perjantaina, elokuuta 02, 2013

Eroon katastrofikommunikaatiosta


Joudun olosuhteiden pakosta olemaan pari kuukautta vuodessa tekemisissä erittäin vaikean ihmisen kanssa. Tämä ihminen vihaa jostain hämärästä syystä vanhempiani ja antipatia ulottuu myös omaan perheeseeni ja lapsiini. Viha ei onneksi sentään purkaudu minään aktiivisina tekoina vaan totaalisena kylmyytenä, sivuuttamisena ja epäkohteliaisuutena. Oletan jotain pahanpuhumistakin tapahtuneen, mutta tämä ihminen on siinä määrin selkeästi vaikea, etten enää murehdi sitä, mitä hän meistä puhuu, koska luotan ihmisten arviointikykyyn. Nyt varmaan arvaattekin, että kyse on mökkinaapurista. En viitsi asiaa sen tarkemmin tässä revitellä, mutta pohjustan juttua siten, että alun perin on kai kyse jostain hämärästä raja-aitariidasta, näköesteaidasta ja oman äitini tietystä topakkuudesta, joka toisen vielä topakamman kohdatessa, ilman diplomaatteja, saattaa aiheuttaa aika roihuavaa jälkeä.

Itsehän olen tietystä kiriherkkyydestäni huolimatta aika sovitteleva ja diplomaattinen etenkin ihmisten kanssa, joista en pidä, mutta joiden kanssa koen parhaaksi säilyttää etäisen ystävälliset välit. En halua vihollisia. Tämä mökkinaapuri ei ole diplomaatti. Tähän kesään asti, lukuisien selvittelyjen, yhden yhteisen saunareissun jälkeen tilanne on siinä pisteessä, että naapuri ei vastaa tervehdykseen vaan katsoo jääkylmästi sivuun. Tähän kesään asti jaksoin yrittää. Tervehdin, hymyilin, nyökkäsin, toivotin hyvää äitienpäivää. Ajattelin, että riita, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa, ei saisi koskea välejämme, etenkin kun tällä naapurillakin on pieniä lapsia. Nyt kuitenkin luovutin todettuani että uusin hämärä vattupensaita koskenut kärhämä, jossa naapuri uskotteli lapsilleen suunnilleen, että "naapuri kielsi meitä poimimasta omia vattujamme" (mikä on luonnollisesti potaskaa) ei enää ansaitse selvittelyä. En halua pistää omaa tunnepotentiaaliani enkä diplomatiaani ihmiseen, joka selkeästi elää vihalle. Karmeaa tietysti on, että tuollainen vihan täyttämä ihminen dehumanisoi vihansa kohteet ja näin ollen myös lapsemme ovat persona non gratoja hänelle. Selitäpä innokkaalle nelivuotiaalle, miksi hataran pensasaidan toisella puolella lapsilleen monotonisella robottiäänellä käskyjä lateleva ihminen ei kertakaikkiaan halua että he ottavat kontaktia naapurin lapsiin. Ikävää opettaa noin pienille, että kaikki ihmiset eivät ole mukavia, lämpimiä eivätkä hyväntahtoisia.

Mutta asialle ei kertakaikkiaan voi mitään. Tämä on ollut olennainen oppi. En voi tehdä mitään muuttaakseni tilannetta, en voi poistaa vihaa toisen ihmisen mielestä. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja nyt en enää jaksa. Kommunikaatio, joka käsitetään tarkoitushakuisesti väärin, tulkitaan toista kuin piru raamattua että saataisiin tukea omalle vihalle... ei sellaista vaan jaksa, se myrkyttää. Niinpä olen omaksunut saman kylmän olkapään taktiikan, olen kuin en näkisi enkä kuulisi. Näin on pakko tehdä siksikin, etten halua tämän ihmisen pilaavan sitä kaikkea ihanaa, mitä mökki omalle perheelle edustaa. Minussa elävällä oikeustaistelijalla on ollut kova sopeutuminen siihen, että joku tuntee vahvaa antipatiaa minuun täysin ilman omaa syytäni, muistan tämän saman teeman roihahtaneen jo ala-asteella kun jouduin kiusaamisen kohteeksi. En ole niitä ihmisiä, jotka jaksavat kieriskellä kiusaamismuistoissa (en halua antaa valtaa niin vanhoille asioille), mutta luultavasti osittain siksi ja osittain ihan oman temperamenttini takia olen hyvin herkkä reagoimaan epäoikeudenmukaisuuteen. Onneksi ikä tasii tätä piirrettä, rauhoittaa ja tekee suoraan sanottuna paljon välinpitämättömämmäksi.

Tämän oman terveen välinpitämättömyyden olen havainnut muissakin suhteissa, jossa tunnutaan kerta toisensa jälkeen törmäävän kommunikaation hankaluuteen ja siihen, että puhutaan jatkuvasti toistensa ohi. Olin aiemmin, etenkin ennen lapsia, rasittava selvittelijä ja setvijä, halusin ihan kauheasti että minut ymmärretään oikein ja että toiselle ei vaan jää edes vähäisissä määrin väärää mielikuvaa siitä, mitä tarkoitin. Oli kuitenkin toistuvia tilanteita, joissa vilpittömistä (ja epäilemättä rasittavista) selvityspyrkimyksistäni huolimatta minulle jäi outo ja kaihertava, väärin ymmärretty olo. Ja jossain vaiheessa suostuin avaamaan silmäni sen suhteen, että ehkäpä minut ymmärretäänkin väärin vähintäänkin puoliksi tahallaan, minua luetaan kuin piru raamattua ja etsitään sitä kautta vahvistuksta omalle mielikuvalle. Että tuolla toisella, kommunikaation vastapuolella jylläävät nyt sellaiset kierrokset päässä, että minä en oikeastaan toi kuin pahentaa tilannetta joko pyrkimällä selittämään selittämästä päästyäni, tai suuttumaan.

Ja suostuttuani tajuamaan tämän, koin myös terveellisen, voimaannuttavan (eh, ällötermi) reaktion tajutessani että minä saan suuttua ihmiselle, joka loukkaa minua ymmärtämällä minut väärin, eikä minun tarvitse loputtomiin uskoa siihen, että väärinymmärtäminen on täysin tahatonta ja kaikki selviää jos vain kunnolla selitän kantani. Ei minun tarvitse! Ei kaikkien kanssa tarvitse löytyä yhteistä säveltä. Jos kommunikaatiosta jää aina omituinen, tympeä sivumaku, vahva aistiminen piiloaggressiivisuudesta ja kierosta piruilusta, niin sitten on hyvä vaan astahtaa parikin askelta taaksepäin. En tarvitse hyväksyntää kaikilta. En tarvitse kollektiivista rakastettuna olemista, minua rakastetaan tarpeeksi jo. En halua nöyryyttää itseäni kerjäämällä, kerjääminen herättää pedon useimmissa. Eikä minun tarvitse pitää kaikista varauksetta, voin pitää heidän piirteistään ja kavahtaa toisia.

Tottakai asiat pitää selvittää kun kumpikin osapuoli haluaa aidosti selvittää, on hyväntahtoinen ja halukas tulemaan vastaan mutta pitämään samalla jämäkästi kiinni omista oikeuksistaan. Nämä kuviot ovat varmasti vaikeita etenkin monille naisille, minullekin, vaikkei minua tunnetakaan varsinaisesti ihmisenä, joka antaa aina periksi ja mukautuu kaikkeen. Silti minun on joskus hankalaa olla jämäkkä sellaisella johdonmukaisen ystävällisellä tavalla. Huomaan nöyristeleväni etenkin tilanteessa, jossa toinen vaikuttaa kylmältä ja kyllästyneeltä. Enkä haluaisi sellaiseen valtapeliin mukaan ollenkaan ja sitten suutun itselleni, kun huomaan, että olen kerjännyt hyväksyntää. Periaatteessa uskon Dalai Laman ajatukseen "Be kind whenever possible. It is always possible." Joskus se kiltteys on myös kiltteyttä itselleen, kieltäytymistä pahoittamasta mieltään toisen käytöksestä.

6 kommenttia:

  1. Voi että, luulen ymmärtäväni just mitä tarkoitat. Olen itsekin tuollainen ja kokenut vastaavaa pari kertaa. Mitä läheisempi suhde on joskus ollut (ainakin omalta puolelta) sitä isompi on outo fiilis. Miksei voida olla aikuisia ja säilyttää kohteliaat välit tilanteissa jotka on kuitenkin aika vähäpitoisia kauempaa katsottaessa. Olen itse sellainen että yritän kyllä nöyrtyä ja sovitella mutta jossain menee raja, ihmissuhteet ovat mielestäni kuitenkin kaksisuuntaisia, jos toisen kontaktinotto on nolla, kyllähän se aika kylmäksi jättää.
    Siispä, harmittaa puolestasi, mutta pidä pintasi, ei näille vaan aina voi mitään. Lasten kannalta se tuntuu vielä huvittavammalta, kun joutuu söpertämään jotain valkoista totuutta, kun oikeasti ihmetyttää aikuisten ihmisten käytös itseäänkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeah, ei sitä yksipuolista kommunikaatiota kauaa kyllä pysty kykeneen. Mulla on muutaman kerran elämässä käynyt sellainen hämmästyttävä tilanne, että kun olen itse lyönyt hanskat tiskiin, alkaakin vastapuoli lähentyä. Jotkut ei kestä oman valta-asemansa menetystä vaikka toimivat samaan aikaan sen verran tuhoisasti, että heihin vittuunnutaan. Sen verran pieni ihminen olen aina joskus, että saan anelusta pientä nautintoa. Koska pyrin samaan aikaan olemaan kohtelias, otan kyllä kädenojennuksen vastaan mutta mielessäni tuuletan, että minua ei enää tähän koukkuun saa.

      Lasten kanssa tää mökkinaapurijuttu on jokseenkin vaiheessa, luultavasti ensi kesänä esikoinen tajuaa kun sille selittää kuvion. Typerää, koko juttu, mutta minkäs teet.

      Poista
  2. Eih mikä tilanne, ja kuinka terveellinen analyysi aiheesta. Sen hyväksyminen, että on on vihasta eläviä ja minkäänlaisiin järjellisiin kommunokaatioyrityksiin taipumattomia jumittajia, säästää aika apljon omaa energiaa. Olen itse tuota puhkiselittävää tyyppiä ja on ollut iso oppi tajuata, että kaikki eivät lämpene vaikka miten vääntäisit ja olisit oikeassa. Mutta että tilanne ei ole alkujaan teidän välinen ja että lapsetkin, argh. Vie varmaan aika lailla sitä mökkifiilistä, kurjimus.

    Ja se bodypostaus ja kuvarohkeus olivat mainioita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, joskus puhkiselittämisestä tulee vähän huoraava olo, etenkin kun vastapuoli ei oikeastaan ansaitse yhtään mitään. Hyvinä päivinä ajattelen, että mökkinaapuri on onneton ihminen, vähän silleen Jussi Halla-ahon tyyliin. Että on raskasta vihata muita. Huonoina päivinä keksin naapurille pirunkurisia liikanimiä, toki ihan itsekseni vaan ;). Ja kiitos!

      Poista
  3. Ehkä se kiltteys, johon tuossa lopussa viittaat, on kiltteyttä sille toisellekin. Ei voi tehdä kellekään hyvää, että hänelle annetaan tavallaan rajaton valta toimia väärin ja ymmärtää väärin - suojelemalla itseäsi suojelet muitakin tilanteessa olevia.

    Hirveän terve ja hyvä analyysi tämä minustakin oli. Tunnistin joitakin omiakin piirteitäni, esim. tuon tarpeen tulla ymmärretyksi vaikka henki menisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, siitä on ollut vaikeaa luopua, siitä ymmärretyksi tulemisen tarpeesta. Mutta näissä ihmissuhteiden törmäyksissä oppii itsestään tosi paljon ja oon yrittänyt ajatella tätä jonkinlaisena henkisenä harjoitteena. Tavallaan tuollaista älytöntä vihanpitoa analysoidessa tajuaa myös mistä rasismi kumpuaa ja mikseivät rasistit tunne myötätuntoa esim maahanmuuttajalapsia kohtaan. Ne eivät ole niille mitään oikeita ihmisiä.

      Vaikka tietty kornia vertailla tätä rasismiin, tavallaan. Mutta tämä karttuva elämänkokemus kyllä tosiaan opettaa tulkitsemaan myös omia reaktioita ja pimeitä puolia.

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!