Jos kulkee takki auki kadulla

Eikös otsikko kuulostakin ihan Ultra Bran biisiltä?

Arvatkaas kuka ärsyttävä kakkos-hehkuttaja ei äänestänyt ollenkaan presidentinvaalien toisella kierroksella? No minä! Arvatkaas miksi? No siksi, että makasin kotona vuoteen omana, rintatulehduksesta johtuvassa kuumeessa. Kiitosta vaan, etenkin kun olin peräti yhden päivän ehtinyt nauttia palanneista elinvoimista mahataudin jälkeen.

Olin typerän huolettomasti kuvitellut, että "mulla ei selvästikään ole taipumusta rintatulehduksiin", koska niitä ei kahden lapsen imetystaipaleen aikana ole ollut. Muutama tiehyttukos kyllä, molempien raku-kurssien aikana, jotka sijoittuivat lasten pikkuvauva-aikaan. Silloin viiden tunnin imetystauko pamautti etenkin vasemman tissin kipeäksi pahkuraksi, mutta nyt rintani ovat niin sopeutuneet imetykseen, että hauskat retrokuosiset tissinsuojukset ovat ihan turhia, eivätkä rinnat koskaan tunnu erityisen täysiltä.

Perjantaina oli hurja ilma ja joukkoliikenne oli ihan hulirumpsis. Normaalin ratikkareissun sijaan kiirehdimme neuvolaan jollain omituisella seutubussilla, joka jätti meidät kauas tiilitalojen katveeseen, josta seikkailimme lumisia mäkiä pitkin metroasemalle. Metrokin oli rikki ja myöhässä ja sitä odottaessa tuli kuuma, joten avasin epäpukevan toppikseni. Perillä Hakaniemessä kelasin, että koska olemme myöhässä ja minulla on edelleen kuuma, en laita toppista kiinni (ajansäästö!) vaan ylitämme kadun neuvolaan ihan hetkessä. No, hetki riitti. Tunsin tuulenpuuskan tarttuvan vasempaan rintaani ikävän ahnaasti, mutta en jäänyt asiaa kummemmin pohtimaan. Neuvolassa, jossa kuopus sai influenssapiikin ja esikoisen puheen kehitystä kontrolloitiin (koko kontrolli oli ihan sketsijuttu, johtui siitä, ettei esikoinen kaksivuotisneuvolassa suostunut puhumaan vieraalle neuvolantädille kun oma oli sairaana. Samaisella neuvolakäynnillä otettiin esille mahdollisuus myös diabeteksestä ja kuuroudesta, koska Lipsi tykkäsi vielä kaksivuotiaana juoda pulloa ja koska se ei aina kuuntele käskyjä... neuvola on hyvä juttu, mutta tietty ongelmalähtöisyys on melko ärsyttävää) ja hyväksi todettiin, imetin vasemmalla rinnalla, kuten aina, koska olen vasenkätinen ja julki-imetys on siten vasurilla helpompaa. Vasta illalla kotona aloin tuntea rinnassa kipeän möykyn ja muistin takki auki leyhöttämisen. Toivoin kivun olevan ohimenevää ja menevän ohi lämmöllä ja imettämisellä.

Seuraavana aamuna, sikamaisen huonosti nukutun yön jälkeen olo oli selittämättömällä tavalla kurja, päänsärkyinen ja jotenkin vieraantunut. Oli kuin elämän filminauhan puhe ja kuva olisivat toistuneet hieman epäsynkassa, kaikki oli jotenkin vinksahtanutta. Menin kuitenkin uimahalliin (!) kuten sovittua oli, koska olimme Lumiksen kanssa joutuneet perumaan noin miljoonat aiemmat uimatreffit. Joskushan uimahalleilu poistaa alkavan flunssan, ainakin se sauna. No, olo ei tällä kertaa parantunut ja kotona tarmokkaasti imuroiva mies aiheutti huonoa omaatuntoa, kun oma olo oli niin vento. Päätin ottaa torkut ja ihmettelin yhä kipeytyvän tissin lisäksi kauheaa palelua. Säädin makuuhuoneen patterin maksimiteholle ja pyysin miestä tuomaan tumput (!) ja kaksi peittoa. Silti hytisin ja tärisin, sormet menivät kylmästä ihan tunnottomiksi. En silti tajunnut olevani kuumeessa, koska olen ollut kuumeessa ehkä viimeksi noin kahdeksan vuotta sitten. Vasta miehen diagnoosi ja korvakuumemittarin lukema 40 (se näyttää tosin aina vähän liikoja, ei minulla varmaan oikeasti niin paljoa sentään ollut kuumetta) saivat minut tajuamaan että tadaa, tässä on nyt meitsillä rintatulehdus kuumeineen kaikkineen. Torkuin inhottavaa kuume-koiranunta iltaan saakka, napsin ibuprofeenia, imetin, surffasin tabletilla vaikka päähän sattui. Edes miehen tekemä super-nom-lasagne ei maistunut, yskitti vaan ja päähän ja tissiin sattui. Myöhään illalla kuume laski jonkun verran, mutta seuraavan yön nukuin samanlaista hätkähtelevää, horteista koiranunta.

Sunnuntaiaamuna varasin lopulta päivystävältä lääkäriasemalta ajan (ei olisi tullut mieleenikään lähteä jonnekin Haartmaniin istumaan koko päiväksi. Kun ollaan kipeitä, ei ruveta harrastamaan lisäkidutusta odottelulla, tämä koskee sekä lapsia että aikuisia) ja lääkäri kirjoitti reseptin vilkaistuaan tissiä ylimalkaisesti. Käyntiin meni noin kolme minuuttia, taksa oli 90 euroa. Siihen päälle parit taksimatkat (ensimmäisessä apteekissa ei ollut tarvitsemaani antibioottia), apteekkilasku ja missattu vesipilates, tuli tälle takki auki leyhöttämiselle melko mukava kokonaissumma. Jotta hyvät kanssaäidit, pitäkää se takki talvella kiinni!

Onneksi antibiootit auttoivat nopeasti, vaikka vauvaparka huutaa ja pieree öisin, kun äidinmaito karvasteleekin äkkiä vatsaa. Nyt olen taas iskussa, toivottavasti seuraava tauti ei vaaniskele nurkan takana...

Helmikuisia kuulumisia

Kirjoittelen tätäkin tekstiä esikoinen sylissä ja kuopus vieressä lattialla. Kuopus on juuri oppinut ryömimään ja hiissaa itseään parhaillaan kenkälusikan luokse. Pitää taas ruveta imuroimaan (enemmän). Esikoinen sai osan Runebergin tortusta, jonka ostin mahataudista selviämisen kunniaksi ja rupsauttelee nyt vasempaan reiteeni, taisi tortussa olla maitoa. Onneksi maitoallergia on tuollainen lievä, lapsi ei tunnu pieruista kärsivän vaan ilmoittaa iloisena "pieju tuli". Olemme eläneet perinteisen lapsiperheen tautikauden, kaksi viimeistä viikkoa on vietetty aika tarkkaan sisätiloissa. Lukuun ottamatta maanantaista Ultra Bran keikkaa, jonne saimme Nassun kanssa liput, kuten 7000 muutakin. En ole ehkä koskaan ollut tuollaisella isolla jäähallikeikalla ja kokemus oli kyllä hämmentävän hieno: UB soitti loistavasti, laulajat olivat kymmenessä vuodessa kehittyneet entisestään, yleisö lauloi mukana. Virtuositeetti on aina hienoa todistettavaa. Tunnelma oli riemukas ja riehakas muttei örsöttävä, kolmekymppisellä yleisöllä ei maanantai-iltana ole intressejä vetää kännejä. Tajusin, että aika moni UB:n biisi sopii hyvin lastenlauluksi, etenkin Hauki.

Jatkan tätä viestiä kun esikoinen on nukahtanut. Kuopus nautiskelee iltapuuroa ja öpeltää. Nyt se hermostui, tyypillinen nukahtamista edeltävä reaktio. Tämän takia en ehdi blogata vaan ilmaisuntarpeeni tyydyttää Facebook. Nytkin olisi vaikka mitä havaintoja tämän elämän pienistä ilmiöistä, mutta just nyt ei muistu mieleen. Naureskelimme tänään ystävän kanssa, kun vihdoin taudeista parantuneina tapasimme, että emme muistaneet oikein mitään mielessä pöhisseitä puheenaiheita, vaikka parissa viikossa on näennäisen tapahtumattomuuden ohella tapahtunut kaikenlaista jännää, on tavattu uuden uutukaisia ihmisiä, seurattu ihmissuhdemyllerryksiä, käyty keikoilla ja sitä rataa. Että seuraavaksi kerraksi pitää varmaan tehdä lista ranskalaisilla viivoilla. Tämä jatkuva multitaskaaminen, univelka ja silmät selässä -elämä tekee yleisolosta jokseenkin poukkoilevan. Keskustelut katkeilevat, syvällinen ajatus haipuu taaperon kailotukseen tai omaan väsyneeseen möllötykseen.

On muuten aina yhtä hienoa tervehtyä! Itseäni vaivasi tosiaan ikävä mahataudin poikanen, uskon saaneeni sen maanantaiselta keikalta. Tautiin ei onneksi kuulunut ikävää tyhjentymistä, ainoastaan supistusmaisen aaltoilevat vatsankouristukset, jotka vetivät päiväksi petiin ja toisenkin päivän aika heikoksi. Ehdin jo hypokondrisesti epäillä saaneeni vatsahaavan, olenhan joutunut syömään epätavallisen paljon särkylääkkeitä, koska oikea hauikseni, jonka päällä nukun ja imetän, on alkanut kipuilla ikävästi jopa siinä määrin, että yksi muskarikerta piti jättää väliin. No, taisi olla vaan joku pieni pöpö. On suunnattoman tympeää sairastaa perheellisenä. Vaikka mieheni on todella osallistuva ja ahkera ja ihana, meillä on kuitenkin kaksi pikkulasta ja minä olen ainoa tissillinen. Makaamisesta tulee vielä ikävä päänsärky, eikä tabletilla surffaaminen ainakaan sitä paranna.

Jaa-a, tässä oli taas välissä tauko, jonka aikana kuopus nukutettiin, katsottiin jakso Pasilaa ja juteltiin. En muista, mitä vielä piti kirjoittaa. Mutta loppuun haluan jakaa hyvän vinkin: jos pesette ihan sikana pyykkiä koko ajan ja teillä on paljon eri värisiä vaatteita, sekä mustaa että valkopohjaista, niin käyttäkääpä dr. Beckmannin värin- ja liankerääjäliinoja. Lakkaavat kivat vaaleammat vaatteet harmaantumasta. Nyt, hyvää yötä! Palaan astialle, kun on jotain johdonmukaisempaa sanottavaa.

Ihmeellinen hetki

Tapasin tänään kaksi päivää vanhan vauvan. Vauva on lasteni ensimmäinen serkku, pikkuinen ja nyrpistelevä olento valkoisissa vastasyntyneen vaatteissaan. Miehen sisko oli kokenut hyvän ja hyvin tyypillisen synnytyksen, sellaisen joka alkaa supistuksilla ja etenee vääjäämättä ponnistusvaiheeseen ja välissä saadaan puudutusta ja harjoitellaan ponnistamista. Käly oli päässyt vauvoineen kotiin ihan ennätysnopeasti ensisynnyttäjäksi, maitokaan ei ollut ehtinyt vielä nousta. Oli hyvin koskettavaa tavata paitsi sukulaisvauva, myös aivan tuore esikoisvauvan äiti. Niin moni tunteista oli tuttuja: hämmennys, herkistyminen, pelko siitä että onnistuu jotenkin vahingoittamaan vauvaa, huoli maidon noususta, häilyminen kahden maailman välillä. Jossain vaiheessa tapaamista käly vetäytyi vauvan kanssa makuuhuoneeseen harjoittelemaan imetystä pienen kirahtelevan olennon kanssa ja minä pyysin lupaa päästä imettämään omaani. Siinä sitten imetimme vierekkäin hämärässä vihreiden seinien rajaamassa pesässä, puhuimme synnytyksestä, mietimme imetyksen kiemuroita, muistelimme Juhannuspojan äkkisyntymää, kumpikin päästi pienet itkut. Ihmeellistä ja ihanaa, äidiksi tulo ja äitinä oleminen. En ole koskaan kokenut mitään niin valtavaa.

Perinteikäs Wuosikatsaus

Teen vuosikatsauksen jo kuudetta kertaa. Repäisevää! Niin se aika kuluu.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Synnytin kolmessa tunnissa ja viisi viikkoa etuajassa, muutin uuteen kotiin, elin elämää nelihenkisessä perheessä, yhdistin työn ja perhe-elämän keväällä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Halusin näköjään ruveta jämäkämmäksi ja vähentää vatkaamista. Ja äidin kanssa riitelyä. Riitely onkin vähentynyt oleellisesti ja ehkä myös vatkaaminen, en enää sillai jää epämääräisesti kipuilemaan sanottuja juttuja, ainakaan paljon. Toisaalta tässä on vielä opittavaa. Ajattelin luvata tänä vuonna vähentää netin käyttöä pistämällä koneen kiinni tiettyyn aikaan illasta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä joo, itseni lisäksi läheinen ystävä jonka pojan kummiksi pääsin. Ja kaksi uutta hauskaa äitiystävää. On se vaan huvittavaa, miten synkroniassa useammankin äidin kanssa nämä lapset on päästetty! Olen ollut siinä uskossa etten koskaan pääse kenenkään kummiksi tai kaasoksi ja uskonut sen liittyvän eniten siihen, etteivät ystäväni ole naivaa ja poikivaa tyyppiä eikä esim siihen, että olisin huono ystävä, koska en selkeästikään ole, vaan aika hyvä. Poikiminen on ainakin ollut tiuhaa ja eräs läheinen ystävä on kihloissa. Tosin hän varmaan pitää pienet häät, joten en ehkä pääse sonnustautumaan esimerkiksi tällaiseen mekkoon, voe harmi. Pari läheistä on juurikin synnyttämäisillään, lapsukaiseni saavat ihan pian ensimmäisen serkun.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
En yhtikäs missään! Aika ankeaa, toivon että vuoden päästä vastaus on eri. Haluaisin kovasti edes Köpikseen.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Kai taas suurempaa mielen- ja elämänhallintaa, huolestumistaipumuksen vähenemistä.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Juhannusyön 25.6. kun synnytin Juhannuspojan. Se oli uskomaton, maaginen yö jolloin suuri pelko vaihtui suureen iloon, jolloin koin kuinka voimaannuttavaa synnyttäminen voi olla kun itse selviää vähillä vaurioilla. En koskaan unohda sitä yötä. Vaikka esikoisen synnytys oli tietysti omalla tavallaan kaikkein merkittävin synnytyskokemus, en muista siitä ihan kaikkea, koska olin lopussa niin kipeä ja väsynyt. Viime juhannuksesta muistan joka hetken.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Voisin vastata tähän esimerkiksi että työn ja perhe-elämän yhdistäminen tai pitää hengissä ja terveenä molemmat lapset. Kaikkein tärkein saavutus on kuitenkin, että sain keskosena syntyneen vauvan imetyksen onnistumaan. Näin paljon vaivaa ja se kannatti. Olen ihan saakelin ylpeä itsestäni!

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Jaa, ehkä se kun olen menettänyt hermoni kaksivuotiaalle ja se lohduttaa minua, on ollut aikamoinen tikarinisku. Ettei pienen pitäisi joutua aikuista tunnesäätelemään, huoh. Aivan varmasti näitä käy kaikille äideille, mutta silti.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Sain raskausaikana yhden rajun oksutaudin varmaankin lapselta ja menin siitä ihan ventiksi ja nestehukkaiseksi. Kummallista se nestehukka, ihan hutkulainen olo oli, piti ajaa taksilla kun jalat ei kantaneet. Onneksi tila korjaantui parissa tunnissa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Tämä meidän uusi koti oli tietysti tosi hyvä hankinta. Ja tuplarattaat, joissa kahden lapsen työntely sujuu melkein siinä missä yhdenkin.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lasten hillunta ja pötöily naurattaa päivästä toiseen. Ja tietysti aikuisten hulvattomat jutut myös, muistan nauraneeni kanssaäitien kanssa aika roiseille jutuille ihan hullun lailla. Harva asia maadoittaa naista omaan kehollisuuteen kuin kaikki synnytykseen liittyvä lihallis-verellisyys, siinä kyllä karisee sievistely. On aina jännää bondata intiimisti ihmisten kanssa, joita ei entuudestaan niin hyvin tunne.

13. Kenen käytös masensi?
No tuoreimpana tulee mieleen nämä äärijuutalaiset, jotka huorittelevat Israelissa pikkutyttöjä ja pukeutuivat sitten keskitysleirien uhreiksi. Että heitä ei saa kritisoida, koska holocaust. Härskiä logiikkaa ja uskomatonta että kukaan voi huoritella lapsia.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainaan, arkeen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Juhannuspojasta, uudesta kodista, imetyksestä, siitä miten helpolta vauvanhoito tuntuu.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Ammuu-orkesterin Leppäkerttu moi. Taapero laulaa sitä äärettömän koomisesti "ketokettu, keetokettu, muisk muisk".

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
No en ainakaan laihempi. Mites se oli, että imetys vie raskauskilot? Morjens!

c) rikkaampi vai köyhempi?
samarahainen.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
reippailleeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Sukujoulussa tunnelmallisesti ja sitten kotona vanhempien kanssa. Paljon ruokaa, aika paljon lahjoja. Kuuntelemalla Spotifystä hauskoja swing-joululauluja ärsyynnyttyäni monien suomalaisten joululaulujen masentavuuteen tai vaihtoehtoisesti tekopirteyteen.

22. Rakastuitko vuonna 2011?
Omaan vauvaan tietty, ja taaperoon joka päivä.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Pasila! Nytkin alkaa naurattaa kun vain ajattelen sitä sarjaa.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Vastaan joululahjakirjan koska se on tuoreessa muistissa. Rosa Liksomin Hytti nro 6. Kiehtova, visuaalinen, tenhoava, jotenkin sisälleen sulkeva kirja. Pyrin lukemaan sitä hitaasti, että kirja säilyisi mahdollisimman pitkään.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
No varmaan juuri se lastenmusiikkiorkesteri Ammuu.

28. Mitä halusit ja sait?
Vauvan, satoisan kurpitsapenkin, uuden kodin. Työn kevääksi.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Hmm, hain yhtä tosi ihanaa työpaikkaa joka olisi tavallaan ollut ihan täydellinen. Onneksi en silti saanut sitä, koska olin jo ekassa haastattelussa raskaana vaikka en sitä hakiessani ollutkaan. Työ olisi ollut äitiysloman sijaisuus, heh heh. Olisin halunnut verenvuodottoman raskauden ilman pelkoa, mutta sellaisia ei näemmä meikälle tule. Toisaalta raskaus sujui kyllä lukuunottamatta niitä vuotoja hyvin, olin reipas ja jaksava ja kaikki oli aina ultrissa justiinsa kuten pitää.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Alkuvuodesta tuli käytyä Docpointissa, mutta eivät leffat niin kolahtaneet. Syksyllä kävin Babykinossa katsomassa Piiat, joka oli oikein kelpo leffa. Se puhutteli siinäkin mielessä, että elokuvassa mustat naiset hoitivat valkoisten naisten lapset. Ja nykyään päiväkodeissa on tosi paljon maahanmuuttajanaisia työllistettynä, tiettyjä analogioita voi vetää. Tästä taisin kirjoittaa kalenteriinikin leffan kuluessa muutaman lennokkaan ajatuksen, mutta en saanut koskaan niitä koostettua kokonaiseksi postaukseksi.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 34 ja lähdin parin ystävän kanssa baariin. Istuimme Pirittan terassilla kuoharipullo nenän edessä ja katselimme loppukesäistä Helsinkiä ja kuuntelimme Juhlateltalta kantautuvaa keikkaa. Minulla oli suorastaan teinimäinen maailmojasyleilevä nousuhumala. Seuraava päivä menikin sitten aika uupeloissa merkeissä kun synttäri sattui arkipäiväksi, joten mitään kankkuspäivää ei voinut potea.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Tuskin mikään. Toivoisin että olisin sopeutunut nykyiseen asuinpaikkaamme kitkattomammin, vaikka rakastankin asuntoamme hurjasti, alueen tietty nuhjuisuus ärsyttää aika ajoin, vaikka meidän talo onkin siisti. Nuhjuisuus Kalliossa ei haitannut ollenkaan, koska se oli romanttista nuhjuisuutta.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011
Alkuvuodesta kasvavalle mahalle sopivia vaatteita, tunikoita ja mekkoja ja sensellaista. Mahaisin aika osui kesälle, joten pidin samaa violettia mekkoa kuin kesällä 2009. Sitten aloinkin käyttää imetysvaatteita ja -rintsikoita ja kärsin ajoittain niiden epäesteettisyydestä. En kuitenkaan raaski investoida hirveästi mihinkään uuteen, kun en nyt ajatellut loppuikääni imettää. Puistoilun takia hankin aikuiselämäni ekan toppatakin. Siinä on filigraaninapit ja kiiltävä musta pinta, mutta on se vaan tosi toppis. Hankin myös punaiset jokasäänkengät.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Perhe, ystävät, terveys.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
No jytky tietysti, oli aika ahdistuneet tunnelmat. Ja persujen jättäytyminen oppositioon. Arabikevät oli tosi hieno juttu, euron kriisi mietitytti vaikka olenkin hävettävän laiska perehtymään talouteen. Ja Venäjän mielenosoitukset jäivät mieleen. Ja nämä Occupy Wall Street -tyypit, joista en oikein osaa sanoa, ovatko kaloja vai lintuja. Esimerkiksi se Zeitgeist-porukka kuulostaa ihan häröltä.

37. Ketä ikävöit?
Läheiseni ovat olleet aika lailla tässä. Eräs sukulaistyttö on muuttamassa ulkomaille pysyvästi ja tuli ihan pikkuisen surullinen olo kun huomasi, kuinka irrallinen ja sulkeutunut hän oli jouluna. Tajuan sen hyvin, mieli on jo muualla.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
No tuo Juhannuspoika tietty. Ja sitten feministiäideissä on hauskaa, itseironista ja skarppia äitiporukkaa. Muutenkin näitä äitikavereita pulpahtelee sieltä täältä, tulee aina hyvä fiilis kun jakaa äitiyden lisäksi muitakin ajatuksia.

Berserk!

Olimme tänään perheen kanssa sukulaispojan synttäreillä Espoossa. Suunnittelin reissun hyvin, katsoimme reittioppaasta bussiyhdistelmän, varasin hoitolaukkuun viihdykettä taaperolle ja kantoliinan vauvalle. Ja vaippoja kummallekin. Suunnittelin myös vaatteet etukäteen. Kun sitten kokeilin mustaa harsopaitaa, huomasin sen olevan ihan liian ohut ja kesäinen. Sitä mukaa koko asu piti miettiä uusiksi siten, että se toimii myös kantoliinaa käyttäessä. Ja uusien vaatteiden kanssa imetysaluspaita ei sitten enää olisi toiminutkaan vaan piti vaihtaa päälle rintsikat. Koska halusin näyttää ryhdikkäältä enkä siltä, että sylissäni majailisi bassetti, etsin kuumeisen vimman vallassa kaarituellisia imetysrintsikoitani. Löysin ne lopulta pyykkikorin pohjalta pissan ja maidon hajuisina ja suihkutin niihin jasmiinihajuvettä. Paras mekkoni, se jonka kanssa imetys on helppoa, oli myös likaisena ja kosteana pyykkikorissa. Niinpä laitoin toisen mekkoni, sen jossa imetys on kauheeta kiskomista ja venytystä. Halusin juhlavoittaa harmaata mekkoa kimaltavalla bolerolla, mutta se oli hävöksissä, kuten myös pinkki bolero. Tässä vaiheessa piiputti ja kovaa, koko perhe sai kuulla kunniansa ja etenkin mies joutui kovan kurmotuksen kohteeksi siitä, että Juhannuspojan kestovaipat oli laitettu Lipsin kestovaippakoriin, "vaikka olen dymottanut, kenen kori on kyseesä". Ja niin, koruvalinnatkin menivät uusiksi, ja sisäkenkä-asiat. Toinen kirjailluista virolaisista folklore-tossuistani oli hävöksissä, joten jouduin ottamaan viininpunaiset samettisisäkengät. Niihin taas eivät sovi hopeakorut (niissä on pronssinväriset krumeluurisoljet) ja laitoin äidin tekemän sydänkorun. Se näytti kuitenkin graafisen mekon kanssa jotenkin urpolta, joten päädyin lopulta turkooseihin puupallokoruihin tajuten, etteivät ne ainakaan sovi filigraanisöpistelykenkien kanssa ja siinä vaiheessa myös tajusin, että eipä sillä väliä olekaan. Ketään ei kuitenkaan lastenkutsuilla meikäläisen tossuvalinta kiinnosta. Meikata ehdin vain kursorisesti, poskipunaa tuli tussutettua kiireessä antaumuksella.

Noo, ulkona huomattiin, että täällähän on ihan helvetin liukasta. Matkaan bussipysäkille meni kaksinkertainen aika ja roikuin vaunujen aisassa kuin hukkuva. Sitten huomattiin, että seutubussien pysäkki onkin paljon kauempana, aivan eri korttelissa ja sudittiin sitä kohti. Siinä vaiheessa reittioppaasta tarkkaan valittu seutubussi kaasuttikin ohi ja ällistelimme pysäkillä, mikäs olisi Plan B. No se B-vaihtoehto olikin sisäinen bussi, joten luikastelimme takaisin edelliselle pysäkille (tässä vaiheessa taapero alkoi marista). Onneksi bussi tuli pian. Vaihdoimme bussia isossa liittymässä ja jyräsimme vaunut jyrkkää liukasta mäkeä ylös jokerilinjan pysäkille, joka oli aika kaukana. Jokerikin tuli kohtuullisessa ajassa ja käytin bussimatkan meikkaamiseen. Kun nousimme määränpäässämme pois bussista, huomasimme että yksi tuplavaunujemme kolmesta pyörästä on mennyt niin sanotusti tussuksi. Kumi oli puhjennut jo aiemmin mutta mies oli paikannut sen menestyksekkäästi. Tai siis, se menestys kesti viikon. Olimme siis espoolaisen kehätien varrella melkein tyhjän vaununkumin kanssa ja seikkailimme juhlapaikalle omituista kiertoreittiä varten ja meinasimme liukastua noin sata kertaa ja vaunut viettivät hyvin voimakkaasti oikealle. Tässä vaiheessa huusin "haista vittu maailma" niin kiukkuisella äänellä, että taaperoa alkoi itkettää.

Perillä huomasimme, että juhlakalun lahja oli jäänyt kotiin. Samassa kassissa sijaitsivat myös juhlakenkäni. Riitelimme sihisten siitä, kumman syytä kotiin jäänyt kassi oli. Onneksi sankari ei lahjaa jäänyt kaipailemaan, ja isäntä tykkäsi että hyvä vaan jos lahja tulee vähän myöhässä.

Kyllä me se auto nyt taidetaan hommata. Liitytään sitten siihen kimppa-auto-judanssiin tai sillä lailla. Jep jep.

Hastaa vaasteeseen, kahdeksan satunnaista asiaa

Bleue haastoi minut vastaamaan haasteeseen jo jonkin aikaa sitten, kiitos! En olekaan vastannut näihin tosi pitkään aikaan. Koska reagoin myöhään, on tämä on vissiin kiertänyt jo ympäri blogimaailmaa niin tehokkaasti, että skippaan haastamisen ja keskityn vastaamiseen. Jos haluatte, napatkaa haaste tästä!

Kahdeksan satunnaista asiaa:

1. Saan kielen nenään. Lukiossa terveystiedon tunnilla kartoitettiin tätä taitoa ja vain yksi luokkakavereista lisäkseni onnistui tässä taidossa.

2. Olen vasenkätinen. Ihan mukava vähemmistö, tosin kerran en saanut yhtä (paskaa) työpaikkaa vasenkätisyyteni takia. Työssä olisi pitänyt maalata sapluunalla kuvioita lasten poskiin, ja lapsettomana parikymppisenä koko idea kuulosti oikeastaan ihan horrorilta. Etenkin kun niitä kuvioita ei saanut suunnitella itse.

3. Minulla on soinut päässä tosi pitkään Pasilan Karrelle palanut enkeli. Lauleskelen lapsille rai rai raita antaumuksella. Katson Pasilaa muutenkin ihan sikana, viime perjantaina meinasin pissata housuun kun nauroin niin paljon kohdalle, jossa Routalempi varjostaa tuhopolttajaa metsässä ja löytää taskustaan kuitin. Itse asiassa synnytyksenikin käynnistyi täysin äkkiarvaamatta kesken Pasilan. Kyseessä oli jakso nimeltä Stalkkeri.

4. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kovin pitkäjänteistä tai keskittymistä vaativaa. Jotkut lukevat pikkuvauva-ajan imetysmaratoneilla venäläisiä klassikoita, minä katselin Täydellisten naisten ja L-koodin boksit. Luen lähinnä kasvatusoppaita, lapsiaiheisia lehtiä ja sopivan helppoja historiallisia romaaneita. Joskus pidin itseäni vähän niinkuin lukeneena ihmisenä, saas nähdä milloin tälle mielikuvalle löytyy taas jonkinlaista uskottavuutta. Ehkä sitten, kun unet eivät koostu kolmen tunnin pätkistä.

5. Olen aina aiemmin inhonnut olutta ja köyhänä opiskelijana kärsin kovasti siitä, että halvin juotava baarissa oli kaljaa. Silti siellä baarissa piti käydä, toki. Nyt Juhannuspojan syntymän jälkeen join kuitenkin sammioittain kotikaljaa tehostaakseni maidontuotantoa (ennenaikaisuudesta johtuen Juhannuspoikaa ravittiin pari ekaa viikkoa pullosta, kun se ei jaksanut vielä syödä rintaa ja minua tarvittiin lypsykoneen jatkeena ainakin kahdeksan kertaa päivässä) ja yllättäen aloin pitää myös kolmosoluesta. Olenkin joskus perjantai-iltaisin tehostanut ikuista siivoamistani tölkillisellä olutta ja nauttinut paitsi pikku hutikasta, myös mausta.

6. Asun alueella, jossa en koskaan lapsettomana olisi kuunaan voinut kuvitella asuvani. Mutta viime talvena päätin ajatella laatikon ulkopuolelta ja taivuttelin miehenkin katsomaan ihanaa asuntoa. Ja täällä asutaan, loistavien kulkuyhteyksien päässä, kauniissa asunnossa jossa on parveke ja ikkunat kolmeen suuntaan. Samalla hinnalla olisimme saaneet Kalliosta ahtaan kolmion tai putkiremppakämpän ja nytkin sijaitsemme melkein Kallion naapurissa.

7. Jaksan kahden lapsen arkea pääasiallisesti suhteellisen täyspäisenä. Tietysti tussahtelen aina silloin tällöin ja menen siitä mistä aita on matalin. Olen kuitenkin yllättänyt itseni olemalla kärsivällisempi kuin odotin. Tämä on nostanut kovasti omanarvontuntoani.

8. Nukun perhepedissä Juhannuspojan kanssa, vaikka Lipsin kanssa uskalsin ruveta hommaan vasta sen ollessa jo iso vauva. En enää pelkää juurikaan tukehtumista tai sellaista ja perhepedissä ei tarvitse kunnolla edes herätä kun vauva vaatii ruokaa. Olen kuullut joidenkin neuvolantätien disauttavan perhepetiä, mutta ainakin omassa siihen suhtaudutaan possaristi.

Rautaa rajalle

Kävin eilen ottamassa hormonikierukan. Vaikka tiedän vanhastaan imetyksen pitävän hormonitoimintani olemattomana niin kuukautiskierron kuin libidonkin (huoh) suhteen, en halua kuitenkaan arpoa raskautumisella. Ystäväpiirissä on useammat "irlantilaiset kaksoset" ja koska suunnitelmissa ei ole tehdä kolmatta lasta enkä toisaalta uskoisi pystyväni aborttiin vahingon tapahtuessa, halusin pelata täysin varman päälle.

Hormonikierukka on vanha ystäväni, minulla oli sellainen kuusi ja puoli vuotta ennen lapsia. Olikin jotenkin huvittavaa tajuta, että otatin edellisen kierukan pois osapuilleen tasan kolme vuotta sitten. Ja siihen kolmeen vuoteen mahtuukin sitten kaksi lasta. Nyt kohtuni on palannut samaan tilaan, kantamaan vierasesinettä joka lopettaa kuukautiset ja ehkäisee raskaudet, mutta kaikki on kuitenkin aivan eri tavalla.

Itse asennus sattui yllättävän paljon. Menin paikalle rennon suvereenilla asenteella, onhan tässä hoideltu kaksi alatiesynnytystä ja kohdunsuukin varmaan pysyvästi vähän auki. Olin toki ottanut särkylääkkeen etukäteen enkä juurikaan jännittänyt, katselin vain gynekologinpöydän yläpuolelle kattoon liimattuja ruskeita tähtiä (tai ne olivat varmaan oikeasti kultaisia, mutta aamun valo sai ne näyttämään ruskeilta) ja mietiskelin niitä näitä, uusiin keittiöntuoleihin tulevaa verhoilua, spelttipuuroa, eteisen kaappien järjestämistä. Silti kipu pääsi yllättämään, minuutin ajan sattui samaan tyyliin inhottavasti kuin joskus hammaslääkärillä, kovasti ja kylmästi ja metallisesti. Kipu ei lainkaan muistuttanut mitään synnytykseen liittyvää. Mutta sitten kaikki oli ohi, kohtua vihloi vähän samaan tyyliin kuin jälkisupistusten aikaan kesällä, tutun ja turvallisen kuukautismaisesti. Äiti, joka oli Juhannuspojan kanssa käytävässä odottamassa, suostui ostamaan minulle miniatyyripullon Jägeriä, joka vei kivun paljon tehokkaammin kuin särkylääke.

En ollut kierukkaa hommatessani mitenkään erityisen haikea, vaikka tämä nyt tosiaan tarkoittaakin sitä, että lapsiluku on täynnä ja vauvat tehty. Ehkä sitten kun Juhannuspoika lakkaa olemasta vauva, haikeus iskee, mutta nyt olo on lähinnä helpottunut. Ei enää koskaan raskauden kanssa käsi kädessä kulkevaa pelkoa ja ahdistusta, ei vessareissujen fobioita, ei ajatuksia kuristavasta napanuorasta tai heti syntymässä paljastuvasta kehitysvammasta. Päin vastoin, olin lähes liikuttunut siitä hienosta, historiallisesti hyvin uudesta asiasta nimeltään naisen oikeus päättää lapsiluvustaan. Mielestäni kyseessä on merkittävä ihmisoikeus: harva asia aiheuttaa niin paljon surua ja kärsimystä kuin hallitsematon lisääntyminen kaikkine lieve- ja jatkoilmiöineen. Vielä omien vanhempien sukupolvi on tätä vahinkolapsiporukkaa, oma mummoni sanoi lapsistaan aina "kolme vahinkoa" ja äiti kantaa omaa ei-toivottuuttaan edelleen mukanaan. Itse tiedän olevani sekä hartaasti toivottu että lääketieteen avulla alkuunsaatettu, ja vaikka tieto siitä onkin joskus kuumottanut minua kaikkine siihen sisältyvine odotuksineen, tiedän ainakin olevani haluttu. Samoin on omien lasten kanssa: vaikka he saivat onnekseni helposti alkunsa, heitä oli suunniteltu ja mietitty hartaasti jo kauan.

Kosketus

Mietin aina välillä kosketusta, sen moninaisuutta, luontevuutta ja epäluontevuutta, omia rajoja. Nyt kun omassa elämässä on kaksi lasta, on kosketuksen ja fyysisen läheisyyden kanssa tekemisissä jatkuvasti. Pienellä vauvalla ei vielä ole rajoja, se on pohjattoman luottavainen ja tulee aivan kiinni. Imettäessä, nukkuessa, kantaessa vauva saa ja antaa jatkuvaa läheisyyttä ja usein tunnen, miten onni ja turva ja rauha risteilevät välillämme ja kietovat meidät suloiseen symbioosiin. Erityisen suloiselta ja haikealta läheisyys tuntuu kun tajuaa, ettei tätä tosissaan tule kestämään kauaa. Kun vauva alkaa liikkua, se alkaa suuntautua ulospäin maailmaan, kiemurtelee sylissä, pötöilee ja hilluu ja haluaa tutkia ympäristöään. Alku Juhannuspojan kanssa ei ennenaikaisuudesta johtuen sisältänyt aivan niin paljoa läheisyyttä kuin täysiaikaisen kanssa olisi sisältänyt, vauva oli ensimmäisen vuorokauden tarkkailussa ja nenämahaletkussa lämpöpatjalla ja senkin jälkeen useita päiviä huoneessani sinivalohoidossa ja jokainen sylittelyhetki oli pois parantavasta valosta. En silti muista kärsineeni tuosta erityisemmin, ajattelin luottavaisesti että kyllä se läheisyys tulee korvattua lähitulevaisuudessa. Ja sainhan toki vaihtaa vaippaa ja syöttää ja sylitellä. Enkä usko että vauvakaan siitä joutui kärsimään, tai siis, se olisi varmaan kärsinyt huomattavasti enemmän hoidotta kuin sylittä jäämisestä ensimmäisen vuorokauden aikana.

Tuo sairaalassa vietetty vajaa viikko oli myös ensimmäinen pidempi erossaolojakso Lipsistä. Sekin tuntui ihan siedettävältä, tiesin että lapsukainen on isänsä hyvässä hoidossa. Tietysti erossaolo itketti mutta oli myös helppoa nukkua ilman pötkylöivää petikumppania, sen vähän mitä sairaalassa sai nukuttua. Lipsi osoitteli minulle vierailuilla vähän mieltään mutta pyrki toisaalta syliin, lohdutettavaksi vauvaksi. Nyttemmin en ole kaivannut erossaoloa öisin, Lipsi ei esimerkiksi ole koskaan ollut yökylässä (vaikka tästä on kuultu parilta sukulaiselta) eikä siihen ole mitään kiirettä. Juhannuspojan kanssa rupesin vastoin luulojani nukkumaan perhepedissä melkein heti, se tuntuu yöimetysten kannalta helpoimmalta ja on muutenkin hyvin ihanaa. Siitäkään ei ole kiire pois, vaikka tiedänkin jo, että vierustoveriin tottunutta lasta on vaikeaa totuttaa nukkumaan yksin, olen valmis näkemään sen vaivan - sitten joskus. Nyt nukutaan viekussa.

On hassua ja haikeaa tajuta, ettei kaksivuotias kaipaa enää samalla lailla läheisyyttä kuin pienempänä. Sillä on jo monta taaperomaista toimitusta ja puuhaa, kavereita ja tapahtumia koettavana. Se koettelee rajojaan juoksemalla aika kauas äidistä ja riehaantumalla nauramaan kun sitä kielletään. Sitten se teputtaakin takaisin helmoihin. Mutta näin muistelemalla vasta tajuaa, millaista muutosta taaperon mieli käy jatkuvasti läpi: vielä viime jouluna Lipsin ollessa vähän vajaa puolitoistavuotias, se halusi olla sukujoulussa käytännössä jatkuvasti jonkun sylissä, mieluiten sukulaismiehen, joka muistuttaa aika paljon Lipsin tuffaa (isoisä satakuntalaisittain). Enää tuollaista sylittelyä ei tapahdu kuin hetkittäin. Toivon silti, että perheessämme säilyisi aina halimis- ja pussaamiskulttuuri vahvana sekä lasten että aikuisten välillä. Omassa lapsuudenperheessäni läheisyyttä riitti paljon kun olin pieni, mutta ainakin isän kanssa kosketus loppui omaan teini-ikään eikä ole koskaan tullut takaisin. Pitää varmaan jo etukäteen varautua henkisesti siihen, että omat lapset alkavat jossain ikävaiheessa hylkiä haleja ja toisaalta yrittää parhaansa, ettei niin kävisi. Ettei halailussa ole mitään noloa, lässyä tai pervoa.

Itse toimin aikuisten kanssa aika ambivalentisti. Minulla on omat, fyysiset rajani mutta ne elävät vastaanottajan mukaan. On ihmisiä, joita en koskaan voisi kuvitella halaavani ja sitten taas ihmisiä, joita halaan joka kerta tavatessamme ja erotessamme ja ehkä myös kesken tapaamisen. Noin ylipäätään tuntuu, että kosketuskulttuuri on Suomessa muuttunut paljon vapaamielisemmäksi ja rennommaksi. En parikymppisenä halaillut ketään (paitsi poikaystävää) muuta kuin tosi kännissä, nyt sitä saattaa kapsahtaa kaulaan aika spontaanistikin. Toisaalta on vanhoja rakkaita ystäviä, joiden kanssa ei juuri koskaan halaa, mutta silti kokee heidät läheisiksi. Halaamis-orientoituneet ihmiset ovat silti kyllä ihania ja jotenkin lumoavia, koska en ehkä itse ole kuitenkaan niin herkkä halaamaan että huomaan usein odottavani toisen tekemää aloitetta. Esimerkiksi blogiskeneen tutustuessani tuossa nollaluvun loppuvuosina olin kerrassaan vaikuttunut siitä, miten moni halasi jo yhden tapaamisen jälkeen. Tykkään kyllä tästä nykyisestä, vapaamielisestä ja jäykistelemättömästä kulttuurista tosi paljon (pidin juuri tässä, kirjoittamisen ohessa miehelleni innostuneen monologin siitä, miten mahtava keksintö sosiaalinen media on - sain ystävältä Jyväskylästä postitse liput Kirjamessuille ja suunnittelin, mitä lähetän kiitokseksi) kaikissa mahdollisissa konteksteissa. Sen sijaan mitään keski-eurooppalaista poskipusukulttuuria en kaipaa, en osaisi sellaista kevyttä sievistelyä jossa ei ole mitään syvyyttä. Halaaminen on sentään aika intiimiä. Kaikkein hämmentävintä ja hienointa on halata sellaisen ihmisen kanssa, jolla on vahvat omat rajat ja joka suhtautuu ulkomaailmaan hyvinkin varautuneesti. Minulla on parikin tällaista miespuolista sukulaista ja koen ne muutamat vaihdetut halaukset erityisen merkityksellisiksi.

Tietysti on olemassa myös nihkeitä ja ei-toivottuja kosketuksia. Joistain miehistä tulee erityisesti kännissä varsinaisia hypylöijiä ja iholletunkijoita ja niistä tulee pysyteltyä selkeästi kauempana. Ylipäätään hyvin lähelletuleva keskustelu, kädestä pitäminen ja taputukset pitää tehdä aivan tietyllä tapaa, etteivät ne tunnu kiusaannuttavilta tai alentuvilta. Hoiva-alalla, josta tiedän melko vähän mutta koko ajan enemmän kun alkaa olla kokemusta päivähoidosta, kosketus on osa työtä. Sitä on jännittävä kuvitella, että tuleeko kosketuksesta mekaanista vai säilyykö esimerkiksi lasten kanssa työskentelevillä eleissään aito hellyys? Juhannuspojan synnytyksen hoitanut (tai minähän sen hoidin, ehhehhee) kätilö oli tässä kosketusasiassakin aivan uskomattoman ihana: hän onnitteli minua synnytyksen jälkeen oikein kunnon rutistuksella ja kävi vielä katsomassa Juhannuspoikaa ja minua jälkikäteen vastasyntyneiden valvontaosastolla ja silitti kättäni ohimennen lohduksi. Se oli ihana kosketus, se.

Nyt pitää lopettaa, koska taaperoa raapaisi kissa ja vaikka naarmu onkin lähes näkymätön, tarvitsee taapero muumilaastarin ja erityisen paljon halauksia.

Puhu imetyksestä

Nyt on imetysviikko. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa omista imetyksistäni. Kummankin imetykseni alkutaivalta leimasi hankaluus: Lipsin kohdalla maito ei noussut ajoissa ja imetysote oli ihan poskellaan ja jouduimme puljaamaan rintakumin kanssa kolme kuukautta. Näin jälkikäteen ajatellen olen tajunnut, että juuri rintakumi heikensi maidontuloani sen verran, että Lipsin paino nousi hitaasti ja jouduimme antamaan hänelle lisämaitoa pullosta. Lisämaidottelu oli monella tapaa kivakin juttu: ymmärrys pullosta imemisestä säilyi ja hysteerinen esikoisvauvan äiti sai nukkua yhtenäisiä unia aamulla, kun isä pullotti vauvan. Tämä isän osallisuus on mielestäni yksi tärkeä, suotta vähätelty seikka joka puoltaa osittaisimetystä. Pullottelun sujuessa saatoin käydä uimassa ja rakukurssilla eikä vauvan ruokinnasta syntynyt paniikkia. Minun oli nimittäin pitkään vaikea luottaa siihen, että pystyn tosiaan omalla maidollani ruokkimaan vauvan. Ostin sähkökäyttöisen rintapumpun todettuani, ettei käsikäyttöinen toiminut. Sitä ennen ehdin soitella Folkhälsaniin ja kysellä sairaalapumppua vuokralle, mutta se meni tosi hankalaksi. No, kun siinä kolmen-neljän kuukauden iässä pääsimme eroon rintakumista, muuttui imetys auvoisaksi. Julki-imetys oli helppoa (kunnes Lipsi alkoi kiinnostua ympäristöstään enemmän) ja yösyötöt hoituivat helposti. Siirryimme perhepetiin kun Lipsi oli suunnilleen seitsenkuinen: siinä vaiheessa hän tuntui kyllin jäntevältä ja reippaalta, etten mitenkään voisi vaikka epähuomiossa nukahtaa sen päälle (tällaista pelkoa minulla ei kakkosen kanssa enää ole). Vaikka imetys alussa takkuilikin, säästyin täysin kaikilta rintatulehduksilta, tiehyttukoksilta tai arpisilta nänneiltä, varsinaista kipua en juurikaan kokenut. Jatkoin imetystä Lipsin kanssa suunnilleen tasan vuoden ikään siten, että pari viimeistä kuukautta mentiin pelkillä yösyötöillä. Imetyksen lopettaminen ei olisi voinut sujua paremmin, tuntui että teimme sen täydessä yhteisymmärryksessä. Lipsi ei enää jaksanut keskittyä päivätissittelyyn ja minä halusin jo libidoni ja hedelmällisyyteni takaisin (olihan suunnitelmissa ruveta aika pian uusiin vauvantekohommiin ja sitä ennen halusin elää läpi muutamat kuukautiset - kuulostanee hullulta mutta ehkäisypoliittisten syiden takia minulla ei ole ollut menkkoja melkein kymmeneen vuoteen). Huomasin imetystä vähentäessä kummallisen mielialadyykkauksen, olin muutaman viikon tosi itkuinen ja herkillä, ihan kuin jossain venytetyssä pemssissä. Tämä on vissiinkin yksilöllistä, ystävä taas sanoi että hänellä pää ja mieli kirkastuivat kun imetys loppui.

Juhannuspojan kanssa imetyshaasteet piilivätkin muualla. Raskausaikana rinnat olivat tosi arat koko ajan ja pidin sitä hyvänä merkkinä. Edellisen imetyksen lopettamisesta oli alle vuosi, joten ajattelin että tisseillä on vielä muistissa vanha meininki. Kun poika syntyikin äkkiarvaamatta viisi viikkoa etuajassa, ei hän tietenkään jaksanut syödä tissistä eikä ihan aluksi edes pullosta. Ensimmäiset puolitoista vuorokautta ruoka meni nenä-mahaletkun kautta ja sisälsi luovutettua äidinmaitoa, johon tirautettiin omat vaatimattomat ternimaitotippani. Lypsin sairaalassa ahkerasti, koska mitään muutakaan tekemistä ei oikein ollut ja tällä kertaa uskoin ihan eri tavalla siihen, että maito tosiaan nousee. No, nousihan se, ja paljon nopeammin tällä kertaa varmaankin siitä ahkerasta pumppauksesta johtuen. Rinnat olivat ihan yhtä kipeät, kuin tulikuumat jättimäiset tiiliskivet ja ehdin taas ihmetellä, että tällaistako se tulee olemaan ja vauva nyt ei ainakaan saa otetta tällaisesta kivikovasta pallosta. Tietysti kipu laukesi siihen kun maito alkoi tosissaan herua ja sitten sitä tulikin hyvin pumpulle. Vauvaa syötettiin pari ekaa viikkoa pienestä ja kapeatuttisesta sairaalan "kertakäyttö"pullosta, jollaisen vohkin kotiinkin, kun pelkäsin ettei vauva osaa juoda muunlaisesta tutista. Imetystä kehoitettiin harjoittelemaan mutta ei liikaa, ettei vauva väsähtäisi totaalisesti. Kotona lypsin siis joku kuusi-kahdeksan kertaa päivässä (ihmeen hyvin sen jaksoi, muistan olleeni aika aurinkoinen vaikka tuosta olisi voinut repiä kauheat angstit) ja merkkasin määrät ylös. Juhannuspojan paino nousi koko ajan hyvin ja vähitellen imuote alkoi sujua. Voi sitä tunnetta! Kun istuin nojatuolissa imettämässä, vauva imetystyynyllä lupsuttamassa, tuntuivat velatkin saatavilta ja kaikki onnelliselta, helpolta ja sujuvalta. Imetyshormonien ja onnistumisen yhdistelmä oli jotain niin huumaavan ihanaa, etten sitä varmaan ikinä unohda.

Nyt imetys on jatkunut sujuvana jo neljä kuukautta. Juhannuspoika saa satunnaisesti lisämaitoa, mutta luotan aika hyvin omaan tuotantooni. Hänellä on ennenaikaisuudesta johtuen lievää anemian poikasta, tai oikeastaan arvot ovat viitearvojen sisällä mutta hieman alarajalla. Tähän määrättiin pieni määrä lisärautaa, mutta neuvolalääkäri piti rautalääkettä turhana ja ehdotti sen sijaan kiinteiden aloittamista. Olemme pohtineet jonkinlaista kompromissia, että antaisimme rautaa joka toinen päivä ja aloittaisimme maistelun pikkuhiljaa. Rauta aiheuttaa vatsanväänteitä, joten siksikin välttäisimme sitä mieluusti.

Olen ajatellut jatkaa imettämistä niin kauan kuin se hyvältä kummastakin tuntuu. En siis suhtaudu ajatukseen taaperoimetyksestäkään mitenkään vieroksuen. Imetyksen pahin sivuoire, libidon lamaantuminen korjaantuu kokemukseni mukaan pikku hiljaa, kun imetys luontevasti vähenee. Eikä se asia huoleta nyt lainkaan, kun tiedän kokemuksesta, että asiat kyllä korjaantuvat. En olisi etukäteen uskonut rakastuvani imetykseen näin paljoa ja olen onnellinen että saan siitä niin paljon iloa ja läheisyyden tunnetta. Ehkäpä on niin, että kun kummallakin imetyskerralla on joutunut näkemään aika paljon vaivaa, että asiat sujuisivat, asiasta osaa iloita aivan erityisesti!

Välähdyksiä menneestä

Olimme toissa viikonloppuna sienessä perheen kanssa. En ole juurikaan sienestystä harrastanut: lapsuudenperhe ei ollut kovin innostunut luonnossa retkeilystä, muutaman kerran äiti masinoi velvollisuudentuntoisesti meidät sienimetsään, jossa minä keskityin pelkäämään isoja, mädän näköisiä tatteja ja kinuamaan eväitä. En muista meidän poimineen marjojakaan koskaan, äiti ei ollut mikään kodin hengetär ja monet pakastus- ja mehustusoperaatiot (joista jälkimmäinen loppui kun alettiin väittää että alumiini aiheuttaa alzheimerin tautia - äiti on aina ollut kauniisti sanottuna valveutunut kansalainen) suoritettiin nekin jonkinlaisen sosiaalisen pakon sanelemana. Olenkin yllättänyt vanhempani olemalla sekä viljely- ja säilömisintoinen että ihan kohtuullisen hyvä kokki. Luonnosta samoilemisesta en tosin vieläkään saa itse mitään rajattomia kicksejä, tai siis saan, jos luonto on kävely- tai ratikkamatkan päässä eikä siellä ole kovin paljoa hyttysiä tai esimerkiksi niitä limaisia sieniä. Siirtolamökkeily sopii minulle tästäkin syystä hyvin: pidän pienestä, jossain määrin hallitusta ja helposti saavutettavasta luontoelämyksestä, samoilun jätän muille. Tässä taannoin vähän hihitytti kun mietin, josko ilmoittaisimme Lipsin sellaiseen metsämörri-tarhaan, jossa vaelletaan luonnossa ja saadaan voimaa metsästä. Olisipa sitten huvittavaa kun mukula kinuaisi urbaaneja vanhempiaan metsäretkille joka ainoa sunnuntai ja pitäisi vaihtaa kirppisreissut ja pitkät lattet kumppareihin ja teknisiin alusvaatteisiin. No joo.

Joka tapauksessa, sienimetsä sijaitsi suvun mökillä Kirkkonummella. Saalis oli hätkähdyttävä: suppilovahveroa tunki joka mättäästä, kanttarellejakin oli hyvin ja tateilla olisi saanut laina-auton takakontin täyteen. Aika-, taapero- ja vauvapoliittisista syistä poiminta-aika jäi lyhyeksi, mutta saimme silti saalista kuivattavaksi asti. Oli kummallista olla Kirkkonummen mökillä. Viimeksi olin siellä yli kaksi vuotta sitten, Lipsi mahassa, kaivamassa metsästä muutamaa saniaista siirtolamökin pihaa koristamaan. Sitä ennen reissuja oli useammin, ennen siirtolamökin hankkimista useitakin vuodessa, myöhemminkin aina juhannuksena. Ison porukan juhannuspippalot mökillä olivat oleellinen osa nuoruuttani, viimeinen sellainen pidettiin kun olin 30. Muistan kirjoittaneenikin viimeisestä kaverijuhannuksesta tunnepitoisen tekstin, tiesin jo silloin melko varmasti, että viimeistä viedään, että jos hyvin käy, olenkin seuraavana kesänä varmaankin raskaana. Ja hyvinhän se sitten kävi. Oi niitä aikoja! Takaisin en niitä haluaisi, eikä niitä ole varsinaisesti edes ikävä, mutta tuntuu lämpimältä muistella huolettoman hulinaisia päiviä, mökille raahittuja punaviinitönkkiä, soijamakkaroita, sadevarusteita ja aina ehdottoman pakollista kitaraa. Laulun luikkausta aamuun asti, humalaisia tilityksiä, outoja luonnonilmiöitä kuten kiiltomato. Sitä kummallista alkoholin siivittämää herkkämielisyyttä ja avosydämisyyttä, tunnecomboa jota ei enää samalla tavalla tavoita. Viimeisenä juhannuksena muistan meidän ajaneen Lumiksen kanssa Kirkkonummen juna-asemalle ja sitten takaisin ihanissa keskikesän maisemissa. Eksyimme ehkä kerran tai pari, pittoreski kulttuurimaisema kumpuili ympärillämme, kukat kukkivat ja juttelimme kaikkea mitä mieleen ikinä juolahti.

Samalla sienireissulla koin toisenkin menneisyystripin. Haimme nimittäin menomatkalla ystävän pihalta Viherlaaksosta Lipsille polkupyörän ja reteät 70-luvun nukenvaunut. Ystävä muutti maalle, pääsi vihdoin oikeaan sielunmaisemaansa pois Espoosta (ei nyt ole tarkoitus bashata Espoota sinällään vaan tuoda esiin laajemmin se seikka, miten meillä kaikilla on oma sielunmaisemamme, minulla se on urbaani ja tällä ystävällä maaseutu). Ystävällä on suunnilleen Lipsin ikäinen taapero ja kaksi vanhempaa lasta ja hakureissullamme muistin ensimmäisen pidemmän vaunureissuni, katsomaan tämän ystävän vastasyntynyttä vauvaa. Reissullamme oli toinenkin motiivi, menin ostamaan kätkythälytintä, jonka jälleenmyyjä sattui myös asumaan Viherlaaksossa. Lipsi oli kolmikuinen, saman ikäinen kuin Juhannuspoika nyt. Reissu jännitti minua, koska luvassa oli harhailua pariinkin eri osoitteeseen. Eniten kai pelkäsin, että mitä jos vauva alkaakin kesken kaiken itkeä ja sitten minun pitää yrittää imettää rintakumin kanssa tai antaa pulloa. Satoikin pikkuisen, eikä jälleenmyyjän kotiin ollut helppoa löytää. Kun lopulta, sateisen harhailun jälkeen saavuin ystävän ja tämän miehen ja vauvan kotiin, olin helpotuksesta lötkö. Kotimatka bussissa oli jo vähän liikaa vaikka Lipsi nukkui senkin ajan tyytyväisenä. Muistan soittaneeni L:lle Helsingin rautatieasemalta ja käskeneeni tulla Karhupuistoon vastaan, koska nyt meni kuppi nurin ja itkettää, byää. Nykyään en edes oikein tavoita, mikä tuossa reissaamisessa niin jännitti, pahin mitä olisi voinut tapahtua, olisi varmaan ollut, että Lipsi olisi alkanut huutaa. Muistelenkin usein hellyydellä sitä kahden vuoden takaista esikoisvauvan äitiä, joka olin. Etenkin sellaisissa tilanteissa kuin viime maanantaina, jolloin luotsasin tuplarattaat bussiin, vauva alkoi huutaa, kaivoin sen imetettäväksi, Lipsi rähisi ja kitisi ja renkutti itseään rattaissa ja sitten bussiin tulikin toiset lastenvaunut. Siinä kyllä zen-pisteet ropisivat päälleni ja kärsivällisyyden sädekehä kiillottui, en edes muistaakseni kiroillut, ainakaan ääneen.

Perjantaisia mietteitä

Oletteko muuten huomanneet, että vaikka on teknisesti turvallisempaa kirjoittaa bloggaukset jollekin ei-nettipohjaiselle alustalle kuten oman koneen tekstinkäsittelyohjelmaan, tuntuu bloggauksen aloittaminen Texturissa tai Open Officessa jotenkin omituiselta ja epäinspiroivalta? Olen alkanut bloggerin ja netin pottuilun seurauksena tehdä siten, että kirjoitan tekstini varmuuden vuoksi ensin muualle, koska vihaan sitä kun pitkä ja polveileva kommentti katoaa hukan persiiseen jonkun errorin takia. Mutta outoa tämä on, vaan jatkan silti, ettei blogitauko veny entisestään.

Lipsi aloitti naapuritalossa osa-aikaisen tarhan ja tähän asti on mennyt mukavasti. Äidille homma on ollut taas vaihteeksi vaikeampaa, turvallisuusasiat pelottavat ja tietysti ajatus itkevästä pienestä tekee olon surkeaksi. Vaikka eipä se siellä ole juuri itkeskellyt. Tarha on varsin monikulttuurinen ja olen huomannut että sen asian sisäistäminen ei olekaan ollut minulle ihan helppoa. Olen kuitenkin yrittänyt olla armelias omalle uutus-ahdistukselleni koska tiedän, että kohdallani ei taatusti ole kyse rasismista (rasisminvastaisuus on yksi tärkeimpiä arvomaailmani kulmakiviä) vaan hämmennyksestä kulttuurien kohtaamisen edessä, ja että me kolmekymppiset emme ole samalla tavalla olleet tekemisissä monikulttuurisuuden kanssa kuten lapsemme tulevat olemaan. Feministinä pikkutyttöjen päähuivit hiertävät, samoin se, että joku vanhempi oli vaatinut etteivät tytöt ja pojat kulje tarhassa parijonossa. Onneksi tarhan henkilökunta oli yksiselitteisen jämäkkää ja ilmoitti enempiä nöyristelemättä, että meillä Suomessa tytöt ja pojat ovat tasavertaisia eikä sukupuolia erotella tai eristetä (paitsi että erotellaan, tarha on täynnä vaaleanpunainen ja vaaleansininen potta -tyyppisiä ratkaisuja, mikä sekin hiertää minua hetkittäin, ääh, olempas hankala ämmä).

Sinällään uskon tarhan tekevän Lipsille hirveän hyvää. Kun hoitopäivät kestävät viisi tuntia ja hoitoa on kolmena päivänä viikossa, päästään mielestäni hyvään kompromissiin kotihoidon ja tarhahoidon välillä. Pyöritellessäni noita hoitokuvioita ja seuratessani, millaisin eri tavoin ystäväpiiri on ratkaissut taaperon hoidon kun talossa on uusi vauva, olen miettinyt taas kerran näitä äitien syyllistämis- ja syyllisyysjuttuja ja "riittävän hyvää vanhemmuutta" josta perhevalmennuksessa aikoinaan puhuttiin. Ajatuksia ruokki Project Maman kommenttilaatikossa roihahtanut julma ja empatiakyvytön ryöppy rintareppua käyttävien niskoille. Noissa keskusteluissa on jotain perin epähedelmällistä: jos ja kun vaikkapa kantoliinaa käyttävällä on argumenteissaan pointti, mutta hän esittää sen muita ratkaisuja haukkuen ja omaansa muiden yläpuolelle korottaen, syntyy kaikissa ei-niin-entusiastisissa äideissä automattisesti puolustusreaktio ja sitä mukaa kriittisyys vaikkapa juuri sitä kantoliinan käyttöä kohtaan. Huomasin itsekin kommentoivani, että meillä käytettiin rintareppua koko vauvavuosi ja hyvin meni. Samalla huomasin kuitenkin ahdistuvani, kun joku fysioterapeutiksi itseään tituleeraava sanoi, että liian aikainen rintarepun käyttö voi hidastaa jopa puheen kehitystä. Ja koska Lipsi on vasta hiljattain alkanut puhua lauseita ja puhuu edelleen hyvinkin epäselvästi, aloin tietysti miettiä, että jaahans, olen siis pilannut lapsen puheen pitämällä sitä repussa. Ja vielä stressannutkin sen, lapsen iloisuus ja naureskelu repussa olikin varmaan jotain stressireaktiota. Alennuin kysymään tästä jopa neuvolassa (vaikka olen päättänyt etten koskaan kysy neuvolassa mitään, koska ei siellä saa mihinkään kunnollista vastausta vaan jotain ympäripyöreää löpinää) ja siellä sanottiin, että rintareppua ja sitteriä voi käyttää, kunhan varioi tarpeeksi, ettei lapsi asu kummassakaan. Juhannuspoika näyttää viihtyvän sitterissä tosi hyvin, mutta meillä tulee myös liinailtua aika paljon ihan välttämättömyyden pakosta. Esimerkiksi kauppareissuilla, Lipsin istuessa ostoskärryissä kantoliina on vauvalle ihan ehdoton, ja tarhareissuilla ja muilla pienillä visiiteillä. Suostuin opettelemaan kantoliinan käytön nyt kun muut vauvakäytänteet ovat jo tuttuja, mutta ei tuo liinailu ihan autuaaksi tee, tai sitten en osaa sitoa liinaa ihan niin hyvin kun pitäisi, koska joudun tukemaan vauvan päätä kuitenkin. No, kohta se on kyllin iso muuhunkin kuin siihen kehtosidontaan.

Mutta siis, tästä sekavasta univelkaisesta jorinasta (pohdin tässä parhaillaan, käytänkö Liljan tarha-ajan siivoamiseen vai vauvan kanssa nukkumiseen) jos kaivaa sen punaisen langan, minua siis ärsyttää se, miten äidit asetetaan herkästi erilaisiin poteroihin. Ja miten helppo on reagoida äkäisen puolustautuvasti kaikkeen. Tästä yksi hyvä esimerkki on kestovaipat: me osakestoilemme, nyt se on ollut vähemmällä kaiken hässäkän takia. Tarkoitus on kuitenkin lisätä kestoilua ihan mukavuussyistäkin: kaksi lasta tuottaa niin paljon vaippoja, että niitä saa olla jatkuvasti kantamassa roskikseen. Olen kestoilutaipaleen aikana kuullut parikin kertaa vähän nolostelevia selityksiä äideiltä, miksi heiltä ei kestoilu onnistu. Ja sitten olen huomannut vähätteleväni meidän kestoilumääriä eli ikäänkuin peesannut tätä äitiä korostamalla omaa epätäydellisyyttäni. Kilttiä ja solidaarista ja perin naisellista, mutta jotenkin falskiakin. Minulle ei tarvitse selitellä eikä anteeksipyydellä kertakäyttövaippailua, en oikeasti paheksu muiden ratkaisuja. Katson olevani aivan liian laiska ja keskinkertainen asettumaan kenenkään yläpuolelle, meillä esimerkiksi kaksivuotias juo edelleen tuttipulloa koska en ole jaksanut tapella asian kanssa. Samaan aikaan katson kuitenkin oikeudekseni olla ylpeä siitä, että joissain asioissa jaksan panostaa. Taistelin keskosena syntyneen Juhannuspojan imetyksen onnistumaan suostumatta edes ajattelemaan vaihtoehtoa ettei se onnistuisi. Mutta tämänkin tein tavallaan itsekkäistäkin lähtökohdista: imetys on minulle tärkeää ja ihanaa ja olisin luultavasti saanut ainakin jonkinlaisen masennuksen jos se olisi onnistunut. Tämän ääneen toteaminen ei ole syyllistämistä niitä kohtaan, joille imetys ei onnistu tai jotka lopettavat sen nopeasti. Imetys on itselleni tärkeä kulmakivi vauva-ajassa mutta en todellakaan odota sitä muilta. Enkä sitäpaitsi edes totaali-täysimetä, vietän huomispäivän rakukeramiikkakurssilla ja Juhannuspoika nauttii Nannia.

Mutta jännää on, miten herkästi me äidit koemme muiden ratkaisut omia ratkaisujamme kritisoiviksi. Kun kerroin ystävälleni toisesta ystävästä, joka ei anna lapselleen sokeria, ystävän ensimmäinen reaktio oli jotenkin puolustautuva, kunnes sitten keskustelimme asian auki ja pohdimme, että oma lepsuilu ruoka-asioissa (itse olen ajoittain hävettävän lepsu, muistissa on vieläkin Lipsin huonoruokaisuus ja tuuletan aina jos sille kelpaa edes joku suuhunpantava) aiheuttaa jonkinlaista pohjavireenä kulkevaa syyllisyyttä joka pulpahtaa pintaan kun tapaa äidin, joka on ravitsemusasioissa tiukempi ja johdonmukaisempi. Itselleni selittelyn paikka on juurikin tuo tuttipullo, Lipsi on siitä samalla tapaa riippuvainen kuin jotkut lapset tutista. Olemme saaneet yömaidot jo aikaa sitten pois, mutta vettä menee edelleen ja juuri tuttipullosta. Lipsi myös pyytää pahaan mieleensä usein "nanoa" ja menee oma-alotteisesti hakemaan kauramaidon jääkaapista ja silkkaa väsymystäni annan sen kuljeskella kotona pullon kanssa, vaikka se sotii kaikkia ravitsemussääntöjä vastaan. Aina väliin, reippaina päivinä torhistaudun, mutta aamuina jolloin takki on hukassa, vauva huutaa ja kissa häiriköi, on vaan helpointa tukkia esikoisen suu pullolla ja Muumeilla. Audiovisuaalisen viihteen määrästäkin olen ehtinyt tuntea vähän huonoa omatuntoa: meillä ei edelleenkään ole televisiota koska en osaa virittää sitä uuteen asuntoon (vaatisi esim seinän läpi poraamista, hyi) eikä teeveekriittinen aviokumppani ole kovin motivoitunut hommaan, mutta Yle Areena ja Youtube pursuavat lastenohjelmia, joita näytänkin joskus Lipsille repeatilla. Ei siinä mitään, mutta rajat tässäkin asiassa pitäisi osata jämäkämmin vetää.

Jospa nyt tormistuisin siivoamaan ja ennen kaikkea perkaamaan yrtit ja kuivaamaan ne. Pikkumökiltä tuli hurjat vihdat minttuja ja lipstikkaa sekä salviaa, lippiaa, ananassalviaa ja oreganoakin kiitettävästi. Pitäisi vaan reipastua, huoh. Olisipa kätevää elää 50-luvulla jolloin kotirouville määrättiin spiidiä laihdutuslääkkeeksi. Tulisi puhdasta ja sievää kotona tehokkaasti ja samalla katoaisi raskauden jälkeinen ällö yläpömppis. No, ehkä pidättäydyn espressossa, sain vihdoin neljän vuoden kaasuhellaelon jälkeen uuden mutteripannun (kaasuhellalla on ihan perseestä keittää kahvia) ja suhauttelen sillä vipisyttävän vahvoja kofeiiniannoksia itselleni.

Sillsallad utan sill

Tein yhdessä työssäni ruokamainontaa ja eräässä viikkoilmoituksessa oli ruotsinnettu rosolli muotoon "sillsallad utan sill". Naurujen jälkeen saimme pöntön käännöksen tingittyä rosolliksi, mutta kyseinen nimihirviö jäi mielessäni kuvaamaan sellaista sekamelska-ajatusvyöryä ilman punaista lankaa. Ja sitä on tässä postauksessa luvassa, kahden pienokaisen sekä uuden kodin kanssa säätäminen tekee ajankäytöstä siinä määrin pomppelehtivaa, ettei mitään kovin koherenttia tekstiä saa aikaan. Ja koska kirjoittamattomuudesta tulee helposti itseään kasvattava vuori, päätänkin listailla tähän viime aikojen meininkejä siinä järjestyksessä kun ne mieleen tulevat.

1) Vauva on herttainen ja päästelee mörähteleviä ääniä ja tykkää syömisestä. Imetys luistaa, mistä olen oikeasti aika hemmetin ylpeä. Pieniviikkoisena syntyneen ensimmäiset ateriat menivät nenä-mahaletkun kautta ja sen jälkeen se sai äidinmaitoa (ensin luovutettua, sitten omaani) pienestä pullosta. Kotona lypsin ahkerasti (Lipsi alkoi kutsua lypsykonetta "mehmäksi") ja maidontuotantoni alkoi vastata kysyntää. Rintakumia emme tarvinneet missään vaiheessa, mutta pullottelemme silloin tällöin lähinnä oman mielenrauhani takia sekä myös siksi, etten halua vauvan unohtavan pullo-otetta. En halua enkä jaksa olla täysin sidottuna kotiin seuraavaa puolta vuotta vaan minun on ihan pakko päästä esimerkiksi vesipilatekseen ja joskus vähän hippaamaan. Jonkun mielestä varmaan ihan kauheen hirveetä, mutta meille tämä toimii näin. Mutta joo, vauva syö usein ja paljon ja imetys tuntuu hyvin rennolta ja luonnolliselta. Huippua.

2) Uusi koti on ihana, viihtyisä, tilava ja kaunis. On mahtavaa kun vaipparuljanssin voi hoitaa kylppärissä eikä keittiössä, kuten Kallion kodissa. On mahtavaa kun on parveke ja ikkunat kolmeen suuntaan. Uusi asuinalue ahdistaa ajoittain, jotkut talot ovat suorastaan koomisen rumia eikä täällä ole yhtään samalla tavalla palveluita eikä svengaavaa kaupunkifiilistä. No, sitä fiilistä ei ole missään suurimman osan aikaa vuodesta ja kesällä on helppo nasauttaa ratikalla lähikaupunginosiin. Tai kävellä oikeastaan minne vaan.

3) Lipsi on ottanut tulokkaan vastaan hyvin. Päikkärihäiriöintiä on ollut, mutta luulen sen johtuvan enemmän muutosta. Lipsi hokee "vauva ikkee" ja "vauva peitto" ja peittelee vauvaa harsoilla sekä silittää sitä. Silitys saattaa lipsahtaa tarmokkaaksi taputteluksi, mutta kieltoa uskotaan heti. En silti uskalla jättää noita kahden hetkeksikään, pyörillä kulkeva vaavisänky on vähän turhan houkutteleva työnneltävä. Olen silti hämmentynyt siitä, kuinka vähän mustasukkaisuutta on ilmassa.

4) Olen lähes päivittäin aivan onnesta soikeana, etten ole raskaana! Viimeksi eilen Prismassa valkkasin ensimmäisen vastaantulevan evässämpylän miettimättä listerioosia tai mitään, punaviiniä voi tissutella ja kahden lapsen vaunut voi nostaa bussiin huoleti pelkäämättä istukan irtoamista. Omaa kehoaan voi käyttää eri tavalla, vanhat hameet mahtuvat päälle ilman kuminauhaviritelmiä eikä koko olemus huuda raskaana oloa. On samaan aikaan haikeaa ja ihanaa ajatella, että omat raskaudet olivat nyt tässä. Pistin hormonikierukan tilaukseen, en tykkää pelailla tai leikkiä raskautumisoptiolla vaikka tiedänkin vanhastaan, että hedelmällisyyteni tulee olemaan (libidon ohella) ihan nollissa seuraavan vuoden ajan.

5) Pelkästään vauvan kanssa liikkuminen käy luksuksesta, kun on tottunut säätämään vahvatahtoisen taaperon kanssa. Olemme käyneet viikon välein Naketin ennenaikaisuuteen liittyvissä verikokeissa Kalliossa ja voi että, miten hauskaa on reissata minivaunuilla nukkuvan pikkuvauvan kanssa ja pysähtyä Rytmiin lounaalle tai kahville tai mennä vaikka Hakaniemen torille valitsemaan kukkia kaikessa rauhassa. Kohta tämä luksus kyllä loppuu kun L menee töihin. Lipsi tulee menemään osa-aikaisesti tarhaan syyskuussa, mutten vielä liikaa liputtele sen asian puolesta, koska tarha on uusi enkä mitenkään lähtökohtaisesti luota siihen, että tarha olisi hyvä. Lipsihän on tottunut tarhailija, mutta oletan asian johtuneen osin siitä, että edellisessä tarhassa oli niin mukavia hoitajia. Jos tarha ei toimi, mietimme systeemit uudelleen, jonkinlaisessa osa-aikahoidossa Lipsi tulee kuitenkin jatkamaan.

6) Olen ollut kerran jo viihteellä, join viiniä ja nautin sydämeni kyllyydestä, nauroin ja höpötin oikein varastoon. Meillä oli tarkoitus pitää tyttöjen ilta ollessani vielä raskaana (illan teema olikin "taaperoilta pääsy kielletty mutta sikiöt ovat tervetulleita") ja vaikka ehdinkin itse synnyttää, joukossa oli kuin olikin yksi tervetullut sikiö. Riemuitsimme uutiselle fresitalla skoolaten (paitsi se raskaana oleva), olen aina ihan onnesta soikea muiden raskauksien suhteen, vaikka omissa olen aina ollut pitkään hyvin varovainen ja varjeleva. Vauvoja näyttää muutenkin olevan nyt tilauksessa siellä sun täällä... Vauvakin on viety kotibileisiin, eräs ystävä muuttaa ulkomaille ja lähdin hänen hippoihinsa Naketti kantoliinassa ja koin kerrassaan voimauttavia onnistumiselämyksiä vauvan tuhistessa rauhallisena ja intoutuessa vasta kotimatkalla vaatimaan ruokaa. Imetin ratikassa, sekin oli aivan ennenkuulumattoman helppoa ja kasvatti pärjäämis-itseluottamustani huomattavasti.

7) Se pärjäämis-itseluottamus tulee olemaan seuraavina viikkoina koetuksella. L lähtee töihin ja minä jään useaksi viikoksi (ennen tarhan alkua) kahden pienen lapsen kanssa yksin. Jännittää kyllä, Lipsi on haastavassa iässä ja vauva söisi mieluiten koko ajan. Toivon, etten ratkaise hommaa menemällä aivan matalimmasta kohtaa aitaa, etten esimerkiksi näytä Lipsille repeatilla Barbapapoja ja syötä sille pelkkiä kaurakeksejä...

Neljä vuotta Kalliossa

Alun perin oli tarkoitus, että tulisimme vauvan kanssa heinäkuun lopussa sairaalasta uuteen kotiimme siniparvekkeiseen kerrostaloon. Mutta koska Juhannuspoika tuli etuajassa, hänestä tulikin kalliolaisvauva. Asumme täällä rakkaassa kaksiossamme nyt viimeisiä päiviä. Koti muuttui ensin pesäksi: sairaala-aikanamme L vei olohuoneen sohvaryhmän omavarastoon ja osti tilalle yhden hengen sängyn ja siirsi Lipsin sängyn olkkariin. Meillä oli kaksi hämärävaloista, lämmintä makuuhuonetta joista toisessa nukuimme vauvan kanssa ja toisessa nukkuivat L ja Lipsi. Väliaikaisjärjestely oli jotenkin aivan hurmaava, kun kaikki on muutenkin pikkuvauva-aikana vähän vaiheessa ja käymistilassa ja joka paikka täynnä pikkupyykkiä, oli rentouttavaa elää hetki pesäelämää ennen suuria muutoksia. Nyt koti on täynnä muuttolaatikoita, osa isoa kirjastoamme on jo pakattu punaisiin muovilootiin, vauvalle ja taaperolle on tehty survival kit yhteen isoon kassiin eikä seinillä ole enää montaakaan taulua.

Olen tämän heinäkuun aikana muistellut haikein mielin tässä asunnossa viettämäämme neljää vuotta. Muutimme tänne heinäkuussa 2007, vajaa kuukauden jälkeen häistämme. Olin pikkuisen vailla kolmekymppinen, elämäni ensimmäisessä oman alan täyspäiväisessä työpaikassa, onnellinen ja täynnä elämännälkää, viipotin joka viikonloppu bileissä ja baareissa ja keikoilla. En kaivannut hetkeäkään espoolaiskotiamme, joka oli ollut täysi väliaikaisratkaisu ja melko epäonnistunut kokeilu. Oli lumoavaa muuttaa takaisin kotikulmille, ihanaan ruutuikkunataloon jonka ikkunasta näkyi vanha kouluni ja kirjaston takaseinä. Ja koti oli ensimmäinen oikeasti oma, jonka saattoi tapetoida ja maalata oman halunsa mukaan. Tein pieneen vessaamme hienon kukkapuu-seinämaalauksen ja L askarteli leveisiin ikkunalautoihin mosaiikit. Nautin ratikan kolkkeesta ja siedin viikonloppuisin makkarin ikkunan alla kokoontuvia kännikaloja. Aurinko paistoi kivisille kaduille ja pihakuiluihin.

Ensimmäiset pari vuotta elimme vapaata ja hilpeää dinkkuelämää sisustaen kotia kahden aikuisen tarpeisiin, sitten elämä muuttui lapsiperheen arjeksi ja pian siihen päälle ryntäsi yli vuoden kestänyt julkisivuremontti. Aloin pikku hiljaa turhautua kotimme puutteellisiin fasiliteetteihin, siihen että vauvan kakkapylly pestiin keittiössä samassa paikassa kuin salaatit ja tomaatit, ettei vessassa ollut käsisuihkua ja että hissiin piti survoutua vaunujen kanssa rytyyttäen. Yhdistelmänä äitiysloma ja huputetut ikkunat plus superluminen talvi olivat omiaan tukemaan mökkihöperyyttä. Ehdin unohtaa, mitä ikkunasta näkyy ja totuin siihen, että tänne ryykäsi vähän väliä huomioliiviäijiä vaihtamaan ikkunoita. Kaikki oli vaiheessa ja käymistilassa, juuri kun vietin suuren osan aikaani kotona, lattiat piti peittää suojapahveilla ja viherkasvit tekivät hiljaista kuolemaa valon puutteessa. Ja viimeistään, kun tulin uudestaan raskaaksi, alkoi kypsyä päätös siitä, että meidän pitää lähteä hyvän sään aikana, etsiä koti johon mahtuu neljä ihmistä. Perusteellisten ja näin jälkikäteen ajatellen melko nopeiden etsintöjen jälkeen löysimmekin uuden kodin alueelta jolle en olisi voinut lapsettomana kuvitella muuttavani mutta joka on oikeastaan ihan loistava paikka: autoton, kanta-Helsinkiä, loistavien kulkuyhteyksien päässä ja lähellä muutamaa suosikkipaikkaani, kuten isoa uimahallia ja kasvitieteellistä puutarhaa. Ja onneksi saimme myös vanhan myytyä mukavalle pariskunnalle jotka selkeästi arvostavat tämän asunnon erityispiirteitä.

Vaikka kaikki onkin stressaamisen jälkeen käynyt aika sujuvasti, tuntuu kovin haikealta lähteä tästä kodista. Tämä 20-luvun korkeakattoinen ja omituisen muotoinen kotimme tulee olemaan se kaikkein kaunein ja tunnelmallisin koti, paikka jossa olen saanut tyydyttää kauneudenjanoani. Täällä kaikki on niin kaunista: peiliovet ja muotoillut ovenkahvat, lautalattiat ja natiseva veräjähissi. Talossamme on Helsingin boheemein kahvila ja ihana naapuriperhe, jolta lainasimme juuri sylillisen pieniä vauvanvaatteita. Ja Kallio on näinä neljänä vuotena muuttunut jatkuvasti yhä enemmän edukseen: ihmiset levittäytyvät kesäisin puistoihin ja pihoille muutenkin kuin vetämään päänsä täyteen, jänniä kivijalkapuoteja putkahtelee, katukirppiksiä järjestetään, Karhupuiston lippakiskalta saa sateenkaarifiiliksen ja reilun kaupan kahvia, kirjastossa on tapahtumia joka viikko, torilla orkesteri soittaa Uralin pihlajaa, joka paikassa on lapsia ja polkupyöriä.

Huomenna tänne tulee muutamia ystäviä ja sukulaisia auttamaan pakkaamisessa. Itse muuttoon varasimme muuttofirman jo ennen Juhannuspojan syntymää. Vaikka olenkin toipunut synnytyksestä niin hyvin, etten enää edes muistaisi synnyttäneeni ellei siitä olisi todisteena vauvaa ja maidolla täyttyviä rintoja, olen silti kovin helpottunut siitä, että roudauksen hoitavat ammatti-ihmiset. Neljän hengen kamojen pakkaamisessa ja purkamisessa kaiken muun multitaskaamisen ohella on aivan kylliksi haastetta. On suloista ja haikeaa ajatella, että huomenna tulevat ihmiset ovat niitä samoja jotka auttoivat meitä muutossa neljä vuotta sitten. Miten elämä onkaan muuttunut! Ja miten ihanaa on, että vaikka kaikki muuttuu aivan toiseksi, kulkee elämässä mukana rakkaita ja tärkeitä ihmisiä joiden kanssa jakaa monta muistoa tästäkin kodista.

Juhannustaika

Lyhyesti: Pieni poikanen päätti syntyä maailmaan viisi viikkoa etuajassa. Synnytys käynnistyi pelottavasti verenvuodolla ja oltiin jo hätäsektiosalissa, kunnes sitten huomattiin että vauvalla on kaikki hyvin ja päätettiin hänen antaa tulla ulos ihan omia teitään. Synnytys kesti kolme tuntia ja oli supernopeasta ja siten kivuliaasta avautumisvaiheesta huolimatta todella voimaannuttava kokemus: osasin ponnistaa vauvan hienosti ulos, tajusin vihdoin mitä "ylöspäin ponnistaminen" tarkoittaa. Ja sieltä se sitten putkahti, yhdeksän pisteen poika, runsaat kaksi ja puoli kiloa. Ennenaikaisuuden takia olimme sairaalassa viikon, sinivaloa annettiin useampaan otteeseen ja äidinmaito menee toistaiseksi pääosin pullosta (maitoa tulee hyvin, paremmin kuin Lipsin kanssa, näköjään superahkera pumppaus teki tehtävänsä, ja ehkä sekin että edellisen imetyksen loppumisesta on alle vuosi) mutta tissinkin päälle ymmärretään jo. Itse paranin synnytyksestä tyyliin parissa tunnissa, on kyllä aika eri asia pusertaa maailmaan tuollainen juhannuskeiju kuin nelikiloinen poski-ihminen. Kotiuduimme juuri, kohta lähden hakemaan vanhemman lapsen hoidosta ja sitten olemme koossa, kaikki neljä. Ällistyttävää ja ihanaa!

Tarkempaa raporttia seuraa sitten joskus, kun ehdin istahtaa koneelle oikein ajan kanssa.

Myötätunto ja torjunta

Myötätunnon osoittamisen ja vastanottamisen vaikeus on askarruttanut minua nyt monta päivää. Eilisen taidenäyttelyn jälkeen istuimme ystävän kanssa kahvilla ja pohdimme, miten surun kohdannutta ihmistä voi lähestyä? Hän oli jutellut ihmisen kanssa, jolle oli käynyt suunnilleen ne pahimmat jutut mitä voi tapahtua viimeisen vuoden aikana ja oli huomannut kävelevänsä todella varovasti toisen surun ympärillä. Olin itsekin pyöritellyt samaa juttua hieman pienemmässä ja arkisemmassa kontekstissa, parin tapahtuman valossa. Mies on kipeänä ja kun säälittelin häntä ääneen, hän tokaisi hiukan äkkinäisesti, että kyllä tässä pärjäillään. En pahastunut torjunnasta koska läheiselle ei tule loukkaannuttua noin pienistä jutuista ja tunnistin samalla reaktion itsestäni. Minua pisti viime sunnuntaina mökillä ampiainen peukaloon poimiessani yrttejä. Älähdettyäni kumarruin tutkimaan, että mikäs ötökkä siellä nurmikolla nyt ryömikään, mies silitti rauhoittavasti selkääni, koska kumartumiseni näytti varmaankin kivun ja pahan olon eleeltä. Oikaisin selkäni välittömästi ja selitin, että tutkin vain missä se minua pistänyt amppari on. Enkä puhunut pistoksesta sen enempää, vaikka tietysti sekunniksi vähän säikähdinkin, pitääkö raskaana reagoida pistoksiin jotenkin erityisesti (no eipä vissiin jos ei tule oireita) ja sitten koko pistos jo unohtuikin.

Se, että haluan näyttää pärjääväni ja selviäväni ilman lohdutusta, on peruja omasta lapsuudesta. Olin lapsena jotenkin tosi spartalainen, en mielelläni puhunut isoista haavoista enkä päänsäryistä vaan kärsin mieluiten yksin. Tämä johtui luultavasti siitä, että perusmielentilaltaan huolestunut äitini ahdistui vaivoistani suhteettomasti ja minua kiikutettiin erikoislääkäreillä vähän siitä sun tästä syystä. Mikä oli oikeastaan hyvin hassua, olin niin perusterve ja tomera kuin lapsi voi olla joitain korvatulehduksia lukuun ottamatta (Lipsillä ei muuten ole kohta kaksivuotisen elämänsä aikana ollut yhtään korvatulehdusta - uskon tämän johtuvan pneumokokkirokotteesta, peukut pneumolle!). Opin, että ääneen ilmaistut heikkouden ja kivun tuntemukset kumuloivat suurta huolta ja touhotusta ja pahimmillaan suuttumusta, sain usein moitteita toheloinnista kun olin loukannut itseni. Tätä kuviota olen puinut aikuisena auki terapiaa myöten, ollut jälkijättöisesti vihainen vanhemmilleni, joiden rakkaus ja menettämisen pelko tuli esiin sellaisten negaatioiden kautta (toki muutenkin), ettei suhteeni heikkouteen ja sairauteen ole vieläkään aivan normaali.

Ihmistä, jota elämä on lyönyt isolla kartulla naamalle, on vaikeaa lähestyä. Surun ja masennuksen vallitessa ei jaksa olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen, tökeröinä osoitetut myötätunnon ilmaukset saattavat vain pahentaa omaa mieltä ja sitten noidankehä onkin valmis: ystävän sanat tuntuvat vähättelyltä, suhteeseen alkaa kertyä puhumatonta sakkaa, sureva pelkää kertoa surustaan ettei saisi päällensä lisää vähättelyä tai väärän tuntuista suhtautumista ja tämä myötätuntonsa tökerösti ilmaissut päättää, ettei enää koskaan yritä sanoa surevalle mitään. En ole itse kokenut tällaista tilannetta, koska isot surut ovat toistaiseksi kiertäneet minut kauempaa, mutta lähipiirissä olen nähnyt tämän kuvion toistuvan kerta toisensa jälkeen. Ja esimerkiksi lapsettomuusblogeissa kuvio on luettavissa aina uudelleen ja se saa minut pohtimaan väistämättä, olenko itse loukannut lapsettomia esimerkiksi hölöttämällä Lipsistä tai raskaudestani? En kyllä toisaalta hölötä näistä aiheista kovin kompulsiivisesti lapsettomien kanssa, pikemminkin on niin että ainakin nyt maha pystyssä minun vissiin kuvitellaan haluavan puhua tästä enemmänkin, vaikka saan tyydytettyä kaikki pullauunilaisjutut vertais-raskautettujen kanssa. Että mieluiten joskus jopa unohtaisin olevani raskaana.

Eikä näihin ole olemassa mitään patenttivastausta, että miten surevaa edes tulisi lähestyä. Tiedän tapauksen, jossa äitinsä menettäneet nuoret ihmiset jätettiin yksin silkkaa varovaisuutta ja haluttomuutta aiheuttaa lisäkipua. Yksi näistä ihmisistä on asiasta vieläkin todella katkera ja muutkin heistä oireilevat enemmän tai vähemmän hylkäämistä. Ja taas nämä ihmiset, jotka toimivat aikoinaan parhaaksi kuvittelemallaan tavalla, kantavat asiasta omalla tahollaan huonoa omaatuntoa.

Empatiaakin voi ilmaista niin monella tapaa tahdittomasti. Ehkä yleisin tapa on huomaamaton tapa pyrkiä määrittelemään, miltä vastoinkäymisiä kohdanneesta ihmisestä kuuluu tuntua. Esimerkiksi oma imukuppisynnytykseni ja kavereiden sektiot ovat kohdanneet muilta ihmisiltä satunnaisia "voi sua raukkaa!!"-reaktioita, joista ainakin itselle tulee herkästi tarve sanoa pontevasti vastaan. Että ei, en traumatisoitunut, mielestäni onnistunut synnytys on sellainen jossa sekä äiti että lapsi jäävät eloon ja ainakin itse toivuin nopeasti vaurioista. Tässä on aina se riski, että alkaa limaisen holhoavuuden pelossa vähätellä omia kokemuksiaan. Huomaan tämän esimerkiksi neuvolassa, jossa superlempeä neuvolantyttö jaksaa joka kerta kysyä minulta "mites mielialat". En yhtään halua alkaa sellaisessa tilanteessa luodata öisiä pelkojani tai surumielisyyttä tai mitään, vaan vastaan automaattisesti "ihan hyvät". Koen tämän kyllä myös terveeksi itsesuojeluksi ja omiksi rajoiksi, en voisi kuvitella hölöttäväni kaikkia mielenmurteitani niinkin satunnaiselle tuttavuudelle kuin terveydenhoitaja. Sulkeutumisen tarve johtaa kyllä toisaalta pahimmillaan vihamielisen varautuneeseen kyräilyyn, jossa jokainen ystävällinen interaktio tulkitaan tunkeiluksi. Jotkut tutut miehet käyttäytyvät näin masentuneena ja heillä on siihen täysi oikeus, vaikka taktiikkana täydellinen torjunta ei olekaan kovin rakentava. Tietysti masennuksesta ja murjotuksestakin voi vähitellen tulla osa persoonaa (vaikka masennus onkin juuri sairaus, ei persoonallisuuden piirre) ja koko maailma alkaa näyttäytyä synkkänä ja tahallaan esteitä asettavana paikkana, joka kannattaa mieluiten torjua, ettei yksikään positiivinen kokemus pääsisi kolhimaan omaa panssaria. Kuten varmaan tästä tekstistäkin on luettavissa, minulla on elämässäni yksi tällainen ihminen, joka on torjunut minut juuri niin monta kertaa että en käytännössä enää uskalla edes tervehtiä häntä kunnolla, vaikka aina käytännön pakosta tapaammekin silloin tällöin. Tiedän, että hänellä on paha olla enkä saisi loukkaantua mielenosoittelusta ja epäystävällisyydestä, mutta kuppi on keikahtanut nurin juuri sen verran monta kertaa, että tällä hetkellä vältän tätä ihmistä parhaani mukaan, etenkin kun olen itsekin herkässä tilassa. Eikä kontaktinotto häneen olekaan oikeastaan minun tehtäväni vaan tavallaan ajattelen, että hänet on jätetty pahan kerran yksin silloin kun asiat olisi vielä voitu ratkoa hieman helpommin ja hän on siitä täysin oikeutetusti vihainen maailmalle.

Jospa näistä vähän surumielisistä mietteistä torhistautuisi juhannuksen viettoon. Kesän juhla meni uusiksi kun mies tuli kipeäksi, mutta onneksi Helsingissä näyttäisi olevan kaikkea sutinaa sekä minulle että taaperolle. Nostatin tunnelmaa kuuntelemalla Saarenmaan valssin ja juomalla tilkkasen punaviiniä, ah!

Unet ja pelot

Viime yön unessa vietän aikaa jonkun epäselväksi jäävän ystävän kanssa isossa hirsihuvilassa. Huvila sijaitsee maantien varressa jossain päin Uuttamaata. Tiedän, että matka Helsinkiin on lyhyt ja kotiin voisi päästä periaatteessa jopa julkisilla. En tiedä miksi olemme huvilassa, siellä on hämärää ja jotenkin vetoisaa, vaikka paikka on itsessään aika luksuriöösi, ikäänkuin jonkun firman edustustila joka on kuitenkin päästetty rempalleen, hylätty jo useita vuosikymmeniä sitten. Olemme tekemässä lähtöä kun taivaalta kuuluu kovaa ulinaa. Siellä syöksyy palava lentokone kuohuen savua, liekkejä ja vesihöyryä. Sitten kuuluu valtaisa rysähdys, lentokone tipahtaa jonnekin lähelle - tai kauemmas. Tajuan, että olen huvilalla ilman perhettäni ja mietin, pääseekö Helsinkiin lainkaan vai onko tie suljettu lentokoneonnettomuuden takia? Yritän etsiä tietoa netistä ja televisiosta, mutta kuten unissa aina, kaikki toimii hitaasti ja hämärästi eikä mistään selviä, että mitään onnettomuutta on edes tapahtunut. Vaikka olen jossain määrin peloissani, olen ensisijaisesti jotenkin täpinöissäni onnettomuudesta: uumoilen sen olevan osa jotain salaista operaatiota, koska tiedotusvälineet vaikenevat. Taivaalla lohikäärmeenä kieppuva lentokone on myös äärettömän vaikuttava näky.

Painajaiseni, jos niitä niiksi voi kutsua, ovat lähes aina visuaalisesti vaikuttavia ilotulituksia, joissa taivas täyttyy kummista sateenkaarista tai laskuvarjoista, joissa talot kasvattavat juuria ja kohoavat monikymmenkerroksisiksi, portaissa ei ole kaiteita ja ne kapenevat äkkiäarvaamatta olemattomiin, ovet ja ikkunat kutistuvat ja antavat suoraan tyhjän päälle. Vaikka unien tunnelma on pelottava, nautiskelen niistä kuin Miyazakin elokuvista ja yritän muistaa unikuvat mahdollisimman tarkkaan heti herättyäni. Tunnelma on pelottava mutta ei sietämätön, jollain tasolla olen turvassa oman itseni sisällä, ulkopuolisena tarkkailijana. Lentokoneunesta hahmottuu nyt hereillä pohtiessani teema, jossa olen itse melko turvassa jossain sisätiloissa, mutta ulkopuolella kuohuu. Ja sinne ulos on pakko mennä ennen pitkää, koska muu perhe on siellä ja koko muu maailma. Ehkä tuossa tulee esiin ajoittain nouseva haluni kieltäytyä kaikesta haastavasta ja pelottavasta, käpertyä tiiviisti omaan pesään ja varjella sitä ulkopuolisilta? Ja samanaikainen tajuaminen, että vaikka maailma onkin kiistattomasti pelottava, on se myös kiehtova ja säväyttävä, täynnä ennenkokematonta. Ehkäpä nämä unet kertovat siitä, että elämäni on taas muuttumassa toiseksi, työ loppuu huomenna ja siirryn takaisin kotiäidiksi?

Unia osaa näköjään arvostaa myös, kun niitä taas saa. Vaikka heräänkin kerran-pari yössä joko Lipsin toimesta tai ainakin sikiön toimesta (pissahätä) saan kuitenkin jo pitkiä unirupeamia. Nyt kun yritän aktiivisesti muistella millaista vauva-aika rytmittömyyksineen oli, alan hahmottaa riitelyttävän väsymyksen ja oman kyvyttömyyden nukkua. Hormonikuohun avulla tuli porskutettua ekat pari-kolme kuukautta kyllä ihan kevyesti, muistan miten lähdimme usein neuvolaan kolmen tunnin yöunien jälkeen ja siitä vielä kaupungille. Näin myös usein astetta ikävämpiä painajaisia, joissa unohdin vauvan sisään tai ulos tai se kutistui kananmunaksi, jonka keitin varjellakseni sitä kolhuilta ja muuta kamalaa. Asiantuntemattoman lääkärinplantun ohjeilla herätin itseäni myös öisin herätyskellon avulla syöttämään nukkuvaa vauvaa, moista typeryyttä en totisesti aio toistaa seuraavan vauvan kanssa. Normaalipainoista vauvaa kun ei ihan tosissaan tarvitse öisin pakkosyöttää eikä siten rikkoa sen luonnollista unirytmiä.

Lipsikin näkee joskus painajaisia. Se herää itkien ja rauhoittuu taputtelusta ja silittelystä. On kummallista pohtia, millaisia painajaisia taapero näkee? Tai millaisia unia se näkee? Ja millaisia unia sikiö näkee, kun sillä ei ole vielä juurikaan kokemuksia tai tietoisuutta? Erottaako se unen valveesta?

Lahopää-perserkki

Olen voinut fyysisesti ihan hyvin, vaikka lantiota joskus aina vihlookin, luulen että ne ovat niitä paljon puhuttuja liitoskipuja. Henkisesti sen sijaan huomaan, miten loppuraskaus alkaa verottaa jaksamistani ja alan olla sekä hajamielinen että herkästi ärsyyntyvä. Ärsyyntyminen kohdistuu pääosin arkipäivän moniin haasteisiin, kuten joukkoliikenteeseen ja semirikkinäisiin matkarattaisiin. En ole oikeasti tajunnutkaan, millainen onnenmyyrä olin kaksi vuotta sitten, kun työpaikkani sijaitsi kävelymatkan päässä kotoa! Nyt rehaan ensin Kalliosta Länsi-Pasilaan tarhaan ja sieltä keskustaan, iltapäivällä sama ruljanssi toiseen suuntaan (miehelle nämä tarhareissut olisivat vielä aikaavievempiä, hän tekee täyttä päivää aivan toisella puolen kaupunkia). Olen optimoinut kotimatkat siten, että osumme matalaan ratikkaan (en todellakaan ala nostella raskaana vaunuja korkeaan ratikkaan, hui) mutta jos aikataulu pettää, kuten se lähes aina syystä tai toisesta tekee, olemme monimutkaisen säädön armoilla. Koska olen iltapäivisin usein tosi väsynyt, pitkät vaellukset autotien varressa eivät houkuta vaan jään möllöttämään pysäkille ja odottamaan seuraavaa, kymmenen-viidentoista minuutin päästä tulevaa kulkuvälinettä ja lahjon mukulan hiljaiseksi kissakirjalla tai Katti Matikaisen xylitol-pastilleilla. Olen lähes päivittäin ihan raivona joukkoliikenteelle: viime viikolla jouduimme aamulla täysin holtittoman ja aggressiivisen bussikuskin kyytiin, jouduin pitelemään kurveissa kippaavia vaunuja kaikin voimin pystyssä ja kuski meinasi jättää tarhakaverin rattaat oven väliin. Seuraavana päivänä jouduin parinkymmenen minuutin odotuksen jälkeen täpötäyteen kulttuuriratikkaan (neljän ruuhkassa!), jossa nuori jamppa soitti paskaa taiderokkia sähkökitaralla, spurgu mölisi kannustushuutoja, vauva itki pelästyttyään vahvistimen säröääntä ja mummon kassi jäi oven väliin ja kaikilla hiki valui ja pinnaa kiristi. Ei varmaankaan ole kovin terveellistä olla näin usein "haistakaa kaikki PERSE" -mielentilassa, mutta onneksi verenpaineeni (jota neuroottisesti mittailen melkein päivittäin) on pysynyt omana normirajojen sisällä pysyttelevänä itsenään. Ärsärini hävettävät minua heti ulos pullahdettuaan: inhoan sitä kun tuiskahtelen kanssaihmisille, koska sellainen ei normaalisti kuulu lainkaan tapoihini. Lauantaina tylytin S-marketin tuoretiskin myyjää, joka ei tiennyt onko feta pastoroitua (on tää vähälaktoosista!) sanomalla "kyllä teidän jotain pitäis tietää" ja olin sitten ylitsevuotavan ystävällinen oltuani äksy nuorelle pätkätyöläistytölle. Samana päivänä torjuin töykeästi Kansan uutisia jakaneen miehen, vaikka olin Kumpulan kirppiksellä, jossa kaikilla on kivaa. Näistä äksähdyksistä tulee paha mieli ja itkuinen olo (nytkin kun kirjoitan tätä, byhyy), oman hermostuksen purkaminen ulkopuolisiin on mielestäni raukkamaista toimintaa, jota pyrin normitilanteissa välttämään. Eilen, kun Lipsi huusi koko ratikkamatkan kotiin, minulla kippasi niin sanotusti kuppi nurin ja aloin itkeä Mäkelänrinteen uimahallin kohdalla ja sain kollotuksen lakkaamaan vasta Puu-Vallilassa. Kaikki on hyvin ja olen onnellinen, loppuraskaus vain ahdistaa minua joskus henkisesti ihan hirveän paljon. Kaikki voi mennä vielä totaalisen pieleen ja sikiön hiljaiset hetket saavat minut edelleen joskus paniikkiin, etenkin jos ne sijoittuvat aamuun, jolloin en ehdi rauhassa tunnustella ja kuulostella liikkeitä. Päivittäiseen arkeen kuuluu myös iloisia rutiineja: taaperon kanssa eläminen noin ylipäätään on todella hulvatonta, Lipsi tanssii ja laulaa ja rummuttaa kaikki illat ja on muutenkin varsinainen rakkauspökäle. Ja oman ajan pienet hetket, se kun istun ratikassa kirjan ja kahvimukin kanssa ja katselen alkukesäistä kaupunkiluontoa ympärilläni, ovat suorastaan meditatiivisia.

Toinen oire, lahopäisyys, aiheuttaa joskus koomisia tilanteita. Olen hukannut uikkarini jonnekin uimahalliin, mikä ei ole mitään uutta, sainpa syyn ostaa uuden, turkoosin uikkarin. Sen sijaan perjantaina tuli hölmöiltyä vähän isommin: olin lähdössä alkuillasta Lipsin kanssa kauppaan kun suljettuani ulko-oven tajusin, ettei olallani ole laukkua lainkaan. Ilmeisesti tyhjän repun asemoiminen selkään oli häirinnyt autopilotilla toimimista sen verran, että ele rekisteröityi aivoihin "laukun olalle laittamisena". Tajusin, ettei minulla ole avaimia, puhelinta tai lompsaa ja että ulkona sataa ja että viereisen oven kahvila on kiinni. Ja että L tulee kotiin vasta parin-kolmen tunnin päästä. Ja että kirjasto on menossa kiinni. Onneksi talossamme on summerit ja onneksi meillä on ihan kauhean mukava naapuriperhe (byääh, on surullista muuttaa juuri kun on tutustunut oman talon lapsiperheisiin) joka sattui olemaan kotona. Sain soittaa miehen puhelimesta ja lähdin Punavuoreen muuttohässäkän keskellä puuhaavien vanhempien kotiin. Siellä jälkeläinen pääsi nautiskelemaan muuttolaatikoista ja alumiinitikkaista, kunnes isän apuna uudessa asunnossa ollut L vapautui. Lahopäisyys vielä tarttui: kotimatkalla L unohti ratikkaan reppunsa, jossa oli muun muassa olutta. Mahtoi jonkun sateinen perjantai-ilta pelastua: ilmaista alkoholia ja superlaadukas netistä tilattu hifi-sateenvarjo, joka ei taitu tuulessakaan!

Jotenkin vaan alkaa tuntua, että nyt on vähän liikaa kaikkea eikä mihinkään jaksa keskittyä. Töissä on usein mielenkiintoista, mutta lasken silti päiviä sen loppuun (16). Koska laskin alun perin äitiysloman alkamisen väärin, Lipsi on yhden viikon tarhassa siten, että minä olen jo vapaalla. Aion käyttää viikon uimiseen, kotipuuhiin ja puutarhointiin, kaikkeen sellaiseen, jossa taaperoavusteisuus ei ole suotavinta. En tunne tästä yhtään huonoa omatuntoa: minulla on edessä paitsi synnytys myös muutto ja sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen, ansaitsen vähän omaa lomaa.

Suojaava taivas

Vaikka mikään ei voitakaan lämpimänaurinkoisia, juovuttavia toukokuun päiviä ja iltojen kultaista valoa, on koleissa ja pilvisissäkin päivissä puolensa. Kukat ja puut eivät kuki loppuun aivan niin nopeasti, kevään eteneminen pysyy kauemmin "holdissa" joten sitä ehtii ihastella paneutuneemmin. Ja harmaassa villapilvitaivaassa on jotain hyvin turvallista ja rauhoittavaa kun se sattuu sopimaan omaan mielentilaan. Jos on viikon jälkeen vähän väsynyt ja vaisu mutta perushyväntuulinen, tuntuu kolea pilvisyys juuri oikeanlaiselta, pehmeältä ja vähän nuhjuiselta peitolta joka kääriytyy ympärille.

Herään aikaisin lauantaiaamuna, raivostuttavan aikaisin. Tyypillinen raskausoire, unen oheneminen aamutunteina saa minut lopulta pesemään todella smegmaiseksi päässeen jääkaapin kerrankin perusteellisesti. Olemme pitkästä aikaa menossa isoille kaupoille, joten siksikin haluan puhdasta. Jynssäysoperaation jälkeen lueskelen vielä äitienpäivälahjaksi saamaani Elisabet Ahon Sisarta ja yritän kuvitella kivi-Kallion tilalle puutaloja ja peltoja, sitten uni armahtaa minut. Herään varsinaisesti vasta lähellä puolta päivää (mahtavaa!) ja pakkaudummekin perheen kera City Cariin, haemme vanhemmilta mökille vietävää tavaraa ja suuntaamme kohti itää. Mökkitiellä Lipsi juoksee riemusta huohottaen, sen perässä saa jo tosissaan kirittää, niin nopea taaperosta on tullut. Koleana päivänä pihoilla ei puuhastele juuri kukaan. Tulppaanit, helmihyasintit ja narsissit komeilevat harmaassa ilmassa hehkeinä läikkinä. Oman pihan luumu ei vielä kuki, mutta lipstikka ja ruohosipuli ovat puskeneet vartta reippaasti. Nappaan kumpaakin mukaani ja sitten ajamme varsinaiseen kohteeseemme, itäiseen hypermarkettiin. Asemoimme Lipsin ensimmäistä kertaa "itse ohjailtavaan" autokärryyn jossa se saa painaa tööttiä sydämensä kyllyydestä. Shoppaamme kaikkea, mikä on parissa kuukaudessa päässyt loppumaan (kuten loputtoman määrän soija- ja kauramaitotuotteita lehmänmaitoallergiselle pienokaiselle) kunnes Lipsi sammuu autokärryynsä ja tömäyttelee päätään rattiin herätäkseen uudestaan ja hermostuakseen epämukavasta nukkuma-asennosta. Yritämme jatkaa unia kaupan penkillä, mutta lipsimäiseen tyyliin tuollainen vaihdos ei onnistu vaan aiheuttaa kovan vääryydentunteen pienelle ihmiselle. Onneksi lemmikkihyllyn päällä komeilee valtava kissankuva, jota katsellessa mieli paranee. Haen kosmetiikkahyllystä vielä hetken mielijohteesta violettia kynsilakkaa. Vaikka en koskaan lakkaa tynkämäisiä sormenkynsiäni (lakka näyttää ihan pöljältä lyhyissä kynsissä) värilliset varpaankynnet kuuluvat ehdottomasti kesään. En itse enää taivu ihan notkeasti lakkaushommiin (tai taivun toki, mutta pelkään ruttaavani sikiötä moisella jumpalla), saanen taas nakittaa miehen lakkaamaan, kuten toissakin kesänä.

Palattuamme kotiin ja purettuamme kaikki kahdeksan kassia (puhtaaseen jääkaappiin!) sitruunaoliiveja ja maalaistorileipää ja muuta ihanutta, pakkaan Lipsin vaunuun ja lähdemme läheiseen leikkipuistoon katsomaan kaverin ohjaamaa lastennäytelmää. Matkalla törmäämme vanhan kaverin hilpeisiin polttareihin, halaamme ja onnittelemme toisiamme elämän uusista käänteistä. Vaikka tuuli on hyytävä, näyttelevät possusisarukset ihonvärisissä sortseissaan antaumuksella. Lipsi ei vielä näytelmästä paljoa tajua, mutta minulla on hauskaa. Menemme vielä leikkimään (tai siis Lipsi leikkii, minä istun untelon tyytyväisenä penkillä) ja ihmettelen puiston valtavia, taivasta hipovia palsamipoppeleita, joiden juurakko on murtanut asvaltin ja jotka tuoksuvat vastapuhjenneina ihan madonnanliljalta. Poppelit ovat olleet paikallaan varmaan yhtä kauan kuin moni seudun taloista, ehkä ne on istutettu samaan aikaan kun Aleksis Kiven kansakoulu on rakennettu? Raju tuuli repii poppeleista oksia, onneksi ei kovin isoja. Lipsi juoksee ja hulmottaa riehakkaana, siunaan mielessäni leikkipuistoja, jotka antavat vanhempien levätä ja lasten purkaa tarmoaan.

Kun koleus alkaa hiipiä sormiin ja poskiin, nappaan pötkylöivän lapsen vaunuihin ja lähdemme kohti kotia, ilman erityisempää kiirettä. Kiertelemme ympäri Kalliota, katselemme näyteikkunoiden uus-antiikkivalikoimia (Nanny Stilin haarukat näyttävät maksavan kympin kappaleelta, vaikka ne ovat pesukonetta kestämätöntä muovia - design on ihmeellistä) ja yritämme bongata Kallio Kukkii -tapahtumia. Pommisuojan kohdalla on paljon hattupäisiä naisia, jotain on selkeästi alkamassa. Välitasanteen kaiteessa on tilkuista tehty kyltti ja neulegraffiteja. Vähän edempänä poikalauma kuvaa videota, Harjutori on täynnä tulppaaneita ja eri lajisia narsisseja. Harjun saunan edessä vilvoittelee lauma miehiä pyyhkeet päällä. Törmään pariin tuttuun jotka ovat tulossa kierrätystapahtumasta mukanaan cd-telineitä, naureskelemme miehen luulolle siitä, että "cd:t eivät olisi kuoleva formaatti". Pusken vaunut mäelle, vastaan tulee iloisia koiria, Franzeninkadun autotallien (joiden olen kuullut olevan entisiä juutalaisten kauppiaiden vaatekojuja) avonaisesta kaariovesta näkyy 80-luvun Merihotellin mainos, (muistan että Merihotellia sanottiin paikaksi, josta saa kupan ovenkahvoista) vaahterankukkia sataa, suojaava taivas kaartuu harmaana Torkkelinmäen yllä.

Vappuilo, ilovappu

Vappua edeltävän viikon olen yh:na, L on työmatkalla ja omassa duunissa puristava kiireviikko. Sen lisäksi päiviin mahtuu kaksi asuntokauppaa, neuvolalääkäri ja muita pikku suoritteita, joiden takia olen iltaisin ihan tuijottava ja mölli, etenkin kun yöt ovat jääneet katkonaisiksi Lipsin pieruvaivojen ja hulinovan kissan takia. Perjantaina alkaa hellittää, töissä nautiskellaan brunssia pitkän kaavan mukaan ja illalla on Agit Propin 40-vuotiskonsertti, jonne menemme Nassun kanssa. Konsertti on ihana, yleisössä vanhoja kulttuuripieruja maripaitoineen samettitakkeineen ihan presidenttiä myöten. Tutut laulut soivat kuulaana ja Palefacen protestilaulut säväyttävät. Kun Nassu liikuttuu vieressäni, huomaan itse raivostuttavasti kelaavani yhdentekevyyksiä: missähän vaunujen sadesuoja on ja voisiko huomenna lähteä kuuntelemaan tangoja pelkässä kevättakissa vai pitääkö Lipsille laittaa kuravaatteet ja muistanko nyt varmasti pistää pavut likoamaan ajoissa ja naamavoidekin on melkein loppu. Vain hetkittäin onnistun riistäytymään irti arkiluupista mukaan kirkkaanpunaisiin säveliin, ja mietin, miten ennenvanhaan työläiset jaksoivat raskaan raadannan vastapainona virittyä hurmioituneisiin taistelulauluihin (no ehkä siksi, että 70-luvun vasemmistolaiset olivat pääosin opiskelijoita eivätkä duunareita) ja sivistää itseään vapaa-ajalla. Konsertin jälkeen ystävien kommuunin lopettajaisbileet houkuttelisivat, mutta koska L on edelleen sillä työmatkallaan ja äitini hoitaa Lipsiä eikä Lipsi ole mikään helpoin nukutettava, lähden kotiin epämääräisen haikeassa tunnelmassa.

Seuraavana päivänä, vappuaattona leivon, laitan ruokaa ja siivoan. Laitan taustalle soimaan samoja työväenlauluja, vaikka ensin ajattelenkin, etten turhaan triggeröi itseäni musiikilla kun sitä kautta muistan vaan, kuinka hauskaa ennen oli ja kuinka arkeen sidottua elämäni nyt on ENKÄ VOI EDES JUODA PUNKKUA, buhuu! Sitten torjun moisen typeryyden ja pyöräytän papupyörykät, perunasalaatit ja mutakakut ja istutan vielä ruiskukkien, sinitähtösten ja revonhännän taimet isompiin ruukkuihin ja kylvän pari päivää liossa odottaneet kanariankrassit. Muistan taas, että itse asiassa pidän kotitöistä kunhan ne perustuvat jonkinlaiselle vapaaehtoisuudelle ja niitä saa tehdä omassa järjestyksessään. Välillä katsomme Lipsin kanssa Pasilaa ja suihkuttelemme ja sitten otamme päiväunet. Kesken unien L soittaa olevansa kentällä ja annan Lipsin jatkaa päikkäreitä kun taas itse pistän kahvit tulelle ja tarjoan atavistisen kotirouvavaiston ajamana kotiin tulevalle miehelle vappulounaan. Mieliala alkaa nousta väistämättä vähän sulkeutuneesta ja tyhjästä hilpeämmäksi, vähän kuten ilmakin ulkona muuttuu ripsivästä säteileväksi.

L jää kotiin lepäilemään, pakkaan Lipsin vaunuun ja ajan ratikalla Vallilaan kuuntelemaan tango-orkesteria. Tapahtuma muuttuu vuosi vuodelta ihanammaksi ja lapsiystävällisemmäksi, tällä kertaa Inarinkadulla on erikseen aidattu lapsialue, jossa Lipsi hulmottaa suu ammollaan riemusta ja huutaa PAVVO, PAVVO nähdessään ilmapalloja ja on muutenkin aivan liekeissä kaikesta hulinasta. Tuttuja ja ystäviä lappaa joka kulmalta, Lumis on laittautunut häikäiseväksi tangoprinsessaksi ruusu tukassaan, R:n ja J:n pikkuvauvakin on mukana tangoissa, lapsuudenystävä J on iloisessa skumppakekkulissa kerrankin ilman lapsia mukana. Vanhat aktivistikaverit näkyvät poikineen ja huomaan työntäväni jo varsin muhkeaa vatsaani vähän paremmin esille näyttääkseni ikäänkuin sanattomasti mitä meille kuuluu. Kuulostaa tietysti ärsyttävältä, mutta kuten R:n kanssa toteamme: tapahtuma on jonkinlainen vuotuinen perinne, jossa tsekataan miten tuttavapiirin elämä on muuttunut: kellä on uusi kumppani, kellä perheenlisäystä ja sitä rataa. Tunnelma on ihana ja iloinen, keväisin alan aina uskoa että maailma on täynnä hyviä ja viisaita ihmisiä, viis vaalituloksesta. Kaikki eivät perhellistyttyään käperry tiiviiksi heteroseksuaalisiksi ydinperhepakkauksiksi lähiöihin ja vietä juhliakin pelkästään oman perheen kesken säleverhot tiukasti suljettuina vaan yhteisöllisyys on mahdollista säilyttää myös äiti-iskä-maailmassa.

Tangoista siirrymme naapuritaloon ystävän kotibileisiin. Tupa pölähtää täyteen porukkaa, L:kin tulee ja ottaa vetovastuun seventies-haalareissa hilluvasta Lipsistä ja lähtee pian ja minä saan keskittyä seurusteluun. Stereoista raikaa vuoroin Boney M:ää ja KOM-teatteria ja tunnen oloni riemukkaaksi: rakastan kotibileitä, rakastan huutaa metelin yli, sitä kun ihmiset kikattavat kollektiivisen vappu-kevät-hurmion vallassa. Ja mikä parasta, en tarvitse tähän riemuun edes alkoholia! Juttelen kaikkien kanssa, vuoroin nostalgisoin sarkastisessa hengessä Göteborgin demomatkaa (paikalla on myös ex-avomieheni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan ja jonka nousuhumalainen disco-vallankumous-hillurointi tulvauttaa yli kymmenen vuoden takaisia muistoja mieleeni ja tajuan samalla, että eksä kokee asiat samoin: ei hänkään taatusti enää nelikymppisenä isänä useinkaan pogoa Hassisen koneen tahdissa vaan kyseinen tilanne lietsoo tuon vanhan minän esiin), vuoroin fiilistelen R:n kanssa imetystä ja synnytyksestä palautumista, juttelen viherkasveista, koirapsykologiasta, asunnoista, masennuksesta, kuninkaallisista häistä, simasta, puolustusvoimien hylkäämistä saarista Helsingin edustalla, Lipsistä ja kaupunkisuunnittelusta monien eri bilevieraiden kanssa ja yhdentoista jälkeen olen kerrassaan tyydytetty, onnellinen ja täynnä. Päätän lähteä kotiin, koska päivä se on huomennakin. Kävelen kotiin Puu-Vallilan ja hulinaisen Kallion läpi ja puhun maratonpuhelua Nassun kanssa, naureskelemme aiemmin illalla sattuneille insidenteille ja ihmisten hassuudelle. Siwan edessä törmään vielä uudestaan jo bileissä tavattuun kommunardi-kolmikkoon ja naureskelemme homoeroottiselle poikakalenterille jota Vompatti kuljettaa pyöränkorissaan. Saavun rauhaiseen ja siistiin kotiin onnellisena ja tyytyväisenä ja virkeänä ja tajuan siinä sivussa tuntea pientä ylpeyttä itsestäni, että olen jo aika pitkällä raskaana jaksanut tangot, bileet ja kävelyt kotiin hyväntuulisena ja reippaana.

Tyhjä, epämääräinen ja yksinäinen olo on kadonnut, olen täynnä ystäväriemua. Tajuan, että tarvitsen tätä, vaikka olenkin äiti ja naimisissa ja asuntovelallinen ja niin sanotuissa ruuhkavuosissa, en halua menettää elämästäni bileiloa ja huoletonta riemua, hölmöilyä ja kameralle irvistelyä ja pöljiä sanaleikkejä. Eikä minun tarvitsekaan! Menomeininkiä on harvemmin ja asioita on pakko joskus jättää väliin, mutta sitä makeammalta meininki maistuu kun sitä taas on saatavilla.