Lemmestä ja sen hedelmistä

Olin viikonloppuna häissä Tammisaaressa. Juhlat pidettiin sulhasen suvun tiluksilla, paikka oli uskomaton. Kermanvalkea maakartano mäellä, merinäköala, hevosia ja lampaita, tallinylisille hahmoteltu juhlatila. Hirsikattoinen, pitkänomainen ex-heinävarasto sopi uuteen kutsumukseensa loistavasti, seiniin oli ripustettu öljylamppuja, ruiskukat ja päivänkakkarat koristivat pöytiä. Häissä oli mutkattoman maalainen ja samalla kuitenkin hienostunut tunnelma, hääpari sattuu olemaan sekä statukseltaan että ulkoiselta olemukseltaan varsin herraskainen. Erityisesti morsian vaaleansinisessä raakasilkkimekossaan ja helmissään hehkui sellaista viileän saavuttamatonta leidikauneutta jota ei edes osaa kadehtia, kunhan vain ihailee miten joku sitten osaakin olla niin puhtaan skandinaavinen ja hillitty. Pari siviilivihittiin ja kumpikin piti oman nimensä, molemmat seikkoja jotka saivat minut viihtymään häissä, tosin viihdyn häissä aina, mutta en aina voi estää pientä, vinoa hymyä kun muuten kirkossakäymätön pariskunta vannoo uskollisuutta Jumalan kasvojen alla ja kaunisniminen morsian muuttuu mulkkoseksi "koska se on tapana".

Vastanaineina saimme luonnollisesti osaksemme "noh, jokos on pullat uunissa"-painostusta, vaikka yritinkin hälventää odotukset mahdollisesta alkuraskaudesta (onhan häistämme jo yli kuukausi) tempomalla punaviiniä rivakasti (tämä kostautui sunnuntaina, jolloin makasin uikuttaen sängyssä ja luin Antikristan, joka huonoudessaan kyllä sopi raskassoutuiseen krapulapäivään). Vastailimme jälkikasvukysymyksiin mahdollisimman ympäripyöreästi, vaikka tavallaan koko kysely vitutti. Olen aina joskus fantasioinut mykistävästä vastauksesta tyyliin "syöpä on kärventänyt synnytyselimeni" tai "traumaattisesta lapsuudesta johtuen en kykene penetraatioon lainkaan" mutta kohteliaana ihmisenä alan selitellä jotain vasta-alkaneesta urasta (en oikeasti aio mihinkään uraputkeen, olen jo asettanut itselleni ylenemisrajan, katseltuani kuinka pitkää päivää AD:mme tekee, olen todennut ettei mikään palkka tai kunnia ole menetettyjen iltojen arvoista) ja halusta matkustella. Kaikkihan nuo ovat selkeitä tekosyitä, jos tosissamme haluaisimme lapsia, tekisimme niitä vaikka olisin työttömänä tai opiskelija. Vaikka hyvinvointivaltion alasajoa aina manailenkin, on Suomessa nähdäkseni mahdollisuus lisääntyä köyhänäkin, aikaisin poikineet ystäväni ovat olleet taloudellisesti melko tiukoilla, mutta pärjänneet kyllä. Lapsi ei tasapainoiseksi ja yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi kasvaakseen tarvitse tuhannen euron Emmaljunga-rattaita (kuulin viikonloppuna että merkkirattaat maksavat tuon verran, jeesus maria sentään) eikä välttämättä edes omaa huonetta.

Tuohon lapsiasiaan on aina yhtä hankalaa vastata. Olisi helpompaa, jos tietäisi aivan selkeästi, että ei aio hankkia lapsia, tosin silloinkin sen sanominen ääneen olisi luultavasti jotenkin kiusallista. Jotkut perheellistyneet tuntuvat ottavan vapaaehtoisen lapsettomuuden henkilökohtaisena loukkauksena ja heidän perhe-elämäntapansa aliarviointina. Mikä on sekä naurettavaa että aidosti todella pelottavaa ja liittyy joskus taannoin pohtimaani henkiseen kutistumiseen. Jos hyvin pro-vauva-henkilölle alkaa mutista epämääräisiä syitä työstä ja omasta ajasta, saattaa kuulla siekailemattoman "ei kuule kannattais sunkaan kauheasti enää lykätä, kello tikittää"-kehoituksen. Pidän oikeutenani ärsyyntyä tuollaisesta, vaikka en ärtymystäni sen kohteelle kykene näyttämäänkään.

Olen kyllä tässä vauva-asiassakin aika ambivalentti ja päättämätön. Jos L haluaisi lapsia todella kovasti ja propagoisi asian eteen, luultavasti taipuisin piankin ja innostuisinkin vauvantekohommiin. Olen jo kauan sitten tajunnut, ettei minulle tule tulemaan vauvakuumetta vaan lapsenteko tulee olemaan järkijuttu (sikäli kun nyt lisääntymistä voi JÄRJELLÄ perustella hirveästi). Olen viime aikoina mietiskellyt adoptiota, mutta samasta syystä, siksi, etten ole varsinaisesti lapsi-ihminen, en luultavasti ikinä jaksaisi nähdä sitä kohtuutonta ja epäoikeudenmukaiseltakin tuntuvaa odotuttamisprosessia, mikä adoptioon kuuluu. Ja sitäpaitsi, kuulemma adoptiolautakunnalle ei kannata esittää syyksi globaaleja ja eettisiä näkökohtia, vaan se oma, henkilökohtainen ja kaikennielevä lapsenkaipuu on paras perustelu. Enpä usko että lautakunta tykkäisi myöskään perustelusta "en halua kukkani repeävän neljään suuntaan" mikä on yhtenä adoptiota puoltavana näkökohtana käynyt myös mielessäni.

Oikeastaan olisin hirveän tyytyväinen jos voisin julistaa suoralta kädeltä, etten halua lapsia. Mutta en kuitenkaan jotenkin voi, olen nähnyt miten mielettömän onnellisia ihmiset ovat lastensa kanssa puuhaillessa, miten täydellisen kaunis lapsenkeho on, miten sukupolvien ketju täydentyy. Tapasin viikonloppuna myös maailman herttaisimman tummakiharaisen pikku oliivipojan, jonka herkeämätön nappisilmätuijotus ja tomera käsienläpytys hellyyttivät minut melkein visioimaan omaa pienokaista. Vaikka näillä geeneillä pitäisi tummakiharapään saadakseen todella adoptoida lapsi, omalle tulisi luultavasti outiheiskasmaisen vitivalkoinen hampputukka, joka sekin kyllä näyttäisi lapsella aika veikeältä.

Hääparille siteerattiin lukuisia Kahlil Gibran-sitaatteja. Vaikka Gibran on banalisoitu etenkin rakkauden kiteyttäjänä todella tehokkaasti, onnistuivat korvani poimimaan tunnetusta rakkausrunosta omaa rakkausideaaliani aika hyvin kuvaavan vertauksen: Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin. Sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan. Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa. Pohjimmiltani läheisriippuvaisena ihmisenä olen joutunut koulimaan itseäni tietoisesti itsenäiseen ja omilla jaloilla seisovaan suuntaan esimerkiksi näissä rakkausasioissa. Ensimmäisessä pitkässä parisuhteessani olin aika takertuva ja riippuvainen, muistan miten hajosin kun kumppani lähti kolmen yön Viron-reissulle tai ei tullut sovittuna kellonaikana kotiin (silloin ei ollut kännyköitä). Jotkut eksän kaverit pitivät minua pirttihirmuna, vaikka kyse ei ollut niinkään hallinnanhalusta vaan jostain atavistisesta hylkäämisenpelosta. Vaalin noita hylkäämispelkoja joskus edelleenkin, mutta parisuhteessa minusta on tullut varsin luottavainen, koska olen jotenkin perustavanlaatuisesti havainnut, että juuri väärä yhteenkasvaminen ja täydellinen riippuvaisuus toisesta aiheuttavat ennen pitkää parisuhteelle hallaa. Joskus tuntuu, että rakkauden määrän ja syvyyden mittana pidetään sitä, kuinka tiiviisti pariskunta viettää aikaa keskenään. Minulta on joskus juhlissa kysytty, olenko riidoissa mieheni kanssa kun en istu hänen vieressään koko iltaa. Olen vastannut kysymykseen toteamalla että olemme, kiitos vaan, seurustelleet viisi vuotta ja nukumme joka yö yhdessä, kyllä tässä kestää nyt hetkisen erossakin olla. Siksi on hauska kuulla arvovaltaisia sanoja rakkauden itsenäisyys-aspektista häissä, juhlissa joihin liitetään yleensä roppakaupalla pinkkejä hyytelökarkkeja ja "kahdesta on nyt tullut yksi"-hölinää.

Uskoin säätiedotusta ja laitoin päälleni tosi avonaisen hellepaidan. Nyt olen ihan kiusaantunut ja kiskon kaula-aukkoa ylöspäin ja kahvitauolla istun haaveellisesti käsi sydämellä (tissivaon päällä), kuten tietysti tuoreelle rouvalle sopiikin.

Hyviä puolia

Purrrina haastoi minut listaamaan kymmenen hyvää puolta itsestäni. Niitähän kuulkaa riittää!

1. Olen luova. Luovuus on ehdottomasti paras piirteeni. Luovuus manifestoituu lähinnä kuvallisissa asioissa, niin ammatillisesti kuin muutenkin, mutta pidän itseäni myös kielellisesti suhteellisen nokkelana ja taiteellisesti muutenkin aika monilahjakkaana. Tosin en ole missään briljantti, mutta osaan piirtää, kirjoittaa, laulaa ja näytellä varsin mukavasti.

2. Olen hauska ja minulla on kyky nähdä komiikkaa arjessa. Huumorintajuni estää minua usein vaipumasta masennukseen tai itsesääliin, tai ainakin pystyn samalla nauramaan omalle keskiluokkaiselle vatuloimiselleni, kun sitä teen. Saan ihmiset nauramaan jutuillani. Huumorintajuni on myös varsin laaja-alainen ja käytän sen eri puolia eri ihmisten kanssa.

3. Osaan haltioitua ja hurmaantua. Musiikki nostaa minut kosmisille radoille, kauniit talot tekevät onnelliseksi, luonnon kauneus herkistää. Osaan tunnistaa onnelliset hetket ja vaalia niitä. Näen kauneutta yllättävissä paikoissa ja saan siitä iloa.

4. Olen empaattinen. Osaan kuunnella, jaksan kiinnostua, minulle on luullakseni helppo puhua asioista. Elän muiden ihmisten asioissa mukana, jos hyvä ystävä eroaa olen aika pahasti myötähajalla. Olen ystävänä solidaarinen ja lämmin.

5. Minulla on vahva oikeudentaju ja sosiaalinen omatunto. Olen heikompien puolella, kannatan tasa-arvoa, haluan osaltani vähentää kärsimystä. Jokapäiväisessä elämässä tämä manifestoituu lähinnä kasvissyöntinä ja ekologisina kulutusvalintoina, annan myös yleensä spugeille rahaa (nykyään lähes jokapäiväistä kun työmatka kulkee Hesarin poikki).

6. Minulla on tuuhea tukka. Olen muuten hyvin vähäkarvainen ja kalvakka olento, mutta jostain syystä päähän on kertynyt suuret määrät puolikiharaa, karkeaa hiusta. Tukkani on joskus aika hankala ja näyttää tälläkin hetkellä vähän turhan paljon toispuoleiselta leijonanharjalta, mutta pidän sen runsaudesta ja lähes-aito-punapää-hennaväristä.

7. Minulla on itse asiassa aika suuret silmät. Pyöreät, suuret ja samalla vähän vinot. Niiden väri on vaaleansininen, en ehkä itse valitsisi sitä väriä, mutta toisaalta se on aika puhdas ja posliininappimainen sävy.

8. Minulla on esteettistä silmää ja tyylitajua. Olen aina omalla tavallani panostanut pukeutumiseen paljon, sisustusasioissa olen aika tinkimätön. Kotini oli jo parikymppisenä omannäköiseni, punavalkoinen ja harkittu kokonaisuus joka sai ensimmäistä kertaa luonani vierailevat hämmästymään (siihen aikaan jengi asui lähinnä kommuuneissa patjalla). Tämä estetiikanjano tekee minusta kyllä vähän snobin, mutta minkäs teet.

9. Olen kiinnostunut asioista. Pyrin seuraamaan kulttuuria, lukemaan paljon, kehittämään henkistä puoltani. En vietä iltoja sohvalla paskaviihteen parissa vaan harrastan sellaisiakin asioita, jotka eivät aina tunnu kauhean kivalta (kuten saksan opiskelu) mutta tiedän niistä olevan minulle hyötyä, enkä tarkoita hyötyä missään työnsaanti-kontekstissa vaan yleissivistyksen ja itseensätyytyväisyyden kannalta.

10. Olen analyyttinen. Kykenen yleensä näkemään arkielämän ilmiöissä ja tapahtumissa laajemman tason ja keskustelemaan siitä. Osaan myös kirjoittaa auki ajatuksiani. Tämä analyyttisyys koskee myös tunne-elämää, osaan luullakseni melko hyvin sanallistaa kelojani.

Siankärsämö ja Lumis, teissä on niin paljon hyviä puolia että kymmenen kohdan listaamisen luulisi käyvän suit sait!

Maani myyny

Outo suru hyökkää kimppuun aamusta. Vaikka aurinko paistaa, musta sumu tulee mereltä. Luen blogeja ja alan hävetä omaa, omahyväisen sarkastista raportointi-bloggaustani. Luettelen täällä kivoja ja mukavia jutskia ja kerron menneisyydestäni valittuja paloja ja hehkutan väliin, kuinka ihanaa kaikki on. Huomaan jatkuvasti sortuvani samaan ajatusmalliin kuin aina ennenkin, "ajatella Lupiinia vuosi tai kaksi vuotta sitten, olipa silloin paskaa, mutta nyt elän elämäni parasta aikaa." Niin elänkin, kaikki asiat ovat hyvin, miksi siis tärvelen muistojani vähättelemällä menneisyyttäni? Olin vuosi sitten työtön ja siitä äärimmäisen ahdistunut, mutta elämässä oli hyviäkin hetkiä eikä koko elämäni ollut monoliittinen paskakimpale, kuten sitä nyt tapaan katsoa. Tähän onnellisuutta hampaat irvessä-paskaan kuuluu näköjään sekin, että olen deletoinut blogistani ne kaksi kaikkein depressiivisintä kirjoitusta. Mikä on aivan naurettavaa, enhän itse edes usko mihinkään kaikenkattavaan onnenvirtaan, josta poikkeaminen olisi kauhea isku omalle minälle. En ylipäätään halua vastata kysymykseen "oletko onnellinen", etenkin jos minulta odotetaan ehdotonta vastausta "no tottahan toki". Olen onnellinen päivittäin, mutta lähes päivittäin myös surullinen, vihainen, kyyninen, pettynyt itseeni, armoton. En näe mielekkäänä tavoitella jotain nautamaista muumimamma-hymistely-onnea. Maailma on paha paikka ja ihmiset susia toisilleen, katsokaa vaikka mitä tapahtuu Venäjällä. Vaikka on sekin naurettavaa, että kieltäytyy olemasta onnellinen, koska maailmassa on niin paljon kärsimystä. En usko olevan esimerkiksi maailmanparantamisen kannalta kovin hedelmällistä olla jatkuvasti masentunut ja tuhoa aavisteleva.

Samalla kun elämäni muuttui normatiivisin mittarein hyväksi elämäksi (eli sain työpaikan, joka ei edustanut minulle pelkkää rahanansaintaa vaan myös sosiaalista hyväksyttävyyttä, kelpaavuutta vanhempien silmissä ja epävarmuuden katoamista) olen ilmeisesti pitänyt velvollisuutenani kirjoittaa blogissani lähinnä iloisista asioista, angstini ovat korkeintaan käsitelleet omaa juoruämmyyttäni tai sitä, miten ihmiset tupeksivat ruuhkametroissa. Kadehdin ja ihailen esimerkiksi Sirenin rohkeutta kirjoittaa syömisen vaikeudesta, asia on omassakin elämässäni päivittäin läsnä mutta en enää jotenkin uskalla kirjoittaa siitä, jotenkin tuntuu, että kaikki olettivat että ongelma katoaa sillä, että sanon sen ääneen, minäkin kuvittelin niin, ja huomaan olevani äärimmäisen neuroottinen myös sen suhteen, etten vain anna kellekään mahdollisuutta sosiaalipornoon. Huumorintajuni saattaa syömishäiriöistä keskustellessa katketa täysin yllättäen ja olen myös luonnollisesti hyvin paranoidi ja kyräilevä. Ja sitten toisaalta, en oikein haluaisi kategorisoida itseäni mihinkään häiriöön, koska se tuntuisi toisaalta sekä vastuunsiirrolta että oman itsekurin puutteen glorifioimiselta sairauden nimellä. Ja mikä hemmetti itse asiassa siinäkin on, että kaikesta pitää leipoja jotain maailmanluokan issueita? Työni ei ole niin haastavaa ettenkö voisi päivittäin käydä tätäkin pingis-ottelua pääni sisällä, enkä kuitenkaan oikein etene mihinkään lopputulokseen. Haluaisin kyllä mennä terapiaan, taidan jo kuulua siihen sukupolveen jolle terapiassakäynti ei ole häpeä (vaan pikemminkin meriitti, olenhan niin Älykäs, että Kärsin enkä lallattele menemään päivästä toiseen, toisin kuin Tyhmät ihmiset) mutta en oikeastaan vieläkään jaksa tehdä asian eteen mitään, kun elämäni nyt kuitenkin on ihan sairaan hyvääkin. Vaikka toisaalta, ehkä juuri siksi, että minulla menee nyt "liian hyvin" (olen yllättänyt itseni tästä ajatuksesta useammankin kerran, että nyt kaikki on liian hyvää elikkä kohta kaikki sortuu) ja että kanavoin tätä liianhyvinmenemistä esimerkiksi järjettömiin sairauspelkoihin (Berliinissä heräsin useampana yönä vakuuttuneena siitä, että olen sokeutunut tai halvaantunut) enkä meinaa saada unta koska uskon saavani aivoverenvuodon yöllä. Ja että kun L sekaantuu sanoissaan tai Nassu valittelee päänsärkyä, alan epäillä että heillä on aivokasvain.

Totuusleikissä Lumis sanoi, että olen liian armoton itselleni. Tavallaan se on ihan totta, mutta toisaalta ajattelen aivan päinvastoin, että olen itselleni aivan liian salliva enkä vaadi itseltäni tarpeeksi. Jos OIKEASTI katsoisin itseäni silmiin, minun pitäisi olla vielä paljon armottomampi. En taatusti ole hyvä näin, olen keskinkertainen, moraaliton, falski ja laiska. Keskinkertaisuus on toisaalta kai ihan hyvä juttu, en osaa edes vakavissani masentua koska olen siihen liian pöljä ja tyytyvä.

Oikeasti tämä angsti johtuu pitkälti siitä, että pelkään irrationaalisesti, ettei kukaan tule synttäreilleni. Elän tämän tyhmän vatkauksen kanssa aina, kun bilekutsut on lähetetty. Ehdin jo ärähtää yhdelle ystävälleni, joka valitteli menevänsä osaksi iltaa jonkun tutun hääbileisiin (ai mielummin ku mun synttäreille!!) vaikka tiedän hänen olevan suorastaan maanisen bilehain, joka ei ikinä ole koko iltaa samassa paikassa vaan sukkuloi supersosiaalisena eri bileissä. Juhlissa jotenkin kiteytyy se lapsuuteen pohjaava hylättyyden pelko, aina muistaa sen Kallion lukion kirjalisen ilmaisun tunnilla ääneen luetun tositarinan tytöstä, jonka synttäreille ei tullut ketään. Pöytä oli katettu kukkuroilleen herkkuja ja jokaisen lautasella oli pieni vastalahja, eikä kukaan tullut. Olen aina ennen bileitä se pikkutyttö ja Fucking Åmalin Agnes. Ja silti, synttäribileeni ovat aina olleet hauskoja ja ihmisiä on riittänyt, vaikka olenkin etukäteen ahdistunut ja säälitellyt itseäni. Olen näihin bileisiin kutsunut myös vähän tuntemattomampia ihmisiä ja jotenkin tunteen tasolla pelkään ylittäneeni valtuuteni, röyhkeä tulokas yrittää mukamas bondata jonkun tiiviin ystäväpiirin kanssa tajuamatta että niitä ei kiinnosta. Hassua, miten sitä elää jossain mielessä vieläkin ala-asteen pihalla, jännittäen ja tulkiten sosiaalisia kuvioita, peläten tunkeilevansa. Ja kuinka epäcoolilta näiden ajatusten kirjoittaminen tuntuukaan! Oikeastihan pitäisi olla niin itseriittoinen, ettei tarvitse muiden hyväksyntää vaan kulkee tukka leiskuen omia polkujaan. Vaikka olen kyllä huomannut, että nämä tukanleiskauttelijat kaipaavat hyväksyntää hekin, ja että olemme kaikki samalla sosiaalisen epävarmuuden pelikentällä, ja että viileys ja pidättyvyys on usein silkkaa pelkoa, kuten myös mekastava äänekkyys ja porukanviihdyttäminen.

Argh. Olen lievässä krapulassa eilisen 500 kiloa lihaa-keikan jäljiltä, maha kärvistelee kahvista ja sitä rataa. Angstini on siis myös kemiallista. Voisin ehkä mennä syömään lautasmallin mukaan ja ajatella kivoja juttuja, kuten häihin ostettavaa omenapuuta ja sitä, minkä käsityön alottaisin.

Totuusleikkiä lasikuistilla

Olimme viikonloppuna Nassun kanssa Vihdissä, Lumiksen suvun tiluksilla, Suomi-postikorttimaisemissa. Tarkoitus oli mennä poimimaan marjoja. Huolehdin etukäteen siitä, että "montakohan ämpäriä sitä pitäisi varata" mutta loppujen lopuksi saaliini mahtui pakasterasiaan. Keräsimme nimittäin pelkkää vadelmaa, sitä löytyi hakkuuaukealta hyvin, mutta koska kukaan meistä ei ole oikeastaan marjastajatyyppiä ja koska vadelmia tulee huhmittua suuhun kerätessä, ei kenenkään saalis ollut erityisen runsas. Mutta vadelmat ovat noin ylipäätäänkin niin luksusta, että suuri saalis saattaisi hämärtää niiden arvostusta, pienempää määrää kohtelee kunnioittavammin (eikä esimerkiksi tee niistä mitään, mikä voisi mennä pieleen). Pakastin omani (lykkäsin sen ainokaisen pakasterasian pakastimeen) ja aion tarjoilla sukulaissynttärikakun päällä.

Keskustelimme marjoja kerätessä luontosuhteestamme. Suurin osa Lumiksen sukua on kasvitieteilijöitä ja suhtautuu luontoon varsin pragmaattisesti ja hyödyntäen. Eräskin Lumiksen lähisukulainen oli lentänyt Lappiin ensisijaisesti hillanpoimintatarkoituksessa. Lumis sanoi oman luontosuhteensa olevan ekologis-spirituaalinen, mistä näkökulmasta mustikanpoiminta voi ehkä olla ihan hauskaa mutta ei kovin olennaista. Oivalsin keskustellessamme taas, miten paljon luontoharrastus ja toisaalta ympäristöaktivismi muokkaavat omaa luontosuhdetta. Itse en ole koskaan ollut ensisijaisesti luontotyyppi ehkä juuri siksi, että en ole kiinnostunut lapinvaelluksista tai jäkäläntunnistamisesta. Teininä kävin Luonto-Liiton leirillä Benkussa, jossa oli valtavan kivaa ja oivalsin, etten ole tämän maailman ainoa 12-vuotias hippi. Yritin Porvoossakin vähän harrastella luontoa, osallistuin esimerkiksi linturetkelle, mutta en ikinä täysin tavoittanut jutun clouta. Lintujen merkkaaminen vihkoon vaikutti jotenkin täysin absurdilta, vähän kuten autojen rekisterinumerojen keräily. Jossain vaiheessa harkitsin jopa liittymistä 4H-kerhoon, kunnes oivalsin sen liittyvän jotenkin keskustapuolueeseen, mikä ei tenihipin arvoihin soveltunut. Helsinkiin muuttaessa maailmanparannusintressini suuntautuivatkin sitten anarkismiin ja myöhemmin globalisaatiokritiikkiin, jotka omalta osaltaan sisälsivät ekologisia painotuksia. Eläinaktivismiin en oikein ikinä lämmennyt, olen kuitenkin jo nuoresta asti ollut kukkahattutäti joka ei diggaile sabotaasia eikä kaljupäitä jotka syyllistävät fetansyönnistä.

Luonto-liitosta virtasi jossain vaiheessa porukkaa eläinaktivistien ja anarkistien leireihin. Muistan siitä virinneen tiukkaakin debattia, vanhan koulun Luonto-liittolaiset olivat monasti juuri niitä jäkäläntutkijoita, jotka halusivat syödä meetvurstiaan rauhassa. Tässä kirjoittaessa muistin toimineeni joskus hyvinkin aktiivisena Maan Ystävissä, taisin olla jopa jossain Helsingin paikallisjaoston hallituksessa (noita nakkeja kuului haalia parikymppisenä hirveästi ja valittaa sitten kuinka stressaantunut on). Maan Ystävät oli siihen aikaan arvopohjaltaan suhteellisen laaja ympäristöjärjestö, joukossa oli niin kukkaterapia-hörhöjä kuin fanaattisia moottoritienvastustajiakin. Jollain Maan Ystävien juhannusleirillä, tympäännyttyäni muiden raggareiden kanssa kuunnellaan yhdessä kosmoksen viestejä-hölinään vedin lärvit ja yritin kantaa jonkun makuupussissa nukkuneen piruparan "yöuinnille". Suunnilleen sama tapahtui Ecotopia-leirillä, tosin silloin olin jo liian vanha ja viisas rekkuloimaan aktiivisesti, kunhan naureskelin taikahipeille ja värjöttelin Nassun kanssa läpimärässä teltassa.

Koska vietimme Vihdissä myös Lumiksen syntymäpäivää (nyt on se aika vuodesta, kun olemme pari viikkoa samanikäiset) korkkasimme luomu-cavan. Sen irroittamin kielenkannoin Lumis ehdotti totuusleikkiä, eli sellaista että kaksi puhuu kolmannesta läsnäolijasta kuten hän ei olisi paikalla. Eikä saa loukkaantua, vaikka tulisi jotain kritiikkiäkin, koska kaikki tapahtuu hyvässä hengessä. Idea oli itse asiassa aivan loistava, vaikka olikin vaikeaa sanoa yhtään mitään kriittistä kahdesta niin mahtavasta ihmisestä. Nassun kanssa meillä on suhde, jossa ei ikinä kaihdeta minkään sanomista, mutta Lumiksen kanssa olemme toisiamme kohtaan varovaisia, vältämme yleensä kritiikin antamista, ehkäpä siksi, että olemme molemmat aika herkkiä ja helposti syyllistyviä. Nyt pystyimme kuitenkin sanomaan myös sellaista, mitä ei normaalisti tulisi käsiteltyä ja kaikille jäi selvästi puhdas ja entistäkin läheisempi olo. Kuuntelimme läppäriltä virolaista punkkia, 29 kynttilää paloi ja lasikuistin ikkunasta näkyi järvimaisema. Ja taivaalla tähdenlentoja.

Lähestyvä syksy tekee olon levottomaksi. Kuten monelle, minullekin alkusyksy on se oikea vuodenvaihde, etenkin kun syntymäpäivänikin on elokuun lopussa. Surffaan työväenopiston kursseja ja Juhlaviikkoja. Haluaisin aloittaa metalligrafiikan teon, olen toistaiseksi vähän kyllästynyt öljyväreihin ja vastaavaan. Kaipaan kuitenkin pikselinviilauksen vastapainoksi jotain konkreettista käsillätehtävää, sellaista, jossa virheiden kanssa täytyy tulla toimeen ja kääntää ne voitoksi, koska mitään edit undo-toimintoa ei ole olemassa.

Lenin-setä asuu Alppilassa

Bloggaan mieheni koneelta, näppiksen space-näppäin sekä b- ja d-kirjaimet voisivat toimia paremminkin. Huomattavasti paremmin. Tavallaan on sekä tervettä että helpottavaa olla tilanteessa, jossa sekä tietokoneen käyttö että television katselu ovat kiven takana. Töissä on legitiimi mahdollisuus lätkyttää nettiä vähintään kahdeksan tuntia päivässä, ja telsusta olen joka tapauksessa luopumassa. Olen varmaan aikaisemminkin maininnut, että olen naimisissa tv-dissailijan kanssa. Dissaan toki itsekin television katselua aivot mädättävänä viihteenä, mutta tulee sieltä toki hyviäkin juttuja. Kuten eilinen elokuva Rakkaudella Maire, josta olen ilmeisesti kirjoittanutkin noin vuosi sitten. Sinkkuelämästä nyt puhumattakaan, kyseinen sarja kuvastaa kaikessa pinnallisuudessaankin aika universaaleja ihmissuhdekeloja, joista kirjoittanen heti, kun tekstintuottaminen ei vaadi neuvostotraktorimaista junnaamista näppämistön kanssa.

Olimme Lenin-puistossa kaveri(toveri)porukalla ja päädyimme kalliolaiseen ravitsemusliikkeeseen. Varsin miellyttävä kokemus kävellä baarista kotiin, sen sijaan, että yrittäisi viimeiseen Espoonbussiin tai ottaisi siivottoman kalliin taksin. Hengasimme Lenin-puiston harjalla, Linnamäen portin vieressä, siellä mistä näkee vuoristoradassa matkaavien ilmeet ja kuulee sen mystisen, ilmaansingauttavan laitteen osanottajien kauhun- ja riemunkiljaisut. Tunsin vilpitöntä iloa siitä, etten ollut yksi kirkujista, en saa aikuisenakaan oikein mitään kiksejä pelkäämisestä. Kun viime kesänä olimme Lintsillä, suostuin menemään ainoastaan Helsinki-pyörään (sielläkin karmaisi) ja muuten tyydyin lukemaan puistonpenkillä, kun pojat hassasivat rahojaan pelikoneisiin. Ja ai nin, sorruin ostamaan kananmuotoisen Petz-koneen, joka meni heti miten jumiin.

Puhuimme L:n kanssa siitä, kuinka helppoa on sopeutua takaisin kaupunki-modeen. On niin luontevaa olla käyttämättä reittiopasta vaan mennä lähimmälle sporapysäkille tai kävellä mestoille. Eilen shoppailin äksynä naulakkoa, katselin kelloa ja mietin, kuinka paljon aikaa tähän konsumerismiin taas tuhlasinkaan. Mutta eipä mitään, kun kotimatka kesti seitsemän minuuttia. Ei toki sillä, että alkaisin puoltaa keskustashoppailua, naulakko oli vaan pakko hankkia.

Pihallamme hengaa musta, möreästi maukuva jättikissa. Se tervehtii minua aamuisin, kun olen matkalla töihin. Otan sen usein hetkeksi syliin ja jutustelen sen kanssa. On ollut hassua tottua siihen, että laukussa ei paina matkalukemiskirja eikä meikkipussi. Työmatkalla ehti korkeintaan juoda aamukahvin termoskupista ja tsekkailla divari-ikkunoita.

Kotiinpaluu

Muutto on jotakuinkin ohi, vanhassa kodissa on enää muutamia unohtuneita pussukoita ja nyssäköitä sekä kavereille kyörättäviä huonekaluja. Raajoissani on pieniä, tummanpuhuvia mustelmia ja päässä kuhmu perintöhopeaonnettomuuden seurauksena, kyynärtaivetta ja hartioita vähän kolottelee, mutta ylipäätään muutto sujui yllättävän tuskattomasti. Tosin ovenkarmit kärsivät ruususohvan sisäänrunttaamisesta ja sänky on alkanut purkamisen ja kokoamisen seurauksena nitistä. Mitään ei kuitenkaan mennyt rikki eikä kukaan loukannut itseään, lihassärkyä lukuunottamatta. Kunnia kaiken sujumisesta kuuluu reippaille muuttajatovereille. Emme olisi ikimaailmassa selvinneet yksin.

Makuuhuone-työhuoneen nurkassa on edelleen valtava kasa kirjoja. Lundia-orjuutemme jatkuu, huomasimme kuinka pöljältä näyttää kesken seinää matalammaksi vaihtuva hylly ja näin ollen jouduimme investoimaan pariin pitkään hyllytikkaaseen. Onneksi löysimme kolmanneksen halvempia kloonihyllyjä. Emme edelleenkään pidä niistä, L alkoi ideoida "maanlaajuista Lundia-boikottia, jonka seurauksena firma menisi konkurssiin", vanha idealisti! Huomasimme myös, että meillä on tolkuttomat määrät naamiaisvaatteita, niin paljon, että niitä varten piti perustaa oma kori. Ehkäpä kaikki tulevat bileemme ovat naamiaisia?

Kissa on ollut oudon kiltti ja rauhallinen, vierastaa vielä uutta kotia. Eilen se sai kyllä perinteiset iltariehonsa sinkoillen kasasta toiseen. Viherkasvit on sullottu nurkkiin, zamifolian oksien taipumiskulmat vähän huolestuttavat minua. Kattiloiden kannet ovat hukassa, kaiken kiehuminen kestää tolkuttoman kauan. Onneksi joku muuttolaisista purki fiksusti suuren osan astioistamme hetimiten, kertakäyttölautasilta syöminen on niin karua. On kyllin rasittavaa käyttää hammasmukina pesupalloa ja pitää toista päivää lyhythihaista kesämekkoa, kun muilla ulkona on suunnilleen toppahousut.

Aina väliin iskee luovutusolo kun säilytystilaa on minimaalisesti, huoneiston neliöt huvenneet parillakymmenellä edelliseen verrattuna, eikä se kirjavuori vain hupene millään, mutta sitten yrittää ajatella kaikkia viisauksia, kuten "ei Roomaa yhdessä yössä rakennettu" ja vertaa itseään niihin, jotka rakentavat omakotitaloa hartiapankkivoimin. Ja Kalliossa on IHANAA. Työmatkani kestää seitsemän minuuttia kävellen, sporan kirskuna kuuluu sisään ja sunnuntaina kirkonkelloja soitettiin moneen kertaan. Muuttopäivän iltana istuimme porukalla raukeina sisäpihan puutarhapöydän ääressä, aurinko hehkutteli keltaisia talonseiniä ja joku naapureista soitti pianolla Amelien tunnussävelmää. Se oli onnellinen hetki.

Ilmiöitä, joita huomaa erityisesti muuttaessa paikasta toiseen

Aina, kun päättää tehdä sushia, käy niin, ettei tule tarkistaneeksi, onko wasabia jääkaapissa jo ennestään. Näin ollen niitä wasabi-tuubeja kertyy joltisenkinlainen määrä, etenkin kun niitä tulee käytetyksi suunnilleen kynnenkärjellinen per sushi-ateria.

Etnokaupassa voi iskeä shopping spree. Tällöin sitä ostaa jännittäviä tahnoja, kuivattuja limettejä, eksoottisia mausteita ja huumaavan tuoksuisia nesteitä. Jostain syystä nämä ihanat möhnäkkeet jäävät kuitenkin jääkaapin perukoille (etenkin jos parisuhteen mies-osapuoli on perheen kokki ja ensisijaisesti välimerellisen keittiön ystävä) tai ainakin niitä tulee käytettyä todella harvoin. Sama pätee esimerkiksi talkkunaan ja tattarisuurimoihin. Jos jollakulla on vinkkejä ruusuveden käyttöön (se tuoksuu ihanalta, haluaisin mieluusti laittaa sitä johonkin), otan iloisena vastaan.

Mistä johtuu, että kaksi ruoanlaitosta pitävää ihmistä on onnistunut ostamaan niin paljon pussikeittoja? Pussikeitot liittyvät luultavasti laihdutukseen jotenkin, mutta silti; Lidlin tomaatti-spagetti-keitto. YÖK. Tässä vaiheessa sitä vaientaa ekologisen omatuntonsa ja päässä soivan äidin saarnan "paljaspyllyiset neekerilapset eläisivät tuollakin pussikeitolla monta päivää" ja heittää pussit surutta roskiin.

Usein sitä tulee avanneeksi monta shampooputelia kerralla. Tällöin kylpyammeen reuna on lopulta täynnänsä lähes tyhjiä purnukoita, jotka tipahtelevat holtittomasti ympäriinsä. Saattaa myös käydä niin, että tavaroita pakatessaan löytää shampoo- ja suihkusaippuakätkön joka on luumuillut kaapin perällä kaksi ja puoli vuotta.

Sitä alkaa myös ihmetellä, miksi on raahannut mukanaan muutosta toiseen vanhan beaglensa rikkipureskelemia Tenavat-sarjakuvakirjoja, joita ei taatusti ikinä lue? Sama pätee kannettomiin akuankkoihin ja mummolasta haalittuihin Mary Marckeihin, joista puuttuu puolet sivuista. Kaikki kunnia Minnan syyslukukaudelle, mutta stoori kärsii huomattavasti kun ensimmäiset ja viimeiset parikymmentä sivua puuttuvat (tosin muistan, että kaikki Marckit päättyvät siihen, että luokka huutaa yhdessä Eläköön! Eläköön!).

Muutoissa sitä tulee myös miettieeksi Lundia-kierrettä, johon on joutunut. Jos parisuhteen molemmat osapuolet ovat kasvaneet Lundia-kodeissa ja perineet kotoa myös tarpeen kirjojen haalimiseen, saattaa kolmekymppisenä huomata, että sitä Lundiaahan on aivan helvetisti. Jos sattuu olemaan estetiikkanatsi, varastohyllyn näköiset kirjahyllyt saattavat vähän vituttaa. Toisaalta sitä tietää, että uuden kirjahyllyjärjestelmän keräämisen aloittaminen olisi todella rahaa- ja hermojakysyvä operaatio, etenkin jos oma maku on lähinnä Boknäs-tyyppinen.

Muuttolaiset tulevat parin tunnin kuluttua. Viimeinen yö puutarhakaupunginosassa takana. Olo ei ole yhtään haikea, saattaa tosin johtua siitäkin, että tänne vanhaan kotiin pitänee tulla siivoilemaan ja pintaremontoimaan päivänä jos toisenakin.

Pöh

Muistaakseni Bridget Jonesin päiväkirjassa oli useaankin kertaan ytimekäs otsikko Pöh, esimerkiksi silloin kun miesasiat menivät persiilleen, päivittäinen kalori- ja alkoholiannosmäärä hurahti korkeaksi tai tuli muuten sössityksi. Kalorimäärä on tältä päivältä vielä kohtuuden rajoissa (tosin se, että täytettyjä paprikoita on siellä ruokalassa aina ja aina vaan, ja niissä on sisällä jotain tajuttoman hyvää möhnäkettä, nosti kyllä jonkin verran) eikä alkoholiakaan ole tullut juotua, mutta kofeiiniannoksia on tullut nautittua siinä määrin, että kädet vapisevat hienokseltaan. Ehkä voisin alkaa listata mansikka-annoksia, työpaikan vieressä on mansikkakoju jossa tulee hiljaisina päivinä piipahdeltua. Lapsena mansikoita ei saanut syödä paljoa "ettei tule kuumetta", juttu kuulostaa näin nykykorvin urbaanilegendalta, ehkäpä vanhemmat halusivat säästää edes muutaman mansun pakastusta varten.

Päivä on ollut silkkaa Bridget Jonesia, mitä kämmäilyyn tulee. Ilmoitin palkkakonttoriin väärän tilinumeron (vaihdoimme lainaorjuuden yhteydessä pankkia, heippa Nordea ja kiitos näistä vuosista), myöhästyin töistä, en ehtinyt hakea uudelle nimelle annettua henkilökunta-alennukseen oikeuttavaa korttia, en ole vieläkään hankkinut uuden nimen passia. Muuttoilmoitusta täyttäessä suttasin niin antaumuksellisesti, että jouduin hakemaan varastosta korjauslakkana tunnetun reliikin. Kokeilin korjauslakan toimivuutta kynsilakkana, ihan huvikseni, en suosittele. Joskus sitä kaipaisi elämäänsä assistenttia tai life coachia. Koutsi voisi esimerkiksi kertoa, miten aamulla pääsee ajoissa ylös sängystä katselemasta viihdyttäviä huvilaunia. Ja miten muuttolaatikot kannattaa täyttää.

Bridgetistä mieleeni tuli naisille suunnattu viihdekirjallisuus. Pidän Bridget Joneseja omassa lajissaan nerokkaina, harvoin olen nauranut kirjaa lukiessa niin hartaasti kuin Bridgetin tarjoillessa juhlapäivällisillä luksusaterian sijaan munakasta ja sinistä keittoa. Bridgetin suomalainen vastine on ehkä Katja Kallion Kuutamolla, jonka ostin vähän nolostellen divarista (samalla divarireissulla L osti jotain syvämietteisiä historiateoksia) ja lukaisin lähes kertaistumalta. Viihdekirjallisuus on parhaimmillaan nokkelaa ja tarkkanäköistä universaalien ilmiöiden huomioimista. Kuutamolla-kirjassa on muutamia osuvia ihmissuhdehuomioita (kuten se, että parisuhteen alussa ihmiset kuvittelevat kumppanillaan olevan jonkun ihanan mysteerin, ja oivaltavat pikku hiljaa että hei, eihän sillä ollutkaan jännittävää salaisuutta, sehän on ihan tavallinen ihminen).

BJ ja Katja Kallio edustanevat hömppäkirjallisuuden eliittiä. Todelliseen kiskakirjallisuuteen olen tutustunut lähinnä lukemalla Judith Krantzin Yllätystytär-teoksen, joka oli muistaakseni aikamoista puuppia päälleliimattuine, "rohkeine" seksikohtauksineen. Ai niin, teininä luin myös Virginia Andrewsin Ullakon kukat-sarjaa, jonka päähenkilönä seikkaili seksuaalisesti varhaiskypsä, jumalaisen kaunis ballerina, jonka kiinteitä rintoja ja kovaa kohtaloa kuvattiin usean kirjan verran.

Tartuin tässä taannoin Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoteen odottaen katjakalliomaista, sujuvaa ihmissuhderomaania. Valitettavasti kirja olikin ihan hanurista. Olen harvoin kiusaantunut kirjailijan puolesta siinä määrin, kun Suden vuotta lukiessa. Päähenkilöt olivat ärsyttäviä, Sarilla ei neurologisen sairautensa vastapainona ollut lainkaan inhimillisiä vikoja tai heikkouksia, hän oli salaperäisen kaunis älykköprinsessa, kulkien tumma pää pystyssä kirjasalkku kainalossaan. Sarin sydämen valittu Mikko oli varsinainen nynnerö ja sitäpaitsi naurettavan miehen kunnia-mentaliteetin raskauttama (toisin kuin muita Kaurismäkiä, disautin Laitakaupungin valoja, se, että äärimmäinen uhrautuminen ottamalla kontolleen jonkun toisen rötöstelyt kuvataan miehuullisuutena eikä silkkana typeryytenä, oli rasittavaa, tuli vaan mieleen tästä miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä-päähänpinttymästä). Dialogi on rasittavaa, päähenkilöt sanailevat yhtä juohevasti kuin agronoomi ja piikatyttö muinaisessa suomifilmissä, teititellen ja rouvitellen. Tarinaakaan ei oikeastaan ole, kaikki tietävät alusta asti, että Sari ja Mikko päätyvät kohta vaakamamboon, joten ainoaksi jännitysmomentiksi liittyy sen väistämättömän epilepsiakohtauksen odottaminen. Ja tuleehan se, saaden Sarin pohtimaan onko hänellä oikeutta lihalliseen rakkauteen. Arvaatte varmaan, mihin tulokseen Sari tulee.

Ehkä kiusallisinta kirjassa oli kuitenkin jatkuva, täysin päälleliimattu kirjallisten viitteiden tiputtelu. Mikko opettaa yliopistolla kirjallisuutta, ja Sari on tämän palvova oppilas. Ehkäpä intertekstuaalisilla viitteillä testataan lukijan sivistystä, mutta ilkeä epäilyni on, että kirjallisuudentutkijat eivät ihan ensimmäisenä tartu Suden vuoteen, elleivät sitten kirjoittaakseen siitä pisteliäitä arvosteluja, kuten Sanna Nykvist (meitsin vanha luokkakaveri, jo silloin saavuttamattoman älykäs ja lukenut). Tähän on aivan pakko siteerata Nykvistiä (ja samalla Hämeen-Anttilaa). ”Hän saa miettiä hetken ennen kuin muistaa mihin Sari viittaa. Se on hänelle uutta. ’Bašmatškin, Akaki Akakievitš. Päällystakki.’ ’Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki’, sanoo Sari.” ”’Anselmus ja kristallipullo. EeTeeAa Hoffmann, Kultainen malja.’ ’Se oli helppo.’ ’Vai oli.’ ’Minä olen nähnyt sen sinun hyllyssäsi.’” Argh! Olen aina kuvitellut, että todella lukeneiden ihmisten ei tarvitsisi egonsa kiillottamiseksi harrastaa name droppingia, että heidän neronsa säteilisi kauas muutenkin, mutta vissiin turhamaisuus ei kysy koulutusastetta.

Kuten Lumis sanoi, Suden vuosi oli pettymys erityisesti siksi, että Virpi Hämeen-Anttila vaikuttaa tavattoman miellyttävältä ihmiseltä, fiksulta ja humaanilta. Sitä hän tietysti onkin, olisi vain jotenkin helpompaa sietää höhlää tekstiä joltain jota kohtaan ei tuntisi sympatiaa. Vastaavanlaisen kriisin koin Leena Lehtolaisen suhteen, pidän häntä todella ihanana ja arvomaailmaltaan samaistuttavana, mutta hänen kirjojensa tietty kömpelyys tuntuu kiusalliselta. Lehtolaisen Maria Kallio on varsinainen unelmapoliisi, mutta itse murhamysteerit ovat aika heppoisia ja kieli töksähelevää. Puhumattakaan Lehtolaisen suosikkimaneerista, tavasta livauttaa ajankohtaisia tapahtumia kirjoihinsa siten, että niistä huomaa että ne on lisätty juuri ennen kirjan painoonmenoa, jonkinlaisen proximity-efektin luomiseksi.

Olen alkanut kerätä itselleni kirjalistaa lukemalla esimerkiksi lempiblogieni arkistojen kirjameemejä ja -arvosteluja (joo, meillä on töissä aika hiljaista). Haluan nitistää henkisen laiskuuteni, vaikka sitä Alastalon salia ei selkeästikään tule luettua tänäkään kesänä. Tänään suuntaan kirjallisen kunnianhimoni mosaiikinteko-oppaisiin, olen nimittäin aikeissa aloittaa keittiön ikkunalaudan Gaudiuttamisen.

Keittiöpsykologiasta ja klosettikuvataiteesta

Vessan seinämaalaus on valmis, tai ainakin sinne päin. Periaatteessahan korjailua ja viilailua voi jatkaa loputtomiin sekä sudenkorentoja ja perhosia lisätä vaikka joka neliösentille, mutta suuret linjat on nyt luotu. Minulla on aina ollut hinku seinämaalausten tekemiseen. Ensimmäisessä omassa kodissa (jos hoasin solua ei lasketa) Hermannissa maalasin yksiön seinän kattavan majakkamaiseman ja siitä innoittuneena lasioviin kiehkuroita, keittiön seinään auringonkukkia ja keittiön vanerikaapistoihin joitain mauttomia hippikuvioita. Itse asiassa myös vessan oveen, mutta sen jouduin peittämään julisteella. Olin teininä aika spontaani tyyppi, vielä kotona asuessani maalasin puolet huoneeni kalusteista kultamaalilla, kun talonpoikaisantiikki alkoi tympiä. Omissa silmissäni antiikilla ei ole ikinä ollut erikoista luksusarvoa, vanhat huonekalut ovat paitsi kestäviä, ihan selkeästi halvempia kuin uudet (ellei harrasta jotain Biedermeier-mahapiironkeja) puhumattakaan ekologisista pointeista. Lähes kaikki huonekaluni ovat aina olleet käytettyjä, lukuun ottamatta isoa ja mustaa ja rumaa työtuoliani, jota en haluaisi enää raahata Kallioon. Esteettisten työtuolien löytäminen on liki mahdotonta. Viitisen vuotta sitten sorruin ja ostin sievän punaisen työtuolin Ikeasta, mutta kuten Ikean huonekaluilla on tapana, alkoi sekin tiputella pyöriään ja rispaantua muutamassa kuukaudessa.

Tähän väliin voisinkin kertoa, että inhoan Ikeaa todella paljon (maanantaina on mukavaa inhota kaikkea, erityisesti paskapäisiä korporaatteja). Olen monasti vannonut, että Ikeaan en mene, mutta erinäisistä, oudoista syistä sinne on parin vuoden välein tullut asiaa. Viimeksi kävimme Ikeassa remontoidessamme Puutarhakapunginosan kotia, tiesimme että putkiremontin hengittäessä niskaan mitään kallista ja hienoa vessakalustetta ei kannata hankkia, mutta joku rakennelma on suhteellisen välttämätön. Ostimme siis lastulevyisen lavuaarikaapin, joka alkoi heti miten kasvattaa reunaansa halkeamaa. Nyt halkeama on jo ainakin kymmensenttinen, mutta ei luojan kiitos enää ongelmamme. Tuon välttämättömyyden lisäksi ostin silläkin Ikea-reissulla kynttilöitä, servettejä, kippoja, kappoja ja muuta tuiki tarpeellista vain todetakseni, että kippo raapiintui ensimmäisessä käytössä ja antoi metallinmakua mustikkarahkaan, ja että edullisista yksittäishinnoista kerääntyi melkoinen lasku. Ikean ketkuutta kuvastaa myös se, että mikäli olet menossa ostamaan esimerkiksi juuri vessan kaappia, joudut kävelemään kaikkien muiden osastojen läpi ja kohtaat miljoona nätisti esiinpantua kokonaisuutta, jotka vasta kotona paljastuvat susiksi. Ikean nerokas brändi kiteyttää kvartaalikapitalismin idean. Vaikka on Ikeassa hyviäkin puolia, ainakin osa matoista on kuulemma nykyään teetetty ilman lapsityövoimaa (epäilemättä silti sweat shopeissa) ja se tarjoaa monelle teolliselle muotoilijalle mahdollisuuden saada disainejaan esille. Muotoilun tiputtaminen eliittikorokkeelta ei ole huono idea lainkaan.

Olin viikonloppuna tapahtumassa, jossa oli pääosin todella mukavaa. Tapasin uusia, hauskoja ihmisiä ja pääsin nauramaan monta kertaa. Koska asemani oli miellyttävällä tavalla sivustaseuraajan, minulle uskouduttiin moneen kertaan myös asioista, jotka eivät selkeästikään minulle kuulu. Huomasin harmikseni, että edes psykiatrian ammattilaiset eivät ole aina vapaita ylitulkinnoista ja kyökkipsykologisoinnista, kuulin kuinka läsnäolijan kävelytyylistä vedettiin johtopäätöksiä estoisuudesta ja syvistä sisäisistä traumoista, näin esimerkkinä. Kohtasin myös yhden keittiöpsykiatrian helmistä, anorektikoksi leimaamisen. Nähtävästi omat päättelyt voivat vuosien kuluessa kiteytyä faktoiksi, vaikka niillä ei mitään totuuspohjaa olisikaan. Ja laihuus on ilmeiseisesti tavoitelluuden lisäksi myös ominaisuus, johon saa legitiimisti liittää päättelyjä psyykkisistä häiriöistä. Olen kohdannut vastaavanlaista logiikkaa ennenkin; kasvissyöjästä tulee puheissa helposti New Age-hörhö elikkä hihhuli, taiteilijasta alkkis. Ja luonnostaan hiljaisesta estoinen ja vakavasti masentunut. Koen vakavaa myötä-ärtymystä kun vähäpuheisia ihmisiä kurmootetaan julkisesti päivittelemällä kovaan ääneen heidän hiljaisuuttaan. Ehkä nämä päivittelijät tarkoittavat hyvää, luulevat sulattavansa jään (vaikka mitään jäätä ei oliskaan) tuomalla ujon ihmisen väkisin keskipisteeksi, mutta käytännössä homma saattaa tuntua silkalta kidutukselta.

Voisin kirjoittaa tästä ujous-avoimmuus-vastakkainasettelusta enemmänkin, mutta sumeana ja kiireisenä maanantaina henkinen kyvykkyyteni on sekä hieman lamassa että pakotettu suuntautumaan töiden tekoon. Ehkäpä jatkan tätä joskus, vaikka tällaiset analyysit saavatkin minut usein aika äkeäksi ja penseäksi ihmisluontoa kohtaan. Omaanikin.

Kirkkaat ja sumeat päivät

Minulla on kahdenlaisia päiviä. Kirkkaina herään hyväntuulisena, ehdin kiehauttaa espressot, en myöhästy bussista. Kirkkaina päivinä kuuntelen salsaa ja sambaa, saan paljon aikaan. Kirkkaina päivinä kestän nälkää ja syön parsakaalia tyytyväisenä, jaksan iltamenojenkin jälkeen käsitellä kuvia ja pestä pyykkiä ja lukea laatukirjallisuutta.

Sumeiden päivien aamuina päätän herättyäni, että tulen suoraan töistä kotiin nukkumaan. En jaksa lukea bussissa vaan sudin likaista otsatukkaa silmiltä vihaisena, läikytän ostokahvia hameelle ja myöhästyn ratikasta. Sumeina päivinä työt takkuavat, en kuuntele musiikkia, sorrun kaupassa kalliisiin ja epäterveellisiin eineksiin. Sumeiden päivien iltoina makaan peiton alla lukemassa tyttökirjaa tai surffaan netissä päämäärättä.

Yleensä sumeat päivät sijoittuvat alkuviikkoon. Mitä kirkkainta, aktiivisinta ja iloisinta sunnuntaita saattaa seurata varsinainen haistapaska-maanantai, jolloin manaan kaiken ylimääräisen menon hemmettiin.

Olen yrittänyt paikallistaa sumeiden päivien ilmaantumiseen johtavia syitä. Niitä ovat ainakin valvominen ja juhliminen, kotiintuloaikojen venyminen ja yleinen tapahtumarikkaus. Alkoholi aiheuttaa sumeutta ihan konkreettisesti, jostainhan ne nousuhumalaserotoniinit ovat poissa.

Sumeat päivät eivät ole pelkästään pahoja. Sisäänpäinkääntyminen on tavallaan ihanaa ja tulkitsen penseilyolon olevan ruumiin tapa kertoa, että nyt menee liian lujaa, nyt on aika levätä. En vain haluaisi sumeiden päivien sijottuvan arkeen, en halua olla tylsä mölli joka tahtoo aina töistä suoraan kotiin, haluan elää täydesti etenkin kesällä. Häiden ja miniloman jälkeen en ole ehtinyt vieläkään oikein palautua, remontti on tätä päivää ja muutto ihankohta-huomista, ellen ole uudessa kodissa maalaamassa, minun pitäisi olla vanhassa lajittelemassa tavaroita poisannettaviin, roskiinmeneviin ja mukanavietäviin.

Tänään ja huomenna on tiedossa sosiaalista iltamenoa, odotan sitä innolla vaikka tiedänkin kahden perättäisen hurvitteluillan poikivan väistämättä sumean perjantain. Haluaisin vain jotenkin runollistaa sumeuttani, en haluaisi kokea oloani silloin tympeäksi vaan hiljaiseksi ja itseä kuuntelevaksi. Väsymistä pitäisi osata varoa, mutta miten, kun elämä on täynnä kaikkea hurmaavaa, josta pitää EHTIÄ nauttia. Ehtiä, ennen mitä? Kolmekymppisyyttä, perheellistymistä, työelämän lopullista nitistysotetta?

Kesästressi

Kuluva lauantai (tai sunnuntai, taisi vuorokausi vaihtua juuri) on osa kesän ensimmäistä täysin vapaata viikonloppua. Suunnittelin jo valmiiksi lusmuavani täysin rinnoin, lukisin kirjaa ja luuhaisin yöpaidassa niin kauan kuin huvittaa, illalla voisi käydä Otsolahdessa kuvaamassa rantakasvillisuutta. Eikä herätyskelloa piippaamaan. Lusmurointisuunnitelma on toteutunut ja olen ihan saakelin pitkästynyt.

Kiireiden takia en ole ehtinyt kirjastoon kolmeen viikkoon (ja olen onnistunut myös sössimään lainausoikeuteni; Nabokov jota en edes muistanut lainanneeni aiheutti kirjeen kotiin ja yli viiden eukin sakot, perkele) eivätkä kyseiset laitokset ole heinäkuulauantaisin auki. Näin ollen olen lukenut jotain fantsukirjaa ja katsonut dvd:ltä Jeeveksiä, jälkimmäisen hauskuutta ei kyllä käy kiistäminen. Haahuilun hengessä tapoin myös ainakin kolme tuntia Tapiolan ostarilla etsimässä Dylon-värejä ja onnistuin törsäämään aleissa neuletakkiin, hippipaitaan ja kahteen hintavaan hiustenhoitotuotteeseen. En noin yleisesti ottaen paljoakaan kuluta kosmetiikkaan, minulla on ollut sama luomiväri arviolta vuodesta 91 ja ripsarikin pitää vaihtaa vain puolivuosittain, mutta karkea, puolikihara, vaalennusten ja hennausten kärventämä tukkani vaatii vähän advancedimpaa materiaalia kuin mitä Yves Rocherilla on tarjota.

Alkukesä meni häitä järjestellessä ja asuntoasioita säätäessä. Vasta jälkeenpäin sitä tajuaa, kuinka stressaantunut oli; kaiken käytännön hääorganiseerauksen lisäksi piti etsiä asuntoa ja sen löytyessä yhtäkkiä ravata pankeissa vakuuttamassa lainakelpoisuuttaan ja jännittää lunastuspykälää ja muuta outoa. Ei ihme, että sydän hakkasi (tähän väliin voinkin mainita, että hypokondrikkona kävin heti työterveydessä sydänfilmissä eikä siellä syömmessä tiettykään mitään vikaa ollut) ja uni kartteli silmiä. Se oli kuitenkin ihanaa aikaa, nautin täysin rinnoin eikä asuntoasiasäätäminen ole mitenkään vähentynyt, päin vastoin, aviokumppanini on remontoinut tulevaa kotiamme joka ilta töiden jälkeen. Itsekin olen toki osallistunut, takana on jo yhdet tapetinrepimistalkoot, jotka olivat sivumennen sanoen ihan sairaan kivat, suvun kesken on niin hupaisaa tehdä töitä ja kikattaa ties mille ja patistaa nuorimmainen lähisiwaan olutostoksille. En muuten edes ikinä juo olutta, ainoastaan remonttitalkoissa ja muuttohommissa se maistuu. Nyt päässäni pyörii lähinnä vessan seinämaalaus (meillä on erikseen kylppäri ja klosetti) sekä ikkunalautojen mosaiikki, ainakin keittiöön tulee Park Guell-tyyliä.

No, kuitenkin, nyt kun häät on hoidettu kunnialla, pitäisi varmaankin alkaa hankkia muita kivoja kesämuistoja, vaikka kesän ehdoton onnellisuushuipentuma on tavallaan tietysti takana päin, olivathan häät niin tajuttoman ihanat ettei sitä voi sanoiksi pukea. Häissä oli vielä sekin puoli, että tuli elvytettyä vanhoja ystävyyssuhteita ja huomattua, että eri yhteyden ystävät tulevat loistavasti toimeen keskenään. Tätä bondausta olisi tärkeää pitää yllä jatkossakin. Olen jo täyttä päätä suunnittelemassa 30-vuotissynttäreitäni, johon kutsutaan kaikki ja myös niitä uusia ystävyyksiä, joita en vielä rohjennut häihin pyytää. Ennen elokuun lopun synttäritupareita pitäisi kuitenkin vielä nauttia kesäajasta mahdollisimman ahneesti. Suokissa en ole ollut vielä kertaakaan, en myöskään Stadikalla, en saaristoristeilyllä, en edes kauppatorilla. Joka kesä pitäisi vielä löytää joku täysin uusi hengailupaikka, kuten viime kesänä kävi Lauttasaaren eteläkärjen kanssa. Huomenna sentään pääsen korkkaamaan maauimala-impeyteni. Mökkeily on jo hoidettu, mutta ei vielä mustikka/kantarelli/vattureissua. Säilömispolitiikkakin on kärsinyt kaiken kiireen keskellä, nokkosia ehdin kerätä mutta marja-asioita ei ole hoidettu lainkaan asianmukaisesti. Innostun aina säilönnästä hirveästi, mutta epäkäytännöllisenä ihmisenä sössin sen jotenkin mystisesti. Mansikkapakasteet katoavat viimeistään lokakuussa, mutta toisaalta kellari pullistelee omppuhilloja ja pakastin raparperia, vuodelta 06. Keräsin vuosikaudet kuusenkerkkiäkin, tunnustamatta itselleni että oikeasti inhoan niiden makua. Onneksi uudessakin kodissa on kylmäkellari, voin jatkossakin raskauttaa ystäviä ja tuttavia hillopurkeilla.

Hassua, miten mieli muokkautuu ja sopeutuu. Vielä kolme kuukautta sitten olimme vakaasti muuttamassa eteläiseen Helsinkiin. Katselimme asuntoja Punavuoresta ja Kampista, vaikka hinnat karmivatkin. Alun perin hurmaannuin tulevaan kotiimme jo vapun tienoilla, olin toiveikkaasti laittanut etuovi-hakuun myös Torkkelinmäki-hitin, mutta asunnon kallious ja kaksious olivat kuitenkin syitä, jonka takia en edes ehdottanut sitä nk paremmalle puoliskolleni. Useiden ylihintaisten funkis-kolmioiden katsomisen jälkeen L kuitenkin löysi kyseisen kämpän aivan oma-alotteisesti ja ehdotti käymistä paikan päällä. Olin luonnollisesti vähintäänkin myöntyväinen ja hykertelin mielessäni, että tätäkö tarkoitetaan sillä vanhalla "aviovaimot kuiskuttavat miehensä korvaan päätökset siten, että he itse luulevat tehneensä ne"-läpällä. Vuosikausien "Kalliossa on ihanaa" -propagandani oli siis purrut! Vaikka olin itsekin alunperin haaveillut punavuorelaisuudesta, tunsin syvää kotiintulemisen riemua ja rauhaa tajutessani, että pääsen takaisin henkiseen kotiini. Kuulun Pitkänsillan väärälle puolelle, Karhupuistoon, syviin pihakuiluihin, kaupunkilehmusten alle. Tapettitalkoissa katselin ikkunasta Arvo Turtiaisen puistoon ja Porthaninkadulle, näin hippipariskuntia lastenvaunujen tai koiran kanssa, maahanmuuttajia, taiteilijoita, muutaman spurgun. Katselen heitä ilolla ja lämmöllä, toisin kuin näitä Tapiolan itsetyytyväisiä porvareita kaupunkimaastureineen ja "parvekkeella ei saa viikonloppuisinkaan polttaa yhtä ainoaa sikaria" -nillityksineen, joita kohtaan olen tuntenut aina outoa ylemmyyttä ja alemmuutta ja etenkin ulkopuolisuutta.

Lusmu-Lupiinin seitsemän faktaa -meemi

Etten vain huolestuttaisi ketään liian suorituskeskeisellä tai tarmokkaalla toiminnalla, teen työajalla MEEMIN joka pyörii nyt blogeissa.

Seitsemän faktaa Lupiinista, here you are:

1. Haluaisin koiran, mutta käytännössä on parempi etten hanki sellaista. Rakkauteni koiraan olisi erilaista, paljon syvempää ja siten kipeämpää kuin kissaan, en raskisi jättää sitä päiviksi yksin enkä kestäisi jos se sairastuisi. Ihmisiin voi suhtautua joskus välinpitämättömästi, eläimiin ei ikinä.

2. Olen estetiikkafriikki. En sulata kodissani esimerkiksi muoviruukkuja tai näkyviä sähköjohtoja, Nassun sikaruma sohva (sortsit, Nassu :P) piinaa minua aina muistaessani ja yritän organisoida yhteistä eurokangasreissua, että saisin ommeltua hänelle kivan sohvanpäällisen. Kun Nassu muutti, otin siinä määrin sisustusvastuuta että hän joutui erikseen kieltämään minua sisustamasta ollessaan kuukauden matkalla. Valitettavasti estetiikkanatsiuteni ei kuitenkaan ulotu kodin siisteyteen, nytkin persialaismattomme on likaisten ja puhtaiden pyykkien sekä hesarien ja viime viikon postien kuorruttama.

3. Edelliseen liittyen, olen vanha talo -friikki. Pidän eniten ennen 30-lukua rakennetuista taloista, mutta periaatteessa vielä 50-luvunkin talot ovat viihtyisiä. Nykyinen kotimme on from fifties ja siinäkin on vanhan viehätystä, etenkin vanerisissa keittiönkaapeissa. Haluan ikkunoiden kuitenkin olevan korkeat ja kapeat eikä matalat ja leveät, tämä on jollain tavoin tosi olennaista harmonian kannalta, etenkin korkeisiin huoneisiin yhdistettynä. Kuten myös se, että ikkunat koostuvat useammasta kuin kahdesta osasta (kolmekin riittää). Kun asuin valtamerilaivatalossa, katselin aina ikkunasta avautuvaa näkymää Mäkilinnaan, jonka tiesin olevan omaa taloani vain muutaman vuoden vanhemman, harmitellen, että juuri siihen muutamaan vuoteen sisältyi ruutuikkunoiden ja ornamenttien katoaminen. No, huvittavaa ja uskomatonta kyllä, nyt muutan siihen yhdeksän vuotta katselemaani taloon.

4. Pidän happamista ruuista, kuten hapanvihanneksista. Ostan niitä aina Virosta ja toivoisin niitä myytävän Suomessakin. Voisin tietysti opetella tekemään niitä itsekin. Vastaavasti tulisista ruuista en oikein välitä, en kestä suun palamista enkä lohdutu siitä, että kuulemma chilinpuremat ovat vain harha-aistimuksia eivätkä oikeita palovammoja lainkaan. Ainakin ne onnistuvat feikkaamaan tosi hyvin.

5. Pidän aina hametta, paitsi kuntosalilla (niin joo ja uimahallissa jossa pidän uimapukua). Vinksahdin ala-asteella klassisten tyttökirjojen myötä viktoriaaniseen pukeutumistyyliin, ja mieluiten olisin mennyt kouluun olkihatussa ja ruusukuvioisessa Laura Ashley-leningissä. Hameille naurettiin niin hartaasti, että tyydyin pitämään silkkiruusukkeita palmikoiden päässä ja suosimaan puhvihihoja. Yläasteella, alkaessani hipiksi halusin edelleen käyttää hameita ja edelleen niille naurettiin, tyydyin pitämään leveälahkeisia farkkuja ja kuuntelemaan kuitteja niistä. Hörhölukioon päästyäni koin ihanan vapautuksen, kukaan ei enää ilkkuisi minua vaatteistani. Näin ollen karsin housut vaatevarastostani enkä ole niitä vieläkään hankkinut. Toinen syy hameiden suosimiseen on ruumiinrakenteeni, olen painoindeksistä riippumatta ns child bearing hips-tyyppiä yhdistettynä lyhyet jalat-pitkä selkä-tyyppiin. Tätä tyyppiä pukevat ainakin mielestäni hameet paremmin kuin piukat prikoot.

6. Osaan ulkoa lähes kaikki työväenlaulut, ainakin suomenkieliset. Aloin kuunnella Kom-teatteria teininä, eikä tästäkään fiksaatiosta ollut paluuta. Vastapainoksi osaan myös latinankielisiä kevätlauluja ja osan Matteus-passiota.

7. Olen pitkävihainen. Tämä on ehkä kaikkein huonoin piirteeni ja haittaa eniten itseäni. Muistan loukkaukset vuosikausia enkä osaa päästää niistä irti. Homma on sikälikin perseestä, koska muuten en ole pikkumainen vaan joviaali ja avara, pitkävihaisuus ei sovi pirtaani. Tiedän myös, että anteeksianto lähtee itsestä,eli minun pitäisi oppia antamaan itselleni anteeksi ennen kuin voin tehdä sen muille. Tällä hetkellä olen itseeni varsin tyytyväinen, eli sikäli mahdollisuudet anteeksiantoon vaikuttavat hyviltä, mutta toisaalta uumoilen että itsen hyväksymisessä on kyse jostain syvemmästä kuin onnistuneesta laihdutuskuurista tai hyvästä työpaikasta. Olen kyllä ajatellut lukea jonkun itsehoito-oppaan, joka voisi ehkä auttaa minua tässä asiassa, mutta suhtaudun useimpiin itsehoitoihin suurella varauksella. Moni on kyllä suositellut tähänkin ongelmaan zen-buddhalaisuutta, ehkäpä hankin kirjan "zen ja anteeksiantamisen taito" tai jotain.

Lukijat poimikoot halutessaan tämän meemin. En haasta ketään koska minulla on haastetraumoja; lapsena jouduin vähän väliä kiertokirjeiden uhriksi ja jäljensin yötä myöten ahdistuneena niitä helkutin suklaakirjeitä ja lähetin eteenpäin, ilman että yksikään suklaalevy tai kuvapostikortti ikinä päätyi minulle asti. En nyt aikuisenakaan oikein sulata mitään kiertojuttuja, ellei niissä ole a) joku yhteishyvä tarkoitus tai b) söpöjä eläinlapsia, jolloin ne ovat ihan ehdottomasti tervetulleita.

Karl Marx-Alleelta puutarhakaupunginosaan

Berliininmatka on takana päin. Paikan päällä satoi jotakuinkin jatkuvasti, mikä sopi hyvin itä-berliiniläiseen kerrostalokolossi-idylliin, jonka keskellä nöpöttävässä pseudo-jugend-talossa hotellimme sijaitsi. Suosin kaupunkilomilla kaukana keskustasta sijaitsevia majoituksia, se on perua reilausajoilta ja syynä siihen on paitsi halvempi hinta, myös mahdollisuus nähdä oikeata laiffia pelkkien paraatinähtävyyksien sijaan. Valtavan leveä entinen Stalin-, nykyinen Karl Marx-Allee uusklassisine peniskompleksi-taloineen laukaisi päässäni idioottimaisen taistolaislaulun "Hei vaan tultiin festivaalimaahan ja Berliiniin! Hei vaan tultiin sosialistiseen kaupunkiin".

Onneksi pompöösin paraatikadun katveessa sijaitsi pommituksilta säästynyt Friedrichshain, vehreä ja parvekkeellisten vanhojen talojen tihentymä, jossa söin elämäni ehkä parhaan kasvispizzan (oivalsin siellä, että kunnon pizzakokki ei aliarvioi syöjäänsä vaan ymmärtää tämän jo osaavan käyttää haarukkaa ja veistä, eikä näin ollen pilko jokaista ainesosaa neliömillin kokoiseksi). Kaduilla oli bistroja ja pikkukauppoja, talojen seinissä runsaasti koristeellisia tägejä ja tarroja. Joka paikassa pujahteli mitä naurettavimpia sekarotukoirayhdistelmiä, puoliluppaisin korvin ja epäsuhtaisin hännin. Hotellin naapuritontilta löytyi outo, hylätty puisto, jossa tiheä elämänlankojen ja murattien verkosto oli lähes kätkenyt alleen hautakiviä 60-luvulta. Puistossa oli ihanasti karmaisevaa, oli jo melko pimeää, tuuli havisti koivuja ja kuihtuvat ruusut tungeksivat kivetyille poluille.

Museoissa tuli luonnollisesti pyörittyä paljon, olihan sääkin siihen otollinen. Saksan historiamuseo oli kerrassaan briljantti, huomasimme viettäneemme siellä kokonaisen päivän. Saksan historia on mieletön, pelkästään natsiajan meininkiä ihmetellessä meni tunti, saatikka sitten DDR:n arki-näyttelyssä, jossa oli kikatuttavia propagandajulisteita syntyvyyden lisäämisestä ja pioneeritoiminnan cooliudesta.

Berliinissä oli paljon tyhjiä asuntoja ja kokonaisia rakennuksia. Osa niistä oli edelleen itäisessä asussaan, penseänä ja epähumaanina mulkoilemassa mustin ikkunoin. Osa ennen sotia rakennetuista taloista on edelleen rappiolla, odottamassa valtaajia tai kaivinkoneen kuoliniskua. Onneksi ainakin ns nousevat kaupunginosat, kuten Kreutzberg ja Prenzlauer berg vaikuttavat pelastuneilta, paljolti juuri valtaajien takia. Arkkitehtuuri on hassu yhdistelmä derkku-kerrostaloja ja matalahkoja edellisen vuosisadan vaihteen taloja. Panin merkille, että berliiniläinen Jugend on vähemmän koristeellista kuin Suomessa, mutta vastaavasti lähes kaikissa taloissa on paljon parvekkeita. Parveketta on ikäänkuin pidetty ihmisen perusoikeutena, työläisenkin, ovathan monet nykyisin trendikkäät alueet alun perin prolelähiöitä. Ja plataanipuita, ihania, on joka kadun varrella.

DDR-arkkitehtuurissakin on outo viehätyksensä. Useat idän taloista on kunnostettu omalla tavallaan näyttäviksi kokonaisuuksiksi. TV-torni on 70-lukuisessa disco-henkisyydessään hieno, mutta valitettavasti Palast der Republic näkyi olevan jo puoliksi purettu. No, minkäs teet toisaalta, kaippa sitä ihmiset haluavat eroon kaikkein rumimmista vanhan vallan symboleista, onneksi Berliinissä oli säästetty kuitenkin Marxin patsaat (ehkäpä siksi, ettei Marx ollut molopäinen diktaattori) ja Rosa Luxemburgin aukio. Viimeisenä iltana kävimme Neuvostosotilaan muistomerkillä nautiskelemassa elvykettä. Muistomerkki muistutti kaikessa massiivisuudessaan ja mittasuhdehämmentämisessään Tallinnan "Pinoccion hautaa".

Berliinissä etäisyydet ovat valtavia ja koska asuimme lähiössä, matkustimme luonnollisesti paljon julkisilla. S-bahn oli oikeastaan kivoin kulkuväline, koska se ajoi maan päällä ja etenkin iltaisin oli mahdollisuus seurailla berliiniläisten kotielämää valaistuista ikkunoista. Kaupunkimatkailussa parasta onkin oikeastaan juuri paikasta toiseen siirtyminen, joko kävellen tai iltaväsyneenä kulkuvälineessä istuen, ihmisiä ja paikkoja katsellen. Tai itse asiassa ei tarvitse edes olla siirtymässä minnekään, pelkkä tyytyväinen flaneerauskin riittää, tepastelu lehmusten alla, pohdiskelu poikkeaisiko kuubalaiseen vai kreikkalaiseen paikkaan syömään, vai katsoisiko vielä yhden täysin ennen näkemättömän kadun ja päättäisi sitten. Matkoilla yritän vaientaa sisäisen suorittajani juuri vaaliakseni sitä päämäärätöntä hengailumeininkiä, josta matkan mieleenpainuvimmat muistot yleensä tulevat. Meillä on L:n kanssa matkatapana kysyä joka ilta "no mikä oli kivintä", ja yleensä ainakin oma vastaukseni on "se, kun vaan käveltiin ympäriinsä".

Yksi matkan kohokohdista oli kyllä ehdottomasti Cindy Shermanin näyttely, en voinut kyllin onnitella itseäni, että Berliinissä sattui olemaan retrospektiivi samaan aikaan kuin me olimme paikalla. Sherman on yksi lempitaiteilijoistani, enkä ole aikaisemmin nähnyt häneltä ns livenä kuin muutaman bussimatkustaja-sarjan työn. Bussigalleria on lähinnä koominen ja rotu-gender-blendaamisessaan naseva, mutta ei jättänyt aikoinaan erityisesti muistijälkiä. Sen sijaan elokuvien still-kuvia jäljittelevä sarja on hämmentävä, Sherman uusintaa Hitchcockin ja vastaavien film noir-mestareiden naiskuvaa olennaisen tavoittaen. Uusista töistä muistan parhaiten Old Masters-sarjan, jossa Sherman uudelleenkuvaa taiteen mestariteoksia, poseeraten itse esimerkiksi Caravaggion Bacchino malatona. Shermanin kasvoissa on jotain oudon paljasta ja piirteetöntä, ne toimivat tyhjänä kankaana mitä erilaisimmille nais- ja mieskohtaloille. Tragikoominen sarja Hollywood-Hampton Styles kuvasi ikääntyviä, työttömiä näyttelijättäriä, joiden ansioluettelon valokuvia työt olivat. Löytyi patrioottia, goottia, All American girliä ja horoa, ja kaikki niin ylivedetyn roolitettuja, meikattuja ja pingottuneita. Sherman kieltäytyy viisaasti selittämästä kuviaan, yksittäisillä töillä ei ole edes nimiä.

Shoppailijalle Berliini olisi paratiisi. Itse pidättäydyin lähinnä tuliaisissa rakkaille, koska olen vakavasti todennut, että minulla on niin paljon täyhkää etten enää osaa iloita siitä ja projektinani onkin ennen muuttoa karsia tavarataivasta säälimättömällä kädellä. Punapallohame oli kuitenkin pakko ostaa, sekä muka-vanha wc-kyltti, joka mitä tiukimmin kieltää pisuaareissa tapahtuvat perversiot. Berliinissä on nerokkaasti keksitty brändätä ostalgiaa, Ampfelmännchen näkyy joka paikassa, niin hiirimatoissa kuin jääkaappimagneeteissakin. Yksilöllisyyttä muka tavoittelevana kulttuurimatkailijana suhtaudun yleensä yliolkaisesti kaikkeen turistikrääsään, mutta hattupääherra oli kyllä kerrassaan hymyilyttävä hahmo.

Kaiken kaikkiaan onnistunut matka. Berliini on vähän kuin äreä sukulaismies, ensin se vaikuttaa yksinomaan penseältä ja vaikeastilähestyttävältä, sitten sen historiaan ja viisauteen ja huumoriin hurmaantuu.

Pikainen selostus häistä

Onneksi AVIOpuolisoni tapaa herättää ajoissa ennen matkaa, jäi vielä hetki aikaa kirjoittaa. Lähdemme ihan pian Berliiniin, en sitten muistanut kerrata talven alkeis-Saksaa ollenkaan, höh. Sen muistan, että schickimicki tarkoittaa trendipelleä, jää vielä nähtäväksi miten tuota mahtavaa sanaa pääsen käyttämään.

Häät olivat juuri niin ihanat kuin toivoinkin ja vielä enemmän. Ilman kauneus tuli täysin bonuksena, olin hyväksynyt etukäteen, että ilma olisi viilakka ja sateinen, mutta se oli tosiaan kuin morsian! Jännitykseni katosi jo ennen vihkimistä, eikä mikään pyyhkinyt koko päivänä hymyä naamaltani. Vihkiminen oli kaunis, Nassu soitti Melartinin ihanasti, moni kyynelehti. Ruoka oli hyvää, tosin muuten erittäin terve ruokahaluni katoaa tämäntyyppisissä tilanteissa jota kuinkin kokonaan, koristelut olivat onnistuneita, luonnonkukkia ja punahörselöitä ja kiipeilevää murattia. Ihana Alkmene luki runoja, tytöt lauloivat rakkaussikermän, multimediaesityksille naurettiin. Puheet liikuttivat. Bändi oli aivan tajuttoman hauska ja siirtyi peräti ulos soittamaan jossain vaiheessa. Jatkoillakin tuli oltua siinä määrin omistautuneesti, että seuraava päivä Tornissa meni vähän uupuneissa merkeissä, etelä-Helsinki-maisemaa ihaillen.

Tässäpä pikainen ja erittäin tiivistetty raportti, tunnelmiin palaan myöhemmin. Nyt viuh lentokentälle, ehkäpä löydän Berliinistä nettikahvilan josta päivittää. Tsüss!

Iik!

Kakut haettu ja varastoitu kylmäkellariin, hääyöpymistarpeet pakattu nolostellen mustaan, kimallenorsun koristamaan reppuun aavistellen että Art Deco-tornissa pitäisi olla ehkä joku brändätympi laukkuratkaisu, koristeet tsekattu, orvokkiruukut teurastettu kukittamista varten, hommat nakitettu, seppele noudettu, kameran akku ladattu täyteen, mummon rubiinisormus ympätty oikeaan nimettömään ja naureskeltu sen kontrastia käsivarren tribaalitatskaan, pakattu rapiseva tavara kissan ulottumattomiin, pidetty juhlakenkiä viimeiseen asti että jalat sopeutuisivat, varmistettu että punakimalteisesta pussukasta löytyy niin särkylääkkeitä kuin huulipunaakin, varoitettu äitiä etukäteen mahdollisista salahermosauhujen tarpeesta, printattu viime hetken kampauskuvia salaa töissä ja kuunneltu samalla Saarenmaan valssi kymmeneen kertaan jalat työtuolin alla askelia tapaillen. Saatu avaimet uuteen kotiin.

Huomenna rakkaita ihmisiä, kreikkalaista ruokaa, käpyläidylli, punaviiniä ja jalalla koreasti. Ja luonnollisesti purjehtiminen avioliiton satamaan Melartinin juhlamarssin tahdissa.

Kuusien friikkisirkus

Luin eilen Hesarista mielenkiintoisen jutun geenimutaation läpikäyneistä puista ja näiden muunnosten käytöstä koristepuina. Esimerkiksi jatkuvasti latvastaan käpertyvä pallokuusi (tai vastaava) on suosittu viherre pienillä (pienillä, koska tilaa on jätettävä kahdelle autolle) nykypihoilla. Riippuvaoksainen käärmekuusi sopii pitkän kapeutensa takia puistoihin. Mutaatioihin mieltymisessä ei kai sinällään ole mitään eettisesti arveluttavaa, ymmärtääkseni puut eivät varsinaisesti kärsi omituisuudestaan, paitsi että jotkut lajit eivät muotonsa vuoksi menesty luonnonmetsissä. Aivan eri asia ovatkin sitten ylijalostetut lemmikit, shar pein söpö ryppyisyys ja mopsin lytteä kuono, jotka viihtävät ihmisiä mutta ovat haitta kantajalleen.

Se mielenkiinto, jolla luin mutanttikasviartikkelin muistutti kuitenkin hämäävästi intoa, jolla lapsena luin lääkärikirjan "iho- ja sukupuolitaudit"-sivuja tai lähinnä katselin kuvia penispahkoista ja mätäruvista. Joskus taannoin, aikuisena etsin netistä kaksipäisen käärmeen kuvaa ihan nähdäkseni miltä sellainen näyttää. Jo kuopatun Like Uutiset-lehden artikkelin parasiittisista kaksosista luin aikoinaan silmät uteliaisuudesta kiiluen. Mieltymys friikkeyteen, "luonnon perversioihin" on kummallista ja samaan aikaan suorastaan myötäsyntyistä. Poikkeamat normeista kiehtovat, googletin heti Stalinin lehmien jälkeen anorektikkokaksosten kuvia (en enää muista niiden nimiä), vaikka olen tietoisesti päättänyt että en taivastele ihmisten sairauksia mukahurskaana ja kuitenkin salaa täpinöissään ja ehkä tyytyväisenäkin siitä, että itsellä menee paremmin.

Lopputulos oli kuitenkin se, että Hesarin artikkelia lukiessani jotenkin häpesin omaa kiinnostustani aiheeseen, mikä on aivan naurettavaa. Koin, että on minulle aivan tyypillistä kiinnostua aiheesta heti, kun siinä on jotain poikkeavaa mukana. Mietin myös, ajatteliko haastateltu metsäntutkimuslaitoksen erikoistutkija (joka btw sattuu olemaan erään tässäkin blogissa esiintyneen henkilön iskä) samaa, tyyliin että sen sijaan että häntä haastateltaisiin vaikka eri metsätyyppien tai puulajien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, hän joutuukin kertomaan kasvien friikkisirkuksesta. Tässä vaiheessa pohdiskelujani L sanoi, että puhun ihan hölöjä. L rationaalisena ja jotenkin puhdasmielisenä ihmisenä voikin lukea artikkelin mutaatiopuista ilman itsesoimauksia, mutta minä, sisäistä juoruämmääni jatkuvasti kurittavana en.

Minun piti alunalkaen kirjoittaa periaatteista. Mietin nimittäin eilen kiiruhtaessani bussiin ilman sateenvarjoa (jos minun pitäisi luonnehtia itseäni parilla lauseella, tekisin sen kertomalla että olen tyyppi, joka ostaa naurettavan hintaisen sateenvarjon koska siinä on nättejä kukkakuvioita, eikä ikinä jaksa ottaa sitä mukaan sateella, koska se vie laukussa tilaa olennaisemmalta, kuten kartiomaiselta kynätelineeltä tai seitsemältä kangasnenäliinalta) että olen luovun aika monesta periaatteestani mennessäni naimisiin. Uhosin kaksikymppisenä etten ikinä, siis ikinä mene naimisiin koska se on patriarkaattia ja omistussuhteita ja heteromatriisia, en halua kritisoimani yhteiskunnan siunausta rakkaussuhteelleni. Olen edelleen tavallaan samaa mieltä, tietoinen naimisiinmenemättömyys, kuten myös vapaaehtoinen lapsettomuus on minusta jotenkin coolia ja taatusti mielenkiintoisempaa kuin normatiivisimpien elämänkaavojen noudattaminen. Olen kuitenkin myös oivaltanut, että kaikkea ei tarvitse rationalisoida ja että avioliitto on itselleni hyvinkin puhtaasti tunnekysymys. Ajattelin myös pitkään, että en luovu sukunimestäni, mutta kasvoin vähitellen ajatukseen yhteisen nimen KIVUUDESTA (minua ei tässäkään pointissa kiinnosta järkisyyt vaan se, kuinka KIVA ajatus on että meillä on sama nimi ja että ehkä joskus saapuvalla lapsellakin on). Tosin ehtona pidin, että otamme yhteisen nimen, enkä yksiselitteisesti ota miehen nimeä (jota en olisi ottanut vaikka en olisi veminismin aatteesta kuullutkaan).

Jonkun mielestä saatan olla aikamoinen takinkääntäjä ja luopio (tajusin juuri, mistä luopio tulee, luopumisesta) joustaessani vanhoista periaatteistani. Minh on pariinkin otteeseen kirjoittanut hauskasti periaatteen ihmisistä, jotka eivät tingi kannastaan vaikka mikä olisi. Jos tällaisille ihmisille kertoo muuttaneensa mieltään vaikkapa sen suhteen, kumpi on parempi tietokone, peesee vai mäkki, saattaa kuulla vahingoniloista ilkuntaa ja kuittailua tuuliviiriydestä. Itse en jotenkin ollenkaan hahmota sellaista "mutta viime vuonnahan sanoit että et pidä viininlehtikääryleistä ja nyt mätät niitä napaasi"-syyllistelyä, kai sitä nyt voi mieltään muuttaa! Sitäpaitsi olen nähnyt tilanteita, jossa periaatteen ihminen kävelee onnensa ohi jästipäisen periaatteensa takia ja kärvistelee onnettomana, kuten myös se, johon tämä periaatepäätös on kohdistettu (arvannette varmaan, että kyse on ihmissuhteista ja niihin liittyvistä periaatteista tyyliin "ihmisen on pakko olla eron jälkeen väh. vuosi yksin" tai "ystävien kanssa ei saa aloittaa romanssia"). Toisaalta periaatteet ovat monasti hyviä ja toimivat itseään tukevana selkärankana. Oma periaatteeni on, etten syö lihaa , ja se on kymmenessä vuodessa iskostunut selkäytimeen siinä määrin, etten yleensä mieti koko asiaa. Periaatteet ovat hyviä myös silloin, kun ns heikompi minä haluaisi sortua johonkin mutta yliminä muistuttaa periaatteesta. Tässä suhteessa puhun ilman alaleukaa, olen toistuvasti tolkuttanut itselleni juoruilusta, kauhistelusta, sosiaalipornostelusta ja negatiivissävytteisestä pas... analysoinnista, mutta tosiaan vaihtelevalla menestyksellä. Periaatteessahan en myöskään koske iltapäivälehtiin, mutta käytännössä selaan ne läpi töissä lähes päivittäin. Mikä kyllä ehkä kertoo enemmän henkisestä laiskuudesta kuin periaatteettomuudesta...

Takaisin sorvin ääreen, periaatteeni on ainakin näyttää siltä että ahkeroisin!

Jälkijuhannuksellinen kooma

Juhannus tuli vietettyä traditionaalisesti, jo viidettä kertaa Kirkkonummen mökillä ystävien kanssa. Tofua käristettin ja Nassun kitaristinsormia koeteltiin, kun vedimme läpi suunnilleen koko Agit Propin laulukirjan (jokainen juhlapyhä sopii työväenlaulujen laulamiseen) ja maakuntalaulut. Luonnollisesti myös tuhmien poikien lauluja laulettiin, tulipa kartutettua jo ennestäänkin melko laaja-alaista sukuelineufemismitietoutta. Juhannuksen mieleenpainuvin kappale oli luultavasti kuitenkin Mummin kumilapaset, outo jodlaus-teknobiitti-hitti, joka kertoo... kumilapasista. Näimme myös kiiltomadon, sen valaistu takapää oli paljon kirkkaampi kuin olisin nimen perusteella kuvitellut, kirkkaan vihreä ja tavallisen led-valon kokoinen. Luulinkin sitä ensin jonkun viinipäissään nurmelle unohtamaksi mp3-soittimeksi tai digikameraksi. Hämmentävä luontokimpale kyllä.

Paras hetki oli iltapäivällä takapihan patiolla, petauspatjojen päällä aurinkoa palvoessa ja keskustellessa tajuntaa laajentavista huumeista ja zen-buddhalaisuudesta (nämä kaksi teemaa kytkettynä yhteen) sekä uskontojen armo-käsitteestä. Pohdimme, miten ateisti kykenisi järkeilemällä saavuttamaan armon eli antamaan anteeksi itselleen ja muille sekä toisaalta harmittelimme että otollinen psykedeeli-ikä on ohitettu sekä mietimme, mitä libidolle tapahtuu luostarissa. Joskus kaiken yleisen jadajadan keskeltä nousee ihan todellista keskustelua ja vuorovaikutusta, jossa aika tihenee ja todella kuunnellaan mitä toinen sanoo, sen sijaan että jokainen odottaisi omaa sutkautusvuoroaan. Kevyellä nousuhumalapuheella on ehdottomasti sijansa, mutta ilman syvällistä vuorovaikutusta uhkaa joku tietty lähde mielessä kuivua. Yksi syy, miksi rakastan Lumista niin paljon, on juuri se että lähes aina tavatessamme koen, että käymme ihan todellista keskustelua emmekä esimerkiksi ainoastaan juoruile (juoruilullakin on sijansa, ehdottomasti, mutta olen yrittänyt viime aikoina kurittaa itsestäni ainakin sellaista skandaalinkäryistä negajuoruilijaa, vaihtelevalla menestyksellä).

Nyt kun häihin on alle viikko, voin rehellisesti sanoa että ei ole enää kivaa. Vaikka olen yrittänyt tolkuttaa itselleni kyseessä olevan rennon ja iloisen juhlan, jossa pienet erheet eivät haittaa, käytännössä minua kuumottaa kaiken sujuminen. Olen alkanut nukkua huonosti ja mikä inhottavinta, saada yöllisiä paniikkikohtauksia, jotka ovat vanhoja tuttujani kaikista elämän paineajoista. Saadakseni nukkua edes yhden kunnollisen yön, otin illalla nukahtamislääkkeen, jota seurasi kyllä syvä uni mutta myös täydellinen henkinen apatia ja möllötys. Tätäkin on hankalaa kirjoittaa, jumitun jatkuvasti pohtimaan lauserakenteita ja sanavalintoja. En normaalisti käytä mentaalilääkkeitä (nukahtamislääke auttaa myös ahdistukseen), en sen jälkeen kun parikymppisenä sain ero- ja opiskelukriisiin Cipramilia joka teki minusta täysin holtittoman baarissajuoksijan ja m*nahaukan ja siitä vierottumiseen meni puoli vuotta. Sinällään en millään muotoa paheksu lääkkeidenkäyttöä, en vain halua kokea sivuvaikutuksia enkä vierotusoireita.

Ollapa nyt aurinkoisella petauspatjalla, vieressä rove mansikoita ja mahdollisimman todellisuuspakoinen tiiliskiviromaani. Mutta ei, ei, on töitä ja sen jälkeen maistraattinaisen tapaamista ja sen jälkeen menustandien askartelua ja listojen tsekkailua. Jännä juttu miten lempirentoutumisestaan, näpertelystä saa äärimmäisen tympeää hommaa kun se aikataulutetaan ja kerrotaan kahdeksallakymmenellä.

Kansallistuntoajatuksia Mittumaarin ratoksi

Siirryin tänään omistavaan luokkaan. Kuukauden päästä muutamme Torkkelinmäelle, ah autuutta, sitä ennen pitää tapetoida kaksi huonetta ja vaihtaa sähköliesi kaasuun. Tämä kaasujuttu on minulle henkilökohtaisesti aika yhdentekevä, mutta kun ns parempi puolisko haluaa sitä niin kovasti, niin mikäs siinä. Kun asuin teini-ikäisenä ensimmäisessä avoliitossani Vallilassa, meillä oli lievästi vuotava kaasuhella, johon sai aina heittää palavan tulitikun ja toivoa parasta. Se sinällään vaarattoman vuodon aiheuttama jatkuva kaasunhaju sai minut suhtautumaan kaasulieteen penseästi, etenkin kun siinä iässä olin surkea kokki, jonka bravuuri oli tonnikala-makaronimössö. Nyttemmin olen kyllä todennut kaasun ihanuuden, vesikin kiehuu ennen kuin ehtii selkäänsä kääntää. Sitäpaitsi kaasuhellassa on ranskalainen elokuva-tyyppistä viehätystä, kuten koko tulevassa asunnossammekin. Asunnonhankinnan syythän ovat usein hyvinkin tunteenomaisia, itse rakastuin keittiönikkunasta näkyvään ruutuikkuna-pihakuiluun istutuksineen ja erillisiin vessaan ja kylppäriin. Pihalla sattui vielä loikoilemaan valtava, musta kissanjötkäle, se nautiskeleva karvaturri vei loputkin epäilykseni ja olin ihan JOO, JOO, tää kämppä meille!

Keskustelimme tänään parvekkeella (alkaa olla viimeiset ajat nautiskella siitä) L:n kanssa suomalaisesta itsetunnosta ja itseironiasta. Olen itse pannut merkille, että suomalaiset ovat aivan lääpällään mistä tahansa huomiosta. Koko Conan-hässäkkä (jonka tosin missasin melko lailla koska en katso Conania) oli pohjimmiltaan aika absurdi. Talk Show-isäntä suuressa Ameriikassa naureskelee pienelle, pohjoiselle valtiolle jossain Venäjän kainalossa ja valtio ihastuu siitä niin, että pyytää isännän vierailemaan maassaan. Sinällään Conanin Suomi-show oli aika sympaattista, Suomi tosiaan on pieni ja mitätön maa Euroopan reunalla, uudehko ja epäkiinnostava valtio jonka suurmiehet ja -teot ovat vähissä. Ehkä ainoa keino ikäänkuin tuoda Suomea maailmankartalle (tosin en henkilökohtaisesti tajua, mitä hiton merkitystä maailmankartalletuomisessa on, näinä maailmanaikoina lienee turvallisinta pysytellä syrjässä kaikesta) on absurdi huumori ja sarkasmi. Olimme L:n kanssa eri mieltä siitä, kykenevätkö suomalaiset noin kansallisella tasolla itseironiaan. Omasta mielestäni kykenevät, esimerkiksi Roman Schatzin näkemyksiä suomalaisista ollaan kuunneltu ihastuneena, vaikka Schatz heittää ilkeää ja härskiä läppää niin suomalaisesta naisesta kuin muistakin instituutioista. Kai se vaan on jotenkin imartelevaa, kun herrakansan edustajalla ylipäätään on mielipide meistä.

Olen lukenut taas kerran Stalinin lehmät, lähinnä Puhdistus-näytelmän innoittamana. Olen miettinyt Viron historiaa tai enemmänkin historiattomuutta omasta näkokulmastani. Puhdistuksen näkemisen jälkeen pohdimme Nassun kanssa, mitä koulussa kerrottiinkaan Virosta. Tajusimme, että emme luultavasti ole sulkeneet automaattisesti korviamme kaikilla hissantunneilla (etenkään ei Nassu, sillä oli sentään lukuaineiden keskiarvo tasan kymppi) vaan Virosta ei yksinkertaisesti puhuttu. Oli Neuvostoliiton historia ja Euroopan historia, mutta ei naapurimaan historiaa. Kuulin metsäveljistä ensimmäisen kerran aikuisena, kuten myös siitä, että Virossakin oli toisen maailmansodan aikaan natsihallinto. Historianopetuksessa on yksinkertaisesti priorisoitu muita aiheita Viron kustannuksella, vähän kuten meitä vanhempi sukupolvi ei ole koulussa kuullut kansalaissodasta, ainakaan oikeilla kuolinluvuilla ja taustoilla.

Puhdistus, vaikkakin jossain määrin raakileena, kuvasi hyvin virolaisten kansallista häpeää ja myös kaksinkertaisesti unohdettua kansanosaa, naisia. Historian sotakuvaukset kertovat miesten uroteoista, mutta naisten uhraukset jäävät usein taka-alalle. Palatakseni edelleen hetkeksi kansalaissotaan, juuri punaiset naiset järkyttivät valkoista voittajaa eniten, että nainen, elämän luoja ja synnyttäjä saattaakin tarttua aseeseen? Jatkosodan lesket saivat sentään kansan tuen, mutta punaleskiä vihattiin syvästi, moni joutui myymään itseään henkensä pitimiksi, lapsiakin hyljeksittiin punikin jälkeläisinä. Virossa taas neuvostomyönteiset kiristivät metsäveljien vaimoilta tietoja kadonneista miehistä, keinoja kaihtamatta. Kidutusta, raiskauksia, häpäisyä. Puhdistuksen teema oli tosiaankin häpeästä puhdistuminen peilattuna myös nykypäivään. Oman siskonsa pakon edessä ilmiantaneen virolaisnaisen sisarentyttärestä oli tullut huora, joka kauppasi itseään rikkaille länsimiehille.

Sofi Oksanen on tehnyt tärkeää työtä tuodessaan yleiseen tietoisuuteen virolaisen naisen lähihistoriaa. Suomessakin naapurimaan naiset on niin helposti ja sutjakkaasti, sen enempää puntaroimatta leimattu huoriksi tai ainakin onnenonkijoiksi, jotka naivat leveämmän leivän toivossa rikkaamman naapurin. Toisaalta suomalaisia naisia on lyöty virottarien naisellisuudella, puhuttu Suomessa tasa-arvon menneen jo liian pitkälle (olen aina henk.koht. ihmetellyt miten tasa-arvo voi mennä liian pitkälle, eikö tässä ole käsitteellinen ristiriita), on kuultu monen suomalaiskaunottarenkin vedonneen maannnaisiinsa, että jättäisitte jo ne tuulipuvut ja laittaisitte jalkaan korkokengät, kohta miehenne hakevat naiset Virosta, kun te ette enää osaa miellyttää. Omissa silmissäni tuulipuvuilla ja tasa-arvolla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Henkilökohtaisesti inhoan tuulipukuja ja muuta "käytännönläheistä" pukeutumista, käytän sauvakävellessäkin hametta, mutta se on ihan oma esteettinen valintani. Se, että Suomessa sukupuolet bashaavat toisiaan ties mistä tennissukista ja mummoalushousuista, on pelkkää kosmetiikkaa, ei olennaista tasavertaisuuden kannalta. Korvaani särähtää aina pahasti "naisellisuuden" vaatimus; se kaventaa jo terminä naisellisuuden hyvin kapea-alaiseksi, selluliittihierontojen ja rakennekynsien täyttämäksi taisteluksi aikaa ja gravitaatiota vastaan. Voitaisiin ehkä puhua feminiinisyyksistä tai maskuliinisuuksista, niitäkin on niin kovin monta versiota.

Jaa niin kansallistunnosta? Itse olen perin epäisänmaallinen ihminen, en nyyhkytä patrioottibiisejä kuunnellessani (elleivät ne ole muuten ihan sikahyviä), en lämpeä sotaveteraanimouhotukselle ja ällöän sydämeni pohjasta kaikkea kansallisurheilua. Toisaalta sydäntäni kuitenkin lämmittää esimerkiksi Aki Kaurismäen leffojen menestyminen maailmalla, ja saatan ilahtua lukiessani romaania, jonka henkilö itkee kuullessaan Sibeliuksen viulukonserton. Suomessa on noin globaalisti ajatellen tavattoman kivaa asua (paitsi talvi ja kaamos sux ääs), ilmainen koulutus (toistaiseksi), suhteellisen ilmainen terveydenhuolto ja ilmaiset kirjastot. En kyllin voi ylistää kirjastojen ilmaisuutta, oikeasti, on ihan uskomattoman siistiä että saan käsiini lempikirjani, elokuvani tai levyni muutamalla hiirenklikkauksella. Koen myös olevani mentaalisesti aika suomalainen (ehkä vähän keskivertoa eläväisempi), en erikoisemmin halua kommunikoida vieraiden kanssa, haluan säilyttää oman tilani, kestän hyvin myös hiljaisuutta, etenkin jos vaihtoehtona on aivoton zitzät. Kansallistuntoni ei ole erikoisesti kytköksissä suomalaisuuteen vaan enemmänkin pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, joka puutteineenkin on nähdäkseni toistaiseksi paras yhteiskuntajärjestelmä.

Valokuvatorstai, ääni

Truut truut, huutaa Pasuunakukka Riigassa.

Aasialaisen parvekepuutarhan perustamatta jättäminen

Lueskelin parvekkeella Lankaa, jossa kerrottiin, että mikäli parvekkeen laitteleminen jäikin vähän viime tinkaan, ei vieläkään ole myöhäistä; aina voi perustaa aasialais-tyyppisen yrttitarhan, jossa muun muassa paksoi kukoistaa. Paksoi on pitkään kiehtonut minua, mutta sekin jää nyt väliin. Sisäinen suorittaja-anorektikkoni oirehtii useimmiten parvekkeen ja matkustelun suhteen. Alan jo tammikuussa suunnitella parvekkeen istutuksia, matkoilla ei yksikään päivä saa mennä ohi ilman ainakin kahta museota, muutamaa puutarhaa ja tunnelmallista ravintolaa. Kotona voi makailla, tänne päästään harvoin!

Nyt, kun lunastuspykälän täyttämiseen on enää alle vuorokausi, alan tosissani luottaa siihen, että muutamme heinäkuun lopussa Kallioon. Parvekkeen menettäminen on tietysti surullista, etenkin kesällä, kun olen panostanut kaikkiin hienoihin ja erikoisiin, vaikeasti haalittuihin yrtteihin. Mutta minkäs teet, jos ruutuikkunoiden ja parvekkeen välillä pitää valita, otan ruutuikkunat. Minulla ei IKINÄ ole ollut ruutuikkunoita, ansaitsen ne. Kotipuutarhana tulee toimimaan viherkasvien lisäksi myös vessankoppero, johon olen jo pari viikkoa hahmotellut hulppeaa elämänpuuta, käyttänyt tärkeää työaikaa Klimtin maalausten ja lintukuvien tulosteluun, hähää.

Elämä on niin mielipuolisen hektistä, että olen suosiolla omaksunut epäuskoisesti hymyilevän sivustaseuraajan roolin. Siinä se menee, ihanana ja täyteläisenä, ja minä yritän parhaani mukaan ehtiä messiin. Töissä on kiire, asuntoasiat etenevät, häitä hipataan kahden viikon kuluttua. Hain tänään hääpukuni ja pörhistelin siinä innoissani. L sanoi, että minun pitäisi aina pitää asua, jossa on avonainen kaula-aukko, kohottava alushame ja tiukka vyötärönseutu. En kyllä itsekään voi olla ihastelematta vyötäisiltä(kin) kavennutta olemustani. Ihana, ihana puku, ihana sisäinen pissikseni.

Olen tällä viikolla lueskellut vapaahetkinäni Hurinan arkistoja. Nyt, kun oma elämäni on nin täydellisen kaunista ja onnellista, etten oikeasti voi uskoa ansainneeni tätä kaikkea hyvää, olen tunnistanut Hurinan alttiuden elämän ja ihmisten kauneudelle ja toisaalta kaiken katoavaisuudelle. Olen miettinyt, onko minut tavallaan tehty tulemaan parhaiten toimeen jonkinlaisessa tuskassa tai angstissa, koska nyt, kun kaikki on niin täydellistä, olen niin altis kaikelle. Saatan (aivan selvinpäin, kesken työpäivän, ruoka- tai kauppajonossa) liikuttua siitä, kuinka kaunista kaikki on ja kuinka rakastankaan kaikkia ihmisiäni. Ja toisaalta ajatella, että mitä muka olen ansainnut saadakseni tämän kaiken? Että kyllä se todellisuus varmaan kohta lyö kartulla naamaan ja vie valoisan optimismini mennessään.

Kaikki on vaan niin ihanaa ja kaunista, jokainen päivä tuo ainutlaatuisia muistoja ja elämyksiä. Olin niin kauan jotenkin tyytymätön ja aika onnetonkin, täytin tyhjyyttäni lyhytnäköisillä keinoilla tietäen että nämä eivät pitkälle kanna. Oma nykyinen onneni on herkistänyt minua entisestään muiden kärsimykselle. Koen, että elämässäni on taas tyhjiö muiden auttamiselle. Niinhän se menee, että onnellinen aktivisti on paras aktivisti. Nyt, kun voin keskittyä muuhunkin kuin omien neuroosieni ja kelpaamattomuskuvitelmini vatkaamiselle, kaipaisin jotain konkreettista kohdetta auttamiselle. Koska oma (tahtomatta hankittu ja kai hiukkasen negatiivissävytteinen ja vahvalla syyllisyydellä kuormitettu) elämänfilosofiani lähtee siitä, että omaa ansaitsematonta onnea pitäisi yrittää jakaa mahdollisimman laajalle, haluaisin myös ihan oikeasti tehdäkin sitä. Tässä iässä voisi ehkä jo kääntyä jonkun legitiimin, yleistä arvostusta nauttivan järjestön puoleen...

Langassa oli myös artikkeli perulais-suomalaisesta kestävän kehityksen laboratoriosta. Poimin artikkelista quotin "Jos ihmisellä ei ole oikeutta maahan, eivät he sitä suojele." Poimintahan on tavallaan versio tästä vanhasta fraasista, että sosialistissa maissa ketään ei kiinnostanut esimerkiksi vanhan rakennuskannan suojeleminen, koska kukaan ei omistanut sitä=ollut siitä vastuussa. Voisi tietysti myös kysyä, kuinka jättimäinen Prisma komeilisi nytkin Tallinnan vanhassa kaupungissa, jos Virossakin olisi noudatettu samantyyppistä kap.. puitetaloutta kuin Suomessa. Ja kun miettii vaikkapa vanhaa Porvoota, sen ruutukaavoittamattomuus oli muutaman kaukonäköisen päättäjän kädessä. En siis toisin sanoen halua uskoa, että miliöiden, paikkojen ja ekosysteemien kunnioittaminen kulkisi käsi kädessä omistamisen kanssa, vaan ehkä nimen omaan oikeuden. Jos yksilöllä on jonkin sortin oikeus ympäristöönsä, hänellä on myös intressejä pitää siitä huolta. Tästä esimerkkinä voidaan käyttää vaikka viljelyspalstoja. Palstat omistaa useimmiten kaupunki, joka vuokraa niitä jollekin yhteishyvälle järjestölle, joka vuokraa niitä yksittäisille ihmisille. Kukaan tuskin hyötyy järjestelmästä rahallisessa mielessä kovin merkittävästi, mutta muu hyöty onkin olennaisempaa. Mistä tulikin mieleeni, että nyt, kun parvekeviljelyn mahdollisuuskin katoaa, on ensi kesäksi aivan pakko hankkia taas viljelyspalsta. Mieluiten sellainen, johon voi panostaa pitkällä tähtäimellä... Oikeus maahan, ja sitä rataa.

Ihanaa

Polttarini olivat lauantaina. Alkuiltapäivästä lipuin koristeltu vallankumousauto ajoi porvarillisen idyllimme pihalle, kyydissään punakäsivarsinauhaisia toverittaria. Ajoimme Selkkauksen soidessa vanhoille huudeilleni, Kallion kirjaston puistoon, jonka jalosyreenien katveessa oli lisää naiskaarttilaisia odottamassa. Kaartti lauloi Uralin pihlajan ja sain päähäni luonnonkukkaseppeleen (nyyh, tätä ei voi kirjoittaa kuivin silmin, mikä on vähän hankalaa koska olen töissä). Istuimme kirjavilla kankailla, söimme de luxe-salaatteja, kirsikoita, raparperipiirakkaa, joimme punaista kuohuviiniä. Paikalla olivat myös kaksi lempipahviani, Sauli ja Viivi. Lapsuudenystäväni viihdyttivät meitä siteeraamalla katkelmia yläasteaikaisista päiväkirjoista, en muistanutkaan kuinka sekopäinen teini olin.

Vanhana bandisvastaavana pääsin keksimään nasevan iskulauseen lakanaan, jota kantaisimme pitkin Kallion katuja. Näin tein, mikäli kuulitte joskus neljän aikaan "Nai Prekaaria"-huutoja, me ne oltiin. Pidin myös puheen työläisäidille ja jouduin arvaamaan, "missä Lenin hengais, ellei mausoleumis chillais". Askartelin rakkauden syvimmän olemuksen (syvimmässä olemuksessa on mm neonpinkkiä harsoa), annoin Saulin tuntea luomukananmunan hoitavan voiman, ja joku neitosista huolehti jatkuvasti pääkukkieni tuoreudesta. Kävimme myös laulamassa dvd:llisen työväenlauluja karaokessa, jossain vaiheessa siirryimme Taikalamppuun finnhits-tansseihin, jossa esiintyivät myös Aino ja Aina Akti... Lopuksi ympyrä sulkeutui ja palasimme samaiseen kirjastontakapuistoon. Siinä vaiheessa, kun yritimme laulaa "Muistatko Baikalin rannat" ilman että kukaan muisti sanoja mutta osa vuodatti kyyneliä kappaleen kauneuden tähden, ja kun kaulaani koristi tummanpuhuva fritsu (jonka tekemiseen mm tuleva kälyni osallistui) oli aika lähteä kumijalalla Töölöön uinailemaan.

Seuraava päivä meni vetelehtiessä Lumiksen ja Nassun kanssa Taivallahden rannassa, Lumiksen kanssa harrastimme hieman kulttuuriakin Pretty Cripple-näyttelyn muodossa.

Polttarini olivat ihanat, ihanat. Kuinka onnekas olenkaan, minulla on niin monta hauskaa, hulvatonta, älykästä ja kekseliästä ystävää! Kertoessani eilisiltana L:lle lauantain kulusta, tyrskähtelin jatkuvasti hallitsemattomiin itkunpuuskiin pelkästä liikutuksesta siitä, kuinka IHANAA ja KAUNISTA kaikki oli, ja kuinka en koskaan koko maailmassa tule unohtamaan tuota päivää.

Kahdeksan ällää kuusipuussa + pimpelipom

Muinaisen nuortenkirjan nimeä soveltaen. Mainitsin edellisen kirjoitukseni kommenttiosiossa sunnuntaihesarin artikkelin kahdeksan ällän ylioppilastytöistä. Artikkelissa pohdittiin, miksi tyttöjen menestymiseen suhtaudutaan edelleen jotenkin väheksyen, leimaten tunnolliseksi puurtajuudeksi siinä kun pärjäävät pojat ovat luonnonlahjakkuuksia. Korkeakoulujen naisvaltaistumisesta ollaan huolissaan, monet pitkälle opiskelleet tytöt törmäävät ennen pitkää lasikattoon. Nähdään, että tyttöjen menestys on pojilta pois.

Artikkelin tytöt vaikuttivat kaikki sekä kypsiltä että jotenkin sinut itsensä kanssa olevilta. Kukaan ei varsinaisesti toistanut hikke-stereotypiaa, ei edes se joka harrasti kalligrafiaa ja kuolleita kieliä. Kaikki olivat suunnitelleet tulevaisuuttaan aika pitkälle, joka toki kertoo pinkoudesta mutta myös tietystä henkisestä kypsyydestä, jota itselläni ei abina todellakaan ollut. Artikkelista välittyi tyttöjen vapaaehtoisuus kilvoitteluun, heitä kiinnosti pärjätä. En silti voinut olla ajattelematta niitä monia esimerkkejä kympin tyttöjen törmäyksistä todellisuuteen. Monet suorittajahenkiset, hyvät paperit kirjoittaneet ystäväni ovat oivaltaneet viimeistään nyt, että opinnoissa menestyminen ei automaattisesti takaa ainakaan ulkoista/taloudellista menestystä, ja mikä olennaisinta, ei välttämättä anna tyydytystä. Monet ovat pohtineet, mitä suorittamisesta on itse asiassa jäänyt käteen? Vatsahaava, burnout 25-vuotiaana, kalvava riittämättömyyden tunne? Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat vasta aikuisena alkaneet "ponnistella alaspäin" tajuttuaan itseisarvoisen suorittamisen mielettömyyden.

----------------

Tässä vaiheessa minulle tuli kiirettä töiden kanssa ja piti lopettaa kirjoittaminen, kuten suorittajan pirtaan kuuluukin. Pikatyörupeaman jälkeen kävin allekirjoittamassa kauppakirjan Mäkilinnasta, sieltä menin istumaan puistopalaveriin tulikuumille kallioille hankkien instant-rusketuksen ja tajunnanvirta-flown, kun palasin töihin, tuolillani oli viinipullo (voitin jonkun työtyytyväisyyskyselyyn liittyvän täkyarvonnan) ja mikä mystisintä, vastaanotossa oli minulle osoitettu kirje Kumouksellisen Naiskaarttin Komissaareilta!

Olen nousuhumalassa ilman alkoholia, pelkästä auringosta ja elämän hämmästyttävistä käänteistä ja muutoksista ja ihanuudesta! Jatkan suoritus-aiheista kirjoitustani kun olen vähän tasaantuneemmassa mielentilassa :)

Vaivoista ja sairauksista

Olen viime aikoina miettinyt erilaisia sairauksia ja fyysisiä tuntemuksia. Hyvän ystäväni fyysinen vointi saattaa ailahdella arvaamattomasti, toisella on taipumusta nivelten tulehtumiseen, yhdellä on ihottumia, yhdellä jatkuvia vatsakipuja. Omat vaivani liittyvät lähinnä niskan ja pään alueelle, saatan kärsiä viikonkin päänsäryistä, jotka pakottavat ibuprofeenikierteeseen. Onneksi olen päässyt päänsäryistä eroon edes vähän kun olen alkanut jumpata niskaani useammin. Viime aikoina sydämeni on päästellyt ylimääräisiä laukka-askeleita etenkin puhelimen soidessa. Muljahdukset ahdistavat minua ajoittain, vaikka tiedänkin niiden olevan ruumiin reaktio jatkuvaan stressiin.

Olen noin yleisesti ottaen kai suhteellisen terve, flunssat tarttuvat minuun harvoin eivätkä ainakaan siinä määrin, että voisin hyvällä omatunnolla olla esimerkiksi saikulla. Lapsena en sairastanut ikinä, olin vankka ja vahva, sellainen josta ennenvanhaan olisi sanottu "tuosta tulee hyvä työihminen". Lapsena en myöskään ikinä valittanut pipejäni, häpesin jostain syystä kivusta itkemistä ja yleistä huonovointisuutta siinä määrin, etten uskaltanut kertoa päänsäryistäni ainakaan vuoteen äidille. Kertomattomuuteen liittyi kyllä äidin luulosairaustaipumuskin, minut vietiin vauvana isojen imusolmukkeiden takia ties mihin syöpätutkimuksiin, puhumattakaan viattomista luomista. Varhaisteini-iän traumaattisimpiin muistoihini kuuluu se, kun äiti havaitsi rinnassani pienen, ihonvärisen luomen ja passitti minut Helsinkiin ihotautien poliklinikalle. Klinikan kellarissa oli valokuvaushuone, jossa vanha, limaisen näköinen äijä valokuvasi erilaisia ihosairauksia. Äijä karjaisi minulle "paita pois!" ja olin tilanteesta niin raivoissani, että repäisin löysän flanellipaitani (häpesin silloin rintojani, siksi flanellipaita) napit sinkoillen ja asetuin yläruumis paljaana kuvattavaksi. Luomesta otettiin vielä koepalakin, eikä siinä tietenkään ollut mitään erikoista. Luomi on rinnassani vieläkin, nuppineulan nupin kokoisena ja vaaleana.

Toinen, lääkärikäyntejä ja leikkaussuunnitelmia poikinut vaivani oli lenksuva polvilumpioni. Sitä tutkittiin ja mittailtiin ja todettiin, ettei sille nyt oikein mitään voi tehdä, unohda ainakin juokseminen kovalla alustalla. Epäliikunnallisena asia ei minua varsinaisesti vaivannut, sain lähinnä hyvän syyn lintsata vihaamistani joukkuepeleistä, ainakin silloin kun liikkavaatteet olivat jääneet kotiin ja muutenkin huvitti enemmän kuunnella korvalappusterkoista Queenia ja miettiä tulevaisuutta musikaalitähtenä. Turha kai mainitakaan, että polvivamma ei estänyt musikaalissa tanssimista.

Äidiltäni olen valitettavasti onnistunut perimään elämääni ajoittain pahastikin haittaavan luulosairaustaipumuksen. Toissa syksynä olin melko vakuuttunut siitä, että minulla on aivokasvain. Olin niin hajalla jatkuvasta päänsärystä ja huimauksesta, että hakeuduin lopulta aivojen vahvakenttäkuvaukseen. Elämäni pisimmän kaksikymmenminuuttisen tuloksena todettiin, että aivoni ovat ihan normaalit, ylläri! Rintasyöpääkin olen oirehtinut useamman kerran, kunnes tajusin etsiä netistä tietoa ja oivalsin mastalgian ja siihen auttavat helokkiöljykapselit. Ja ai niin, munasarjasyövän, tätä pelkoa vaalin pitkään ja hartaasti, ilman syytä. Nyttemmin olen hieman toipunut hypokondriastani järkeilyn avulla: yhdellä ihmisellä ei kerta kaikkiaan voi olla samaan aikaan niitä kaikkia vakavia sairauksia.

Luulosairaustaipumuksestani huolimatta suhtaudun fyysisiin vaivoihin omalla kohdallani edelleen jotenkin estoisesti. En halua keskustella vaivoistani (ylipäätään fyysisistä omituisuuksiasta lätiseminen on mielestäni lähinnä laskuhumalaläppää, sellaista jossa jokainen pitää monologia ihotyypistään tai aineenvaihdunnastaan tajuamatta että kukaan ei kuuntele koska kaikkia kiinnostaa ensisijaisesti omat vastaavat) julkisesti. Polvivammani olen pitänyt tietoisesti puoliksi salassa, ensiksikin siksi, että kyseessä on noin globaalisti ajatellen aika pieni juttu ja toiseksi siksi, etten halua herättää huomiota tai vaikuttaa heikolta. Siinä se taas tuli, heikkouden tunnustaminen. Toisaalta, koska olen sitä mieltä että ihmisillä on oikeus neurooseihinsa, sallittakoon tämä neuroosi minulle. En halua keskustella polvestani, en, vaikka se panisi minut teputtamaan portaat hassusti yksi kerrallaan alas ja vaikka kieltäytyisin istumasta sen takia risti-istunnassa. Paitsi ehkä sellaisen kanssa, jolla on kokemusta samasta asiasta. Oletan, että samasta syystä joku ei halua puhua jatkuvasti refluksitaudistaan tai atopiastaan. Emme halua yhden asian määrittävän meitä, tai oikeammin, muuttuvan osaksi sitä kuvaa, minkä toisille annamme, etenkin kun kyseessä on (pelkästään) fyysinen heikkous.

Olen myös viime aikoina rankonut itseäni perverssistä kiinnostuksesta sairauksiin. Jostain syystä sosiaaliporno on alkanut ahdistaa minua, luultavasti siksi että olen aivan pirun utelias ihminen. Älyllinen uteliaisuus on hyvästä, pitää vireänä ja elävänä, mutta sellainen mässäilynhaluinen, tirkistelevä uteliaisuus on jotain niin pientä. Olen tietoisesti kieltäytynyt esimerkiksi kauhistelemasta kenenkään syömishäiriöitä, kuten sanottu, mielestäni ihmisillä oikeastaan ON oikeus neurooseihin, ja koska kauhistelussa on kätkettyjä puolia (kuten kateutta ja nautintoa toisen onnettomuudesta) joita inhoan. En myöskään halua juoruilla minulle uskotuista mielenterveyshäiriöistä, vaikka minua on joskus jopa lähes kiristetty jakamaan jonkun henkilökohtaiset ongelmat muiden kanssa. Olen tässäkin asiassa tosi niuho, mutta en voi olla ajattelematta kuinka minua raivostuttaisi, jos tietäisin omia neuroosejani analysoitavan rupattelusävyyn. Tässä vaiheessa täytyy painottaa, että olen vasta tiellä, en perillä, juoruilun- ja päivittelynhalu ottaa joskus vallan. Aivan eri asia on toki kahdestaan puhuminen, olen itse vasta tänä keväänä pystynyt puhumaan omista kipeistä kodistani ystävieni kanssa, mutta silloinkin vain kahden kesken.

Kesäkuukuu

Minulla on pitkästä aikaa vähän niinkuin kankkunen. En oikein tajua miten se näin meni, otin Lumiksen tupareihin mukaan vain jäänteet Torosta, mutta ulkonäön perusteella valittu, vihreäkuvioinen valkoviinitonkka osallistui päihdyttämiseen, kuten myös viskillä maustettu omenakola, eh. Oikeasti krapulani johtuvat siitä kirotusta tupakanpoltosta, alkoholi laukaisee itselläni usein kompulsiivisen taskunkaivelun, vaikka muuten suhteeni tupakkaan on välinpitämättömän asiallinen, voin polttaa jos tilaisuus tulee mutta useinmiten en polta, eikä tupakkaa tee ikinä selväpäisenä varsinaisesti mieli. Näin menettelevät kaikki satunnaistupakoivat ystävänikin, joten tietyssä mielessä olen vähän skeptinen tupakan fyysisestä koukuttavuudesta. Itselläni tupakanhimoon liittyy se ihana dekadentti keinahdus, viinilasi toisessa punakyntisessä kädessä, toisessa tupakka, huulilla nauru ja sutjakkaasti soljuvat sanat. Olen viime aikoina elänyt niin nunnaisen kurinalaista elämää, että tuo eilinen kikatusnousu ja sen aiheuttama käheä päänsärky sallittakoon.

Lumis piti siis pienimuotoiset tuparit uudessa puutalokodissaan Kumpulassa. Osa vieraista oli aivan äimistyneitä siitä, että Puu-Kumpulan kaltainen idylli sijaitsee heti meluisan Kustaa Vaasan tien ja rapistuneiden opiskelijakämppien takana. Lumiksella on väljä, parvekkeellinen yksiö, lehtikuusinäkymä ja puiset portaat. Puukerrostalojen rappukäytävissä on aina oma, pikkukaupunkimainen tuoksunsa joka eroaa täysin kivitalojen tuoksusta.

Etkoilta lampsimme pitkospuita pitkin Lammassaareen Satakielen laulukauden avajaisiin. Ruovikko oli täynnä sirkutusta ja raksutusta, ilma kuin lasia. Ehdin aina vuodessa unohtaa kuinka komea Pohjan pirtti on, ja kuinka kauas se saaren korkeimmalta kohdalta näkyy. Paikalla oli paljon tuttuja hippejä ja muutamia bloggaajia (jotka kyllä sisältyvät tähän hippi-kategoriaan). Vaikka juutuimme tupakkapaikalle keskustelemaan aktivistiliikkeen lastentaudeista ehdimme sentään pistämään jalalla koreasti Pohjannaulan tahdissa. Tajusin paikan päällä, että en edes oikeastaan pidä Pohjannaulasta nykyään, tanssittavaa humppaa ja jenkkaa mutta ei kuuntelumusiikkia. Pohjan pirtin hämärään saliin, kattoparsien alle Pohjannaula sopii kuitenkin loistavasti. Hämärissä istuimme kolmestaan Nassun ja H:n kanssa ja puhuimme perheellistymisestä, aiheesta joka alkaa olla tässä iässä aika kuuma peruna. Kotimatkaa valaisi matala kuu, joka kaikessa jättimäisyydessän ja oranssisuudessaaan näytti aivan melodraaman lavasteelta.

Tajusin Lammassaaressa, että olen käynyt ensimmäistä kertaa Satakielen laulujuhlissa kymmenen vuotta sitten. Lumis kirjoitti silloin ylioppilaaksi ja piti pihajuhlat kotonaan, niin ikään puutalossa Käpylässä. Perillä Lammassaaressa esiintyi silloinkin musiikkiuraansa aloitteleva Pohjannaula, minulla oli samanlainen musta Marimekon olkalaukku kuin nykyään (muistan laukun, koska kymmenen vuotta sitten tyrkkäsin sen Pohjan pirtin portailla oksennuslammikkoon ja käteni tuli täyteen sanoinkuvaamattomia, puoliksisulaneita palasia ja haju meinasi viedä tajun). Ajatus siitä, että oli määritelmällisesti aikuinen jo kymmenen vuotta sitten ja että vieläpä teki silloinkin suunnilleen samoja asioita kuin nykyään, sekä huimasi että jotenkin hellyytti. Minulla oli silloinkin punainen tukka, pitkä hame ja kiltti partamies, koti Kalliossa (kuten taas pian) ja läheinen suhde Lumikseen.

Seuraavan vuoden Satakielilaulajaisissa elinkin jo erokriisiä, lauluryhmämme esiintyi kansallispuvut päällä ja roisit laulut huulilla, join hurjasti viinaa ja jäin aamuun asti "eläytymään Pelon maantieteeseen" eli yhdenyönsuhteilemaan jonkun satunnaisen vastaantulijan kanssa, kävelin pelkissä villasukissa ruovikkotietä Kuusiluotoon ja viihdytin keski-ikäisiä miehiä juomalla letit päässä raakaa viskiä. Perulaiset villasukat jäivät ikuisiksi ajoiksi Kuusiluotoon, kansallispukuni villakankaiseen, vitivalkoiseen paitaan jäi pysyvä punainen tahra ja moraalinen krapulani oli lamaannuttava. Aikuistumisessa on kyllä puolensa, yleinen hölmöilyalttius laskee huomattavasti. En kyllä omia hölmöilyjäni kadu, onhan jotain jolle myhäillä jälkeenpäin.