Pos./Neg.

Tässä kun on ollut keskustelua kaikenlaisista blogikulttuureista, kirjoitustyyleistä, blogimainonnasta sekä siitä, miten äitiyttä blogeissa esitetään (voi hitto kun en ole sosiologi, tätä aihetta olisi niin kiva vatkata jos olisi käsitteet vielä inasen paremmin hallussa) ja onko äitiblogien jakolinja "positiiviset hömppäblogit" ja "negatiiviset rutinablogit" ajattelin pistää korteni kekoon esittämällä tiistaipäivämme (aamupäivän, kello näkyy olevan kahden pintaan) kahdella eri tavalla.

Versio 1.
Herään aamulla siihen, että kiharapäinen esikoinen kiipeää viereeni ja alkaa kertoa, millaista unta näki. Kuopus nukkuu kiinni kyljessäni ja hieroskelee unisia silmiään. Juttelemme vähän aikaa esikoisen kanssa ja päätämme sitten nousta aamiaisen tekoon. Keitän kuopukselle ja itselleni puuroa, esikoinen saa hedelmiä ja jogurttia. Juon myös ihanan vahvat mutteripannukahvit ja luen Hesaria. Sitten hoidamme muut aamutoimet rivakkaan tahtiin, valitsen kuopukselle suloisen velourhaalarin ja esikoiselle ihanan, juuri Huuto.netistä kotiutuneen kukkatunikan. Ulkona näyttää olevan kaunis, vaihteleva syyssää joten varustan tuplavaunut sadesuojalla.

Kärryttelemme bussipysäkille, bussi tuleekin ihan heti ja mahdumme hyvin kyytiin toisista vaunuista huolimatta. Lupsakka setämies jutustelee lapsille koko bussimatkan ajan, kuopukselle näyttäisi tulevan vähän lämmin, mutta itkuilta vältytään. Jäämme pois ja kävelemme kauniin syysmetsän läpi perhekerhon tapaamiseen idylliseen puutaloon. Perillä on paljon lapsia ja vanhempia, lapset kirmaavat iloisina lelujen pariin ja minä istun kahvikupin kanssa pöytään juttelemaan muiden äitien kanssa. Paikalla on pari kunnallisvaaliehdokasta ja juttelemme päivähoidon tilanteesta. Olen iloinen, että he vaikuttavat niin skarpeilta ja asiatietoisilta ja mietin ehkä äänestäväni toista. Ehdimme jutella parin muun äidin kanssa niin maaseutuasumisesta, imetysvaatteista kuin sukupuolten eroistakin. Lämmitän lapsille edellispäivänä tehtyä maukasta ja edullista kasvisruokaa, kuopukselle maistuu hyvin. Loput syön itse, eipä tarvitse ostaa kallista lounasta mistään.

Kerhon loppuessa puemme ripeästi ja lähdemme läheiselle lastenvaatekirpputorille, jossa minulla on pöytä. Järjestän pöytää ja katselen uusia löytöjä, rupattelen tuttujen kanssa. Esikoinen saa luvatun mehun ja kuopus leikkii innoissaan leikkipaikalla, innostuupa kirmailemaan ovellekin. Kun huomaan kuopuksen hukanneen piponsa, kysyn missä pipo mahtaisi olla ja kuopus ihan tosiaan hakee pipon! Olen yllättynyt ja iloinen, että yksivuotias ymmärtää asioita niin hyvin. Myytävää tavaraa on mennyt todella hyvin. Jaamme esikoisen kanssa vielä maukkaan korvapuustin ja lähdemme kohti päiväkerhoa. On alkanut sataa, onneksi vaunujen sadesuoja tuli tosiaan mukaan ja onneksi esikoisen välikausiasu on vedenpitävä, laadukas Ticket Outdoors jonka kuopus aikanaan perii. Ajamme bussilla muutaman pysäkinvälin ja kävelemme läpi kauniin syksyisen puiston esikoisen kerhoon. Kerho sijaitsee äärettömän kaunissa 20-luvun korttelissa, valtava piha on täynnä keltaisia ja punaisia puita, koristeomenapuita ja tummia kuusia. Sisällä laululeikit ovatkin jo alkaneet, jätän nukkuvan kuopuksen vaunuissaan pihalle odottamaan ja esikoinen jää iloisena laulamaan.

Kävelen kotiin nukkuvan kuopuksen kanssa, rupattelen matkalla äidin kanssa puhelimessa ja havainnoin, miten lihakset ovat selvästi harjoitetun oloiset toissapäiväisen hydrobicin jäljiltä. Kotiovelle päästyämme aurinko alkaa paistaa ja piha näyttää hyvin kauniilta.

Versio 2.
Herään siihen, että esikoinen römeltää makuuhuoneen ovella ja tömähtää päälleni. Olen kuolemanväsynyt, haluaisin nukkua enemmän kuin mitään muuta. Kuopus on valvottanut ensiksikin öpeltämällä puolille öin ja sitten reklamoimalla yön aikana jotain omia hammas-asioitaan tuhanteen kertaan. Mietin, että imetän sitä varmaan vielä koulussakin ellei hommalle aleta pistää rotia. Lahjon kuopuksen hiljaiseksi iPadilla, sieltä tulee Pipsa Possua ja jotain venäläisiä lastenohjelmia, ihan sama mitä, kunhan saan nukkua. Lopulta meuhaaminen ja äninä äityy niin kovaksi että nousen lasten kanssa aamiaiselle. Keitän Elovenan valmispikapuuroa vedenkeittimellä minulle ja kuopukselle, esikoinen saa yksittäispakatun juotavan jugurtin, koska en jaksa vääntää heti aamusta. Truuttaan antibioottia (virtsis) esikoisen suuhun, se pursuttaa lääkkeen paidalleen. Kello on jo vaikka mitä ja haluaisin perhekerhoon ei-niin-sikapahasti myöhässä kuin viimeksi, että riisumisen ja pukemisen välissä ehtisi vähän oleillakin. Kuopus vastustaa vaipanvaihtoa, mandariininsiivun viemistä kädestä, pyllynpesua ja kaikkea muuta. Esikoinen heittäytyy raivomakaroniksi kun ehdotan sukkahousujen pukemista. Toinen raivis tulee siitä, että hiirimekko on likaisena pyykkikorissa. Lopulta puen esikoiselle sukkikset ja huomaan niiden vyötärökuminauhan lörähtäneen. Etsin jostain legginsit siihen päälle. Kuopuksen velourhaalarissa on keltainen tahra, mutta en välitä vaan puen sen silti. Hammaspesu on yhtä hulinaa, esikoinen harjaa mielummin seinää ja kuopus puree harjaa, kun äiti yrittää auttaa, alkaa raivo.

Huomaan, että ulkona sataa taas. Sitten muistan, että esikoiselle pitäisi jotain evästäkin laittaa kerhoa varten. Mandariinit saava kelvata, tänä aamuna ei asetella leipiä voipaperikääreessä eväsrasiaan. Kaivan tuplavaunujen sadesuojan esiin eteisarkusta, jätän sormeni arkunkannen väliin. Sadesuoja on valtavan kokoinen ja äärimmäisen jäykkää materiaalia, eikä sitä kerta kaikkiaan saa sullottua sille tarkoitettuun taskuun, jonka muka pitäisi kulkea vaunuissa. Sen sijaan se on soputeltan kokoinen, mutta jäykempi muoviläpyskähirvitys, jonka paikalleen asettelu vaatii ähellystä ja kirosanoja.

Olemme niin myöhässä, että olen jo ehtinyt harkita että jäisimme vaan kotiin. Koska sadevermeet, kumpparit ja muut on suurella vaivalla kiskottu päälle, kävelemme kuitenkin bussipysäkille. Pysäkillä on kahdet vaunut ja bussissa yhdet, äiti joka joutuu tekemään meille tilaa, näyttää kireältä. Bussissa istuu humalainen hölisijämies, oikea luomakunnan kruunu, joka juttelee typeriä juttujaan joille minä ja toinen äiti jähmeästi hymyilemme. Mies selittää meille (ei siis lapsille vaan meille äideille), että kaarteissa bussi ajaa hitaampaa ja tasaisella lujempaa. No shit. Hikoileva kuopus heittää hattunsa kauas lattialle ja saan sen suurella vaivalla ja ähellyksellä koukittua. Jäämme pois bussista ja totean, että olisi pitänyt ottaa toinen bussi koska tämän pysäkki on tosi kaukana. Kävelemme liukkaitten lehtien päällä, sade vihmoo ja tuuli repii vaunusuojaa. Lopulta olemme perillä perhekerhossa.

Ovella tulee vastaan kireänhymytön nainen, ei lämpene vaikka hymyilen ja moikkaan. Naisella on varmasti jotain harmia, mutta ihmettelen silti, miksi perusäkäiset ihmiset käyvät sosiaalisissa eventeissä, vittuuntumassako? Sitten muistan millainen itse joskus olen, ehheh. Perillä on kova hulina, desibelit katossa, kiljuntaa ja hilluntaa. Esikoinen ja kuopus nahistelevat ja rähisevät, olisi monta mielenkiintoista keskustelunaihetta mutta mihinkään ei ehdi keskittyä kun lapset vaativat huomiota. Esikoinen nipistää suunsa kiinni kun tarjoan lounasta ja pyytää itkien mehua. Annan mehua. Kuopus suttaa velourhaalarinsa ruualla ja haluaa välttämättä syödä itse. Aina välillä itketään ja rähistään. Sitten kello onkin jo kaksitoista ja puemme sadevaatteet hikipisaroiden helmeillessä otsalla.

Kävelemme lastenvaatekirppikselle. Myyntipöytäni näyttää siltä, kuin joku olisi käynyt tekemässä siinä heinää. Kama on myllätty ylösalaisin ja pöytä on täynnä vieraita kamoja. Nostelen niitä lähipöydille ja yritän paimentaa eri tahoille ponkoilevia lapsia. Esikoinen kärttää mehua ja annan periksi. Kuopus katoaa pariin otteeseen ja yrittää päästä ulko-ovesta ulos, röpeltää myytäviä leluja ja hukkaa piponsa. Shoppaan heräteostoksena oravapaidan, vaikka kaappi tursuaa paitoja. Morkkistelen. Esikoisen kumppareissa on iso palkeenkieli ja etsin kirppikseltä uusia, mutta en löydä. Suurella itsehillinnällä saan itseni puhuttua yli sydämenmuotoisen vaunukoristeen ostamisesta. Nyt vähän kaduttaa, vaunukoriste oli tosi ihku. Kello on taas vaikka mitä, lähdemme kohti kerhoa. Sataa ja koska olen jättänyt sadesuojan levälleen, kuopuksen istuin on läpimärkä. Asettelen oravapaidan tilkkeeksi. Onneksi kuopus nukahtaa, koska bussin tulo kestää ja kestää. Seisomme valtatien varressa ja vesi roiskuu. Lopulta pääsemme bussiin ja esikoinen yrittää kupsahtaa kumoon pari kertaa. Jäämme pois väärällä pysäkillä ja hopotamme läpi märän ja kuraisen puiston kohti kerhoa. Huomaan, että kerholaiset ovat jo sisällä ja jätän kuopuksen talon eteen nukkumaan ja riivin sadevaatteet esikoisen päältä pikavauhtia. Tyttö kirmaa jo alkaneeseen laululeikkiin ja minä lähden kärryttelemään kotiin miettien, että kylläpä lantiota kolottelee jumpan jäljiltä. Sataa koko matkan, sade loppuu juuri kotipihalle astuessa.

Jaa-a, kumpikohan oli minulle omempaa tyyliä? Ehkä tuo jälkimmäinen kuitenkin, hehee.

Apinaorkesteri

Olen viime päivinä miettinyt muun muassa sitä, kumpi lapsistani on ärsyttävämpi. Pitkään esikoinen oli tietysti sitä kaikkine kaksivuotiaan kiukkuineen ja oikkuineen. Juhannuspoika oli puolivuotiaana herra hymynaama, iloinen killistelijä ja hinkuvasti naurava hippuhiiri. Kun vauva-aika alkoi huveta, alkoi löytyä omaa tahtoa ja taitoja sekä uusia hampaita, jotka itkettivät ja sotkivat unia. Yksivuotispäivän jälkeen tajusin välähdyksenomaisesti, että nyt ne ovat vaihtaneet paikkaa rasittavuudessa. Kolmivuotiaan kanssa voi neuvotella, kolmivuotias ymmärtää käskyjä ja siitä on jo apuakin, sillä on empatiakykyä ja hulvattomat jutut. Yksivuotias kipuilee eroahdistusta, puree uusilla hampaillaan äidin käsivarret mustelmille, valvottaa yöllä eikä taatusti ymmärrä käskyjä. Nyt kun Juhannuspojan toista vuottakin on jo neljäsosa takana, tuntuu se edelleen aika haastavalta pikku paviaanilta. Onnettomuusalttius, tahto tehdä enemmän kuin osaa, edelleen vallitseva vahva äitiriippuvuus ja jatkuvasti mielialakäyrää madaltava hampaiden tulo tekevät pikku-ukosta varsinaisen pakkauksen. Onneksi kaksi hammasta on taas puhjennut ja yöt hieman parantuneet. Ja eroahdistus on vähentynyt.  Perhekerhoissa ja synttäreillä pikku rimpula taapertaa eteenpäin hihitellen eikä aina äitiä huomaakaan.

Ystävä totesi tässä taannoin, että alkaa vasta nyt tajuta, että lapsen kanssa voi olla hauskaa ja hoitovapaasta voi tosiaan nauttia. Lapsi on puolitoistavuotias, kommunikoiva ja omatoiminen, tykkää rutiineista eikä huuda hulluna ilman syytä. Hän pohti myös, olisivatko ne tuttavaäidit, jotka lähtivät töihin lasten vauva-aikana koska touhu tuntui niin hirveältä, alkaneet hekin nauttia kotona olosta eri tavalla taaperoaikana. Tiedä häntä. Olen tässä itse monta kertaa äitejä ja lapsia seuratessani todennut, että "vauva-aika ei sovi kaikille" viitaten sekä äiteihin että vauvoihin. On olemassa sellainen tietty vauvatyyppi, temperamenttinen, eteenpäinpyrkivä, puuhakas ja vaikeasti nukahtava tyyppi, jota marisuttaa ja kitisyttää koko vauva-ajan mutta annas olla kun jalat alkavat kantaa: jo muuttuu ääni kellossa ja entisestä ränkkä-Keijosta tulee itse auringonpaiste. Kaikki äidit eivät myöskään selvästikään saa erityisiä kiksejä vauva-ajan erityispiirteistä: rytmittömyydestä, vauvan vaikeatulkintaisuudesta ja tietynlaisesta tyhjyyden tunteesta. Vaikka itse nautinkin kovasti noiden lapsukaisteni vauvuudesta, on kyllä mukavaa tämäkin, kun kumpikin on pikkulapsi-iässä ja puistossa riittää puuhaa kummallekin.

Sitten on olemassa äitejä, jotka ovat hulluina vauvoihin mutta eivät oikein tahdo kestää taaperoita ja pikkulapsia oikkuineen. Ystäväni, joka työskentelee ongelmaperheiden parissa, kertoi, että traumatisoituneille äideille on yleistä pärjätä sujuvasti pienen, täysin hoivattavan vauvan kanssa, mutta kun vauvasta alkaa tulla persoona ja oma tahto löytyä, epävakaa äiti ei kestä sitä vaan alkaa purkaa vihaansa lapseen. Ajatus on jokseenkin karmiva, etenkin jos tällaista "oh, ei se olekaan enää söpö vauva vaan uhmaava pikkulapsi"-kelaa hoidetaan tehtailemalla uusia vauvoja. Joka ei ilmiönä liene niinkään harvinainen.

Ylipäätään, kun tässä itse on saattanut kaksi lasta vauva-ajan karikoiden halki suhteellisen ehjinä, huokaisee syvään helpotuksesta. Olemme myyneet ahkerasti vauvakamaa Huuto.netissä ja lastenvaatekirppiksellä ja jaelleet pikkuvaatteita poikiville ystäville ja sukulaisille. Koska lastenvaatekirppiksellä kauppa käy kuin siimaa, piti minun oikein penkoa lisää myytävää täyhkää kappien takanurkista. Sieltäpä sitten löytyi myös vanha kunnon kätkythälytin, laite, jota käytin Lipsin kanssa vissiin vuoden (vaikka se siirtyikin viereeni nukkumaan siinä kahdeksan-yhdeksänkuisena) ja Juhannuspojan kanssa pari ekaa kuukautta kunnes keskos-ahdistus hellitti ja kunnes se siirtyi viereeni (jossa se edelleen nukkuu, tuleekohan siitä Mother ShaBooboo?). Mietin ääneen miehelle, josko laittaisin sen Huuto.nettiin myyntiin morbidilla mainoslauseella "Tällä laitteella pidettiin kaksi vauvaa hengissä."?

Gräyyrh!

Vastapainoksi edellisen kirjoituksen ruskafiilistelyille ajattelin vähän avautua ärsyttävistä jutuista. Jos avautuisin KAIKISTA ärsyttävistä jutuista, tulisi kirjoituksesta pitkä kuin nälkävuosi, joten aloitetaan siitä mikä ekana mieleen tulee.

1. RÖYHKEYS
Mitä vanhemmaksi ja keskiluokkaisemmaksi muutun, sitä tärkeämpänä alan pitää yhteisiä pelisääntöjä ja sitä pahemmin minua vituttaa ihmiset, jotka pitävät itseään erikoistapauksina, maailman napoina tai muuten vaan niin spessuina, etteivät heitä säännöt koske. Olen se ärsyttävä kyylä, joka soittelee pysäköinninvalvontaan kotikadun pyörätielle parkkeeratuista autoista. Se on kuulkaa laitonta, ja sitäpaitsi todella röyhkeää, kun kyseessä on KÄVELYKATU. Eikä nyt ole edes talvi ja isoja lumikasoja. Tänään piipahdin lastenvaatekirppiksellä jossa oli, kuten aina, valtaisat jonot, kova metakka ja kaksi myyjää kassalla palvelivat ihmisiä minkä ehtivät. Edelläni oli parivuotiaan lapsen äiti (luulin häntä mummoksi, ei liity tähän mutta kuriositeettina mainittakoon) joka kailotti kersansa nimeä kitarisat suusta retkottaen, teki itseään muutenkin ärsyttävällä tavalla tiettäväksi ja kaiken kukkuraksi yritti saada ylityöllistettyjä myyjäparkoja lämmittämään lapsensa pilttipurkkia. Kirpparilla on kaksikin, ellei kolme itsepalvelumikroa, mikä on ihan huippua. Mutta sepä ei kaikille riitäkään vaan myyjiltä pitäisi saada vielä tarjoilijapalveluita. Onneksi myyjät eivät suostuneet sitä putelia lämmittämään vaan neuvoivat ystävällisesti mutta tiukasti lähimmän mikron sijainnin. No, sitten noustessamme bussiin ei bussi päässytkään lähtemään pysäkiltä, koska eräs keski-ikäinen nainen katsoi oikeudekseen viedä kuskin ja kaikkien matkustajien aikaa väittelemällä siitä, saako hän astua bussiin ilman käteistä rahaa, koska kuskihan voisi aivan hyvin kirjoittaa hänelle laskun. Nainen näytti ulospäin ihan skarpilta (ei siis kyseessä esim nisti tai kovin graavisti mielenterveysongelmainen) ja artikuloi kuin jotain järjellistäkin juttua, mutta asia vaan oli ihan seko. Kuski komensi lopulta naisen ulos sanoen että kyllä aikuisella ihmisellä pitäisi olla käteistä rahaa bussimatkan verran. Hykertelin loppukaneetille.

2.  BESSERWISSERÖINTI
Luinpa tässä blogia, jossa ihmeteltiin, miksi kaikki eivät tee vauvanruokia alusta asti itse ja todettiin, että on järjetöntä ostaa valmiita vauvan puurojauheita. En nyt linkkaa siihen blogiin enkä jaksa myöskään käydä siellä kommentoimassa koska blogikiistoista tulee aina niin tuskastuttavaa velliä, mutta moinen muiden ratkaisujen taivastelu tuntuu aina perin kummalliselta. Tosi hienoa jos jaksaa itse soseuttaa ja jauhaa puurotkin, mutta on noin miljoona syytä, miksi kaikki eivät siihen pysty tai jaksa. En minäkään ala päivitellä ääneen sitä, miksi joku äiti ei imetä ja ala uhota että vieroittautumisaika on vasta joskus kaksivuotiaana (tai jotain, mitä näitä argumentteja nyt on) vaikka itse siis ihan tosiaan imetänkin vielä tuota yli yksivuotiasta ja ajattelin imettää jatkossakin, ts mitään erityisiä lopetusaikeita ei juuri nyt ole. Silti tajuan aivan sataprosenttisesti miksi joku ei imetä eikä tulisi mieleenkään pitää itseäni yhtään parempana tämän oman valintani takia. Vähän kuten se, että nyt moni kaveri lähtee töihin ja lapset menevät päiväkotiin. Minä en lähde, koska paluutyöpaikkaa ei ole enkä suoraan sanottuna halua vielä töihin. Silti en kuunaan pidä huonona tai vääränä vaihtoehtona sitä, että taaperot menevät tarhaan. Koska niin yhteiskunnan rattaat pyörivät, vanhemmat tekevät työtä ja lapset saavat varhaiskasvatusta.

Joo, ja vielä lisää besserwisser-angstia. 99% erilaisissa lapsiharrastuksissa tapaamistani äideistä on todella mukavia, hauskoja, fiksuja ja lämpimiä ihmisiä. Olen ilolla havainnut saaneeni näistä muutamia ihan tosiystäviä ja niiden etäistempienkin kanssa juttu luistaa. On kuitenkin olemassa yksi äiti, jolta selkeästi puuttuu aika iso sosiaalinen palikka. Nimitän tätä äitiä mielessäni "määräilijä-äidiksi" tai "miksi et -äidiksi". Kohtaan tätä äitiä vähän väliä erilaisissa harrastuksissa ja välttely-yrityksistäni huolimatta joudun aina väliin juttelemaan tämän kanssa. Äiti on sellainen, että kun hän näkee jonkun syöttävän lapselleen Pilttiä, hän tulee kysymään "miksi ette sormiruokaile" ja kun joku antaa pulloa, hän tiedustelee (arvaatte jo mitä) miksei äiti imetä lastaan. Hän tekee oudon henkilökohtaisia kysymyksiä ylhäältä päin arvottaen ja aloittaa sitten pitkän ja itsekehuisen monologin omista valinnoistaan. Kas kun hän kotiäitinä haluaa tarjota lapselleen ilmaisia elämyksiä eikä mitään Hoploppeja ja kehoittaa muitakin niin tekemään. Ja samaan hengenvetoon voi valitella sitä, miksei lähileikkipuistossa järjestetä aikuisten jumppia ja miksi vauvajumppatapaaminenkin oli väärässä paikassa ja miksi maailma ei nyt aina hänen ja hänen lapsensa napakohtaiseen elämänrytmiin asetu. Hän ei myöskään arkaile paljastaa, että ei käy tietyissä leikkipuistoissa koska siellä on "liikaa tummia". Jos olisin piirun verran jämäkämpi, sanoisin tälle äidille suoraan pari asiaa, mutta koska en ole, nyökyttelen lammasmaisesti ja yritän olla mahdollisimman eleetön. Olen myös terveesti varovainen, vihollisia ei kannata hankkia, koskaan ei tiedä kuka istuu työhaastattelupöydän toisella puolella tai ottaa verinäytettä labrassa.

Joo, mitäköhän muuta mulla oli? Marttyyrit on nyt tietysti yksi suosikkiärsyynnys-ihmisryhmä ja sitten on nää meuhkaajat, jotka kääntävät oman elämänhallinnan puutteensa jotenkin aina jännästi muiden syyksi. Viime mainittua harrastan itsekin. On aina rasittavaa huomata, miten monta arjen pientä ikävyyttä olisi välttänyt ennakoinnilla ja valmistautumisella ja pakkaamalla hoitolaukun edellisenä iltana...

Jännittäviä havaintoja mm joukkoliikenteestä

Mies kertoi äsken, että ruskea on alun alkaen tarkoittanut punaista. Sillä selittyvät termit aamurusko, iltarusko sekä ruska. Olenkin aina mielessäni ihan hiukkasen ihmetellyt, että mitä ruskeaa on vaikka nyt auringonnousussa. Aina oppii uutta. Ruska on tosi hieno. Eilen näin niin hienon vaahteran Kumpulanlaaksossa, että pysähdyin sitä pitkäksi aikaa ihmettelemään, selitin Lipsillekin vaahteran hienoutta vaikka Lipsiä kiinnosti enemmän tammenterhon litistäminen kengänkärjellä. Vaahtera oli harvinaisen komea yksilö, lähellä Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan laakson puoleista porttia. Se oli kolmivärinen, jykevä ja tuuhea ja sitä pitkin kiipesi jokin todella isolehtinen köynnös, joka oli muuttunut aivan kirkkaan keltaiseksi. Itse vaahtera oli vihreä-kelta-punainen kuin Jamaican lippu. Muutakin ihmeellistä nähtiin. Kumpulassa kävelytien varrella on nimittäin varsin erikoinen pariskunta, tiiviisti toisissaan kiinni kasvavat haapa ja koivu. Ne ovat juuresta aivan yhdessä ja halaavat toisiaan pitkin vartta ja siitä kohtaa missä ne ovat erillään, on kummankin puun kaarnassa selviä haavoja, jonkinlaisia repeämiä. On kuin kumpikin olisi ihan avohaavoilla pelkästä ajatuksesta, ettei saa olla toisen välittömässä läheisyydessä joka hetki. Ihan kuin vastarakastunut pari tai äiti ja pikkuvauva.

Mietin eilen sitäkin, että kroonisessa univelassa ehkä parasta on tunne, että kaikki aika tavanomaisetkin asiat ja ilmiöt näyttäytyvät perin ihmeellisinä ja jännittävinä. Otetaan nyt vaikka joukkoliikenne. Jos sitä matkustaa ensin Pasilasta Punavuoreen ja sitten Punavuoresta Sörnäisiin ja sieltä Kumpulaan, kohtaa perin erilaisia paikkoja, ihmisiä, ilmiöitä ja äänimaisemia. Ja nämä kaikki tunnelmanvaihdokset voi tehdä täysin ilmaiseksi, kunhan liikkuu tuplavaunuilla. Olen aina liikkunut lasten kanssa julkisilla paljon ja etenkin Lipsi tuntuu rakastavan ratikoita. Hän kyselee aina, mennäänkö pian ratikalla ja saako istua omalla penkillä ja ketä mennään tapaamaan. Ratikassa voi joskus vähän riekkua ja kieppua tangon ympärillä, mutta koskaan mitään muksausta ei ole sattunut, koska kolmevuotias tajuaa jo, että kiinni pitää pitää. Juhannuspoika joskus vähän hermostuu, mutta syliin ottaminen ja maisemien ihmettely yleensä auttaa. Tai sitten pikku tirsat. Molemmat lapset tykkäävät edelleen nukkua vaunuissa (vaikka Lipsi ei muuten päiväunia enää nuku) ja aina joskus tulee tilanne, jolloin luotsaan kaksipaikkaisen mukavuuslippulaivan ratikan keskisillalle, molemmat vetelevät sikeitä ja minä kaivan nautinnollisesti esiin kirjan taikka lehden ja keskityn lukemiseen kun kerrankin saan. Etenkin matka vanhempien luota meille on tällainen, se kestää ratikalla puolisen tuntia ja optimaalisesti ajoitettuna saan sen puoli tuntia aivan itselleni.

Ja sitten kun ei mennä ratikalla, voidaan kävellä. Kolmevuotias kävelee mielellään eikä enää höntyile vaarallisesti autotielle päin. Kolmevuotiaan tahti on vaihteleva ja pysähtelevä, siinä ehtii ihmetellä vastaantulevat koirat, vaahteranlehdet ja omituiset muoviset suikaleet, joita kolmivuotias aina poimii mukaansa. Suikaleet ovat oletettavasti lähtöisin ilmaisjakelulehtien nipuiksi sitomiseen tarkoitetusta muovinauhasta ja niistä syntyy käsittämättömiä mielikuvitusleikkejä. Suikale voi olla koira, ilmapallo tai auto ja suikale pitää tuoda kotiin asti mukaan.

Joskus ratikassa tai kävelyllä saatetaan kohdata spurgu tai sekakäyttäjä. Vakiratikassa saattaa Hesarilla astua kyytiin sellainen tosi äänekäs ja äksy puliakka joka melskaa omiaan kovaan ääneen. Silloin Lipsi kyselee, mikä naisella on ja minä vastaan, että naisella on paha mieli. Luultavasti vastaus on aika kattava, koska Lipsille tulee mietteliäs ilme eikä asiasta sen ihmeemmin puhuta. Tykkään siitä, että lapseni näkevät kaupungin koko kirjon, ettemme piiloudu keskiluokkaiseen lähiöön pelkästään kaltaistemme hyvinvoivien ydinperheiden sekaan. En usko, että rähisevän kännikalan näkeminen vahingoittaa, uskon että vahingoittava elementti on enemmänkin se vanhemman reaktio. Enkä tässä kolmen vuoden äitiystaipaleen aikana ole kohdannut kertaakaan oikeasti uhkaavaa ja ahdistavaa ihmistä lasten kanssa liikkuessani. Yleensä ne kaikista huonoimmin voivat kunnioittavat pieniä ihmisiä. Toivon, että omat pienet ihmiseni oppivat kunnioittamaan myös heitä.

Kotiäiti

Tänään käydessäni Käpylän K-marketissa kansanmusiikkimuskarin (mahtava!) jälkeen, silmäni osuivat lehtihyllylle. Olin hetken näkevinäni hyllyssä lehden nimeltä Kotiäiti. Mieleni kuohahti potentiaalisen "no voi saatana, nyt pitää soittaa ystävälle ja paasata"-ajatuksen liepeillä kunnes luin tarkemmin ja huomasin kyseessä olevan Kotilääkäri-lehden jossa otsikon päälle oli asemoitu jonkun pärstä niin, että osa kirjaimista peittyi. Netissä kiersi joskus joku kuva, jossa lehti nimeltä Parenting tms näytti samaisen taitollisen ratkaisun takia siltä, että siinä lukisi penis. Hihhihii. No joo, kotiäitilehti jäisi ihan salettiin lukematta, mutta näin muuten täytyy sanoa, että en ole koskaan viihtynyt näin hyvin kotiäitinä kuin nyt. Nythän olen nimittäin ihan täysimääräinen kotiäiti, esikoinen lopetti tarhailun kesään ja siirtyi kerhoilemaan kahtena iltapäivänä. Kävellessämme naapurikaupunginosan kerhosta kotiin teemme matkaa kaikessa rauhassa. Ihmettelemme syksyn kukkia ja pihlajanmarjoja, katuun liiskautuneita purkkia ja juttelemme siitä mitä kerhossa tehtiin. Lipsi tapailee kerholauluja ja Juhannuspoika hihkuu ja pötkylöi vaunuissa. Tuplavaunujen alakertaan on asemoitu aina yhtä painava hoitolaukku, kerhorepun Lipsi tahtoo aina kantaa itse. Kolmivuotias kävelee mielellään ja hyvä niin. Bussiin se kiipeää hartaasti ja tarkasti, jalkojaan venyttäen, ratikassa haluaa ehdottomasti istua omalla paikallaan ja kommentoi maisemia. Kiireessä sekin pakataan vaunuihin, mutta kiire meillä on lähinnä aamuisin. Muuten on aikaa, riittämiin ja joskus liiaksikin asti, mutta useimmiten päivät kuluvat joutuisasti, sopivan joustavien rutiinien siivittäminä. Ehditään pysähtyä katselemaan purettavaa pesulaa, keskustellaan kauhakuormaajista ja betonin ominaisuuksista ja siitä, miksi toinen setä suihkuttaa vesiletkulla kun toinen purkaa taloa isolla yleiskoneella, joka näyttää dinosaurukselta.

Ystävä, jolla oli vaikeanpuoleinen vauva-aika, totesi, että oikeastaan vasta nyt, kun oma lapsi alkaa lähennellä puoltatoista vuotta, alkaa hoitovapaa tuntua kivalta ja ihanalta. Vaikka itse muistan nauttineeni vauva-ajasta (vaikka oli se kipeääkin, omien pelkojeni ja tyhjyydentunteen takia) tunnistan tuon kelan kyllä. Itse ratkaisin esikoisen kohdalla todella pahaksi paisuneen kotiäitivitutukseni menemällä töihin (joka ei edes ollut mitään ihan oikeaa-oikeaa työtä) vaikka olin raskaana. Esikoinen meni tarhaan ja asiat menivät ihan hyvin, mutta silti nyt tuntuu siltä, että haluan olla kotona siihen asti kun kuopus täyttää kaksi. Onneksi se on mahdollista, enkä itse millään muotoa tuomitse tai kritisoi muiden tarhakuvioita. Jos minulla olisi mielenkiintoinen duuni odottamassa, voisin hyvinkin olla jo kieli pitkällä odottamassa aikuiselämää haasteineen. Nyt juuri tämä tilanne, saada pitää pienet ihan lähellä ja elää pienimuotoisten rutiinien täyttämää elämää, tuntuu oikealta. Tiedän, että tämä on ainutlaatuista aikaa. Enempää lapsia ei tule, ei tule uusia hitaita ja polveilevia kävelyjä paikasta toiseen. Sitten kun hyppään ruuhkavuosiin, se on menoa, kellotusta ja aikataulutusta, toisella tavalla antoisaa. Tämä hetki, lasten tarvitsevuus ja pienuus täyttää elämän joka nurkalta. Varmaan tämä täyteys ja tyytyväisyys johtuu siitäkin, että lapsia on kaksi, eri kehitysvaiheissa mutta molemmat vielä kuitenkin hyvin pieniä.

Totesimme tänään ystävän kanssa, että äitiyteen kasvaa hitaasti. Esikoisen kohdalla jotkut nykyään luontevat asiat tuntuivat vierailta, kiire takaisin "omaksi itseksi" oli paljon kovempi. Halusi tietoisesti korostaa sitä, että on muutakin kuin äiti. Tokihan niin on nytkin, mutta se on itsestäänselvempää. Omaa äitiyttä ei tarvitse analysoida tai puida, se kulkee pohjavirtana mukana silloinkin, kun pääsee uimahalliin tai baariin itsekseen.

Historiattomuus ja sielunmaisema

Kävimme tänään perheen kanssa lähikaupungissa kun miehellä oli vapaapäivä. Sanonpa vaan, että Sellon kirjasto on mahtava paikka! Helsingistä ei oikeastaan vastaavaa kirjastoa löydy, keskustakirjastokin puuttuu. Vaikka keskustakirjaston paikan on tainnut nyt ottaa Kaisaniemen uutukainen Yliopiston kirjasto, joka on kuulemma sekä arkkitehtoonisesti että käytöllisesti kerrassaan upea. Onhan minullakin jossain lompsan pohjilla yliopiston kirjastokortti, joten kaipa sinne pitää ekskursio tehdä. Nykyään käytän lähinnä Pasilan pääkirjastoa ja Vallilan kirjastoa sekä toki vanhaa rakasta Kallion kirjastoa, jossa kävimme Vauvakinossa Juhannuspojan kanssa viime keväänä monta kertaa. Huippuhommeli sekin, tosin ikärajalain tiukennus-niuhotus on nyttemmin karsinut sieltä kaikki K-leffat, pöh. Vauvakinossa sai pötkötellä soffalla tai säkkituolilla, leffa pyöri ja lopuksi tarjottiin kahvia ja keksejä. Käsittämättömän siistiä!

No mutta se Sellon kirjasto, vanha espoolaisaikojeni suosikkikirjasto. Sellosta on tehty todellinen kansalaisten olohuone, kirjat ja leffat ovat fiksusti ja selkeästi esillä, löytyy deliä ja sohvia. Parasta tällä kertaa oli kuitenkin lastenosasto, valtava huone täynnä kirjoja, leffoja ja leluja. Sillä aikaa kun armas puolisoni etsiskeli kirjoja aikuisten osastolta (ja palautti pahasti myöhässä olleen Myyrän vuodenajat -kirjan) me lasten kanssa hengasimme lastenosastolla. Lipsi leikki jättimäyräkoiralla ja Juhannuspoika treenasi erittäin kehittyneitä kiipeilytaitojaan eräänlaisen penkkipyramidin päällä. Ja minä luin mukavassa nojatuolissa Oliviaa (en Olivia possua vaan sitä akkainlehteä) ja kikattelin itsekseni artikkelille "terapiapuheesta". Osui ja upposi! Itsehän olen aina vetelemässä kaikkia lapsuudentraumoja ja tunnelukkoja esiin pohtiessani miksi henkilö X teki tavalla Y. Menkää Selloon jos siellä päin liikutte!

Noo, ennen Sellon reissua kävimme ex-tempore pyörähtämässä jossain espoolaislähiössä jonka nimeä en nyt muista mutta jossa asuu miehen työkaveri. Lähiö on jossain hornan tuutissa moottoritien lähellä ja kaikki talot on rakennettu samana vuonna. Notkelma täynnä täsmälleen samanlaisia, punertavia pientaloja, rivareita ja kerrostaloja. Talojen edessä lasten pyöriä, vaunuja, callunaistutuksia ja ovissa söpöjä kylttejä, olipa eräässäkin talossa sellainen häistä säilytetty Minttu ja Ville (nimet muutettu) -sydänkyltti. Aloin voihkia teatraalisesti ja vyöryttää pramille omia lapsuudentraumojani 70-luvun omakotilähiöstä, jossa joka ikinen talo oli puristettu samasta muotista ja niistä jokaisessa asui kaksilapsinen perhe joista jompikumpi vanhemmista työskenteli kotikaupunkini tehtaassa ja naiset usein perhepäivähoitajina. Tämä nimetön espoolaislähiö ahdisti minua naurettavuuksiin saakka, vähän kuten maaseutu kesällä kun teimme maakuntaretkiä eri paikkoihin. Yritin analysoida miehelleni, mikä niissä söpöissä pikku rivareissa kalvoi. Samanlaisuus, kantti kertaa kantti -arkkitehtuuri, pääkaupunkiseudun hintatasosta johtuvat miniatyyritontit joille mahtuu kahden auton lisäksi juuri ja juuri pakolliset kauden muotikasvit rottinkiruukussa. Tuollaisesta nurkasta nurkkaan ulottuvasta idyllistä minulle tulee aina ja auttamatta mieleen Tunnit -elokuvan Laura Brown puhtoisessa 50-luvun lähiössään ahdistumassa ja leipomassa epäonnistunutta kakkua. Yritys olla muuta kuin on, yritys vaimentaa ristiriidat ja mylläävät ajatukset keskittymällä kaikkeen pieneen ja somaan, hallittavaan. Ehkä tämän takia en jaksa lukea sisustusblogeja (vaikka tykkäänkin sisustaa), kaikki vesittyy nopeasti samaan maalaisromantiikka - suomalainen design - Ikean kukkalamppu -soosiin. Enkä nyt väitä olevani itse mikään yksilöllisyyden ylipapitar, meiltäkin löytyy erinäisiä tuotteita joista inspiraatio on saatu seuraamalla lehtiä ja nettiä, mutta omassa kodissamme on historiaa, kerroksia, muistoja. Huonekaluista osa on ostettu yhdessä, osa on peritty suvulta tai löydetty ties mistä homeisista aitoista, kirjoista puhumattakaan.

Vaikka mikäpä minä olen muiden elämäntapaa, kotia tai asuinpaikkaa määrittelemään tai kritisoimaan. Kukin löytää onnen omalla tavallaan. Se onkin jännä juttu: omat vanhempani löysivät sielunmaisemansa vasta puolessa välissä seitsemääkymmentä Helsingin kantakaupungista. Minä taisin löytää omani jo 12-vuotiaana kun päätin haluta Kallion lukioon. Olen asunut muissakin paikoissa, mutta Kallio on aina se meitsin paikka. Sitten kun lapset tuosta kasvavat tai viimeistään kun he aikuistuvat, luulen, että huristelemme ysillä pari pysäkkiä takaisin päin ja asetumme takaisin Kallioon.

Taiteiden yö 2007

Minulla on hyvä muisti kaikissa tunnepitoisissa pikkuasioissa. Toivoisin että muistini olisi yhtä hyvä esimerkiksi asuntolainan euriborin, puhelinnumeroiden, lasten sosiaaliturvatunnusten tai vastaavien oikeasti tärkeiden juttujen suhteen, mutta valitettavasti se toimii vain nostalgian ja pienten yksityiskohtien suhteen.

Taiteiden yö viisi vuotta sitten, 30-vuotissyntymäpäiväni aattona. Lähdimme L:n kanssa uudesta ihanasta Torkkelinmäen kodistamme ratikalla keskustaan, jäimme pois kyydistä Varsapuistikon kohdalla. Kävelimme trooppisen lämpimässä loppukesän illassa kohti Senaatintoria, minulla oli päälläni petroolinsininen salsahame ja siihen sopiva, Barcelonasta ostettu emalinen kukkakaulakoru ja korvikset (ja toki paitakin, en hengannut yläosa paljaana julkisesti ennen lasten saantia, ehheheh). Kävimme Kaupunginmuseon Helsinki ja rikos -näyttelyssä, jossa oli valokuvia helsinkiläisasunnoista joissa oli tapahtunut henki- tai muita rikoksia. Muistan siellä olleen useampiakin kuvia Merimiehenkadulta, joka joskus 50-luvulla oli ehtaa trokari-Rööperiä, ja toki myös paljon kuvia kalliolaisista hellahuoneista. Näyttely oli Taiteiden yönä ilmainen joten siellä kuhisi porukkaa, kuten Engelin korttelissa muutenkin. Sieltä kävelimme kohti Kasarmitoria ja L poikkesi Saksalaiseen kirkkoon kuuntelemaan urkumusiikkia. Koska en itse ollut, enkä ole, urkumusiikin ystävä, seikkailin hetken itsekseni, tietäen, että pian kohtaan ystäviä. Löysin Kasarminkadulta sisäpihan, jossa esiintyi harppu-huilu -duo. Lumoavan kauniit keskiaikaiset sävelet kohosivat ylös kuusikulmaista vaaleansinistä valokaivoa kivitalon keskellä.

Kasarmitorilla kohtasin ison joukon ystäviä ja urkukonsertista palannut L liittyi seuraamme. Torilla esiintyi ensin M.A. Numminen jonka mukana hoilotimme riemukkaasti ja otimme huikkaa punkkupullosta. Sen jälkeen vuorossa oli minun ja Nassun ikisuosikki Maritta Kuula, jota kuuntelimme eturivissä, mukana laulaen ja kyynelehtien, etenkin Silmät kiinni -kappaleen kohdalla.

Törmäsimme vanhoihin tuttuihin, nauroimme ja muistelimme vanhoja juttuja. Torilla oli näytteillä Mimosa Palen jättipimppi, johon osa porukastamme änkesi sisään riemastuneena. Kikatimme niin että meinasimme pissata housuun, joimme lisää punkkua. Kauniit, valaistut Jugend-talot kehystivät meitä joka puolelta, elokuun tummuva taivas kaareutui syvänsinisenä torin yllä, meidän kaikkien päiden yllä, ja tuntui, että olimme juuri siinä taivaankannen korkeimmassa kohdassa, ihmeellisen riemun ja onnen virrassa, kaikki yhdessä ja huolettomina nauramassa.

Kerro rakkauteni

Hauskan baari-illan jälkeen otan taksin Stokkan edestä kotiin. Istun takapenkillä, poistelen vanhoja viestejä puhelimestani ettei taksikuski luulisi että haluan jutella niitänäitä. Juttelen ihan mieluusti pari sanaa random-ihmisten kanssa, mutta lasten kanssa liikkuessa näitä rupattelutilanteita tulee päivittäin joten silloin kun olen yksin ja juonut ainakin pullon skumppaa, haluan olla vain hiljaa.

Vallilan makasiinien kohdalla radiosta alkaa soida Jenni Vartiaisen kappale Missä muruseni on. Musasnobina olen aina dissannut moista mainstreamia ja ivannut ihmisiä, joille diipein sanallistus omista angsteista tulkitaan hittibiisien kautta ja verrannut ilmiötä Da Vinci koodiin ja Coelhon Alkemistiin. Että toki itse olen niin älykäs ja lukenut ihminen, että omien tunteideni tulkkina toimii joku paljon vähemmän tunnettu laulu tai runo.

Koska olen kuitenkin jo vähän laskuhumalassa, laulun sanat osuvat itkuhermoon. Alan äkkiarvaamatta valuttaa kyyneleitä Lidlin kohdalla ja kuuntelen sanoja tarkasti:

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan.

ja tajuan, miksi moni keskenmenon tai kohtukuoleman kokenut on saanut lohtua tästä laulusta. Ja tunnen itseni elitistiseksi roistoksi joka sortuu täydelliseen Kyösti Pöysti -kyyniseen virnistelyyn kanssaihmisten tärkeiden asioiden äärellä. Ja sitten muistan Juhannuspojan syntymän, pelon ja kauhun, verenvuodon ja hätäsektiouhkan, lääkärin sanat siitä ettei sydänääniä löydy. Että kukaan meistä ei ole turvassa suurelta surulta ja suurelta pelolta. Että kaikki on kovin haurasta.

Kotona uniltaan herännyt Juhannuspoika konttaa eteisessä vastaan ja meinaan pakahtua rakkaudesta ja suojelunhalusta. Minulla on kaksi elävää ja tervettä lasta, kuinka voisin ikinä pyytää enempää? Onni on tässä.

Vaieten saa sua odottaa

Morjens taas täältä Lupiinilasta. Kuuntelen parhaillaan Kerkko Koskista Spotifystä, johon otsikkokin viittaa. En malta odottaa levynjulkkarikeikkaa! Rakastan Kerkon siekailematonta mahtipontisuutta ja slaavilaista paatosta. Miksi tehdä asiat minimalistisesti kun ne voi vetää aivan överiksi, kysynpä vaan?

Musiikki vaikuttaa hämmentävällä tavalla mielialaan. Niin tekee myös liikunta. Eilen oli kauhea vitutushetki, molemmat lapset olivat kamalia (esikoinen riehui, rikkoi kananmunat iPadin päälle, kuopus känisi ja raivosi ja puri minua polvesta noin seitsemän kertaa ja repi jukkapalmun alas) ja riitelin taas vaihteeksi äidin kanssa, joka oli tullut vahtimaan lapsia kun leivoin muffinsseja esikoisen synttäreille. Sitten kun lopulta mies tuli kotiin ja syöksyin pyörävarastoon, vedin pihalla vitutusröökin (poltan aina joskus, olen onnistunut pitämään tavan viimeiset seitsemän vuotta satunnaisena) aivan tapojeni vastaisesti arkena. Siitäpä sitten pyörän selkään ja Kumpulanlaakson läpi maauimalaan ja takaisin. Tulomatkalla olinkin jo mahtavilla fiiliksillä ja valittelin ystävälle chatissa miten hemmetin endorfiinit onnistuivat pilaamaan lupaavan vitutuspäivän. Näin se hyvän olon rakentuminen toimii: liikuntaa, saunaa, ystäväseuraa. Toki hyvä olo rakentuu myös punaviinin ja jäätelön voimin mutta viimeksi mainittua lajia on tullut harrastettua ihan liikaa kesällä.

Olen siis kliseisesti palannut arkeen, aloittanut elämäntaparemontin ja ties mitä. Sopivasti liikuntaa, säännöstellysti punaviiniä (ei mitään jokailtaista lasillista), keittoja illalliseksi ja sitä rataa. Säännöllisyyttä ja rutiineja, tarpeeksi unta. Hyvän elämän resepti on yksinkertaisuudessaan paitsi tylsä myös aika nerokas. Detoxit tai karpit tai suuret elämänmuutokset jätän muille (niille jotka vielä niihin uskovat) ja luotan itse pieniin muutoksiin.

Loppukesä on aika kivaa aikaa, tapahtuu kaikkea jännää ja ihmiset palaavat Helsinkiin. On synttäriä ja konserttia ja kulttuuria ja syyskuussa alkavat perheharrasteet. Nyt kun olemme lasten kanssa kotona kokonaan, on rutiinien luominen entistä enemmän omasta viitseliäisyydestä kiinni. Tästä alkaa viimeinen kotiäitivuoteni, jännää on. Ensi syksynä puhaltavatkin varmaan jo ihan uudet tuulet. Vielä ei ole kiire ruuhkavuosiin, vielä haluan elää tätä pikkulapsivaihetta hitaine ja pienine päivineen.

Tuuli kääntyy

Työntäessäni tuplavaunuja ylös tuttua kotimäkeä huomaan äkkiä sen. Olen hyvällä tuulella. Elämä tuntuu sujuvan, on kesä, lapset ihania, olen tavannut äitiystäviä, syönyt mansikoita, naureskellut naperoiden Tarzan-elkeille, pohtinut vauva-ajan ohikiitävyyttä ja potenut syvää helpotusta siitä, että ne ajat ovat ohi. Hyvä tuuli on oikullinen ilmiö, se lennähtää luokse äkkiä, odottamatta. Koko alkukesä on mennyt jokseenkin ynseissä tunnelmissa. Muistan saman ilmiön toissa kesältä ja silloin se liittyi selkeästi imetyksen vähentämiseen ja sitä seuranneeseen hormonaaliseen myrskyyn. Nytkin imetys on vähentynyt, mutta paljon vaivihkaisemmin kuin viime kerralla. Liekö kolmen vuoden jatkuva univelka alkanut periä korkojaan vai mikä onkaan vaivannut, mutta melkoisilla surkeiluoloilla ollaan menty. Oikeastaan sen huomaa vasta nyt, kun tuntuu siltä, että itseenkäpertynyt murjotus- ja mökötyspilvi on äkkiä väistynyt ja aurinko paistaa taas.

Olen miettinyt paljon omasta perheestä periytyneitä käytösmalleja, jokaisen suvun puhumattomia mörköjä, ahdistuksen siirtymistä sukupolvelta toiselle. Nyt kesällä kun vietän väistämättä aikaa vanhempieni kanssa mökillä, saan harmaita hiuksia heidän välisestään kommunikaatiosta. Yksinkertainen kysymys "oletko laittanut perunat tulelle" tulkitaan säännönmukaisesti syyllistykseksi/vittuiluksi ja siihen kuuluu vastata "missäs välissä mä olisin ehtinyt kun korjaan täällä ihmisten jälkiä koko päivän" ja sitten onkin mukava tunnelma kaikilla. Inhoan tuota kommunikaatiotapaa yli kaiken, tulee ihan säikky olo kun jokainen omasta suusta tuleva, vaikka kuinka neutraaliksi muotoiltu interaktio halutaan tarkoitushakuisesti tulkita väärin.

Vanhempien stressiherkkyyttä ja kaunailua on raskasta seurata, vaikka toisaalta heidän seurassaan on mukavaa ja he rakastavat kovasti lapsiani. Ja heistä on apua vaikeissa paikoissa. Huomaan silti olevani hyvin päättäväinen sen suhteen, että noita kommunikaatiotapoja, ahdistumisalttiutta ja sitä IÄNIKUISTA KRIITTISYYTTÄ ei siirretä enää eteen päin. Joskus tekee mieli repiä tukkaa, kun äiti keksii kaikista mukavista asioista, syntymäpäivistä, kukkaistutuksista, uusista kampauksista ja ruokailuryhmistä aina jotain niristävää ja kritisoitavaa. Tunnistan tuon mallin nimittäin joskus itsessänikin ja pidän sitä pohjimmiltaan hyvin tuhoisana ja sabotoivana: kivat ja helpot asiat pitää tärvätä omassa mielessä takertumalla siihen faktaan, ettei mikään ole täydellistä ja kehittämällä tästä epätäydellisyydestä ylitsepääsemättömän asian. Juhlat ovat tästä hyvä esimerkki, yhtään juhlaa emme ole viettäneet ilman että saan äidiltä jälkikäteen puhelun, jossa aletaan vatuloida jotain yksittäistä pikkuvirhettä, hankaluutta tai hiljaista vierasta ja mietitään syitä ja vaikuttimia. Ja minä kun haluaisin muistaa lasteni synttärit tai omat hääni ihan vaan iloisina ja hauskoina tapahtumina.

No joo, siinäpä tuli marinaa kerrakseen. Mutta syvissä vesissä ollaan porskuteltu ja elämäntaito-oppaita lueskeltu. Olen oivaltanut myös iloisia ja voimaannuttavia (hyi että tuota sanaa, voimaannuttava, mutta minkäs teet, sopi tähän yhteyteen) asioita: Sukupolvien ahdistusketjun voi myös katkaista. Tapasin alkukesällä sukulaisiani, joita näen hyvin harvoin. 60-luvulla syntyneet sukulaiset on kasvatettu aikansa tapaan alistavasti ja vähättelevästi ja kummastakin on tullut eri tavoin hyvin jännittyneitä ja stressiherkkiä ihmisiä. Heidän peruskouluikäiset lapsensa olivat kuitenkin aivan hurmaavia tyyppejä: iloisia, kontaktia ottavia, avoimia ja ystävällisiä. Ei lainkaan sellaisia murjottavia ja tuppisuisia varhaismurkkuja, millaisia muistan oman sukupolveni pitkälti olleen. On mahtava ajatus, ettei omasta lapsuudesta omaksuttuja malleja kerta kaikkiaan tarvitse siirtää eteenpäin. Uskonkin, että oma tietoisuus on itsessään asia, jonka avulla pääsee pitkälle kasvatuksessa. Kaikki vähättely ja kritisointi ja tunteiden kieltäminen on vaan lastenkasvatuksessa niin perseestä. Tuossa taannoin olimme leikkipuistossa, jossa Lipsi kiipesi vähän liian korkeaan leikkitelineeseen eikä uskaltanut laskea mäkeä alas. Sukulaisnainen vitsaili, että nyt vaan alas sieltä, sinusta ei vellihousua kasvateta. Tuossa tilanteessa olisin toivonut olevani tomera ja reipas ja suorapuheinen ja sanoneeni naiselle, että meidän lasten pelkoja ei vähätellä, etenkin kun sama nainen on ennenkin kommentoinut sitä, että olemme liian huolehtivaisia vanhempia. No, en kuitenkaan sanonut vaan väänsin jotain tyhmää sanaleikkivitsiä ja nyt purnaan aiheesta täällä. Tässäkin on minulle yksi kasvunpaikka, oppia olemaan rakentavasti suora ja jämäkkä, eikä kätkeä harminaiheita itseeni ja alkaa kasvattaa niitä omassa mielessäni isommiksi kuin ne ovatkaan, jolloin ne alkavat peittää alleen hyvät kokemukset.

Jaaha, tämä itseriittoinen jorina pitääkin nyt lopettaa tähän, koska vauva (tai siis taapero, onhan se jo viisihampainen kiipeilevä yksivuotias) karjuloi ja vaatii päästä ensimmäisille unilleen.

Useamman aikakauden loppu sekä alku

Tänään esikoinen, Lipsi lapsukainen, oli viimeistä kertaa päiväkodissa. Syksyllä alkaa päiväkerho kahtena iltapäivänä, mikä on minulle hitaiden aamujen hömelönä oikein hyvä ratkaisu. Ja toki Lipsillekin, sekään ei ole mikään aamunvirkku otus. Ensi viikon alussa Juhannuspoika täyttää vuoden, joka tuntuu aivan absurdilta ja myös naurettavalta. Ei voi tuollainen kalju yksihampainen rääpäle vielä vuotta täyttää! Juhannuspojalla on tietysti eräänlainen etumatka tuohon vuosikas-hommaan, hänenhän piti syntyä vasta heinäkuun lopussa, joten ajattelin kyllä mennä ihan vauva-meiningeillä jatkossakin. Imetys ei näytä mitään merkkejä loppumisesta eikä minulla ole mikään kiire. Lipsi vierotti itsensä tissistä tosi tehokkaasti (tosin yösyötöt jatkuivat imetyksen loppumisen jälkeenkin - pullon kanssa. Samaa virhettä en aio enää tehdä toiste, sitä velliruljanssia ei kestä kukaan täysjärkisenä) mutta pikkupoika on vielä ihan tissimies. Ja koska hän on perheen viimeinen vauva villahousu, saa vierottaminenkin vielä odottaa. Ei ole kiire meillä.

Tapasimme tänään hyvän äitiystävän kanssa vauvakkain keskellä ihanaa Kesä-Helsinkiä. Tajusin siinä tavatessamme, että tämä oli viimeisiä vauvatreffejä. Samanikäiset kuopuksemme eivät enää kauaa ole vauvoja, joten treffit suuntautunevat tulevaisuudessa entistäkin enemmän neljän lapsen dynamiikalle sopivasti leikkipuistoihin. Ellei sitten viinittelyyn, mikä kuulostaa myös hyvältä suunnitelmalta. Puhuimme siitä, miten vauvajutuista alkaa pikku hiljaa vierottua kauemmas. Keskustelut imetyksestä ja tuplavaunuista on käyty aika moneen kertaan, eikä niihin enää löydy kovin tuoretta tulokulmaa. Ja se tuntuu ihanalta, oman itsen löytäminen jatkuvan vauvahormonihöyryn alta tuntuu kuin tapaisi jonkun uuden ihmisen.

Eilen minulle näytettiin erään esikoisraskauden ultrakuvia. Kommentoin niitä iloisena kauan odotetun raskauden toteutumisesta, mutta huomasin suhtautuvani ultrajuttuihinkin jo aika etäännytetysti. On perin helpottavaa ajatella, ettei enää koskaan tarvitse maata lavetilla ultrasauva alapäässä sohien ja pelätä, löytyykö sieltä elämää ja ovatko kaikki mitat kunnossa. Ei tarvitse ahdistua sahaavasta sf-käyrästä, ei sikiön hiljaisista hetkistä, ei pohdinnoista, tuliko lounaalla syötyä jotain sopimatonta juustoa.

Meille alkaa myös uusi juhannusperinne, sukujuhannus Keski-Suomessa. Luvassa on perinteistä jussinviettoa kokkoineen saunoineen, odotan innolla. Sitä ennen pitää ajaa kolmisensataa kilometriä kahden autoiluun melko harjaantumattoman pikkuapinan kanssa, huoh. Trippimehuja ja puuhakirjoja on pakattu vinot pinot ja muutenkin kasseja on varmaan ainakin kuusi. Huomaamme varmasti puolimatkassa että jotain tärkeää unohtui, mutta se on sitten sen ajan murhe.

Ihana keskikesä on täällä ja nyt se tarkoittaa omassa elämässä paitsi puistoruokailuja, kahluualtaita ja aurinkostikkiä, myös nukkumista ja relaamista. Aion mennä ensi viikolla terdelle keskellä viikkoa ja lauantaina vietetäänkin sitten viisivuotishääpäivää ilman lapsia. Skumppaa, saaristoristeilyä, syömistä ja muuta ässällä alkavaa. Jee!

Höhlät ilmiöt ja sovellettu sanonta

Saisikohan tänne kirjoitettua useammin jos tekstit pitäisi lyhyempinä, anekdoottimaisempina? Olen pitkään pyöritellyt mielessäni kirjoitusta epigenetiikasta ja ahdistuksen siirtymisestä sukupolvelta toiselle, mutta se edellyttäisi googlettelua ja wikipedian kaivelua ja muuta paneutumista. Ja nämä hetket, jolloin pääsen näpyttelemään, pitäisi käyttää pieniin duunintapaisiin joita minulla on muutamia, eikä lätkyttämiseen.

Meillä on hyvän ystävän kanssa tapana chatata gmailissa illan päätteeksi aina jonkun aikaa. Pasteamme toisillemme linkkejä ja taivastelemme yhdessä maailmanmenoa ja nauramme lasten hölmöilyille. Ja ärsyynnymme riemastuneesti kaiken maailman pöljyyksistä. Kuten esimerkiksi siitä, että kaikkea kivaa, rauhoittavaa, tasoittavaa ja stressiä vähentävää pitää nykyään kutsua terapiaksi. On puutarhaterapiaa, saunaterapiaa, uintiterapiaa ja ystäväterapiaa. Ja sitten ihan tavallisista kissoista ja koirista on tullut äkkiarvaamatta tassuterapeutteja. Tassuterapeutteja! Hiljaa! Ja sitten sekin on hassua, miten viljelemisestä on tullut jokaisen kaupunkilaisen pakollinen kesäjuttu. Siis itsehän olen ihan viljelyhullu, viljelen sekä parvekkeella että mökillä ja sitä ennen palstailin, mutta juuri siksi voinkin naureskella ilmiölle, koska olen siinä sisällä osittain. Se mikä meitä erityisesti virnuilutti, on viljelytrendi, jossa rajatussa tilassa, esimerkiksi parvekkeella, kuuluu viljellä jotain mahdollisimman tilaa vievää kasvia, kuten perunaa. Perunaa, jota saa torilta sikahalvalla kesäisin. Tai kesäkurpitsaa, joka jää parvekkeella väistämättä rääpälemäiseksi ja jota saa myös sikahalvalla torilta. Viljelmät täytyy tietysti sijoittaa sellaisiin ihan hemmetin rumiin harmaisiin viljelysäkkeihin, koska ne ovat jotenkin tosi trendikkäitä nyt. Ja viljelmää kuuluu kutsua sissiviljelmäksi ja nähdä siinä kaupunkitilan haltuunottoa. Kutsukaa meitsiä vanhanaikaiseksi, mutta itse tykkään enemmän kasvattaa yrttejä ja pelakuita näteissä saviruukuissa.

Sitten mietin eilen sellaista juttua mennessäni Kätilöopiston ohi bussilla ja nähdessäni sen edessä ambulanssin, että synnytykseen voi soveltaa vanhaa sanontaa jumalasta ja ihmisestä muotoon "nainen päättää, luonto säätää". Ei se ambulanssilla synnyttämään saapunut nainen varmaan varsinaisesti suunnitellut, että synnytys alkaa pelolla ja pillit soiden, aivan kuten minäkään en suunnitellut synnyttäväni viikolla 35 keskellä juhannusyötä, koettuani massiivisen verenvuodon ja kuultuani lääkärin sanat "sydänääniä ei kuulu" ja kun ne alkoivatkin kuulua, huudot "ablaatio, hätäsektio!" ja päädyttyäni siitä huolimatta nopeaan ja helppoon alatiesynnytykseen jonka seurauksena syntyi yhdeksän pisteen vauva. Että nainen voi päättää kaikenlaista kivaa synnytykseen liittyen: ollaan altaassa, ei käytetä kivunlievitystä, kuunnellaan musiikkia, painellaan akupisteitä. Siitä huolimatta synnytys on niin rajua, vaarallista ja väkivaltaista hommaa, että voidaan päätyä kaikkiin mahdollisiin kivunlievitysmenetelmiin, käynnistykseen, hätäsektioon, vauvan joutumiseen osastolle. Ettei niihin fiilisteltyihin suunnitelmiin pidä liikaa kiintyä, ettei tositapahtumien kohtaaminen liikaa masenna. Ettei tunne itseään jotenkin huonoksi tai vääryyttä kohdanneeksi kun synnytys meni eri tavalla kuin suunnitteli. Itse kieltäydyin aika pontevastikin tekemästä mitään synnytyssuunnitelmia (paitsi sen, että haluan kaikki tropit) etten sitten kipuilisi sitä, etteivät asiat pysyneetkään kontrollissani. Meitä on tässä suhteessa moneen junaan, minulle avoimena pysyminen oli selvästi paras vaihtoehto, koska en saanut esikoisen synnytyksestä, joka oli objektiivisesti ottaen vaikea ja raskas, minkäänlaisia traumoja tai ahdistuksia tai pelkoja.

Nyt vauva hermostui, sillä on kauhia eroahdistus eikä äiti saisi tehdä oikein mitään eikä ainakaan mennä vessaan, ää!!

Toisen roska on toisen roina

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa kama-angstista, jota olen kipuillut Facebookia myöten. Joillekin ärtymykseni kirpputorimeininkiä kohtaan näyttäytyy selvästi sekä käsittämättömän että jotenkin henkilökohtaisena kuittailuna, olen esimerkiksi äitini kanssa vääntänyt tästä aiheesta jonkin verran. Siksi haluankin sanoa, että kannatan lämpimästi kirpputoreja, kierrätystä ja sen sellaista aivan erityisesti lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden suhteen, käyn itse paljon kirpputoreilla ja hankin käytännössä kaikki lasten ulkovaatteet Huutonetistä. Kirppareilla shoppailuun liittyy kuitenkin häiritsevä kerskakulutuksen sivujuonne, jota Pudonneita omenoita -blogin kirjoittaja osuvasti kuvaili. Ainakin itselläni lähtee kirppiksellä helposti lapaset kädestä ja mopo hanskasta: huomaan arvioivani nopeasti kirpputorin yleistason ja sovittavani ostelun sen mukaan: viime vuoden keväällä, pyöriskellessäni iltapäivällä Puu-Vallilan pihakirppiksillä Lipsin kanssa havaitsin heti, että kama oli sekä halpaa että aikamoista ryönää. Niinpä osteleiksin parit trikoohousut, jotka olivat vähän liian isot ja toisessa taisi olla reikäkin. Mutta halvalla lähti! No, ainakin toisista trikoista tuli myöhemmin rättejä, tuljuiset college-housut eivät vaan oikein miellyttäneet silmää tai sopineet minkään paidan kanssa yhteen. Tätä on käynyt minulle juuri lastenvaatteiden kohdalla useasti. Kama on niin halpaa, ettei haittaa vaikka tulisi hommattua vikaostoksia. Ongelma on vain se, ettei niitä trikoisia pöytärättejäkään tarvitse loputtomiin, etenkin kun äitini tuo joka kerta vieraillessaan lahjaksi erilaisia taikaliinoja ja mikrokuiturättejä.

Kaman ilmaisjakelukin on alkanut ahdistaa. Vuodenvaihteessa laitoin Facebookin annetaan -ryhmään ilmoituksen neljästä keittiöntuolista. Tuoleista kaksi oli hyvässä kunnossa, kaksi vaati pientä laittelua. Minuun otti yhteyttä pari melko härön oloista tyyppiä ja yksi, joka tuntui olevan tosissaan. Tämä viimemainittu sopi kanssani kolme eri noutokertaa ja perui jokaisen viime hetkessä. Anottuaan neljättä uutta mahdollisuutta pistin hommalle stopin ja sanoin, etten tykkää kovin monista ohareista. Eräs tuoleista kiinnostunut ruinasi kaupan päälle autokuljetusta Eiraan. Kun sanoin, ettei meillä ole autoa (kuten ei silloin ollutkaan) tyyppi kuittasi viestini tosi tylysti. Ärsyynnyin siinä määrin, että vastasin viestiin nälväisemällä ettemme olisi lähteneet ilmaistuoleja roudailemaan muutenkaan. Onneksi eräs vanha tuttava bongasi nurinani ja haki tuolit omalla autollaan, ne saivat varmaankin hyvän kodin.

Tuore esimerkki kama-angstista  kulminoitui viikko sitten, kun minua alkoi siivouspuuskassa raastaa  työhuoneessamme (meillä on sellainenkin, mutta se on tuleva Juhannuspojan huone) kuukaudesta toiseen notkuva vanha, risa pöytälamppu. Pöytälamppu on kaunis esine, olen saanut sen sukulaisilta 18-vuotislahjaksi ja se on muodoiltaan hieman Jugend-tyylinen. Lamppu on kuitenkin valitettavasti monella tapaa risa ja sen varjostin on hieman kärventynyt. Lampun simahtaessa puhuimme, että kätevä mieheni voisi korjata sen jossain vaiheessa. No, se jokin vaihe antoi odottaa itseään, kuten lapsiperheessä helposti käy. Rämä lamppu alkoi vituttaa siinä määrin, että kannoin sen eteiseen ja ilmoitin topakasti miehelle, että tästä lähin rikkinäisiä tavaroita katsellaan tasan kuukauden ajan ja jos ne eivät siinä ajassa korjaudu, ne lähtevät roskikseen. Mies oli ihan samaa mieltä. Kävi kuitenkin niin, että äitini tuli kylään ja vaati lamppua itselleen jotain tulevaa taiteellista projektia varten. Minua ärsytti tuo homma ihan periaatteesta, äitini on varsinainen harakka (kuten minäkin pohjimmiltani) ja huomaan haluavani koulia hänessä piilevää pula-ajan hamsteria, mutta suostuin antamaan lampun, kunhan minun ei tarvitse sitä enää katsella. No, kävi kuitenkin siten, että äidillä oli lähtiessä niin paljon kantamuksia, ettei lamppu sopinut mukaan. Äitienpäivänä oli vähän sama juttu, lamppua ei edelleenkään saatu kuljetettua meiltä pois. Lopputulos on se, että saamarin lamppu pyörii edelleen siellä työhuoneessa, pakattuna rumaan muoviseen Snoopy-kassiin. Tekisi mieleni kyörätä koko paska sekajätteeseen, mutta en jaksa kuunnella sitä nillitystä jota siitä seuraisi. Ja onhan toki ekologisempaa kehittää lampunjalasta jokin jännittävä amppeli-helmi-decoupage-taideteos kuin dumpata se kaatikselle.

Tuossa taannoin ostin sukat lapselle. Sukkien mukana tuli muovinen ripustinsysteemi. Ajattelin ensin säästää ripustinsysteemin "koska tästähän voi askarrella vaikka mitä". Sitten heräsin ja heitin ripustinsysteemin energiajakeeseen. Se päivä, jolloin alan askarrella ripustinsysteemeistä himmeleitä saattaa joskus hyvinkin koittaa. Se päivä ei kuitenkaan ole nyt, eikä huomenna eikä ensi kesänä. Siihen asti yritän haalimisen sijaan suitsia.

Viikonloppuna on ainakin kaksi ihanaa pihakirppistä lähikaupunginosissa. Saas nähdä, kuinka hyvin ylevät periaatteeni pitävät. Olen aika peto keksimään tarpeita lapsille, kun rahantuhlaus- ja kamanhaalintavimma alkaa kutkuttaa takaraivossa. Nyt tiukkana!

Lumbago

Kirjoitan lyhyesti, koska istuminen ei ole nyt paras vaihtoehto. Sain perjantaina täysin äkkiarvaamatta ikävän vaivan, noidannuolen. Olimme lasten ja ystävän ja häen lastensa kanssa Leikkiluolassa, kun kohotessani kumarasta pystyyn tunsin ristiselässä ilkeän vihlaisun. Näitä vihlaisuja tuli joskus raskausaikana, mutta ne katosivat heti. Tällä kertaa vihlonta ei loppunut vaan jatkui niin ikävänä, että oli pakko soittaa mies töistä avuksi. Seisominen ja kävely sattuivat, samoin istuminen. Selkä oli ookoo lähinnä maatessa selällään jalat koholla tuolin päällä. Arki on ollut pari päivää hyvin makailukeskeistä. Imetys ja esikoiselle lueskelu sujuvat, mutta muu ei oikein. Eilen nasautin taksilla lääkäriin (yksityiselle, tietysti, en ikinä kipeyden pahasti iskiessä jaksa jonotella, onneksi olemme kaikki olleet varsin terveitä) ja testien perusteella lääkäri teki saman diagnoosin minkä itsekin ehdin tehdä. Koska imetän, relaksantteja ei saa käyttää. Sinnittelen siis buranan, voltaren-voiteen, kylmäpussin ja näin äitienpäivän kunniaksi kuoharin voimalla. Vituttaa, mutta toisaalta yritän tukeutua siihen, että noidannuoleksi tämä ei kai ole kauhean paha tapaus, pystyn kuitenkin liikkumaan vaikkakin kivuliaasti. Ja tämän kokemuksen jälkeen tajuan varmaan pitää entistä parempaa huolta korsetin kunnosta.

Vesijuoksen ja vesipilatoin mutta se ei selkeästikään tässä jatkuvassa lasten nosteluun nojaavassa arjessa riitä. Minun pitää opetella nyt ergonomisempia nostotapoja (perjantaina nostin ihan klassisen väärin, pelkällä selällä vinosti, taakka kaukana kehosta) ja yrittää miettiä etenkin tuplavaunuja työnnellessä, miten toimitaan mahdollisimman ergonomisesti. Etsin netistä jo pari selkäjumppaa, joita alan tehdä päivittäin, kunhan selkäkipu tästä hellittää. On ärsyttävää vain maata, vaikka yritänkin ajatella Frida Kahloa. Onneksi sain rakkaalta mieheltäni ennenaikaisen äitienpäivälahjan jo perjantaina, iPadin. Nyt onkin ollut aikaa surffailla selkäsivujen ohella esimerkiksi Lupiinin arkistoja ja omia vanhoja Facepäivityksiä, hehheh.

IPad on mahtava, vaikka ei sillä voikaan juuri kirjoittaa. Ajatuksia bloggauksiin on syntynyt paljon, eniten haluaisin käsitellä aihetta "toisen roska on toisen roina", olen nimittäin kokenut viime aikoina aika pahaa krääsä- ja kirppariähkyä ja kokenut suurta zeniläisyyttä dumpatessani vanhoja vaatteitani Uffiin. Äiti protestoi, koska joukossa oli myös merkkivaatteita, mutta niillä muutamilla euroilla, jonka olisin mahdollisesti netonnut, en tee hirveästi mitään. Äitiysloma ja äitiyspäiväraha loppui, mutta Liiton tyttönä minulla on vielä yli puolet ansiosidonnaisesta käyttämättä. Saan siis onnekseni nauttia suunnilleen samanlaisena jatkuvasta elintasosta enkä joudu tuijottelemaan senttejä sen enempää kuin nytkään. Ei sillä, että olisin mikään holtiton tuhlari, päinvastoin, olen harkitseva kuluttaja, mutta en halua muuttua ylipihiksi tinkaajaksi.

Päätös

Olen pitkällisen puntaroinnin, arpomisen, vehtaamisen ja jahkaamisen jälkeen päättänyt luottaa intuitiooni. Intuitio käskee ottamaan Lipsin pois tarhasta ja näin ollen soitin viime viikolla tarhan pomolle ja otin asian esille. Prosessi on vielä kesken, tapaamme pääsiäisen jälkeen ja keskustelemme vaihtoehdoista, eli lähinnä niistä ohjatuista leikkipuistoista tai kerhoista, mitä näitä nyt onkaan. Mutta tämän muotoinen hoitojärjestely loppuu kesään mennessä ja siinä onkin sitten useita kuukausia ihan puhdasta kotoilua ennen kuin kerhot (jos sellaiseen pääsemme) alkavat syyskuussa. Puhetta oli "hoidon keskeytyksestä", joka voidaan tehdä enimmillään kahdeksi vuodeksi. Tämä on hyvä tietää, koska tarhapaikkoja on vaikeaa saada ja luultavasti alan vuoden päästä katsella työpaikkaa.

Miksi päätin tehdä näin? Syitä on monia, joista tärkein on kai se, että minua ahdistaa viedä Lipsi hoitoon. Tarha on naapurissamme ja hoitoa kolmena päivänä max 5 tuntia, joten käytännön järjestelyt eivät tunnu hankalilta. Ehkä eniten hiertää se, että minun ei ole pakko jättää lasta hoitoon (en käy töissä) ja jos lapsi jää sinne huonolla fiiliksellä, minulle jää huono omatunto. Ja nyt, kun Juhannuspoika ei ole enää jatkuvasti nukkuva pikkuvauva eikä minulla ole niin massiviista univelkaa (tai onhan sitä, tosi paljon, mutta meillä kuitenkin nukutaan yöt vaikka heräilläänkin), olen jotenkin hukassa sen suhteen, että mitäs sitä tässä seuraavat viisi tuntia tekisi? Yhtenä päivänä meillä on vauvamuskari, mutta muuten aamupäivät ovat vapaita. Käyn kirjastossa ja kaupungilla ja mietin siinä sivussa, että tämä saattaisi ehkä onnistua taaperonkin kanssa. Olemme aina liikkuneet paljon vaunuilla ja Lipsi viihtyy niissä edelleen niin hyvin, että nukkuu päiväunensakin joskus niissä. Juhannuspojan ollessa ihan pieni, meillä oli ennenaikaisuus-kontrolleja jonkin verran ja minulla oli yksi säännöllinen meno, joka on nyttemmin loppunut. Eikä yhdeksänkuisen kanssa sellainen vauvakahvila-hengailu tule enää kovin kauaa onnistumaan.

Yksi syy on se, että en ole tyytyväinen Lipsin tarhaan vaan siellä toteutuvat oikeastaan kaikki ne epäkohdat, joista nykytarhoja kritisoidaan. Henkilökunta vaihtuu jatkuvasti, sairastelee ja sitä on liian vähän, vaikka he parhaansa yrittävätkin. Pidän siitä, että tarhaan työllistetään maahanmuuttajanaisia (on aina ilo nähdä maahanmuuttajanaisia integroitumassa yhteiskuntaan eikä kulkemassa mykkinä ja hunnutettuina lastenvaunujen kanssa), mutta heidän työharjottelunsa kestää aina niin vähän aikaa, ettei heihin oikein ehdi tutustua. Tarharyhmällä on usein niin kiire, että ulos päästään vain vähäksi aikaa ja muutenkin kaikki aika näyttää kuluvan perusrutiineista selviytymiseen. Kunnioitan ja arvostan todella paljon tarhan työntekijöitä ja tiedän, ettei niihkaus ole heidän syytään. Tuntuu vain jotenkin ikävältä tuoda oma lapsensa paikalle lisäresurssiksi, kun hänet voisi hoitaa kotonakin.

Ja tästä päästäänkin sitten siihen syyhyn, joka oikeastaan katkaisi kamelin selän. Päivähoitokeskusteluun. Julkisen keskustelun tapa ärsyttää minua kovasti, koska se lyö syyllisyyden kärjen eniten äiteihin, jotka eivät useimmiten voi mitenkään vaikuttaa päivähoidon laatuun. Olisin varmaan töissäkäyvänä tosi ahdistunut lukiessani päivähoidon tilasta ja siitä, miten kanonisoitu Keltikangas-Järvinen argumentoi. K-J:llä on epäilemättä paljon hyviä pointteja, mutta hänen pitäisi keskittyä ohjeistamaan varhaiskasvatuksesta päättäviä tahoja eikä vanhempia, jotka yrittävät selviytyä ruuhkavuosista. On selvää, että päivähoito ON kriisissä, syntyy koko ajan lisää lapsia, tarhapaikat ovat kiven alla (yläkerran naapurin kaksi nuorinta ovat eri tarhoissa eri puolen kaupunkia - absurdia) ja vanhat tarhat pullistelevat lapsia, niin ettei kellekään riitä huomiota. En usko pikkulapsien olevan hauraita mimosoja, jotka särkyvät lopullisesti siitä, etteivät sillä sekunnilla pääse syliin (silloinhan kaikki useampilapsisten perheiden lapset olisivat ihan pilalla) ja joutuvat odottamaan vuoroaan (ainakin jälkimmäinen taito on erittäin hyvä, mikään ei ole karmeampaa kuin aikuinen, jota ei ole opetettu lapsena ottamaan muita huomioon).

Mutta kuitenkin kaikitenkin: Juhannuspoika ei ole enää kovin kauaa vauva ja jos tämänhetkiset suunnitelmani tulevat toteutumaan ja pää kestää, ajattelin olla kotona siihen asti kun hän täyttää kaksi (ehkä). Siinä vaiheessa kun hän on taapero, tuntuisi hassulta viedä isosisko hoitoon ja mennä taaperon kanssa puistoon. Tietysti tämä hoidonkeskeyttämispäätös vaatii aikamoista panostusta itseltä, että jaksaa keksiä menoja, kerhoja ja touhuja molemmille. Ehkä tässä on sitäkin, että koska lapsilukumme on nyt aivan varmasti täynnä, haluan nauttia pikkulapsiajan ihan pohjia myöten, siinä määrin, etten enää myöhemmin ala haikailla sitä takaisin. En halua kokea nelikymppisenä riskiraskautta vain siksi, että tunsin tässä elämänvaiheessa jääneeni jostain paitsi tai missanneeni jonkun vaiheen, näin kärjistäen.

Kannatan edelleen vahvasti subjektiivista päivähoitoa enkä identifioi itseäni "kotiäidiksi" vaikka sitä olenkin. Kotiäiti sisältää sanana konnontaatioita, jotka eivät tunnu omilta. Minua ei siis hevillä saa mihinkään kotihoitojeesustelu-puheeseen mukaan, vaan asetun näissä kiistoissa aina töissä käyvien beta-äitien puolelle. Uskon myös siihen, että jokainen perhe tietää, mikä heidän kohdallaan on paras ratkaisu näissä päivähoitoasioissa. Nyt tuntuu, että tämä ratkaisu on meille oikein, mutta pidätän oikeuden muuttaa mieleni.

Juhlaviikko

Juhlaviikko lähenee loppuaan. Mies oli talvilomalla ja kaikki oli aivan eri tavalla kuin yleensä. Miehen loma alkoi pienellä reissulla kavereiden kanssa ja sillä aikaa harjoittelimme ystävän kanssa lauluja toisen ystävän polttareihin ja hääjuhliin. Koska polttarilaulut ovat niitä samoja joita omissani aikoinaan hoilattiin, eli Junnu Vainion isojen poikien lauluja, oppi Lipsikin taas pari uutta tuhmaa sanaa. Se osaa niitä kyllä jo ennestäänkin, koska en ole vieläkään saanut lopetettua kiroilua. Mielestäni väite siitä, että kiroilu köyhdyttäisi sanavarastoa, on ihan paskaa. Päin vastoin, kiroilu höystää puhetta tarvittaessa mehevästi. Mutta ehkei kaksivuotiaan suussa.

Alkuviikosta kävimme Juhannuspojan kanssa värikylvyssä. Se kiinnostui kovasti mustikoista ja puolukoista, maisteli ja litisteli. Päähän lätkähtänyt maissivellitippa aiheuttikin sitten kovan vääryydenkokemuksen pienelle ihmiselle, mutta papiljottien tutkailu pelasti pakkasen puolelle painuneen mielialan. Kuulemma papiljotit ovat loistavia vauvanleluja: turvallisia, kevyitä, pinottavia ja halpoja, ärsyttelevät sopivasti suuta ja kieltä ja kehittävät siten suun motoriikkaa. Kuulemma niitä käytetään esimerkiksi suu-kitalakihalkiolasten kuntoutuksessa. Aina oppii uutta. Ostin meille sitten kotiinkin mustikoita, mutta homma meni ihan suttaamiseksi. Juhannuspoika ei liikkuvaisuutensa vastapainona osaa edelleenkään istua (liittynee ennenaikaisuuteen, en ole huolissani) joten isossa syöttötuolissa etenkin sormiruokailu muuttuu nopeasti rähinäksi.

Tiistaina olikin sitten oikeastaan tämän lomaviikon huippukohta, minun ja miehen ensimmäinen humputtelureissu. Vanhempani tulivat vahtimaan lapsia ja me lähdimme kotikaupunginosaan hotelliin ja syömään. Yksityiskohtiin sen enempää menemättä, oli kivaa. Ja ruoka oli hyvää, vaikka en arvostakaan sitä kun keskellä talvea laitetaan jälkiruokiin mansikoita, koska Epsanjasta lennätetyt, sisältä ihonväriset mansikat maistuvat vedeltä ja hötöltä. Skumppanjaakin kului ja join minibaarista yhden oluen. Olen 33-vuotiaaksi asti inhonnut olutta, mutta kun Juhannuspojan syntymän jälkeen kittasin saavikaupalla kotikaljaa edistääkseni maidontuloa (vaavihan ei alussa jaksanut syödä tissiä vaan minun piti pumpata kaikki maito, ja pumpulle heruminen on aina konstikkaampaa, plus oli kova helle) ja siinä sivussa huomasin tykkääväni ihan kalja-kaljastakin. Oh sitä seitinohutta hiprakkaa, joka pullollisesta olutta tulee, pitkän tauon jälkeen!

 Palatakseni talvilomaviikkoon, seuraavanakin päivänä juhlittiin. Rakas ystävä meni naimisiin karkauspäivänä ja kävimme hääillallisella fine dining -ravintolassa, taas ilman lapsia. Itse hääjuhla on viikon päästä (ja polttarit huomenna, hehhee), syömässä oli lähipiiri. Morsian oli kaunis kuin kielo sodanaikaisessa morsiuspuvussaan ja sulhanen viihdytti porukkaa kertomalla menneisyydestään teknopiireissä. Nauroin melkein pissat housuun, oli ihan mahtavaa istua syömässä ammattilaisen tekemiä ruokia ilman että kukaan heittää raivostuneena pastaa lattialle tai alkaa kirkua, kun maissinaksu menee väärään kurkkuun. Eikä tarvitse itse tiskata!

Tapasimme serkkuvauvaa, se on jo yli kuukauden ikäinen, jättiposkinen punapää. Hurmaavaa, että lähipiiriin syntyy pullerovauvoja, kun omat ovat enemmän mallia pulkannaru. Lipsin ravitsemuksen ihmeellisyyksiä on alettu selvitellä, sen kakka-asiat ovat edelleen ihan poskellaan. Ainakin verenkuva näytti hyvältä, ei ole anemiaa eikä allergia paljastu verikokeella. Epäilen silti, ettei lehmänmaito ole ainoa allergisoiva juttu, vaan on muutakin. No, aika näyttää ja onneksi on lapsivakuutus. Lipsi on noin muuten sairastellut hyvin vähän, vakuutuksesta ei olla saatu missään määrin "omia takaisin", mutta otimme sen silti Juhannuspojallekin, koska eihän näistä koskaan tiedä. Ja käytyäni kerran toteamassa, millaista härdelliä Lastenklinikan päivystyksessä on, turvaudun jatkossakin yksityiseen. Hyvinvointivaltion kannattajana ja veronmaksajana käyttäisin mielelläni julkisia terveyspalveluja, mutta jos ne ovat ihan paskoja, niin minkäs teet.

 Tänään tulee ystäviä blini-illastamaan ja huomenna juhlitaan polttareita. Juhlaviikko siis senkun jatkuu!

Jos kulkee takki auki kadulla

Eikös otsikko kuulostakin ihan Ultra Bran biisiltä?

Arvatkaas kuka ärsyttävä kakkos-hehkuttaja ei äänestänyt ollenkaan presidentinvaalien toisella kierroksella? No minä! Arvatkaas miksi? No siksi, että makasin kotona vuoteen omana, rintatulehduksesta johtuvassa kuumeessa. Kiitosta vaan, etenkin kun olin peräti yhden päivän ehtinyt nauttia palanneista elinvoimista mahataudin jälkeen.

Olin typerän huolettomasti kuvitellut, että "mulla ei selvästikään ole taipumusta rintatulehduksiin", koska niitä ei kahden lapsen imetystaipaleen aikana ole ollut. Muutama tiehyttukos kyllä, molempien raku-kurssien aikana, jotka sijoittuivat lasten pikkuvauva-aikaan. Silloin viiden tunnin imetystauko pamautti etenkin vasemman tissin kipeäksi pahkuraksi, mutta nyt rintani ovat niin sopeutuneet imetykseen, että hauskat retrokuosiset tissinsuojukset ovat ihan turhia, eivätkä rinnat koskaan tunnu erityisen täysiltä.

Perjantaina oli hurja ilma ja joukkoliikenne oli ihan hulirumpsis. Normaalin ratikkareissun sijaan kiirehdimme neuvolaan jollain omituisella seutubussilla, joka jätti meidät kauas tiilitalojen katveeseen, josta seikkailimme lumisia mäkiä pitkin metroasemalle. Metrokin oli rikki ja myöhässä ja sitä odottaessa tuli kuuma, joten avasin epäpukevan toppikseni. Perillä Hakaniemessä kelasin, että koska olemme myöhässä ja minulla on edelleen kuuma, en laita toppista kiinni (ajansäästö!) vaan ylitämme kadun neuvolaan ihan hetkessä. No, hetki riitti. Tunsin tuulenpuuskan tarttuvan vasempaan rintaani ikävän ahnaasti, mutta en jäänyt asiaa kummemmin pohtimaan. Neuvolassa, jossa kuopus sai influenssapiikin ja esikoisen puheen kehitystä kontrolloitiin (koko kontrolli oli ihan sketsijuttu, johtui siitä, ettei esikoinen kaksivuotisneuvolassa suostunut puhumaan vieraalle neuvolantädille kun oma oli sairaana. Samaisella neuvolakäynnillä otettiin esille mahdollisuus myös diabeteksestä ja kuuroudesta, koska Lipsi tykkäsi vielä kaksivuotiaana juoda pulloa ja koska se ei aina kuuntele käskyjä... neuvola on hyvä juttu, mutta tietty ongelmalähtöisyys on melko ärsyttävää) ja hyväksi todettiin, imetin vasemmalla rinnalla, kuten aina, koska olen vasenkätinen ja julki-imetys on siten vasurilla helpompaa. Vasta illalla kotona aloin tuntea rinnassa kipeän möykyn ja muistin takki auki leyhöttämisen. Toivoin kivun olevan ohimenevää ja menevän ohi lämmöllä ja imettämisellä.

Seuraavana aamuna, sikamaisen huonosti nukutun yön jälkeen olo oli selittämättömällä tavalla kurja, päänsärkyinen ja jotenkin vieraantunut. Oli kuin elämän filminauhan puhe ja kuva olisivat toistuneet hieman epäsynkassa, kaikki oli jotenkin vinksahtanutta. Menin kuitenkin uimahalliin (!) kuten sovittua oli, koska olimme Lumiksen kanssa joutuneet perumaan noin miljoonat aiemmat uimatreffit. Joskushan uimahalleilu poistaa alkavan flunssan, ainakin se sauna. No, olo ei tällä kertaa parantunut ja kotona tarmokkaasti imuroiva mies aiheutti huonoa omaatuntoa, kun oma olo oli niin vento. Päätin ottaa torkut ja ihmettelin yhä kipeytyvän tissin lisäksi kauheaa palelua. Säädin makuuhuoneen patterin maksimiteholle ja pyysin miestä tuomaan tumput (!) ja kaksi peittoa. Silti hytisin ja tärisin, sormet menivät kylmästä ihan tunnottomiksi. En silti tajunnut olevani kuumeessa, koska olen ollut kuumeessa ehkä viimeksi noin kahdeksan vuotta sitten. Vasta miehen diagnoosi ja korvakuumemittarin lukema 40 (se näyttää tosin aina vähän liikoja, ei minulla varmaan oikeasti niin paljoa sentään ollut kuumetta) saivat minut tajuamaan että tadaa, tässä on nyt meitsillä rintatulehdus kuumeineen kaikkineen. Torkuin inhottavaa kuume-koiranunta iltaan saakka, napsin ibuprofeenia, imetin, surffasin tabletilla vaikka päähän sattui. Edes miehen tekemä super-nom-lasagne ei maistunut, yskitti vaan ja päähän ja tissiin sattui. Myöhään illalla kuume laski jonkun verran, mutta seuraavan yön nukuin samanlaista hätkähtelevää, horteista koiranunta.

Sunnuntaiaamuna varasin lopulta päivystävältä lääkäriasemalta ajan (ei olisi tullut mieleenikään lähteä jonnekin Haartmaniin istumaan koko päiväksi. Kun ollaan kipeitä, ei ruveta harrastamaan lisäkidutusta odottelulla, tämä koskee sekä lapsia että aikuisia) ja lääkäri kirjoitti reseptin vilkaistuaan tissiä ylimalkaisesti. Käyntiin meni noin kolme minuuttia, taksa oli 90 euroa. Siihen päälle parit taksimatkat (ensimmäisessä apteekissa ei ollut tarvitsemaani antibioottia), apteekkilasku ja missattu vesipilates, tuli tälle takki auki leyhöttämiselle melko mukava kokonaissumma. Jotta hyvät kanssaäidit, pitäkää se takki talvella kiinni!

Onneksi antibiootit auttoivat nopeasti, vaikka vauvaparka huutaa ja pieree öisin, kun äidinmaito karvasteleekin äkkiä vatsaa. Nyt olen taas iskussa, toivottavasti seuraava tauti ei vaaniskele nurkan takana...

Helmikuisia kuulumisia

Kirjoittelen tätäkin tekstiä esikoinen sylissä ja kuopus vieressä lattialla. Kuopus on juuri oppinut ryömimään ja hiissaa itseään parhaillaan kenkälusikan luokse. Pitää taas ruveta imuroimaan (enemmän). Esikoinen sai osan Runebergin tortusta, jonka ostin mahataudista selviämisen kunniaksi ja rupsauttelee nyt vasempaan reiteeni, taisi tortussa olla maitoa. Onneksi maitoallergia on tuollainen lievä, lapsi ei tunnu pieruista kärsivän vaan ilmoittaa iloisena "pieju tuli". Olemme eläneet perinteisen lapsiperheen tautikauden, kaksi viimeistä viikkoa on vietetty aika tarkkaan sisätiloissa. Lukuun ottamatta maanantaista Ultra Bran keikkaa, jonne saimme Nassun kanssa liput, kuten 7000 muutakin. En ole ehkä koskaan ollut tuollaisella isolla jäähallikeikalla ja kokemus oli kyllä hämmentävän hieno: UB soitti loistavasti, laulajat olivat kymmenessä vuodessa kehittyneet entisestään, yleisö lauloi mukana. Virtuositeetti on aina hienoa todistettavaa. Tunnelma oli riemukas ja riehakas muttei örsöttävä, kolmekymppisellä yleisöllä ei maanantai-iltana ole intressejä vetää kännejä. Tajusin, että aika moni UB:n biisi sopii hyvin lastenlauluksi, etenkin Hauki.

Jatkan tätä viestiä kun esikoinen on nukahtanut. Kuopus nautiskelee iltapuuroa ja öpeltää. Nyt se hermostui, tyypillinen nukahtamista edeltävä reaktio. Tämän takia en ehdi blogata vaan ilmaisuntarpeeni tyydyttää Facebook. Nytkin olisi vaikka mitä havaintoja tämän elämän pienistä ilmiöistä, mutta just nyt ei muistu mieleen. Naureskelimme tänään ystävän kanssa, kun vihdoin taudeista parantuneina tapasimme, että emme muistaneet oikein mitään mielessä pöhisseitä puheenaiheita, vaikka parissa viikossa on näennäisen tapahtumattomuuden ohella tapahtunut kaikenlaista jännää, on tavattu uuden uutukaisia ihmisiä, seurattu ihmissuhdemyllerryksiä, käyty keikoilla ja sitä rataa. Että seuraavaksi kerraksi pitää varmaan tehdä lista ranskalaisilla viivoilla. Tämä jatkuva multitaskaaminen, univelka ja silmät selässä -elämä tekee yleisolosta jokseenkin poukkoilevan. Keskustelut katkeilevat, syvällinen ajatus haipuu taaperon kailotukseen tai omaan väsyneeseen möllötykseen.

On muuten aina yhtä hienoa tervehtyä! Itseäni vaivasi tosiaan ikävä mahataudin poikanen, uskon saaneeni sen maanantaiselta keikalta. Tautiin ei onneksi kuulunut ikävää tyhjentymistä, ainoastaan supistusmaisen aaltoilevat vatsankouristukset, jotka vetivät päiväksi petiin ja toisenkin päivän aika heikoksi. Ehdin jo hypokondrisesti epäillä saaneeni vatsahaavan, olenhan joutunut syömään epätavallisen paljon särkylääkkeitä, koska oikea hauikseni, jonka päällä nukun ja imetän, on alkanut kipuilla ikävästi jopa siinä määrin, että yksi muskarikerta piti jättää väliin. No, taisi olla vaan joku pieni pöpö. On suunnattoman tympeää sairastaa perheellisenä. Vaikka mieheni on todella osallistuva ja ahkera ja ihana, meillä on kuitenkin kaksi pikkulasta ja minä olen ainoa tissillinen. Makaamisesta tulee vielä ikävä päänsärky, eikä tabletilla surffaaminen ainakaan sitä paranna.

Jaa-a, tässä oli taas välissä tauko, jonka aikana kuopus nukutettiin, katsottiin jakso Pasilaa ja juteltiin. En muista, mitä vielä piti kirjoittaa. Mutta loppuun haluan jakaa hyvän vinkin: jos pesette ihan sikana pyykkiä koko ajan ja teillä on paljon eri värisiä vaatteita, sekä mustaa että valkopohjaista, niin käyttäkääpä dr. Beckmannin värin- ja liankerääjäliinoja. Lakkaavat kivat vaaleammat vaatteet harmaantumasta. Nyt, hyvää yötä! Palaan astialle, kun on jotain johdonmukaisempaa sanottavaa.

Ihmeellinen hetki

Tapasin tänään kaksi päivää vanhan vauvan. Vauva on lasteni ensimmäinen serkku, pikkuinen ja nyrpistelevä olento valkoisissa vastasyntyneen vaatteissaan. Miehen sisko oli kokenut hyvän ja hyvin tyypillisen synnytyksen, sellaisen joka alkaa supistuksilla ja etenee vääjäämättä ponnistusvaiheeseen ja välissä saadaan puudutusta ja harjoitellaan ponnistamista. Käly oli päässyt vauvoineen kotiin ihan ennätysnopeasti ensisynnyttäjäksi, maitokaan ei ollut ehtinyt vielä nousta. Oli hyvin koskettavaa tavata paitsi sukulaisvauva, myös aivan tuore esikoisvauvan äiti. Niin moni tunteista oli tuttuja: hämmennys, herkistyminen, pelko siitä että onnistuu jotenkin vahingoittamaan vauvaa, huoli maidon noususta, häilyminen kahden maailman välillä. Jossain vaiheessa tapaamista käly vetäytyi vauvan kanssa makuuhuoneeseen harjoittelemaan imetystä pienen kirahtelevan olennon kanssa ja minä pyysin lupaa päästä imettämään omaani. Siinä sitten imetimme vierekkäin hämärässä vihreiden seinien rajaamassa pesässä, puhuimme synnytyksestä, mietimme imetyksen kiemuroita, muistelimme Juhannuspojan äkkisyntymää, kumpikin päästi pienet itkut. Ihmeellistä ja ihanaa, äidiksi tulo ja äitinä oleminen. En ole koskaan kokenut mitään niin valtavaa.

Perinteikäs Wuosikatsaus

Teen vuosikatsauksen jo kuudetta kertaa. Repäisevää! Niin se aika kuluu.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Synnytin kolmessa tunnissa ja viisi viikkoa etuajassa, muutin uuteen kotiin, elin elämää nelihenkisessä perheessä, yhdistin työn ja perhe-elämän keväällä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Halusin näköjään ruveta jämäkämmäksi ja vähentää vatkaamista. Ja äidin kanssa riitelyä. Riitely onkin vähentynyt oleellisesti ja ehkä myös vatkaaminen, en enää sillai jää epämääräisesti kipuilemaan sanottuja juttuja, ainakaan paljon. Toisaalta tässä on vielä opittavaa. Ajattelin luvata tänä vuonna vähentää netin käyttöä pistämällä koneen kiinni tiettyyn aikaan illasta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä joo, itseni lisäksi läheinen ystävä jonka pojan kummiksi pääsin. Ja kaksi uutta hauskaa äitiystävää. On se vaan huvittavaa, miten synkroniassa useammankin äidin kanssa nämä lapset on päästetty! Olen ollut siinä uskossa etten koskaan pääse kenenkään kummiksi tai kaasoksi ja uskonut sen liittyvän eniten siihen, etteivät ystäväni ole naivaa ja poikivaa tyyppiä eikä esim siihen, että olisin huono ystävä, koska en selkeästikään ole, vaan aika hyvä. Poikiminen on ainakin ollut tiuhaa ja eräs läheinen ystävä on kihloissa. Tosin hän varmaan pitää pienet häät, joten en ehkä pääse sonnustautumaan esimerkiksi tällaiseen mekkoon, voe harmi. Pari läheistä on juurikin synnyttämäisillään, lapsukaiseni saavat ihan pian ensimmäisen serkun.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
En yhtikäs missään! Aika ankeaa, toivon että vuoden päästä vastaus on eri. Haluaisin kovasti edes Köpikseen.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Kai taas suurempaa mielen- ja elämänhallintaa, huolestumistaipumuksen vähenemistä.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Juhannusyön 25.6. kun synnytin Juhannuspojan. Se oli uskomaton, maaginen yö jolloin suuri pelko vaihtui suureen iloon, jolloin koin kuinka voimaannuttavaa synnyttäminen voi olla kun itse selviää vähillä vaurioilla. En koskaan unohda sitä yötä. Vaikka esikoisen synnytys oli tietysti omalla tavallaan kaikkein merkittävin synnytyskokemus, en muista siitä ihan kaikkea, koska olin lopussa niin kipeä ja väsynyt. Viime juhannuksesta muistan joka hetken.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Voisin vastata tähän esimerkiksi että työn ja perhe-elämän yhdistäminen tai pitää hengissä ja terveenä molemmat lapset. Kaikkein tärkein saavutus on kuitenkin, että sain keskosena syntyneen vauvan imetyksen onnistumaan. Näin paljon vaivaa ja se kannatti. Olen ihan saakelin ylpeä itsestäni!

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Jaa, ehkä se kun olen menettänyt hermoni kaksivuotiaalle ja se lohduttaa minua, on ollut aikamoinen tikarinisku. Ettei pienen pitäisi joutua aikuista tunnesäätelemään, huoh. Aivan varmasti näitä käy kaikille äideille, mutta silti.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Sain raskausaikana yhden rajun oksutaudin varmaankin lapselta ja menin siitä ihan ventiksi ja nestehukkaiseksi. Kummallista se nestehukka, ihan hutkulainen olo oli, piti ajaa taksilla kun jalat ei kantaneet. Onneksi tila korjaantui parissa tunnissa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Tämä meidän uusi koti oli tietysti tosi hyvä hankinta. Ja tuplarattaat, joissa kahden lapsen työntely sujuu melkein siinä missä yhdenkin.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lasten hillunta ja pötöily naurattaa päivästä toiseen. Ja tietysti aikuisten hulvattomat jutut myös, muistan nauraneeni kanssaäitien kanssa aika roiseille jutuille ihan hullun lailla. Harva asia maadoittaa naista omaan kehollisuuteen kuin kaikki synnytykseen liittyvä lihallis-verellisyys, siinä kyllä karisee sievistely. On aina jännää bondata intiimisti ihmisten kanssa, joita ei entuudestaan niin hyvin tunne.

13. Kenen käytös masensi?
No tuoreimpana tulee mieleen nämä äärijuutalaiset, jotka huorittelevat Israelissa pikkutyttöjä ja pukeutuivat sitten keskitysleirien uhreiksi. Että heitä ei saa kritisoida, koska holocaust. Härskiä logiikkaa ja uskomatonta että kukaan voi huoritella lapsia.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainaan, arkeen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Juhannuspojasta, uudesta kodista, imetyksestä, siitä miten helpolta vauvanhoito tuntuu.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Ammuu-orkesterin Leppäkerttu moi. Taapero laulaa sitä äärettömän koomisesti "ketokettu, keetokettu, muisk muisk".

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
No en ainakaan laihempi. Mites se oli, että imetys vie raskauskilot? Morjens!

c) rikkaampi vai köyhempi?
samarahainen.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
reippailleeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Sukujoulussa tunnelmallisesti ja sitten kotona vanhempien kanssa. Paljon ruokaa, aika paljon lahjoja. Kuuntelemalla Spotifystä hauskoja swing-joululauluja ärsyynnyttyäni monien suomalaisten joululaulujen masentavuuteen tai vaihtoehtoisesti tekopirteyteen.

22. Rakastuitko vuonna 2011?
Omaan vauvaan tietty, ja taaperoon joka päivä.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Pasila! Nytkin alkaa naurattaa kun vain ajattelen sitä sarjaa.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Vastaan joululahjakirjan koska se on tuoreessa muistissa. Rosa Liksomin Hytti nro 6. Kiehtova, visuaalinen, tenhoava, jotenkin sisälleen sulkeva kirja. Pyrin lukemaan sitä hitaasti, että kirja säilyisi mahdollisimman pitkään.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
No varmaan juuri se lastenmusiikkiorkesteri Ammuu.

28. Mitä halusit ja sait?
Vauvan, satoisan kurpitsapenkin, uuden kodin. Työn kevääksi.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Hmm, hain yhtä tosi ihanaa työpaikkaa joka olisi tavallaan ollut ihan täydellinen. Onneksi en silti saanut sitä, koska olin jo ekassa haastattelussa raskaana vaikka en sitä hakiessani ollutkaan. Työ olisi ollut äitiysloman sijaisuus, heh heh. Olisin halunnut verenvuodottoman raskauden ilman pelkoa, mutta sellaisia ei näemmä meikälle tule. Toisaalta raskaus sujui kyllä lukuunottamatta niitä vuotoja hyvin, olin reipas ja jaksava ja kaikki oli aina ultrissa justiinsa kuten pitää.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Alkuvuodesta tuli käytyä Docpointissa, mutta eivät leffat niin kolahtaneet. Syksyllä kävin Babykinossa katsomassa Piiat, joka oli oikein kelpo leffa. Se puhutteli siinäkin mielessä, että elokuvassa mustat naiset hoitivat valkoisten naisten lapset. Ja nykyään päiväkodeissa on tosi paljon maahanmuuttajanaisia työllistettynä, tiettyjä analogioita voi vetää. Tästä taisin kirjoittaa kalenteriinikin leffan kuluessa muutaman lennokkaan ajatuksen, mutta en saanut koskaan niitä koostettua kokonaiseksi postaukseksi.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 34 ja lähdin parin ystävän kanssa baariin. Istuimme Pirittan terassilla kuoharipullo nenän edessä ja katselimme loppukesäistä Helsinkiä ja kuuntelimme Juhlateltalta kantautuvaa keikkaa. Minulla oli suorastaan teinimäinen maailmojasyleilevä nousuhumala. Seuraava päivä menikin sitten aika uupeloissa merkeissä kun synttäri sattui arkipäiväksi, joten mitään kankkuspäivää ei voinut potea.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Tuskin mikään. Toivoisin että olisin sopeutunut nykyiseen asuinpaikkaamme kitkattomammin, vaikka rakastankin asuntoamme hurjasti, alueen tietty nuhjuisuus ärsyttää aika ajoin, vaikka meidän talo onkin siisti. Nuhjuisuus Kalliossa ei haitannut ollenkaan, koska se oli romanttista nuhjuisuutta.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011
Alkuvuodesta kasvavalle mahalle sopivia vaatteita, tunikoita ja mekkoja ja sensellaista. Mahaisin aika osui kesälle, joten pidin samaa violettia mekkoa kuin kesällä 2009. Sitten aloinkin käyttää imetysvaatteita ja -rintsikoita ja kärsin ajoittain niiden epäesteettisyydestä. En kuitenkaan raaski investoida hirveästi mihinkään uuteen, kun en nyt ajatellut loppuikääni imettää. Puistoilun takia hankin aikuiselämäni ekan toppatakin. Siinä on filigraaninapit ja kiiltävä musta pinta, mutta on se vaan tosi toppis. Hankin myös punaiset jokasäänkengät.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Perhe, ystävät, terveys.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
No jytky tietysti, oli aika ahdistuneet tunnelmat. Ja persujen jättäytyminen oppositioon. Arabikevät oli tosi hieno juttu, euron kriisi mietitytti vaikka olenkin hävettävän laiska perehtymään talouteen. Ja Venäjän mielenosoitukset jäivät mieleen. Ja nämä Occupy Wall Street -tyypit, joista en oikein osaa sanoa, ovatko kaloja vai lintuja. Esimerkiksi se Zeitgeist-porukka kuulostaa ihan häröltä.

37. Ketä ikävöit?
Läheiseni ovat olleet aika lailla tässä. Eräs sukulaistyttö on muuttamassa ulkomaille pysyvästi ja tuli ihan pikkuisen surullinen olo kun huomasi, kuinka irrallinen ja sulkeutunut hän oli jouluna. Tajuan sen hyvin, mieli on jo muualla.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
No tuo Juhannuspoika tietty. Ja sitten feministiäideissä on hauskaa, itseironista ja skarppia äitiporukkaa. Muutenkin näitä äitikavereita pulpahtelee sieltä täältä, tulee aina hyvä fiilis kun jakaa äitiyden lisäksi muitakin ajatuksia.

Berserk!

Olimme tänään perheen kanssa sukulaispojan synttäreillä Espoossa. Suunnittelin reissun hyvin, katsoimme reittioppaasta bussiyhdistelmän, varasin hoitolaukkuun viihdykettä taaperolle ja kantoliinan vauvalle. Ja vaippoja kummallekin. Suunnittelin myös vaatteet etukäteen. Kun sitten kokeilin mustaa harsopaitaa, huomasin sen olevan ihan liian ohut ja kesäinen. Sitä mukaa koko asu piti miettiä uusiksi siten, että se toimii myös kantoliinaa käyttäessä. Ja uusien vaatteiden kanssa imetysaluspaita ei sitten enää olisi toiminutkaan vaan piti vaihtaa päälle rintsikat. Koska halusin näyttää ryhdikkäältä enkä siltä, että sylissäni majailisi bassetti, etsin kuumeisen vimman vallassa kaarituellisia imetysrintsikoitani. Löysin ne lopulta pyykkikorin pohjalta pissan ja maidon hajuisina ja suihkutin niihin jasmiinihajuvettä. Paras mekkoni, se jonka kanssa imetys on helppoa, oli myös likaisena ja kosteana pyykkikorissa. Niinpä laitoin toisen mekkoni, sen jossa imetys on kauheeta kiskomista ja venytystä. Halusin juhlavoittaa harmaata mekkoa kimaltavalla bolerolla, mutta se oli hävöksissä, kuten myös pinkki bolero. Tässä vaiheessa piiputti ja kovaa, koko perhe sai kuulla kunniansa ja etenkin mies joutui kovan kurmotuksen kohteeksi siitä, että Juhannuspojan kestovaipat oli laitettu Lipsin kestovaippakoriin, "vaikka olen dymottanut, kenen kori on kyseesä". Ja niin, koruvalinnatkin menivät uusiksi, ja sisäkenkä-asiat. Toinen kirjailluista virolaisista folklore-tossuistani oli hävöksissä, joten jouduin ottamaan viininpunaiset samettisisäkengät. Niihin taas eivät sovi hopeakorut (niissä on pronssinväriset krumeluurisoljet) ja laitoin äidin tekemän sydänkorun. Se näytti kuitenkin graafisen mekon kanssa jotenkin urpolta, joten päädyin lopulta turkooseihin puupallokoruihin tajuten, etteivät ne ainakaan sovi filigraanisöpistelykenkien kanssa ja siinä vaiheessa myös tajusin, että eipä sillä väliä olekaan. Ketään ei kuitenkaan lastenkutsuilla meikäläisen tossuvalinta kiinnosta. Meikata ehdin vain kursorisesti, poskipunaa tuli tussutettua kiireessä antaumuksella.

Noo, ulkona huomattiin, että täällähän on ihan helvetin liukasta. Matkaan bussipysäkille meni kaksinkertainen aika ja roikuin vaunujen aisassa kuin hukkuva. Sitten huomattiin, että seutubussien pysäkki onkin paljon kauempana, aivan eri korttelissa ja sudittiin sitä kohti. Siinä vaiheessa reittioppaasta tarkkaan valittu seutubussi kaasuttikin ohi ja ällistelimme pysäkillä, mikäs olisi Plan B. No se B-vaihtoehto olikin sisäinen bussi, joten luikastelimme takaisin edelliselle pysäkille (tässä vaiheessa taapero alkoi marista). Onneksi bussi tuli pian. Vaihdoimme bussia isossa liittymässä ja jyräsimme vaunut jyrkkää liukasta mäkeä ylös jokerilinjan pysäkille, joka oli aika kaukana. Jokerikin tuli kohtuullisessa ajassa ja käytin bussimatkan meikkaamiseen. Kun nousimme määränpäässämme pois bussista, huomasimme että yksi tuplavaunujemme kolmesta pyörästä on mennyt niin sanotusti tussuksi. Kumi oli puhjennut jo aiemmin mutta mies oli paikannut sen menestyksekkäästi. Tai siis, se menestys kesti viikon. Olimme siis espoolaisen kehätien varrella melkein tyhjän vaununkumin kanssa ja seikkailimme juhlapaikalle omituista kiertoreittiä varten ja meinasimme liukastua noin sata kertaa ja vaunut viettivät hyvin voimakkaasti oikealle. Tässä vaiheessa huusin "haista vittu maailma" niin kiukkuisella äänellä, että taaperoa alkoi itkettää.

Perillä huomasimme, että juhlakalun lahja oli jäänyt kotiin. Samassa kassissa sijaitsivat myös juhlakenkäni. Riitelimme sihisten siitä, kumman syytä kotiin jäänyt kassi oli. Onneksi sankari ei lahjaa jäänyt kaipailemaan, ja isäntä tykkäsi että hyvä vaan jos lahja tulee vähän myöhässä.

Kyllä me se auto nyt taidetaan hommata. Liitytään sitten siihen kimppa-auto-judanssiin tai sillä lailla. Jep jep.

Hastaa vaasteeseen, kahdeksan satunnaista asiaa

Bleue haastoi minut vastaamaan haasteeseen jo jonkin aikaa sitten, kiitos! En olekaan vastannut näihin tosi pitkään aikaan. Koska reagoin myöhään, on tämä on vissiin kiertänyt jo ympäri blogimaailmaa niin tehokkaasti, että skippaan haastamisen ja keskityn vastaamiseen. Jos haluatte, napatkaa haaste tästä!

Kahdeksan satunnaista asiaa:

1. Saan kielen nenään. Lukiossa terveystiedon tunnilla kartoitettiin tätä taitoa ja vain yksi luokkakavereista lisäkseni onnistui tässä taidossa.

2. Olen vasenkätinen. Ihan mukava vähemmistö, tosin kerran en saanut yhtä (paskaa) työpaikkaa vasenkätisyyteni takia. Työssä olisi pitänyt maalata sapluunalla kuvioita lasten poskiin, ja lapsettomana parikymppisenä koko idea kuulosti oikeastaan ihan horrorilta. Etenkin kun niitä kuvioita ei saanut suunnitella itse.

3. Minulla on soinut päässä tosi pitkään Pasilan Karrelle palanut enkeli. Lauleskelen lapsille rai rai raita antaumuksella. Katson Pasilaa muutenkin ihan sikana, viime perjantaina meinasin pissata housuun kun nauroin niin paljon kohdalle, jossa Routalempi varjostaa tuhopolttajaa metsässä ja löytää taskustaan kuitin. Itse asiassa synnytyksenikin käynnistyi täysin äkkiarvaamatta kesken Pasilan. Kyseessä oli jakso nimeltä Stalkkeri.

4. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kovin pitkäjänteistä tai keskittymistä vaativaa. Jotkut lukevat pikkuvauva-ajan imetysmaratoneilla venäläisiä klassikoita, minä katselin Täydellisten naisten ja L-koodin boksit. Luen lähinnä kasvatusoppaita, lapsiaiheisia lehtiä ja sopivan helppoja historiallisia romaaneita. Joskus pidin itseäni vähän niinkuin lukeneena ihmisenä, saas nähdä milloin tälle mielikuvalle löytyy taas jonkinlaista uskottavuutta. Ehkä sitten, kun unet eivät koostu kolmen tunnin pätkistä.

5. Olen aina aiemmin inhonnut olutta ja köyhänä opiskelijana kärsin kovasti siitä, että halvin juotava baarissa oli kaljaa. Silti siellä baarissa piti käydä, toki. Nyt Juhannuspojan syntymän jälkeen join kuitenkin sammioittain kotikaljaa tehostaakseni maidontuotantoa (ennenaikaisuudesta johtuen Juhannuspoikaa ravittiin pari ekaa viikkoa pullosta, kun se ei jaksanut vielä syödä rintaa ja minua tarvittiin lypsykoneen jatkeena ainakin kahdeksan kertaa päivässä) ja yllättäen aloin pitää myös kolmosoluesta. Olenkin joskus perjantai-iltaisin tehostanut ikuista siivoamistani tölkillisellä olutta ja nauttinut paitsi pikku hutikasta, myös mausta.

6. Asun alueella, jossa en koskaan lapsettomana olisi kuunaan voinut kuvitella asuvani. Mutta viime talvena päätin ajatella laatikon ulkopuolelta ja taivuttelin miehenkin katsomaan ihanaa asuntoa. Ja täällä asutaan, loistavien kulkuyhteyksien päässä, kauniissa asunnossa jossa on parveke ja ikkunat kolmeen suuntaan. Samalla hinnalla olisimme saaneet Kalliosta ahtaan kolmion tai putkiremppakämpän ja nytkin sijaitsemme melkein Kallion naapurissa.

7. Jaksan kahden lapsen arkea pääasiallisesti suhteellisen täyspäisenä. Tietysti tussahtelen aina silloin tällöin ja menen siitä mistä aita on matalin. Olen kuitenkin yllättänyt itseni olemalla kärsivällisempi kuin odotin. Tämä on nostanut kovasti omanarvontuntoani.

8. Nukun perhepedissä Juhannuspojan kanssa, vaikka Lipsin kanssa uskalsin ruveta hommaan vasta sen ollessa jo iso vauva. En enää pelkää juurikaan tukehtumista tai sellaista ja perhepedissä ei tarvitse kunnolla edes herätä kun vauva vaatii ruokaa. Olen kuullut joidenkin neuvolantätien disauttavan perhepetiä, mutta ainakin omassa siihen suhtaudutaan possaristi.

Rautaa rajalle

Kävin eilen ottamassa hormonikierukan. Vaikka tiedän vanhastaan imetyksen pitävän hormonitoimintani olemattomana niin kuukautiskierron kuin libidonkin (huoh) suhteen, en halua kuitenkaan arpoa raskautumisella. Ystäväpiirissä on useammat "irlantilaiset kaksoset" ja koska suunnitelmissa ei ole tehdä kolmatta lasta enkä toisaalta uskoisi pystyväni aborttiin vahingon tapahtuessa, halusin pelata täysin varman päälle.

Hormonikierukka on vanha ystäväni, minulla oli sellainen kuusi ja puoli vuotta ennen lapsia. Olikin jotenkin huvittavaa tajuta, että otatin edellisen kierukan pois osapuilleen tasan kolme vuotta sitten. Ja siihen kolmeen vuoteen mahtuukin sitten kaksi lasta. Nyt kohtuni on palannut samaan tilaan, kantamaan vierasesinettä joka lopettaa kuukautiset ja ehkäisee raskaudet, mutta kaikki on kuitenkin aivan eri tavalla.

Itse asennus sattui yllättävän paljon. Menin paikalle rennon suvereenilla asenteella, onhan tässä hoideltu kaksi alatiesynnytystä ja kohdunsuukin varmaan pysyvästi vähän auki. Olin toki ottanut särkylääkkeen etukäteen enkä juurikaan jännittänyt, katselin vain gynekologinpöydän yläpuolelle kattoon liimattuja ruskeita tähtiä (tai ne olivat varmaan oikeasti kultaisia, mutta aamun valo sai ne näyttämään ruskeilta) ja mietiskelin niitä näitä, uusiin keittiöntuoleihin tulevaa verhoilua, spelttipuuroa, eteisen kaappien järjestämistä. Silti kipu pääsi yllättämään, minuutin ajan sattui samaan tyyliin inhottavasti kuin joskus hammaslääkärillä, kovasti ja kylmästi ja metallisesti. Kipu ei lainkaan muistuttanut mitään synnytykseen liittyvää. Mutta sitten kaikki oli ohi, kohtua vihloi vähän samaan tyyliin kuin jälkisupistusten aikaan kesällä, tutun ja turvallisen kuukautismaisesti. Äiti, joka oli Juhannuspojan kanssa käytävässä odottamassa, suostui ostamaan minulle miniatyyripullon Jägeriä, joka vei kivun paljon tehokkaammin kuin särkylääke.

En ollut kierukkaa hommatessani mitenkään erityisen haikea, vaikka tämä nyt tosiaan tarkoittaakin sitä, että lapsiluku on täynnä ja vauvat tehty. Ehkä sitten kun Juhannuspoika lakkaa olemasta vauva, haikeus iskee, mutta nyt olo on lähinnä helpottunut. Ei enää koskaan raskauden kanssa käsi kädessä kulkevaa pelkoa ja ahdistusta, ei vessareissujen fobioita, ei ajatuksia kuristavasta napanuorasta tai heti syntymässä paljastuvasta kehitysvammasta. Päin vastoin, olin lähes liikuttunut siitä hienosta, historiallisesti hyvin uudesta asiasta nimeltään naisen oikeus päättää lapsiluvustaan. Mielestäni kyseessä on merkittävä ihmisoikeus: harva asia aiheuttaa niin paljon surua ja kärsimystä kuin hallitsematon lisääntyminen kaikkine lieve- ja jatkoilmiöineen. Vielä omien vanhempien sukupolvi on tätä vahinkolapsiporukkaa, oma mummoni sanoi lapsistaan aina "kolme vahinkoa" ja äiti kantaa omaa ei-toivottuuttaan edelleen mukanaan. Itse tiedän olevani sekä hartaasti toivottu että lääketieteen avulla alkuunsaatettu, ja vaikka tieto siitä onkin joskus kuumottanut minua kaikkine siihen sisältyvine odotuksineen, tiedän ainakin olevani haluttu. Samoin on omien lasten kanssa: vaikka he saivat onnekseni helposti alkunsa, heitä oli suunniteltu ja mietitty hartaasti jo kauan.