epäterveellisemmin kuin nykyään en ikinä ollut kipeä, tänä vuonna nunnapuritaanisti eläneenä sain ihan kammottavan tappolentsun tammikuussa) ja osaan kyllä pitää säällisesti huolta hygieniasta. Se on tämä 24-viikkoinen sikiö, jonka voinnista olen huolissani. Kun tilitin tätä äidille (itkien puhelimessa) äiti ensin naurahti, mutta räjähdettyäni kunnolla siitä, että on ihan perseestä naureskella toisen pelolle, äiti rauhoittelikin minua kuten äidit osaavat. Tiedän, että oma äitini on varsinainen pelkojen vaalija, mutta hän asettui aivan oikein rauhoittelevan aikuisen asemaan. Haluan itsekin olla tuollainen kun oma lapseni on peloissaan, minulla ei vanhempana ole oikeutta istuttaa kauhujani lapseen. Koska jos vanhempiin ei ole turvaamista, kehen sitten? Rikkinäisimpiä aikuisia ovat yleensä ne, joilla lapsuuden perusturva ja luottamus on jotenkin järkkynyt (minulla se ei järkkynyt, ainakaan pahasti, miksiköhän olen sitten tällainen neuro?).

En pidä siitä, millaiseksi muutun peloissani. Minusta tulee kiukkuinen, korostuneen suojeleva tiikeriemo. Ehkä nämä ovat herääviä äidinvaistoja, mutta en kyllä halua olla sellainen, joka repii kaikilta pään irti silkkaa säikkyyttään. Tunnen joskus ihmisruuhkissa, etenkin jos joku käyttäytyy uhkaavasti, yllättävän voimakasta tarvetta mennä laukomaan suoria sanoja mölisijälle (luojan kiitos, tämä on pelkkä halu jota ei tarvitse noudattaa). Kun työkaveri kaukomailta vatsataudin hankkineena tuli painamaan molemmat jääkylmät kätensä kädelleni (että voisin todeta, kuinka kipeä hän selvästi on), jähmetyin suuttumuksesta, tulla nyt ehdoin tahdoin koskettelemaan mahdollisesti salmonellaisilla käsillä odottavaa äitiä, ja samalla tajusin, että työkaveri teki asian silkkaa ajattelemattomuuttaan. Onneksi en sanonut mitään tai reagoinut näkyvästi, olisin suotta aiheuttanut hänessä syyllisyydentunteita.

Millaista on elää ilman pelkoa? Olla kuin kälyni, joka lähti yksin Afrikkaan reissaamaan puoleksi vuodeksi, sai paikan päällä malarian ja leikkautti hiuksensa maassa, jossa yli puolella on HIV? Millaista on saada kicksejä riskinotosta, nauttia benji-hypystä tai haiden kanssa uimisesta? En pysty käsittämään. Olen muistaakseni jo lapsena ollut varsin hyvällä itsesuojeluvaistolla varustettu, en oikeastikaan mennyt paikkoihin, jotka minulta oli ihan aiheellisesti kielletty. Teininä en kännissä kiivennyt parvekkeen- tai mikä vielä karmeampaa, ikkunankarmille keikkumaan kuten ystäväni enkä pönttöillyt ehkäisyn kanssa yhdenyönjutuissa. Sen kesän kun käytin cipramilia parikymppisenä, luontainen itsesäilytysvaistoni laantui ja minusta tuli jotenkin holtiton, ajauduin tilanteisiin jotka myöhemmin näyttäytyivät vaarallisina. En muistele tuota aikaa mitenkään hyvällä, en ollut minä vaan joku täysin vastuuton hurveltaja. Toisaalta on kyllä selkeästi olemassa myös kultainen keskitie hurvelluksen ja käpertyvän pelon välillä, mitenhän sen vain löytäisi?

Matkaan!

Vuorokauden päästä olen jo Italiassa! On hassua, miten matka on taas edennyt vääjäämättä ja nyt se on ihan kulman takana. Ennen matkoja luonteeni ärsyttävä kaksijakoisuus pääsee täyteen kukkaansa: varmistan kaikkea mahdollista todella anaalisella tarkkuudella, kuljen päiväkaudet listojen kanssa, ostelen lääkkeitä ja pakkaan pikkupulloihin kosmetiikkaa. Listaan ihan kaiken, jopa korut, joita aion ottaa mukaan (tämä herätti kotona hilpeyttä) ja samalla tiedostan, että koska olen pohjimmiltani reikäpäinen hömppä, luultavasti unohdan siinä sivussa jotain oikeasti tarpeellista, kuten yöpaidan. Jos sekään nyt on niin tarpeellinen. Suhtaudun matkustamiseen samalla tavoin kuin raskauteeni: jos teen kaiken niin oikein kuin pystyn, kohtalo on leppeä ja palkitseva. Enkä siis edes usko kohtaloon, en alkuunkaan, uskon kaiken tässä maailmassa olevan puhdasta ja sokeaa sattumaa.

Mutta on ihanaa lähteä. Olen ollut Italiassa viimeksi ylioppilaskeväänä, vanhempien ja silloisen poikaystäväni kanssa. Olimme Riminillä, jossa oli melko tylsää ja Venetsiassa, jossa tajusin ensimmäistä kertaa, että suhteemme oli pikku hiljaa harsuuntumassa ja että minusta pitäisi tuntua nyt aivan erilaiselta, rakkaan kanssa maailman romanttisimmassa kaupungissa ja sitä rataa. Nuo tunteet johtuivat pitkälti siitä, että olin hyvin nuori, liian nuori niin vakituiseen parisuhteeseen. Minulla oli koko matkan ajan myös kamala flunssa, influenssarokotuksen epämiellyttävä sivuvaikutus. Poikaystävän kanssa halusimme vähän tenutella ja käydä autonomien kokouksissa ja tämä aiheutti joskus vanhempien kanssa hankauksia. Poltin myös salaa tupakkaa ja dynamiikka oli muutenkin perseellään: vielä muodollisesti teini-ikäisenä olin vanhempieni lapsi ja samaan aikaan aikuisen miehen tyttöystävä.

Italia on ollut lapsuudenperheelleni jonkinlainen ykköskohde aina. Satun jopa tietämään, että olen saanut alkuni Roomassa (kun ala-asteella saimme ensimmäiset seksivalistusvihkoset, niissä todettiin lakonisesti "suurin osa teistäkin on vahinkoja", mikä tuntuu nyt aivan uskomattomalta läpältä, mitä ihmeen kummaa 11-vuotias tuollaisella tiedolla tekee, no joka tapauksessa, tunsin sen lauseen lukiessani iloa siitä, että minä en taatusti ollut vahinko vaan hartaasti toivottu ja suuresti rakastettu ja samalla ajattelin, että jos joskus saan vauvan, sekään ei tule olemaan vahinko vaan toivottu). Onkin tavallaan tosi hassua lähteä omaan alkumaahansa itse raskaana, tietäen, että on käynyt siellä ensimmäistä kertaa parisoluisena katkarapuna. Muna onkin jo paljon sitä isompi, noin puolikiloinen ja näyttää tiettävästi jo vauvalta, tosin hyvin laihalta sellaiselta. Vauvanpulleus kehkeytyy vasta viimeisinä kuukausina, olen lukenut jostain. Yritän olla neuroilematta liikaa lentämisestä ja syömisistä perillä: salaattiin, pehmeisiin juustoihin ja jäätelöön en aio koskea, enkä kuorimattomiin hedelmiin, mutta useimmat pääruoat ovat käyneet läpi niin korkean kuumuuden (etenkin pizza, haa), että niitä voi pistellä huoleti. On kyllä kummallista mennä matkalle, jossa on oltava selvinpäin. En ole ikinä harrastanut varsinaista matkalärväämistä, mutta kieltämättä useissa halvan viinin maissa on tullut heiluttua joka ilta pikku kekkulissa. Barcelonassa oikeastaan hauskinta oli, kun tulimme pitkän päivän jälkeen takaisin hostellille, söimme patonkia ja oliiveja ja litkimme punaviiniä ja minä istuin ranskalaisen parvekkeen tapaisella tupakka sormien välissä, katselemassa taukoamatonta katuvilinää (sen minkä hostelli laadussa hävisi, se kyllä sijainnissa voitti sijaiten ihan keskellä Barro Goticaa).

Muistan olleeni sillai tietoisessa olomuodossa ensimmäistä kertaa Italiassa kuusivuotiaana. Esikoulu oli loppumassa, oli toukokuun loppu ja Senigalliassa sattui olemaan avan hirvittävän kylmää. Uin siitä huolimatta sinnikkäästi harmaassa ja myrskyn mylläämässä Välimeressä joka päivä. Minulla oli tummansininen uimapuku, vitivalkoinen tukka ja isot etuhampaat, etsin yhä lisää ja lisää simpukankuoria. Yhdessä ravintolassa kokki ihastui tukkaani ja antoi minulle ison, melkein viuhkan kokoisen Shell-simpukan kuoren joka minulla on vieläkin. Muutenkin Italiassa sai osakseen jatkuvaa lapsiflirttiä, aikuiset miehet puristelivat jalasta (!) ja yleensäkin kaikki ihastelivat, vaikken kai ollut ainakaan mikään erikoisen kaunis lapsi vaan perin tavallinen. Vaikka tietysti ruskeasilmäisten keskuudessa hiukan eksoottinen. Ylioppilaskevätmatkallakin silmäni herättivät huomiota: san marinolaisessa ravintolasa (jonne menimme eksän kanssa paukuille, koska olin pistänyt käteni ampiaiseen ja se puolestaan pistänyt kättäni ja olin kivun ärhäköittämä) kokonainen perhe tuli taivastelemaan "light blue eyes". Mikä oli tietysti hiukan imartelevaa, koska kotimaassa silmäni ovat niin jokapäiväisen hailakansiniharmaat kuin ikinä (toivon että Muna saa isänsä mahdottoman hienon väriset, oliivinvihreät silmät). Senigalliassa bongailin myös jatkuvasti kolmipyöräisiä autoja, pidin niistä jonkinlaista kirjaakin. Vasta aikuisena tajusin, että tuo oli vanhempieni keksimä keino pitää minut tyytyväisenä ja kitisemättömänä, vähän kuten kissojen laskeminen. Kissoja saikin sitten vain laskea, ei taputtaa. Jäätelöäkään en saanut vaikka muut turistilapset saivat.

Meillä on vaikka millä mitalla materiaalia Firenzestä, mutta tuskin mitään Bolognasta. Jälkimmäinen ei ole samalla tavalla turistikaupunki mutta kiinnostaa minua silti vähintään yhtä paljon: Bolognassa on Euroopan vanhin yliopisto, sillä on vasemmistolainen historia ja se on Italian ruokapääkaupunki. Vasemmistolaisuus manifestoituu ainakin maksuttomana (tosin googletuksen perusteella kyseessä on tainnut olla kokeiluluontoinen juttu) ja hyvin toimivana joukkoliikenteenä ja olettaisin sen myös typistävän tiukinta katolisuutta (inhoan katolisuutta, ääh, olen tosi tiukkis tässä asiassa, tunnen sitä kohtaan paljon pistävämpää vastenmielisyyttä kuin islamia, siinä kun islam on jotenkin waayyyy beyond, on katolisuus kristinuskon haarana jotenkin paljon lähempänä. Ja siis tietenkin tiedän, että katolisuutta on monen sorttista eivätkä kaikki katoliset palvo sitä hemmetin HIV:inlevittäjä-Rapunzelia, esimerkiksi kuubalainen katolisuus oli aika kiehtovaa kaikkine fetissi-noitatohtori-piirteineen).

Kameran akku on ladattu, kaapissa on viidenkympin lentosukat odottamassa varhaisaamua. Jotain pitää vielä tänään silittää ja sitten yrittää rauhoittua: puoli viideltä herätessä olisi mukavaa, jos takana olisi edes viisi hyvin nukuttua tuntia.

Pääsiäistipumainen ulkonäkömeemi

Löysin tämän Minhiltä ja hotsittaa tehdä, kun pääsiäinen alkaa parin tunnin päästä eikä hommia oikein ole (tai olisi, mutta mielessä pyörii jo munat ja puput).


1) Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?
Osaan siitä, joo. Toisaalta, hassua kyllä, koen aika vapauttavana sen, etten ole kaunotar-kaunis. Usein olen hyvin tyytyväinen ulkonäkööni ja sitten taas hetkittäin vihaan sitä. Normaalia vissiin.

2) Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?
Raskauden jälkeen haluan laihtua lisää. Tukkani saisi olla parempikuntoinen ja jos nyt nipottamaan lähdetään, ihoni saisi olla vähemmän altis punoitukselle ja sen sijaan pisamoivampi (tosin nämä kaksi asiaa sulkevat toisensa pois). Nenä on edestä hiukan nöpöliinimäinen, mutta sivusta aika jees. Jos sitä voisi muuttaa vain edestä ihan hiukkasen, muuttaisin sitä. Ja hampaat valkaisisin. Katselin tuossa juuri hääkuviamme, minulla oli silloin häikäisevän valkoiset hampaat, koska ystävä oli tuonut Ameriikasta asti super-ekstra-valkaisevia hammaslaastareita, jotka eivät varmaan ole Suomessa sallittuja. Ainakin niistä tuli vihlontaa. Mutta todella ihanat helmiäisvalkeat hampaat myös.

3) Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi?
Silmiä kai useimmiten ja sitten huulia (bonukset jälkimmäisestä, suun kehuminen on paljon omaperäisempää kuin silmien). Ja tissejä ja tukkaa tietty, näitä perinteisiä jokanaisen juttuja. Ja varmaan jotain synnyttäjän lantiota useampaankin kertaan :D

4) Meikkaatko päivittäin?
Töihin joo, viikonloppuisin en aina. Pieni meikki antaa kyllä aivan eri fiiliksen kuin kalpea punanaama, joten ihan itseni takia sudin naamaani käytännössä joka päivä. Hitsi,miehet ovat tässäkin asiassa heikoilla, kun eivät voi meikata vaikuttamatta jotenkin performatiivisilta.

5) Perusmeikkisi?
Body shopin loistava meikkipuuteri. Peittää jopa finninalut. Lancomen pidentävä musta mascara, mudanruskea (!) kulmakarvatahna täydentämään harvoja kulmiani sekä vaihtelevat, väriltään yleensä lämpimän punaruskeat huulipunat.

6) Hiustesi väri & pituus?
Hennanpunainen, yli olkapäiden, otsis. Vähän kerroksittaisuutta.

7) Kuinka usein...
...värjäät hiuksiasi?
Runsaan kuukauden välein. Tällä hetkellä Ekolon hennapohjaisella hiusvärillä.

...peset hiuksesi?
Kaksi kertaa viikossa. Joskus lipsahtaa kolmeen ja se kostautuu heti rasvoittumisena.

...käyt suihkussa?
Uimahallin yhteydessä eli kolmisen kertaa viikossa, joskus useammin.

...kuorit ihoasi?
Naamaa noin kerran kahdessa viikossa, vartaloa en koskaan, paitsi sellaisella hanskalla. Vartalonkuoriminen on ihan suttaamista.

...käyt kosmetologilla?
Eh, kerran elämässä vissiin. Oli kyllä ihan mielenkiintoinen kokemus, mutta en ole budjetoinut itselleni sellaista. Eri asia olisi, jos minulla olisi ongelmaiho.

...poistat ihokarvojasi?
Erittäin satunnaisesti, olen vähäkarvainen yksilö enkä kammoksu karvoja. Säärikarvoja joskus kesällä höylään, mutta niitäkin aika huolimattomasti.

...käyt solariumissa?
Not in a million years. Ihosyövän saa ilmaiseksikin.

8) Miten pidät hiuksiasi?
Auki, ne ovat jotenkin kivimmät niin. Öisin joskus pikkumyynutturalla, uidessa haikammalla kiinni. Juhliin koristaudun joskus kukka- ja perhospinnein.

9) Miten tukkasi on nyt?
Auki.

10) Rasvaatko ihoasi?
Joo toki, muuten olisin ihan nahaton.

11) Tyypillisimmät vaatteesi?
Ne jotka minulla on nyt. Punainen, kirppikseltä ostettu trikoopaita pussihihoin, musta kellohame, mustat sukkikset, mustat kävelykengät. Ja musta reikävillatakki. Ja aina koru, tällä hetkellä filigraanisydän ja korvarenkaat.


12) Mitä sinulla on nyt ylläsi?
Kts ed.

13) Millaiset alusvaatteet on ylläsi?
Apua, tämä kiinnostaa varmaan vain itseäni. Mustat äitiyssukkahousut (hot hot!), mustat äitiysalkkarit (tico tico!) ja mustat satiini-pitsi-rintaliivit. Plus musta bambualuspaita. Ja polvisukat.

14) Kuinka monet farkut omistat?
Nollat.

15) Millaisia kenkiä käytit viimeksi?
Vegaanisia mustia Doctor Martens-kävelykenkiä, ystävältä saatuja. Hienot kuin mitkä!


16) Millaista takkia pidit viimeksi?
Punaista kevättakkia. Se on aika punainen.

17) Minkälaisia rintaliivejä käytit viimeksi?
Näitä samoja.

18) Lempikorusi?
Pitkät, viininpunaiset, silkkinauhaan pujotetut kristallihiotun näköiset (oikeasti halpikset) helmet, läpinäkyvät pisarakorvikset (Kuubasta) ja sudenkorentorintakoru (löysin sen pitkästä aikaa, jee).

19) Käytätkö kynsilakkaa?
Väritöntä. Minulla on lyhyet kynnet, joita en jaksa kasvattaa. Joskus sellaista aika nude-sävyä, mutta suttaan kynteni kyllä melkein heti rumiksi.

20) Lempihajuvetesi?
Opium.


21) Shampoo ja hoitoainemerkkisi?
Hoitoaineissa suosin vähän kalliimpia, Lushia ja Body Shopia ja jotain Matrixia. Shampoissa kelpaavat markettituotteet, kunhan ne ovat jotenkin ekoja.

22) Millaisia sormuksia löytyy sormistasi?
Kalevala Korun vihkisormus. Omistan muitakin, mutten jaksa pitää niitä, koska ne ovat niin isoja ja alkavat aina hautoa. Pitäisi varmaan mieltyä pienempiin sormuksiin, olisi kivaa olla sormussormi.

23) Tarkkailetko painoasi?
No joo kyl, ja vaikeaa olisikin olla tarkkailematta näin gravidina. Tarkkailen sitä kyllä muutenkin.

24) Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut?
Hehkumiskehu! Se oli tosi lämmittävä kehu ja tuli hyvältä ystävältä.

25) Menisitkö kauneusleikkaukseen?
No en tod, en halua mihinkään leikkaukseen ellei ole pakko.

26) Minkälainen on meikkipussisi?
Marimekon pinkihtävä pussi. Kiva.

27) Minkä värinen on hiusharjasi?
Puinen ja pehmeä.

28) Käytätkö ryppyvoiteita?
En oikein usko sellaisiin. Kosteuttamiseen sen sijaan uskon.

29) Montako käsilaukkua omistat?
Varmaan jotain viisi.

30) Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja?
Tatska on, käsivarressa ja tribaali. En kuuna kullanvalkeana ottaisi tällaista tatskaa enää tässä iässä, mutta en silti kadu tätä. Tatskani on osa minua, vähän kuten jotkut luomet tai vastaavat.

Höpöliinijuttua

En keksi mitään kirjoitettavaa. Lupiinin kirjoittaminen on kuitenkin mieluisa velvollisuus, haluan vähän tökkiä itseäni pitämään auki kirjoituskanavaa. Elämä on melko nopeatahtista, tai siis juuri sopivaa. Olen ollut monena iltana jossain ja viikonloppunakin on tapahtunut kaikkea hauskaa. "Keskiraskaudessa naisen elimistössä on paljon estrogeenia. Sen seurauksena nainen on hyväntuulinen ja täynnä energiaa", sanottiin jossain. Mikäs minä olen tuota kiistämään, kohdallani tuo pitää kerrassaan osuvasti paikkansa. Sormet ovat alkaneet turvota öisin ja vessahommat ovat koko lailla yksipuolistuneet. Muita harmeja ei tällä hetkellä ole.

Etsin äsken vanhaa kunnon "seuraavanlaiset ihmiset ovat tyhmiä"-listaustani, jota teen aina joskus ollessani kärttyinen (lista on ollut olemassa suunnilleen kaksi vuotta). En tietenkään julkistaisi listaa sellaisenaan, koska siinä on mainittu muun muassa "muroja syövät ihmiset" ja "lippistä käyttävät ihmiset", teen noita molempia joskus itsekin enkä vakavasti ottaen pidä ihmisiä noiden piirteiden perusteella vähä-älyisinä. Listaaminen auttaa purkamaan joskus kaasuuntuvaa vitutusta pään sisällä, sitä joka syntyy, kun naapuritiimin määkivä-ääninen nainen alkaa huutaa kesken rauhalliseksi aiotun tauon MISSÄ MUN HAPIKSET ON?? tai ANSKU TUU ÄKKIÄ KATTOON, LEHES ON JUTTU RENNYSTÄ! tai kokonainen lauma harakoita kokoontuu taakseni kaakattamaan jotain olematonta. Pystyn pitämään protestit sisälläni täydentämällä listaani. Aina väliin vain tulee mieleen, missä jotkut ihmiset ovat lymyilleet, kun hienotunteisuutta ja hyviä tapoja on jaettu... ja miksi pitää määkiä, eikö sitä voisi puhua kauniilla ja pehmeällä äänellä? Miksi kovaääniset ihmiset ovat aina valtavan ylpeitä omasta kovasta äänestään (minullakin on kantava ääni, mutta osaan säädellä sitä)? Luin joskus erään hyvän, naispuolisen sarjakuvapiirtäjän haastattelun, jossa hän mainitsi tulleensa heitetyksi ulos kahvilasta kovaäänisen naurunsa takia. Tuo tapahtuma oli tietysti esitetty feministisessä kontekstissa, sillai "miehiä ei kukaan heitä nauramisen takia pihalle"-henkisesti. Voi olla, ja epäilemättä kahvilanpitäjä oli niponatsi. Mutta silti, en minä ainakaan tuollaista möykkäämistä miksikään sulaksi hattuuni tunkisi, päin vastoin, olisin häpeästä punainen jos olisin saanut lähtöpassit jostain paikasta selvinpäin keskellä päivää (ei minua ole kyllä ikinä heitetty baaristakaan, mutta joku omasta seurueesta aina väliin on, jolloin on pitänyt seurata solidaarisuussyistä mukana). Entinen poikaystäväni tapasi aina nukahdella baariin, ja kerran keksimme laittaa hänelle aurinkolasit päähän, ettei baarimikko huomaisi sammunutta. No, baarimikko ei tosiaan huomannut, mutta joku muu huomasi ja varasti arskat.

Nyt löysin sen listan, ja ylläri ylläri, siihen on tullut kokonainen uusi luku otsikolla "Vauva-alalaji". Vauvat ärsyttävät ihmisistä esiin ihan levottoman pöljiä reaktioita, joista yksi, sikiönsä "ihmeeksi" kutsuminen huvittaa minua aivan erikoisesti, ja samalla vähän kammottaa (toivon ainakin, että ihmeläppä loppuu kun mukula syntyy, muutenhan siitä kasvaa varsinainen despootti). Olen itsekin sitä mieltä, että hedelmöittyminen ON jonkinlainen ihme, enkä totisesti lakkaa ällistelemästä sitä, että omalla etupuolellani kasvaa tällä hetkellä kokonainen ihminen kaikkine elimineen ja muine värkkeineen. Ja saa ravintonsa istukasta. Mutta silti, ihme. Koko ihmisruumis on käytännössä disainattu suvunjatkamista varten ja jos keskiverto heteroseksuaalinen, ei-vaihdevuotinen pariskunta vehtaa kuukaudesta toiseen ilman ehkäisyä, on ihmeellisempää, mikäli siitä ei vähitellen lähde uutta elämää kasvamaan. Siis edellyttäen, että kummallakin on lastentekoon edellyttävät mestat kunnossa. Ja useimmilla ihan tosiaan on! Aina uudestaan siteeraamassani, onelinereita vilisevässä Tahdon asiaa-sarjassa kyyninen gynekologi sanoo kaksosia viimeisillään odottavalle uranaiselle, joka tuskissaan puuskahtaa uskoneensa, ettei edes voisi tulla raskaaksi, että "puhe lapsettomuudesta on hämärtänyt ihmisten käsitystä omasta hedelmöittymiskyvystään. Ei siihen aina iiveeäffää tarvita, vanha kunnon äfuuseekoo toimii myös."

Puhumattakaan nyt sitten vauvanvaunujen rekisterilaatoista. Ja sukupuolitetuista vauvanvaatteista. Ja siitä, että kun olemme kertoneet saavamme tytön, kaikki paitsi ystävät ovat kirkaisseet PIKKU PRINSESSA! Siitä ei tule prinsessaa, meillä ei ihailla monarkiaa eikä tehdä lapsesta pikku hallitsijaa. Prinsessavaihe on sitten erikseen, se tulee varmaan jossain vaiheessa ja siihen ajattelin soveltaa samoja oppeja, kuin minuun itseeni on sovellettu. Eli antaa mukulalle vapaat kädet toteuttaa överiä lapsenmakuaan silloin kun sen aika on. On ihan normaalia ja söpöä kun viisivuotias jumaloi ponipinnejä ja helmiäiskuultoisia posliiniesineitä, paljon normaalimpaa kuin jos sitä tekee aikuisena.

Hmm. Minulla on häijy tapa irvistellä ihmisille, jotka kehuskelevat huonoilla ominaisuuksillaan. Olen kuitenkin itse ihan samanlainen. Kiroilen ihan kauheasti, Lupiinissa toki hiukan kontrolloin, mutta livenä olen ihan törkyturpa. Minun pitäisi ihan oikeasti ruveta säännöstelemään juttujani siinä vaiheessa kun Muna alkaa ymmärtää puhetta, mutta koska olen tavallaan mieltynyt omaan mehevään kieleeni, se tulee olemaan haastavaa. Jaan kiroilunkin eri kategorioihin: on olemassa työväenluokkaista sutturakiroilua ja sitten tätä omaa kiroiluani, joka on hauskaa höystettä puheelle. Tiedostan hyvin, kuinka naurettava tämä jaottelu oikeasti on. Vaikka en kyllä osta sitä näkemystä, että "kiroilu kertoo suppeasta sanavarastosta". Pöh, sanoja ne kirosanatkin ovat ja niitäkin oppii lisää kirjoista. Esimerkiksi mielisolvaukseni "perseensuti" olen omaksunut Garpin maailmasta.

Olen käynyt uimahallissa aika paljon viime aikona. Minusta on hauskaa ajatella, että Munakin juoksee sisälläni omaa vesijuoksuaan. Erityisen hymyilyttävältä tuntuu juosta rinnakkain raskaana olevan ystävän kanssa, tulee vähän sellainen venäläinen maatuskanukke-olo. Habituksenikin on ottanut harppauksen maatuskaa kohden, maha alkaa nyt ihan tosiaan näkyä ja on ajoittain melkein yhtä kova kuin puunuken pinta. Paitsi ei nyt ihan sentään.

Ihana aamu

Herään yöllä pissahätään. Siinä ei ole mitään tavatonta, pikemminkin päin vastoin. Helpotuksen jälkeen en kuitenkaan saa enää unta. Pyörin sängyssä ja laulan itselleni unilauluksi ”Jinglebell Rockia” uusilla sanoituksilla, mutta mieli on jo virkeä. En näe, paljonko kello on, koska olen paiskannut ruman ja rikkinäisen ja huonosti toimivan herätyskellon maahan toissa viikolla. Myös olohuoneen kellomme on tiltannut, joten ajannäyttäjiä on yhtäkkiä paljon vähemmän. Kännykkä kertoo kellon olevan vähän vaille viisi. Päättelen, että ehkä varhainen aamiainen saisi minut hetkeksi unten maille ja teen itselleni kaksi leipää. Luen kirjaa sohvalla ja kissa tulee rinnan päälle makaamaan, painelee tarmokkaasti rintaani ja kehrää. Kissan onnenhetki, paluu pentuaikaan keskeytyy kun tassunkynnet rapsivat silkkiyöpaitaani (mainitsen tässä yöpaidan materiaalin, koska se selvisi minulle vasta eilen: olen luullut sitä tekokuituiseksi ja pessyt sitä tavallisesti neljässä-kuudessakympissä ja ihmetellyt, miksi yökkäri tuntuu niin mattapintaiselta. Pesulapussa lukee ”wash separatedly” ja ”100% silk” ja minä kun olen kiillottanut se päällä hopeita ja hankkinut rinnukseen lähtemättömän tahran. No, ei voi mitään, en jaksa kotivaatteita joita pitää varoa kuin lapsen silmää).

En edelleenkään saa unta. Päätän pestä tukan, koska en selvästikään ehdi tällä viikolla uimahalliin ennen sunnuntaita. Haudutan päässäni Lushin inkiväärinhajuista juttua, jonka teho on ollut minulle pieni pettymys. Pidän Lusheista ihan hurjasti, mutta toistaiseksi en ole onnistunut hankkimaan paikasta yhtään nappituotetta. Tässä vaiheessa kello on suunnilleen kuusi. Napsautan radion päälle, sieltä ei luojan kiitos tule Samuli Putron musiikkia vaan uutisia ja Tuomari Nurmiota. Keitän kahvia, juon sitä hienonmauttomasta, Floridasta tuodusta Obama-mukista, jossa on Obama, Amerikan lippu, valkoinen talo ja pätkä virkaanastujaispuheesta. Muki on tehty Thaimaassa ja roudattu sieltä Yhdysvaltoihin ja nyt Suomeen. Keksin, että voisin silittää värjäämiäni vaatteita. Tilasin äitiysalkkaripakkauksen Ellokselta, sen mukana tuli mustien lisäksi kahdet valkoiset alkkarit. Koska en käytä valkoista varsinkaan alusvaatteissa, päätin värjätä ne vihreiksi. Samaan satsiin pesukoneeseen laitoin omiin väreihini liian vaalean keväthuivin, pari L:n tylsänväristä paitaa ja tukun ex-valkoisia nenäliinoja. Meillä mikään ei pysy valkoisena, vaatteissa on niin paljon mustaa ja punaista ja itse värjättyä, että kaikki vaalea saa harmaanpinkertävän säväyksen. (Vihreäksi värjääminen onnistui muuten hyvin, paitsi että se ensisijainen värjäyskohde, alkkarit jäivät lähes valkoisiksi. Arvelinkin niissä olevan liikaa tekokuitua. No, käytän niitä päivinä, jolloin tiedän olevani menemättä uimahalliin tai vastaavaan paikkaan, jossa pitää esitellä alusvaatteita.)

Kuulemma äitiyspakkauksen vaatteissa on paljon valkoista, mitenköhän niiden kanssa pärjää... tavallaan olisi hauska kustomoida vauvanvaatteita värjäämällä, mutta toisaalta tuntuisi tylsältä altistaa pikkuvauvan ihoa kemikaaliväreille (Dyloneista lähtee aina vähän väriä) ja tavallaan se tuntuisi myös höpsyltä ulkonäkökeskeisyydeltä: vauva ei piittaa potkupukunsa väreistä, eli värjäys ilahduttaisi lähinnä aikuisia. Vaikka Muna on tyttö (kuulemma asiasta ei ole mitään epäilystä), se on kuitenkin ensisijaisesti vauva ja sen jälkeen lapsi. Ja sukupuolitettuja vaatteita alkaa aivan varmasti tippua ainakin sukulaisilta. Itse asiassa pidän kovasti ns tyttöväreistä kunhan ne eivät ole vaaleita vaan iloisen kirkkaita, enkä aio alleviivata omaa sukupuolisensitiivisyyttäni sillä, että kieltäytyisin pukemasta Munaa ikinä pinkkiin. Pinkki on kerrassaan mainio väri, hilpeä ja virkku.

Silitän huivin, nenäliinat ja paidan. Sitten kyllästyn, päätän, että homma saa riittää, aamutarmokkuuden on turha antaa kääntyä maniaksi, edessä on kahdeksan tunnin työpäivä, Kiasma-reissu ja illallinen ulkona. Leikkaan otsatukkaani hikipanta-metodilla ja sudin teräviä hiuskarvoja pois naamastani. Päätän kerrankin meikata kunnolla, laitan jopa poskipunaa. Tänään on kihlajaispäivä ja olemme menossa espanjalaiseen ravintolaan syömään. Etsin Hesarista aprillipilaa siinä onnistumatta, niitä ei taideta enää julkaista. Tai sitten ”aprilliuutista ei julkaista heikon taloudellisen tilanteen ja siitä seuranneen yleisen depression takia”, se olisi jotain niin suomalaista. Pesen eväsomenan (minusta on vihdoin tullut huolellinen hedelmien ja vihannesten pesijä, en halua kehooni torjunta-aineita tai mikä pahinta, salmonellaa), pakkaan eilisen papukeiton lounaaksi mukaan. Paijailen kissaa ja naureskelen sen kellonheilurina tikittävälle hännälle. Kissa on kevään tullen kierroksilla lokeista ja variksista, se mähmättää ja täpsii kuonollaan ikkunan täyteen kukkasia.

Seitsemän jälkeen lähden kävelemään duuniin. Huomaan, että naapuritalon sähköliikkeen nappinenäinen terrieri on jo töissä, tullut aamuvuoroon. Ilmeilen terrierille ja se vipattaa karkeaa häntäänsä. Thai-hieronta ei ole vielä auki, kadulla on lähinnä talonmiehiä ja huoltoautoja. Valintataloon tankataan huumaavan namilta tuoksuvia kanelipullia. Helsinginkatu hohtaa kultaisena, talonseinien rappauksista erottuu viistossa valossa jokainen kädenjälki. Lokit kaartelevat korkealla, taivaalla kulkee nopeaan valkoista höytyvää. Hymyilen koko matkan töihin, aamu on vastustamaton.

Töissä tunnen itseni ihan Claire Fisheriksi toimistorottaduunissaan, kun minulta kysytään, aionko osallistua toisen tiimin pomon lahjakeräykseen. (Clairen ylisymppis työkaveri pyysi Clairelta ensimmäisenä työpäivänä nimeä työkaverin korttiin ja Claire kieltäytyi vedoten siihen, ettei ollut koskaan edes tavannut koko tyyppiä. Hyvä perustelu sai halikivan työkaverin järkyttymään ja toisen työkaverin uskoutumaan, että hän oli kerran allekirjoittanut työkaverikortin ”Hitler” eikä kukaan ollut huomannut mitään). Sanon itselleni epätavallisen suoraan ”sillä on varmaan puolet parempi palkka kuin mulla” (yleensä en ota tällaisia rahajuttuja esiin ja olen muutenkin enemmän höyli kuin pihi). Tuntuu jotenkin aivan naurettavalta tämän kokoisessa firmassa osallistua jonkun x-henkilön lahjaan, olen melko varma että k.o. pomo ei tule tunnistamaan minua kadulla. Hän on ihan mukava, mutta minulla ei ole mitään TEKEMISTÄ hänen kanssaan, en siis tajua mitä merkitystä omalla osallistumisellani olisi.

Kirjoittelen tätä juttua pitkin päivää. En pääse irti hervottomasta "vauvakutsut"-ideasta, jota aloimme Nassun kanssa suunnitella. Kaikkihan tietävät, etten pidä yllätyksistä, polttaripäivänikin oli sovittu etukäteen. Tämä yllätyspenseys (minusta yllätyksissä on usein mukana vahva vallankäytön elementti, jopa romanttisissa yllätyksissä: "kulta, varasin meille unelmamatkan Venetsiaan tarkistamatta aikataulujasi, eikä sinulla ole mitään mahdollisuuksia kimpoilla vastaan, koska eleeni on romanttinen eikä esimerkiksi silkkaa määräilynhalua ja testausta, kuinka paljon olet valmis taipumaan tahtooni") tekisi täysin out of the blue tulevista vauvakutsuista vitsinä kerrassaan makoisan. Nassu visioi jotain viatonta uimareissuksi naamioitua tapaamista, johon ilmestyisin verkkareissa (käytän joskus sunnuntaisin verkkareita) ja naama kiiltävänä. Sitten minut johdatettaisiinkin jonkun kotiin, jossa lauma naisia odottaisi vaa'an ja mittanauhan kansa (kuulemma vauvakutsuille sopivaa ohjelmaa on järjestää esimerkiksi visailu siitä, kuinka paljon tulevan äidin paino on noussut ja mikä on mahanympärys) ja lopuksi saisin vaippakakun. Ja joka paikassa olisi haikaroita. Ja sitten tehtäisiin sormustemppu, jolla sukupuoli selviää takuuvarmasti (vaikka tapauksessani se on jo selvinnyt sellaisella ultraäänitempulla).

Uaah! Ihanaa, kohta pääsen häipymään Kiasman ilmaisiltaan ja sitten Casa Largoon, jossa toivottavasti on edelleen saatavissa sitä valkosipulikeitoa.