tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Pikku palleroita

Vauva-asia on törmäillyt otsaani viime päivinä samaan tapaan kun työpöytäni takana olevasta Zamioculkasista siinneet kukkakärpäset, eikös ollutkin ontuva vertaus? Hypokondrikkona luulen vähän väliä että näössäni on jotain vikaa kun näen mustia pisteitä, mutta sitten muistan niiden olevan huonekärpäsiä. Onneksi k.o. eläimiä ei ole kotona, ne ovat nimittäin aika ällöä porukkaa. Kotona on lähinnä koita, joita kissa laiskasti pyydystää. Olemme joskus L:n kanssa miettineet, miten kissamme pärjäsi luonnossa ennen kun se muutti Hesyn kautta meille? Vaikka se on iso ja petomainen, se kurisee, maukuu ja mähmättää kovaäänisesti saalistaessaan. Lisäksi se uuvahtaa nopeasti töpellettyään taskulampunvalon perässä, alkaa läähättää ja kellahtaa kyljelleen.

Olimme viikonloppuna ristiäisissä. Vauva oli pieni ja tuiman näköinen, kuten parikuukautiset tapaavat olla. En ole aikuisiällä ollut luterilaisissa ristiäisissä (suvussani sikiävin sakki on ortodokseja) ja yllätyin omasta ärtymyksestäni valheellista seremoniaa kohtaan. Paikalla olleesta porukasta tosissaan uskoi luultavasti lähinnä nuori ja innokas pappi, muille kastetilaisuuden uskonnollisuus oli varmaan lähinnä jonkinlaista tapakonservativismia. Tilaisuudessa piti tunnustaa usko ja lukea Isämeidän, huomasin muistavani ne ulkoa edelleen (vaikka en tietenkään avannut suutani) sellaisena ajatuksettomana haukionkala-hopotuksena, muistin esimerkiksi että Jeesus ”syntyi Pontius Pilatuksesta” kunnes tajusin että ei se niin voinut mennä, vaan Pilatus mainittiin vasta seuraavassa säeessä. Vaikka pikkuvauvan näkeminen ei herättänytkään minussa oikeastaan minkäänlaisia tunnereaktioita, näin kuitenkin samana päivänä kaupassa ehkä vuoden ikäisen, ihan peikon näköisen vauvan, joka oli mielestäni aivan tolkuttoman vitsikäs vekkuli ja söpö kuin nappi. Ehkä vastasyntyneihin on vaikea ihastua siksikin, että ne elävät vielä omassa vauvuudessaan, eivät hirveästi ota kontaktia eivätkä ainakaan hymyile tai naura.

Mietin, oliko ihastukseni peikkovauvaan samanlaista kuin koiranpentuun vai joku vauvakuumeen oire? Olen miettinyt tätä laajemminkin, haluanko lasta vähäsen vain siksi, että minulta odotetaan sitä ja se kuuluu asiaan, vai siksi, että joku biologinen kello sanoo niin? Epäilen oikeastaan melko vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa, yhdistettynä epämääräiseen ”elämään ei kuulu olla tyytyväinen sellaisena kuin se on” -oloon. Mietin, auttaisiko siihen oloon myös vaikka opiskelujen jatkaminen? Enkä edes tiedä pidänkö elämääni mitenkään epätäydellisenä tai sisällöttömänä, en ainakaan pitäisi ellei jonkinlainen ideaali olisi, että jatkuvasti pitää kehittyä ja mennä johonkin suuntaan. Olisikohan opiskelujen jatkaminenkaan hyvä idea, pidän joutilaisuutta hyveenä enkä kykene näkemään itseäni käymässä täyspäiväisissä töissä JA opiskelevani. Ja asuntolaina on maksettava. Toisaalta myös lapsenhommaaminen olisi taloudellinen riski, ja koska pohjimmiltani olen aina suhtautunut rahaan huolettomasti, en pidä sitä ainakaan syynä olla lisääntymättä.

Satuin tässä lähipäivinä myös eksymään expat-vaimojen blogeihin. Tästä kirjoittaminen vähän pelottaa minua, toivon ettei kukaan loukkaannu toisen elämäntavan ihmettelemisestä, etenkin kun kyseessä on tosiaan utelias ihmettely eikä tuomitseminen. Kyseessä oli siis muutama ikäisteni tai vähän vanhempien, ulkomailla asuvien naisten blogi. Naiset olivat naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa miehen kotimaassa tai liikkuivat miehen työn ehdoilla ympäri Eurooppaa, ollen itse päivät kotona kun miehet ovat töissä. Ymmärtääkseni monien maiden palkkataso on niin korkea, että toisen (naisen) on mahdollista jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Näiden naisten elämä tuntui omasta näkökulmastani hyvin hämmentävältä. Asua ulkomailla, kaukana kaikista muista rakkaista paitsi lähimmästä perheestä, ilman työtä, päiväkausia sisällä, päivän tapahtumat askartelua ja lasten odottamista koulusta. Mies usein pitkiä päiviä poissa, tienaamassa ja työmatkoilla. Ehkä oma valmistumisen jälkeinen työttömyyteni on vielä liian lähellä että voisin tajuta, mikä kotonaolossa viehättää. Kannatan kuuden tunnin työpäivää, hellittämistä ja joustoa, mutta silti ajatus siitä, että olisin kaikki päivät kotona töpöttämässä vessaan uutta simpukkaboordia sapluunalla tuntuu kuristavalta. Eri asia olisi tietysti, jos kotoa käsin työskentelisi (tosin en usko olevani kyllin kurinalainen etätyöhön, kaltaiselleni lusmulle sopii oikein hyvin rajattu työaika ja sitten kotiaika erikseen). Vaikka en miellä itseäni uraihmiseksi, haluaisin luultavasti äitinä melko pian töihin tai edes johonkin pois kotoa.

En muutenkaan haluaisi muuttaa elämääni, vaikka saisinkin joskus lapsen. Minulle on sanottu suoraan, ettei lapsia voi kasvattaa Kalliossa, mutta no, siellähän on kasvanut aikuiseksi valtava määrä suuria ikäluokkia. Itse inhosin pikkukaupungissa varttumista, tympeässä kyttäämislähiössä, jossa töissäkäyvää äitiäni hiukan paheksuttiin, olivathan muut seudun rouvat lähinnä joko kotiäitejä tai perhepäivähoitajia. Äitinä olisin muutenkin varmaan jatkuvan äkeyden tilassa kaikkien hyväätarkoittavien neuvojen kanssa. Pelkästään imettämisestä tunnutaan käyvän varsin vihamielistä taistoa, pitkään imettävien vihjaillaan olevan perverssejä ja imettämistä vierastavien muuten vaan huonoja äitejä ja tissiensä terhakkuutta vaalivia turhamaisia hepsankeikkoja. Varmaan myös lapsen kasvattaminen kasvissyöjäksi aiheuttaisi tuohtunutta heristelyä. Saatikka se, että ei osta sille barbeja ja transformerseja. Puhumattakaan uuskonservatismin aallosta, joka haluaa ajaa äidit kotiin ”lapsen edun takia”.

Vatuloimistani ruokki eilen taas yksi vauvauutinen. Nämä perheenlisäykset tapahtuvat kuitenkin poikkeuksetta lähiystäväpiirini ulkopuolella, omat ystäväni joko eivät halua lapsia tai eivät ole siinä elämäntilanteessa. Pidän täysin mahdollisena, että mikäli joku heistä tulisi raskaaksi, saattaisin innostua vauva-ajatuksesta itsekin enemmän. Tiedän, että vanhempani haluaisivat lapsenlasta todella paljon, mutta viisaina ihmisinä he eivät painosta minua (paitsi kun erehdyin mainitsemaan opiskeluhaaveista). Joskus on käynyt mielessä sekin, että mitä jos emme saisikaan lasta? Eräiltä tuoreilta vanhemmilta kuulin, että kaikki heidän ystävänsä olivat käyneet hoidoissa ennen onnistunutta hedelmöitystä. Juttu kuulosti tavallaan ihan kipeältä, onko lapsettomuus todella niin yleistä? Koska kyseessä oli joukko yli 30-vuotiaita pariskuntia ja kaikkien hoidot onnistuivat, kyseessä oli varmaankin naisen laskenut hedelmällisyys, jota on kuulemma helppo hoitaa. En tiedä sitäkään, lähtisinkö itse mihinkään hoitoihin, jos lasta ei ala kuulua. Luultavasti en. Kannatan sydämestäni hedelmöityshoitoja lesboille ja adoptio-oikeutta homoille, mutta suhtautumiseni monivuotisiin, kalliisiin ja monimutkaisiin hoitoihin on aika kriittinen. En oikein tiedä, kuuluuko lapsen saaminen ihmisen perusoikeuksiin? Sen sijaan adoptioprosessiin liittyvää byrokratiaa voisi helpottaa, antaa koti jo olemassa oleville lapsille.

Toivoisin edelleen, että minulla olisi joku selkeä kanta tähän vauva-asiaan. Tiedän naisen, jolle sanottiin että kannattaa tehdä lapsi nyt jos sellaisen haluaa, endometrioosin takia se tuskin tulee myöhemmin onnistumaan. Nainen oli täysin tyytyväinen elämäänsä ilman lasta ja oli ajatellut perheellistymisestä ”sitten joskus”. Nyt tai ei koskaan –tilanne poiki (poiki, haha!) raskauden ja nyt nainen on äiti. Tuo ei ole kuulemma niinkään harvinaista etenkin vähän iäkkäämpien (tässä kontekstissa iäkäs on yli 30-vuotias, aargh) naisten keskuudessa. Tavallaan toivoisin, että minullekin kävisi noin, jossain sanottaisiin, että pistähän päättäen, kohta ei onnistu. Koska en ole fatalisti, uskallan kirjoittaa, että joskus jopa toivon, että olisin hedelmätön, ettei minun tarvitsisi vatkata tätä asiaa. Tai että olisimme kumpikin vakaasti sitä mieltä, että lastenteko tällaiseen maailmaan on täysin järjetöntä ja sitä paitsi haluamme asua kaksiossamme vielä kymmenenkin vuoden päästä.

7 kommenttia:

  1. Anonyymi5:36 ip.

    Niin, minun läheisessä ystäväpiirissä on menty (konservatiivisesti?) naimisiin 21-26-vuotiaina. Siis puhun nyt neljästä pariskunnasta kuudesta. Nyt viideskin menee (tosin vanhana luopiona) 28-vuotiaana naimisiin syksyllä. Aiemmista neljästä pariskunnasta kolme odottaa vauvaa, joiden lasketut ovat touko,- heinä- ja elokuissa. Isosiskoni on naimisissa ja heillä on pieni tyttö. Erittäin läheinen serkkuni on naimisissa ja heillä on pieni poika. Pikkusiskoni on kihloissa. MINÄ sen sijaan asun sentään avoliitossa (heheehh), mutta en ole EDES kihloissa, saati menossa, jolloin häistä tuskin kannattaa edes mainita ja mitä vauvaan tulee; arvannet.

    PAINEITA?
    KYLLÄ!

    Onneksi sittemmin järkevöidyin ja kamalasta vauvakuumeestani kuin ihmeparantuneena todeten, että niin. Elämäni kulkee kuoppaisempaa polkua, eikä se ollenkaan välttämättä ole kivaa siinä kontekstissa, missä minä elän, mutta se (konteksti) EI voi olla syy häille tai lisääntymiselle. Vaikka kuinka olisi kiva elää jonkun toisen elämää, sitä täytyy kuitenkin (ja onneksi) elää omaansa. Mutta sekaisin voi ihminen mennä halujensa, realiteettien ja ympäristön paineiden ristitulessa.

    Sanottakoon nyt vielä viimeiseksi, että haluan jonakin onnellisena päivänä vielä naimisiin ja sitten lapsen (lapsia). Toivon, että joskus saan elää vielä sitä vaihetta. Ensin kuitenkin pitää elää tämä vaihe.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi9:17 ip.

    Heihei, mulla ei varsinaisesti ole tähän teemaan, jota toki pohdin ystävystössä poikineiden (kirjaimellisesti, yhdellä kolmas toisella ensimmäinen, poika) johdosta ajankohtaisena teemana.

    Omaa tilaani (vai pitäisikö raskaudettomuus käsittää epätilana kun vakiintuneet kielenkulmat ja niin edelleen..) tietysti, sinua hieman vanhempana täyttää vieras kiirus, sekä tutumpi mahdottomuus, kumpparittoman yksineläjän, siis. Mutta siis, minusta tässä lähinnä on hauska huomata se, kuinka nopeasti tenavoituminen alkaa tuntua ajankohtaiselta. Muistan elävästi luonani pidetyn ompelukerhon erään keskustelun jossa sarjakuvataiteilija poti vauvakuumetta niin ikään sinkkuna ja oli vakaasti konkretisoimassa tilaansa äidiksi luottaen yhteisön tukeen ja uusiin perhemalli-kuvioihin. Ihmettelin silloin miten on mahdollista haluta lasta jos ei ole, huoh, parisuhdetta. Muutenkin teema tuntui todella epäajankohtaiselta. Kun nyt, hupsista pyörittelen samoja kuvioita - suht laiskasti tosin, mutta kuitenkin - kun oma ystävysympäristö on vauvoittunut.

    Mutta se mun varsinainen asia tuon sekavan suollon jälkeen, oli siis, että meillä on ihan pian sama työmatka muutaman metrin erolla. Vaihdan työpaikkaa (isojee!) maaliskuun alusta. Ehkä siis vihdoin keväämmällä voidaan aloittaa päivä aamukahveilla puistossa.. :)

    tee.vii

    VastaaPoista
  3. Anonyymi9:20 ip.

    siis. aika monta kertaa. sori, olen nauttinut hieman portviiniä ja kuuntelen tässä samalla ranskalaisia chansoneja.

    5lja

    VastaaPoista
  4. Purrina, tämä oma (tai siis miehen, mulle ei-niin-likeinen) ystäväpiiri, jonka viimeinenkin vaimo (ja ne on kaikki just VAIMOJA aina :) on nyt pieniin päin, edustaa varmaan kolmekymppisten pariskuntien normis-käytännettä. Olen joskus kerettiläisesti miettinyt, että ovatko nuo kaikki nyt ihan tosissaan-tosissaan halunneet lapsia, vai onko se ollut juttu, joka pitää tehdä? Vaikka toisaalta, harva kai katuu perheellistymistä? Siltä taholta joskus kuulee vihjailua ja painostusta, mutta se on kai jonkinlainen vitsikin osin. Me kun edustamme siinä kontekstissa jotain virallista "vaihtoehtoihmis"-porukkaa, jonka kuuluukin tehdä asiat vähän eri tavalla. Paineita ei pitäisi ottaa, ei, lapsiasia on ehkä elämän isoin, siinä pitäisi kuunnella vain asianomaisia. Vaikka helpommin sanottu kuin tehty :)

    Vii, se vauvanhaluamisjuttu on kyllä selkeästi epidemiakin. Ja tietysti myös käytännöllistä, jos ystäväpiirissä on suunnilleen samanikäistä lapsukaisporukkaa. Olen vähän pelkuri tässä jutussa, haluaisin että joku lähipiiristä lisääntyisi ensin malliksi, että näen sen onnistuvan :)

    Jee, uusi työpaikka, jee! Ilmeisesti tuossa kadun toisella puolella? Onnea, ja aamukahvitellaan ihmeessä keväimellä siis, puistovaihtoehtojakin on huudeilla oikeastaan aika monta (vaikka se sun takapuisto on kyllä ehdottomasti ihanin).

    VastaaPoista
  5. Anonyymi4:38 ip.

    Olisin vielä halunnut yhden lapsen. Eka(t)menivät harjoituskappaleena. Mutta vuosi sitten leikattiin kystien mukana muutkin roippeet, joten se siitä.
    Kuten huomasit tänä päivänä yksi jos toinenkin tekee lapsen lääketieteen avustuksella. Hormonikaksoset ne täälläkin riekkuu =)
    Väittivät juuri mediassa yhden lapsen kasvatus aikuiseksi maksaa reilut satatonnia. Ei voi pitää paikkansa, meidän ipanat ainakaan ole köyhiltä vanhemmilta saaneet moista tuhlattua!(kirpputorit, thanks)

    summasummaaaa, vaikka kärsinkin elämäni pahimman masiksen tietty synnytyksen jälkeen, ei voi kuin suositella.

    Aina kun elämä potkii,miehet, koulut, duunit, ystävät, asunnot, kaikki jos pettää, jättää, epäonnistuu, -onnen ja pysyvyyden tuo oma lapsi.Aina.
    ( vähän imelähköä, mutta hope you get the point=)

    cista

    VastaaPoista
  6. Minusta sinulla on terve asenne, kun et oleta, että voit halutessasi milloin vain tekaista lapsen. Vaikka ei se hedelmättömyys nyt niiiin yleistä ole, että kaikki joutuisivat hoitohin, kyllä me ainakin olemme ainoat omassa tuttavapiirissämme/suvuissamme.

    Näin tahattomasti lapsettoman naisen näkökulmasta "pahimpia" ovat nuo normi-kolmekymppiset, joista tosiaan tulee osittain jopa se fiilis, että sitten kun lapsi syntyy tai perheeseen tulee se toinen kiintiölapsi, vanhemmat tajuavat, että eihän me tällaista härdelliä ja sotkua haluttu... Muutaman tuttavaperheen äideille tekisi joskus mieli sanoa, että jos tosiaan haluatte välttämättä puhua vain lapsistanne tai itsestänne, sanokaa edes joskus jotain positiivista! Valitusta siitä, miten hirveää on herätä varhain joka aamu tai miten ei ehdi ikinä enää Ikeaan, en jaksa kuunnella. Yhtään.

    Expatvaimoista: kävin viime vuonna veljeni perheen luona Intiassa. Siellä vaimo ei miehen työsopimuksen mukaan saa olla töissä. Rouvan päivät ovat kuitenkin kaikkea muuta kun boordien töpöttelyä: huushollin pyörittäminen Intian tapaisessa (kehitys)maassa on aikamoinen ruljanssi, tällä perheellä kun ei siis ole palvelijoita talo täynnä. Kaikki neljä lasta on vietävä ja haettava kouluun ja koulusta (länsimaisia lapsia kidnapataan tällä seudulla jatkuvasti): pienemmät lapset on vietävä koulussa luokkaan saakka, isommatkin koulun porttien, metallinpaljastimien ja kulkulupien taakse) ja harrastuksiin. Mihinkään ei voi mennä yksin itsekään, varsinkaan pimeällä ja jo pelkästään ruokaostoksiin eri toreilta ym menee tuntikausia. Kun perheen isä tulee töistä, vaimo ei ole yleensä ehtinyt muuta kun juosta paikasta toiseen ja ehkä tehdä ruokaa. Mutta juu, kyllä heidän tuttavapiiristään löytyy runsaasti tätä boordirouva-ainesta, joiden perheissä ruuat ja ostokset tekee palvelusväki sillä aikaa, kun rouva harrastaa vaikka hyväntekeväisyyttä tai on kasvohoidossa. Kukin tyylillään, niin kai se menee.

    VastaaPoista
  7. Heei, täällä olikin vielä kommentteja!

    Rehellisesti sanoen on käynyt mielessä, että ovatko kaikki tietämäni äidit tosiaan ruvenneet äideiksi ihan omasta, pakottavasta tarpeestaan vai jonkin tapauskollisuuden ajamina? Ällistyn aina väliin ihmisten tarpeesta noudattaa jotain myyttisiä traditioita pilkuntarkkaan, taikauskoisesti. Kuulin juuri pariskunnasta, joka lähtee aamuyöllä, suoraan häistään häämatkalle toiselle puolelle maapalloa. Morsian on vielä raskaana. Itse arvostan sekä hyviä yöunia että hyviä bileitä siinä määrin, etten voisi kuvitellakaan veistaavani molempia... mutta joo, ”morsiamella ei saa olla tukka auki koska se tarkoittaa huonoa naista” ja ”ellei lasta kuulu vuoden sisään avioliiton solmimisesta, on se epäonnistunut”, tällaisia juttuja sitä aina väliin kuulee ihan nykyaikaisten ihmisten suista.

    Kiinnostava tuo expat-vaimojuttu, varmaan aika rankkaa turvallisessa maassa kasvaneelle esim. tuo kidnappauksen pelko. Arjen pystyssäpitämiseen menee varmaan ihan eri tavalla aikaa kuin vanhassa kotimaassa kaikkine uusine käytänteineen. Minusta meinasi teini-iässä tulla vuodeksi expat-tytär, kun isän työpaikalta moni lähti töihin Saudi-Arabiaan. Pistimme äidin kanssa siinä määrin kovaa hanttiin (pelkkä ajatus hunnussa kulkemisesta oli sekä absurdi että vihaksipistävä) että jäimme Suomeen.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!