Metatyö, Vaaranen, väsymys ja sitä rataa

Tulipa pitkästä aikaa hinku kirjoittaa Lupiiniin. Elämä on ruuhkavuosia, niitä sun näitä vastuuhommia, sumplimista ja säätämistä. Arkea, joskus hyvää, joskus turhauttavaa. Ei ole oikein aikaa eikä motivaatiota kirjoittaa säännöllisesti, kun on niin miljuunakiljuuna mediaa ja tahoa, jonne oma huomio siirottuu.

Veloena kirjoittaa blogissaan keskustelusta, joka on nyt virinnyt Hesarissa, sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla perheiden työnjaosta ja naisten väsymyksestä. Olen välttänyt tästä aiheesta kommentointia Facebookissa, vaikka siellä muuten aktiivinen olenkin. En halua syyllistyä liian henkilöönkäyvään ruotimiseen ja muiden elämäntilanteiden puimiseen niin julkisessa mediassa. Olen kuitenkin miettinyt mielessäni tätä kuviota ja vaikka Väestöliiton Heli Vaarasen avaus Hesarissa ärsytti minua niputtavuudessaan ja tietyssä puusilmäisyydessään kovastikin, en silti halua itse kaivautua poteroon, josta huudan pää punaisena OLET VÄÄRÄSSÄ. Koska onhan Vaarasen jutuissa pointtia, etenkin kun puhutaan lapsiperheistä.

Ensiksikin, sanon kyllä sen, että minulle, heteroseksuaalisessa ydinperheessä elävälle äiti-ihmiselle naisystävät ovat kullanarvoisia. Jos ei nyt lähdetä mihinkään todella perustavanlaatuiseen keskusteluun sukupuolesta ja sen moninaisuudesta, koen arjessa eniten keskustelyhteyttä naispuolisiin ystäviini. Rakastan elämänkumppaniani miehenä, lasteni isänä ja arkeni jakajana ja koen, että kommunikaatiomme toimii varsin hyvin, vaikka siinä on toki joitain aivan tyypillisiä sudenkuoppia. Tarvitsen silti ehdottomasti naistenvälistä yhteyttä tiettyjen asioiden jakamiseen, äitiyden kipupisteisiin, naiseuden haasteisiin ja sellaiseen tiettyyn, hurttiin huumoriin, joka on ollut kohdallani kukkinut aina, mutta joka on ehkä erityisesti omien lasten synnytysten jälkeen minussa vahvana. En koe, että miehet täysin tänä maailmanaikana pystyvät jakamaan sitä monimutkaista syyllisyyden, kehollisuuden ja hienovaraisen havainnoinnin verkkoa, minkä tavoitan naisten kanssa. Ja tämä on täysin ookoo! Nautin siitä, että minulla on monta lähi-ihmistä, joilla on aivan oma paikkansa.

Sen sijaan tuo perheiden työnjako herättää monenlaisia ajatuksia. Meillä eivät ne monien äitien manaamat kuviot toteudu enää, sen jälkeen kun lapset menivät päivähoitoon. Mies ottaa päävastuun kuskauksista ja osasta harrastuksia ja hoitaa nykyään myös lasten nukuttamisen. Olen äitinä tässä suhteessa hyvin etuoikeutettu ja tähän on monta syytä. Mies on kolmilapsisen perheen super-esikoinen, opetettu jo lapsena hoitamaan kotihommat ja ottamaan vastuuta. Minä taas olen sellainen hemmoteltu primadonna-ainokainen ja olen joutunut opettelemaan monta käytännön hommaa ruuanlaitosta asti vasta aikuisena. Mies on myös aikamoinen kontrollifriikki, joskin hellittänyt tästä piirteestään lasten tultua. Minä taas olen mukavuudenhaluinen laiskuri ja boheemi, jolle riittää, että hommat ovat sinnepäin. Toisaalta taas, olen miestä kunnianhimoisempi ja tavoitteellisempi lasten ravitsemuksen, harrastuneisuuden ja tietyntlaisen aktivoinnin suhteen ja jaksan kantaa syyllisyyttä kaikenlaisista jutuista, hoitoonlaittoiästä ja vastaavasta, joista mies taas on aivan ihastuttavan välinpitämätön. Minulle estetiikka ja tietynlainen tiedostaminen lapsijutuissa on tärkeää, miestä ei voisi lelujen, kirjojen tai vaatteiden ulkonäkö tai joku hämärä "oikeaoppisuus" vähempää kiinnostaa. Olenkin joskus kysynyt mieheltä, mihin isät käyttävät kaiken sen ajan, jonka äidit käyttävät syyllistymiseen? Kuulemma ainakin futisfoorumin surffaukseen...

Itseäni tämä tiukin työnjakodebatti ei siis varsinaisesti kosketa. Näen silti monenlaisia kuvioita lähipiirissäni ja niiden näkeminen herättää monenlaisia tunteita. Suvussa on perhe, jossa äiti on erittäin kunnianhimoinen kaikissa lapsiin liittyvissä asioissa. Ravitsemus, harrastukset, kodinhoito ja yleinen huolto on vahvasti äidin vastuulla. Isä on perheessä statisti, lasten viihdyttäjä ja sivuhenkilö, jolle voi näksättää siitä sun tästä asiasta. Isä nielee kuvion ainakin ulkoa päin katsottuna tyytyväisenä, mutta äiti on jatkuvasti jaksamisensa äärirajoilla, vihainen ja tiuskiva marttyyri, jolle elämä näyttäytyy jatkuvana velvollisuuksien ja vastoinkäymisten virtana. Onneksi tilanne on laukeamassa sillä, että äiti lähtee töihin, eikä pidä fanaattisesti kiinni mantrasta "alle kolmivuotiaiden paikka on kotona" (tämäkin on yksi juttu, josta voisi kirjoittaa enemmänkin) jolloin kuvio tulee toivottavasti tasavertaistumaan. Silti itse kukin on ollut aika huolissaan tästä äidin selvästi osittain itse valitusta marttyyrin ja kaikenkantajan roolista. Tämä äiti on juuri se, joka lähettää ne superhienot, käsin askarrellut joulukortit lasten kuvilla ja pesee kestovaipat aina juuri oikealla pesumetodilla.

Olen myös nähnyt tilanteita, joissa isä ei kertakaikkiaan voi tehdä mitään oikein, vaikka yrittäisi mahdollisen tasa-arvoisesti osallistua lapsensa hoitoon. Väärin valitut vaatteet, väärää maitoa lapsen mukissa, väärällä rasvalla paistettuja kasvispihvejä, valkoista pastaa täysjyväpastan sijaan, hajustettua pyykinpesuainetta lapsen lakanoissa, näkänäkänäksnäks. Näihin tilanteisiin ei voi muuta ulkopuolisena sanoa kuin että otan osaa, sekä äidin, isän että lasten puolesta. On todella raskasta ja ahdistavaa elää ilmapiirissä, jossa jokaista tekoa ja elettä arvioidaan kriittisin silmin ilman armoa. Itse olen hyvin herkästi negapalautetta antavan äidin lapsi, enkä vielä näin keski-ikäisenäkään oikein sulata sellaista tiukkana valvovaa silmää kaikkien tekojeni yllä vaan ahdistun sellaisesta syvästi.

Silti täytyy sanoa, että kaikki tähän asti tietämäni pikkulapsiperheiden avio- ja avoerot johtuvat siitä, että isä ei kykene ottamaan vastuuta perheestään. Eikä aina taatusti voi syyttää vain äitiä liiallisesta vaatimustasosta, vaan on enemmänkin niin, että isä jatkaa omaa vapaata elämäänsä lapsen synnyttyä. Bänditreenit, juoksulenkit, työnarkomania, pilvenpoltto, matkustaminen. Näitä kaikkia on tullut todistettua seuratessa tuttavien perhekuvioita. Että se Jari Sinkkosen hokema "vauva muuttaa kaiken" on kyllä edelleen ihan aiheellinen, vaikka olisi muuten Sinkkosesta mitä mieltä tahansa. Se, mistä tämä johtuu, onkin toinen juttu. Onko kolmi-nelikymppinen miessukupolvi osittain kasvatettu liiallisen paapomisen hengessä, kyvyttömiksi huolehtimaan aikuisen vastuista?

No, onneksi elän kyllä itse niin syvällä jossain tasa-arvokuplassa, että elämänpiiri koostuu pääosin tasa-arvoisista perheistä, joissa molemmat ottavat vastuuta toisten hyvinvoinnista. Toivosin silti kovasti, että myös tämä oma viiteryhmäni, koulutetut, suhteellisen iäkkäänä lapsensa saavat, kiintymysvanhemmuudesta ja sormiruokailusta päänsä pyörälle lukeneet äidit antaisivat tilaa myös isälle tai sille toiselle vanhemmalle olla vanhempi lapselleen omalla tavallaan, koska todennäköisesti se tapa on ihan hyvä.

Kesän parhaat

Puhuimme viikonloppuna mökillä miehen kanssa, että tämä kesä on ollut pitkä kesä. Ja pitkä yksinomaan hyvässä mielessä. Juhannuksesta tuntuu olevan monta kuukautta (ja niihnhän siitä oikeastaan onkin, mutta näin keski-ikää lähestyvänä yleensä oma aikahorisontti on päinvastainen, muistelee tammikuuta kuin eilistä päivää) ja kesään on mahtunut harvinaisen paljon menemistä ja tekemistä. Suurin syy lienee se, että lapset ovat jo aika isoja, neli- ja kuusivuotiaita. Elämässä ei myöskään ole ollut mitään sen suurempia muutoksia, jotka olisivat itsessään vieneet aikaa ja energiaa kesäelämältä. Kesään on mahtunut monta tapahtumaa, monta muualla kuin kotisängyssä nukuttua yötä, molempien lasten synttärit leipomisineen, askarteluineen ja vieraineen, kesän luonnollisena päätapahtumana Berliinin matka, sekä myös sopivasti vapaamuotoista hengailua Kumpulan maauimalassa (eli Maakumpulassa), leikkipuistoruokailuissa, kasvitieteellisessä puutarhassa, omalla ja kavereiden siirtolamökeillä ja erilaisissa stadin kesätapahtumissa. 

Kävimme myös ensimmäistä kertaa ikinä Kivinokassa, tässä ihan hiljattain, elokuun loppupuolella. Noloa myöntää, mutta en tosiaan ole aiemmin alueella käynyt, vaikka se on helposti saavutettavissa, suhteellisen lähellä sekä kotia että mökkiä. Paikka on jotenkin ihan tajuton: vehreä metsätie, jonka varrella on jotenkin oikullisen hulvattomasti sinnetänne putkahtaneita miniatyyrimökkejä, joiden rinnalla siirtolamökkimme näyttää jättiläiseltä. Värikkäitä pikku mökkeleitä keskellä metsää, puutarhana muutama ruukku tai vanha alppiruusu. Autottoman tien päässä uimaranta täynnä vapaassa käytössä olevia rantaleluja, suihkut, kahvila ja veskit. Ranta sopivan matala pienillekin lapsille. Ja mikä parasta, rannalta näkyy rakkaan Helsingin siluetti ihan uudesta näkökulmasta. Siinä uidessani linnunmaidon lämpöisessä merivedessä fiilistelin sitä maisemaa, sen tuttuutta ja yllättävyyttä, tuolla on meidän taloyhtiön tornitalo, tuolla tv-torni, kas, Paavalinkirkko onkin oikeastaan ihan eri kohdassa kuin kuvittelin, tuolla huristaa metro. 

Kesäarkea on eletty siirtolamökillä. Kun lasten nukkuminen on helpottunut, ollaan tajuttu, että mökillä kannattaa olla putkeen useampi yö. Yhden yön visiiteistä jää mieleen lähinnä jatkuva siivoaminen ja järjesteleminen. Mökkihän ei ole varsinaisesti meidän, vaan vanhempieni. Vanhempani ovat hyvin höylejä mökin käytön suhteen ja iloitsevat siitä, että mökki on melkein meidän kesäkoti. Toisaalta heillä on aika tiukat kriteerit siisteyden ja järjestyksen suhteen ja meidän täytyy luonnollisesti niitä noudattaa. Mökki on oikeastaan hämmästyttävän iso, koska siinä on vintti. Vielä lapset eivät nuku vintillä, vaikka se suunnitelma on ollut puheissa jo pari vuotta. Mökille johtaa hieman turhan jyrkät tikkaat, enkä vielä aivan luota nelivuotiaan ”sattuu ja tapahtuu” -ukkelin meininkeihin, mitä lattiatasossa olevaan, helposti avattavaan vintinikkunaan tulee. Olemmekin ratkaisseet asian siten, että herkkäuninen mies nukkuu vintillä ja muu perhe alakerrassa. Mökillä riittää aina tekemistä. Ruoka tehdään pitkän kaavan mukaan, ei tulisi kuuloonkaan vetää jotain ankeita eineksiä mökillä (vaikka kotiarjessa pinaattiletut kuuluvatkin arkirepertuaariin) vaan pyritään siihen, että hyödynnetään oman maan satoa niin pitkälle kuin mahdollista. Näin loppukesän ja alkusyksyn taitteessa on jotain aivan biologisella tasolla tyydyttävää tehdä omalle perheelle ruokaa, kun perunat, salaatti, kesäkurpitsat, pavut ja yrtit nousevat omasta maasta. Puhumattakaan valtavasta vattusadosta ja itse keitetystä herukkamehusta. Aika usein mietin, että olen onnellisimmillani tehdessäni ruokaa tuoreista, terveellisistä ja itsekasvatetuista aineksista rakkaille ihmisille. Ei ihme, ettei oma ura ole maailman nousujohteisin. 

Ja se kesän kohokohta, Berliinin matka. Jännitin lentoa etukäteen, olinhan onnistunut olemaan lentämättä kuutisen vuotta, edellinen lentomatka suuntautui Firenzeen, kun odotin esikoista. No, lennot menivät kuin vettä vaan. Berliiniinhän lentää vain reilut kaksi tuntia, se oli hyvä aloitus lapsille, jotka olivat ekaa kertaa lentokoneessa. Lainasimme pari lentämistä käsittelevää kirjaa kirjastosta ja luimme niitä etukäteen. Olimme varanneet puuhakirjoja ja pussin karkkia matkaa varten ja katselimme innokkaasti maisemia lintuperspektiivistä. Oma pelko väistyi taka-alalle heti, ei tosiaankaan olisi ollut eettistä näyttää sitä omille lapsille, oikeastaan lentosiedätys tapahtui juuri sitä kautta, että nyt on pakko olla aikuinen. Perillä reissasimme hotelliin useammalla eri junalla ja sekin oli lapsista vain hauskaa, aikuisilla tahtoi vähän pinna kiristyä säätämisen suhteen. Ylipäätään, on tärkeää ottaa oppia lasten ennakkoluulottomuudesta kaiken uuden suhteen ja samalla olla tartuttamatta heihin omia tunnelmia, koska lapset ovat varsinaisia ilmapuntareita kaiken stressin ja ärhentelyn suhteen. 

Hotellimme oli tylsä ja välttävä perushotelli hotellikorttelissa, ilmastointi ja netti eivät kumpikaan toimineet (ilmastoinnin toimimattomuus ei haitannut, koska Berliinissä oli ihan sama keli kuin Helsingissä). Se sijaitsi suhteellisen lähellä Potzdamer Platzia ja Checkpoint Charlieta, mutta koska meitä eivät silläviisiin pikaisesti nähdyt turistioppaan ekalla sivulla komeilevat nähtävyydet ensisijaisesti kiinnostaneet, tällä sijainnilla ei ollut erityisesti mitään lisäarvoa. Totesimmekin, että seuraavalla kerralla otetaan yöpaikka (jos minä saan päättää, mieluiten Airbnb-tyyppinen ratkaisu) jostain valmiiksi ihanalta paikalta, ettei jokaisena päivänä tarvitse välttämättä matkustaa S- tai U-bahnilla pitkiä matkoja. No, hotellin hyvänä puolena mainittakoon pieni kitchenette (oikeastaan hotelli oli vain kallis Omenahotelli, jos näin voi luonnehtia) ja kylpyamme. Löysimme heti ekana päivänä jostain Kreutzbergin kosmetiikkakaupasta (Suomessahan ei nykyään ole näitä maailmalla niin yleisiä kemikalioita, joissa myydään päivittäiskosmetiikkaa, pesuaineita, mausteita, vaippoja, vessapaperia, vitamiineja jne) paitsi sikahalpaa ja ihanaa luonnonkosmetiikkaa, myös veden värjääviä kylpypillereitä. Lapset kylpivät joka ilta joko liilassa tai turkoosissa vedessä. 

Berliini on lapsille ihana kaupunki. Lähes joka korttelissa on mainio leikkipuisto huimine liukumäkineen, vesipumppuineen, kiipeilytelineineen. Puistovälineet eivät ole tutunturvallista lappsettia vaan jotenkin käsin veistetyn näköistä tummaksi käsiteltyä puuta. Puistoissa hengaa lapsiperheitä Bugiksineen ja kantoliinoineen, iltaisin bisse kädessä, mutta kukaan ei örsötä humalassa. Joku saattaa polttaa savukkeenkin. Lapset hilluvat vapaana, ränkyttävät vesipumppua ja kiipeilevät tarzaneina kiipeilytelineen köysissä. Puistoa ympäröivät plataanipuut ja ihanat, viime vuosisadan alun kerrostalot. Aurinko paistaa. Kun nälkä alkaa kaihertaa, kerätään joukot ja lähdetään läheiseen turkkilaiseen, josta saa vegaanilautasen femmalla ja börekiä kolmella eurolla. Ja ruuan saa nauttia terassilla, keskellä katuvilinää. Ihanaa. 

Kävimme useammassa museossa, katukirppiksillä ja eläintarhassa. Viimeksi mainittu aiheutti aikamoisia moraalisia pohdintoja, mutta päätimme kuitenkin lähteä, koska halusimme mahdollisimman lapsilähtöisen päivän. Kyllä ne kissaeläimet ahdistivat ja mietitytti, onko hylkeiden paikka siellä yleisön hauskuttajina. Toisaalta, norsut ja kirahvit näyttivät nauttivan ja paikka oli kokonaisuudessaan hämmentävän hieno myös arkkitehtonisessa ja puutarhasuunnittelullisessa mielessä. DDR-museo oli hauska ja tiivis, joskin tosi täynnä turisteja. Siitä olisi saanut enemmän irti ilman lapsia. Tekniikan museo oli lapsilähtöisempi ja myös todella laaja. Trödelmarket-kirppis osoittautui ylikalliiksi antiikkitoriksi, ostin sieltä tosin yhden paidan ja lapset saivat käytettyä muovikrääsää, mutta yleisesti ottaen se oli lievä pettymys. Paljon parempi kirppis bongattiin sattumalta Friedrichshainista. Kreuzbergin turkkilainen tori oli omasta mielestäni aivan mahtava kaikkine halpoine hedelmineen ja hassuine kangaskauppiaineen. Muu perhe ei oikein tungosta jaksanut, mutta olisin yksin viihtynyt siellä varmaan monta tuntia ja saanut tuhlattua mojovasti rahaa. 

Englantia Berliinissä osattiin ihan ookoosti, ei toki yhtä hyvin kuin Suomessa, mutta kuitenkin. Muutamia kertoja törmättiin ihan enkku-ummikkoihin, mikä on ymmärrettävää, koska ravintoloita pyörittävät pääosin turkkilaistaustaiset maahanmuuttajat, joille jo Saksa on uusi kieli. Onneksi miehen työväenopisto-saksalla pärjättiin varsin mukavasti. Ja onneksi vegan on vegan kaikilla kielillä. 

Eniten kai mekin, kuten kaikki muutkin Berliinissä vierailevat hipsteri-suomalaiset, rakastuimme Friedricschainin kaupunginosaan. Siellähän me häämatkallammekin pyörimme. Friedrichshain on vaan niin ihana, täynnä ravintoloita, pikkuputiikkeja, ihania perheitä, koiria, kauniita taloja. Ja siellä on valtavan suuri kansanpuisto, sellainen semisti neukkuaikainen, jossa on myös pompöösi betoniveistos, jota skeittarit käyttävät ramppina. Puistossa pyöriessä törmättiin hienon leikkipuiston jälkeen äkkiä ilmaiseen pomppulinnaan, jota joku eläkeikäinen mies piti ihan huvikseen pystyssä, lapsia ilahduttaakseen. Kyytipojaksi ostettin euron popparit. Leijoja lennätettiin, lapset riekkuivat, koirat kipittivät, ihmiset pyöräilivät ja lenkkeilivät, piknikkasivat, nauttivat alkoholia sivistyneesti. 

Seuraavalla kerralla pidän huolta siitä, että hotellissa toimii netti, tai sitten printtaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat osoitteet ja kartat valmiiksi. Otan asiakseni ostaa kemikaliosta vuoden tarpeiksi halpaa ja ihanaa luonnonkosmetiikkaa ja viimeisenä päivänä hamstraan matkalaukun täyteen vegaanisia nakkeja ja leikkeleitä. Huolehdin ajoissa postimerkkien hankinnasta (todella hankalaa) ja nostan tukun käteistä Suomesta, koska Berliinissä ei harasteta korttimaksuja yhtään samassa määrin kuin täällä. Etsin majapaikan ihanalta alueelta, mielelläään sellaisen, jossa on vedenkeittimen lisäksi myös hella ja tiskimahdollisuus, ja kokkaan aamiaisen perheelle ihanista torin antimista. Itse asiassa haluaisin muuttaa Berliiniin tyyliin kuukaudeksi-pariksi, mutta se taitaa jäädä haaveeksi. 

Hoito

Pitäisi oikeastaan kirjoittaa täyteläisestä kesästä, sillä sellainen se on ollut, nyt elokuun alusta taaksepäin katsoen. Olemme olleet huomattavan usein muussa kuin kotisängyssä yötä ja Berliinin matka oli matkustuslogistiikkansa puolesta paljon helpompi ja kivuttomampi kuin osasin odottaa. Luulin pelkääväni lentämistä, mutta en pelännytkään. Luulin ikävöiväni kotiin, mutta en ikävöinyt, kotihan oli minulla siinä mukana perheen muodossa.

Taidan kuitenkin tällä kertaa kirjoittaa lukemastani kirjasta, koska se resonoi niin hyvin tuon edellisen tekstini kanssa. Kyseessä on siis Jessica Sunin Hoito, jonka erikseen varasin kirjastosta sen kiinnostavan aiheen takia. Luin kirjan lentokoneessa ja ensimmäisenä unettomana yönä (myöhemmin ei univaikeuksia ollut, koko päivän ympäriinsä lampsiminen piti siitä huolen). Hoito kertoo narsistisesta energiahoitajamiehestä, joka viettelee itseään reilusti nuoremman, ekohenkisen ja ilmeisen älykkään naisen ja murentaa tämän itsetuntoa erilaisilla sadistisilla tempuilla ja valtapeleillä.

 Valtapelit ja alistaminen "rakkaus"suhteissa ovat aina kiehtoneet minua (ainoastaan!) kirjoissa, tämän takia vaikutun niin paljon Jean Rhysin kirjoista. Kuviot, jossa rakkauden ja parantamisen nimissä tehdään toiselle ihmiselle hirvittävää henkistä väkivaltaa ovat niin loputtoman monimutkaisia, moni-ilmeisiä ja samalla iänikuisia. Aika monella meistä on kokemus ihmisestä, joka pyrkii ensin ihastuttamaan ja lumoamaan ja sen jälkeen tavoittelee sinusta henkistä niskalenkkiä. Taitaa jopa olla, että tällaisia ihmisiä (kai nykyään lähinnä juuri narsisteiksi määriteltyjä) on tietty prosentuaalinen osuus väestöstä. Koska kukapa ei muistaisi ala-asteelta sitä selkäänpuukottavaa opportunistityttöä, jota ei totisesti halunnut vihollisekseen. Tai sitä bileiden säteilevää keskipistettä, jonka lyhytkin huomionosoitus jättää hivelevän olon, ja samalla jotenkin huoramaisen. Minulla ei ole koskaan ollut tällaista narsistista vallankäyttäjää seurustelukumppaninani, mutta edellisen kirjoituken esoteeriset mulkut ovat juuri kyseistä porukkaa.

Harmi vaan, etten oikein päässyt kirjan fiilikseen sisään. Ehkä minua häiritsi se, että minäkertojana toimi tämä energiahoitajamies itse. Ja hänen aivoituksensa, tunteenpurkauksena ja jotenkin töksähtävät inhontulvahduksensa naispäähenkilöä kohtaan olivat hetkittäin jotenkin epäaidon tuntuisia. On tietysti varmaan varsin vaikeaa asettua tunnekylmän narsistin asemaan, etenkin jos kirja on osittaista itseterapiaa ja pohjautuu omaan kokemukseen uhrina olemisesta (en tosin tiedä onko näin, mutta jokin kutina minulle tuli, että Hoito pohjautuu jossain määrin tositapahtumiin), mutta energiahoitajasta rakentui oudon epäkoherentti kuva. Tavallaan jonkinlainen sadistinen mastermind, toisaalta taas tökerö ja läpinäkyvä uuvatti. Myös jotkut tämän energiahoitajan tempauksista, kuten juottaa tyttöystävälle ripulia aiheuttavaa troppia drinksun joukossa, vaikuttivat aika kilareilta. Luulisi, ettei mestarimanipulaattorin tarvitsisi turvautua kenenkään konkreettiseen myrkyttämiseen.

Ja samalla piti ihmetellä, miten naispäähenkilö, energiahoitajan tyttöystävä millään tavoin pystyi alistumaan törkeään kohteluun? Oliko seksi muka niin hyvää, että se peitti muun alleen? Kyseessä oli kuitenkin aikamoinen superdonna, kaunis, älykäs ja koulutettu vegaani, joka kerta toisensa jälkeen lankesi narsistin lirkutteluihin. Naivius vituttaa minua aina, esiintyy se sitten tosielämän ihmisissä tai romaanihenkilöissä.

Kiehtovaa kirjan tarinassa oli se, että energiahoitaja verhosi vallan- ja nujertamisenhimonsa "egon tuhoamiseen", sellaiseen henkisyys-mumbojumboon, joka tuntuu uppoavan moneen skeptisempäänkin ihmiseen. Ja kai se egottomuus parhaimmillaan tavoitteleekin jotain korkeampaa zen-olomuotoa ja henkisen kirkkauden ylintä porrasta, mikäpä siinä. Kerta toisensa jälkeen energiahoitaja nuijii naisensa itsetuntoa häpäisemällä, nöyryyttämällä ja hylkäämällä - vedoten siihen samaan, egon kurittamiseen. Tuollaisella puheella voi kätevästi oikeuttaa henkisen väkivallan. Kuviohan on ihan sama kaikissa gurupohjaisissa uskonnollisissa ja henkisissä liikkeissä.

Ajoittain narsistisen minäkertojan ääni on hilpeän osuva. Energiahoitaja pilkkaa mielessään naisen veganismia, joka ilmenee sellaisena kaupassa kovaan ääneen taivasteluna "mutta tässähän on mehiläisvahaa!" ja naisen mukafeministisyyttä ja silkkaa nuoruudesta johtuvaa lapsellisuutta. Muutenkin perinjuurin kyynisen miehen huomiot ulkomaailmasta ovat hetkittäin hörähdyttäviä.

Oli kiinnostavaa lukea tämä kirja, etenkin kun nainen edusti jossain muodossa omaa viiteryhmääni ja Helsinkikin oli tuttu itsensä. Mutta silti jäin kaipaamaan vielä tarkkasilmäisempää ja hienovaraisempaa henkisen myllyttäjän kuvausta.

Tähän pitää loppuun mainita, että loistava kahden eri narsistin kuvaus löytyy Päivi Alasalmen (yksi suosikkikirjailijoistani) kirjasta Ystävä sä naisien. Kirjassa päädytään koulun keittolan kautta uskonlahkoon, ja vaikka kirjan clou onkin selvästi uskonlahkon johtaja, komea ja seksikäs Auvo, minua kiehtoo enemmän kuitenkin kirjan alkuosan narsistinen siivooja Meija. Niin herkullista, nasevaa ja psykologisesti hienovireistä kuvausta nimenomaan naistenvälisistä valtapeleistä saa harvoin lukea.

Hyväuskoisuus vs kyynisyys

Tämä asia jaksaa aina askarruttaa. Että missä kulkee hyväuskoisuuden suhteen se raja, jonka toisella puolella on terve luottavaisuus ja toisella puolella haitallinen naivius? Olen miettinyt tätä monelta kantilta, esimerkiksi sitä kautta, että tunnen aika paljon ihmisiä ja aika paljon vähän hörhöyteen kallellaan olevia ihmisiä. Ammennan positiivisesta maailmankatsomuksesta voimaa. Joskus taas pyörittelen silmiäni ja mietin, miten vietävissä jotkut voivat olla. Ja miten vietävissä oleminen pahimmillaan täräyttää naamaan niin isolla kartulla, että entisestä enkelin silmin maailmaa katselleesta tulee pahimman luokan kyynikko.

Minulla on muutama tuttu, jotka nuorempana rakastuivat aika usein esoteerisiin mulkkuihin. Esoteerisella mulkulla tarkoitan itserakasta, itsekästä ja itsekeskeistä, yleensä komeaa ja karismaattista tai ainakin karismaattista miestä, jolla on omasta mielestään joku kosketus ylempiin voimiin, kolmas silmä tai muita henkisiä tai hengellisiä ominaisuuksia. Yksi tällainen esoteerinen mulkku moitti ystävääni epänaiselliseksi ja epäseksuaaliseksi ja pyysi tätä aina väliin poistumaan omasta kodistaan, että ”saisi olla karmansa kanssa kahden”. Toinen väitti näkevänsä naisten katseesta, onko heille tehty abortti. Kolmas sai narrattua naisen naimisiin ja äidiksi asti ja laiminlyö nyt perhettään parhaansa mukaan, koska oman itsen kehittäminen ja henkisyys on tärkeämpää. Eräälle huorissakäyminen oli osa henkistä kehitystä.

Vaikka olen monessa mielessä keskeneräinen, höhlä ja keski-ikäiseksi naiseksi näemmä vieläkin toistaiseksi aika vaiheessa monen oman minuuden rakentumiseen liittyvän jutun suhteen, tässä kohtaa olen aina ollut aika varmoilla vesillä. Iskunkestävä paskanilmaisimeni on aina hälyttänyt samantien, kun olen kohdannut esoteerisen mulkun. Itserakas, hengellislähtöinen karisma ei ole uponnut minuun koskaan piirun vertaa, ja minun on ollut hyvin vaikeaa samaistua naisiin, jotka rakastuvat tällaisiin miehiin. Eikä tarvitse olla edes hengellinen tyyppi kyseessä. Taannoin seurailin vähän sivummalta, kun muuan nahkahousuinen runoilija niitti naisia kuin Jim Morrison konsanaan. Minusta runoilija oli semialkoholisoituneelta vaikuttava, tympeyksiä mumiseva naisvihaaja, jonka charmille olin täysin immuuni. Onnittelen itseäni aina muistaessani, että juuri tässä kohtaa satun olemaan aika ehjä ja kokonainen - en ole koskaan rakastunut renttuihin (paitsi nuorena ihastunut) vaan aina enemmänkin sellaisiin turvallisiin potentiaalinen isä -miehiin. 

Joo, niin. Hyväuskoisuus vs kyynisyys? Tässä kohtaa olen yrittänyt itse ottaa askeleita takaisin hyväuskoisuuden suuntaan. Olen nimittäin usein ihan turhankin skeptinen ja huomaan, että luonnontiedeuskovaisuus on uskovaisuutta sekin, eikä Hesarin tiedesivuilla aina kerrota totuutta, vaikka siellä onkin otettu linjaksi ampua alas kaikki hörhöltä kalskahtavat ravitsemus- jne teoriat. Uskonhan itsekin nimittäin toisaalta moniin valtavirrasta poikkeaviin käytänteisiin, kuten vaikka pitkään imetykseen, siihen, ettei lapsia tarvitse erityisesti kouluttaa nukkumaan yksin ja öö… kaikki ei-valtavirtanäkemykseni taitavat pääosin liittyä lapsiin. Kasvissyöntikin on niin yleistä nykyään, ettei siitä taida kovin radikaaliksi identiteettijutuksi olla. No, huomaan kuitenkin, että ahdistun myös sellaisessa skepsiläisessä ”pilkataan kaikkien pyhiä juttuja ja nauretaan niiden suunnattomalle tyhmyydelle” assburger-ilmapiirissä, etenkin kun siihen liittyy hyvin herkästi tietyntyyppinen naisvihamielisyys. Okei, inhoan rokotevastaisuutta enkä kestä mitään ”soija on ihmisravinnoksi kelpaamatonta” -kohkaamista, mutta en myöskään jaksa, että FB-uutisvirrassani jatkuvasti keskitytään pilkkaamaan väärässä olevia ihmisiä. Tämän takia erosin Skepsiksen FB-ryhmästä. Erosin muuten myös feministiryhmästä… kaikki ryhmässä olleet varmaan ovat huomanneet, että siellä on aika, hmmm, tiukat kriteerit. 

Joo, eksyin taas sivuraiteelle, enkä enää ihan tarkkaan muista, mikä alkuperäinen punainen lankani oli. Kuopus kärttää toista aamiaista ja esikoinen melskaa muutenvaan. Menen siis jatkamaan kesälomaa lasten kanssa, moro! 

Kesämoi!

Huomenna lähdetään perinteiseen tyyliin juhannukseksi Keski-Suomeen, kauniisiin harju- ja järvimaisemiin. Hengaamme sukulaisten kanssa, katselemme kokkoa, tapaamme jyväskyläläistä ystäväperhettä, ajamme vielä tulomatkalla Tampereelle yhdeksi yöksi. Menomatkalla ajetaan Joutsan maisemareittiä, ehkä pysähdytään Putkilahden pieneen ruokakauppaan, jos se on vielä auki. Lapset katselevat takapenkillä Dinojunaa, minä en lätkytä älypuhelinta vaan viihdytän miestä ja luen Kultarintaa.

Pakattiin kerrankin ajoissa valmiiksi, tein jopa hienot eväsleivät, koska sorruin ostamaan hienot eväsrasiat (tai no, ei ne nyt ulkoisesti niin hienoja ole vaan tavallisen pakasterasian näköisiä) joissa on jäädytettävät kannet, ja pitäähän niitä kansia päästä testaamaan. Lasten UV-uikkarit pakkasin viime hetkessä takaisin kaappiin, mikään ei oikein viittää siihen, että lähipäivinä olisi riski saada palovammoja auringonpaisteesta. Sen sijaan kuravermeet ja villasukat on pakattu, kuten myös hyttysmyrkky, punkkipihdit ja lasten Burana.

Kotiin tultua on tarkoitus tehdä vielä vähän töitä, suunnitella muraalia kotitalon seinään (jee!!), hengata siirtolamökillä, maauimalassa ja puistoruokailussa, nähdä ihmisiä ja marssia Prideillä. Olla katsomatta Netflixiä (bingasin jo OITNB:n kolmannen kauden, aaaaah) ja lukea sen sijaan niitä kirjoja. Heinäkuussa rikon kuuden vuoden lentolakkoni ja lepatamme sinivalkoisin siivin Berliiniin, tuohon hipsterilapsiperheiden vegaanimekkaan. Odotan matkaa kuin hepo kesää, tosin lento hirvittää niin paljon, että pitää varmaan hulluna opiskella jotain mindfulness-tekniikoita ja/tai juoda punaviiniä. Lapset ovat lentokoneesta varmaan ihan mehuissaan, ihan kuten minäkin lapsena olin.

Ylipuhuin ystäväni ostamaan vauvalleen Bugaboot paskojen rämpylävaunujen asemesta. Sijaiskuluttajuus goes next level! Muutenkin tämä vauva on se kolmas, täydellisesti vauvatettu lapseni, jota en itse ehtinyt hommata. Täysimetetty, liinailtu, perhepeteilty ja tulevaisuudessa sormiruokittu pullerovauva pikkuinen, ihana kummivauvani. On kätevää kun vauvat voi ulkoistaa ystäville ja nautiskella niiden vaippapyllyisistä olemuksista ja naurettavista lihaviittiposkista ilman yöheräilyitä tai semmoisia.

Kaunista, kukkaisaa ja tuoksuvaa juhannusta kaikille!
Anki - Ne kesäyöt

Hajanaisia havaintoja ulkonäöstä ja sen kohentelusta

Tänään, päiväkodin kevätjuhlassa pidättelin naurua hassuja esityksiä katsellessani ja ilmeilin aina väliin kannustavasti kuopukselle, joka tapansa mukaan mökötti penkillä rytmimunan kanssa ja irvisteli aina väliin, eikä ainakaan osallistunut tansseihin. Esikoistakin tuppasi jännittämään, kotioloissa kovin esiintymishaluinen ja riehakas tyttö pureskeli paidankaulustaan ja kiemurteli ujona. Eivätpä nuo korkeatemperamenttisetkaan lapset mitään sirkushevosia ole.

Minusta on ihanaa katsella omia lapsiani, niinkuin tietysti kaikista vanhemmista on. Nyt kun esikoinen on kohta kuusivuotias ja kasvojen taaperomaisuus on jo melko lailla haihtunut, mietin usein, että siitä taitaa tulla aika kaunis tyttö. Tottakai katson häntä äitinä ja äärimmäisen värittynein silmälasein, mutta vaalea kihara tukka, suloinen ruususuu ja isot sinisilmät ovat kyllä tosi suloiset. Tytär on myös luonnostaan hoikka, joka on ulkonäkömarkkinoilla haluttu piirre. Ääh. Ja tässä vaiheessa törmään käärmeissäni kaikkeen mahdolliseen: inhoon omaa konformismia kohtaan, feminismiini, pullean pikkutytön traumoihin, kaikkeen. Inhosin lapsena sitä, kun nätit tytöt saivat kaiken anteeksi nätteydellään. Inhosin, että he saivat pääroolit näytelmissä ja Lucia-neitoina, eräs erityisen suloinen ja pikkuinen sai juoksukilpailussa ykköspalkinnon, vaikka hänen kanssaan täsmälleen samassa ajassa juoksi toinen, hevosen näköinen hapsutukkatyttö. Itse opin varsin pian, että minun avuni ovat toisaalla. Että jos en olekaan suloinen pikkutyttö, olen aika hyvä esittämään noitaa, aika hyvä piirtämään ja aika hyvä kirjoittamaan äikän aineita. Ja aika hauska. Kun ei ollut prinsessa, piti kehittää muita ominaisuuksia. Sellaista kyllä toivon omillekin lapsilleni.

Meillä ei myöskään kotona erityisesti painotettu ulkonäköasioita. Siisteyteen ja perushygieniaan tietysti kannustettiin, ja olemme äidin kanssa aina olleet jonkinlaisia vaate-esteetikkoja. Äiti ei kuitenkaan ollut mikään laittautujatyyppi, eikä minultakaan odotettu samaa. Jostain omituisesta oikusta keksin alkaa meikata 11-vuotiaana ja äiti suhtautui asiaan hämmästyttävän joviaalisti, hän antoi minun tilata pari kertaa Yves Rocherilta pastellisia luomivärejä ja liilaa huulipunaa. Niillä (sekä lampaankäkkäräpermiksellä) tehokkaasti rumensinkin itseäni, kunnes aloin lukea vanhoja tyttökirjoja ja friikahdin viktoriaaniseen tyyliin, lopetin meikkaamisen siihen paikkaan ja aloin käyttää palmikkoja satiininauhoin. Toki tämäkin tyyli kohtasi ajan saatossa loppunsa ja rupesin hieman gootahtavaksi hipiksi (tosin gooteista ei 90-luvun Porvoossa oltu kuultukaan), hennasin tukkani ja aloin käyttää mustia virkattuja paitoja ja leveälahkeisia farkkuja. Hurjimmillaan, lukiossa, minulla oli Fiskarsin vasenkätisten saksien värinen tukka, mutta ihan sikaradikaaleihin ulkonäkökokeiluihin en koskaan lähtenyt, en kovin näkyviin lävistyksiin, rastoihin tai isoihin tatskoihin. Nykyään minulla on ihan sama hennatukka kuin teininäkin, ja samanlainen Marimekon laukku kuin parikymppisenä. Kun sitä tyylinsä löytää, turhaa siitä on sitten enää lipsua.

No joo. Mutta omien lasten ihastelun ja omien tyylivalintojen lisäksi tämän bloggauksen piti käsitellä nykyajan laittautumiskulttuuria ja sen hämmentävyyttä omasta näkökulmasta. Mietin juuri eilen jossain julkisessa kulkuvälineessä ohimennen, etten koskaan ole nähnyt yksiäkään ripsienpidennyksiä, jotka näyttäisivät aidoilta ja viehättäviltä. Yleensä ne näyttävät kutittavilta, korpinmustilta kynnysmatonpalasilta kantajansa yläluomella. Ja yleensä rakennekynnet näyttävät halvan pornoleffan (onko niitä kalliitakin?) kannesta revästyiltä munakynsiltä (kiitos termistä Taikinanaamalle) ylenpalttisine pituuksineen ja tekotimantteineen. Ja hiuslisäkkeetkin tekevät tukasta jokseenkin epäluontevan näköisen. Tai sitten on niin, että oma, eittämättä varsin harjaantumaton silmäni poimii joukosta vain ne epäluonnolliset versiot, ja onnistuneet saavat minut vain kuvittelemaan, että tuotapa on siunattu upeilla naamakarvoilla/pääkarvoilla/jne. Kuitenkin aina näin pennosiaan laskeskelevana pienyrittäjänä pyörii mielessä, että kuinka paljon massia noihin menee? Pienyrittäjiähän ne kynsiteknikot ja kampaajatkin ovat, joten hieno homma, että he saavat elantonsa, mutta minä en koskaan vaan voisi kuvitella tilannetta, jossa omaan budjettiin sisältyisi kuukausittainen ripsi- tai kynsihuolto. Että mistä se ulkonäköön panostaminen on pois, noin niinkuin rahallisesti? Ja ajallisestikin? Mietin tätä eilen, kun haudutin omaa tukkaani hennamöllöllä koko illan. Mitä pidempi kärsivällisyys, sen parempi vaikutus. Ja sen enemmän sotkuisia pyyhkeitä ja kylpytakkeja. Onneksi henna sentään maksaa vain 7,90 per pussi ja siihen losotettava väkiviinaetikka on vielä halvempaa. Kärsivällisyys palkittiin, nyt tukka on juurta myöten punainen.

Lapsuuden leikkikunnaat, osa x

Lapset lähtivät toissapäivänä kotieläintilalle päiväkodin kanssa. Hieno homma! Lasten päiväkoti on tosi kiva, enkä nyt tällä kertaa aloita urputusta siitä, että itse asiassa kaikkien päiväkotien pitäisi olla tuollaisia kuin lasten yksityinen päiväkoti on. Olisi kiva että olisivat, mutta eivät ole. No can do, vaikka parhaani olen yrittänyt.

Huomasin, että kotieläintila oli eri kuin viime keväänä. Tämä viimeisin viisiitti suuntautui Porvooseen, Sikilän kylään (onkohan siellä tosi hedelmällistä porukkaa?). Kulmat kuulostivat tutuilta, muistin yli kahdenkymmenen vuoden takaisen ravihevostallin, sen, kuinka me luokkakaverin kanssa reissasimme 11-vuotiaina uskollisesti lähes jokaisen koulupäivän jälkeen bussilla Sikilään hoitamaan ja rapsuttamaan hevosia. Sikilä oli (ja on) vähintään parinkymmenen kilometrin päässä Porvoon keskustasta ja bussi kiersi kaikki mahdolliset maitolaiturit. Perillä tallilla me värjöttelimme suurimman osan aikaa ulkosalla heppoja ihailemassa, kunnes viideltä-kuudelta hevosten omistajat veivät ne talliin, ja saimme hetken aikaa hoitaa ja helliä niitä. Oma hoitohevoseni oli nimeltään Monia Prophet, kunnes se melko pian vietiin teuraaksi. Seuraavan hevosen nimeä en muista. Olimme kuitenkin kaikkien hevostyttö-kategorioiden alimmalla paaria-portaalla. Todellisten hevostyttöjen mielestä ravurit olivat silkkaa paskaa ja tulevaa meetwurstia, ja jossain vaiheessa minulle selvisi, etten edes ollut Monian ykköshoitaja, vaan lähikylän tyttö, meikattu yläasteikäinen, oli se, joka Monian tarpeista ensisijaisesti vastasi. Mukana raahaamilleni, Helsingistä asti ostetuille harjoille ja kumisuille naurettiin, sain lähinnä luoda lantaa. Tallille rakennettiin uutta, nykyaikaista lisäosaa, jossa oli oma halli keinosiemennykselle. Kävimme kaverin kanssa äimistelemässä tamman muotoista härveliä, johon oli asennettu jonkinlainen putki siemennestettä varten. Keinotamman kyljessä oli veriviiruja ja jotain valkoista, jota hieman kavahdimme. 

Sattumoisin tämä hevoshullu kaverini oli hiljattain tullut uskoon äitinsä myötävaikutuksella. Uskoontulo oli hyvin tuomitsevaa ja hihhuloivaa hommaa ja ne tyhjät tunnit ennen hevosten sisälletuontia vietimme kylmällä tallipihalla hengaillen, kaverin kertoessa vanhatestamentillisen jumalan loppumattomasta vihasta ja pikkumaisuudesta: jumala kutsuu sinua vain kerran, ja jos siitä käskystä kieltäydyt, joudut ikuiseen helvettiin, tulijärveen ja kadotukseen. Vaikka olinkin jo aika nuorena skeptikko ja agnostikko, olin 11-vuotiaana sen verran kykenemätön lähdekritiikkiin, että ahdistuin propagandasta vähintäänkin riittävästi. Ja olin muutenkin varsin ahdistunut varhaisteini. Kaverin hihhuliuskonto harsuuntui ajan myötä ja niin myös hevoshulluutemme: emme enää sen kylmän kevään jälkeen jaksaneet reissata maalaiskuntaan taistelemaan elintilasta isompien hevostyttöjen kanssa. Sama fiilis leimaa koko muutakin hevostyttöaikaani: ratsastin mielelläni, pidin hevosista ja niiden hoitamisesta, rakastin laukkaavan hevosen askellusta jalkojeni välissä, mutta kaikki oheispaska, hierarkiat, kiusaaminen ja pompottelu saivat minut lopettamaan ratsastusharrastuksen parissa vuodessa. 

No, tämän lasten kotieläintilavisiitin myötä intouduin surffailemaan lapsuudenkaupunkini tuttuja kulmia Google Steet Viewin avustuksella. On kyllä mainio palvelu, se! Sieltä voi nähdä, miltä oma lapsuuden kotitalo näyttää, ja onko se ikivanha keilahalli edelleen samassa osoitteessa. Surffailu omilla leikkikunnailla tuntui hyvin ristiriitaiselta. Lapsuuslähiöni Keväkummun kadut aiheuttivat paitsi toki hyvin nostalgisia fiiliksiä, myös ahdistusta. Tympeä, tasapäinen ja -kattoinen 70-luvun pikkukaupungin lattapäälähiö, uh. Paikka, johon meidän perhe ei koskaan sopeutunut, paikka, jossa pienimpiäkin poikkeuksia normista, lapsilukua tai ammattia katsottiin karsaasti. Kaikki äidit (paitsi minun) olivat perhepäivähoitajia, kaikkien (paitsi minun) isä oli urakoinut talon pystyyn hartiapankkivoimin. Sinällään näihin lapsuudenmuistoihin liittyy myös paljon hauskoja muistoja: harhailevia pyöräretkiä kouluihastusten kaduille (Wallgreninkatu, Mustikkapolku), orastavaa valokuvausharrastusta puutalokortteleissa, orastavaa talonvaltausta kaverin naapurikorttelin hylätyssä puutalossa, (jonka puutarha oli elämänlankojen valloitama ja josta sisään murtauduttuamme löysimme varhaisen Aku Ankka -suomennoksen nimellä Ankka Lampinen sekä käsinpuhalletun  pullon) ja villivihannesten keräilyä. 

Itse aloitin kotikaupunkini inhoamisen siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei siellä ole nuorisoteatteria näyttelemistä isoavalle sielulle, ja keskitin kaikki tarmoni ilmaisutaidon lukioon pääsyyn. Ja kun pääsin, samassa myllerryksessä pois Porvoosta muuttivat myös vanhempani. Me kaikki olemme sielultamme helsinkiläisiä, niin se vaan on. En silti tarkoita dumata Porvoota itsessään, sehän on aivan hurmaava, kaunis, taiteellinen pikkukaupunki ja etenkin Vanhan kaupungin vertaista ei löydy koko maapallolta. Ymmärrän hyvin helsinkiläisperheitä, jotka pakenevat Stadin hulinoita ja ristiriitoja idylliseen ja kai toistaiseksi melko kohtuuhintaiseen rintamamiestaloon Porvooseen. Vierailen mieluusti sellaisissa kodeissa, ajatus omasta talosta ja puutarhasta kuulostaa ihanalta. Samalla olen ihan kauhean iloinen tästä peri-stadilaisesta 70-luvun betoniviidakosta, jossa asun. Kaksi ratikkaa, miljoona junavaihtoehtoa, miljoona bussivaihtoehtoa. Hippejä, tukareita, maahanmuuttajia, spugeja, taiteilijoita, lapsiperheitä. Oma kuplani on täällä.