Päätös

Olemme L:n kanssa kevään aikana pariinkin kertaan viritelleet laiskasti keskustelua juhannussuunnitelmista. Meillähän on ollut jo kuuden vuoden ajan tapana viettää kaverijuhannusta suvun mökillä. Tapa sai alkunsa melko pian seurustelun aloittamisen jälkeen ja on ollut kerrassaan ihana. Kuutena vuotena mökillä on käynyt varmaan pari-kolmekymmentä henkeä, kerrallaan enimmillään viitisentoista (silloin on kyllä ollut ahdasta). Mukana on ollut ihmisten tyttö- ja poikaystäviä, uudempia ja vanhempia tuttavuuksia. Joukossa on aina ollut tietty ydinporukka ja tiettyjä perinteitä, kuten kitara, humalaiset työväenlaulut ja erään ystävän lehmäkuvioinen kesähattu. Ja lähistöllä kummitteleva olento, joka mahdollisesti listii jonkun vieraista. Näistä asioista on ammennettu paljon naurua ja lämpöä, yhteisellä tekemisellä on vahvistettu siteitä. Viime juhannuksena, jolloin tunsin jo jonkinlaista aavistusta siitä, että tämä tulee olemaan toistaiseksi viimeinen juhannus tässä muodossa, painoin hetkiä erityisen tarkasti mieleeni. Lauantaiaamupäivän leppeässä auringonpaisteessa, krapulan herkistämänä (rakastan sitä tiettyä krapulaa, olen silloin jotenkin ihan kuoreton, itkun ja naurun läpäisemä ja haltioitunut), ystävien kanssa pihakeinussa jutellessa Tivoli Audiosta alkoi soida Saarenmaan valssi. Ihmiset vaikenivat ja kuuntelivat laulua, minä pidättelin kyyneleitä ja tiesin, että tämän hetken tulen muistamaan aina.

Vallitsevien olosuhteiden puitteissa tunsin jonkinlaista helpotusta, kun pari lähimmistä kertoi viettävänsä juhannuksen muualla. Jo aiemmin kypsynyt ajatus lakkauttaa mökkiperinne toistaiseksi sai lisäpontta. Juhannuksena laskettuun aikaan on enää runsas kuukausi ja joudun jo nyt juoksemaan vessassa koko lailla usein. Kännisyydensietokykynikin on jossain määrin vähentynyt, en tietenkään ärsyynny huppelista, mutta syvä humala lieveilmiöineen (olen tässä pariinkin otteeseen raskausaikana tajunnut ällistyneenä, miten monien ihmisten älykkyysosamäärä laskee hämmentävästi suhteessa nautittujen lasien määrään, kunnes jäljellä on kiukutteleva ja/tai pissakakkajuttuja jankkaava kaksivuotias... ehkä ihmiset juovatkin saadakseen kosketuksen sisäiseen lapseensa?) saa minut tuntemaan pakenemishalua. Vaikka lähipiirini ei pahemmin urpoile kännissä, totaaliselväpäisyys voi joskus tehdä olon omaa rakasta, kännistä miestäkin kohtaan hetkellisesti äkäisen. Ja kun itse toimii emäntänä vieläpä kaksipäiväisessä tapahtumassa, ei tilannetta voi paeta. Puhumattakaan siitä, että mikäli jotain tapahtuisi etuajassa, voisi olla todella haastavaa saada taksia tai muuta kulkuvälinettä metsätietaipaleen taakse. Juhannus on aina vaatinut myös melkoista organisointia, enkä tällä hetkellä koe valtaisaa innostusta siihenkään. Aina joskus olen tuntenut hetkellistä kitkeryyttä tajuttuani, että mikäli haluan jotain isompaa toimintaa, olen yleensä itse se, joka organisoi tapahtumat. Kitkeryydestä olen kuitenkin yrittänyt päästä eroon muistuttamalla itseäni siitä ilosta, jota olen järkkäilylläni ihmisille suonut, ja että en voi odottaa toisilta täsmälleen saman tyyppistä puuhakkuutta ja seurannälkää kuin itseltäni. Jotkut vain ovat enemmän zen kuin minä, joka tuntee kuihtuvansa ilman ihmisiä hiukan isommissakin joukoissa.

Olen miettinyt tätä yhteisöllisyyden ja elämännälän muuttumista raskausaikana ja etenkin sen jälkeen, äitinä. Olen todella onnellinen siitä, että muutama läheinen ystävä on raskaana samaan aikaan, pelkäsin nimittäin ihan aidosti jääväni melkolailla yksin vauvan kanssa. Tietysti vauvalla on isä, meillä läheinen ja rakas suku ja minulla muutamia niin läheisiä ystäviä, ettei äitiytyminen sitä horjuta, mutta juuri vertaistuen puuttuminen pelotti. Olen elänyt parisuhteessakin jo niin pitkään, ettei symbioosi pikkuperheenä riitä (eikä olisi taatusti minulle kovin terveellistä), uskon kaipaavani aikuisten ihmisten, erityisesti naisten (kyllä se vaan niin on, että ystävätasolla kaikkein lähimpäni ovat naisia, en osaa muodostaa ihan samanlaisia tiiviitä siteitä miehiin, en muista esimerkiksi oikein koskaan käyneeni yhdenkään miehen kanssa kahvilla paitsi jossain hänkipänkimielessä) seuraa. Ja muussakin kuin vauvakontekstissa. On ollut mielenkiintoista havaita oma rooli ystäväpiirin organisaattorina, olen nähnyt ihmisiä aivan selkeästi vähemmän tänä keväänä koska en ole ollut kutsumassa koolle baariremmejä tai keikkaporukoita kuin muutamaan kertaan. Organisoinnista luopuminen on ollut myös hyvin helpottavaa, on jotenkin rentouttavaa kun vastuu muiden viihtymisestä ei lepääkään omilla harteilla. En tietenkään ole lopettanut järkkäilyä kokonaan, tänäänkin lähti kaksi eri kutsua kivoihin kaveritapahtumiin. Ja juhannustakin on tarkoitus viettää ystäväpiirillä, tällä kertaa vain pikkumökillä Helsingissä. Ja hiukan pienemmällä porukalla, yksipäiväisesti.

Yhteisöllisyyden käpristyminen perhekeskeisyydeksi aiheuttaa minussa ajoittain surumielisyyttä. En koe olevani tehty pelkäksi ydinperheilijäksi, kaipaan toimintaa ja ihmisiä. Maailmankylässä oli ihanaa, pelkästään se, että ihmisiä virtasi jatkuvasti vastaan, tuon tuostakin pysähtyi juttelemaan tuttujen kanssa, istuttiin hiukan mutaisella nurmella syömässä kamputsealaissafkaa ja ystävä lauloi falsetilla Nina Hagenia sai minut tuntemaan, etten ole ihan ikäloppu, ettei se elämä ja hupi ja pilke mihinkään ole loppunut.

Ilme

Sukujuhlilla sain käsiini ryhmäkuvan vuoden takaa. Kuva on otettu sukulaisvauvan ristiäisistä ja siinä seison minäkin, melko sivussa. Ilmeeni on hyvin paljastava: vaivaantuneen vihamielinen hymyn yritys josta näkee heti, että vituttaa pahasti. Yleensä osaan, kuten aikuiset ihmiset tapaavat, loihtia kasvoilleni tarvittaessa aidon näköisen hymyn valokuvissa, mutta tuossa olen näemmä ollut liian huonotuulinen edes yrittääkseni.

Muistan ristiäisten tunnelman. Olin viime vapun aikoihin aika solmussa odotusten ja kehollisuuden kanssa, sen jälkeen aloitinkin heti terapian jossa solmut alkoivat aueta. Tuota ristiäistilannetta inhosin monestakin syystä, ensiksikin siksi, että monista tapakristityistä menoista juuri ristiäiset ovat mielestäni yksi ahdistavimmista: siinä puolustuskyvytön lapsi kastetaan kirkon jäseneksi vastoin sen omaa tahtoa. Tiedän kyllä olevani hiukan fanaattinen tässä asiassa, mutta muiden puolesta tehdyt uskonnolliset eleet aiheuttavat minussa joskus suoranaista raivoa. En esimerkiksi ikinä haluaisi kuulla, että joku rukoilee puolestani. Rukoilkoon rauhassa, mutta se on silloin rukoilijan oma asia, eikä tuosta eleestä koidu minulle yhtään mitään (paitsi vahvaa irtisanoutumisen halua). Vähän kuten en usko siihen, että "suojaavat ajatukset" kannattelevat raskauttani onnelliseen loppuun asti. Ymmärrän kyllä ihmisten tarvitsevan tuollaista taikauskoa ja useammin kuin kerran olen toivonut voivani itsekin turvautua kaikkeen pikku itsesuggestioon, mutta no, ei se toimi minulle. Siksi en usko pääseväni koskaan täysin eroon luontaisesta ahdistumisherkkyydestänikään: koen nimittäin näkeväni asiat kuten ne ovat, toisin kuin ne, joilla on kyky tuudittautua turvallisuudentunteisiin.

Toinen, minua ilman mitään järkisyytä ärsyttävä asia ristiäisissä oli niiden heteroseksuaalisen hedelmällis-konservatiivinen yleistunnelma. Naispappi (no, eivät ne nyt ristiäisiksi mitkään konservatiiviset olleet) oli viimeisillään raskaana ja joka paikassa vilisi muutenkin mukuloita. Koska olin itse vielä aivan keskeneräinen lapsipäätöksen suhteen (ja tietyssä mielessä toivoin jatkuvasti voivani ilmoittaa tyynesti ja varmasti, etten halua lapsia) äkäännyin myös tiedusteluista "milloinkas teiltä tulee ristiäiskutsu" etenkin kun tiedustelija tiesi hyvin, ettemme edes kuulu kirkkoon. Minulla on muutamia tärkeitä ystäviä, jotka eivät halua lapsia. Tiedän edelleen, jonkinlaista henkistä leiriä vaihtaneenakin sen "olen anomalia"-fiiliksen tilanteissa, joissa on paljon samanikäisiä, lisääntyneitä ihmisiä. Puhumattakaan nyt siitä, millaista on ollut olla lapseton joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten, millaista ihmettelyä ja painostusta esimerkiksi yksi työkaverini on saanut. Hän kertoi taannoin vastanneensa lapsitiedusteluihin "Luoja ei suonut", loistava vastaus joka tukkii kysyjän suun eikä silti vastaa sen tarkemmin varsinaisiin syihin. Koska ne syyt eivät kuulu kellekään.

Olen leikkinyt mielessäni tuolla nimiäis-ajatuksella pariinkin otteeseen. Ensiksikin, haluan sinne ihmisiä, joista pidän. Vaikka nimiäiset ovat kai ensisijaisesti sukujuhla, haluan pikku Munan juhliin ainakin muutaman ystäväni. Toiseksi, haluan niiden olevan iloinen ja värikäs juhla. Vauvat ovat hassuja ja palleroisia olentoja joilla on naurettavat makkarajalat. En halua verhota makkarajalkoja valkoiseen kaapumekkoon, en sytytellä valkoisia kynttilöitä enkä kuulla yhtään virttä, enhän vietä kenenkään hautajaisia. Minusta nimiäisissä voi olla vitsikäs kakku, musiikkia ja ehkä vähän viiniäkin. Eikä vauvaa tarvitse onneksi edes kastella, nimiäisten seremoniat kun ovat täysin vanhempien päätettävissä.

Tapasin taannoin pari sukulaisvauvaa tai taaperoikäisiä ne kai jo olivat, osasivat jo vähän kävelläkin. Pienokaiset olivat hauskan näköisiä vekkuleita, mutta en kyllä oikein vieläkään villiinny pikkuväestä. Mutta ei kai minun tarvitse muiden vauvoista niin villiintyäkään? Minua ei lainkaan häiritse tai ahdista oma suhtautumiseni raskauteen tai äitiyteen, sen sijaan odotukset joskus hiukan häiritsevät. Kolmattaan odottava ystäväni näytteli minulle taannoin ultrakuvia 12-viikkoisesta sikiöstään, hymyilin ja kommentoin niitä innokkaasti, minusta oli sympaattista nähdä edellisissä raskauksissaan hippisyistä ultrista kieltäytynyt ystävä niin täpinöissä mustavalkoisista printeistä. Itse en kuitenkaan ole esitellyt ultrakuvia kuin erillisestä pyynnöstä, olin taannoin töissä melko hämmentynyt kun minun tiedettiin käyneen rakenneultrassa ja ultrakuvia haluttiin sitten nähdä. Näytin ne toki ja kuuntelin myhäillen (ja sisäisesti tirskahdellen) ihasteluita, erityisesti "söpö" oli mielestäni hauska kommentti, tai siis oli sympaattista että joku pitää sikiötäni söpönä vaikken itse niin ajattelekaan.

Kotimme on käymässä läpi transformaatiota edes vähän vauvaperheemmäksi kodiksi. Olen pessyt ja lajitellut hulvattomia 70-luvun vauvanvaatteita ja tyhjentänyt vinttiä kaikesta kummasta ryönästä, kuten nahkaisista pikkihousuista. Hissi pitäisi mitata ja vaunut hankkia, pidän niitä ihan täytenä itsestäänselvyytenä meidän kohdallamme, vaikka sitten tunnenkin äitejä jotka suhtautuvat vaunuihin jopa kriittisesti. Tietoinen äitiys on minunkin intresseissäni, mutta en usko lähteväni ainakin heti kaikkeen mahdolliseen vaihtoehtoiseen, kuten vaipattomuuteen tai perhepetiin (luotan tässä asiassa hippiystävääni: kohta kolmen lapsen äitinä hän suhtautuu perhepetiin kriittisesti ja on silti hippi ja vielä varhaiskasvatuksen ammattilainen, eli ei voi ainakaan olla aivan täydellisen hakoteillä) tai pelkkään kantoliinailuun, vaikka äitiys epäilemättä tulee täyttämään maailmani uskon, että minulle ja vauvalle on parempi, etten ala heti stressata kaikista mahdollista käytänteistä, etenkin jos niitä leimaa tietty "neuvolat ovat väärässä ja kehitysmaan äidit oikeassa"-ajattelu, joka hiukkasen arveluttaa minua ainakin kokonaisuutena. Haluan nimittäin ainakin aluksi tukeutua ammattilaisiin, sitten kun oma äiti-viisaus ja lähdekriittisyys kasvaa, alkavat varmaan jotkut erikoismetoditkin innostaa.

Kolmevuotias Lupiini

Tulin tänään aamusella ajatelleeksi, että olen blogannut jo peräti kolme vuotta. Kuulun siis selkeästi old school-bloggaajiin, mikä on ihan hauskaa. On aina jännittävää huomata miten noviisin ujostelu vaihtuu "tätähän mä oon aina tehnyt"-itsevarmuuteen, vähän kuten aktivistiaikoina sitä ensin istui suu rusetilla kokouksissa ja sitten yhtäkkiä huomasi esittävänsä ideoita ja puhuvansa kantavalla äänellä ja nauttivansa jonkinlaista kunnioitusta ja luottamusta. Samaa koin bloggaamisen suhteen, koska aloitin blogini myöhemmin kuin ikiaikaiset suosikkini (olen aika blogikonservatiivi ja luen edelleen suunnilleen niitä samoja blogeja kuin vuonna 2006, vaikka tietysti muutamia uusia on tullut listaan) olin aika pitkään tunnustelevalla kannalla, kommentoin hyvin varovasti ja aina ehdottoman myötämielisesti. Myötämielisesti kommentoin kyllä vieläkin, olen yrittänyt pitää ohjenuorana että mikäli joku blogi ärsyttää, sitä on parempi olla kokonaan lukematta. Näen blogit kirjoittajien henkilökohtaisena tilana, jossa lukijoilla ei oikeastaan ole oikeuksia ainakaan vaatia mitään (myötätuohdun aina kun jollekulle valitetaan blogin tylsistymisestä: aivan kuin kirjoittaja olisi velkaa lukijoille järjestää elämäänsä jotain säpinää ihan vain siksi, että siten syntyisi mehukkaampia kirjoituksia) tai edes hirveästi puuttua "virheellisiin" käsityksiin saatikka kieliasuun tai muihin muotoseikkoihin. Blogin lukeminen on etuoikeus, ikkuna toisen maailmaan.

Tähän väliin pitää vähän rutista: kuukausi-pari sitten sain uuden työkoneen ja näppiksen. Koneessa on tietysti roppakaupalla raivostuttavia lastentauteja mutta kaikkein ärsyttävin uudistus on tämä näppis! Näppis on pieni, metallirunkoinen mäkkinäppis, jolla kirjoittaminen tekee kädet välittömästi kipeäksi. Mahdollisimman pienen koon takia lyöntivirheitä tulee koko lailla usein ja caps lock kliksahtaa päälle vähän väliä. En TAJUA tätä pienuuden itsearvoista ihannointia, eihän kukaan kuljettele mac prota laukussaan vaan mylly sijaitsee työpöydällä. Näppiksen kosketuskin on ärsyttävän keijumainen. Onneksi työni ei sinällään sisällä kirjoittamista sen enempää kuin sähköpostit vaativat, muuten olisin jo mellakoimassa mac-tuen huoneen edessä.

Kolmessa bloggausvuodessa elämäni on tietysti muuttunut pariinkin kertaan. Suurimpana muutoksena tämän raskauden ohella (raskaus on tietysti muutos, mutta se on myös tulos edellisistä muutoksista, kerrannaisvaikutus, vähän kuten se, että lukioon pääsyn ansiosta tapasin ensimmäisen poikaystäväni ja sitä rataa) näen runsaan kahden vuoden takaisen työelämään siirtymisen. Nykyinen, heinäkuussa loppuva työni on ollut ensimmäinen kunnollinen ja täysipäiväinen työpaikkani ja koko konsepti, se, että käyn päivittäin töissä, on valanut minuun haahuiluvuosien jälkeen enemmän itsetuntoa kuin melkein mikään muu. Tavallaan pidän kyllä vähän huolestuttavana sitä, kuinka paljon itsearvostukseni on ollut tästä työpaikasta kiinni, etenkin kun en ole mikään uraihminen eikä itse työ nyt ole aina ollut mitään riemua. Ehkä eniten on kyse siitä, että aloin jo jossain vaiheessa uskoa olevani jotenkin kelvoton ja viallinen, yleisesti sopimaton työelämään. Nyt sellaista tunnetta ei varmaankaan enää voi tulla, ei vaikka en heti äitiysloman jälkeen löytäisi töitä. Ja muutenkin, vaikka en näe itseäni kotiäitinä antaa äitiys epäilemättä aivan uuden merkityksellisyyden tunteen elämälle, en varmasti jonkun elämän keskipisteenä pysty kokemaan itseäni täysin kelvottomaksi.

Bloggaus on myös tuonut muutamia, oikein hyviä ystäviä joita en enää edes ajattele blogiystävinä vaan ihan ilman etuliitettä. Se on ollut tarkoituksenikin, osasyy bloggaamisen aloittamiseen oli halu tutustua joihinkin ihanan oloisiin bloggaajiin. Se, että myös minuun on aktiivisesti haluttu tutustua on hivellyt, on hauskaa kun omat kirjoitukset aiheuttavat muissa samastumisen ja kiintymisen tunteita. Ja on lämmittävää kuulla kehuja hyvistä teksteistä, vaikka ei suhtaudukaan kirjoittamiseen ammatti-vakavasti (koska silloin bloggaamisesta katoaisi ilo). Tämän vuoden aikana olen havainnut itsessäni selvää blogiväsymystä ja pidentyneitä päivitysvälejä. Se johtuu paljolti raskaudesta: olen tavallaan sisäänpäinkääntyneempi enkä koe luontevana jakaa kaikkia ajatuksiani yleisön kanssa. En myöskään enää tenuttele, ennen vanhaan minulla oli tapana purskauttaa hilpeän monisanaisia kännibloggauksia (oikoluin niitä kyllä aina sen verran etteivät ne vaikuttaneet ihan kauhean humalaisilta) viikonloppuisin. Muutenkaan en koe aivan samanlaista tarvetta taltioida kaikkea kokemaani tekstiksi ja kuviksi, uskon muistavani ihanat asiat muutenkin. Vauva-aika saattaa muuttaa näitä keloja aivan toisiksi, voi olla, että päivitystahtini kiihtyy tai sitten ei. En halua Lupiinista pelkkää vauvablogia, vaikka en koe olevani velkaa kellekään mitään (koska blogit eivät pelaa näillä velkajutuilla alkuunkaan) mutta en itse näkisi itseäni mieluusti huputtamassa pelkkää kestovaippa-asiaa. Vaikka vannomatta paras.

Bloggaaminen on minulle tärkeä osa itseilmaisua ja kommunikaatiota. Blogin kautta voin myös kertoa asioita, joiden yksityiskohtaiseen tai kahdenkeskiseen puimiseen rahkeeni eivät aina riitä. Terapia on yksi näistä asioista, en koe aivan luontevana ottaa asiaa esille seurassa kuin seurassa, mutta kirjoittaminen on helppoa ehkä juuri vastaanottajan kasvottomuuden ja lisäkysymyksettömyyden takia. Minulla on myös joskus vaikeuksia olla suora ja jämäkkä, jostain syystä se on täällä blogissa helpompaa. Koen että Lupiini on myös osa omaa käyttöohjettani.

Mistä tulikin mieleeni, että Lupiini olisi aika kiva nimi lapselle. Mutta toisaalta, se on bloginimeni ja siinä on jotenkin oudosti semipornahtava vivahde. Sama koskee erästä suosikkinimeäni Lolitaa, sellaista nimeä ei vaan voisi antaa lapselle, niin ihanalta kuin se suussa kuulostaakin (kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita). Nabokovin lisäksi tulee mieleen Broken Flowers, jossa päähenkilön nuoruudenheilan (ammatiltaan kaappien järjestelijä!) teinitytär on Lolita ja käyttäytyy esikuvansa mukaisesti veikistellen ja näyttäytyen muka vahingossa alasti. Nimistä emme ole päässeet täyteen yksimielisyyteen, on olemassa ehkä viiden-kuuden suosikkinimen lista. Niiden yhdistelykin on oma hommansa, kannatan itse kahta etunimeä (kolmen yhdistely se vasta rankkaa olisi) joiden pitäisi sointua toisiinsa ja sukunimeen. Huomaan pitäväni joistain suurten ikäluokkien nimistä äänteellisesti paljon mutta hylkääväni ne juuri liian selkeän 55-vuotias konttoristi -assosiaation takia. Pidän myös monista kansainvälisistä nimistä mutta pelkään niiden kuulostavan liian pompööseiltä. Sen sijaan logiikkaa, ettei lapselle voisi antaa samaa nimeä kuin tutun lapsella, en osta laisinkaan. Silloinhan sitä pitäisi periaatteessa keksiä jatkuvasti uusia nimiä, mikä on ideana ihan hauska mutta kohtaisi varmaankin käytännön hankaluuksia . Olen myös päättäväisesti luopunut ajatuksesta, että joskus tapaamani epäimiellyttävät ihmiset jotenkin tahraisivat oman nimensä. Jos annan lapselleni saman nimen kuin superilkeällä ex-opiskelututulla tai satunnaisella nettihullulla, eivät nimen kantajan ominaisuudet siirry vauvaan. Vaan päin vastoin: nimi puhdistuu. Suvusta emme luultavasti ota nimiä, sillä ei itseisarvona tunnu olevan merkitystä. Eikä suvussamme kai edes kulje mitään tiettyä nimeä vaan suurten ikäluokkien kaksoisnimiä (joille olen niiden yleisyyden vuoksi jotenkin immuuni) sekä sitten selkeästi vanhoja nimiä. On hassua ajatella, että edesmenneen mummoni nimi olikin papinkirjoissa ihan muuta kuin luulin, oikea nimi selvisi vasta hautajaisissa. Häntä oli koko elämän ajan kutsuttu lempinimellä, joka on myös itsessään oikea nimi. Siihen aikaan ei nimiä nähty ehkä tähdelliseksi vaihtaa, ainakaan etunimiä (sukunimiä tietty suomennettiin innokkaasti). Koska huumorintajussani on ilkeä juonteensa, vietän usein hilpeitä sunnuntaiaamuja naureskelemalla omituisen konstaileville ja pörhisteleville vauvannimille Hesarin syntyneet-palstalla. En kuitenkaan mainitse niitä tässä, koska en halua harmistuttaa ketään ja maut menevät miten menevät. Tiedän, että oma suosikkinimeni on joistakuista super-imelä ja itse taas inhoan sormenpäitäni myöten yhtä erittäin suosittua tytönnimeä, jota näkee nykyvauvoilla taajaan. Sitten on vielä sekin, että vauvahan saattaa näyttää aivan joltain nimeltä. Eksäni sai keskimmäiseksi nimekseen hauskan presidentti-nimen vain siksi, että hän oli aivan nimen näköinen vastasyntyneenä.

Nimeä, kuten muutakaan lapseen liittyviä juttuja emme varmaankaan ala pitää salassa. En ole yllätysten ystävä eikä lapsen nimellä YLLÄTTÄMINEN (ellei antaisi sen nimeksi jotain ihan hullua, kuten vaikka juuri Lolita) edes kuulosta kovin jännittävältä. Tietysti nimen julkistaminen tullee ajankohtaiseksi vasta lapsen synnyttyä, mikäli se nyt on saatu siihen mennessä päätetyksi.

Muistoja Italiasta, osa uno

Olemme L:n kanssa pitäneet lähes kaikilla lomillamme perusteellista matkapäiväkirjaa. Olemme oppineet vähitellen yhä pätevämmiksi päiväkirjailijoiksi, nykyään meillä on mukana sekä liimaa että pienet sakset, koska matkoilta kertyy jatkuvasti kuitteja, käyntikortteja ja näyttelykatalogeja, joilla on hauska kuvittaa vihkoja. Saan itse huonolla käsialalla tuherretuista kuvauksista ja vinkkeliin liimatuista kahvikupinalusista syvää tyydytystä: ammattini vuoksi joudun olemaan millintarkka sommittelija, on ihanaa joskus tehdä käsin juttuja vähän sinnepäin, ei kovin vakavasti.

Vaikka lentokoneen vaihtaminen on aina vähän hohhoijaa-hommaa ja siihen liittyy myös matkatavaroiden hukkumisen riski, on kahdessa lyhyessä lennossa puolensa etenkin jos toinen on 190-senttinen ja toinen raskaana eli kummallakin lievää riskintapaista saada laskimoveritulppa. Sitä paitsi lentokentissä on niiden tylsyyden lisäksi myös jonkinlaista ulkopuolisuuden ja läpikulun charmia. Munchenin lentokentällä oltiin erityisen tarkkoja ekojutuissa: kierrätysjärjestelmiä oli joka paikassa ja myymälätkin olivat jotenkin bio-henkisiä, luomukahvilasta nyt puhumattakaan. Onkohan Suomessa yhtään luomukahvilaa, saatikka että lentokentällä? Ilmainen teekin oli kiva juttu ja erityisen kivaa oli se, ettei tee rajoittunut pelkkään Earl Greyhyn vaan tarjolla oli niin rooibosta kuin yrttiteetäkin. Vaihtolento Italiaan tapahtui pienellä potkurikoneella, lentoemännillä oli piukat ja kurvitpaljastavat, räikeänliilat univormut.

Lensimme ensin Pisaan, jätimme matkatavarat säilytykseen ja lähdimme tsekkaamaan perusnähtävyydet. Vaikka Pisan torni on ehkä maailman nähtävyyksistä se kaikkein kliseisin, oli silti hämmästyttävää tajuta, KUINKA vino se tosiaan on. Ja äimistellä turisteja, jotka maksua vastaan kiipesivät torniin vapaaehtoisesti, huh sentään. Kiertelimme kirkossa ja hautakammioissa, puhuimme keskiajan ja renessanssin kuolemasuhteen eroista. Joidenkin hautojen päällä oli kuvattu nuoria naisia nojailemassa kirjapinoihin, en hahmottanut oliko siinä muotokuva kuolleesta vai edustiko nainen jotain jumaluutta, luultavasti jälkimmäistä. Nähtävyyskierroksen jälkeen törmäsimme äänekkääseen siirtolaismielenosoitukseen, kaikki marssijat näyttivät olevan mustia. Yksi heistä antoi meille italiankielisen flyerin, emme ymmärtäneet paljoakaan, mutta sanoma tuli suunnilleen selväksi. Italialainen mielenosoituskulttuuri eroaa suomalaisesta perin juurin (sattumalta olen törmännyt jokaisella Italian-matkalla johonkin demoon, joista ehkä hupaisin oli metsästäjien EU-kriittinen mielenosoitus Venetsiassa: gondoleissa mesosi vihaisia äijiä kiväärit olalla iskulauseita), tuokin marssi oli täynnä ääntä ja toimintaa. Tilanne olisi Suomessa näyttänyt jopa vähän vaaralliselta, mutta Pisan poliisit seurailivat toimintaa lungisti sivusta.

Aikamme vaellettuamme (ja törmättyämme sekä botaniseen puutarhaan että appelsiineja ympäriinsä ripotelleeseen puuhun) ostimme liput paikallisjunaan kohti Firenzeä. Maitojunan hitaus ei todellakaan harmittanut, oli ihanaa katsella varhaiskesäistä Toscanan maaseutua. Olin yllättynyt siitä, kuinka hennonvihreä ja lähes skandinaavinen Pohjois-Italian luonto osittain oli: vaaleanvihreälehtisiä vaahteroita ja vasta puhkeavia plataaneita, poppeleita ja kukkivia syreeneitä. Ja sitten toisaalta myös opuntioita ja palmuja. Monilla näytti olevan kotieläimenä muutamia kanoja. Talot olivat lämpimän keltaisia ja oransseja, niissä oli puolikkaista kukkaruukuista tehdyn näköiset katot ja vihreät ikkunaluukut. Viehättävintä oli, ettei taloista välttämättä osannut sanoa niiden todellista ikää, ne saattoivat olla yhtä hyvin kymmen- kuin kuusikymmenvuotiaiata. Monilla oli vaaleanliiloina ryöppyinä kukkivien wisterioiden varjostama kuisti tai pergola. Radanvartta pilkuttivat unikot.

Firenzen ensivaikutelma kytkeytyi tiiviisti rautatieasemaan, joka ei fasistisessa jyhkeydessään laisinkaan vastaa kaupungin muuta ilmettä. Se on tummaksi rapattua synkkis-funkkista ja vieläpä aika huonossa kunnossa. Arvelimme aseman olevan Mussolinin ajoilta ja Wikipedia todisti arvelumme oikeaksi. Hotellimme sijaitsi heti aseman vieressä ja parvekkeelta näkyi aseman lisäksi myös lumoavia Toscanan kukkuloita, valojonoja ja lukuisia kirkkoja. Olimme jo ehtineet todeta, että Italiassa pizza on primi piatti, eli eräänlainen alkuruoka. Huomio oli ihan ilahduttava, olin ehtinyt hiukan harmitella viikon listeriatietoista pizzakuuria ja sen aiheuttamaa painonnousua, mutta pizzat olivat pääosin maltillisen kokoisia ja sisälsivät huomattavasti vähemmän täytteitä kuin Suomessa. Oikeastaan tuo vähätäytteisyys tuntui aivan loistavalta, miksi suotta laittaa viittä-kuutta täytettä jotka syövät tehoa toisiltaan, kun muutama, priima-aineksista koostettu täyte taas tulevat ohuella pohjalla paremmin esiin. Ylipäätään makujen yksinkertaisuus italialaisessa keittiössä ihastutti: lempiannoksekseni muodostui pian pasta arrabiata, hampaisiintuntuviin pennemakaroneihin sekoitettu chilinen ja valkosipulinen tomaattikastike.

Gelaterioita ja pastisserioita oli joka kulmalla, kuten myös lumoavia enoteekkejä. Gelateriat jätimme väliin (sääkään ei olisi suosinut jäätelönsyöntiä) mutta viinin lisäksi oliiviöljyjä ja keksejä myyvissä enoteekeissä piipahtelimme tuon tuostakin. Huokailin onnesta: miten kauniisti kaikki oli pakattu! Cantucci-keksit, koristeelliseen paperiin käärityt taatelikakut, ihanat oliiviöljypullot, kirjavat ja mielikuvitukselliset pastat. Sain puhdasta iloa pelkästään tuotteiden katselemisesta, vaikka kyllä me ostimmekin niitä: matkalta päätyi mukaan kymmenisen erilaista tapenadea sekä kahviin säilöttyjä kastanjoita. Ja luonnollisesti niitä cantucci-keksejä, joita varsinaisesti dipataan Vin Santoon mutta ainakin meistä tuntui, että ne maistuisivat mainioilta myös Jalluun imeytettyinä.

Firenzessä ei ollut tarpeen perehtyä joukkoliikenteen saloihin, vaikka se näyttikin varsin toimivalta. Ikkunamme alle rakennettiin ratikkaraiteita, mutta yhtään ratikkaa emme bonganneet vaan joukkoliikenne hoitui bussien voimin. Vanhassa kaupungissa bussit olivat minikokoisia sähköbusseja, kerrassaan hymyilyttäviä kapineita jotka kuitenkin selvästi vetivät sisäänsä aika ison joukon ihmisiä. Hotelliltamme oli jonkin verran kävelyä tärkeimpiin nähtävyyksiin, mikä onkin mielestäni aina hyvä ja taisi olla yksi valintakriteeri. Hiukan kauempaa saa halvemmalla ja sitä paitsi liikuskelu tutustuttaa turistielämän lisäksi myös paikalliseen menoon. Vaikka Firenzessä on kyllä vaikea sanoa, mikä on paikallista, onhan kaupungissa enemmän turisteja kuin asukkaita. Firenzessä sattui olemaan parhaillaan kulttuuriviikot, mikä oli sekä hyvä että paha turistin kannalta. Museot olivat nimittäin pääosin maksuttomia eli niihin oli normaaliakin valtavammat jonot. Toisaalta meillä ei ollut mihinkään kiire ja säästimme kieltämättä pitkän pennin pääsemällä ilmaiseksi Accademiaan ja Palazzo Pittiin. Ufficiin olimme ehtineet ostaa liput jo Suomesta. Palazzo Pittiin ja sitä ympäröivään Bobolin puutarhaan livahdimme ovelasti takakautta, puutarhaportista ja vältimme näin jonotuksen aivan tyystin. Olin erityisesti vaatinut, että tällä matkalla pitää nähdä myös puuutarhoja, eikä Boboli omituisine totoro-patsaineen ja hämärine serpentiiniteineen tuottanut pettymystä. Puutarhassa kohtasimme myös valtavan, hellyydenkipeän mustavalkokissan, joka heittäytyi heti L:n jalkoihin ja paljasti jättiläismäiset, puutarhavatun kokoiset ja väriset varpaansa. Varvaskissa olikin yksi niistä harvoista näkemistämme kissoista: toinen asusteli kirkon sisäpihalla paksuna ja hoidettuna. Yhtään koditonta eläintä emme nähneet, mikä oli ilahduttavaa.

Itse Palazzo Pitti oli valtava renesanssilukaali yltäkylläis-ylellisine huoneineen. Näimme Botticellia, Raffaelloa ja Titiania joista viimeksimainitun nimi piti hyvin paikkansa: kaikilla niillä punapäillä oli yleensä rinnat paljaina. Seinien lisäksi katot olivat täynnä tarinoita: Raamatun tarinat ja roomalaiset jumaluustarut vaihtelivat huoneesta toiseen. Erääseen huoneeseen oli koottu "häiritseviä töitä", joukossa oli nukkuvaa lasta esittävä maalaus, jonka mallina oli toiminut kuollut pikkulapsi. 1900-luvun taiteeseen suuntautuneena innostuin kuitenkin eniten gallerianäyttelystä, johon oli koottu uudempia töitä joissa näkyi antiikin vaikutus. Näin jopa yhden suosikkini, Chiricon maalauksen, jossa oli leikitelty niillä hassuilla perspektiivivirheillä joita vielä renessanssimaalaritkin mestarillisuudestaan huolimatta tekivät. Ylipäätään renessanssitaiteessa kiehtovinta oli tarkastella ajan ilmaisukeinoja, samankaltaisuuksia ja toisaalta valtaisia eroja eri taiteilijoiden välillä. Suppeasta aihemaailmasta ja mahdollisimman realistiseen kuvaukseen pyrkivästä ilmaisusta huolimatta taiteilijoilla oli selkeästi oma tyylinsä: toinen taisi mestarillisesti valon ja varjon käytön, toisella kankaan kuvaaminen saavutti lähes impressionistisia piirteitä, joku oli selvästi erikoistunut kasvoihin. Neitsyt Maria ja Jeesusvauva-kuvat ovat kiehtoneet minua aina erityisesti: niissä näkee nimittäin huomattavan usein Mariassa taiteilijan rakastajattaren kasvot ja ukkomaisen Jeesusvauvan piirteissä taiteilijan itsensä. Ja kun tämä Jeesusvauva imee Marian rintaa, muuttuu asetelma oikeastaan varsin härskiksi.

Löysimme Firenzestä myös aivan hulluksitekevän ihanan luomutorin. Torilla myytiin paikallisten tuottajien luomujuustoja, tapenadeja, kasviksia, teetä, oliiveja, kaikkea mahdollista ihanaa ja sen lisäksi myös taidekäsitöitä. Ostimme torilta erään häälahjan ja meille kotiin jugend-henkisen kehyksen sekä niitä tapenadeja. Kaikki oli niin kaunista ja harmonista, pöydät oli koristeltu syreenein ja omenankukin, tunnelma oli toriksi hyvin rauhallinen. En voinut olla miettimättä, kuinka onnekasta on olla kolmekymppinen ja osata nauttia kaikesta tuollaisesta: vaikka olen aina ollut esteetikko, en varmaankaan olisi kymmenen vuotta sitten edes pysähtynyt luomutuotteita myyvälle torille, aivan kuten en koskaan käynyt Hakaniemen hallissakaan, tai ostanut pikkukaupoista erilaisia teelaatuja.

Kävimme luonnollisesti myös lukuisissa kirkoissa. Useimmat kirkot oli koristeltu taidokkain intarsiakuvioin, mutta jotkut fasadit olivat jääneet hassusti kesken, kun mahtisuvulta olivat rahat loppuneet tai jotain vastaavaa. Kirkoilla on taipumus matkan jälkeen sulautua mielessä yhdeksi, niin samankaltaisia ne ovat kuitenkin keskenään (erotuksena kyllä Barcelonan Sacrada Familia). Lasimaalauksia, ristiinnaulitun kuvia, korkeita holvikattoja. Mielenkiintoisinta on yleensä tarkkailla niitä, jotka ovat tulleet kirkkoon sytyttämään kynttilöitä ja rukoilemaan. Katolisuuden epäilemättä hyviä puolia ovat juuri nuo kynttilänsytyttämiset ja Ave Mariat rukousnauhoineen, ne jotenkin konkretisoivat ja rutinoivat uskonnonharjoittamisen vähän hampaidenpesun tai vastaavan arkieleen kaltaiseksi. Ja rutiinit tekevät ihmiselle hyvää, antavat turvan ja jatkuvuuden tunnetta. Useissa kirkoissa olisi päässyt kiipeämään myös kupoliin, mutta annoimme olla. Olen käynyt Pietarinkirkon kupolissa, kivunnut loputtoman matkan natisevia lautaportaita ja se saa riittää.

Mihin ikinä menimmekään, oli joka paikassa valtavia laumoja koululapsia. Mietimme, oliko Italiassa mahdollisesti joku kevätloma alkamassa vai minkä takia koulukkaita parveili massoittain. Eräästä kahvilasta pakenimme lopulta korvat soiden sitä mekastusta. Kyllä suomalaisetkin kymmenvuotiaat osaavat möykätä, mutta Italiassa ollaan metelöimisessä ihan omalla tasollan: usein jo nuorilla tytöillä on jatkuvasta huutamisesta rämeä ääni. Muuten pohjois-italialaiset olivat hämmentävän saksalaisia sekä ulkonäöltään että käytökseltään: melko muodollisen kohteliaita ja pidättyviä, poskisuudelmia emme tainneet nähdä kertaakaan. Myös yleinen siisteys ja järjestelmällisyys vakuutti pedanttiudellaan: missään ei ollut roskia ja heti aamun sarastaessa jäteautot rynnistivät kapeille kujille. Eikä liikennekään näyttänyt kovin kaoottiselta. Koska olen joissain asioissa aika turvallisuushakuinen tylsimys, nautin selkeydestä ja siisteydestä. En enää tässä iässä pane niin arvoa epämääräisyydelle ja myöhästelyille... Italiassa vielä pedanttiuden kääntöpuolena esiintyvä tympeys ja kauneuden alistaminen käytännölle puuttui täysin. Pieninkin yksityiskohta: messinkiset ovisummerit asuintaloissa, katukyltit ja valokatkasijat olivat kauniita ja klassisia, mietittyjä. Junassa oivalsin, että en vihaakaan maaseutua sinällään (Suomessa koen ajoittain lähes fyysistä ahdistusta maaseudulla ja alan uikuttaa haluavani kivitalojen keskelle nyt heti) vaan nimen omaan suomalaista, huippuitkettävää ABC-maaseutua. Aukeita, mustia peltoja joita halkovat moottoritiet ja hirviömäiset tankkauskeskukset, laatikkomarketit ja itsemurhatilastoja kartuttavan näköiset pientaloalueet, joissa talot ovat tiiviisti toisissaan kiinni mutta niiden ympärillä levittyy pelkkää aukeaa ja ankeutta. Italian maaseutu sai minut päästämään jatkuvia iuh ja aah-äännähdyksiä ja haaveilemaan kliseisesti talosta Toscanassa. Kuinka ihanaa sellaista maaperää olisi sitäpaitsi viljellä, kuinka pitkä kasvukausi olisi!

Päätän tähän ensimmäisen osan Italian-muisteloista, palaan kakkososaan, Ufficiin ja Bolognaan taas kun ehdin.

Puuhasteleva maanikko tässä

Matkapäiväkirja-parkani lojuu edelleen työpöydälläni orpona, kuten myös kameran muistikortinlukija. Osa matkakuvista on käsittelemättä ja flikraamatta, vappukuvista puhumattakaan. Nämä toukokuut ovat tällaisia, täynnä toimintaa ja kiirettä. Yhtenäkään iltana en ole ollut kotona ennen kahdeksaa ja sen jälkeen olenkin möllistellyt tuijottavana ja uuvahtanut pian peittojen väliin. Kirjoja en ole ehtinyt lukea ja taimiasiatkin ovat vähän retuperällä. Onneksi ystävä lahjoitti tuhteja chilin- ja tomaatintaimia ja vielä talvikurpitsankin. Pikkumökki alkaa viedä melkolailla aikaa, mikä onkin hyvin ihanaa.

Toivon ehtiväni palata matkakuulumisiin huomenna, silloin on nimittäin tiedossa vähän löysempi päivä. Viikonloput näyttävät melko varatuilta, mutta mukavalla tavalla, tiedossa on juhlia ja maanmuokkausta ja sen sellaista. Haluaisin ehtiä myös siivota, minuun on iskenyt avaruuden ja väljyyden kaipuu ja erityisen, palavan inhoni kohteeksi on kehkeytynyt eteisen valtava, ei minkään värinen matto. Haluan maton huuthemmettiin lattiaa rumentamasta ja pölyä keräämästä. Sama koskee avohyllyjä, olisi ihanaa jos tavaran voisi piilottaa kaapien sisään, siinä silmä lepäisi.

Olen myös tavannut vauvan. Jotkuthan tapaavat vauvoja ihan jatkuvasti, mutta minä en juuri koskaan joten tapahtuma oli siinäkin mielessä varsin merkittävä. Vauva oli ihan erityisen suloinen mustine hiuksineen eikä sen sylissä pitäminen vaikuttanut kovinkaan monimutkaiselta. Seurueen vauvakonkari demostroi, kuinka helppoa vauvan pitely oikestaan onkaan, mutta itse olin vielä vähän alkukankea ja pidin molemmat kädet ratissa, niin sanoakseni.

Tänään menemme teatteriin, katsomaan Kalavaletta. Hauskaa!

Helakkaa vappua kaikille!

Harmin paikka, turboahdetut päivät eivät vieläkään ole antaneet myöten kunnon matkaraportille. No, ihan pian, ihan pian! On hassua viettää ensimmäinen selvä vappu sitten viisitoistavuotiaan, hassua ja kivaakin. Viime vappuna oli aika kamalaa kun perjantai oli työpäivä ja piti tavata uusi pomo ja yrittää epätoivoisesti feikata, ettei olisikaan kahden päivän paranoia-migreeni-krapulassa. Toivottavasti jaksan suhtautua pitkämielisesti humalaiseen kansaan, koska olen kohta lähdössä seikkailemaan itäiseen kantakaupunkiin... ja huomenna vähän seesteisemmälle piknikille Kumpulanlaaksoon.

Siellä oli ihanaa

Pelosta ja kiukusta

Italian matka meni kerrassaan loistavasti, suurin vastoinkäyminen oli, että tilasin kerran vahingossa maitoa (latte) kun piti tilata maitokahvia (caffe latte). Kaikki sujui siis kivuttomasti ja helposti, jaksoin kävellä (en itse epäillyt omaa jaksamistani hetkeäkään, mutta olen oikeasti pannut viime aikoina merkille, että on ihan yleistä olettaa raskaana olevan naisen muuttuvan täysin liikunta- ja ehkä myös ajattelukyvyttömäksi valaaksi, joka puuskuttaa avuttomana ja passuuttaa muita. Näkemys raivostuttaa minua, mutta toisaalta taisin itsekin uumoilla jotain sen suuntaista ennen omaa raskautumista). Minulta kyseltiin töissäkin kovasti, lepäsinkö nyt varmasti tarpeeksi. En oikein tiedä, mihin perustuu käsitys, että kolmekymppinen ihminen äkkiä kadottaisi kaiken arviointikyvyn mitä omaan jaksamiseen tulee, eiköhän keho kerro aika lailla heti kun se alkaa piiputtaa.

Olen oikeasti aivan helvetin huonolla tuulella tätä kirjoittaessani. Sinkoilen piikkejä ja puolittain toivon niiden löytävän kohteensa, puolittain en. Inhoan sitä, kun minusta tulee tällainen piilovittuileva vittupää. Tiedän, miten ärsytyksen mekanismit menevät: niitä tulee ilman kohteen provosointia, joskus jokin juttu vain ärsyttää... kun olin edellisen kerran Italiassa ja intoilin sieltä tultuani ystävälleni "keränneeni valtavasti simpukoita" ystävä puuskahti täysin avoimesti: "mitä helvettiä sä teet niillä simpukoilla?". Loukkaannuin vähän moisesta ja samalla riemastuin: noin suoraa puhetta! Toivoisin viestiväni ympäristölleni, että minua saa joskus humauttaa kirveenhamaralla päähän. Se on paljon parempi vaihtoehto kuin ihon alle kaihertamaan jäävät opuntianpiikit.

Minua raivostuttaa se, että kun kaikista peloistani huolimatta lähdin matkalle raskaana, selätin päättäväisesti lentopelkoni, en neuroillut kovin näkyvästi listeriariskistä, typistin yleisen ahdistukseni ja nautin reippaasti matkasta, minut PALKITAAN tuolla helkutin sikaflunssapelolla. Tiedän aivan hyvin, että on aika paksua suhtautua PANDEMIAAN marttyyrinelkein (marttyyriys on muutenkin paskaa, yksi viheliäisimmistä vallankäytön ja riitelyn muodoista), että miksi juuri MINÄ, uhuu buhuu. En varmaankaan pelkäisi erikoisesti koko possuflunssaa (paitsi että muistan kyllä olleeni joskus 2000-luvun alussa lintuinfluenssasta hetken aikaa aika ahdistunut) ilman tätä raskautta. Sairastun harvoin flunssiin (flunssat eivät muuten tunnu korreloivan elintapojen kanssa: vuosi sitten tenuttelin, poltin tupakkaa ja söin paljon epäterveellisemmin kuin nykyään en ikinä ollut kipeä, tänä vuonna nunnapuritaanisti eläneenä sain ihan kammottavan tappolentsun tammikuussa) ja osaan kyllä pitää säällisesti huolta hygieniasta. Se on tämä 24-viikkoinen sikiö, jonka voinnista olen huolissani. Kun tilitin tätä äidille (itkien puhelimessa) äiti ensin naurahti, mutta räjähdettyäni kunnolla siitä, että on ihan perseestä naureskella toisen pelolle, äiti rauhoittelikin minua kuten äidit osaavat. Tiedän, että oma äitini on varsinainen pelkojen vaalija, mutta hän asettui aivan oikein rauhoittelevan aikuisen asemaan. Haluan itsekin olla tuollainen kun oma lapseni on peloissaan, minulla ei vanhempana ole oikeutta istuttaa kauhujani lapseen. Koska jos vanhempiin ei ole turvaamista, kehen sitten? Rikkinäisimpiä aikuisia ovat yleensä ne, joilla lapsuuden perusturva ja luottamus on jotenkin järkkynyt (minulla se ei järkkynyt, ainakaan pahasti, miksiköhän olen sitten tällainen neuro?).

En pidä siitä, millaiseksi muutun peloissani. Minusta tulee kiukkuinen, korostuneen suojeleva tiikeriemo. Ehkä nämä ovat herääviä äidinvaistoja, mutta en kyllä halua olla sellainen, joka repii kaikilta pään irti silkkaa säikkyyttään. Tunnen joskus ihmisruuhkissa, etenkin jos joku käyttäytyy uhkaavasti, yllättävän voimakasta tarvetta mennä laukomaan suoria sanoja mölisijälle (luojan kiitos, tämä on pelkkä halu jota ei tarvitse noudattaa). Kun työkaveri kaukomailta vatsataudin hankkineena tuli painamaan molemmat jääkylmät kätensä kädelleni (että voisin todeta, kuinka kipeä hän selvästi on), jähmetyin suuttumuksesta, tulla nyt ehdoin tahdoin koskettelemaan mahdollisesti salmonellaisilla käsillä odottavaa äitiä, ja samalla tajusin, että työkaveri teki asian silkkaa ajattelemattomuuttaan. Onneksi en sanonut mitään tai reagoinut näkyvästi, olisin suotta aiheuttanut hänessä syyllisyydentunteita.

Millaista on elää ilman pelkoa? Olla kuin kälyni, joka lähti yksin Afrikkaan reissaamaan puoleksi vuodeksi, sai paikan päällä malarian ja leikkautti hiuksensa maassa, jossa yli puolella on HIV? Millaista on saada kicksejä riskinotosta, nauttia benji-hypystä tai haiden kanssa uimisesta? En pysty käsittämään. Olen muistaakseni jo lapsena ollut varsin hyvällä itsesuojeluvaistolla varustettu, en oikeastikaan mennyt paikkoihin, jotka minulta oli ihan aiheellisesti kielletty. Teininä en kännissä kiivennyt parvekkeen- tai mikä vielä karmeampaa, ikkunankarmille keikkumaan kuten ystäväni enkä pönttöillyt ehkäisyn kanssa yhdenyönjutuissa. Sen kesän kun käytin cipramilia parikymppisenä, luontainen itsesäilytysvaistoni laantui ja minusta tuli jotenkin holtiton, ajauduin tilanteisiin jotka myöhemmin näyttäytyivät vaarallisina. En muistele tuota aikaa mitenkään hyvällä, en ollut minä vaan joku täysin vastuuton hurveltaja. Toisaalta on kyllä selkeästi olemassa myös kultainen keskitie hurvelluksen ja käpertyvän pelon välillä, mitenhän sen vain löytäisi?

Matkaan!

Vuorokauden päästä olen jo Italiassa! On hassua, miten matka on taas edennyt vääjäämättä ja nyt se on ihan kulman takana. Ennen matkoja luonteeni ärsyttävä kaksijakoisuus pääsee täyteen kukkaansa: varmistan kaikkea mahdollista todella anaalisella tarkkuudella, kuljen päiväkaudet listojen kanssa, ostelen lääkkeitä ja pakkaan pikkupulloihin kosmetiikkaa. Listaan ihan kaiken, jopa korut, joita aion ottaa mukaan (tämä herätti kotona hilpeyttä) ja samalla tiedostan, että koska olen pohjimmiltani reikäpäinen hömppä, luultavasti unohdan siinä sivussa jotain oikeasti tarpeellista, kuten yöpaidan. Jos sekään nyt on niin tarpeellinen. Suhtaudun matkustamiseen samalla tavoin kuin raskauteeni: jos teen kaiken niin oikein kuin pystyn, kohtalo on leppeä ja palkitseva. Enkä siis edes usko kohtaloon, en alkuunkaan, uskon kaiken tässä maailmassa olevan puhdasta ja sokeaa sattumaa.

Mutta on ihanaa lähteä. Olen ollut Italiassa viimeksi ylioppilaskeväänä, vanhempien ja silloisen poikaystäväni kanssa. Olimme Riminillä, jossa oli melko tylsää ja Venetsiassa, jossa tajusin ensimmäistä kertaa, että suhteemme oli pikku hiljaa harsuuntumassa ja että minusta pitäisi tuntua nyt aivan erilaiselta, rakkaan kanssa maailman romanttisimmassa kaupungissa ja sitä rataa. Nuo tunteet johtuivat pitkälti siitä, että olin hyvin nuori, liian nuori niin vakituiseen parisuhteeseen. Minulla oli koko matkan ajan myös kamala flunssa, influenssarokotuksen epämiellyttävä sivuvaikutus. Poikaystävän kanssa halusimme vähän tenutella ja käydä autonomien kokouksissa ja tämä aiheutti joskus vanhempien kanssa hankauksia. Poltin myös salaa tupakkaa ja dynamiikka oli muutenkin perseellään: vielä muodollisesti teini-ikäisenä olin vanhempieni lapsi ja samaan aikaan aikuisen miehen tyttöystävä.

Italia on ollut lapsuudenperheelleni jonkinlainen ykköskohde aina. Satun jopa tietämään, että olen saanut alkuni Roomassa (kun ala-asteella saimme ensimmäiset seksivalistusvihkoset, niissä todettiin lakonisesti "suurin osa teistäkin on vahinkoja", mikä tuntuu nyt aivan uskomattomalta läpältä, mitä ihmeen kummaa 11-vuotias tuollaisella tiedolla tekee, no joka tapauksessa, tunsin sen lauseen lukiessani iloa siitä, että minä en taatusti ollut vahinko vaan hartaasti toivottu ja suuresti rakastettu ja samalla ajattelin, että jos joskus saan vauvan, sekään ei tule olemaan vahinko vaan toivottu). Onkin tavallaan tosi hassua lähteä omaan alkumaahansa itse raskaana, tietäen, että on käynyt siellä ensimmäistä kertaa parisoluisena katkarapuna. Muna onkin jo paljon sitä isompi, noin puolikiloinen ja näyttää tiettävästi jo vauvalta, tosin hyvin laihalta sellaiselta. Vauvanpulleus kehkeytyy vasta viimeisinä kuukausina, olen lukenut jostain. Yritän olla neuroilematta liikaa lentämisestä ja syömisistä perillä: salaattiin, pehmeisiin juustoihin ja jäätelöön en aio koskea, enkä kuorimattomiin hedelmiin, mutta useimmat pääruoat ovat käyneet läpi niin korkean kuumuuden (etenkin pizza, haa), että niitä voi pistellä huoleti. On kyllä kummallista mennä matkalle, jossa on oltava selvinpäin. En ole ikinä harrastanut varsinaista matkalärväämistä, mutta kieltämättä useissa halvan viinin maissa on tullut heiluttua joka ilta pikku kekkulissa. Barcelonassa oikeastaan hauskinta oli, kun tulimme pitkän päivän jälkeen takaisin hostellille, söimme patonkia ja oliiveja ja litkimme punaviiniä ja minä istuin ranskalaisen parvekkeen tapaisella tupakka sormien välissä, katselemassa taukoamatonta katuvilinää (sen minkä hostelli laadussa hävisi, se kyllä sijainnissa voitti sijaiten ihan keskellä Barro Goticaa).

Muistan olleeni sillai tietoisessa olomuodossa ensimmäistä kertaa Italiassa kuusivuotiaana. Esikoulu oli loppumassa, oli toukokuun loppu ja Senigalliassa sattui olemaan avan hirvittävän kylmää. Uin siitä huolimatta sinnikkäästi harmaassa ja myrskyn mylläämässä Välimeressä joka päivä. Minulla oli tummansininen uimapuku, vitivalkoinen tukka ja isot etuhampaat, etsin yhä lisää ja lisää simpukankuoria. Yhdessä ravintolassa kokki ihastui tukkaani ja antoi minulle ison, melkein viuhkan kokoisen Shell-simpukan kuoren joka minulla on vieläkin. Muutenkin Italiassa sai osakseen jatkuvaa lapsiflirttiä, aikuiset miehet puristelivat jalasta (!) ja yleensäkin kaikki ihastelivat, vaikken kai ollut ainakaan mikään erikoisen kaunis lapsi vaan perin tavallinen. Vaikka tietysti ruskeasilmäisten keskuudessa hiukan eksoottinen. Ylioppilaskevätmatkallakin silmäni herättivät huomiota: san marinolaisessa ravintolasa (jonne menimme eksän kanssa paukuille, koska olin pistänyt käteni ampiaiseen ja se puolestaan pistänyt kättäni ja olin kivun ärhäköittämä) kokonainen perhe tuli taivastelemaan "light blue eyes". Mikä oli tietysti hiukan imartelevaa, koska kotimaassa silmäni ovat niin jokapäiväisen hailakansiniharmaat kuin ikinä (toivon että Muna saa isänsä mahdottoman hienon väriset, oliivinvihreät silmät). Senigalliassa bongailin myös jatkuvasti kolmipyöräisiä autoja, pidin niistä jonkinlaista kirjaakin. Vasta aikuisena tajusin, että tuo oli vanhempieni keksimä keino pitää minut tyytyväisenä ja kitisemättömänä, vähän kuten kissojen laskeminen. Kissoja saikin sitten vain laskea, ei taputtaa. Jäätelöäkään en saanut vaikka muut turistilapset saivat.

Meillä on vaikka millä mitalla materiaalia Firenzestä, mutta tuskin mitään Bolognasta. Jälkimmäinen ei ole samalla tavalla turistikaupunki mutta kiinnostaa minua silti vähintään yhtä paljon: Bolognassa on Euroopan vanhin yliopisto, sillä on vasemmistolainen historia ja se on Italian ruokapääkaupunki. Vasemmistolaisuus manifestoituu ainakin maksuttomana (tosin googletuksen perusteella kyseessä on tainnut olla kokeiluluontoinen juttu) ja hyvin toimivana joukkoliikenteenä ja olettaisin sen myös typistävän tiukinta katolisuutta (inhoan katolisuutta, ääh, olen tosi tiukkis tässä asiassa, tunnen sitä kohtaan paljon pistävämpää vastenmielisyyttä kuin islamia, siinä kun islam on jotenkin waayyyy beyond, on katolisuus kristinuskon haarana jotenkin paljon lähempänä. Ja siis tietenkin tiedän, että katolisuutta on monen sorttista eivätkä kaikki katoliset palvo sitä hemmetin HIV:inlevittäjä-Rapunzelia, esimerkiksi kuubalainen katolisuus oli aika kiehtovaa kaikkine fetissi-noitatohtori-piirteineen).

Kameran akku on ladattu, kaapissa on viidenkympin lentosukat odottamassa varhaisaamua. Jotain pitää vielä tänään silittää ja sitten yrittää rauhoittua: puoli viideltä herätessä olisi mukavaa, jos takana olisi edes viisi hyvin nukuttua tuntia.

Pääsiäistipumainen ulkonäkömeemi

Löysin tämän Minhiltä ja hotsittaa tehdä, kun pääsiäinen alkaa parin tunnin päästä eikä hommia oikein ole (tai olisi, mutta mielessä pyörii jo munat ja puput).


1) Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?
Osaan siitä, joo. Toisaalta, hassua kyllä, koen aika vapauttavana sen, etten ole kaunotar-kaunis. Usein olen hyvin tyytyväinen ulkonäkööni ja sitten taas hetkittäin vihaan sitä. Normaalia vissiin.

2) Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?
Raskauden jälkeen haluan laihtua lisää. Tukkani saisi olla parempikuntoinen ja jos nyt nipottamaan lähdetään, ihoni saisi olla vähemmän altis punoitukselle ja sen sijaan pisamoivampi (tosin nämä kaksi asiaa sulkevat toisensa pois). Nenä on edestä hiukan nöpöliinimäinen, mutta sivusta aika jees. Jos sitä voisi muuttaa vain edestä ihan hiukkasen, muuttaisin sitä. Ja hampaat valkaisisin. Katselin tuossa juuri hääkuviamme, minulla oli silloin häikäisevän valkoiset hampaat, koska ystävä oli tuonut Ameriikasta asti super-ekstra-valkaisevia hammaslaastareita, jotka eivät varmaan ole Suomessa sallittuja. Ainakin niistä tuli vihlontaa. Mutta todella ihanat helmiäisvalkeat hampaat myös.

3) Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi?
Silmiä kai useimmiten ja sitten huulia (bonukset jälkimmäisestä, suun kehuminen on paljon omaperäisempää kuin silmien). Ja tissejä ja tukkaa tietty, näitä perinteisiä jokanaisen juttuja. Ja varmaan jotain synnyttäjän lantiota useampaankin kertaan :D

4) Meikkaatko päivittäin?
Töihin joo, viikonloppuisin en aina. Pieni meikki antaa kyllä aivan eri fiiliksen kuin kalpea punanaama, joten ihan itseni takia sudin naamaani käytännössä joka päivä. Hitsi,miehet ovat tässäkin asiassa heikoilla, kun eivät voi meikata vaikuttamatta jotenkin performatiivisilta.

5) Perusmeikkisi?
Body shopin loistava meikkipuuteri. Peittää jopa finninalut. Lancomen pidentävä musta mascara, mudanruskea (!) kulmakarvatahna täydentämään harvoja kulmiani sekä vaihtelevat, väriltään yleensä lämpimän punaruskeat huulipunat.

6) Hiustesi väri & pituus?
Hennanpunainen, yli olkapäiden, otsis. Vähän kerroksittaisuutta.

7) Kuinka usein...
...värjäät hiuksiasi?
Runsaan kuukauden välein. Tällä hetkellä Ekolon hennapohjaisella hiusvärillä.

...peset hiuksesi?
Kaksi kertaa viikossa. Joskus lipsahtaa kolmeen ja se kostautuu heti rasvoittumisena.

...käyt suihkussa?
Uimahallin yhteydessä eli kolmisen kertaa viikossa, joskus useammin.

...kuorit ihoasi?
Naamaa noin kerran kahdessa viikossa, vartaloa en koskaan, paitsi sellaisella hanskalla. Vartalonkuoriminen on ihan suttaamista.

...käyt kosmetologilla?
Eh, kerran elämässä vissiin. Oli kyllä ihan mielenkiintoinen kokemus, mutta en ole budjetoinut itselleni sellaista. Eri asia olisi, jos minulla olisi ongelmaiho.

...poistat ihokarvojasi?
Erittäin satunnaisesti, olen vähäkarvainen yksilö enkä kammoksu karvoja. Säärikarvoja joskus kesällä höylään, mutta niitäkin aika huolimattomasti.

...käyt solariumissa?
Not in a million years. Ihosyövän saa ilmaiseksikin.

8) Miten pidät hiuksiasi?
Auki, ne ovat jotenkin kivimmät niin. Öisin joskus pikkumyynutturalla, uidessa haikammalla kiinni. Juhliin koristaudun joskus kukka- ja perhospinnein.

9) Miten tukkasi on nyt?
Auki.

10) Rasvaatko ihoasi?
Joo toki, muuten olisin ihan nahaton.

11) Tyypillisimmät vaatteesi?
Ne jotka minulla on nyt. Punainen, kirppikseltä ostettu trikoopaita pussihihoin, musta kellohame, mustat sukkikset, mustat kävelykengät. Ja musta reikävillatakki. Ja aina koru, tällä hetkellä filigraanisydän ja korvarenkaat.


12) Mitä sinulla on nyt ylläsi?
Kts ed.

13) Millaiset alusvaatteet on ylläsi?
Apua, tämä kiinnostaa varmaan vain itseäni. Mustat äitiyssukkahousut (hot hot!), mustat äitiysalkkarit (tico tico!) ja mustat satiini-pitsi-rintaliivit. Plus musta bambualuspaita. Ja polvisukat.

14) Kuinka monet farkut omistat?
Nollat.

15) Millaisia kenkiä käytit viimeksi?
Vegaanisia mustia Doctor Martens-kävelykenkiä, ystävältä saatuja. Hienot kuin mitkä!


16) Millaista takkia pidit viimeksi?
Punaista kevättakkia. Se on aika punainen.

17) Minkälaisia rintaliivejä käytit viimeksi?
Näitä samoja.

18) Lempikorusi?
Pitkät, viininpunaiset, silkkinauhaan pujotetut kristallihiotun näköiset (oikeasti halpikset) helmet, läpinäkyvät pisarakorvikset (Kuubasta) ja sudenkorentorintakoru (löysin sen pitkästä aikaa, jee).

19) Käytätkö kynsilakkaa?
Väritöntä. Minulla on lyhyet kynnet, joita en jaksa kasvattaa. Joskus sellaista aika nude-sävyä, mutta suttaan kynteni kyllä melkein heti rumiksi.

20) Lempihajuvetesi?
Opium.


21) Shampoo ja hoitoainemerkkisi?
Hoitoaineissa suosin vähän kalliimpia, Lushia ja Body Shopia ja jotain Matrixia. Shampoissa kelpaavat markettituotteet, kunhan ne ovat jotenkin ekoja.

22) Millaisia sormuksia löytyy sormistasi?
Kalevala Korun vihkisormus. Omistan muitakin, mutten jaksa pitää niitä, koska ne ovat niin isoja ja alkavat aina hautoa. Pitäisi varmaan mieltyä pienempiin sormuksiin, olisi kivaa olla sormussormi.

23) Tarkkailetko painoasi?
No joo kyl, ja vaikeaa olisikin olla tarkkailematta näin gravidina. Tarkkailen sitä kyllä muutenkin.

24) Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut?
Hehkumiskehu! Se oli tosi lämmittävä kehu ja tuli hyvältä ystävältä.

25) Menisitkö kauneusleikkaukseen?
No en tod, en halua mihinkään leikkaukseen ellei ole pakko.

26) Minkälainen on meikkipussisi?
Marimekon pinkihtävä pussi. Kiva.

27) Minkä värinen on hiusharjasi?
Puinen ja pehmeä.

28) Käytätkö ryppyvoiteita?
En oikein usko sellaisiin. Kosteuttamiseen sen sijaan uskon.

29) Montako käsilaukkua omistat?
Varmaan jotain viisi.

30) Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja?
Tatska on, käsivarressa ja tribaali. En kuuna kullanvalkeana ottaisi tällaista tatskaa enää tässä iässä, mutta en silti kadu tätä. Tatskani on osa minua, vähän kuten jotkut luomet tai vastaavat.

Höpöliinijuttua

En keksi mitään kirjoitettavaa. Lupiinin kirjoittaminen on kuitenkin mieluisa velvollisuus, haluan vähän tökkiä itseäni pitämään auki kirjoituskanavaa. Elämä on melko nopeatahtista, tai siis juuri sopivaa. Olen ollut monena iltana jossain ja viikonloppunakin on tapahtunut kaikkea hauskaa. "Keskiraskaudessa naisen elimistössä on paljon estrogeenia. Sen seurauksena nainen on hyväntuulinen ja täynnä energiaa", sanottiin jossain. Mikäs minä olen tuota kiistämään, kohdallani tuo pitää kerrassaan osuvasti paikkansa. Sormet ovat alkaneet turvota öisin ja vessahommat ovat koko lailla yksipuolistuneet. Muita harmeja ei tällä hetkellä ole.

Etsin äsken vanhaa kunnon "seuraavanlaiset ihmiset ovat tyhmiä"-listaustani, jota teen aina joskus ollessani kärttyinen (lista on ollut olemassa suunnilleen kaksi vuotta). En tietenkään julkistaisi listaa sellaisenaan, koska siinä on mainittu muun muassa "muroja syövät ihmiset" ja "lippistä käyttävät ihmiset", teen noita molempia joskus itsekin enkä vakavasti ottaen pidä ihmisiä noiden piirteiden perusteella vähä-älyisinä. Listaaminen auttaa purkamaan joskus kaasuuntuvaa vitutusta pään sisällä, sitä joka syntyy, kun naapuritiimin määkivä-ääninen nainen alkaa huutaa kesken rauhalliseksi aiotun tauon MISSÄ MUN HAPIKSET ON?? tai ANSKU TUU ÄKKIÄ KATTOON, LEHES ON JUTTU RENNYSTÄ! tai kokonainen lauma harakoita kokoontuu taakseni kaakattamaan jotain olematonta. Pystyn pitämään protestit sisälläni täydentämällä listaani. Aina väliin vain tulee mieleen, missä jotkut ihmiset ovat lymyilleet, kun hienotunteisuutta ja hyviä tapoja on jaettu... ja miksi pitää määkiä, eikö sitä voisi puhua kauniilla ja pehmeällä äänellä? Miksi kovaääniset ihmiset ovat aina valtavan ylpeitä omasta kovasta äänestään (minullakin on kantava ääni, mutta osaan säädellä sitä)? Luin joskus erään hyvän, naispuolisen sarjakuvapiirtäjän haastattelun, jossa hän mainitsi tulleensa heitetyksi ulos kahvilasta kovaäänisen naurunsa takia. Tuo tapahtuma oli tietysti esitetty feministisessä kontekstissa, sillai "miehiä ei kukaan heitä nauramisen takia pihalle"-henkisesti. Voi olla, ja epäilemättä kahvilanpitäjä oli niponatsi. Mutta silti, en minä ainakaan tuollaista möykkäämistä miksikään sulaksi hattuuni tunkisi, päin vastoin, olisin häpeästä punainen jos olisin saanut lähtöpassit jostain paikasta selvinpäin keskellä päivää (ei minua ole kyllä ikinä heitetty baaristakaan, mutta joku omasta seurueesta aina väliin on, jolloin on pitänyt seurata solidaarisuussyistä mukana). Entinen poikaystäväni tapasi aina nukahdella baariin, ja kerran keksimme laittaa hänelle aurinkolasit päähän, ettei baarimikko huomaisi sammunutta. No, baarimikko ei tosiaan huomannut, mutta joku muu huomasi ja varasti arskat.

Nyt löysin sen listan, ja ylläri ylläri, siihen on tullut kokonainen uusi luku otsikolla "Vauva-alalaji". Vauvat ärsyttävät ihmisistä esiin ihan levottoman pöljiä reaktioita, joista yksi, sikiönsä "ihmeeksi" kutsuminen huvittaa minua aivan erikoisesti, ja samalla vähän kammottaa (toivon ainakin, että ihmeläppä loppuu kun mukula syntyy, muutenhan siitä kasvaa varsinainen despootti). Olen itsekin sitä mieltä, että hedelmöittyminen ON jonkinlainen ihme, enkä totisesti lakkaa ällistelemästä sitä, että omalla etupuolellani kasvaa tällä hetkellä kokonainen ihminen kaikkine elimineen ja muine värkkeineen. Ja saa ravintonsa istukasta. Mutta silti, ihme. Koko ihmisruumis on käytännössä disainattu suvunjatkamista varten ja jos keskiverto heteroseksuaalinen, ei-vaihdevuotinen pariskunta vehtaa kuukaudesta toiseen ilman ehkäisyä, on ihmeellisempää, mikäli siitä ei vähitellen lähde uutta elämää kasvamaan. Siis edellyttäen, että kummallakin on lastentekoon edellyttävät mestat kunnossa. Ja useimmilla ihan tosiaan on! Aina uudestaan siteeraamassani, onelinereita vilisevässä Tahdon asiaa-sarjassa kyyninen gynekologi sanoo kaksosia viimeisillään odottavalle uranaiselle, joka tuskissaan puuskahtaa uskoneensa, ettei edes voisi tulla raskaaksi, että "puhe lapsettomuudesta on hämärtänyt ihmisten käsitystä omasta hedelmöittymiskyvystään. Ei siihen aina iiveeäffää tarvita, vanha kunnon äfuuseekoo toimii myös."

Puhumattakaan nyt sitten vauvanvaunujen rekisterilaatoista. Ja sukupuolitetuista vauvanvaatteista. Ja siitä, että kun olemme kertoneet saavamme tytön, kaikki paitsi ystävät ovat kirkaisseet PIKKU PRINSESSA! Siitä ei tule prinsessaa, meillä ei ihailla monarkiaa eikä tehdä lapsesta pikku hallitsijaa. Prinsessavaihe on sitten erikseen, se tulee varmaan jossain vaiheessa ja siihen ajattelin soveltaa samoja oppeja, kuin minuun itseeni on sovellettu. Eli antaa mukulalle vapaat kädet toteuttaa överiä lapsenmakuaan silloin kun sen aika on. On ihan normaalia ja söpöä kun viisivuotias jumaloi ponipinnejä ja helmiäiskuultoisia posliiniesineitä, paljon normaalimpaa kuin jos sitä tekee aikuisena.

Hmm. Minulla on häijy tapa irvistellä ihmisille, jotka kehuskelevat huonoilla ominaisuuksillaan. Olen kuitenkin itse ihan samanlainen. Kiroilen ihan kauheasti, Lupiinissa toki hiukan kontrolloin, mutta livenä olen ihan törkyturpa. Minun pitäisi ihan oikeasti ruveta säännöstelemään juttujani siinä vaiheessa kun Muna alkaa ymmärtää puhetta, mutta koska olen tavallaan mieltynyt omaan mehevään kieleeni, se tulee olemaan haastavaa. Jaan kiroilunkin eri kategorioihin: on olemassa työväenluokkaista sutturakiroilua ja sitten tätä omaa kiroiluani, joka on hauskaa höystettä puheelle. Tiedostan hyvin, kuinka naurettava tämä jaottelu oikeasti on. Vaikka en kyllä osta sitä näkemystä, että "kiroilu kertoo suppeasta sanavarastosta". Pöh, sanoja ne kirosanatkin ovat ja niitäkin oppii lisää kirjoista. Esimerkiksi mielisolvaukseni "perseensuti" olen omaksunut Garpin maailmasta.

Olen käynyt uimahallissa aika paljon viime aikona. Minusta on hauskaa ajatella, että Munakin juoksee sisälläni omaa vesijuoksuaan. Erityisen hymyilyttävältä tuntuu juosta rinnakkain raskaana olevan ystävän kanssa, tulee vähän sellainen venäläinen maatuskanukke-olo. Habituksenikin on ottanut harppauksen maatuskaa kohden, maha alkaa nyt ihan tosiaan näkyä ja on ajoittain melkein yhtä kova kuin puunuken pinta. Paitsi ei nyt ihan sentään.

Ihana aamu

Herään yöllä pissahätään. Siinä ei ole mitään tavatonta, pikemminkin päin vastoin. Helpotuksen jälkeen en kuitenkaan saa enää unta. Pyörin sängyssä ja laulan itselleni unilauluksi ”Jinglebell Rockia” uusilla sanoituksilla, mutta mieli on jo virkeä. En näe, paljonko kello on, koska olen paiskannut ruman ja rikkinäisen ja huonosti toimivan herätyskellon maahan toissa viikolla. Myös olohuoneen kellomme on tiltannut, joten ajannäyttäjiä on yhtäkkiä paljon vähemmän. Kännykkä kertoo kellon olevan vähän vaille viisi. Päättelen, että ehkä varhainen aamiainen saisi minut hetkeksi unten maille ja teen itselleni kaksi leipää. Luen kirjaa sohvalla ja kissa tulee rinnan päälle makaamaan, painelee tarmokkaasti rintaani ja kehrää. Kissan onnenhetki, paluu pentuaikaan keskeytyy kun tassunkynnet rapsivat silkkiyöpaitaani (mainitsen tässä yöpaidan materiaalin, koska se selvisi minulle vasta eilen: olen luullut sitä tekokuituiseksi ja pessyt sitä tavallisesti neljässä-kuudessakympissä ja ihmetellyt, miksi yökkäri tuntuu niin mattapintaiselta. Pesulapussa lukee ”wash separatedly” ja ”100% silk” ja minä kun olen kiillottanut se päällä hopeita ja hankkinut rinnukseen lähtemättömän tahran. No, ei voi mitään, en jaksa kotivaatteita joita pitää varoa kuin lapsen silmää).

En edelleenkään saa unta. Päätän pestä tukan, koska en selvästikään ehdi tällä viikolla uimahalliin ennen sunnuntaita. Haudutan päässäni Lushin inkiväärinhajuista juttua, jonka teho on ollut minulle pieni pettymys. Pidän Lusheista ihan hurjasti, mutta toistaiseksi en ole onnistunut hankkimaan paikasta yhtään nappituotetta. Tässä vaiheessa kello on suunnilleen kuusi. Napsautan radion päälle, sieltä ei luojan kiitos tule Samuli Putron musiikkia vaan uutisia ja Tuomari Nurmiota. Keitän kahvia, juon sitä hienonmauttomasta, Floridasta tuodusta Obama-mukista, jossa on Obama, Amerikan lippu, valkoinen talo ja pätkä virkaanastujaispuheesta. Muki on tehty Thaimaassa ja roudattu sieltä Yhdysvaltoihin ja nyt Suomeen. Keksin, että voisin silittää värjäämiäni vaatteita. Tilasin äitiysalkkaripakkauksen Ellokselta, sen mukana tuli mustien lisäksi kahdet valkoiset alkkarit. Koska en käytä valkoista varsinkaan alusvaatteissa, päätin värjätä ne vihreiksi. Samaan satsiin pesukoneeseen laitoin omiin väreihini liian vaalean keväthuivin, pari L:n tylsänväristä paitaa ja tukun ex-valkoisia nenäliinoja. Meillä mikään ei pysy valkoisena, vaatteissa on niin paljon mustaa ja punaista ja itse värjättyä, että kaikki vaalea saa harmaanpinkertävän säväyksen. (Vihreäksi värjääminen onnistui muuten hyvin, paitsi että se ensisijainen värjäyskohde, alkkarit jäivät lähes valkoisiksi. Arvelinkin niissä olevan liikaa tekokuitua. No, käytän niitä päivinä, jolloin tiedän olevani menemättä uimahalliin tai vastaavaan paikkaan, jossa pitää esitellä alusvaatteita.)

Kuulemma äitiyspakkauksen vaatteissa on paljon valkoista, mitenköhän niiden kanssa pärjää... tavallaan olisi hauska kustomoida vauvanvaatteita värjäämällä, mutta toisaalta tuntuisi tylsältä altistaa pikkuvauvan ihoa kemikaaliväreille (Dyloneista lähtee aina vähän väriä) ja tavallaan se tuntuisi myös höpsyltä ulkonäkökeskeisyydeltä: vauva ei piittaa potkupukunsa väreistä, eli värjäys ilahduttaisi lähinnä aikuisia. Vaikka Muna on tyttö (kuulemma asiasta ei ole mitään epäilystä), se on kuitenkin ensisijaisesti vauva ja sen jälkeen lapsi. Ja sukupuolitettuja vaatteita alkaa aivan varmasti tippua ainakin sukulaisilta. Itse asiassa pidän kovasti ns tyttöväreistä kunhan ne eivät ole vaaleita vaan iloisen kirkkaita, enkä aio alleviivata omaa sukupuolisensitiivisyyttäni sillä, että kieltäytyisin pukemasta Munaa ikinä pinkkiin. Pinkki on kerrassaan mainio väri, hilpeä ja virkku.

Silitän huivin, nenäliinat ja paidan. Sitten kyllästyn, päätän, että homma saa riittää, aamutarmokkuuden on turha antaa kääntyä maniaksi, edessä on kahdeksan tunnin työpäivä, Kiasma-reissu ja illallinen ulkona. Leikkaan otsatukkaani hikipanta-metodilla ja sudin teräviä hiuskarvoja pois naamastani. Päätän kerrankin meikata kunnolla, laitan jopa poskipunaa. Tänään on kihlajaispäivä ja olemme menossa espanjalaiseen ravintolaan syömään. Etsin Hesarista aprillipilaa siinä onnistumatta, niitä ei taideta enää julkaista. Tai sitten ”aprilliuutista ei julkaista heikon taloudellisen tilanteen ja siitä seuranneen yleisen depression takia”, se olisi jotain niin suomalaista. Pesen eväsomenan (minusta on vihdoin tullut huolellinen hedelmien ja vihannesten pesijä, en halua kehooni torjunta-aineita tai mikä pahinta, salmonellaa), pakkaan eilisen papukeiton lounaaksi mukaan. Paijailen kissaa ja naureskelen sen kellonheilurina tikittävälle hännälle. Kissa on kevään tullen kierroksilla lokeista ja variksista, se mähmättää ja täpsii kuonollaan ikkunan täyteen kukkasia.

Seitsemän jälkeen lähden kävelemään duuniin. Huomaan, että naapuritalon sähköliikkeen nappinenäinen terrieri on jo töissä, tullut aamuvuoroon. Ilmeilen terrierille ja se vipattaa karkeaa häntäänsä. Thai-hieronta ei ole vielä auki, kadulla on lähinnä talonmiehiä ja huoltoautoja. Valintataloon tankataan huumaavan namilta tuoksuvia kanelipullia. Helsinginkatu hohtaa kultaisena, talonseinien rappauksista erottuu viistossa valossa jokainen kädenjälki. Lokit kaartelevat korkealla, taivaalla kulkee nopeaan valkoista höytyvää. Hymyilen koko matkan töihin, aamu on vastustamaton.

Töissä tunnen itseni ihan Claire Fisheriksi toimistorottaduunissaan, kun minulta kysytään, aionko osallistua toisen tiimin pomon lahjakeräykseen. (Clairen ylisymppis työkaveri pyysi Clairelta ensimmäisenä työpäivänä nimeä työkaverin korttiin ja Claire kieltäytyi vedoten siihen, ettei ollut koskaan edes tavannut koko tyyppiä. Hyvä perustelu sai halikivan työkaverin järkyttymään ja toisen työkaverin uskoutumaan, että hän oli kerran allekirjoittanut työkaverikortin ”Hitler” eikä kukaan ollut huomannut mitään). Sanon itselleni epätavallisen suoraan ”sillä on varmaan puolet parempi palkka kuin mulla” (yleensä en ota tällaisia rahajuttuja esiin ja olen muutenkin enemmän höyli kuin pihi). Tuntuu jotenkin aivan naurettavalta tämän kokoisessa firmassa osallistua jonkun x-henkilön lahjaan, olen melko varma että k.o. pomo ei tule tunnistamaan minua kadulla. Hän on ihan mukava, mutta minulla ei ole mitään TEKEMISTÄ hänen kanssaan, en siis tajua mitä merkitystä omalla osallistumisellani olisi.

Kirjoittelen tätä juttua pitkin päivää. En pääse irti hervottomasta "vauvakutsut"-ideasta, jota aloimme Nassun kanssa suunnitella. Kaikkihan tietävät, etten pidä yllätyksistä, polttaripäivänikin oli sovittu etukäteen. Tämä yllätyspenseys (minusta yllätyksissä on usein mukana vahva vallankäytön elementti, jopa romanttisissa yllätyksissä: "kulta, varasin meille unelmamatkan Venetsiaan tarkistamatta aikataulujasi, eikä sinulla ole mitään mahdollisuuksia kimpoilla vastaan, koska eleeni on romanttinen eikä esimerkiksi silkkaa määräilynhalua ja testausta, kuinka paljon olet valmis taipumaan tahtooni") tekisi täysin out of the blue tulevista vauvakutsuista vitsinä kerrassaan makoisan. Nassu visioi jotain viatonta uimareissuksi naamioitua tapaamista, johon ilmestyisin verkkareissa (käytän joskus sunnuntaisin verkkareita) ja naama kiiltävänä. Sitten minut johdatettaisiinkin jonkun kotiin, jossa lauma naisia odottaisi vaa'an ja mittanauhan kansa (kuulemma vauvakutsuille sopivaa ohjelmaa on järjestää esimerkiksi visailu siitä, kuinka paljon tulevan äidin paino on noussut ja mikä on mahanympärys) ja lopuksi saisin vaippakakun. Ja joka paikassa olisi haikaroita. Ja sitten tehtäisiin sormustemppu, jolla sukupuoli selviää takuuvarmasti (vaikka tapauksessani se on jo selvinnyt sellaisella ultraäänitempulla).

Uaah! Ihanaa, kohta pääsen häipymään Kiasman ilmaisiltaan ja sitten Casa Largoon, jossa toivottavasti on edelleen saatavissa sitä valkosipulikeitoa.

Puolivälissä

Tänään alkoi kahdeskymmenes raskausviikko. On ihan uskomaton ajatus, että raskauteni on jo puolessa välissä. Tavallaan tuntuu siltä, että olisin ollut raskaana suunnilleen puolet elämääni mutta taas toisaalta minun on edelleen ajoittain vaikea uskoa että edes OLEN raskaana. Eilinen rakenneultra, Munan sievästi esiinpiirtyvä selkäranka, paikallaan olevat elimet ja muhkea hauis (hauis!) saivat minut kyllä vakuuttumaan, että kyllä siellä kohdussa asukas on. Olen alkanut tuntea liikkeitäkin, tosin ne tuntuvat toistaiseksi hämäävän paljon pierukuplinnalta. Raskaus ei näy ulospäin ainakaan niin paljoa, että sitä kukaan ulkopuolinen huomaisi. Kätilön mukaan on ihan normaalia, ettei ensimmäinen raskaus kovin ihmeellisesti tässä vaiheessa näy, kohtu on ensisynnyttäjällä usein melko takana ja ilmeisesti pitkä selkä ja lanteikkuuskin vaikuttavat siihen, että kohdulla on tilaa laakeilla rauhassa. Lumis sanoi mahaani ”tyttömahaksi” ja olikin ilmeisesti oikeassa, tällä hetkellä vaikuttaisi vahvasti siltä, että Muna on naispuolinen sikiöhenkilö. Ajatus tytöstä on mukava mutta olisin aivan yhtä iloinen pojasta. Ensin kuvittelin, että pitäisimme sukupuolen salassa aina nimiäisiin asti, ettei kotiamme kuorrutettaisi sukulaisten toimesta vaaleanpunaisella täyhkällä, mutta no, olisihan minun pitänyt itseni tuntea. Kuulutin asiasta koko maailmalle heti koneen ääreen päästyäni.

Olen edelleen jotenkin äimistynyt siitä, kuinka helppoa kaikki on ollut fyysisesti. Pahoinvointi kesti oikeastaan viikon verran ja oli pääosin sellaista ellotusta, ihan toista kuin mahataudin pahoinvointi. Mihinkään ei ole sattunut, näkyvää turvotusta ei ole, yletön väsymys ei ole vaivannut, alun lievä finnitaipumus on kadonnut ja nyt ihoni on oikein hyvä. Rinnat ovat jotenkin hassun kuumat koko ajan, pyöreät ja täyteläiset. Toivoisin niiden jäävän tällaisiksi, mutta eiväthän ne tietenkään jää. Toisaalta, kun rinnat eivät ikinä ole olleet terhakat ei roikahtaminen vituta samalla tavalla. Sama pätee muuhunkin: uskoisin, että jos olisin ollut kehotietoisempi ja ulkonäköorientoituneempi, eli samanlainen kuin teini-ikäisenä, olisin varmaan jossain määrin ahdistunut raskauden tuomista muutoksista. Nyt en ole, ulkonäköni on raskauden aikana (tai oikeastaan ennen sitä) parantunut. Vintiltä hakemani viime kesän kietaisumekot ovat minulle mukavasti hiukkasen liian isoja, mikä ilahduttaa. Yli kymmenen kiloa ennen raskautta pudonnut paino ei ole kääntynyt raskauden myötä nousukiitoon vaan on pysynyt ennallaan. Sen lisäksi tunnen ajoittain jotain niinkin kliseistä kuin ”raskauden hehkua”, mielestäni näytän nykyään kauniilta ja saatan usein ihailla sivukuvaani näyteikkunoista kävellessäni töihin. Tämä ihailu johtuu tietysti paljolti siitä, että minulla on elämäni tähänastisista paras, musta ja istuva talvitakki ja siihen sopiva musta tekokrimikarvainen lakki. Ja tukanväri, joka vuosien säätämisen jälkeen vihdoin miellyttää silmääni aivan täsmälleen. Minusta siinä, että tuntee hetkellistä iloa omasta ulkonäöstään (vaikka tietääkin sen kaikki kamalat puutteet) ei ole mitään itserakasta tai ärsyttävää vaan hyvin voimistavaa. En tosin periaatesyistä muutenkaan ikinä mollaa ulkonäköäni julkisesti, se jos joku on naispuhetta negatiivisimmillaan.

Jollain tavoin koen, että tämä raskaus on jatkoa sille kehollisuudelle, jonka viime vuoden aikana löysin. Aloittamani terapia toukokuussa sai minut rikkomaan aika monta raja-aitaa ja omaksumaan tietoisesti jotenkin kuuntelevamman ja fyysisemmän elämäntavan. Puoliksi sattumalta viime vuoteen sijoittui muutamakin eri kehoprojekti: hampaiden perusteellinen hoito viisaudenhammasleikkauksineen, epämuodostuneiden polvilumpioideni nykytilanteen kartoitus ja hoitotoimet, kierukan poisto. Ja sitten kolme kertaa viikossa tapahtuva liikunta, joka oli aikaisemmin ajatuksena aivan absurdi. Kävin jopa Niassa syksyn ajan, nyt se on raskauden ajan katkolla. En katso olevani tarpeeksi harjaantunut kehonhallintatekniikoissa, että osaisin varoa tarvittavasti. Jonkun jumpan haluaisin kyllä taas aloittaa ja vauvauintiin menen sitten, kun sen aika on. Vaikka en usko kohtaloon, koen fiilistasolla, että raskauteni on palkinto siitä, että hoidin itseäni niin hyvin. Samaa koen raskaana ollessa: olen rasittavan aktiivinen ja neuroottinen odottaja, osallistun kaikkeen mahdolliseen raskaana saatavaan ja valvon varsin tarkkaan esimerkiksi verenpainettani ja sen sellaista. Huomaan näissä toimissa joskus lievää taikauskoisuutta: jos lepyttelen kohtaloa, se antaa minulle terveen vauvan. Pahinta raskaudessani onkin ollut jatkuva pelko: jos olenkin fyysisesti selvinnyt aivan hävettävän ongelmattomasti, onkin henkinen puristus ollut ajoittain lähes rusentavaa. Alun keskenmenopelon jälkeen olen pelännyt jos jotakin poikkeamaa ja löydöstä, myös raskauden oireettomuus on tehnyt minusta ajoittain pelokkaan. Huomaan toistavani hullulla tavalla jotain kristillis-puritaanista ajattelua: mikään helposti saatu ei voi päättyä hyvin. Haluan päästä tästä vainoiluista eroon, onneksi raskaana oleville tarjotaan helposti apua ja olenkin sellaisen piiriin jo hakeutunut. Ajoittain tuntuu, että elämääni ja täydellistä kaaosta erottaa vain hyvin ohut viiva. Haluan paksuntaa sitä viivaa, en halua istuttaa lapseeni samoja kauhuja kuin mitä minuun on istutettu.

Hassua tajuta, ettei sikiö ole oikeasti mustavalkoinen ja röntgenkuvan näköinen vaan lähinnä kai punainen. Ja tavallaan ihan ihmisen näköinen muttei kuitenkaan. Ja että se tosiaan asuu tuolla kohdussa, sillä on oma syke ja oma ruuansulatus ja se puuhailee kaikkia sikiöjuttuja, jotka eivät erikoisesti riipu siitä, mitä minä puuhailen. Nytkin se saattaa esimerkiksi nukkua, vaikka minä tässä näpyttelen tätä tekstiä. Paitsi ei se kyllä nuku, tunnen taas sellaista hassua puksutusta tuolla alhaalla.

Tyypillinen lauantai

Ihan tähän alkuun mainitsen, että mennessäni hakemaan lasin vissyä (minulla pitää olla jotain juotavaa aina kun kirjoitan, aikoinaan tämä tarkoitti yhdistelmää kahvi+tupakka, myöhemmin pelkkää kahvia, nyt vissyä) astuin kissan lempilelun, kilipallon päälle. Kuulin ratsahduksen. Takaisintullessa astuin sen päälle uudestaan ja siitä irtosi pala ja kulkunen vieri ulos. Nice. No, onneksi kilipallolla on kaksoissisko hellan alla, pitänee kaivaa se sieltä esiin.

Heräsin, kuten aina lauantaisin, tuossa kuuden jälkeen. En saa enää unta, pissattaa ja ajatukset alkavat pyöriä päässä. Sitten huomaankin, että minulla on sudennälkä ja kahvinhimo. Menin siis peiton kanssa sohvalle, söin aamiaisen (minulla on kolme aamiaisvariaatiota: kaksi leipää/kaksi oatibixiä jugurtilla/tattaripuuroa marjakeitolla), join pikimustaa kuubankahvia ja luin Hesarin. Luojan kiitos, lievä kahviällöni on kadonnut ja sokeroimattomat marjakeitotkin ovat lisäperehtymisellä päässeet pannasta. Tähän voisinkin avautua näistä "ei lisättyä sokeria"-jutuista. Kuvitteleeko joku ihan tosissaan, että esimerkiksi sokeroimattomist Valion jugurteista olisi vain ihan simppelisti jätetty sokeri pois? Ettei sitä olisi esimerkiksi korvattu aspartaamilla? Että jugurttien kiistaton makeus johtuisikin siitä, että hyvänä ja terveysvalistuneena ihmisenä oma maku olisikin muuttunut niin paljon, että pelkällä marjan omalla sokerilla maustettu vadelmajugurtti maistuisi suussa makealta? Olen joskus vääntänyt jonkun kanssa kättä aiheesta "onko Valion vähäkalorisissa marjakeitoissa keinomakeutusainetta?" pääsemättä järkevään lopputulokseen. On kumma, miten pitkälle moni on valmis menemään sellaiseen kummaan itsepetokseen, mitä makeutusaineisiin tulee. Sokeri on paha ja jostain kumman syystä myös kemiallinen makeutusaine on paha, ainoa hyvä vaihtoehto on makeuttamattomuus ja tähän saumaan iskevätkin ne humpuukimaakareiden "tästä tuotteesta on otettu lisätty sokeri pois"-läpät. Teen tuota itsekin, ostin taannoin Fitness-muroja (vaikka vielä vastustankin muroja, mielestäni ne eivät ole aikuisten ihmisten ruokaa) joissa havaitsin vasta kotona olevan jotain kymmenen prossaa sokeria.

Olen nykyään aamuisin hyvin tarmokas. Aamiaisen jälkeen aloin siivoilla ja tein eilisestä peruna-pinaatti-muussista linssien kanssa pihvejä. Puolet pihveistä pakastin ja kirjoitin pakastepussiin päivämäärän, historiallista. Sitten kiillotin yhden tarjottimen vain nähdäkseni kiehtovan, muistaakseni elektrolyysiksi kutsutun ilmiön, joka syntyy, kun lavuaariin laittaa alumiinifoliota, suolaa ja hopeaesineen. En pidä kovin kirkkaasta hopeasta, tuo tarjotin kiillottui juuri sopivasti. Jatkoin myös kaulaliinaani liittelemällä siihen eri punaisen sävyisiä langanpätkiä. Juuri kun homma alkoi näyttää uhkaavasti tuhertamiselta ja pinnani kiristyä, äiti soitti ja pyysi minut Hakaniemeen. Pyörimme hallissa, ostin leipää ja juustoa, yläkerrasta sain kotimekon, jonka pitäisi mennä vielä kesälläkin. Sitten seikkailimme L:n kanssa Vii Voanissa ja olin aivan liekeissä hapanbambun olemassaolosta, vaikka samaan aikaan muistinkin, etten pidä bambusta. Bambu haisee nimittäin ihan hengitykseltä.

Iltapäivällä lähdimme Design-museoon. Päähinenäyttely oli ihan hauska, parasta siellä oli sinällään aiheeseen liittymätön demostraatio, jossa näytettiin, minkä värisiä hedelmät ovat eri valoissa. Oli todella hämmentävää huomata, että appelsiini on sinisessä valossa tummansinimusta. Ja tajuta taas kerran, että appelsiini aivan todella ON sen värinen silloin, koska väri on valon heijastusta. Sen jälkeen L lähti jälkisynttärisankaroimaan ja minä tulin kotiin. Tein pasta-kikherne-hapankaali-juttua ja katsoin hajamielisesti kotimaista elokuvaa dvd:ltä. Nyt juon sitä vissyä. Tämä kirjoitus kuvastaa kuinka jännittävää elämäni on. Oikeasti se ON jännittävää, liiankin, teen siitä itse oman pääni sisällä jännittävää, mutta konkreettinen, näkyvä elämä on aika rauuuhallista. Tulisipa jo sellainen vihreäruoho-kevät, pääsisi puistoon ja kuoputtamaan maata.

Tuleva elämänmuutos

Tänään, saatuani meiliä pomoltani, tajusin hyvin kouriintuntuvasti, miten elämäni on kahden vuoden tasaisuuden jälkeen muuttumassa. En ajatellut vauvaa tai äitiyslomaa vaan sitä, että työsuhteeni loppuu (minähän kyllästyin laman kynnyksellä odottamaan vakinaistamista ja hankkiuduin raskaaksi: asia jota en kadu hetkeäkään vaikka se tarkoittaisi taloudellista epävarmuutta jossain vaiheessa. Kolmenkympin jälkeen ei kannata alkaa odotella jotain täydellistä optimitilaa, mitä raskautumiseen tulee, se kun ei ihan oikeasti ole niin yksinkertaista kuin parikymppisenä... se, että tulin raskaaksi nopeasti oli lähinnä hyvää tuuria, aivan hyvin olisimme voineet joutua yrittämään puoli vuotta tai enemmänkin). Työsuhteeni siis loppuu kesällä, samaan aikaan kun äitiysloma alkaa. Minulla ei ole siis paikkaa mihin palata sitten vuoden-parin päästä kun haluan takaisin työelämään. En oikein näe itseäni kotiäitinä laittamassa mukuloita parin vuoden välein, en nimittäin tiedä MITÄ kotona kaikki päivät kuuluu tehdä? Tietysti pikkulapsen hoidon myötä vapaa-ajan ongelmat varmasti ratkeavat kuin itsestään, mutta haluan kyllä suuntautua pian jo taas muuksikin kuin äidiksi. En pidä mahdottomana sitä, että pääsisin vanhaan duuniini takaisin. Toisaalta olen mainosalalla, joka dyykkaa laman aikana oikein kunnolla eikä näillä näkymin vaikuta siltä, että lama olisi pian ohi. Toisaalta tuntuu vihoviimeisen turhalta murehtia lamaa, se on asia johon ei voi itse vaikuttaa (paitsi kuluttamalla vitusti mikäli Bob Helsinkiin on uskominen – jeah rait. Minusta pahin laman aikana tapahtuva asia on se, että asenteet maahanmuuttajiin kiristyvät entisestään, ei se, että ihmisillä ei ole enää rahaa käydä day spassa.)

Äitiyslomalla (tätä on helppo sanoa kun mukula on vielä kohdussa) saattaisin ehkä innostua johonkin aivan uuteen. Olen jo pidempään ollut kiinnostunut psykologian opinnoista, haaveilen seksuaaliterapiajutuista joskus aika vakavastikin. Toisaalta pelkään, että minulta puuttuu oikea mielenlaatu auttajaksi: en nimittäin ole hoivaavaa tyyppiä laisinkaan. Olen empaattinen ja avulias, mutta tietynlaiseen heikkouteen ja kuralätäkössä makaamiseen minun on oudon vaikeaa suhtautua. Huomaan esimerkiksi joskus turhautuvani aika kovasti nähdessäni, miten ihmiset sinnittelevät aivan paskoissa ihmissuhteissa tai mulkuissa työpaikoissa kykenemättä tekemään elämänmuutosta. Vaikka toisaalta sitten tajuan asian ihan hyvin: tutussa helvetissä on tavallaan turvallista toisin kuin tuntemattomassa tulevaisuudessa. Tätähän elän oikeastaan itsekin läpi: minua harmittaa ja ahdistaa kun työni loppuu, vaikka samalla tiedän, että lahjani ja erityislaatuisuuteni menevät tässä työssä aika hukkaan. Toisaalta taas tiedostan senkin, että en oikeasti ole kovin lahjakas tai älykäs vaan sellainen hilpeän saamaton keskiverto vähän kaikessa ja sikäli minulle sopii työ, jossa en jatkuvasti elä sydänverisuonet pöydällä retkottaen, kuten tekisin jos työni olisi jatkuvasti mielettömän luovaa.

Jatko-opiskelu kiehtoo minua aika ajoin. Toisaalta tiedän omat rajoitukseni esimerkiksi juuri psykologian pääsykokeiden suhteen, olen täysin lahjaton matemaattisesti ja psykassa tarvitaan kai jotain tilastojuttuja... en ole ottanut selvää, voiko jonkinlaista terapiaa opiskella esimerkiksi ammattikorkeakoulussa. Aina silloin tällöin törmään haluun tulla ”akateemiseksi”, vaikka tämä halu vuosi vuodelta onkin vähentynyt, sitä mukaa kun monet maisteriystävät ovat hankkineet hyvinkin maanläheisen ja ei-teoreettisen ammatin taottuaan päätään työelämään. Ja haluan olla myös ylpeä omasta ammattikorkeakoulutaustastani, mikä on joskus hiukan vaikeaa ja herättää minussa kummallista puolustautumistarvetta, etenkin tilanteissa jossa ystävät puhuvat ”amkista” siinä määrin alentuvaan sävyyn, että tajuan heidän oikeasti unohtavan, että joukossa on yksi ammattikorkeakoulun käynyt ihminen, etteivät amkkilaiset ole jotain mystistä suorittavaa luokkaa johon omassa elämässä ei hirveästi törmää. (Ja olen tietysti liian nauta protestoimaan itse tilanteessa ja purnaan jälkikäteen blogissani, heh.) Hurinan päätös opiskella lähihoitajaksi on yksi hienoimpia kuulemiani. On vaikuttavaa huomata miten jonkun ihmisen auttamisenhalu ja ennen kaikkea kypsyys käsitellä kärsimystä on niin suuri, että päätyy teoreettisten eettisten pohdiskeluopintojen jälkeen konkretiaan. Toivoisin itse olevani valmiimpi kestämään ja kohtaamaan kärsimystä, oppimaan erottamaan itseni ja kärsimyksen toisistaan. Tätä ajattelua kaikissa auttaja-ammateissa kai tarvitaan.

On ollut avartavaa seurata, miten monien ystävien työ- ja opiskeluvalinnat ovatkin monista syistä suuntautuneet aivan uusille urille. Eräs kipuili markkinointihommissa tietokonealan firmassa kunnes sai aivan äkkiarvaamatta tutkijanpestin yliopistolta, toinen on vuosikausia istunut samassa mukavantylsässä työssä ja on nyt aika innoissaan ajatuksesta, että lama voi pakottaa hänet vihdoin takaisin koulunpenkille. Huomattavan moni akateeminen on alkanut suuntautua konkreettisiin, auttamiseen ja kivun lievittämiseen liittyviin töihin tai sitten perinteisiin käsityöläisammatteihin. Moni on myös kolmekymppisenä tarttunut hanakammin ”paskaduuneihin” kuin nuorempana, ehkä siksi, että kun oma itsearvostus ei enää samalla tavalla tule siitä, mitä tekee elääkseen, ei huonostipalkattuja ja lyhytkestoisia töitä nolostele. Itse asiassa ajatus siitä, että joku häpeäisi postinlajittelu- tai kärrypoikaduunia on nykyvinkkelistä ihan karmea. Niille nirpistely on nykyään niiiin kakstuhattaluvunalkua, jälkijättöistä nousukausi-ylimielisyyttä.

Joku minua juonikkaampi olisi varmaan menetellyt tämän nykyisen työni kanssa siten, että olisi pantannut raskaustietoa mahdollista vakinaistamista ajatelleen niin pitkälle kuin mahdollista. En kuitenkaan voinut kuvitella olevani niin härski, että olisin pedannut itselleni vakipaikan ja pamauttanut seuraavana päivänä olevani raskaana. Samasta syystä en voisi kuvitellakaan meneväni raskaana työhaastatteluun, mielestäni on kusetusta sitouttaa työnantaja itseensä ja jäädä pois puolen vuoden päästä (ellei kyseessä ole freelance-keikka tai pätkäduuni, tietenkin). Vaikka vasemmistolaisena olen noin yleisesti ottaen aina imaginäärisen ”palkansaaja”-tahon puolella kasvotonta työnantajaa kohtaan, en silti symppaa vedättämistä. Oma työnantajani on kohdellut minua aina todella hyvin, olisin jättänyt suhteeseemme ikävän tahran kohtelemalla työnantajan luottamusta väärin.

Ostin äsken grafiikanlehden ihan hetken mielijohteesta (siinä on raskaana oleva nainen, käärme, lintuja ja vesipyörteitä, alan varmaan kohta sellaiseksi rasittavaksi kohtuhipiksi). Pitäisi varmaan alkaa elää suu säkkiä myöten eikä hulautella rahoja sinne ja tänne. Niin alan kohta tehdäkin, laajamittaisen vaateinventaarion tuloksena havaitsin, etten tarvitse enää mitään ennen elokuun puoliväliä (höh) lukuun ottamatta masutuubia, jonka nimi on niin etova, että alan varmaan kaupassa kakoa kysellessäni k.o. tuotteen saatavuutta. Masutuubi on muuten sellainen pitkä trikooputki joka puetaan lantiolle ja joka antaa lisäpituutta mahan nostamille paidanhelmoille. Tätäkään en vielä kuukausi sitten tiennyt.

Menovaiheen jälkeen

Viimeiset pari vuotta olen elänyt vähän sillä meiningillä, että kohta asiat tulevat muuttumaan. Olen ikään kuin varastoinut elämyksiä, halunnut kokea mahdollisimman paljon kaikkea kivaa. Jonkun toisen mielestä omat kivanpitoni, kuten puistoviinittelyt ja rakukurssit ovat varsinaista nynnyjen touhua, mutta kaltaiselleni pohjimmiltaan hyvin turvallisuushakuiselle ihmiselle ne ovat olleet elämyksiä. Olen kahden viimeisen vuoden aikana käynyt keikoilla enemmän kuin sitä ennen yhteensä, olen aktiivisesti tutustunut uusiin ihmisiin ja rikkonut itselleni asettamia rajoja. Viime syksy oli hyvin kiireinen, minulla oli säännöllisesti useampi harrastus viikossa ja joka viikonloppu jotain hauskaa menoa. Loppusyksystä aloin olla aika väsynyt (vaikka toisaalta myös vähän hypomaaninen) ja uumoilla, että kohtapuoleen elämä naksahtaa taas ykkösvaihteelle (autovertaus, yök!). Kuten se tekikin. Nykyään harrastukseni koostuvat vesijuoksusta ja kuntosalilla käymisen suunnittelusta. Viron kurssin lopetin toistaiseksi, vaikka raskaus ei ole tehnyt minusta superväsynyttä kuten monista, on se kuitenkin sekä lisännyt unentarvettani noin tunnilla että vähentänyt uusien asioiden omaksumiskykyä. Olen tällä hetkellä älyllisesti hävettävän laiska. Luen kirjoja, jotka olen lukenut ennenkin, katson videoita ja roikun netissä. Onneksi meillä ei ole televisiota, alkaisin varmaan möllöttää ties minkä sairaalasarjojen ääressä. Olen myös huomattavan hajamielinen: toissa viikolla unohdin uimapuvun kotiin ja tästä häkeltyneenä (uin alusvaatteissa koska ne olivat yksiväriset ja pitsittömät ja hiukan uimapukumaista kangasta) myös käsilaukkuni uimahallin penkille. Onneksi joku korjasi sen talteen, olisi ollut vihoviimeistä alkaa kuolettaa pankkitilejään silkan pönttöilyn takia.

Tavallaan kyllä kaipaan sitä menovaihetta. Eikä elämästä nyt silkkaa villasukkahissutelua ole tullut vieläkään, pyrin näkemään ihmisiä etten vallan mökkiytyisi. Joudun kuitenkin tsemppaamaan itseäni hiukan enemmän lähteäkseni vaikka taidenäyttelyyn. Tiedän, että olen tyytyväinen lähdettyäni jonnekin kulttuuririentoon, lähtemistä ei yleensä kadu. Eräs kantakaupungissa asuva ystäväpariskunta sai vauvan viime syksynä. Mies kertoi, ettei se arki nyt ihan hirveästi ole muuttunut, vauvankin kanssa voi liikkua paljon etenkin kun ei ole linnoittautunut lähiöön. Olen hyvin iloinen siitä, että perheessämme vallitsee rikkumaton yhteisymmärrys kantakaupunkiasumisen välttämättömyydestä. Uskoisin, että omalla kohdallani varmin keino sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen olisi jäädä kotiin jonnekin periferiaan. Tarvitsen tunteen siitä, että halutessani pääsisin kävelemään teatteriin tai elokuviin tai uimahalliin, pelkkä tunne riittää, käytännössähän käyn teatterissa maksimissaan pari kertaa vuodessa. Varasimme viime viikolla liput Päällystakkiin, näytelmä on niin suosittu että menemme katsomaan sitä vasta ensi joulukuussa. Totesimme hiukan häkeltyneenä tarvitsevamme silloin lapsenvahdin (ihmiset, jotka tuovat vauvoja teatteriin, pitäisi laittaa vakavaan puhutteluun: olen kerran lähtenyt kikeen Kom-teatterista kesken esityksen kun takanani ulvoi kauhealla volyymillä pikku pirunviulu... tosin näytelmä oli muutenkin huono, joten ei sillai niin harmittanut).

Raskaana ollessa minua on alettu kohdella eri tavalla kuin ennen. En oikein tiedä, mitä tästä asiasta ajattelisin. En jaksaisi jatkuvasti olla puhumassa oireistani, ne eivät ihan oikeasti ole kovin kiinnostavia (joskus jollekin puolitutulle kyselijälle tekisi mieli kuvailla yksityiskohtaisesti sitä paineentunnetta joka tykyttää tuolla alhaalla) eivätkä etenkään originelleja. Koska en ikinä ole ollut suojelunhalua herättävän hauras ja suloinen vaan tanakka tyttö joka pärjää itsekseenkin, en osaa suhtautua yhtäkkiseen hoivaviettiin, jota ympäristössäni herätän. Sukulaisen muutossa minua kiellettiin kantamasta sellaista tavallista keittön tuolia, joka painaa ehkä puolet siitä mitä kissanroikaleemme. Ihmisten katseissa on tsemppaavaa myötätuntoa, mikä on tavallaan hyvin herttaista mutta toisaalta hiukan raivostuttavaa: en ole mitenkään sairas tai vammautunut, itse asiassa aivan päin vastoin. Ja itseni tuntien, alan kyllä rutista sitten kun joku asia alkaa minua vaivata, olen lähes täysin parantunut lapsuuteni stoalaisesta kipu- ja vaivasuhteesta. Sukujuhlilla täti toivotti lopuksi onnea ja sanoi raskauteni olevan nyt ”kaikkien meidän varjeluksessa”. Minussa on varmasti jotain vikaa, kun en osaa olla ärsyyntymättä hyväätarkoittavasta toivotuksesta. On vain jotenkin pelottavaa kuulla aikuisen ja skarpin ihmisen suusta jotain niinkin taikauskoista, kuin että raskauteni menisi hyvin loppuun asti silkan ajatuksen voimalla. Jos tuollainen oikeasti toimisi, toivoisin ihmisten keskittyvän raskauteni sijaan vaikka ajattelemaan maailmanrauhaa tai ilmastonmuutoksen pysäyttämistä. Saattaa olla, että ärtymisherkkyyteni johtuu myös hormoneista (vaikka toisaalta onkin ihan perseestä vähätellä omia tunteitaan hormoniläpällä, etenkin kun lähes kaikki oikeastikin johtuu hormoneista ja reaktiot ovat aivokemiaa ja SILTI ihan oikeita tunteita). Kuulin taannoin, että eräs vanha ystävä oli tiedustellut kautta rantain, oliko raskauteni vahinko (ja miten olen ”ottanut” raskauteni, no helvetti, tuollaista ottamista sopisi kysyä ihan suoraan minulta itseltäni eikä toisen ystävän välityksellä). Olen 31-vuotias ja elänyt mieheni kanssa seitsemän vuotta. Miten ihmeessä tässä vaiheessa alkaisin mystisesti tunaroida ehkäisyn kanssa? Etenkin kun olen kerran joutunut kantamaan tunaroinnin seuraukset, luulisi tyhmemmänkin moisesta oppivan.

Olen tavoittanut itsestäni ajatuksen, jonka mukaan raskaus on myös naisen oma, henkilökohtainen asia. Neuvolapiireissä isän roolia korostetaan luullakseni siksi, että isien mukanaolo ei ole vieläkään täysin itsestään selvää ja vauva-aika mielletään melko vahvasti naisen jutuksi. Ja neuvolassakin isyyteen suhtaudutaan jotenkin hassusti: isän oppaassa neuvotaan sietämään psykoa vaimoa ja sanotaan, että miehen tapa ilmaista rakkauttaan on seksi. Itse koen, ettei minun tarvitse ottaa miestäni mukaan joka paikkaan vain siksi, että hän on tuleva isä. Itse asiassa olin ensimmäisessä ultrassakin yksin, vasta Kätilöopistolla tajusin, että hitsi, täällähän on sikana pariskuntia. Ja samalla tuntui siltä, että on hyvä istua tässä yksin, en kaipaa vielä ketään vierelleni, kaipaan miestäni sitten kun minun on vaikea saada nukuttua vauvan potkimiselta tai kun synnytyksessä haluan rutistaa hänen kätensä valkoiseksi. Puhumattakaan sitten ajasta, jolloin vauva on keskuudessamme. Nyt sikiö elää oman ruumiini sisällä, minulla on siihen toistaiseksi jonkinlainen itsemääräämisoikeus. Haluan olla neuvolassa intiimissä, naistenkeskeisessä tilanteessa, jossa saan vapaasti kysyä nolostuttavistakin oireista ilman miehen läsnäoloa. Koska mies on mies, vaikka onkin minulle kaikkein rakkain ihminen, aina jossain määrin eri viivalla sukupuolensa takia. Ja mies on myös rakastajani vaikka olemmekin naimisissa, ja toistaiseksi haluan mahdollisuuksien mukaan välttää tilannetta jossa hän näkee pissaani purkissa tai eh, kukkani ilman mitään seksuaalista vivahdetta, loisteputkien valossa (luotan siihen, että synnyttäessä miehet pysyttelevät pääpäässä). Joku pitää näitä näkemyksiäni varmaan ihan kummallisina, mutta itse selitän asian jotenkin näin, että en halua muuttua mammaksi, koska ”kukaan ei halua nussia äitiä” kuten Tahdon Asian täydellinen kotirouva Nenna Tiutinen huusi tajuttuaan sössineensä kotiäitileikillään koko avioliittonsa.

Kemikaali-Alina

Olen tässä viime aikoina miettinyt kemikaaleja ja niiden vaikutusta terveyteen. Sattuneesta syystä nämä asiat tuntuvat nyt erityisen läheisiltä, vaikka yritänkin välttää hysteriaa ja hötkyilyä, saatan hiukan ahdistua jos työpisteeni takana käytetään spray-liimaa tai jos joudun hengittämään paljon pakokaasua. Toisaalta annoin viime viikonloppuna mieheni ja hänen ystävänsä polttaa meillä sikarit (itsekäs sikiönkiusaaja!) toisessa huoneessa, koska ikkunat olivat auki ja ilmanpuhdistin päällä. Pidän sikarintuoksusta ja se nyt on ainakin melkoinen luonnontuote, silkkaa tupakkaa (tokikaan luonnontuotteus ei ole mikään takuu myrkyttömyydestä, mutta sikarin tapauksessa tietää, että myrkky on tasan nikotiinia eikä oheisaineita). Joskus aina mietin, miksi on täysin korrektia sanoa vaikkapa jossain virallisessa tiedotteessa seuraavaa: ”passiivinen tupakointi vaikuttaa sikiöön samalla tavalla kuin aktiivinenkin”. Kaikki vähänkin ajattelevat tajuavat, että tuo ei mitenkään voi pitää paikkaansa ja koska näin on, menee asialliseltakin informaatiolta pohja. Logiikka on sama kuin huumevalistuksessa, koska pilvenpoltosta ei voi julkisuudessa edes puhua leimautumatta ala-asteikäisille heroiinia tyrkyttäväksi ihmispedoksi, menettää myös asiallinen tiedonvälitys uskottavuuttaan. Muistan kun blossittelin ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana syvästi hämmästyneenä: tällaistako tämä on, eihän tästä tullut muuta kuin vähän kikattavaksi ja vaikutuskin häipyi heti miten (ei puhettakaan siitä, että luulisi itseään appelsiiniksi ja alkaisi kuoria nahkaansa veitsellä tai luulisi kankeavansa metron raiteiltaan), ja että mitenköhän on, ovatkohan muutkin huumeet sitten paljon harmittomampia kuin mitä koulussa kerrottiin.

Tarkoitukseni oli oikeastaan keskittyä laillisiin kemikaaleihin. Päätin hankkia seuraavaksi hiusväriksi Ekolosta myrkytöntä luomuhiusväriä, onhan turhia kemikaaleja varmaankin hyvä välttää. Rahatilanteen salliessa ostan muutenkin luonnonkosmetiikkaa, etenkin kun nyt on alkanut tulla markkinoille laadukkaita ja nätisti pakattuja, kohtuuhintaisia ja tehokkaita tuotteita. Kun teininä koin ympäristöherätyksen, hankin Helsingistä asti mustiin pulloihin pakattuja ekoshampoita, joiden tuoteselosteessa luki yleensä ”lähdevesi, suola, hiekka, suopa” ja vaikutus oli sen mukainen, tukkani muuttui niillä pesemisen jälkeen isoksi, yhtenäiseksi rastaksi (kenties toivottu vaikutus jollekulle). Samoin oli ekohammastahnojen laita: ne maistuivat kauhealta, eivät puhdistaneet hampaita ja tekivät vielä aftoja suuhun (kerran sanoin tämän ääneen kehitysmaakauppaporukassa tietäen jo valmiiksi vastauksen: ”No onko susta sitten parempi käyttää jotain Unileveriä, häh!”). Kotona syömme paljon luomua, mutta motiivimme ostaa sitä ovat enemmän ekologiset ja eettiset kuin niinkään omaan terveyteen liittyvät. En jotenkin osaa kemikaalien pelkoa kauhean hyvin. Jos minulla olisi joku allergia tai perussairaus olisin luultavasti paljon tarkempi, tunnen useita iho- tai vastaavista ongelmista kärsiviä ihmisiä, jotka ovat erityisen huolellisia välttäessään kemikaaleja. Toisaalta minunkin pitäisi oikeastaan kuulua heihin, kävihän minulle taannoin mystinen ihottumatapaus. Käsiini alkoi ilmestyä kutittavaa ja ruman näköistä nokkosihottumaa. Kesti hetken tajuta yhteys ihottuman ja vesijuoksuhanskojen välillä. Ilmeisesti hanskoissa on jotain pintakäsittelyainetta, joka reagoi yhdessä uimahalliveden kanssa epäedullisesti ihooni. Onneksi vesijuoksuhanskat eivät ole mikään välttämättömyys, annan ne jollekulle vahvaihoisemmalle. Harkitsin sekunnin ilmoittavani ihottumastani Speedolle, mutta en sitten jaksanutkaan. Luulen, että ongelma on lähinnä omassa ihossani.

Vaikka kemikaaleja on hyvä välttää, on kemikaalipelossa joskus aavistuksenomaisia salaliittoteorian vivahteita. Tiedän muutaman tapauksen, jossa henkilön riippuvuus johonkin lailliseen nautintoaineeseen (esimerkiksi kahvi tai tupakka) on ollut poikkeuksellisen vahva. Kun henkilö on lopettanut nautintoaineen käytön, hän on saanut hirvittävän vahvoja ja tuskallisia vierotusoireita, unettomuutta, rytmihäiriöitä, harhoja, aggressiivisuutta. En kuitenkaan menisi ihan takuuseen fyysisen vierottautumisen ja pahojen oireiden kausaliteetista, etenkin kun usein näistä pahoista viekkareista vedetään johtopäätös, että ylikansalliset yritykset laittavat nautintoaineisiin syanidia/heroiinia/diapamia koukuttaakseen käyttäjät pahemmin. Epäilemättä etenkin tupakan tuotantoon liittyy kaiken maailman kommervenkkejä, mutta useat henkilöt, kuten minä, pääsevät irti vuosikausiakin jatkuneesta nikotiinin käytöstä ilman minkäänlaisia oireita. Ehkä on enemmänkin niin, että joillain ihmisillä on taipumus sairastua riippuvuuteen herkemmin kuin toisilla ja riippuvuudella on alun alkaenkin pyritty itsehoitamaan jotain psyykkistä ongelmaa (tämä sama logiikkahan toimii myös syömishäiriöissä). Näitä kemikaaliteorioita on kyllä muissakin kuin nautintoaineissa, ekofeministipiireissä kiersi aikoinaan sitkeä huhu, että tamponeihin laitetaan arsenikkia tms verenvuodon lisäämiseksi, jolloin tamponeita kuluu enemmän. Tuon tyyppisissä huhuissa on samaa epämiellyttävää hysteriaa kuin siinä sitkeässä uskomuksessa, että heroinistit kiertelevät kaupoissa imemässä heroiinipiikkeihinsä sitruunoista mehua ja tartuttavat siinä sivussa viattomiin sitruunanystäviin inhottavia tauteja. Kemikaalipelossa suhtaudutaan usein johonkin jokapäiväiseen artikkeliin, kuten juomaveteen tai sisäilmaan vaarallisena ja ”teollisuuden pilaamana”, jolloin sitä pitää tavalla tai toisella aktiivisesti muuntaa. Tämä muuntaminenhan on oiva rahareikä kaikensorttisille nettikauppiaille ja messuesittelijöille: vuosia sitten olin juhlissa, joissa isäntä kaivoi taskustaan kuulakärkikynän (ainakin luulin sitä siinä vaiheessa kuulakärkikynäksi) ja tipautti sen vesikannuun. Hän kertoi kyseessä olevan ulkomailta tilatun penergisaattorin, joka ”revitalisoi” kraanaveden ja muuttaa sen ioneja (tai jotain vastaavaa) tehden siitä paremmin imeytyvää ja terveellistä ja soluja uudistavaa, toisin kuin tavallinen vesi. Odotin nauru kurkussa kuplien isännän omaa ”hahaaa, no ei vaiskaan, täähän on tavallinen kuulakärkikynä” -kevennystä, mutta sitä ei koskaan tullut, eikä kukaan vieraista vaikuttanut huvittuneelta vaan keskustelu alkoi käsitellä volgansieniä ja enkelienergiaa. Luultavasti häivyin jossain välissä polttamaan yhden myrkkykääryleen ja kikattamaan penergisaattorille itsekseni.

Toinen syy, miksi suhtaudun kemikaaliparanoiaan varovasti on oma lämmin suhtautumiseni länsimaiseen lääketieteeseen. Olen ekoudestani huolimatta ns kovien lääkkeiden ystävä ihan jo siksi, että minulla on lapsesta asti ollut päänsärkyjä, joihin eivät auta raitis ilma, kylmähauteet tai etikkaliinat (niitä on kokeiltu). Jotkut ovat sitä mieltä, että kipulääkityksellä hoidetaan ”seurausta vaan ei itse ongelmaa”, mutta kuten kaikki päänsärkyyn vähänkin perehtyneet tietävät, ovat ne yksi monista, melko selittämättömistä kiputiloista. Migreeniin voidaan etsiä syitä, mutta eipä niitä kartoittamalla itse tilaa poisteta. En vieläkään tiedä, mitä mieltä olen Hakaniemen apteekin homeopatia-osastosta (skeptikkomieheni inhoaa sitä sydämestään). Tavallaan minusta on sympaattista, että nk koululääketieteen kainalossa on tilaa vaihtoehdoille. Toisaalta tiedän, että kyse on tasan kapitalismista eikä mistään humaanista eleestä, onhan kyseinen apteekki varsinainen namu- ja krääsäkauppa muutenkin. Ja homeopatia on ymmärtääkseni erityisen arveluttava vaihtoehtolääketieteen haara perustuen potensointiin eli laimentamiseen laimentamisen perään, jolloin jäljelle jää lähinnä vettä . Minulla on eräs ystävä, joka on saanut homeopatiasta paljon apua, mutta hänkin sanoo, että ”tähän on uskottava, että se toimisi”. Minun ei tarvitse uskoa panacodiin, se poistaa jyskyttävät pisteet niskastani vaikka se juotettaisiin minulle sokkona. En muutenkaan pidä vähättelystä, joka liittyy kivun lievittämiseen. Nyttemminhän monet ammattilaiset (kuten hammaslääkärini) ovat sitä mieltä, että kipu jättää aina muistijäljen aivoihin pahentaen seuraavaa kipukertaa. Tämä toimii esimerkiksi synnytyksissä: tuskallinen synnytys lisää riskiä kokea myös seuraava synnytys tuskallisena, vaikka toinen synnytys on yleensä ensimmäistä helpompi. Synnytyksissä käytettävä kivunlievitys ei edelleenkään toimi niin hyvin kuin se voisi toimia, monesti kivuissa kärvistelevät synnyttäjät joutuvat rukoilemaan lievitystä. Mielestäni tuo on sekä julmaa että sisältää kummallisen, uskomushenkisen vivahteen liittyen perisyntiin ja siihen, että ”naisen on kivulla synnytettämän”. Itse aion vaatia kaiken mahdollisen kivunlievityksen, en ole kiinnostunut luomuilusta tai kivun harjalla ratsastamisesta kun on kyse luultavasti elämäni fyysisesti tuskallisimmasta kokemuksesta (haluanhan puudutuksen myös hampaanpaikkaukseen, en näe yhtään järjellistä syytä kärsiä, jos kipua voidaan lievittää). Kukin tietenkin tyylillään, mutta itse en pidä kipulääkkeetöntä synnytystä millään tavoin arvokkaampana tai sankarillisempana kuin lääkittyäkään, marttyyrinkruunu on yleensä painava ja hiertää otsaa eikä herätä laajan yleisön varauksetonta ihailua (tosin tiedän kyllä, että lääkkeettömään synnytyksiin päätyvien naisten motiivit ovat varmaankin muuta kuin marttyyrius, marttyyriutta se olisi lähinnä omalla kohdallani).

Noin yleisesti ottaen olen kuitenkin aika kemikaalikriittinen. Pyrin välttämään tujuja pesuaineita ja viljelyhommissa en millään muotoa halua käyttää myrkkyjä. Pesen hedelmät huolellisesti ja vältän eineksiä ja virvoitusjuomia. En kuitenkaan halua tehdä kemikaalien pelosta elämäni pääsisältöä. Pelkään liikaa ja turhaan muutenkin ja jonkun asian vastustamiselle rakentuva maailmankuva on hiukan turhan haarniskamainen, että sellaiseen haluaisi mennä sisään. Mielummin lähden ajatuksesta, että luojan kiitos, elän 2000-luvun Kalliossa (vastapainona 90-luvun penseälle pikkukaupungille), jossa on vaikka kuinka monta luomu- ja ekokauppaa ja minulla mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten paljon myrkkyjä ainakin ravinnosta tai kosmetiikasta saan.