Kevyttä yläpilveä

Mulla on yksi oikeakin kirjoitus tuolla luonnoksissa odottamassa, mutta sitten iski mahatauti. Vituttaa tietysti ihan huolella, että pääsiäisloma menee osittain punkan pohjalla, ystävien kanssa sovittu sushi-ilta peruuntui, mutta on kyllä ollut tervetullutta lepoa myös lähinnä maata ja katsoa Täykkäreitä putkeen ja surffata tabletilla. Vanha kunnon ripaska-oksu-homma on käyty läpi, onneksi armeliaasti eri päivinä. Kyllä sitä voi ihminen ruuansulatustaan arvostaa kun se ei toimi. En nyt lähde sen graafisemmin kuvailemaan, mutta onhan se hämmentävää kun neste tulee ulos eri paikasta kuin yleensä ja siitä yleisimmästä paikasta ei ollenkaan. Kärsin varmaan jonkinasteisesta nestehukasta etenkin kun imetän edelleen. Eilinen meni kyllä aika survivor-hengessä: mies oli töissä ja esikoinen mummulassa, mutta koska sielläkin sairastetaan (luulo-, ainakin osittain) ei heitä voinut kahdella lapsella sälyttää, joten makasin punkassa ja Juhannuspoika hillui ympäriinsä ja sai "tiitä" vähän väliä ellen heittänyt sille banaania kaluttavaksi. Yllättävän hyvin makkarin aktiviteetit tuolle taaperolle riittivät, jumppapallosta voi lapsi saada määrättömästi huvia ja kun päiväunet koittivat, ummistin minäkin silmäni.

Vatsataudin loppusairastelun miellyttävin sivuvaikutus on outo, instant-humalainen olotila, vähän kuin olisi impannut ilokaasua. Maailma näyttäytyy kaukaisena, absurdina ja hilpeänä, ilman erityistä syytä. Ei jaksa edes sääliä itseään koska kaikki vähän naurattaa ja meuhkaannuttaa. Meuhkaannuin erityisesti Facebookista löytämästäni sivustosta, jonka vanhemmat ovat perustaneet tuoreelle keskosvauvalle ja jonne on liittynyt valtava määrä ihmisiä lyhyessä ajassa. Ei siinä mitään, vertaistuki on tärkeää ja kokemusten jakaminen myös, mutta alunperin kai perheelle tarkoitettuun ryhmään änkeää ties mitä porukkaa linkittämään kuolleitten vauvojen vanhemmille tarkoitettuja tukisivuja etc. Ja joku kertoo siellä, miten heidän 15-viikkoinen enkelivauvansa menehtyi. Anteeksi nyt vaan, mutta minusta on epäsensitiivistä kertoa kuolleiden vauvojen vanhemmille keskenmenosta samanarvoisena asiana. Ei se ole sitä. Sitten on tämä "meidänkin Maija-Pekka syntyi 900-grammaisena ja on nyt reipas koululainen"-diskurssi. Se on tietysti tarkoitettu tsempiksi, mutta on jotenkin, no, pöllöä, kun vastassa on alle kilon painoisen vastasyntyneen vanhemmat. Tai ehkä olen vaan neuroottinen. Itsekin kuulin tuota tsemppiläppää Juhannuspojan synnyttyä. Sairaalassa jossa jaoimme huoneen jonkun muun äidin kanssa, tulivat tämän äidin sukulaiset ällistelemään Juhannuspojan pienuutta ja kun kerroin hänen syntyneen hieman ennen aikojaan, he alkoivat hulluna tsempata että kyllä täällä Suomessa keskoshoito on niiin upeeta ja siitäkin voi tulla ihan terve normaali koululainen. Kiittelin ja mietin itsekseni että mitä vittua, nyt tuli niin ärsyttäviä tsemppejä että huhhuh. Jos juhannuspoika olisi oikeasti ollut keskos-keskonen ja jotenkin hädässä, eihän se olisi ollut kanssani synnyttäneiden osastolla vaan letkuissa ihan eri paikassa. Samoja kannustavia tarinoita kuulin monen monta liinaillessani (no nyt tuli ällö termi!) kaupassa kun tädit äimistelivät vauvan pientä kokoa. Vieläkin tulee samaa läppää, mutta nyt olen oppinut valehtelemaan suvereenisti Jussipojan iän paria kuukautta alemmaksi esim uimahallissa, koska en JAKSA miljoonatta kertaa setviä tätä lievä ennenaikaisuus -casea läpi. Ja Jussipoika lienee laiha ihan muuten vaan, useat 35-viikkoisena syntyneet ovat taaperoina jo ihan pulskia veijareita. Vaan kaikki eivät.

Toivottavasti en ole tartuttanut muita perheenjäseniä, koska en jaksaisi tämän kuoleva joutsen (kiitos termistä Liisalle) -olotilan jälkimainingeissa kauheasti ketään hoidella.

Kaaos

Olimme miehen kanssa laatineet talvilomaa varten pitkän listan, mitä kaikkea kotona pitäisi siivota, korjata, fiksata, myydä ja jemmata. Ehkä kolmasosa saatiin tehtyä. Palohälyttimet (lintu ja kärpänen, tässä on lintu ja tässä on kärpäneen) saatiin kattoon, ärsyttävä rumahko yöpöytä annettua Facebookin annetaan-ryhmän kautta uuteen kotiin (jeesus miten ärsyttävää sakkia siellä ryhmässä onkaan. Yksi tyyppi otti yhteyttä heti ja pyysi pöytää, olin jo lupaamassa kunnes huomasin, että kyseessä oli sama nainen joka ronklasi taannoin keittiöntuoliemme kanssa peruen jatkuvasti noutonsa... ja joku toinen nainen haukkui yöpöydän ja kieltäytyi ottamasta sitä. Urpoja.), blogivalopalloihin vaihdettua uusi, toimiva valonauha ja lastenvaatteiden lajittelu vähän paremmalle tolalle. Hoitamatta jäivät omat vaatteet, keittiön purtilokaaos, parvekkeen kevätkuntoon saattaminen, kirjahyllyn järjestäminen ja liioista lakanoista eroon pääsy. Juhannuspoika on äkkiä venähtänyt pituutta (meinasimme joutua neuvolassa oikein KONTROLLIIN "liiallisen" pituuskasvun takia, kunnes nauroin lääkärille päin naamaa ja sanoin tytön vetäneen aikanaan samanlaisen kasvuspurtin ja että mies on melkein kaksimetrinen joten mites genetiikka) eli kasa paitoja on taas poistokorissa. En edes jaksa alkaa myymään niitä (tein juuri lastenvaatekirppiksellä ison tilin vanhoista vaatteista) vaan delegoin ne suvun uudelle vauvalle.

No, tästä kaikesta aikaansaadusta luopumis- ja järjestelyprosessista huolimatta tuntuu, että meillä himassa vallitsee edelleen kauhea kaaos. Suuren osan kaaoksesta muodostavat lastentarvikkeet, vaatteet ja lelut. Kun on kaksi pientä talvivaatetettavaa, jotka kasvavat ja kuluttavat kovaa vauhtia ja saavat jatkuvasti lahjaksi lisää, tuntuu, että pyykkiä on koko ajan eri muodoissaan ympäri kämppää. Haaveilen kuivausrummusta, vaikka sitten meillä olisi sitä puhdasta pyykkiä korit täynnä. Joskus lastenvaatteita yksinkertaisesti katoilee mustiin aukkoihin, Juhannuspojalta on hävinnyt kaksi aika hintavaa tumppua, Lipsin musta paita on ollut kateissa pitkään, toinen juhlakenkä on hukan persiissä. Puhumattakaan nyt sitten leluista. Jeesus maria miten niitä leluja onkin, vaikka yritämme koko ajan karsia ja organisoida! On Brion junarataa lukuisin lisävarustein, on Duploja, on soittimia, on askarteluvälineitä, nukke ja nukenvaatteita, palloja jotka kierivät hetimiten sohvan alle, lasten dvd:itä joita Juhannuspoika silmän välttäessä availee ja jemmailee jonnekin. On kauniita pieniä maatuskoja ja puisia leppäkerttuja, jotka katoavat yleiseen kaaokseen. On kamalia jättikäärmeitä ja jättiampiaisia ja pimputtimia. On palapelejä: nuppipalapelejä, anatomisia palapelejä, pahvipalapelejä. On rakennuspalikoita. On kaikkea isoa kuten nukenvaunut, potkulauta ja sirkusteltta. Yritän jatkuvasti jemmata leluja, mutta silti niitä on joka paikassa. Nyt teimme sellaisen sopimuksen, että lelujen pitää mahtua tiettyyn määrään säilytyskoreja ja lopuista luovutaan. Mutta kuka huolii käytettyjä leluja? Eivät ainakaan vastaanottokeskukset, sitä olen jo kokeillut. Ensikodille toimitin yhden kassillisen, mutta nyt niitä kassillisia olisi taas lisää. Huonosti tehdyt, rumat ja helposti särkyvät lelut suututtavat. Niistä ei ole mitään iloa ensihuuman jälkeen, ne ovat usein kierrätyskelvottomia ja päätyvät lopulta sekajätteeseen vietettyään elinkaarensa viimeiset hetket sohvan alla.

Ja mites sitten aikuisten kamat? Meillähän on tosi paljon kirjoja. Olen aina, vauvasta saakka ollut siinä käsityksessä, että iso kirjahylly on kulttuurikodin merkki ja viittaa selvästi älykkääseen sekä syvähenkiseen elämäntyyliin. Joo, näinhän se voi olla, mutta kirjastolaitos toimii täällä Suomessa aivan mainiosti ja osa isosta kirjavalikoimasta on epäilemättä jotain perittyä tai saatua schaibaa josta ei vaan ole tullut hankkiuduttua eroon. Täytyy myöntää, että rakastuin nykyiseen asuntoomme jo Oikotien kuvien perusteella nimenomaan olohuoneen päätyseinien kattoon ulottuvien kirjahyllyjen takia. Päättelin, että asunnossa täytyy asua fiksu ja lukemista harrastava perhe ja kun kuvissa näkyi muutamia itämaisia mattoja ja pari kivaa taulua, olinkin jo ihan sillä meiningillä, että meidän on vaan ihan pakko muuttaa just tuohon kämppään koska sehän siis ON meidän kämppä. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä asunto valitsi meidät (etenkin kun emme alun perin olleet katsoneet asuntoa tältä alueelta) ja onneksi näihin jättikirjahyllyihin mahtuvat melkein kaikki meidän opuksemme, poislukien lastenkirjat, keittokirjat, valokuva-albumit ja kaikki epämääräiset täyhkämapit jotka sisältävät kaikkea jännittävää dataa kuten "Freehand-kurssin opiskelumateriaali 2004" (koko fuken Freehandia ei enää edes ole, Adobe osti sen). Muistan joskus lukeneeni Jaakko ja Virpi Hämeen-anttilan haastattelun, jossa he kertoivat isosta kirjavalikoimastaan ja sen sekavuudesta ja että itse asiassa on helpompaa lainata kirjastosta kaipaamansa kirja kuin kaivaa se omista kirjakasoista. Meillähän on tosiaan ollut projektina järjestää kaikki kirjat sekä a) aakkosjärjestykseen että b) teemajärjestykseen, mutta näin pikkulapsiperheessä prioriteettilistalla kyseinen toimenpide killuu väistämättä häntäpäässä. Sattumoisin kirjoitan tätä blogitekstiä kirjahyllyn vieressä ja kun käännän päätäni vasemmalle, näen hyllyssä sulassa sovussa kirjat Pieni runotyttö, Marxin kosto, Aristoteles VIII, Harry Potter ja Tyttökavereiden opas taaperovuosiin. Kirjat on tällä hetkellä aseteltu lähinnä sen mukaan, minkä korkuinen mahtuu mihinkin hyllyyn. Ne hyllyt jotka ovat pikkutaaperon ulottuvilla, on tupattu erityisen tiukkaan, mutta silti Nabokovin Lolita härskeine kansikuvineen (ärsyttää että maailmankirjallisuuden klassikossa pitää olla tissikansi) löytyy joka ilta lattialta.

Puhumattakoon nyt sitten huonekaluista. Puolisoni pitää kovasti tummista, raskaista huonekaluista ja Aivazovskin tauluista. Luonnollisestikaan meillä ei ole mitään aitoja Aivazovskeja, mutta sanotaanko näin, että perintötaulut ovat paljon konservatiivisempia kuin oma taidemakuni. Onneksi meillä on myös duuniaikana (nythän ei ole budjettia ostella taidetta, edes halpaa) ostamiani grafiikoita, joitain itse maalaamiani jutskia sekä lasten valokuvia seinillä, ettei kotimme näytä joltain mummolalta. Paitsi toisaalta lasten valokuvat kuulostavat hyvin mummolalta, eh. Olen pitkän viivytystaistelun jälkeen saanut neuvoteltua pari isoa tummanvihreää tuolinrohjaketta siirrettäväksi työhuoneeseen ja/tai vintille, mutta silti aina väliin, etenkin kevään tullen, haluaisin vaihtaa kaikki kolhuiset antiikkikalut keveisiin fiftarilipastoihin ja siroihin tuoleihin. Mutta toisaalta, se nyt vasta aikaa ja rahaa vaatisi eikä totisesti olisi kovin ekologista. Tykkään siitä, että on olemassa jonkinlainen oma tyyli joka näkyy jokaisessa kodissa ja elämänvaiheessa. Ja tykkään siitäkin, että rakkaat huonekalut seuraavat kodista toiseen, ettei kaikkea tarvitse uudistaa vaikka kotitalon vuosimalli vaihtuisi 20-luvulta omalle synnyinvuosikymmenelle.

Eniten kai kaipaisin sitä, että tavaraa ja sitä mukaa siivottavaa olisi vähemmän. Se vaan ei taida lähivuosina onnistua, vaikka itse kuinka pelkistäisi vaatekaappiaan. Lapset tarvitsevat vuosi vuodelta enemmän, kohta alkaa harrastuksien aika, luistimien, suksien, uimavälineiden, mahdollisesti soittimienkin esiinmarssi kodissamme. Sitä silmälläpitäen pitäisi vaan kehittää mahdollisimman sujuva käyttöön-kiertoon -systeemi, ettei nurkkiin jää pyörimään mitään liian pientä tai vähänkäytettyä kamaa. Pitäisi varmaan tutustua kaikkin lainaus- ja vuokrausjuttuihin, on varmasti paljon tavaroita ja välineitä joita ei ole pakko varsinaisesti omistaa vaan enemmänkin pitää niitä osana kiertokulkua. En vielä edes osaa kuvitella mitä ne voisivat olla, mutta aika näyttää.

Kotiäitiansa

Olimme tänään lasten kanssa Naistenpäivän vaunumarssilla, mielenosoituksessa vaatimassa äitikuolleisuuden vähentämistä. Joka päivä kuolee 800 naista ja tyttöä, koska heiltä puuttuu mahdollisuus ehkäisyyn, turvalliseen aborttiin ja seksuaaliterveyteen. Uhreista 99 prosenttia asuu köyhissä maissa, missä äitiyskuolleisuus on yleisintä 15–19 -vuotiaiden tyttöjen keskuudessa. RFSU:n järjestämä marssi kulki Espalta Eduskuntatalolle ja pääkallonpaikalla pari kansanedustajaa kävi kertomassa, miten äitikuolleisuutta yritetään vähentää ja millä keinoin. Lopuksi saatiin kahvia ja keksiä ja tilaisuus oli muutenkin herttainen ja vähän vaisu. Ei taida kotiäideistä oikein olla mellakan aloittajaksi ja hyvä niin, mellakat ovat aika kamalia. Oli hauskaa olla pitkästä aikaa mielenosoituksessa, kävin niissä nuorena niin paljon ja niin moniaista aiheista, että sain todella pahan mielenosoitusallergian vuosikausiksi. Paikalla oli mediaa ja oma jälkikasvu tuli ikuistettua ainakin Iltasanomien sivuille, tosin nyt varmaan tämä Talvivaara-mielenosoituksen savupommi-isku (idiootit!!!) peittää tämän herttaisen äitimielenosoituksen alleen. Niinhän se menee, röyhkeät ja äänekkäät jyräävät.

Naureskelimme mielenosoituksessa kälyn kanssa sille, miten meille aina joskus tulee kutsuja näihin "Kotihoidontuki paremmaksi, kotiäideille lisää massia"-mielenosoitukseen. Emme kumpikaan, vaikka kotiäitejä olemme, lähtisi niihin mielenosoituksiin suurin surminkaan. Viiteryhmänä lisää rahaa vaativat kotiäidit kuulostavat rehellisesti sanottuna puistattavalta. En muutenkaan ole kiinnostunut osottamaan mieltäni napakohtaisista asioistani (koska en esim kuulu seksuaalivähemmistöön, silloin asia olisi eri), Suomessa kotiäideillä on asiat vähän helvetin hyvin noin globaalissa mittakaavassa. Täällä on turvalliset synnytykset, turvattu raskaus- ja pikkulapsiaika ja pitkät pitkät äitiyslomat ja vanhempainvapaat. Joskus tekisi mieli kirjoittaa Hesarin yleisönosastoon otsikolla "onnellinen veronmaksaja" ja hehkuttaa sitä, miten upealla tavalla juuri kotiäitinä pääsee nauttimaan hyvinvointivaltion hedelmistä. Hienoista leikkipuistoista, museosta, joukkoliikenteestä, neuvolajärjestelmästä. Ilmaiseksi!

Hauskan mielenosoituksen jälkeen alkoi kuitenkin vituttaa ankarasti. Pyrytti, tarvoin taas lasten kanssa tuplavaunuilla kaupungilla vaikka miehellä on lomaviikko ja olin tyhmyyksissäni mennyt lupaamaan sille jotain "omaa päivää". Sitten tajusin, että olen viimeksi nukkunut pitkään joskus tammikuussa ja soitin hänelle itkuisenräyhäkkään puhelun siitä, että nyt on MINUN aikani pitää vapaata, on naistenpäivä ja kaikkea, nyt heti kotiin hemmetti, ja äiti vapaalle! Olin vielä hoitanut tässä välissä  uuden sukulaisvauvan ristiäislahjan, lasten ruokinnat ja viihdytykset ja kaikkea muuta, sellaista jota teen jatkuvasti ja joka vaatii paljon aikaa ja säätöä. Mies, lasten isä, on todella osallistuva ja ihana 2000-luvun feministimies-isähahmo, mutta huomaan silti, miten lipsahdamme aina uudestaan siihen samaan kotiäitiansaan. Minä otan päävastuun lapsista, etenkin kuopuksesta, vahdin heitä laivan leikkihuoneessa kun mies on konjakilla baarissa, ja sitä rataa. Nukutan lapset että mies pääsee sikaribaariin (olimme juuri Tallinnassa) ja huolehdin, että kaikki on mukana. Huomaan selvästi, miten miehen pinna on lasten kanssa säätäessä paljon lyhyempi kuin minun, joka on tottunut jatkuvaan multitaskaamiseen ja sähläämiseen. Tiistaina kun epäonnisen lounasravintolareissun jälkeen mies puhkui hiljaisia vitutuksen pilviä, sanoin hänelle, että "tajuatko että mä hoidan tällaisia tilanteita päivittäin, ilman sun apua" ja mies kehtasi möläyttää, että "ei se mua lohduta" sen sijaan että olisi sirotellut päälleni ruusunlehtiä ja ylistänyt ihmeellistä äitivoimaani. Joskus toivoisin, että voisin tältä istumalta lähteä töihin ja mies koti-isäksi vaikka kolmeksi kuukaudeksi, silloin hänkin näkisi millaista se päiväarki lasten kanssa on. Vaan ei, me olemme juuri sellainen perhe josta Anu Silfverberg ansiokkaassa Äitikortissaan kirjoittaa: miehellä on hyväpalkkainen vakiduuni, minä olen vailla paluutyöpaikkaa. Miehen kotiinjäänti romahduttaisi talouden joten itsestäänselvästi minä olen se kotonaolija. Ja ei sillä, viihdyn tässä hommassa useimmiten hyvin ja olen iloinen voidessani seurata lasten pikkulapsivuosia läheltä, mutta kyllä joskus hirttää kiinni. Etenkin naistenpäivänä. Ja missä se mun kukkakimppukin on?

Äidit ja yhteinäiskulttuurin kaipuu

Meillä, minulla ja lapsilla, on yleensä perjantaisin sisarusmuskari. Sisarusmuskari on osa sitä semi-strukturoitua kotiäitiarkea jota toteutan, sitä, johon kuuluu esikoisen päiväkerho, esikoisen kanssa kahdestaan käyty naperomuskari sekä perhekerho. Näiden aktiviteettien lisäksi meille jää luonnollisesti runsaasti aikaa hengata puistoissa ja kaupungilla, museoissa ja kahviloissa. Enkä ole näiden ohjelmallistenkaan menojen suhteen turhan tarkka: tällä viikolla jäivät väliin molemmat muskarit, eri syistä. Tämän päivän muskarin ohitti prioriteettilistalla läheisehkön leikkipuiston nyyttäriaamiainen. Lähdimme ex tempore sinne, eväinä tertullinen banaaneja. Kuopus on sisarusmuskarissa niin rasittava apina, kiipeää ikkunalaudalle ja tiputtelee djembe-rumpuja, että juuri tänä aamuna vapaamuotoinen leikkitouhu sekä herkkupöytä houkuttelivat enemmän. Olin asennoitunut, että leikkipuistossa on ainakin yksi ystävä-äiti, mutta hän ei ollutkaan paikalla. Onneksi paikalla oli tuttuja ja onneksi, ihme kyllä, olen nykyään niin suvereeni sosiaalisesti, että juttelin joidenkin ihan uppo-outojen äitien kanssa niitänäitä vaatteista ja kirppiksistä ja kivaa oli. Harmittaa, etten hieronut tuttavuutta erään ensikertalaisäidin kanssa, hän istui vähän orpona samassa pöydässä kuin minä ja imetti suunnilleen Juhannuspojan ikäistä lasta ja meinasin spontaanisti sanoa että "ai säkin imetät vielä" ja sitten en kuitenkaan kehdannut, muiden imetyksen kommentointi menee vaan jonkinlaisen intiimiysrajan ylitse niin kirkkaasti. Ja sitten tämä äiti lähti ilman että vaihdoimme oikeastaan sanaakaan ja tajusin hyvin kuinka ulkopuoliselta hänen olonsa tuntui, osin siksi, että omakin oloni oli vähän sellainen, koska paikalla ei sattunut olemaan kovinkaan montaa tuttua.

Se mikä veti heti ovesta sisään astuessa suuta väistämättä hymyyn oli äitien ja lasten tyylien yhtenäisyys. Bongasin heti ainakin neljä tai viisi mustavalkoraitaista paitaa ja shinglattuniskaista polkkatukkaa, siis äideillä. Lapsilla oli Polarn o. Pyretiä ja kirjavaa retroa, oltiinhan luovan luokan kaupuginosan leikkipuistossa. Jossain vaiheessa joku huikkasi ovelta "nyt täällä itkee vauva bugaboissa" ja meinasin murjaista siihen, että "ai missä niistä kuudesta rivissä olevasta?". Toinen suosittu vaunumerkki on tietysti meidänkin käytössä oleva Phil&Teds, tehtaillaanhan lapset nykyään yleensä aika pienellä ikäerolla, kaipa siksi, että niitä aletaan alun alkaenkin tehdä munasoluelämän ehtoopuolella. Ja kolme on uusi kaksi, ja niin edelleen. Juttelin yhden vanhan kaverin kanssa puistossa, hän sanoi rehelliseen tapaansa, ettei suosittele kellekään kolmea lasta lyhyellä ikäerolla ja nauroi päälle. Puhuimme sitten laajemminkin tästä ilmiöstä ja have it all -syndroomasta ja siitä, miten naiset ihan selkeästi kilpailevat lapsiluvulla. Se on hassua, kun kyseessä on niin iso asia, kokonainen elämä. Ettei siihen oikeastaan pitäisi olla kenelläkään mitään sanottavaa tai paremmaksi pistettävää, kun kaikkien tilanne on niin omansa. Mutta siis: se, mikä minua tänään askarrutti, hymyilytti ja itsetutkiskelutti, on tämä äitien kaipuu ja tarve samanlaisuuteen, jonkinlaiseen äitiyden yhtenäiskulttuuriin. Minä, joka edustan vertaisteni lailla jonkinlaista punavihreää, ekotietoisen kulutuskriittistä äitiryhmää, tunnen kaikki tuntemisen arvoiset lastenvaatemerkit, osaan määritellä millaiset perheet mitäkin käyttävät, saatan ostaa kirpputorilla sen kalliimman mustan pipon kahdesta suht samanlaisesta jos siinä kalliimmassa on se tietty P-kirjain keskellä otsaa. En tiedä, mitä merkkiä oma nelivuotias talvitakkini on, mutta osaan vaikka aamuyöllä herätettynä luetella kaikki lasteni talvivarusteiden brändit suoralta kädeltä. Olen muuttunut juuri sellaiseksi lastenvaatteista sisältöä ammentavaksi mammaksi, joita lapsettomana äänekkäästi halveksin. Ja kieltämättä nauran itselleni edelleen ja samaan aikaan kun pohdiskelen kuumeisesti sitä, voiko lapsille hommata jo kesäkengät vai kasvaako niiden jalat megana sitä ennen, pyörittelen jossain takaraivossani silmiäni - itselleni. Kyllähän minä olin esteetikko ja jossain määrin ulkonäköön panostava ennen lapsiakin, halusin (ja haluan) tosin vahvasti tehdä sen panostuksen omilla ehdoillani ja omalla tyylilläni. Se mikä tuntuu hassuimmalta, on alttius vaikutteille. En alunperin ole pitänyt raitakuosia mitenkään ihmeellisenä, päin vastoin, raidat ovat olleet aika tylsiä ja yli-skandinaavisia. Raikkaan ja sukupuolineutraalihkon Polarn o. Pyretin marssittua esiin tietoisuuteeni olen kuitenkin alkanut pitää niistä ja nyt harkitsen ihan vakavissani investointia raitakaulahuiviin, siis itselleni. Sama koskee monia muitakin lasten brändejä: alunperin täysin näkymättömistä ja ehkä osin vastenmielisistäkin ilmiöistä on tullut hiukan haluttavia. Ja samaan aikaan naurattaa. Esikoisen kerhoreppu on Mini-Kånken, kuten melkein kaikilla muillakin kerholaisilla. Toinen vaihtoehto olisi kai veikeän eläinkuvioinen Skiphop. Tai sitten joku uudempi brändi, itsehän en ole missään lapsityylikkyyden etujoukoissa.

Taannoin muskarissa kysyin mukavalta äidiltä, missä hän asuu. Tiesin vastauksen jo ennen sen kuulemista, olin päätellyt hänen ja hänen kahden lapsensa vaatteista, vaunuvalinnoista ja jopa lasten nimistä asuinpaikan. Tunsin itseni hetken Henry Higgingsiksi, joka pystyy määrittelemään kanssaihmisten tarkan kaupunginosan Lontoossa näiden käyttämän slangin perusteella. Paitsi että minä, toisin kuin Higgings, tunnen parhaiten oman viiteryhmäni ja sen kuviot. Jos minut lähetettäisi Tampereelle tai vaikka edes Vantaalle, olisin varmaan jo ihan ulalla. Jo pelkkä visiitti Punavuoreen, jossa visiteeraan sattuneesta syystä aika usein, paljastaa, että pelkästään kantakaupungin sisällä on omia äitiyden ja äitityylikkyyden ilmituomisen muotoja. Ja niiden hienoimmat vivahteet jäävät minulta ehkä havaitsematta.

Miksi äitiys on nykyään niin täynnä brändäystä, oman tyylin jatkamista lapsiin, eräänlaista lifestyle-harrastamista? Ja mistä johtuu, että brändien ja tyylien moninaisuudesta ammennettava erottautuminen ja oman itsen ilmentäminen typistyy tavallaan hyvin kapeaksi? On tietyt merkit, joilla voi näyttää kuuluvansa tiettyyn porukkaan. Sama ilmiö ahdisti minua 90-luvun pikkukaupungissa ihan yli äyräiden, miksi sitten himoitsen näitä tunnuksia ainakin osittain itsekin? En kai voikaan väittää olevani niin vahva, erityinen tai fiksu, että olisin immuuni muiden valinnoille. Anu Silferberg (josta aion vielä blogata, ha!) on ihan oikeassa siinä, että ekovanhemmatkin ilmentävät ekouttaan pitkälti juuri kulutusvalintojensa kautta. Olen ihan oikeasti tavannut naisen, jolla on 40 erilaista kantoliinaa. Ja olen itsekin shoppaillut intona eri kuosisia kestovaippoja. Uskon, että moni kaltaiseni oikeuttaa shoppailunsa sekä sillä, että se on a) lapsen parhaaksi (iik! tavallisissa tuttipulloissa on bisfenolia mutta painavissa lasituttipulloissa, etenkään sen tietyn merkin, ei ole) ja b) ekologista (tavalliset pyllysavetit maksavat Prismassa jotain euron, Jackson Reesen ekopyllysavetit Bebesissä femman). Tuo jälkimmäinen esimerkki on omasta elämästäni, ensinmainitusta en koskaan innostunut, samasta syystä kuin että juon aina punaviinini muovipullosta (on se hei luomua) ja nautin tarvittavat bisfenolit sen kylkiäisenä. En viitsi turhaan kantaa painavia juttuja mukanani, jos kevyemmälläkin kuormalla selviää.

No joo, tästä aiheesta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, enkä saa tätäkään postausta pyöristettyä kauniisti vaan lopetan sen tähän ja menen nukkumaan. Morjens!

Ystävyyden kauneudesta

Eilen oli rakkaan ystävän polttarit. Voisin jopa sanoa että parhaan ystävän, vaikka en haluakaan läiskiä leimoja ystäviin, kun ne ovat kaikki uniikkeja ja omalla tavallaan tärkeitä ja parhaita. Mutta tämän kyseisen ystävän kanssa meillä on niin pitkä ja erityinen historia, että olemme oikeastaan siskoksia. Polttarit olivat hulvattomat, sankarin näköiset, euroviisu-teemaiset, kuoharipitoiset, sisälsivät runsaasti laulua ja naurua. Ja saunaa ja saunaoluita. Sain tuossa taannoin ystävältä vinkin huoneistohotellista Skattalla ja vuokrasimme sellaisen yhdeksi yöksi. Suosittelen lämpimästi talvipolttareihin ja mihin tahansa vapaamuotoisiin juhliin ei-kesäaikaan. Iso kaksio keittiöllä ja saunalla, mahdollisuus yöpyä neljälle (vaikka taisi sinne jäädä useampikin yöksi), muhkeat puitteet arvo-jugend-alueella, lyhyt matka baareihin jne.

Koostimme morsiamesta kansion, johon jokainen oli koonnut muistoja, kuvia ja ajatuksia ystävyydestä. Itse tein skandaalilehti-tyyppisen kollaasin (olipas mukava pitkästä aikaa käyttää ammattitaitoaan ja kyhätä indesignillä näköislehti) jossa morsio näyttäytyi varsinaisena krebaajana. Osa polttarilaisista, opiskelukaveriporukka, on reissannut paljon yhdessä ja kuultiin monta hervotonta muistoa kaukomailta, yleensä ryyditettynä riisiviinalla ja palovammoilla ja alkuasukastatskoilla.

Viimeinen muisto oli kuitenkin erilainen, vakavampi ja niin kaunis, että painoin sen mieleeni ja vuodatin kyyneleitä sitä kuunnellessani. Morsiamen opiskelukaveri kertoi porukkamatkasta kaukoitään, siitä miten todella kipeästä erosta oli lyhyt aika ja kertojasta tuntui, kuin hän olisi ollut puolikas, amputoitu. Reissuun kuului jonkinlainen paikallisen longhousen riitti, jossa juotettiin riisiviinaa ja lopulta heitettiin läheiseen jokeen. Joki oli ollut lämmin ja pyörteilevä, mutta jaloissa oli tuntunut kylmän pohjavirran imu. Tämä opiskelukaveri kuvaili, miten se kylmä pohjaimu oli kuin isoäidin kosketus, ja miten se tuntui hetken houkuttelevalta antautua. Mutta sitten ystävät olivat siinä ympärillä käsivarsineen, lämmin joki ympäröi joka puolelta ja kannatteli pinnalla, ystävät kannattelivat pinnalla. Hän puhui tärkeästä siirtymäriitistä, oivalluksesta siellä lämpimässä joessa. Tarina oli uskomattoman runollinen ja symbolinen, niin kaunis ja liikuttava, että me kuulijat olimme hiljaa monta minuuttia ja useat pyyhkivät silmiään.

Ja sitten vedettiinkin singstareja, euroviisuja ja taistiksia sikinsokin. Humalluttiin, rampattiin tupsulla, saunottiin, naurettiin. Oli ihana päivä. Ja on ihanaa olla aikuinen ja tajuta aina uusiksi sama asia: ystävyydet ovat helppoja, kypsiä, muotoutuvia. Jotenkin näiden hylkäämisenpelko-testaaminen-symbioosi -kutkeiden loistaminen poissaolollaan ystävyyksissä on ollut niin äärettömän vapauttavaa. On ihanaa tajuta, että ystävyyssuhteet ovat ja saavat nimenomaan olla helppoja, voimaa ja iloa antavia. Luulen kasvaneeni tässä kohtaa itse juuri perheellistymisen myötä (en väitä että perheellistyminen on tie aikuisuuteen tai mitään, minulla nyt vain kävi näin)  ja jättäneeni taakseni tarpeen tehdä ihmissuhteista vaikeita ja analysointia kaipaavia. Ainakin useimmiten. Samalla tavalla on helppoa, nykyään, tulla toimeen myös satunnaisten tuttujen kanssa, osaa tuosta polttariporukasta en tuntenut laisinkaan ja silti bondasimme ja hauskaa oli. Sellaista, että varmaan taas häissä tulee naurettua ja höpötettyä. Ja ehkä johonkuhun tutustuttua enemmänkin.

23

Facebookissa kiersi pariin otteeseen ikä-haaste, jossa siis jaeltiin toisille ikiä ja toiset sitten kertoivat mitä siinä iässä ovat tehneet. Kaikki te varmaan tämän meemin tiedätte. Aloin pariinkin otteeseen kyhätä vastausta, mutta syystä tai toisesta vastaukset tuntuivat liian intiimeiltä noinkin sosiaaliseen mediaan. Kamppailen muutenkin jatkuvasti nettiavoimuuden kanssa ja Facebookissa tulee aika helposti ajauduttua liiankin paljastaviin päivityksiin tai osallistuttua väittelyihin, jotka jälkikäteen vähän nolottavat. Yritän pitää Facebookin lähinnä hyväntuulisena helppona mediana, koska väärinymmärrysten vaara on suuri enkä jaksa mitään oikomis-selvittely-saagoja.

Mutta siis, sain Periaatten Naiselta iän 23. Olin 23-vuotiaana aikamoisessa risteyskohdassa, opiskelin kuvataidetta mutta en nähnyt sitä minään tulevaisuuden juttuna itselleni. Enemmänkin oli kyse ajautumisesta. Asuin yksin Kalliossa, ihanassa kaksiossa, olin paria vuotta aiemmin eronnut sopuisasti ensimmäisestä avomiehestäni. Aloin tutustua internetin ihmeelliseen maailmaan, ystävät neuvoivat miten ircataan ja roikuin kanavilla pitkin öitä. Poltin tupakkaa, sisälläkin. Maalasin vernissankäryssä ja kuuntelin 70-luvun hämymusaa. Kävin vanhempien luona sunnuntaipäivällisillä ja osallistuin joskus mielenosoituksiin. Aloin seurustella miehen kanssa, johon olin ihastunut hänen älykkyytensä ja verbaliikkansa perusteella, ja miksei ulkonäönkin perusteella. Suhde ei vain käytännössä toiminut ollenkaan, emme kohdanneet toisiamme ja kaipasin hirveästi rakkautta ja välittämistä, sitä, jota olin saanut ensimmäisessä suhteessani. Olin nöyrä ja myöntyväinen, nolottavan riippuvainen miehen mielialoista. Suhde oli alusta alkaen tuhoon tuomittu ja kaiken angstin kruunasi ei-toivottu raskaus ja sen varhainen keskeyttäminen. Olen kirjoittanut Lupiinin alkuvuosista abortista ja sen traumattomuudesta vaikka kuinka paljon, mutta nyttemmin, livuttuani lähemmäksi mammabloggausta, en ole asiaa niinkään käsitellyt, koska itselleni hieman yllättäen tämä aihe herättää joissain aika voimakkaita reaktioita. Ja samaan aikaan, hirveän monelle on tehty abortti. Joskus istuin ystävieni kanssa iltaa ja tajusin että puolella meistä on näkymätön a-kirjain otsassa. No, joka tapauksessa, abortti oli tietysti toimenpiteenä epämiellyttävä, joskin lääkkeellisenä ei-toimenpiteellinen sinänsä, mutta ei aiheuttanut vasta teini-iän angsteista läpipungertaneelle itselleni mitään erityisiä moraalisia dilemmoja. Itse asiassa, se sinetöi paitsi epäonnisen parisuhteen myös voimaannutti oudosti: voin päättää elämästäni. Jossain Anna-Leena Härkösen kirjassa (hiukka nolottaa ettei minulla näemmä ole mitään älyllisempiä sitaatteja plakkarissani, olisi tietysti hienoa siteerata jotain Odysseusta mut minkäs teet) päähenkilö totesi: "abortti oli ensimmäinen itsenäinen päätökseni, vaikka murha olikin" tms. En pidä itse aborttia murhana, mutta läppä osui. Se oli tietoinen päätös, joka päätti myös haahuiluvaiheen elämässäni. Erosin miehestä, päätin mitä alan tosissani opiskella, aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, otin elämän omiin käsiini. 23-vuotiaana elin kriisissä ja selätin sen kriisin. Siitä alkoi aikuisuus.

Anteeksi

Olimme tänään lasten kanssa ystävän luona leikkimässä. Ystävällä on Lipsin ikäinen poika, nämä kaksi ovat tunteneet toisensa jo sikiöinä ja leikkivät edelleen usein, vaikka pojan perhe elää ruuhkavuosia eri tavalla kuin minä kotiäitinä. Mutta aina leikeille löytyy kuitenkin aikaa. Lipsin ja pojan ystävyys on suloista seurattavaa, toisesta puhutaan ja kysellään, onpa Lipsin eräs kesämuistokin muokkaantunut sisällyttämään tämän kaverin. Muistoon liittyy luumupuu ja kaksi alastonta lasta, mutta vaivihkaa tähän tarinaan on liittynyt myös tämä kaveripoika. Itse asiassa kaksi Lipsin läheisintä ystävää on poikia, hyvien ystävieni lapsia. Toivottavasti ystävyys kestää tulevaisuuden sukupuolierotteluvaiheet. Muistan että oman läheisen lapsuudenkaverini kanssa, joka sattui olemaan poika, etäännyin koulussa koska pojat yök ja sitten myöhemmin alkoi olla riskinä ihastumisesta kiusaaminen. Toivottavasti maailma on 35 vuodessa muuttunut, vaikka tokikaan nuo kehitykseen liittyvät kuviot ovat osittain aika lailla biologiaakin. Tai siis, vaikka pyrinkin sukupuolisensitiivisyyteen, en halua kieltää mitään vaiheita, esimerkiksi prinsessavaihetta, siksi, ettei se olisi korrekti tai jonkun tiesminkä punavihreän doktriinin mukainen.

Joo, anteeksi pyytämisestä piti kirjoittamani. Loppuvaiheessa leikkitreffejä (huomatkaa että käytän leikkitreffit-termiä ironisesti) Lipsiä alkoi väsyttää ja ärsyttää ja hän läpsäisi ystäväänsä naamaan. Eikä suostunut pyytämään anteeksi, ei sitten millään. Juhannuspoika narisi, ulkovaatteet hiostivat jo päällä, mutta anteeksipyyntöä ei vaan herunut. Lipsi vetosi toistuvasti siihen, ettei "jaksa pyytää" anteeksi. Kaveri odotti kärsivällisesti (oletteko muuten huomanneet, kun pikkulapsista toinen karjuu ja raivoaa, ottaa toinen yleensä rauhallisen ja tyynen roolin? Se on hilpeää, tuota samaahan aikuisetkin harrastavat) ja maanittelin maanittelemistani, mutta ei. Kysyin ystävältäni, jonka arviointikykyyn luotan näissä lapsijutuissa todella paljon, mitä hän tekisi, luovuttaisiko? Ystävä sanoi että ehdottomasti ei, heillä on kyllä aikaa odottaa ja nyt kannattaa pysyä tiukkana tai homma kostautuu myöhemmin. Siinä kohtaa tajusin taas, että minulle on lapsena aina annettu periksi, äiti on myöntänyt minulle suoraan, ettei jaksanut tapella eikä vääntää kanssani. Ja no, tuolla lepsuilulla ja poispilaamisella on ollut paljon seurauksia. Olen jotkut asiat joutunut opettelemaan itsekseni, mm myöntämään, että vanhempien hemmottelu ei suinkaan aina ole merkki rakkaudesta (vaikka minua kyllä rakastettiin paljon).

Tilanne pitkittyi, jäähypenkkiäkin tarvittiin. Lipsi ulisi ja raivosi, hanskat tippuivat kädestä ja koko tyttö oli yhtä makaroonia. Lopulta anteeksipyyntö kuitenkin kuultiin, vaikka ensin Lipsi yrittikin kiertää asiaa sanomalla "anteekki äiti". Sitten halattiin, puettiin loput vaatteet ja lähdettiin kiireen vilkkaa, päästettiin ystäväperhe lastenteatteriin. Olen todella kiitollinen ystävälleni, että hän jaksoi ja kannusti tuossa kasvatustaistelussa. Ja olen tyytyväinen etten antanut periksi tässä kohtaa. Itse olen asteikolla tiukka-lepsu ehdottomasti enemmän lepsu ja tarvitsenkin tietynlaista sisäistä skarppausta aina silloin tällöin. Mutta tämä anteeksipyytäminen on todella tärkeä juttu. Empatia, ymmärrys siitä että toista on sattunut ja toiselle on tullut paha mieli, vastuunotto omista teoista. Inhoan itse isommissa lapsissa sellaista röyhkeän runnovaa käenpoika-asennetta ja huomaan jo etukäteen pelkääväni vähän sitä, kuinka monta tämäntyyppistä pikkunilkkiä lasten tulevina tarhakavereina tulee olemaan. Arvostan myös hyviä tapoja ja kohteliaisuutta, kiitokset ja anteeksipyynnöt eivät maksa mitään ja niistä tulee hyvä mieli kaikille. Tietysti anteeksipyyntöä voi käyttää myös merkkaamattomana välisanana, minulla oli etenkin nuorempana (tai no, vieläkin, etenkin riidellessä) sellainen tapa, että pyysin anteeksi ja tein heti saman uudestaan. Mutta joka tapauksessa, se on tärkeä pieni sana.

Rutiinit ja luontainen boheemius

Takana on ehkä koko kersahistoriani vaikein yö. Lipsillä on yskä, jota se yskii lähinnä öisin. Yskä ärsyttää ja raivostuttaa pientä ihmistä ja siitä alkaa ulina ja patjan potkiminen, joka ei hellitä oikein millään. Sitten jossain vaiheessa pikku-ukkeli herää siskonsa ulvontaan ja yhtyy kuoroon. Viime yönä näitä ulvokonsertteja oli yhdeltä, kahdelta (jolloin kannoin Lipsin parisänkyyn muun joukon jatkoksi ja unohdin törkeästi peiton, miten loukkaavaa ja suuren ulinan arvoista), puoli neljältä ja viideltä. Viideltä juhannuspoika esitti traagista operettisankaria vonkumalla ja  hoipertelemalla olohuoneeseen ja tuupertumalla hankalasti tuolin alle kuin puukotettu ensirakastaja. Ja Lipsi ulvoi. Vedin jussipojan jalasta takaisin ja sähisin esikoiselle "nyt se pää kiinni" ja vuoroin lauloin tupakkirullaa. Tietysti menin tästä kaikesta säädöstä itse niin kieppeihin, etten saanut heti unta vaan luin puhelimella Kirsti Mannisen ja hänen tyttärensä haastattelua. Tyttären nimeä en rohkene tässä mainita, koska hänellä on tapana osallistua aktiivisesti itseään koskeviin keskusteluihin ja kirjoituksiin netissä (en aio kritisoida tytär-Mannista, mutta en myöskään halua käydä hänen kanssaan metakeskustelua siitä, miten hänen sanansa tulkitaan, blogissani, siksi tämä pieni varotoimenpide).

Mannisen äidillä ja tyttärellä näytti olevan lämmin ja rento, kannustava suhde. Lapsuudenperhe oli boheemi, täynnä lapsia ja hulinaa ja muuttuvia tilanteita. Kuvaus vastaa sitä mielikuvaa, mikä minulla on 70-luvulla syntyneiden kulttuuriboheemiperheiden lasten puheista muodostunut. Meidän perhehän ei siis sellainen ole ollut, vaan vakaa virkamiesperhe, vaikka jonkinlaista kulturelliutta onkin iskostettu. Mutta tavat ovat siis olleet keskiluokkaiset, eivät boheemit. No niin, siis, jäin miettimään noita perheitä ja sitä, miten omassa lapsuudessa lapset kulkivat enemmän mukana aikuisten elämässä eivätkä määränneet tahtia. Oli esimerkiksi ihan tavallista, että lapset olivat mukana vanhempiensa viinipitoisissa juhlissa ja saivat valvoa myöhään. Laura Honkasalon kirjoissa, joissa lienee aika paljon aineksia omasta elämästä, kuvaillaan tällaista boheemiarkea lapsen näkökulmasta. Joskus on rahapula ja syödään riisimakkarapataa, joskus saadaan jaffaa (paitsi Honkasaloissa nuo vanhemmat ovat taistolaisia ja jaffat ovat vissiin riistoa - no mutta kuitenkin) ja lapsia ei varsinaisesti suojella vanhempien erokriiseiltä. Itselläni oli etenkin nuorempana aika paljon kavereita, jotka olivat eläneet boheemilapsuuden rapistuneissa puutaloissa erilaisissa uusperhekuvioissa. Heidän tarinansa ja kuvauksensa tuntuivat todella kiehtovilta ja harmittelin hieman oman taustani pikkuporvarillisuutta, vaikka en toki toivonut siihen avioeroja tai rahahuolia. Lähinnä ehkä jännittävämpää taloa ja enemmän juhlia, avoimuutta sälekaihtimet tiukasti kiinni -arjen sijaan?

Mitenköhän minusta sitten kuitenkin tuli aika boheemi, omasta taustastani huolimatta? Kun taas moni hajanaisemman perheen lapsi vaikutti jo nuorena aika vastuulliselta? Varmaankin siksi, että minulle pedattiin asiat kotona aika pitkälle valmiiksi ja sitten toisaalta muutin tosi nuorena pois kotoa. Nuorena tuli tolloiltua pienesti raha-asioiden kanssa (maksamaton tarkastusmaksu vei luottotiedot pariksi vuodeksi) kunnes aikuistuin. Ja sitten lapsettomana töissäkäyvänä, vaikka elämä rullasikin suht hallitusti, elimme vapaamuotoista ja rentoa elämää, johon ei kuuluneet yhteiset ilta-ateriat vaan kummankin omat menot ja viikonloppujen krebailut. Kun Lipsi syntyi, lapsiperherutiineihin solahtaminen ei käynyt todellakaan helposti tai mutkattomasti, vaan prosessi eteni hitaasti ja oman lievän vastustukseni saattelemana. Olen itse edelleen sitä mieltä että lapsi ei ole pastaa (kuten Hesarissa tuossa taannoin otsikoitiin) ja elämä ei järky pienistä rutiinilipsumisista, mutta kauas ollaan tultu siitä yhden lapsen boheemista, myöhäisestä rytmistä ja tavastani reissata ympäri kaupunkia lapsi vaunuissa, äitilähtöisesti. Nämä unirytmiasiat eivät ennen puolta vuotta vierähtäneet mieleenikään, valvoin vauvan mukana sinne neljään asti aamulla. Rytmittömyys ja rentous miellytti minua, esikoisvauva-ajan etuoikeutena. Lipsi viihtyi hyvin vaunuissa, etenkin kun tarjoilin sille tuttipullosta maitoa siinäkin iässä, jolloin se olisi aivan helposti oppinut nokkamukin käytön. Tästä tunnen vieläkin huonoa omaatuntoa ja ehkä yksi suurimmista saavutuksistani äitinä on ollut, etten enää yritä ostaa itselleni omaa aikaa tukkimalla lapsen suuta aivan sananmukaisesti. Tietysti teen sitä jonkin verran, mutta se onnistuu xylitol-pastilleillakin.

Kun toinen lapsi tuli taloon, luimme miehen kanssa ärsyttävän opuksen nimeltä Lapsi elää rutiineista. Siinä oli kaikkea höpinää iltarukouksista ja puolivuotiaan nukuttamisesta omaan huoneeseen ja teos oli muutenkin raivostuttavan konservatiivinen. Inspiroiduimme siitä kuitenkin siinä määrin, että laadimme perheen väljähkön aikataulun. Tärkeimpänä varmaan yhteiset ateriat ja tietyllä kellonlyömällä alkavat nukkurutiinit. Tämä meidän versio on toiminut ihan kohtuullisen mukavasti ja kyllä sitä tällainen tuulihattukin äitinä taipuu aika strukturoituun arkeen.

Nyt miehen ollessa työmatkalla (lento on pahasti myöhässä ja mies kotiutuu vasta illalla -suks big taim) olen väsyneisyyttäni lipsunut rutiineista. Rusinapaketin kanssa vaellellaan ympäri taloa, iltapalaksi käy Elovena-keksi, pahimmillaan se saatetaan nauttia päivän tieskuinkamonennen Dinojunan äärellä. Tiedän, että ensi viikolla maksellaan lipsumisesta, lapsilla on oiva taipumus olla tinkimättä saavutetuista eduista.

Nyt tätä kirjoittaessani olen antanut lasten avata askartelulipaston laatikot. Juhannuspoika vetää pakettinarua pakasta, Lipsi väsää itselleen intiaanikoristetta höyhenistä. Tulossa on kamala sotku, mutta tämä on se mun tyyli. Mielummin sotkua, hetki omaa aikaa ja sitten siivoamista, kuin jatkuvaa natsikomentoa ei-ei-eineen. Ei-sanaa joutuu käyttämään miljoona kertaa päivässä muutenkin, kannattaa aina joskus valita ne taistelut.

Psykonarttu-yksinhuoltaja

Mies lähti lauantaiaamuna Jenkkeihin, nyt on tiistai. Tavallaan arki on sujunut ihan tavallisesti, mutta illat ovatkin sitten olleet hulinaa ja lepsuilua. Eilen, tai oikeastaan viime yönä, vitutus kulminoitui todella pahasti. Ensiksikin: oman hiturointini takia Juhannuspoika ehti nukahtaa syliini. Pistin sen sänkyyn ja elbailin lisää Lipsin katsoessa päivän about kuudetta Dinojunaa. Sitten kun lopulta Lipsin iltapesut ja pisut oli hoidettu ja olin lukemassa sille iltasatua (Lipsi rakastaa Raul Roineen satukirjaa sen kuvituksen takia, isomahainen kuningas on jokailtainen hitti), alkoi makkarista kuulua vaativaa ulinaa. Aina, kun Juhannuspoika nukahtaa illalla ennen aikojaan, uni jää ohueksi ja vaatii jatkuvaa rauhoittelua. Ei siis puhettakaan mistään omasta hetkestä illalla tai mitään. Vannotin Lipsiä lukemaan satukirjansa itse loppuun ja nukahtamaan ja lupasin että äiti jättää oven auki. Periaatteessa tällainen onnistuukin jo, mutta kun rutiineista on poikettu jo sillä, että ipa on poissa, ei mitkään normaalit sopimukset pidäkään paikkaansa. Ramppasin siis kahden makkarin väliä rauhottelemassa kumpaakin ja sen seurauksena kävi se kaikkein ärsyttävin iltapaskuus mitä käydä voi: Juhannuspoika piristyi ja alkoi seurustella, öpeltää ja touhuta. Tätä touhuamista kestikin sitten suunnilleen puoli kahteen yöllä. Ja juuri kun pojan silmät vihdoin sammuivat, alkoi Lipsin huoneesta kuulua ulinaa. Lopulta otin Lipsin viereeni ja heräsin kahden tunnin päästä siihen, että tyttö tippui sängystä ja ulvoi sitä ja vähän kaikkea muutakin. Siinä pääsi parikin kirosanaa ja kun kissa vielä pääsi livahtamaan sängyn alle (inhoan sitä kun kissa on samassa makuuhuoneessa, se paukuttaa ovea ja puree varpaita... olen ihan ylipäätään todella tympääntynyt koko kissaressuun, hoivapotentiaalini on täysin kiinni lapsissani) karjuin NYT SIELTÄ SÄNGYN ALTA VITTUUN JUMALAUTA niin että naapurit varmasti luulevat, että huudan niin lapsilleni. Mutta kun kestounivelkainen herätetään puoli neljältä aamulla, ei kyllä korusanat huulilta kiemurtele. Lopulta sain Lipsin omaan sänkyynsä, kunnes se palasi joskus kahdeksalta viereeni, jonka jälkeen en saanutkaan unta.

Yksinhuoltajana lähinnä univelka saa helposti mittavat suhteet. Ei osaa nukkua silloinkaan kuin olisi mahdollisuus. Ja pinna kiristyy. Sattui tällä kertaa vielä niin, että en ole saanut edes toissa viikonloppuna tavallisia pitkiä aamu-uniani, koska mies oli kuume-ripulin (noro?) takia poissa pelistä ja minä vetovastuussa kaikesta. Ja tästä kaikesta johtuen olen niin hemmetin kärttyisä, että tekisi mieli oikaista kaula ja ulvoa kuulle. Ja kehottaa kaikkia idiootteja olemaan hiljaa. Sunnuntaina lasten sukulaistäti tuli hoitamaan heitä, kun olin menossa vuosia täyttävän ystävän kanssa päiväkonserttiin. Hoitohommat sujuivat hyvin, mutta rasitti olla siinä jatkuvassa neulasateessa. Kauheasti tuli kritiikkiä perhepedistä ja psykologista analyysiä siitä, että olen niin kiinni Juhannuspojassa koska se on sellainen keskosen reppana. Ja sivussa analysoitiin muiden sukulaisten äitiys, hyvin ongelmalähtöisesti. Vittuilua tuli siitäkin, että kävimme kuuntelemassa Aulikki Oksasen biisejä, koska "sehän on jäänyt sinne seitkytluvulle". Tajuan kyllä, että piikittely on keino purkaa pahaa oloa ja sitä, ettei itsellä oikeasti ole juurikaan valtaa mihinkään, eikä etenkään toisten kasvatusmetodeihin. Silti, HILJAA!! Sitä aina haluaisi alkaa oikoa toisen vääriä käsityksiä, mutta samalla tajuaa että tuo ihminen haluaa käsittää minut tahallaan väärin, koska haluaa paheksua. Tähän törmää aina joskus ihmisten kanssa esimerkiksi netissä: on olemassa tuttavia, jotka ovat päättäneet että minä olen kolmekymppisenä äitinä tylsä ja lähinnä siivouksesta kiinnostunut normipetteri. Aiemmin jaksoin oikoa näitä käsityksiä kunnes tajusin, että tuo ihminen ei halua oikeasti ymmärtää minua, koska silloin oma koherentti viholliskuva murtuisi, kun jonkun normin takaa näkyisikin oikea ihminen ristiriitoineen ja omine ajatuksineen. Että helpompi vaan normittaa. Ja se siitä.

Joo, mitäs muuta urputettavaa vielä? Viikko ei ole vielä puolessakaan. Onneksi pääsen tänään oopperaan.

Raccaushaaste

Säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Kiitos Leopardikuningatar! Blogisi on todella kiva ja sillä on aivan mahtava nimi, on niin hauskaa kun äkkiä on useampi kiinnostava, fiksu ja tarkkanäköinen äitiydestä(kin) bloggaava naisihminen luettavana!

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa
Oon ihan jälkijunassa ja kaikki on varmasti saaneet tän haasteen, joten passaan tällä kertaa.

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
Tän tunnustuksen saa vapaasti napata etiäppäin, siitä vaan!

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
1. Lapset, nuo hassut olennot. Juhannuspoika, jota yritin tänään epätoivoisesti nukuttaa, pääsi minulta karkuun ja ilmestyi esiin nauraa hihkuen, tonttulakki päässä. En tiedä, mistä tonttulakki löytyi, mutta pikkutaapero yöpuvussaan, kulkunen kilisten, oli nauruhermoja kutkuttava näky.
2. Mies, ihana ja rakas, viisas ja rauhallinen. Mies on lähdössä huomenna työmatkalle Ameriikkaan saakka, ja olen melko kuumotuksissani, että miten täällä ollenkaan ilman sitä pärjätään. Onneksi ostettiin vihdoin webbikamera ja asennettiin koneelle skype.
3. Ystävät, nuo arjen ja juhlan sulostuttajat. Vanhat ystävät, uudet ystävät, äitiystävät. Olen äidiksi tultuani muuttunut sosiaalisesti hämmentävän suvereeniksi, tulen yleensä varsin helposti toimeen kaikensorttisten ihmisten kanssa.
4. Koti, tilava ja kaunis ja omannäköinen. Aina jossain määrin sotkuinen, mutta viihtyisä. Erityismaininnan ansaitsee iso parveke, vaikka nyt talvisaikaan sitä ei niin paljoa käytetä, paitsi vaatteiden tuuletukseen ja pulkkien säilöntään. En ole koskaan aiemmin asunut asunnossa, jossa on lasitettu parveke. Viime kesänä parvekkeella vallitsi ihana yrtti- ja kukkahelvetti, tuoksupelakuut kukkivat kilvan ja köynnökset tavoittelivat kattoa. Ja lapset öpelsivät ja aikuiset kahvittelivat. Juhannuspojan unirytmittämiseen parveke oli aivan loistava, joskus sanoinkin ääneen, että kaikille vauvaperheille pitäisi antaa lakisääteisesti parveke, partsipäikkärit kun ovat niin kätevä keksintö.
5. Kahvittelu. Yksin, seurassa, aamulla, päivällä. Kahvi, se on parasta huumetta!


Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
1. Kahvi
2. Netti
3. Sylittely ja halittelu
4. Hetki omassa seurassa esim kirjan parissa
5. Imetys. Tai en minä sitä niinkään tarvitse, vaan Juhannuspoika. Tai ei sekään sitä varsinaisesti tarvitsisi, mutta koska homma sujuu ja kumpikin tykkää, niin mikäs siinä.


Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:
1. Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Sitä olen hehkuttanut ennenkin täällä Lupiinissa. Täynnä oivaltavia huomioita naisen elämästä ja valinnoista. Hauska ja armoton teos.
2. Vladimir Nabokovin Lolita. Klassikkoteos, jonka olen lukenut monen monta kertaa. Ahdistava, huikea, säälimätön kirja pakkomielteestä ja amerikkalaisesta kulttuurista.
3. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia. Itse olin aika laiska hissantunneilla, vasta tämä sukusaaga Pentinkulman väestä sai minut tosissaan innostumaan Suomen lähihistoriasta. Mieletön teos, naurattava ja itkettävä, koskettava.
4. Päivi Alasalmen Sudenhetki. Tähän novellikokoelmaan palaan aina uudestaan. Pidän Alasalmen säälimättömästä ja mustan huumorin sävyttämästä ihmiskuvauksesta niin paljon, että luen aina hänen uudet kirjansa, vaikka ne eivät enää samalla tavalla kolahda.
5. Vita Andersenin Suu kiinni ja ole kaunis. Novellikokoelma myös, hyvin raastavaa kuvausta siitä, miten hyljeksityistä tytöistä kasvaa epävarmoja naisia. Uskon, että tästä kirjasta jokainen nainen löytää samaistumispintaa, vaikka olisi kasvanut kuinka suojatussa ja onnellisessa ympäristössä. Naiseuden tietyt kipukohdat ovat niin universaaleja.

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:
Ultra Bra
Pekka Streng
Silvio Rodriguez
Gotan Project
Maritta Kuula

Viisi materialistista lahjatoivetta:
Jaa-a, mies on tosiaan juuri lähdössä sinne Jenkkeihin ja kysyi tuliaisia. Toivoin itselleni jotain Moleskinen muistikirjaa ja lapsille Gymboreen (tarkistin että paikallisella Mall:illa on niiden kauppa) vaatetta. Mutta siis noin muuten, hmm, olen ihan turhankin hyvä keksimään itselleni tarpeita, mutta hommaan ne yleensä itse. Ainakin haluaisin, että meillä olisi jokin tosi magee arkijuomalasisarja ja haluaisin myös tosi hienon ja omannäköisen talvipäähineen. Ja korujahan ei koskaan voi olla liikaa. Haluaisin sellaisen Kalevalakorun helmipallo-jutskan, joka on varmaan tosi kallis, niin kallis, etten kehtaa sellaista pyytää vasta kuin nelikymppislahjaksi, jonne on vielä lähes viisi vuotta.

Viisi lempiruokaasi:
1. Pyörtynyt imaami
2. Fattoush-salaatti
3. Suppilovahverokastike ja perunat
4. kaikki Farangin ruuat
5. Börek-piiras

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:
1. New York
2. Itä-Karjala
3. Köpis
4. Meksiko
5. Marokko

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
1. Hauska
2. Huolestunut
3. Tarkkanäköinen
4. Huoleton (kyllä, samaan aikaan voi olla huolestunut ja huoleton)
5. Analyyttinen

Viisi asiaa, joista unelmoit:
1. Mökin vintin muuttamisesta ihanaksi vaaleaksi pesäksi lapsille
2. Matkasta perheen kanssa
3. Matkasta ilman perhettä
4. Kivasta työpaikasta
5. Takkuuntumattomasta tukasta


Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa kaikkien kanssa:
1. Lainaan Hupsia: Älä pihtaa!
2. Valitse taistelusi (koskee erityisesti lapsia).
3. Älä mene nukkumaan riidoissa.
4. Muista aina kertoa että rakastat
5. Kiitä muita ihmisiä ja opeta lapsesikin kiittämään. Kiitoksella on uskomaton voima!

Vänkyttämisestä ja lapsiharrastuksista

Yksi Facebook-ystävä linkkasi tässä päivänä muutamana artikkeliin, jossa kerrottiin vauvasta, jolla on yhdeksän harrastusta. Tästä virisi sitten keskustelu, kuten usein Facebookissa käy. Sävy oli sellainen jännästi vähän paheksuva, ihmiset toistivat että vauva ei tarvitse harrastuksia ja toivottavasti nyt ei tule paineita kellekään. Meillä ei vauva-aikoina ollut yhdeksää harrastusta (olisi kyllä aika haastavaa keksiä niin monta) mutta muutama kuitenkin, ja ne päivät olivat menemiseen ja touhuamiseen tottuneelle itselleni henkireikiä. Etenkin muskari, josta löytyi sitten muutama hyvä ystäväkin. Vietin ensimmäiset puoli vuotta esikois-Lipsin kanssa sekä melko rytmittömästi (hahahahaa rytmittömästi, Rytmissä kyllä kävin pari kertaa) että hyvin kotikeskeisesti, olin todella pahasti ahdistunut sikainfluenssapelosta enkä jossain vaiheessa käynyt vauvan kanssa edes kaupassa tai missään. Kun pelko ja akuutti tautiuhka hellittivät, meille alkoi tulla niitä harrastuksia. Tuli vauvauintia, josta emme oikein tykänneet, etenkään Lipsi, emmekä mekään sen ylenpalttisen säädön (superluminen talvi, minivaunut, autottomuus, eri sukupuolta edustavat vanhemmat - olisi ollut paljon helpompaa naisparina siellä kun vauvan olisi voinut antaa hetkeksi toiselle kun itse riisuu) takia, muskaria, josta tykkäsimme tosi paljon, värikylpyä joka oli myös aivan ihanaa sekä vauvahierontaa, johon Lipsi oli liian vanha ja liikkuvainen ja tuttejavarastavainen. Näiden hobbyjen ohella meille jäi valtavasti aikaa hengailuun, ihmettelyyn, pilvien katseluun ja rehellisesti silkkaan tylsistymiseenkin.

Tässä kohtaa kirjoitus katkesi johonkin hulinaan ja ajatus myös. Mutta pointtini oli varmaan ensiksikin kommentoida sitä, miten minussa nousee joskus "tämä ärsyttävä väärinymmärrys on pakko oikaista"-moodi, joka pakottaa minut vänkyttämään jonkun tuntemattoman kaverinkaverin kanssa ja hakemaan viimeistä sanaa. Tässä kyseisessä vauvaharrastuskeskustelussa joku tuntematon äiti kommentoi minulle että hän luottaa kasvatusoppaiden sijaan terveeseen järkeen, ja minä sitten nälväisin jotain siihen takaisin. Sain viimeisen sanan ja tykkäyspeukun keskustelun aloittajalta, ja samalla ärsyynnyshuvituin tästä omasta piirteestäni. Joskus ihmisten paheksunnantarvetta ja tahallaanväärinkäsittämisen halua netissä on vaikeaa sietää. Kun lukee kauhistelua siitä, että esikoistyttärelle ostetaan sukupuolineutraali talvihaalari, koska kuopus on poika, ja täten ei "anneta tytön olla tyttö", pitelen työpöydän reunoja, etten alkaisi vänkyttää vastaan ja selittää, että kuules, ne haalarit ovat perkeleen kalliita ja on silkkaa tervettä järkeä ostaa haalari joka käy kummallekin ja mikä sinä olet määrittelemään tyttömäisyyden ja jäkä jäkä. Yleensä onnistun kuitenkin olemaan hiljaa.

Ja niistä harrastuksista piti kanssa jotain kirjoittaa. Meillä on tällä hetkellä useampi harrastus, tai ehkä enemmänkin säännöllisehkö meno. Löytyy muskaria, perhekerhoa ja esikoisen päiväkerhoa. Meille tämä semi-strukturoitu rytmi on välttämättömyys, useampana päivänä on vaan pakko löytyä joku syy pukea haalarit ja välihaalarit ja tumput ja kypärämyssyt ja painua ulos ovesta ja nähdä ihmisiä. Joka hetki voi iskeä oksutauti, flunssa tai kamala liukkaus, joka naulitsee meidät sisälle. Kun tilanne on kohtuuhyvä, kaikki mahdollisuudet menomeininkiin on pakko käyttää. Muuten turhautuu kolmivuotias ja myös äiti. Ja tuo puolitoistiaskin alkaa selkeästi kaivata aktiviteettejä myös muiden lasten muodossa. Kaikista pikku touhuista, taidenäyttelyistä ja leikkiluolista ja muista tikusta asiaa -menoista huolimatta meille jää runsaasti aikaa silkkaan hengailuun ja möllöttämiseen, Yle areenan tarjontaan, ruuanlaittoon ja askarteluun. Aina kun tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että kolmivuotias ei saa ehkä tarpeeksi virikkeitä kotiarjessa, yritän mantrata Jari Sinkkosen (tai jonkun vastaavan gurun) läppää siitä, että lapsen on hyvä antaa tylsistyä. Ja huh, ensi kesä onkin sitten se viimeinen vapaa hengailukesä. Sen jälkeen alkavat ruuhkavuodet, edellyttäen, että saan kivan työpaikan. Ja pakkohan se on saada, on on, siitä en halua ihan vielä alkaa hermoilla.

Traditionaalinen Wuosikatsaus 2012

1. Mitä sellaista teit vuonna 2012, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Elin täysipäiväisenä kotiäitinä kahden pikkulapsen kanssa, imetin yli yksivuotiasta lasta, korjasin ison tomaattisadon, vietin sukujuhannusta, kävin Mindfulness-kurssin, aloitin hydrobicin.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Lupasin vähentää netinkäyttöä. Hahhaahaahaa. Täksi vuodeksi voisin luvata, että olen kiltimpi ihminen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä vaan, miehen sisko sai esikoisvauvansa ja rakas vanha ystävä myös. Ja moni muukin. On ollut ilo seurata läheisten ihmisten äitiyden alkumetrejä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
En missään. Huoh. Oikeesti, nyt kyllä muuttuu se meininki.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2013, jota puuttui vuodesta 2012?
Suurempaa mielenrauhaa. Keskeytymättömiä unia.

7. Mitkä vuoden 2012 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Lasten synttärit, omat synttärit. Hääpäivän. Kaikki kivoja päiviä. Hääpäivänä karkasimme kahdestaan mökille, reissasimme skumppakännissä ympäri Stadia, menimme saaristoristeilylle ja lopulta syömään Salutorgetiin.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kotiäitinä oleminen pään hajoamatta. Arjen pyörittäminen. Muutaman duunikeikan hoitaminen siinä sivussa.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Olen edelleen ajoittain aika huolestunut ja ahdistunut. Toivoisin olevani tyynempi ja zenimpi. Olin myös ihan turhan tyly eräälle ihmiselle, kaduttaa.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Vatsavaivoista, migreenistä ja huimauksesta. Olin aika huolissanikin. Keski-ikä ei tule yksin.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hmm, Soda Streamer oli aika kiva. Ja tabletti, joka on tosi nyt huollossa. Järjestelmäkamera, jolla otettiin ainakin kesällä tosi upeita kuvia. Lasten laadukkaat talvitamineet, joita kyttäsin pitkään Huutonetissä ja iskin kun tuli edukas ja hyvä vastaan.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lasten, kuten aina. Ja hauskojen ystävien. Lipsin jutut ovat kolmevuotiaana todella hulvattomia, niille nauretaan päivittäin. Kuten myös Juhannuspojan riemukkaille karjahteluille, ensimmäisille sanoille ja naurettavalle taaperotanssille.

13. Kenen käytös masensi?
Ei kenenkään läheisen ihmisen, sen sijaan jotkut ultrakonservatiiviset poliittiset kannanotot. Abortinvastaisuus, rasismi, uuskonservatiivisuus.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainaan, arkeen. Diacoriin. Naurattaa hirtehisesti aina, kun näen bussinkyljessä mainoksen "Kiitos kun kävit Diacorissa". Eipä kuulkaa kestä!

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Alkuvuodesta Pekka Haaviston menosta toiselle kierrokselle. Mökkihommista, kulttuuririennoista, kuten museoista ja ihanista keikoista, lapsen kävelemään oppimisesta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2012?
Kerkko Koskinen kollektiivin Jos saisin. Tenhoava, virtuoosimainen biisi. Kuten koko levy. Olin syyskuun alussa Juhlaviikkojen keikalla ja elin parituntisen musiikin huumassa.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi. Närästys on pakottanut suureen kohtuullisuuteen ravitsemusasioissa.

c) rikkaampi vai köyhempi?
samarahainen.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
reippailleeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Sukujoulussa tunnelmallisesti ja sitten kotona vanhempien kanssa. Kummankin kipeillessä lapsiarkea alta riman hanskaten.

22. Rakastuitko vuonna 2012?
No lapsiin, joka päivä. Joku jossain sanoi, että ihmiset tekevät lapsia, koska lapsiin voi rakastua aina uudelleen, kun taas kumppaniin vain kerran. Allekirjoitan.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Olen konservatiivinen jäärä teeveen suhteen. En tykkää tositeeveestä, visailuista enkä juuri muustakaan, vihkiydyn pitkällä viiveellä uusiin sarjoihin. Sanon siis tähän, että suosikkiohjelmani on Pikku Kakkonen, koska se mahdollistaa minulle suht rauhallisen ruuanlaittohetken viiden jälkeen illalla.


25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Myyrän auto, hahahahaaa. No ei vaineskaan. Lionel Shriverin Jonnekin pois oli varsin koukuttava kirja ennen kaikkea jenkkiläisen terveydenhoitojärjestelmän ja yleensä yhteiskunnan kuvauksena, sisältäen myös detaljoitua kuvausta harvinaisista sairauksista ja omituisista pakkomielteistä. Pidän Shriverin säälimättömän tarkasta ja ikihumoristisesta ihmiskuvauksesta. Tuulikki Pietilän ja Katariina Järvisen esseekokoelma Vapaa nainen törmää todellisuuteen oli mainio ikkuna nykynaisen maailmaan kaikkine valintoineen. Suosittelen kaikille äideille, naisille ja ihmisille. Helppo lukea myös lyhyissä pätkissä.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Kerkko Koskinen kollektiivi. Ihan mielettömän siistiä musiikkia.

28. Mitä halusit ja sait?
Karaoke-saunabussi-synttärit. Kurpitsasadon. Onnistumisen kokemuksia äitinä.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Mielenrauhaa. Tiettyä pitkäjänteisyyttä.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Hoh, tähän tulee nyt tällainen loppuvuoden vastaus. Katsoin eilen telkkarista elokuvan Ystävät hämärän jälkeen. Luin kirjan taannoin, ja leffa oli ihailtavan uskollinen ja kaunis visualisointi kirjasta. Ruotsalainen, pohjoismainen, talvinen ja karmiva kuvaus koulukiusauksesta ja ystävyyden voimasta.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Juhlimme tyttöystävien kanssa oikein pohjanmaan kautta Karaoke-saunabussissa. Kokemus oli ihana, olin haaveillut siitä jo kauan. Karaokebussi kiersi ympäri Helsinkiä kaikki vanhat asuinpaikkani ja päätyi lopulta Kallahden rantaan. Satoi saavista kaatamalla, saunottiin, muutama ui alasti, laulettiin Frederikkiä, muisteltiin vanhoja, humalluttiin, rynnittiin baariin. Käsittämättömän hauska, nostalginen ja ihana 35-vuotissynttäri rakkaiden ihanien tyttöjen kanssa.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
No kai se tietty mielenrauha.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2012
Samaa kuin ennenkin, tosin lopetin imetysrintaliivien ja imetysystävällisten vaatteiden käytön, vaikka vielä imetänkin pari kertaa päivässä. Mustaa, tummanpunaista, violettia, vihreää. Hameita, housuja, tunikoita, näyttäviä koruja. Kotipäivinä Gudrun Sjödenin pussihousuja. Muutenkin Gudrun ja Marimekko taitavat olla meikäläisen brändejä, jotta tervetuloa vaan, keski-ikä.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Oma perhe ja etenkin rakas, järkevä, rauhallinen mieheni, ajoittain myrskyävän mieleni vakaa peruskallio.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
No se kakkonen. Pekka Haaviston pääsy pressanvaalien toiselle kierrokselle. Olin ihan täpinöissäni ja vanhalle UB-fanille Jäähallin keikka oli tietysti todella ihana kokemus. Myöhemmin sitten kunnallisvaalit, parin ystävän (including Juhannuspojan kummi) pääsy valtuustoon.

37. Ketä ikävöit?
Hmm, kaikki lähi-ihmiset taisivat olla tavoitettavissa.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Äitiporukoissa tuli taas tavattua uusia hauskoja äitejä.

Svengiä aatonaattona

Otsikko on Joulupukin juhannusyö -levyltä, kuten tavaksi on näinä Lupiinivuosina tullut. Joulupukin juhannusyö on ehdottomasti hauskin, vinkein ja kriittisin joululaululevy jonka tiedän ja vuosikaudet kuuntelin jouluisin vain sitä. Inhoan osaa joululauluista sekä tekopirteyden että sitten toisaalta jollottavan itkuvirsi-hartauden takia. Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää, perkele. Viime jouluna väsäsin Spottariin kunnon joululaululistan, jossa on Frank Sinatraa, Ella Fizgeraldia, Puppini Sistersiä ja muuta oikein ihanan jenkkihenkistä svengaavaa joulumusaa. Ei synkistelyä jouluun minulle, kiitos. Riittää että on vuoden pimein aika ja krooninen univelka.

Miehellä on joululoma ja olemme sopineet, että mies keskittyy Juhannuspoikaan ja minä Lipsiin. Puolitoistavuotias Juhannuspoika on todella äitiriippuvainen tissi-iili, joka parahtaa itkuun kun joku muu kuin oma vanhempi ottaa syliin. Se tuntuu joskus melko ärsyttävältä, kun miettii, että moni tuonikäinen on tarhassakin. No, varmaan tässä kehittyy joku ihan helvetin vahva kiintymyssuhde sitten *sarkastista naurua* kun kerta pikku-ukko ei kestä oikein mitään eroa minusta. Liekö syynä sukupuoli, ennenaikaisuus tahi oma kotiäitiyteni, mutta muistan Lipsin olleen tässä iässä Juhannuspoikaa jo paljon itsenäisemmän menijän.

Tänään lähdin Lipsin kanssa pulkkamäkeen lähikaupunginosaan. Ilma oli kylmä mutta kovin kaunis, matalaa vihertävää auringonvaloa ja lumisia puita. Reissu pulkkamäkeen oli kerrassaan idyllinen mutta heti paikan päällä lapsi alkoi marista kylmää eikä missään nimessä suostunut vetämään pulkkaansa ylös laskettuaan alas ja tiputtuaan kyydistä. Kun lopulta lähdin sadatellen hakemaan lasta ja pulkkaa mäennotkosta, joku viisvuotias poika laski suoraan päälleni nauraen, oikein taktisesti. Sitten tuli kaveri ja ensin oli kivaa leikkiä piiloa ja sen jälkeen alkoi raivostuttaa, kun ei päässyt heppakiikkuun heti halutessa. Ja sitten itkettiin ja raivottiin kylmää. Onneksi asumme uimahallin vieressä, taitavat jatkopäivät kulua vesileikeissä lumileikkien sijaan. Tänään nukuin myös päikkärit, joita en yleensä koskaan osaa nukkua. Heräsin sopivasti blogipastalle (se avokadopasta), nyt pitää vielä himmailla jouluruokien kanssa etteivät ihan pursu korvista. Rosolli on jääkaapissa tekeytymässä, se on oma all time favouriteni jouluruuista.

Vietämme sukujoulua, kuten aina. Kerrassaan mukavaa ja ihanaa! Lipsillä on tumma kukallinen folklore-mekko, jollaista voisin itsekin käyttää, juhannuspojalla samettiset lappuhaalarit. Sukulaisten iso ruokapöytä, joka viime vuonna oli ääriään myöten täynnä, ei varmaan enää riitä, saas nähdä miten ihmiset plaseerataan. Teimme bataatti- ja punajuurilaatikon ja viemme pullon parempaa punkkua. Tänä vuonna aion jättää perinteiset laatikot kokonaan väliin, en tykkää niistä ja koska en syö kinkkua, tuntuu perin absurdilta nauttia ihanien graavikalojen perään jotain lanttulooraa kuiviltaan. Suklaata vatsani ei oikein kestä, mikä lienee yksinomaan hyvä asia. Odotan joululta yhdessäoloa, lepoa ja naurua, lasten iloa ja aikuisten hassuja juttuja.

Iloista ja levontäyteistä joulua sinnekin!

Rajankäyntiä

Tänä vuonna on tullut tehtyä pariinkin otteeseen aika ankara rajanveto siihen, kuinka paljon jaksan ottaa vastaan tilitystä ja ahdistusta. Valitettavasti on käynyt niin, että olen ottanut asian puheeksi vasta kun ärsytyskynnys on ylittynyt kirkkaasti ja viisari pojottanut punaisella. Sitten on tullut tölväistyä ja torjaistua rumasti, ja siitä on huono omatunto. En olisi halunnut loukata, mutta niin se vaan meni. Minulla on tapana olla aika pitkään kuunteleva ja myöntyväinen kohde, olen luontaisesti kiinnostunut ihmisistä ja heidän asioistaan ja autan mieluusti jos vain pystyn. Nyt, varmaankin tämän pikkulapsiarjen kanssa tahiessa joku raja on vaan tullut vastaan äkkiyllättäin kuin sumusta esiin lipuva punainen Stop-merkki. Nyt loppui, ei enempää, en jaksa. Ensimmäiseksi reagoin äidille näin, kun hän valitti taas kerran isäni käytöksestä. Muistutin, että isä on minunkin isäni, en haluaisi koko ajan kuulla hänestä pahaa. Ja sen jälkeen tuli pari muuta keskustelua, joissa huomasin, että nyt alkaa tuntua että toimin ilmaisterapeuttina ja kasvatusneuvojana vastoin osaamistani.

Olen myös huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän haluan neuvoa tai opastaa ketään. Pelkään opastamisesta syntyvää vastuuta, koska jos neuvotulle neuvookin "väärin", voi neuvottu suivaantua neuvojalle suhteettomastikin. Huomaan myös, että jos joudun terapoimaan toista, menetän automaattisesti haluni jakaa mitään omia huoliani tai murheitani toiselle. Roolit loksahtavat uskomattoman nopeasti terapeutti-terapoitava -positioon eikä niitä saa siitä auki oikein millään ilveellä. Ja seuraavaksi sitten minulle pahastutaankin siitä, että en jaa tarpeeksi, olen sulkeutunut ja etäinen. Ja sitten setvitään, ja setvitään. Ja hutvahdetaan takaisin vanhaan hetimiten.

Tunnen itseni toisaalta tosi empatiakyvyttömäksi roistoksi vetämällä näin topakasti rajojani. Mutta jos toisen yhteydenotto aiheuttaa akuutin "mitä sillä taas on, en mä jaksaisi hei"-reaktion, rajanveto on pakko tehdä jos haluaa säilyttää sen hyvän mitä on. Ja sitähän usein on paljonkin. Ystäväni, jolla on pitkä terapiatausta, sanoi hauskasti keväällä, että "ei siellä terapiassa kannata käydä, jos omat ongelmat on sen kokoisia että niistä voi puhua ystävilleen". Niinhän se on, tavallaan. Se rajanveto vaan on aika haasteellista. Mutta siinä vaiheessa kun puhutaan hyväksikäytöstä, väkivallasta tai vastaavasta, on ihan pakkokin etsiä terapeutti, koska sellaisten asioiden jättämiä arpia eivät ystävät kykene paikkaamaan, taito ei riitä. Eikä pidä riittää.

Oppisipa vaan olemaan aina jämäkkä ja suora, diplomaattinen ja ystävällinen. Silloin ei tarvitsisi menettää hermojaan ja sanoa pahasti, kun on ensin niellyt liikaa. Eikä lötkäyttelemään piiloaggressiivisesti vaan olemaan rakentavasti kriittinen, jos on pakko olla.

Mukuloita

Suvun perinteisillä Itsenäisyyspäivän juhlilla hymyilytti muistaa viiden vuoden takaista juhlaa. Silloin ei joukossa ollut vielä yhtään lasta, mutta kaikki jännäsivät, koska serkku oli sairaalassa tositoimissa. Sitten tuli tekstiviesti pojan syntymästä ja kaikki kyynelehtivät, minäkin vähän. Mies katsoi minua vähän kiusaantuneesti naureskellen, pelkäsi kai, että nyt se vauvakuume iskee minuunkin. No ei iskenyt vielä, mutta vuotta myöhemmin olinkin jo sitten alkuraskaana, ihan salaa. Ja nyt niitä lapsia oli sukujuhlilla kuusi kappaletta, viisivuotiaasta vauvaan, ja seitsemäskin jo isona kumpuna toisen serkun paidan alla. Mahaansa hieroskeleva ja tuskastuneesti puhahteleva serkku sai minut ihan vähän haikeilemaan, että voi sentään, minä en tuota enää koskaan tule kokemaan, raskautta iloineen ja vaivoineen. Samalla tunsin suurta helpotusta, raskaudet, vaikka ne menivät minulta fyysisesti aika helpolla, eivät henkisesti olleet helppoja. Olen liian neuroottinen ja tietyllä tapaa kontrollihakuinen nauttiakseni raskauksista hirveästi. Se, että sisällä asuu hauras elämä, jota voi suojella vain tiettyyn rajaan asti, on kuumottavaa. Muistan Juhannuspoikaa odottaessani käyneeni kahdestikin käyrillä, kun vauva liikkui liian vähän. Puhumattakaan nyt siitä ennenaikaisesta synnytyksestä, joka meni sinällään hyvin kuten kaikki sen jälkeenkin, mutta jonka alku oli siitä huolimatta elämäni pelottavin kokemus. 

Olen viime viikolla tavannut ystävän pikkuisen tummatukkaisen vauvan ja kuullut taas yhden vanhasta kaveriporukasta olevan raskaana. Äitiyden onni ja hämmennys on taas ollut käsinkosketeltavaa. Leidien pikkujoulu-krebauskin meni aika pitkälti äitijuttuja jutellessa, niihin ne jutut herkästi kiertyvät. On myös helpottavaa, että itse alkaa olla konkariäiti eikä enää porukan eka lisääntynyt, vaan  pikemminkin se joka liidaa juttuja jo vähän toisiin aiheisiin ja passittaa perheen pulkkamäkeen kun tytöt haluavat vähän punaviinitellä. 

On äitiys kyllä tympäissytkin pahasti viime aikoina. Juhannuspoika on tulossa uhmaikään, se raivoaa erityisesti syömistilanteissa kuin rantapiru. Koska puhetta ei vielä tule, tapahtuu pyytäminen viittilöimällä ja kun en heti tajua, mitä halutaan, alkaa armoton raivo. Tofu pitää saada kaivella paketista omin käsin ja auta armias jos erehdyn syöttämään. Äää! Vää! Herra taapero haluaa syödä itse! Homma vähän hirvittää, kun lapsi näyttää etenkin ripulin jäljiltä erehdyttävästi taaperoversiolta thinspiration-kuvista (anteeksi vaan karkea huumorini). Onneksi sentään rinta kelpaa, itse asiassa se kelpaa turhankin usein ja vierottaminen aiheuttaa kauheaa perserköintiä. Lipsi on jo iso ja taitava syöjä, mutta oma ronkeli ja valikoiva itsensä. Lipsin versiossa Lennä Lennä leppäkertusta syödään puuron lisäksi pastaa ja kutsummekin sitä kotioloissa karppaajan kauhuksi. Yövaipoista ollaan vihdoin pääsemässä eroon tytön omasta vaatimuksesta. Viime yönä sattui pieni vahinko, mutta niitähän sattuu, vahinkoja. Ei haittaa! 

Pakkomielteisyys

Puhuimme eilen kotibileissä (jes! tykkään kotibileistä paljon enemmän kuin baareista, kotibileitä ei vaan enää järkätä samalla intensiteetillä kuin ennen) muun muassa nettiriippuvuudesta ja siitä, mitä itse kukin tekee rentoutuakseen vastapainona työlle. Ystäväni, joka on tutkija, sanoi kaipaavansa vapaa-ajalla joskus täydellistä aivotnarikkaan-viihdettä ja katsoo silloin poliisisarjoja tai surffaa julkkistyrkkyjen botox-blogeja. Toinen ystävä, toimittaja, surffaa vapaa-ajallaankin usein mahdollisia jutunaiheita ja kaivaa tietoa. Yhdessä ihmettelimme, että mitä pirua sitä ennen vanhaan tehtiin arki-iltaisin? Käsitöitä? Ruokaa? Me kaikki olemme varmaan jossain määrin post-televisiosukupolvea, telkkarin itsestäänselvä huudatus illasta yömyöhään ei ole mikään normi kuten monien vanhempien kotona (esim omilla vanhemmillani) vaan se aivoja lepuuttava rentoutusviihdytys etsitään netistä.

Mutta on vaan niin, että nettihän ei todellakaan aina rauhoita ja ilahduta vaan paskan surffaamisesta tulee pahalle tuulelle ja ärsyyntyneeksi. Ystävä kertoi miehestään, joka tietyllä foorumilla surffattuaan on aina äkäinen. Minä itse taas olen suurella itsehillinnällä lopettanut kokonaan muutamien blogien seuraamisen kun joka kerta luettuani tuntuu, että vanne alkaa kiristää päätä. Aina joskus Facebookissa mietin, pitäisikö pistää ihmisiä hetkeksi piiloon omasta uutisvirrasta, kun päivityksissä tunnutaan niin selkeästi hakevan eripuraa ihmisten kanssa ja huomatessaan itse haluavansa kommentoida tajuaa, että luultavasti tulisi ymmärretyksi väärin ja sitten sitä olisikin loputtomassa internetvääntämisen suossa ja tajuaa luovuttaa samantien.

Nettiä voi käyttää myös ahdistuksen kanavoimiseen. Ja valitettavasti, lisäämiseen. Itse päädyn aika usein googlettamaan erilaisia oireita ja tekemään itsediagnooseja, keväällä pelkäsin ihan tosissani että minulla on MS-tauti. Netti on raivostuttavan helposti aukaistava lääkärikirja, josta kaikille oireilleen löytää kyllä diagnoosin. Aivan kuten äitinikin, jolla oli keväällä keuhko-oireita, sai netin perusteella itsensä uskomaan keuhkoahtaumatautiin. Lapsen oireista nyt puhumattakaan. Kun kuulin syksyllä, että eräs ei minua kovin paljoa vanhempi tuttu nainen oli sairastunut munasarjasyöpään, kävin itse kiireen vilkkaa gynellä (joka olikin hyvä, edellisestä kerrasta oli aikaa ja vuosihuolto on jokaisen naisen viisasta teettää), koska tilanne ahdisti minua niin paljon. Valitettavasti ahdistus kanavoitui myös ihan outona pakkomielteenä lukea eri tavoin vakavasti sairaiden lasten vanhempien blogeja viimeiseksi ennen nukahtamista. Kun sitä huomaa lukevansa yhdeltä yöllä tabletilta äidin kirjotuksia etenevää, taannuttavaa ja varmasti tappavaa aivosairautta sairastavasta lapsestaan, tajuaa, että nyt on mennyt tämä netin kanssa seurustelu liian likeiseksi. Kun Lipsi sitten muutamaa viikkoa myöhemmin "pesi" tablettini eikä tabletti siitä enää toipunut, mietin harmistuksen ohella että ehkä ihan hyvä, nettiriippuvuuteni pysyy paremmin aisoissa. Tämän onnettomuuden jälkeen olen taas peräti alkanut lukea kirjojakin kunnolla.

Joo-o, nytkin pitäisi siivota mutta roikun Facebookissa ja mikä vielä aivottomampaa, seuraan mammablogiskandaalia Kaksplussan keskustelupalstalta. En edes lue yhtäkään näistä skandaaliblogeista,  mutta ainahan se on viihdettä kun joku jää kiinni housut kintuissa anonillityksestä. Ja samalla tuntee itsensä jotenkin lähmäiseksi, vähän kuten olisi syönyt liikaa konvehteja joista ei alunperinkään tykkää, mutta kun ne käden ulottuvilla olivat, niitä vaan huhmutti menemään kunnes rasia on tyhjä.

Myötä- ja vastamäessä

Tänään on mietityttänyt aihe, josta minulla ei onneksi ole omakohtaista kokemusta. Luin nimittäin taas vaihteeksi Oliviaa, jossa oli juttu aiheella "jättäisinkö masentuneen miehen?". Artikkelissa ex-vaimo kertoi liitostaan vähitellen yhä syvemmälle masennukseen ryömivän miehen kanssa, raivokohtauksista, alkoholismista, täydellisestä kyvyttömyydestä hallita arkea ja ennen kaikkea siitä, miten mies onnistui pitkään teeskentelemään töissä ja ystävien kesken tervettä. Ex-vaimo tajusi jossain vaiheessa parisuhteen muuttuneen huoltosuhteeksi, miehen kumppanista potilaaksi, lapset sijaiskärsijöiksi. Mies makasi kaikki illat pimeässä makkarissa, surffasi pakonomaisesti nettiä, ei ottanut vastuuta perheestä, alkoholia käyttäessään menetti pelin kokonaan ja muuttui aggressiiviseksi ja jopa väkivaltaiseksi. Silti vasta oman lapsen kommentti sai naisen ottamaan ratkaisevan askeleen. Juttu loppui siihen, että ex-vaimo hoiti miehelleen uuden kämpän, muistutti vakuutuksista ja lainaeristä ja totesi sivusilmällä, että mies oli aloittanut deittailusuhteen netissä. Mies siis pääsi tavallaan kuin koira veräjästä ja nainen halusi kaikesta katkeruudesta ja kaunasta huolimatta taata miehelle inhimillisen tulevaisuuden ja tunsi jonkinlaista helpotustakin miehen deittiviritelmistä. Voin kyllä tajuta tuon. Ei kai rakkaus useinkaan kokonaan kuole, vaikka sitä kuinka koeteltaisiin. Ja haluaahan sitä ihminen varmaan lastensa isälle esimerkiksi kodin, johon lapset uskaltaa lähettää. Etenkin kuitenkin nostin hattua tälle naiselle: hän osasi irrottautua tuhoisasta suhteesta ja tehdä sen vielä tavalla, joka ei repinyt kaikkea auki. 

Tästä kyseisestä artikkelista, jolla oli omalla tavallaan onnellinen loppu, tuli mieleen toinen artikkeli muutaman vuoden takaa, Meidän Perhe -lehdestä. Siinä käsiteltiin myös perheenisän masennusta ja muun perheen hissuttelua ja mukautumista isän kaikennielevän suuritarpeisuuden ympärillä. Tämän artikkeliperheen äiti oli ammatiltaan terapeutti ja ymmärsi miestään loputtomasti, hoiti työn ja lapset, oli palkannut kotiin lastenhoitajan vaikka mies oli koko ajan kotona. Jutussa minua ärsytti monen muun asian ohella myös se, että tämä terapeuttiäiti vastusti päiväkoteja ja halusi nimenomaan että lapsilla on hoitaja kotona. Itse kun näin perstuntumalta uskoisin, että lapsille tekisi todella paljon parempaa olla päiväkodissa näkemässä muita lapsia kuin viettää koko hereilläoloaikansa täysin sairaaksi vinksahtaneessa perheyhteisössä. Vaikka toki jutussa asiat esitetään aina tietyssä valossa ja paljon jää kertomatta, tuon perheenäidin loputon ymmärtäväisyys ja terapeuttijargon poissa pelistä olevaa miestä kohtaan oudoksutti. Mieleeni tuli sellainenkin asia, että eikö aikuinen nainen halua esimerkiksi seksielämää? Saati sitten niitä vielä oleellisempia asioita, isää lapsilleen, toista laskunmaksajaa, elämänkumppania? 

Masennuksessa kai pahinta on, että se tekee uhristaan joskus kusipään. Tätä Oliviankin jutussa puhuttiin, miehen totaalisesta vastenmielisyydestä, kaljanpöhöisestä raivaroinnista ja tiuskinnasta. Että miten ne tunteet pikkuhiljaa kuolevat toista kohtaan, vaikka minkäkokoinen rakkaus olisi taustalla. Itselläni on suvussa masennuksesta kärsinyt ihminen, jota varoin pari-kolme vuotta todella visusti, vältin jopa tervehtimistä, koska tämä sukulainen oli masennuksen syövereissä niin pohjattoman ilkeä. Tajusin toki, että ilkeys johtui masennuksesta, mutta eipä auttanut, en halunnut jokaisilla sukujuhlilla nieleskellä kyyneleitä (olin koko ajan raskaana tai imettävä tämän masennuksen ollessa pahimmillaan, en normaalisti ole ihan superherkkä sentään), minun oli pakko varjella itseänikin. Ja samalla tajusin, että nyt teen juuri sitä mitä ei saisi, eristän masentunutta omalla käytökselläni. Onneksi tilanne on sittemmin lähtenyt purkautumaan ja tämä sukulainenkin paljon lämpimämpi ja ystävällisempi. Pahinta kai tuossa ilkeydessä itselle oli se, että pidin koko ajan tästä sukulaisestani ja tunsin syvää myötätuntoa häntä kohtaan ja olisin mieluusti osoittanut häntä kohtaan lämpöä, mutta torjunta oli niin kokonaisvaltaista etten uskaltanut. Yritin toki tolkuttaa itselleni, että tylyys on tavallaan eräänlainen luottamuksenosoitus, mutta ei se hirveästi auttanut. 

Oma mieheni on vakaa ja turvallinen, varsinainen peruskallio, johon me muut nojaamme. Joskus tunnen tästä huonoa omatuntoa, vaikka en olekaan mikään varsinainen nutcase tai neurootikko, mutta silti pelkään väliin, että mies joutuu kannattelemaan perhettä liikaakin. Taloudellisesti etenkin, mikä nyt näin hoitovapaalla kai onkin ihan sallittua. Ja kai muutenkin. Toisaalta hän pääsee päivittäin pois rauhalliseen, aikuisten ihmisten kansoittamaan toimistoon, syömään lounaita ilman suttaamista ja kirkumista, istumaan omissa ajatuksissaan ilman kolmivuotiasta joka kinuaa "Poti Kissaa" tai yksivuotiasta, joka haluaa syliä, ruokaa, hytkytystä, taputusta, pöräytystä tai mitä vaan, kunhan siihen liittyy aikuisen täydellinen intensiteetti. 

Tunnustus

Jee, sain yhdeltä suosikkibloggaajaltani, Pihalla kotona-Liisalta tunnustuksen elikkä haasteen paljastaa itsestä kahdeksan faktaa. Koska olen bronkiittisena ihan jälkijunassa ja pihalla, laitan haasteen eteenpäin kahdeksalle bloggajalle ihan myöhässä ja olette varmaan ehtineet saada tämän muualtakin, mutta täältä kuitenkin pesöö: Sininen keskitie, Rouvan ruuhkavuodet, Sekavuustila, Going Inside, Leijonalapsen kanssa, Leopardikuningatar, Pudonneita omenoita ja Jenny from the Bush.

1. Olen vähän pakkomielteisen rakastunut Kallion kaupunginosaan. Tämä rakastuminen alkoi 12-vuotiaana, kun ystävän isoveli pääsi Kallion ilmaisutaidon lukioon ja menimme tämän ystävän kanssa sinne jonain esittelypäivänä. En kyllä yhtään muista, oliko jommankumman äiti mukana, vaikeaa uskoa että oma äitini olisi päästänyt minua noin nuorena eri paikkakunnalle bussilla, äiti oli aika huolehtivaa sorttia. No enivei, olin samantien ihan myyty Kallion lukioon (siellä oli eräskin tyttö jolla oli peppiletit ja niissä siniset tekoruusut) ja koko kaupunginosaan, korkeisiin ankariin kivitaloihin, porttikongeihin ja ratikoihin. Tämä rakkaus oli hyvin kestävää sorttia. Muutaman vuoden päästä aloitin itse Kallion lukiossa, muutin sitä myötä helsinkiin ja lukion kolmannella ihan koulun viereen silloisen poikaystäväni kanssa. Elelin Kalliossa yhdeksän vuotta muuttaakseni pariksi vuodeksi Espooseen (!) ja sieltä taas takaisin Kallioon, samalle kadulle kuin viimeksikin. Olen siis asunut Kalliossa melkein puolet elämästäni. Kaupunginosa on muuttunut koko ajan parempaan suuntaan (sitä mukaa kuin omakin tukariuteni on lisääntynyt), luomukahvilat ja sushiravintolat ja design-putiikit ovat ihan yhtä yleisiä kuin pullapuodit ja kirppikset 90-luvun laman aikaan. Emme nytkään asu kaukana Kalliosta, kävelymatkan päässä, ja kyllähän siellä tulee edelleen viikottain pyörittyä, leikkipuistoissa ja Hakiksen torilla.

2. Minä olen ainoa perheemme jäsen, jonka nimi ei ole tuplakonsonantti.

3. Roikun Facebookissa aika tosi paljon. Jotenkin se sopii mediana tällaiseen hyppelehtivään pikkulapsielämään. Onneksi minulla ei ole vielä älypuhelinta, koska sitten tekisin samaa myös ulkona. Nyt viihdytän itseäni lukemalla kirjoja tai lehtiä, jos puistossa ei satu olemaan juttuseuraa.

4. Olen kokenut harmin ohella vapautumista, kun esikoinen "pesi" iPadin eli "tappelin" pari viikkoa sitten niin, että se meni rikki. Olen peräti ihan lukenut kirjojakin sen jälkeen. Luen parhaillaan mainion osuvaa ja tarkkanäköistä esseekokoelmaa nimeltään Vapaa nainen törmää todellisuuteen, suosittelen kaikille!

5. En ole varsinaisesti mikään romantikko, vaikka pidänkin kauniista eleistä ja sopivan pienistä yllätyksistä. Esimerkiksi se, että mies toi minulle äsken Geishan kaupasta, kun olen kipeä, oli mukava romanttinen yllätys. Tai kun hän toissa jouluna antoi minulle bonus-lahjaksi (olin raskaana) korvakorut, vaikka varsinaiset lahjat oli vaihdettu jo kotona. Sen isommista romanttisista elkeistä en sitten riehannukaan ja temperamentiltani jossain määrin varautuneena ihmisenä pidän näitä salamarakkaus-jutskia ihan hämmentävinä, etenkin kun niitä tapahtuu aikuisille ihmisille jotka dumppaavat harmillisiksi käyneet eksänsä Kaikennielevän Tunteensa takia. Viittaan tällä Jungnerin pariskuntaan, joiden eroilmoitus aiheutti minussa akuutin "hähää"-reaktion. Joku siinä, että aikuiset ihmiset suunnilleen ronkkaavat toistensa genitaaleja teeveekameroiden edessä ja viittailevat jatkuvasti räjähtävän kiihkeään seksielämäänsä, vaan kertakaikkiaan ällöttää. Että miksi sitä rakastumista pitää niin hirveästi vakuutella? Siksikö, että oikeasti ei ollakaan ihan satavarmoja asiasta?

6. Olen kerran haastatellut Janina Frostellia yhteen suhteellisen laajalevikkiseen lehteen. En ole toimittaja enkä ole kirjoittanut juuri muita artikkeleita tuon kyseisen lisäksi. Se oli tosi absurdi kokemus, mutta Frostell oli oikein mukava ja maanläheinen tyyppi.

7. Osaan määritellä aika tarkkaan vanhempien asuinpaikan, sosiaaliluokan ja kiinnostuksenkohteet katsomalla heidän lastensa vaatteita leikkipuistossa. Tämä on minusta tosi mielenkiintoinen sosiologinen leikki ja harrastankin joskus mielessäni "yhdistä lapset ja vanhemmat"-arvuuttelua. Tunnistan merkit, tyylit ja "yksilölliset" valinnat. Ja toteutan näitä itsekin vaikka suhtaudunkin ilmiöön asiankuuluvan pilkallisesti.

8. Olemme nyt kipeänä ollessani syöneet pelkkiä eineksiä ja totesin eilen miehelle spontaanisti "en tajua miksi näitä haukutaan, näähän on helvetin hyviä!" Eikä jää tiskiäkään yhtään samalla tavalla. Kirjolohilaatikkoa, tuorepastaa, kalakeittoa, pinaattikeittoa. Kun esikoinenkaan ei enää oirehdi lehmänmaitoa, on tämä aika helppoa. Mutta siirrymme kyllä takaisin itse tehtyyn heti kun tervehdyn, ruuanlaitto on nimittäin oikeasti tosi kivaa ja yksi juttu mistä kotiäitiydessä tykkään on, että ruokaa ehtii laittaa rauhassa ja pitkän kaavan mukaan ja suunnitella vilijonkkamaisesti, miten saisi eilisen tähteet mahdollisimman innovatiivisesti tämän päivän ruokaan piilotettua.

Harvenevat rivit ja vaahterat

Äitiystävä, se, joiden kanssa meillä on ihan samanikäiset lapset ja hyvä syvä ystävyys, lähti tuossa jokin aika sitten töihin. Tällä viikolla lähtee toinen tärkeä äitiystävä ja muitakin tuttuja äitejä, takaisin aikuisten maailmaan, ruuhkavuosiin multitaskaamaan. Blogeissakin siirrytään poispäin kotiäidin elämästä. Ja Facebookin feedissä juhlitaan läpi menneitä kuntavaaliehdokkaita, raportoidaan bileiden jatkoilta ja peukutetaan ristiin riehakkaana ja voitonriemuisena, linkitetään biiseihin ja kaulaillaan virtuaalisesti. On kummallista seurata tätä sivusta, haikeaa ja samaan aikaan jotenkin vähemmän haikeaa kuin odottaisi.

En tiedä onko krooninen univelka yksinkertaisesti latistanut tunne-elämääni siinä määrin, etten osaa kunnolla edes tuntea harmia, surua tai haikeutta, jotenkin asiat vaan virtaavat eteenpäin. Ja samaan aikaan olen jotenkin jännästi myös tyytyväinen siitä, miten asiat ympärilläni muuttuvat. Kotiäitiajan päättyminen tulee luultavasti kirpaisemaan ensi kesänä paljon vähemmän, kun ehdin ensin itsekin tympääntyä hiekkalaatikolla oikein kunnolla. Vähän kuten se, että en tullutkaan Juhannuspojan kanssa heti ekasta kierrosta raskaaksi (joo-o, naurettavalta kuulostaa, tiedän) vaan vasta tokasta, sai minut ihan tosissaan kaipaamaan vauva-aikaa ja raskautta ja peräti vauvakuumeilemaan. Että on tavallaan hyvä, että toiveet ja odotukset alkavat joskus tuntua melkein kipeiltä, silloin ne palkitsevat isommalla volyymillä.

Mutta nyt on se hiekkalaatikkoaika, hitaiden pienien päivien aika. Myöhemmin tulee toinen aika, se, jolloin osallistun taas työelämään, on pikkujouluja ja baari-iltoja, säpinää ja mööttejä ja oma uusi ammatti-identiteetti. Vielä tämä alkanut talvi on toppatakkitalvi. Seuraava onkin jo leikatun mustan villakangastakin talvi.

Sosiaalisuudesta

Olen viime aikoina miettinyt paljon sosiaalisuutta. Olen ekstrovertin äidin ja superintrovertin isän jälkeläinen, sekoitus avoimuutta ja pidättyväisyyttä, kuten kai meistä useimmat. Että sikäli, en oikein voi itsestäni todeta olenko introvertti vai ekstrovertti, jälkimmäistä kyllä enemmän, etenkin mieheen verrattuna, joka taas on aika introvertti mutta sellaisella ystävällisellä ja mukavalla tavalla, ei mörösti.

Luin tässä eilen ystävältä saatua Olivia-lehteä (hyvä naistenlehti!) ja siinä oli artikkeli ulkopuolisuuden skeemasta, ja siitä miten toimittaja selätti sen. Toimittaja oli tutustunut itsellenikin tuttuun skeematerapiaan ja tunnelukkoihin ja alkanut sitten treenata itseä häiritsevää toimintatapaansa, ulkopuoliseksi jättäytymistä/identifioitumista, itsestään vähän vähemmälle. Jutussa todettiin mielestäni hyvin, ettei ihminen kokonaan parannu omista tunnelukoistaan, oppiipa vaan elämään niiden kanssa paremmin. Itsellenikun tuo ulkopuolisuuden skeema oli jossain määrin tuttu. Sisaruksettoman ja melko yksinäisen varhaislapsuuden, sekä vähän vanhempana iskeneen pikkukaupunkiahdistuksen kokeneena on vaivannut pitkälle aikuisikään jonkinlainen erillään seisoskelun tarve.

Lukiossa, jonne hinkusin samanmielisen seuran toivossa, en tutustunutkaan luokkakavereihini vaan aloin hengailla vaihtoehtoskenessä, joka katseli suorituskeskeisiä ja pikkuporvarillisia Espoosta käsin lukiota käyviä duffelitakkityttöjä pitkin nenänvarttaan. Myöhemmin taidekoulussa muut opiskelijat tuntuivat sitten taas aivan liian hörhöiltä ja raivostuttavalla tavalla epärealistisilta ja sitäpaitsi minulla oli edelleen se vaihtoehtoskene poikakavereineen. Ammattikorkeakoulussa tunsin itseni liian vanhaksi ja opiskeluun vakavasti suhtautuvaksi muiden, pari vuotta nuorempien ja bileorientoituneempien kanssaopiskelijoiden seurassa ja keskityin tuuttaamaan opintoni mahdollisimman äkkiä valmiiksi, että pääsisin aikuisten maailmaan. Töissäkin pidin pitkään vähän varautunutta linjaa, mainostoimistojengin oletettu pinnallisuus ja kokoomuslainen arvomaailma tuntuivat siinä vaiheessa vielä liian suurelta gäpiltä syvempään ystävyyteen, mutta niin vaan kävi, että solmin lämpimän työtoveruuden jopa Jussi Halla-ahon kannattajan kanssa (tätä mainiota jamppaa ikävöin edelleen, tekisi mieleni laittaa meiliä ja pyytää joskus kaljalle... meillä oli ihan parhaat väittelyt ja yhteinen huumori). Duunissa aloin tosissaan tajuta ihmisten erilaisten arvojen ja taustojen aitoa hienoutta ja varianssia. Ja sitä, että vaikka saatamme äänestää eri tyyppiä vaaleissa, meillä on silti paljon yhteistä ja ystävyys tai ainakin tuttavuus voidaan pohjata sille. Ja ettei kaikista ihmisistä tarvitse hakea sitä syvintä sielujen sympatiaa. 

Niinpä olinkin aika hyvin siedättynyt entisestä, vetäytyvästä ja muita arvioivasta itsestäni kauemmas, kun minusta tuli äiti. Alussa, esikoisen pikkuvauva-aikana pari ennestään tuttua äitikaveria riitti hyvin vertaistueksi mutta vähitellen lapsen kasvaessa elinpiirikin laajeni. Tuli muskaria ja värikylpyä, puistossa seisoskelua ja muuta aktiviteettia. Muskarista löytyi muutama hyvä äitiystävä, samoin naapurirapusta. Puistoissa kävin pitkään lähinnä kanssa-hoitovapaalaisten kanssa, mutta pikku hiljaa keräsin rohkeutta vieraillekin jutusteluun. Vaikka mielellään edelleen sovin nimenomaan puistotreffejä, onnistuu yksikseenkin seisoskelu ja tarvittaessa keskustelun aloittaminen. Aina ei huvita ja silloin luen kirjaa tai surffailen tabletilla. Nykyään käymme lasten kanssa parissakin eri säännöllisessä perhekerhossa, joissa käy aika paljon vaihtoehtovanhempia. Alussa vähän kuumottelin mielessäni kotisynnytysihmisiä ja mietin, miten rento asenteeni purkkiruokiin ja rakkauteni länsimaiseen lääketieteeseen otetaan vastaan, mutta huomasin heti, että ei se nyt ihan todellakaan mikään ongelma ole, ihmiset ovat yleisesti ottaen avoimia ja suvaitsevaisia toistensa ratkaisuille. Se, että suhtaudun vaikkapa Steiner-pedagogiikkaan todella varautuneesti ja kriittisesti, ei ole poikinut mitään räkytyksiä vaan tunnustelua ja yhteisten tulokulmien hakemista. Ja sitten toisaalta, äitikavereissani on monia äitejä, jotka tulevat ihan eri taustoista ja äänestävät ihan eri tyyppejä (näköjään käytän nyt äänestyskäyttäytymistä metaforana, mutta se johtuu sunnuntain vaaleista) ja meillä on tosi hauskaa. Eniten arvostan näissä ja kaikissa muissa äitikavereissa huumoria, älyä ja tietynlaista avoimuutta, ettei mitään täydellisen perhe-elämän kulisseja tarvitse pitää epätoivoisesti pystyssä vaan sitä voi oikeasti avata sydäntään vähän kipeämmistäkin jutuista, tai ristiriitaisista. Kesällä tajusin hilpeänä, että rupattelin äitiystävän kanssa kummankin aborttikokemuksesta, ihan tuosta vaan, kun lapset taapersivat ja söivät hiekkaa siinä sivussa.

Kun muutimme nykyiseen asuntoomme, tein aktiivisesti itseäni tykö talon muille äideille. Täällä ei ole yhtään samalla tavalla lapsiperheitä kuin jossain Arabianrannassa tai toisaalta jossain Pohjois-Haagassa, koska talojen iästä johtuen sukupolvi on vasta vaihtumassa, mutta kyllä sitä kivoja kontakteja löytyy kun vähän yrittää. Tällainen aktiivinen suhteiden solmiminen on minulle edelleen aika uutta ja siten tosi hienoa. Voitan itseni ja oman epäsosiaalisen puoleni aina kun avaan suuni hiekkalaatikolla tai hissiä odottaessa. Ja se palkitsee. Yläkerrassa asuu ihana kolmilapsinen perhe, joka kävi kesällä mökillämmekin. Ja pihan toisella puolen asuu Juhannuspojan ikätovereita hauskoine vanhempineen.

On kivaa huomata olevansa kykenevä muuttumaan ja sivuuttamaan omia asenteitaan. Bondaamisesta tulee aina hyvä mieli. Ja siitä, kun huomaa moikkailevansa kadulla vaikka kuinka montaa tyyppiä. Että on jotenkin juurtunut tähän vanhempien maailmaan, tietää aiheet ja teemat eikä ota taktiikakseen sitä "muahan ei teidän mammajutut kiinnosta"-asennetta, koska tajuaa, että ei ole mitään homogeenistä oikeiden äitien joukkoa, johon minä en kuuluisi.