Takaisin hymymaassa

Kiitos ja halaus kaikille edellistä postaustani kommentoineille, olette ihania! Tunnelmakäyrä alkoi hetimiten nousta, kun sain angstattua pahimmat tunnot tekstinä ulos. Minulla on äitini temperamentti, kun pohjamutiin mennään, sinne mennään syvälle ja itketään ja soimataan itseä. Mutta aika nopeasti sieltä taas noustaan ja nähdään elon valoisat puolet. Kuten kommenttiloodassa sanoinkin, olen kyllä pohjimmiltani optimisti ja uskon asioiden sutviintuvan.

Kävimme vuorokauden intensiivimökkeilyllä Kirkkonummella. Löysin sieltä aivan loistavan kirjan nimeltään Sukupuolielämämme vuodelta 1945. Sen on kirjoittanut Fritz Kahn-niminen gynekologi ja taiteilija (?). Kirja avautui itsestään mies-nainen-kuvaparin kohdalta, jossa miehen ominaisuuksiksi oli lueteltu mm kapeat reidet ja "äly ja toimintavoima vallitsevat", sekä naisen ominaisuuksiksi paksut reidet ja "tunteet ja uhrautumishalu vallitsevat". Hilpeässä kuvaparissa oli kyllä ainakin omalta kohdaltani totuuden siemen, vaikka toivoakseni omassakin päässäni vallitsevat joskus myös äly ja toimintavoima.

Vaikka kirja oli luonnollisesti pahasti vanhentunut niin tasa-arvon kuin lääketieteenkin kannalta, oli siinä myös aika moderneja näkemyksiä. Syntyvyyden säännöstelyä suositeltiin lämpimästi, ja esitettiin siihen monia, osin vanhentuneita keinoja. Kahn suositteli coitus interruptusta hyvänä ehkäisymenetelmänä. (Syvältä kumpuavalla kokemuksen rintaäänellä voin sanoa, että väite on kukkua). Sen sijaan coitus intin henkis-eroottiset vaikutukset nähtiin negatiivisena, "on kuin viulistilta kesken loppuhuipennuksen katkeisi kieli, ja hän joutuisi viheltämään aarian loppuun." Taidatkos tuon paremmin sanoa. Sikiönlähdettämisestä puhuttiin paljon, vaikka Kahn piti aborttia julmana toimenpiteenä puhuen kohdusta hyvin lyyriseen sävyyn, hän tuntui kannattavan abortin laillistamista.

Kykenemättömyydestäkin oli oma, pitkä lukunsa. Aviollisen kykenemättömyyden yhtenä syynä Kahn piti seksielämän arkistumista. Lääkkeeksi suositeltiin toisen huomioon ottamista esimerkiksi kynttiläillallisen ja kauniin ehostuksen muodossa. Kahnilla on aivan ehdottomasti pointti, pitkän parisuhteen bed death on parhaiten vältettävissä sillä, ettei ala pitää kumppania itsestäänselvyytenä. Kirjassa vastuu vireästä seksielämästä sälytettiin vaimon harteille: "Naisen on opittava ymmärtämään, että hänen todellinen kutsumuksensa ei ole maistella kaikkia taiteita ja tieteitä, ja ajattelemattomasti matkia miesten aikaansaannoksia, vaan että luonto on määrännyt hänelle aivan erikoisen naisellisen ja täysin epämiehekkään elämänradan jota hänen on kuljettava tullakseen todella onnelliseksi ja jonka vaiheet ovat: rakkaus - avioliitto - äitiys - lastenkasvatus."

Kirja oli hauska reliikki, epätasa-arvoisille ja rasistisille jutuille voi näinä maailmanaikoina ja tässä maailmankolkassa jo hymähtää. Hieman kylmäävää tosin on, että Kahn itse juutalaisena tuntui kannattavan jonkinlaista rodunjalostusta, hän ei pahemmin arkaillut puhua tyhmistä, liikaa lisääntyvistä ihmisistä verrattuna älykkäisiin, säädellysti lisääntyviin ihmisiin. Tuo "tyhmät lisääntyvät liikaa"-retoriikkahan on tuttua monenkin nykyeugenikon puheista.

Pitävätköhän puheet maalaisilmasta paikkansa? Olen jo viitenä kesänä huomannut, että mökkiolosuhteissa sekä nukuttaa, nälättää että seksittää aivan jatkuvasti. Nukuttaminen voi selittyä silläkin, että jokapäiväisiin toimenpiteisiin, kuten ruuanlaittoon ja tiskeistä huolehtimiseen menee huomattavan paljon aikaa. Puhumattakaan nyt kaikista puhdetöistä, joita riittää. Kävin myös uimassa, vesi oli linnunmaitoa, järven äänet vienoja. Matkalla rannalle tieltä löytyi litteäksi kuollut kyylapsi, pieni raukka, liian nuori välttämään nelipyöräistä hirviötä. Samaisella nelipyörähirviöllä mekin mökille matkasimme tosin. Olen jo jonkun aikaa ajatellut kirjoittaa autoista ja ajamisesta. Autoilu on jo itsessään minulle hiukan traumaattista, ajoin kortin pari vuotta sitten, mutta en suostu vieläkään ajamaan, inhoan ja pelkään ratissa oloa. En ole kyennyt omaksumaan rutiinia. Kun vanhempani muuttivat lähiöstä keskustaan, heidän autonsa muutti pihallemme. Punavuoressa autoa ei tarvitse eikä kannata edes säilyttää. Kätevä ratkaisu; kumpikin osapuoli pääsee käyttämään autoa tarvittaessa, mutta suurimman osan aikaa se viettää hiljaiseloa pihlajan alla. Käytämme autoa isojen hankintojen kuljetteluun ja mökkireissuihin, vanhemmat suunnilleen samaan. L käy luonnollisesti julkisilla töissä, samoin minä silloin kun töitä on. Auton kyydissä on mukavaa istua, mutta en ole koskaan omaksunut autoelämäntapaa lainkaan, enkä kyllä aiokaan. Vaikka ajamispelkoni tuntuukin tavallaan tyhmältä, se on toisaalta äärimmäisen tehokas vastalääke autoistumista vastaan. Ei tule tilannetta, jolloin lähtisin jonnekin autolla "koska sillä pääsee nopeimmin". Päivittäisiä ärrinmurrin-hetkiäni on katsoa bussipysäkillä, kun ohitse jyrää kolonnakaupalla henkilöautoja, joissa on tasan yksi matkustaja. Peevanan Espoolaiset autofanit, ettekö tiedä että Tapiolasta pääsee bussilla yhdeksässä minuutissa Helsingin keskustaan :) Ja bussissa voi esimerkiksi juoda kahvia, lukea uutislehtä tai perehtyä lempiromaaniin. Itse olen niin aamutorvi, että en varmasti edes voisi herättyäni istua rattiin, nuokun mielummin bussissa ja tuijotan aamusumua.

Syyllisyydestä vielä: se on päivittäinen vieraani. Kannan syyllisyyttä vähän kaikesta. Odotusten täyttämisestä, maailmantilanteesta, omista elintavoista ja sellaisesta. Olen ajatellut taas aktivoitua kansalaisvaikuttamisen suhteen, mennä mukaan järjestötoimintaan. Aion myös alkaa luovuttaa verta. Ajatus vähän karmaisee, mutta kaipa sen karmaisun voittaa. Verenluovutuksessa on samaa viehättävää maanläheistä konkreettisuutta kuin vaikka kulutusvalinnoissa tai vegetarismissa. Addressit ja mielenosoitukset, vaikka tärkeitä vaikutusmuotoja ovatkin, tuntuvat usein jotenkin epämääräisiltä ja katoavilta.

Istuimme äsken parvekkeella elokuun mustassa, tuoksuvassa yössä. Naapuritalosta soi Olavi Virran laulama Hopeinen kuu. Olo tuntuu taas kovin onnelliselta.

Nalle ja Pelakuu

Myin tänään Hietsussa nallen taiteilijalle, joka käyttää sitä osana Karhujen yön installaatiota. Se toteutuu Bear Park Cafen seinään Karhupuistossa Taiteiden yönä 16-20. Tajusin juuri, että muutin Karhupuiston vierestä Otsolahteen. Naapurikatumme on Nallenpolku, mikä palleronimi. Nallenpolulla asuu taiteilijoita.

Pitää mennä verestämään karhumuistoja Karhupuistoon, viimeistään Taiteiden Yönä. Karhupuiston sateenkaarinen lippakiskakahvila avattiin samana kesänä kuin Osuuskunta Pelakuun luomukioski-kesäkahvila Vallilassa. Lippakiskat kokivat silloin yhden renessansseistaan, arvatenkin jonkun lehtiartikkelin seurauksena. Meitä oli Pelakuussa kuusi yritystoiminnasta täydellisen ulalla olevaa humanistihippiä. Vuokrasimme kioskin edullisesti, maalasimme sen sisältä vaaleanpunaiseksi, punontataitoinen teki pajuamppelit, minä suunnittelin logon. Myyntiin hankittiin luomujäätelöä, Laitilan limonadeja, reilun kaupan suklaita, itse teimme piirakoita ja ihan jumalaisen hyviä savutofupatonkeja. Koska luomu- ja reilunkaupan tuotteet olivat kalliita ja alkupääomamme jotain todella minimaalista, kiskamme hyllyt muistuttivat kyllä tavaramäärältään viljandilaista lihakauppaa vuonna 1989 (tiedän mistä puhun, en kyllä tajua mitä teimme LIHAkaupassa luokkaretkellä). Periaatteellinen riita, joka kohti mielenosoitukselliseen parvekkeellepoistumiseen koski biodynaamisten nallekarkkien hankkimista myyntiin. Minä vastustin naurettavan kalliin hinnan ja sen, että rinnastan biodynaamisen viljelyn kiviterapiaan, takia investointia, joku oikeaoppisempi kasvissyöjä kannatti. Ei niitä sitten hankittu, koska ei ollut varaa.

Ottamatta aivan tarkkaa selkoa erilaisista säädöksistä ja määräyksistä myimme itse tehtyjä leipomotuotteita. Jossain vaiheessa selvisi, että kiskamme varustelutaso oli liian alhainen ruoanvalmistukseen (ei lämmintä vettä), mutta katsoimme säädöstä sormien läpi. Kukaan ei onneksi ikinä tullut kovistelemaan meitä aiheesta. Pöytien pitämiseenkin olisi tarvinnut olla erillinen lupa, jota emme tainneet ikinä hankkia. Asiakaskunta koostui pääosin kavereistamme ja muutamasta Paavalinpuistossa hengaavasta rantareinosta, joille reilun kaupan ja käden santsikupit maittoivat. Päivittäin kyseltiin tupakkaa ja kaljaa. Näiden tupakkitoiveiden takia keltaiseen keitaaseemme yritettiin murtautua pariinkin kertaan, ja jouduimme investoimaan myös uusiin ja uusiin munalukkoihin.

Jälkeenpäin ajatellen yrityksemme oli ainakin rahallisesti tuhoon tuomittu. Palkkaa emme tietenkään pystyneet itsellemme maksamaan, itse asiassa jouduimme kaikki sijoittamaan rahaa hommaan. Verotoimiston kanssa käytävä byrokratia oli tuskastuttavaa. Suurin ongelma oli sijainti, aivan liian syrjässä. Sekakäyttäjien kanssa väittely siitä, onko meillä myynnissä tupakkaa vai ei, oli joskus rasittavaa. Kuitenkin kaikitenkin projekti oli ihana, lämmin, sympaattinen. Loimme yhdeksi kesäksi iloisenkirjavan keitaan Hämeentien harmauteen.

Tällainenkin on pian. Pitäisiköhän?

Hassua, olen pitänyt tätä blogia vasta muutaman kuukauden, ja siitä on tullut jo aika tärkeä osa elämääni. Huomaan poimivani aiheita, eräänkin kosteahkon illan jälkeen kännykästäni löytyi kryptisiä viestejä kuten "homososiaalinen asema" ja "salamarakkaudet erot". Olin tallettanut itselleni vinkkejä keskusteluista blogiin analysoitavaksi. Harmi vain, että en oikein hahmota tuota homososiaalista asemaa vieläkään. Olen löytänyt monta kiinnostavaa blogia=kiinnostavaa ihmistä, jotka haluaisin mielelläni tavata livenä. Tavallaan mietityttää, että olenko myöhäisherännäinen bloggaaja, näyttää, että moni bloggaaja on jo muodostanut ystäväpiirin keskenään, blogimiitit ovat muuttuneet tapaamisiksi ystävien kesken. Tuollainen tilanne on tosi hieno, minulla on vastaavanlaisia kokemuksia ircistä. Omasta puolestani kuitenkin vähän harmittaa, etten aloittanut aikaisemmin. Blogilistallani on monta mielenkiintoista ihmistä (pitäisi päivittää sitä, olen taas löytänyt uusia kivoja blogeja) joihin haluaisin tutustua. Järjestäkää bloggaajatapaaminen, niin tapaatte siellä minut, olen kiva jä jännä! Itse en tavallaan uskalla tehdä aloitetta, ajoittain oirehtiva ylihienotunteinen kainouteni estää minua, mutta jos joku ottaa ideasta onkeensa, osallistun mieluusti mahdolliseen järjestämiseen tahi tiedottamiseen.

Valokuvatorstai, onnellinen

Vapaana hulmottava koira, onko onnellisempaa olentoa? Koira on Igge, lempeä banaaninsyöjäkoira.

Työelämän kovuudesta

Veloena kirjoittaa oman alan työpaikkojen etsinnästä ja sen (tragi)koomisuudesta. Itse, hiljattain valmistuneena ja pidempiaikaista työpaikkaa jatkuvasti etsivänä en aina tiedä puhjetako mielipuoliseen hohotukseen vai suonenvedontapaiseen itkuun esimerkiksi tällaisten ilmoitusten edessä. "Etsimme kustannusyhtiöömme graafikkoharjoittelijaa. Hallitset Photoshopin, Indesignin ja Illustratorin hyvin. Pärjäät kovan paineen alla hermostumatta, etkä valita turhasta. Ymmärrät julkaisualan kovat aikataulupaineet ja pystyt tarvittaessa venymään todella voimakkaasti, etkä luovuta suurienkaan haasteiden edessä. Et myöskään viilaile asioita ikuisesti olemalla liiallinen perfektionisti, vaan ymmärrät tehdä tehtävän mahdollisimman nopeasti loppuun laadusta tinkimättä."
Tuosta duunista maksettaisiin 200 euroa kuussa. Hieno homma, samaa luokkaa kuin opintotuki. Pahoittelen kohta seuraavia alatyylisiä ilmaisuja, mutta tuon ilmoituksen lukeminen VITUTTI todella. Kaksisataa euroa palkkaa siitä, että joutuu venymään äärimmilleen eli kuuntelemaan mielettömiä vaatimuksia, unohtamaan työajat, ottamaan paljon vastuuta ja olemaan samalla rennon suvereeni laaduntuottaja. Saatana.

Selailin muitakin työpaikkoja, satuin avaamaan Suomen Postin työpaikkailmoituksen. Siinä haettiin extraajia jakeluun, eli ihmisiä, joille soitetaan ennen kukonlaulua ja käsketään tulemaan välittömästi jakamaan postia paikkaan x. Ja tämä ilo surkealla palkalla. Satun tietämään, että vakituisistakin postinjakajista on aina pulaa. Vaikka asia tai ammattiala ei minua henkilökohtaisesti koske, tekisi mieli laatia vihainen kirjelmä sisällöllä "Pientä rajaa, riistäjät!".

Ystäväni R, joka on toimittaja, työskenteli taannoin erästä ajankohtaisohjelmaa varten useissa eri paskaduuneissa. Pätkät oli saatu vuokravälitysfirman kautta. R:lle painotettiin nöyryyttä ja joustavuutta. Koulutusta ei tietenkään annettu, R pistettiin kylmiltään pesemään mummoja, tarjoilemaan ja tiskaamaan. Työkutsut tulivat tunnin-parin varoitusajalla. Ohjelmalla pyrittiin osoittamaan silpputyöläisten oikeudettomuus.

Tarinoita kaltoin kohdelluista paskaduunareista riittää, voisin kertoa vaikka kuinka monta ihan omasta ystäväpiiristäni. Erityisen masentavaa omalla kohdalla on vain se, että sama kurjistamistendenssi näkyy vallitsevan myös oman alani "oikeissa" töissä. Firmat säästävät ottamalla puolen vuoden työharjoitteluun opiskelijoita tai vastavalmistuneita, joille hymistellään epämääräisesti "paikan vakinaistamisesta", kunnes harjoittelu on saatu päätökseen. Tällöin harjoittelijalle näytetään ovea, josta seuraava ilmainen harjoittelija onkin jo tulossa sisään, taas puoleksi vuodeksi. Palkan maksaa Kela opintotuen tai työmarkkinatuen muodossa, ehkä joissain tapauksissa firma antaa pientä, 200 euron tyylistä karkkirahaa.

Mörr.

Suolaiset sormet

Ruskeat pihlajat, sinapinvärinen nurmikko. Kädet haisevat mäntysuovalta ja mereltä, iho on ohennut ja hellä. Matoissa samat öljyvärin kirjomat kuviot haaleampina. Parvekkeella koivun ripottamaa konfettia, krassinsiemeniä, kellastunut lipstikka.

Veenuskukkulan valloittajat

No, niinhän siinä taas kävi, että mielenosoituspaikalla oli about seitsemän ihmistä, ja me Nassun kanssa hannasimme Kiasman kauppaan ja terassille. En tässä iässä jaksa olla niin masokisti, että menisin minimielenosoituksiin, jossa saa lähinnä hävetä silmät päästään, niin oikeaoppista ruohonjuuritason vaikuttajaa minusta ei enää tule. En kyllä tajua, mikä säällisessä tiedottamisessa on niin vaikeaa? Pelkällä ketjutekstarilla olisi saanut paikalle edes mainittavan määrän ihmisiä. Nazzer löysi Kiasmasta hienoista hienoimman Helsinki-paidan ja minä graafisen suunnitelun oppaan ja näin uhrasimme poliittisen aktivismimme kapitalismin alttarille. Mutta minkäs teet, Kiasma-kauppaan saisi hassattua rahaa ihan määrättömät määrät.

Keksimme ex tempore tehdä lähiöseikkailun, otimme lähijunan Malmille. Siellä joimme kahdet jonkun paikallispubin terassilla. On mielenkiintoista, miten muutaman asemanvälin päästä Helsingin keskustaa on aivan toinen maailma, toisennäköisiä ihmisiä, toinen meininki. En kehdannut tilata punkkua vaan join äklöpinkkiä aspartaamilillua, vissiin siiderin tai lonkeron nimellä. Baarin asiakkaat näyttivät siltä, että suuressa osassa keskustan paikkoja heille näytettäisi heti miten ovea. Kalliossakin on toki räkälöitä, mutta niissä kantaturilaisiin sekoittuu aina boheemia ainesta: opiskelijoita, taiteilijoita, muusikkoja, hippejä. Malmilla meininki oli jotenkin lohdutonta, näin ikäisiäni miehiä, jotka kävelivät epävarmasti kuin taaperoikäiset, keskushermosto ikuisen vaurion saaneena. Punakaksi palaneita suomenleijonapaitaisia- ja kaulakoruisia, rämeä-äänisiä naisia, maahanmuuttajia, teiniäitejä. Köyhyyttä, osattomuutta, syrjässäolemista. Täytyy painottaa, että olimme asemanseutuvilla, tiedän Malmilla olevan ihania omenapuupihataloja ja assatodellisuuden olevan vain osa todellisuutta.

Tavallaan Malmin touhua seuratessa tuli falski olo, kuin olisi joku snobbaileva antropologi täysin vierasta kulttuuria kartoittamassa. Olen elänyt kuitenkin väistämättä aika keskiluokkaisen turvattua elämää kaikesta hippeilystä huolimatta. Joskus teininä, kun tuli vietettyä jonkun verran aikaa punk-skenessä, tuli tavattua elämän pahasti murjomia ihmisiä. Alakulttuurina punk tuntui vetävän puoleensa kärsineitä, tai ehkä punkkarit olivat normaalia avarakatseisempaa porukkaa ja hyväksyivät joukkoonsa siipeensä saaneet ja kotoaan karanneet. Muistan jo silloin tunteneeni itseni joskus toisaalta tarkkailijaksi ja toisaalta sosiaalityöntekijäksi jutellessani jonkun kiljusta pahoinvoivan, isäpuolensa pieksämän pikkutytön kanssa. Halun auttaa ja kuunnella, ja samalla vahvan ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteen. En ikinä pitänyt punk-musiikista yhtään, en kännännyt itseäni oksukuntoon (etenkään kiljusta), en uskaltanut värjätä hiuksiani shokkivärillä peläten niiden menevän huonoon kuntoon, ja pidin monia punkkareita epä-älyllisinä juoppoina, mutta joku siinä meiningissä viehätti. Aktivismi oli myös 90-luvulla (ennen eläinoikeusliikkeen breikkausta) kytkeytynyt niin vahvasti punkkiin, että punkilta oli suorastaan vaikea välttyä.

Pohdimme Nassen kanssa muun muassa kolmannen maailmansodan mahdollisuutta ja sitä, voisiko ihmisistä kitkeä ahneuden jollain keinoin? (Neukuissahan tätä kokeiltiin, mutta keturalleen meni). Näiden aiheiden vastapainoksi puhuimme myös koiranpennuista ja kissojen kurinaäänestä. Ja siitä, miten harmi on, ettemme ole enää naapureita. Kun asuin valtamerilaivatalossa melkein-Torkkelinmäellä ja Nazzer Hämeentiellä kommuunissa, vierailut olivat melkein päivittäisiä.

Kotipihalla näin, kun sepelkyyhky ja pupu laidunsivat keltaisella nurmella vierekkäin. Sellaisen edessä katukuilujen kaipuu katoaa ainakin hetkeksi.

Ai miten otsikko liittyy postaukseen? Ei tällä kertaa niin mitenkään, se tarttui silmään jostain yhteydestä, sen niminen erotiikkaelokuva on tainnut pyöriä joskus synnyinvuosikymmenelläni. Kahdella eellä ja isolla veellä.

Formulat fidduun Helsingistä

Toyota järjestää 12.8. klo 14.30 alkaen formula 1 esittelytilaisuuden
Helsingin keskustassa. Ks. tilaisuus tulee aiheuttamaan melutason ylityksiä
ja haittaamaan julkista liikennettä, osa keskustan kaduista joudutaan
sulkemaan. Päätös luvan myöntämisestä Toyotalle tehtiin epädemokraattisesti
esityslistan ulkopuolella ja köydä Toyota-yhtiö maksaa huvista Helsingille
ruhtinaalliset kaksituhatta euroa. (lainaus sähköpostilistalta). Tässä myös linkki Helsingin Sanomien artikkeliin aiheesta.

En valitettavasti löydä mitään suoraa linkkiä kaupunkiformulakriittiseen mielenosoitukseen, mutta joka tapauksessa Kiasmalla lauantaina 12.8. klo 14 on kokoontuminen. Autourheilu on niitä harvoja asioita, jotka saavat kaltaiseni nykyään maltillisen henkilön verenpaineen kohoamaan etenkin silloin, kun se tuodaan HELSINGIN KESKUSTAAN ja sillä häiritään joukkoliikennettä. AutoURHEILU, mitä hemmetin URHEILUA sekin on, böh?

Valokuvatorstai, hoitaa, hoivata

Kissaäiti opettaa poikasia peseytymään.

Lukemusmeemi

Paremman maailman Mikko haastoi lukijansa kirjallisuusmeemiin, ja koska olen kiistämättä lukija, otan haasteen vastaan.

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:
Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia avasi teininä aivan uuden ikkunan lähihistoriaan, ja vaikutti varsin vahvasti omaan poliittiseen ideologiaani eli toisin sanoen minusta tuli vasemmistolainen osaksi Pohjantähden takia. (En muuten pysty pitäytymään tässä yksi kirja-jutussa alkuunkaan, pakko sanoa useampia). Vielä nuorempana luettu Marja-Leena Mikkolan Anni Manninen aiheutti samanlaisen valaistumisen ympäristönsuojelun suhteen.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:
Luen kaikki hyvät kirjat monta kertaa. Mainitaan nyt vaikka Päivi Alasalmen Sudenhetki-novellikokoelma, jonka niminovelli on erityisen koukuttavan sysimusta.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Vladimir Nabokovin Lolitan, tarkemmin sanottuna The Annotated Lolitan, joka sisältää perusteelliset selitykset kaikkiin mahdollisiin sanaleikkeihin, kiertoilmauksiin ja intertekstuaalisiin viittauksiin, joita Lolita vilisee.


4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
No ehkei hupakkoa, mutta hilpeän teki Bridget Jonesin päiväkirja, luimme sitä Nassun kanssa Viron kiertomatkalla junassa, kikatimme niin ettemme pysyneet penkillä ja heittelimme toisiamme leivällä.


5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Pohjantähti tietysti, etenkin kakkososa. Kun valkoiset pistävät Elinan naureskellen kuuraamaan työväentalon vessaa, koska Akseli on punapäällikkö ja Elina sanoo ääni värähtäen "Meillä tehdään tämä joka lauantai, ei sitä ole naurettu", aukeavat minulta kyynelhanat. Myös Aulikki Oksasen kirjat itkettävät herkästi, Isosisko ja Pikkuveli esimerkiksi, ja Kultivoidut Rikokset-novellikokoelman Kynä, jossa taksikuskin vaimo katoaa ja kuulakärkikynä kertoo Chilessä kadonneista toisinajattelijoista. Olen muuten sellainen maruliisa, että pelkkä novellin kuvailu alkoi pistellä nenänsisusta (ensimmäinen itketysoire).


6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Jonkun kattavan yleisteoksen suomalaisen naisliikeen historiasta.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Laura Doylen Heikko vahva vaimo. Jo nimi saa yökkäämään. En kyllä ole lukenut koko kirjaa, ehkä pitäisi, mutta vieroksun populaari-pseudotieteellisiä, sekä naisia että miehiä aliarvioivia ja typistäviä kirjoja, joiden avulla elämä ja parisuhde muka muuttuu auvoksi.

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:
Näitäkin on useampi. Annie Proulxin Laivauutisia, Mikael Niemen Nahkakolo, Wislawa Szymborskan Sata Szymborskaa sekä Julkaisun tekeminen-nimistä graafisen suunnittelun opusta.


9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää. Sain sen pari vuotta sitten synttärilahjaksi aina hyviä kirjalahjoja antavalta T:ltä lähes rikkiluettuna painoksena.


10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
Kaikki lukemani bloggaajat lienevät tehneen tämän meemin. Kaikki halukkaat on haastettu!

Lapsista ja niiden tekemisestä/saamisesta

Onkohan otsikossa sallittua käyttää kautta-merkkiä, ehkä ei, mutta minkäs teet. Lasten maailmaansaattamisesta puhutaan eri sanoin riippuen puhujasta. Joskus vuosia sitten lausahdin aikaisin äitiytyneen pikkuserkkuni kuullen "jos hankin lapsia..." ja hän korjasi moittivasti "jos saan lapsia". Korjauksella hän ymmärtääkseni viittasi siihen, että lapset ovat, jos ei nyt Jumalan kämmenellä, niin ainakin lahjoja jotka tulevat jos ovat tullakseen. Toki on näin, kaikki lapsia haluavat eivät niitä saa. Itse olen vierastanut lastenSAANTI-puheessa jonkinlaista holtittomuutta, ikään kuin niitä lapsia vaan pulpahtelisi epälukuinen määrä, ja pulpahtelumäärään puuttuminen olisi jotenkin moraalitonta. Ne, jotka vierastavat lasten TEOSTA puhumista, ajattelevat luultavasti, että niiden tuleminen ei pohjimmiltaan ole kenenkään vaikutuspiirissä, ainakaan loputtomiin. Ja toki näin onkin. Ehkä lastensaanti-puhe herättää minussa lievää vieroksuntaa siksikin, että se ikään kuin vihjaa, että lapset ovat aina ja kaikkialla suurin lahja mitä ihmiselle voi suoda.

Olen huomannut ajattelevani lasten hankkimisesta vähän samaan tapaan kuin avioliitosta. Ihailen ihmisiä, jotka valitsevat lapsettomuuden enkä missään nimessä pidä vanhemmutta onnellisen tai täyden elämän takeena. Kuulen ilolla ja mielenkiinnolla esimerkkejä vapaaehtoisesti lapsettomien elämästä, tavallaan samastun heihin. Äitiyteen liitetyt odotukset ja etenkin tietty tuomitsevuus ahdistavat minua. En tiedä, vieroksunko enemmän äitien harrastamaa tuomitsemista vai äiteihin kohdistettua? Toki puhun nyt vain pienestä osasta äitejä ja äitiodotuksia, mutta vähän väliä saa lukea lehdistä hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä esimerkiksi imetyksen kestosta tai siitä, minne pikkulasta saa viedä. En miellä itseäni erikoisesti lapsi-ihmiseksi (enemmänkin eläinihmiseksi, eläimet ovat pehmeämpiä, hiljaisempia ja ymmärrettävämpiä), saatan tuskastua lasten kitinästä ja tunnen usein, etten ymmärrä lapsia. Haluan kuitenkin itse lapsia, tai lapsen. Ja vieläpä mieluiten oman, biologisen lapsen. En koe geenejäni millään muotoa jatkamisen kannalta ylivertaiseksi, haluan lähinnä kokea lapsen kantamisen ja synnyttämisen (helppo varmaan uhota tässä vaiheessa :P) Uskon ehdottomasti, että adoptiolapseen voi tuntea yhtä voimakasta sidettä kuin biologiseenkin, enkä osaa perustella haluani järkisyillä. Ehkä tämä onkin hitaasti heräävä biologinen kelloni, joka tikittää vaimeasti tuolla alavatsan tienoilla?

Entä, jos saisin tietää, etten (ettemme) voi saada lapsia? Turvautuisinko hedelmöityshoitoihin, yrittäisinkö adoptiota? En tiedä. Olen lukenut joitain kirjoituksia ihmisiltä, joiden parisuhde on muuttunut jatkuvan yrittämisen johdosta pelkäksi rytmitettyjen yhdyntöjen viipaloimaksi pakkopullaksi. Vuosikausien odotusta adoptiopäätöksen ja itse lapsen saamiseksi. Jatkuvaa ruumiinlämmön mittaamista, keskenmenoja, surua. Hyväksyisinkö jossain vaiheessa, että lapsia ei tule, that's it?

Tiedän itse ainakin kykeneväni hedelmöittymään, koska minulle on tehty aikoinaan abortti. Olen ennenkin halunnut kirjoittaa abortista, mutta sen mahdollisesti aiheuttamat reaktiot ovat pelottaneet, abortti jakaa mielipiteitä ihan yllättävissäkin yhteyksissä. En kuitenkaan itse häpeä enkä kadu tehtyä. En ole tähän päivään mennessä saanut tapahtumasta traumoja, lähinnä itse prosessin jälkeen tunsin valtavaa helpotusta ja elossa olemisen iloa (joku voisi pitää tätä ironisena). Kun kuulin olevani raskaana (tai näin, vuorenvarma tieto iski minuun kun odotin unta, seuraavana aamuna koulumatkalla menin ostamaan testin ja lähimpään kahvilaan tekemään sen), ensireaktio oli silkka kauhu ja pelko, mutta minkään laista epäröintiä tunteeseen ei liittynyt. Elämäntilanteeni ja parisuhteeni oli siinä vaiheessa vähintäänkin selvitystilassa (itse asiassa kyseinen aika oli elämäni pahinta, ei-aborttiin liittyvien seikkojen takia) ja tuli lähinnä mieleen, että "tämäkin vielä, loistavaa". Abortin kanssa läpikäydyt tunteet selvittivät kuitenkin mieleni ja saivat minut näkemään, että silloisella parisuhteella ei ollut minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. Ehkä olisin ottanut abortin raskaammin, jos olisin elänyt onnellisessa suhteessa ja varmassa elämäntilanteessa, kuka tietää?

Yksi tärkeimpiä oman elämänfilosofiani ohjenuoria on kärsimyksen minimointi. Siksi kannatan aborttioikeutta, eutanasiaa, kärsimyksistä päästämistä. En myöskään epäröisi abortoida pahasti kehitysvammaista sikiötä. Vammaisilla on luonnollisesti oikeus elää, en voi tätä kyllin painottaa, mutta koko elämänsä kärsivillä on oikeus olla syntymättä. Puhe "perheen päivänsäteinä" toimivista Downin syndroomaa sairastavista lapsista hirvittää joskus, etenkin kuultuna täysin kokemattomien suusta, satun jossain määrin omakohtaisesti tietämään, että asia ei useinkaan ole näin, vaan henkistä jälkeenjääneisyyttä aiheuttavan vamman kylkiäisenä tulee usein muita, erittäin pahoja, elämänlaatua heikentäviä sairauksia, joiden hoitaminen ei kotioloissa onnistu.

Omaan kaveripiiriini on alkanut ilmestyä, tosin toistaiseksi aika maltillisessa määrin, vauvoja. Näen heissä ihan uudenlaista iloa ja valoa. Jonain päivänä haluaisin kokea sen itse, en ihan vielä.

Kuu on mieletön, täyteläisen oranssi elokuunkuu, oudon sensuelli normaalisti niin kylmäksi taivaankappaleeksi. Melkein säikähdin nähdessäni sen, niin lämminvärinen ja suuri se on. Näen usein unia pelästyttävän hienoista sateenkaarista tai kauhistavan tummansinisistä taivaista, hauskaa että se säikähdyksen laatu tulee joskus hereilläkin.

Lempiasioitani

Koska maanantai on tyhmä päivä, koska sain Nassun kanssa aikaan kärhämän aiheesta akateemisuus vs työväenluokkaisuus/ajattelu vs kädentaidot, koska piha on kärventynyt ruskeaksi, koska tunnen jatkuvaa, kalvavaa tyytymättömyyttä, koska viikonlopun jälkeen pitäisi palata salaattiruotuun, koska olen itsekäs, käpertyvä, asioita loputtomasti edestakaisin vatkaava tylsimys aion listata seuraavaksi itseäni piristääkseni LEMPIASIOITANI:

- lehtipuumetsä myöhään syksyllä
- eläinlapset
- meressä uiminen
- messingin haju käsissä
- käden työntäminen karkeahkoon hiekkaan
- kantakaupungin katukuilut kuumana iltapäivänä
- vanhojen kirjojen tuoksu
- ensimmäinen lasi viiniä
- ihmisten valaistut ikkunat kun on itse ulkona pimeässä
- loppukesän öiden tuoksu
- erkkerit
- pensselin hankaaminen mäntysaippuapalaseen
- peltirasiat
- naamankokoiset kukat Torkkelinpuistossa
- surrealistiset unet
- ohuet mustat tussit

Näin muutamia mainitakseni. Soitin Nassulle hyvittelypuhelun ja uimareissu odottaa.

Etu-Töölön kielot

Olin juurieronneen ystävän yllätyssyntymäpäivillä Etu-Töölössä. Vaikka vietimmekin pääosan ajasta pihalla, on kotikin hehkuttamisen arvoinen. Iso jugend-talokommuuni ydinkeskustassa, juhlien järjestäjällä on paitsi viherkasvien kukittama erkkeri, myös ratikkanäköala ja pariisinsininen, 90 asteen kulmia sisältämätön keittiö.

Koska mansikkaiset juhlat kestivät pitkään, tuli myös katsastettua pihan jättilehmuksen takamaasto (sisäinen pissikseni nostaa päätään) ja siinä sivussa taivasteltua, että monenko maailman pääkaupungin keskustatalon pihalla kasvaa kieloja (jotka eivät tosin enää tietenkään kuki, mutta kumminkin).

Etukäteen vähän jännitti, miten vastaeronnut suhtautuu yllätykseen, eläytyen tilanteeseen en olisi ihmetellyt itkunpuuskaa ja äkkikatoamista. Kaikki meni kuitenkin oikein sujuvasti. Annoin lahjaksi kirjotun lintukukkalaukun ja ystäviäni symppaavalta äidiltäni oli laukun sisällä yllärilahjana vielä kaulakoru.

Jatkoilla baarissa puhuimme aika paljon vankiloista ja vankeinhoidosta, olihan joukossamme sekä totaali että sosiaalityöntekijä. L, joka kävi nuoruudessaan armeijan, on monasti puhunut, että totaalikieltäytyminen sopisi hänelle loistavasti paitsi eettisistä, myös käytännön syistä. Ajatella, rutiinit ja arki pakkohanskassa, ja mahdollisuus lukea kirjoja ja ajatella juttuja loputtomasti! A, entinen totaali kehui myös systeemin sopineen samasta syystä hänelle, toisin kuin useimmille kanssavangeille. Monille juuri pakollinen toimettomuus on pahinta, mieluummin tekee vaikka turhaakin työtä kuin katsoo ikkunasta ja odottaa ajan kulumista.

Nappasin kotimatkalla uuden ilmaisjakelulehden nimeltä kaupunkilehti Metropoli. Paskaa, paskaa, paskaa! Ensimmäisellä sivulla oli seitsemän kielioppivirhettä, enkä tarkoita mitään pilkkuvirheitä. Tiedoksenne esimerkiksi, että Jessica Alba (kuka?) saa DELFFIINIT kuumaksi. Ja Wallun mielestä turhia tapahtumia ovat "olympia stadion tapahtumat paitsi hyväntekeväisyys jutut." Taitto, jota pyrin arvioimaan paitsi ylipäätään esteetikkona, myös ammattinäkökulmasta, oli hanurista, niin sanoakseni.

Minulla on myös uusi tukka! Kuukausia kestänyt vatulointini aiheesta "näyttääkö tukkani värinpoiston jälkeen hamppuköydeltä" tuli todistettua vääräksi ammattitaitoisen kampaajan käsittelyssä. Olen käynyt viimeksi kampaajalla vuonna soijanakkisota, eikä nytkään olisi ollut varaa, ellei äiti olisi antanut käsittelyä tulevaksi syntymäpäivälahjaksi. Entinen, punaisesta yhä tummemmanpunaiseksi ja aika kylmäsävyiseksi ajautunut pörrölainetukka on nyt raikkaan vaalea-puna-raidallinen ja sileä. Sileys kestää tasan seuraavaan pesuun asti, mutta raikkaus säilyy. Excellent hair day!

Poukon kyllä vielä pari päivää peilikuvaani, mutta kun L kutsuu kultakutriksi, se ilahduttaa. Toivottavasti tukkani suhtautuu asianmukaisella vakavuudella tällä hetkellä suhteellisen aktiiviseen vesikävelyharrasteeseeni, edellinen tukkani ei sitä tehnyt, vaan meni mitä epäasiallisimmaksi karkopörrö-angoralapaseksi.

Valokuvatorstai, matka

Jatkan näemmä koira-aiheella...kuva on Barcelonasta tammikuulta 2006.

Säilömisestä

Tulin eilen palstalta muassani ämpärillinen mustaherukkaa, pussillinen karviaista sekä pohjaton säkillinen salaattia. Unohtamatta kitukasvuista kesäkurpitsaa ja täysin tunnistamattomiksi, suorastaan rubensilaisen muhkeiksi paisuneita retiisejä. Retiisit nähtävästi (maistavasti) eivät kasvaessaan menetä hapokasta aromiaan, pikemminkin päinvastoin. Voikohan retiisejä säilöä, niitä ei nimittäin kykene syömään kuin muutaman kerrallaan. Humbert Humbert piti parhaana närästyksenestolääkkeenä retiisejä ja lasillista maitoa, mutta itselleni ne toimivat närästyksen edesauttajana.

Minulla on ilo omistaa (mikäli nyt ihmisten kohdalla on sopivaa puhua omistamisesta edes kuvainnollisesti) säilönnästä tykkäävä mies. Tulisin toimeen ei-säilövänkin kanssa, tämä säilömisominaisuus tulee ikään kuin boonuksena. Eilen keittelimme marjahilloja (karviaisista tuli aika säälittävä nokare litran purkin pohjalle), tänään avomaankurkkuja. Säilöminen tyydyttää jotain syvällä piilevää metsästäjä-keräilijä-viettiä, vähän kuten leipominenkin. Tulee turvallinen ja (harhaisen) omavarainen olo, kun kaapit ovat täynnä hilloja ja kuivattuja sieneksiä, kylmäkellari (meillä fifties-talossa on vielä sellainenkin kiva keksintö) täytetty sipuleilla ja perunoilla. Samasta syystä villivihreiden poimiminen ja jälkikäsittely mahdollisimman edullisiin säilytysformaatteihin on tyydyttävää.

Ennen vanhaan, vähän nuorempana ja köyhempänä dyykkasin silloin tällöin. Dyykattuihin elintarvikkeisiin suhtautui samalla tavalla kuin luonnonantimiin, poikkeuksellisen huolekkaasti ja säilövästi (mikä oli varmaan ihan hyvä juttu siksikin, että useasti tuotteet killuivat pilaantumisen rajalla). Kasviksista piti heti miten duunata jotain säilyvää, kaikki pestä huolellisesti, leivät pakastaa. Ilmaiseksi saadulla on jotain ihan erityistä arvoa. Yritin, ja yritän kyllä toisaalta hillitä hamstraamisen tarvettani, koska liiallinen kaman (vaikka sitten syötävänkin) haaliminen muuttuu helposti neuroottiseksi, tapanani on esimerkiksi säästellä kuivattuja sieniä aina uuteen satoon asti, tai "pahan päivän varalle". Lapsena otti päähän, kun pakastettuja mansikoita ei saanut alkaa syödä kuin vasta marraskuussa, "että ne riittäisivät kevääseen." No, miksi hemmetissä olisi pitänyt, pakastemansikoitahan saa kaupastakin, eivätkä ne oikeastaan ole välttämätön osa ruokavaliota. Turha varmaan mainitakaan, että pistelin mansikoita kielloista huolimatta, mutta jätin vastaavasti puolukat ja karpalot koskematta.

Terveisiä Alberta Ielalta

Riian matka oli hyvä. Tallinnan takamailla oli kilometrien rivi funkis-huviloita ja kuiva kangasmetsä jatkui loputtomiin. Latviassa katot tehdään ihan erilaisiksi, taloissa on jotain pesämäistä, tai oikeastaan sellaista tuntua, että ne olisivat itsekseen putkahtaneet maasta. Tosin tätä itsestäänputkahtamishenkeä on joidenkin talojen kohdalla häivytetty esimerkiksi hyvin heleällä turkoosilla tai violetilla maalilla. Keltainen, loputon rantaviiva herätti vahvaa himoa kuumasta bussista katsoen.

Jugend muistutti suomalaista jugendia. Kiemuroita, torneja, luontoaiheita, heleitä värejä. Taloja kunnostetaan kovaa vauhtia, mutta vielä oli tallella rappiotakin, kuten mystisen selittämättömiä ruosteisia metalliympyröitä talojen seinissä. Ja stukkokoristeista kasvavia taimia. Koristetaiteen museo oli ilman vahtikissaakin hieno, ja siellä sai jalkaan villatohvelit. Oli pakko ottaa pari salakuvaa poikkeuksellisen päheistä ryijyistä. Erityisesti Harmony-niminen teos, jossa tumma metsä liukeni kaukana häämöttävään valoon, oli hiljentävän hieno.

Kanavia ylittävien takorautapitsisten siltojen kaiteissa oli munalukkoja, joihin oli kaiverrettu kaksi nimeä ja päivämäärä. Oletettavasti avain oli tiputettu yhteistuumin sillalta kanavan mutiin. Itselleni uusi romanttinen kihlausele, jonka purkamiseen vaatii pelkän riuskan nykäisyotteen sijaan voimapihdit.

Arsenals-museossa oli sodanjälkeistä latvialaistaidetta. Nähtävästi myös sosialistista realismia on kyetty jossain määrin varioimaan, esillä oli oikeasti hienoja ja omintakeisia maalauksia, ylväspiirteinen insinööri valmistuvan ympyrätalo-tyyppisen kompleksin edessä, työläisten kiipeillessä telineillä sekä pontevasti soutavia kalastajia. Mutta myöskin perinteisempää, osoittelevan propagandista tyyliä, kuten naurukohtauksen aiheuttanut "rauhan ystävät"-niminen maalaus, jossa puna-armeijan upseerit syöttävät äidin ja lapsen kanssa puiston puluja, aurinko paistaa, kaikkia hymyilyttää ja kaikilla on niin kovin mukavaa!

Ayrvedinen Kamala oli aina täynnä, söimme italialaista. Latvialaisessa ruokavaliossa ei nähdäkseni varsinaisesti veggieitä hemmotella. Hotlamme lähellä oli tosin soija-terveyskauppa, josta löytyi uudenlaisia soija...mulkeroita, joita oli sitten pakko ostaa. Kuten myös tonttuteetä. Muut ostokset: Zeppeliinihalleilta minulle 1,30 maksava neuvostovalmisteiselta vaikuttava kesäyökkäri (sinisiä kukkia valkealla pohjalla), oudon paljon hunajaa semivahingossa (hunajanmyyjänainen tunki maistotikkuja, kunnes ilmoitin ottavani kolmea laatua lähinnä välttyäkseni yhtäkkiseltä hunajamyrkytykseltä/sokerihalvaukselta), hunajalikööriä. Ja valkosipulileipiä tietty.

Kukkakojuja oli valtaisat määrät joka paikassa. Muistin taas, kuinka jumaloinkaan vitivalkoisia, juovuttavan tuoksuisia liljoja. Hajuherneiden värivariaatioita oli mielettömästi. Kerjäläisiäkin oli, koirien kanssa. Aikuisena en enää ala itkeä koirakerjäläisten edessä, mutta surulliseksi kyllä tulen ja annan aina rahaa. Kulkukissojen määrä ahdisti ja huoletti, miten ne laihat suikulat pärjäävät? Ja miten niitä voi auttaa? Olemme kyllä puhuneet kerran jos toisenkin, josko pikku (jätti) hesyläisemme hyväksyisi toisenkin hylkykissan ystäväkseen, olisi sekin jotain.

Ostin kissalle uuden ongen. Sen rikkomiseen meni 30 sekuntia, kokonaisvaltaiseen tuhoamiseen puolisen tuntia. Pätkästä ongen naruosaa saa ehkä lahjapaketin koristenauhan tai jotain. Aloin suunnitella "Väkivahva Vonkale"-kissanlelusarjaa varsinaiseen heavy duty-kissakäyttöön.

Eilen tuli korkattua tämän kesän Lenin-puisto-neitsyys. Löysin koko puiston vasta viime kesänä. Se on ihana, vanhanaikaisen hyvinhoidettu, purolla ja istutuksilla varustettu keidas josta löytyy myös kalliopintaa sitä kaipaavalle. Lenin-puistossa kasvaa vähän saarnia muistuttavia, mutta isolehtisempiä puita, joissa on vihreitä, sitruunamaisia hedelmiä ryppäissä. Kukaan seurueesta ei tunnistanut puuta, jos joku lukija tietää mikä on kyseessä, tieto otetaan innolla vastaan :)

Tänään Kaivarissa katsomassa Hiskias Möttöä ja Don Johnson Big Bandia. Loistavia molemmat! Nyt voisi kyllä aloittaa terveen elämän, viiniä on tullut latkittua ja pestopohjaisia systeemeitä syötyä, uhh.

Mielenosoituksesta

Artsua ja demotusta

Kesä päätti tulla takaisin, oi onnea. Olin eilen L:n ja äidin kanssa galleriakierroksella. Kuvataideakatemian kirpputorilla oli hämmentävästi yhdistetty taidetta ja myytävää tilpehööriä. Muu ry:n galleriassa oli viimeistä päivää Art For Sale-näyttely. Kaikki esillä oleva taide oli paitsi myynnissä, myös hinnoiteltu näkyvästi neonkeltaisin tähdin. Mielenkiintoinen linjanmuutos, täytyy sanoa. Nykytaiteen kentässä kuulee joskus näkemyksiä, jonka mukaan taidetta ei tavallaan edes kuuluisi myydä tai hinnoitella. Kaunis ja kohottava ajatus, mutta käytännössä taiteilijaa ei itseään varmaan kauheasti kohota jatkuva apurahojen kerjääminen ja penninvenyttäminen. Ystäväni mies on video- ja kollaasitaiteilija. Hän oli taannoin tilanteessa, jossa korvamerkitty apuraha meni tietokoneohjelmiin ja vastaavaan taiteentekomateriaaliin, mutta antibiootteihin ei ollut rahaa. Video- tai performanssitaidetta on toki vaikea edes myydä, ainoa taho joka ensinmainittua ostaa, on museot. Itse lähdin kuvataiteilijaksi kouluttautumiseni jälkeen, päätä seinään pariin otteeseen lyötyäni, suosiolla opiskelemaan graafista suunnittelua. Eikä asia ollut minulle edes mikään myönnytys, huomasin että olen parempi graafikko kuin maalari, muun muassa.

Tänään näin E:tä, pitkästä aikaa kahdestaan. Bongasimme sattumalta mielenosoituksen, ja vanhoina demottajina emme voineet muuta kuin liittyä joukkoon. Mielenosoitus oli suunnattu Israelin Libanonissa sikailua vastaan, ja siellä oli ilahduttavan paljon maahanmuuttajia. Aikoinaan, kun Antifa vielä vietti kristalliyön muistopäivää mielenosoituksin, ei hippien joukossa näkynyt montaakaan, joita arkipäivän rasismi oikeasti koski. Ruohonjuuritason kansalaisjärjestöt ja maahanmuuttajat kohtaavat varsin harvoin. Mielenilmauksen jälkeen istuimme eduskuntatalon puistossa (tosin ilman puna- tai valkoviiniä) ja analysoimme poikaystäviä ja oikeastaan lähes kaikkia tuntemiamme ihmisiä. Analysointia ei pidä sekoittaa ikinä pahanpuhumiseen, vaikka sen kestäessä käsitellään myös negatiivisia asioita. Kun hermoillekäyviä piirteitä pohtii ja puntaroi, ne usein lakkaavat mystisesti ärsyttämästä. Saa uusia näkökulmia, ja joskus silkka "v*ttu että taas ärsytti"-puuskahdus saa harmistuksen koko lailla ulos, ja muistaa taas, miksi rakastaa ärsytyksen kohdetta.

Kissaveitikka kakki sänkyyn, se hallitsee tosiaan protestikulttuurin. Se on myös oppinut murtautumaan kaikkiin keittiön kaappeihin missennappuloiden perässä. Aamulla Riikaan, ihanaa ihanaa, kissatalo ja koiratalo ja jugend-taloja monen monta!

Parhaat puoleni

Meillä on ystäväni E:n kanssa tapana antaa toisillemme lahjoiksi erilaisia naiseuteen, itsetuntoon ja minäkuvaan liittyviä kirjoja. Sain häneltä valmistujaislahjaksi Annastiina Nykäsen toimittaman kirjan Parhaat puoleni, joka on ollut nyt viikon bussilukemistonani. Vaikka en henkilökohtaisesti mitenkään hirveästi lämpeä Nykäsen tyyliin (ainakin Nytin kolumnit ovat nykyään tosi leimejä latteusautomaatteja), on kirja omalla tavallaan tosi symppis. Siinä eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat ruumiinosistaan suoraan, intiimisti ja hurtilla huumorilla. Niiden ohessa sivutaan kipeitäkin asioita, ensimmäisiä kuukautisia, epäonnistuneita seksikokemuksia, itsetunto-ongelmia.

Feministisessä pornokritiikissä pidetään ruumiin pilkkomista osiin usein erityisen raskauttavana ja esineellistävänä, olen kuullut lauseen omastakin suustani (en siis suhtaudu pornoon millään muotoa yksiselitteisen kielteisesti) ilman mitään jatkoperusteluita. Parhaat puoleni ei ole pornoa, kaukana siitä, hassun yhtäläisyyden havaitsin vain juuri tässä pilkkomisessa. Mutta se, jota pornossa pidetään pahana ja sortavana, on kirjassa vahvuus. Vaikka kukaan naisista ei ole täydellinen kaunotar, kaikista löytyy jotain hyvää, oli se sitten polvet, rinnat tai vaikka poikkeuksellisen kaunis otsa. Kun omat piirteet erittelee paloiksi, niistä löytyy yhtäkkiä paljon enemmän positiivista sanottavaa. Jos nenä onkin iso, sitä koristavat mitä söpöimmät pisamat, jos huulet ovat liian ohuet, on leuan kaari mitä jaloin.

Puhuimme puistossa kirjan innoittamana omista parhaista puolistamme, kuinka hauskaa ja samalla vähän nolostuttavaa olikaan päästä luvan kanssa kehumaan itseään. E sanoi "käsivarsien ja jalkojen alaosat tästä alaspäin", R "olkapäät, kaula, rinta, silmät" Itse sanoin "huulet, silmät ja decoltee-alue". Aioin ensin sanoa rinnat, mutta en sitten jotenkin kehdannutkaan, koska se olisi tuntunut jotenkin omituiselta kauneusnormipaskalta ja ansaitsemattomalta itserakkaudelta. Jos olisin pitkä- ja hoikkasäärinen (dream on), en olisi varmaan samasta syystä kehdannut sanoa sitä. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta Parhaat puoleni-kirjasta löytyi kohta, jonka tunnistin tutuksi. "Perusoletus on, että naiset, joilla on isot rinnat, ovat ylpeitä niistä(...) Laihuudesta ja isoista rinnoista saa möläytellä mitä vain(...) ne ovat julkista omaisuutta, josta jokainen voi avoimesti ja vapaasti sanoa mitä vain." Jutun kertoja oli isorintainen nainen, joka oli joutunut rintaliivikauppiaan nöyryyttämäksi "tyttöparka, rinnoistasi tulee niin hirveän näköiset, ettei edes oma miehesi kestä katsoa niitä".

Itse en ole vastaavaa kokenut, mutta parikin älykkääksi itseään luokitellutta miestä on tullut avuliaasti kertomaan minulle, että he kyllä, kiitos vaan, pitävät enemmän pienistä rinnoista (sisältäen selvän viittauksen siihen, ettei kannattaisi kuvitella omasta vetovoimastaan heidän silmissään liikoja, mikä on hassua, koska en muutenkaan ajattele itseäni ensisijaisesti sukupuoliolentona vaan keskustelukumppanina enkä taatusti ole ollut kyseisistä miehistä kiinnostunut). Että he ikäänkuin ovat älykkäiden feministimiesten etujoukkoa, jotka eivät taivu kauneusnormien uhreiksi. En ole yhtään arkaillut valaista heitä siitä, että on tasan yhtä (epä-)älykästä kuolata isoja kuin pieniä tissejä, tai saatikka oikeasti vakavissaan pitää toista vaihtoehtoa esteenä esimerkiksi parisuhteen syntymiselle. Ihanteita ja viehtymyksiä saa TIETTY olla, ei siinä mitään. Itse olen pitänyt tummia miehiä noin ylipäätään seksikkäämpinä ja hyvännäköisempinä kuin vaaleita, ja silti molemmat pitkäaikaiset kumppanini ovat olleet vaaleita (ja seksikkäitä+hyvännäköisiä).

Ruumiillisuusteemaa jatkaakseni, Nytissä irvailtiin ihan hauskasti seksivälinebuumille. Kylkäisjutussa "Kun äiti dildon osti" mainitaan muun muassa "kätevästi käsilaukkuun sujautettavista seksivälineistä" ja ihmetellään, kuka niitä oikeasti kanniskelee aina mukanaan. En kyllä oikein itsekään keksi. Yhdenillanjutuissa ei yleensä (käsittääkseni) mitään tajunnanräjäyttävää seksiä harrasteta, lähinnä tunnustellaan ja tutustutaan ja ollaan usein myös kännissä. Vakituisessa parisuhteessa elävillä taas usein on joku sängynvieruspaikka, jossa seksivälinettä voi säilyttää. Seksikaupat ovat nykyään Sensual Lifestyle-liikkeitä.

Tietysti on tosi kivaa, että naisen seksuaalisuudesta voidaan puhua avoimesti, eikä esimerkiksi enää harrasteta kollektiivista valhetta, että valtaosa naisista saisi orgasmin yhdynnässä, vaan yritetään löytää vaikka sitten apuvälineilläkin keinoja sen saamiseen. Seksin välineellistäminen ja kliinistäminen tuntuu toisaalta kuitenkin sekä kikatuttavalta että jotenkin kylmältä. Anaalikiihdyttimistä ja nänniväristimistä naama peruslukemilla puhuminen on ainakin minulle pahinta naurulääkettä. Ei seksin kuuluisi rinnastua oliivinkivenpoistajaan. Toisaalta myös ylisensuaalinen hymistely rakastelusta ja hyväilyistä tuntuu joskus vähän kornilta, kun miettii, millaista rynkytystä seksihommelit usein ovat. Ehkä sekin, että "nyt naisillakin on oikeus naida kaikkea mikä liikkuu" on samaa perse edellä puuhun-tasa-arvoa kuin naisten meno armeijaan. Vaikka sitten TOISAALTA, jos tykkää hässiä ympäriinsä ja se on kaikille ookoo, niin mikäs siinä. Toisaalta, toisaalta. Tähän yleensä kaikki sivupoluille harhailevat ajatukseni yleensä päätyvät. Hyvää yötä!

Valokuvatorstai, kohtaaminen

Nämä aina hiukan pahastuneen näköiset pikku ranskalaiset kohtasivat Maailma Kylässä-festareilla.

Arkistojen kätköistä

Olen jo monta päivää läpikäynyt aina ehtiessäni "arkistojani", eli laatikoita, koreja ja pusseja täynnä erilaista paperitavaraa. Syynä tähän vimmaan on kadonnut puhelimen takuukuitti, mutta penkominen on tempaissut minut mukanaan siinä määrin, että alkuperäinen tarkoitus on unohtunut. Löytynyt on suunnaton pino postikortteja, aktivistiaikojen papereita (esityslistoja, ohjelmia), tuntikirjeenvaihtoa, irtolehdiksi levinnyt päiväkirja. Tarkoitus on heittää osa paperinkeräykseen.

Olen löytänyt ainakin viisi Ystäväni-kirjaa. Ne on saatu ala-asteikäisenä, siinä kymmenen ikävuoden molemmin puolin. Kirjoissa on paitsi kavereiden, myös lemmikkieläinten ja keksittyjen henkilöiden haastatteluja. Itse asiassa olen härskisti kumittanut tylsien tyyppien haastatteluja (pidän:karkista, en pidä:pojista) ja keksinyt niiden tilalle joko tosi outojen tai sitten mahdollisimman täydellisten tyttöjen juttuja. Vai miltäs kuulostaa Annabella Eleonora Rosenstam, joka kuuntelee klassista musiikkia, rakastaa savunsinistä väriä ja pitää Runotytöistä. Turha varmaan lisätä, että rakastin pompöösejä nimiä, kultakalanikin (jonka haastattelua en ihme kyllä löytänyt) nimi oli Viola Linnea.

Tassun (ystävän koira) mielestä ikävin oppiainen oli riisin syöminen, eikä se pitänyt pissan pidätyksestä. Oman hamsterini Vikin haaveammatti oli kotiäiti.

Valokuvatorstai, rumuus

Kuva on eräistä häistä. Soman pappilan portaanpielet oli tärvätty kauheilla muovihörhelöillä, yh. Painotan, että kuva on täysin subjektiivinen näkemykseni rumuudesta, eikä kenenkään sovi pahastua :) Kitch on omalla paikallaan ihan huippujuttu, mutta vain omalla paikallaan...

Kunnianhimosta ja tunnollisuudesta

Ystäväni K pääsi lääkikseen. Tosi hienoa! Lukutahti oli ollut enemmän kuin työpäivän verran kuutena päivänä viikossa, monta kuukautta. Maanantaina, näköalakallioilla asiaa juhliessa selasin lääkiksen pääsykoekirjaa. Turha varmaan sanoakaan, että olin maallikkona aivan ulalla heti parin lauseen jälkeen.

Lääkikseen pyrkiessä seulotaan luonnollisesti todella motivoituneet, ja niistäkin vielä se parhaimmisto. Täytyy ihailla sitä pitkäjänteisyyttä ja intoa, mitä hyvin vaikeasti päästäviin opinahjoihin pyrkijöillä on. Vaatimukset puolen vuoden megalomaanisesta paahtamisrupeamasta kuulostavat kuitenkin aika kohtuuttomilta etenkin tietysti niille, jotka eivät kaikesta puurtamisestaan huolimatta pääse. Itse en jaksaisi panostaa oikeastaan mihinkään asiaan niin paljoa. Luin ylppäreihin aikoinaan aika minimaalisesti (tosin olin silloin vastuuton hippi muutenkin) ja opiskeluaikoina tentteihin luku jäi edelliseen yöhön. Jotenkin mystisesti kaikki sinänsä kiinnostava muuttui pakkopullaksi, kun sitä piti päntätä. Minulla oli koko opiskeluajan päässäni kaunis haavekuva, jossa istun idyllisessä kahvilassa/puistonpenkillä/uimarannalla tenttikirjan kanssa nautiskellen oppimisesta, mutta käytännössä lopotin edellisenä yönä silmät ristissä ruokapöydän ääressä. Sinällään pidin tosi paljon opiskelusta, ja olin vanhempana jopa aika ihanteellinen oppilas: innokas ja yritteliäs. Tenttiin luvut vain eivät maistuneet. Onneksi en mennyt ikinä lukemaan kotimaista kirjallisuutta, kuten joskus haaveilin. Olisin varmaan alkanut ällötä romaanien pakkolukemista.

Pyrin aikoinaan Taikkiin tekstiilitaiteen linjalle, ja pääsinkin jatkovaiheisiin, mutta en sisään. Taidekouluihin pyrkimiseen liittyy vielä vaikeapääsyisyyden lisäksi vaikeastiennustetavuutta, kuten tuuria ja jopa henkilökemioita. Ja toki kuvallista lahjakkuutta, jota voi opiskella vain rajoitetussa määrin.

Äitini, intohimoinen arkistoija pyysi minua eilen karsimaan kansiota nimeltä Kallion Lukio. Kansio sisälsi useita opinto-oppaita, abi-infoa, lukujärjestyksiä ja lehtileikkeitä. Heitin suurimman osan surutta pois, niiden näkeminen vihlaisi oudosti. Jälkeenpäin harmittaa vilpittömästi, että hohhailin lukion läpi lintsaten milloin mistäkin syystä ja keskittyen maailmanparantamiseen. Tällä kypsyydellä ja tunnollisuudella olisin saanut lukioajoista irti noin sata kertaa enemmän. Toisaalta, turha harmitella kaatunutta maitoa ja sitärataa. Kaikesta oppii jotain. Kunnianosoituksena lukioajan äikänaineille päätänkin tämän postauksen noihin kahteen perättäiseen latteuteen :)

Muutama hajamiete antropomorfismista

Olimme eilen Pihlajasaaressa, siinä meni taas yksi impeys. Ensikosketus oli tuulinen, kallioinen ja suolainen, sekä kummitustuomien reunustama. Tänä kesänä tuomenkehrääjäkoit ovat olleet erityisen aktiivisia, se taitaa mennä jotenkin sykleissä? Merivesi oli ensin hyytävää, meinasin jo nynnyillä ja kääntyä takaisin, mutta kun ohi meni pilvien ja afrikkalaisten eläinten koristama Tallink, en voinut olla hyödyntämättä niitä mielettömiä aaltoja. Veskin edessä helotti uljaita horsmia. Muistan viimeksi lapsena poimineeni horsmia maljakkoon niiden hehkeyden takia, myöhemmin olen sivuuttanut ne pelkkinä rentunruusuina. Oivalsin kuitenkin uudelleen niiden poikkeuksellisen upean värin, koon ja sinnikkyyden. Pitäisi osata irrottaa horsma horsmakontekstistaan, ja nauttia siitä kauniina luonnonvaraisena kasvina. Tänä keväänä jäi taas väliin horsmaparsan teko, wokkasin kyllä horsmanlehtiä, mutta aika leimillä menestyksellä.

Hesarissa oli puhetta perämeren Veeti-valaasta, joka on "utelias ja leikkisä". Valaan nimeämisestä ja veikeästä kuvailusta tuli mieleen muitakin kivoiksi miellettyihin eläimiin liittyviä kesäuutisia vuosien takaa. Milloin nähtiin kengurua Espoossa, milloin leijonaa Ruokolahdella. Puhumattakaan nyttemmin pehmoleluksikin päätyneestä Bruno-karhusta. (Susista ei samanlaisia kevyitä viihdeuutisia ole ikinä veistelty.) Siinä vaiheessa, kun useille näyttäytynyt villieläin nimetään, aletaan siihen liittää inhimillisiä piirteitä. Karhu on soma nalle tai uljas otso, särkänniemen väärinpidetyillä delfiineilläkin on nimet ja luonteenpirteet, vaikka ei kunnollisia elinolosuhteita. Karhun inhimillistämisellähän on Suomessa pitkät perinteet, karhu nähtiin sekä metsän kuninkaana, että ihmisenä että jopa ihmistä viisaampana (osasi lukea ajatuksia), josta juontuvat myös sen monet lempinimet. Karhua, kuten ei jumalaakaan, kannattanut turhaan ääneen mainita.

Aikoinaan kettutyttöjen väitettiin syyllistyneen antropomorfismiin vapauttaessaan disneymäisen söpöjä ja vääryyttä kärsineitä kettupalleroita häkeistä. Muistutettiin, että oikeasti ketut ja minkit ovat verenhimoisia petoja. Näin syyllistyttiin ihan samaan, jaotteluun ”hyviin” ja ”pahoihin” eläimiin. Vaikka eläimen tärkeä rakastettavuuskriteeri on ulkonäkö, sen tiedetty petomaisuus (esimerkiksi lihansyönti) voi ylittää söpöyden ja tehdä eläimestä ei-sympattavan. Myös kissoihin liitetään niiden peto-ominaisuuksien takia vahvoja negatiivisia piirteitä, niiden uskotaan olevan pahoja ja juonittelevia ja kieroja. (Sanon kissuamme vähän väliä itsekin pahaksi palleroksi ja pehmopedoksi, mutta toki rakkaudella).

Toisaalta antropomorfismi on tietenkin hyvin ymmärrettävää ja joskus sympattavaakin. Eläinten inhimillistäinen auttaa usein tuntemaan empatiaa niitä kohtaan. Korkeasaaressa lopetusuhan alaisina olleiden paviaanien pelastamiseksi syntyi kansanliike. Jenkeissä ei kuulemma saa merkitä supermarkettien lihaosastoilla eri lihatuotteita possun- tai kanankuvin, ettei ihmisiä ala itkettää Nassun kohtalo. (Itse kannattaisin inhorealistisia värikuvia lihatiskeillä :P)

Merkittävä osa lastenkulttuurista rakentuu ihmismäisiä ominaisuuksia kantavien eläinten ympärille. Vanhan kansan eläinsaduissa eläimillä on yleensä yksi oleellinen luonteenpiirre tai kyky. Onko koskaan kuultu Mikko Repolaisesta, joka pelaisi reilua peliä ja antaisi karhulle mahdollisuuden voittaa mittelön? Aku Ankassa hahmoilla (ankkoja ja paria muuta keskushenkilöä lukuunottamatta) on eläimyytensä merkkinä pelkkä musta kuono, muuten ne ovat täysin ihmisiä. Itse muistan murehtineeni lapsena moneen kertaan, ettei puhuvia lampaita ole olemassa. Olisin kovasti halunnut sellaisen. Onneksi minulla on nykyään puhuva kissa, tosin en aina tiedä mitä kulloinenkin kurrkurr tai miiii tarkoittaa. (Yleensä se tarkoittaa ”anna ruokaa heti”:)

Huppariaikuisia

Sain käsiini Laura Honkasalon Tyttökerhon. Olen pitänyt kovasti Honkasalon edellisistä, Sinun lapsesi eivät ole sinun-romaanista ja Lumen saartama kahvila-novellikokoelmasta. Honkasalon tyyli on jotenkin itseäni puhuttelevaa visuaalista ja herkkää, tuntevaa tekstiä. Honkasalo on sanonut inhoavansa kylmänironista satiiria ja haluavansa kirjoittaa lämmintä proosaa. Ironisella satiirilla on paikkansa, joo, mutta Honkasalon tyyli vetoaa ihanalla aseistariisuvuudellaan.

Tyttökerho oli kuitenkin lievä pettymys edellisten jälkeen. Se pyöri rasittavuuteen saakka päähenkilön "haluan rivarin ja vauvan, vaikka se onkin noloa eikä sovi cooliin imagooni"-vatuloinnin ympärillä. Myös Honkasalon edellisten kirjojen vahva eettinen, poliittinenkin sanoma oli tyystin poissa. Ei sillä, kirjan tyylin pitäminen kantaaottamattomana oli varmasti tietoinen valinta, mutta itseä on viehättänyt Honkasalon edellisissä kirjoissa luontevasti esiintyvät eettiset valinnat, kuten reilun kaupan tuotteet, kasvissyönti, mielenosoitukset jne.

Tyttökerhon päähenkilö Katri rakastuu huppariaikuiseen, mieheen joka ei halua ottaa vastuuta mistään, etenkään parisuhteesta. Mies imee Katria emotionaalisesti tyhjiin, sikailee, pettää ja oikeuttaa pettämisensä "ystävyydellä". ´Vasta kun Katri pääsee miehestä yli, tämä tajuaa mitä on menettänyt. Kuulostaa tutulta, vai? Vaikka oma kokemukseni viihteellisestä naiskirjallisuudesta on vähänlainen (lasketaanko Bridget Jones?), kuvio on ymmärtääkseni vähintäänkin tuttu.

Katrilla on paljon itsellekin tuttuja ajatuskulkuja parisuhteesta, perheellistymisestä ja ystävyydestä. Hän pelkää tiiviin tyttöporukan hajoavan parisuhteiden myötä. Itse olen murehtinut joskus samaa, mutta niin ei laajassa mittakaavassa tunnu käyneen. Naispuoliset ystäväni kykenevät seurustelevinakin puhumaan muustakin kuin remonteista tai raskaustesteistä, luojan kiitos! Tyttökerhossa parisuhde tuntuu olevan yhtäläisyysviiva tylsälle rivariaikuisuudelle, ja keinulaudan toisessa päässä onkin täysin vastuuton, tietokone- ja fuckbuddypelien täyttämä huppariaikuisuus.

Katrin vihamielinen kateus ystäviensä onnea kohtaan tuntuu myös aika kauhealta. Katrilla on muutamia, läheisiä naisystäviä, joiden onnea ja onnistumista hän ei kestä. En tiedä kuinka paljon Honkasalo on luodannut Katrin angsteihin omia päänsisäisiä kelojaan, mutta ajatus siitä, että haluaisi parhaan ystävänsä olevan aina onneton, yksin ja kyyninen, on ihan perseestä. Puhumattakaan kirjan alkupuolella esiintyvästä Katrin miehiin kohdistamasta naurettavasta, säälittävästä roikkumisesta ja kynnysmaton asemaan asettumisesta. Katri pesee huppariaikuispoikaystävänsä pyykit, sillä aikaa kun tämä hässii muualla "eroottisia ystäviään".

Hienoa Tyttökerhossa, kuten muissakin Honkasaloissa, on kirjoittajan kyky kuvata surua, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Ja oikeastaan muutenkin tunnetiloja, vilpittömästi ja vailla kyynisyyttä.

Holtiton ruusupapu eli kesäistä raporteerausta

Perjantaina olin Hietsussa uimassa, ja havaitsin sen olevan ihan tylsis mesta noin uimisen kannalta. Liian matalaa, rumat voimalinjat, möliseviä alfauroksia lentävien isojen pallojen kanssa (joku varmasti nauttisi näystä, itse en ole koskaan arvostanut paskan vertaa erottuvia lihaksia, hilsehtivää rusketusta ja ylenmääräisiä tribaalitatskoja, minullakin on tribaalitatska tosin, mutta yksi ja hillityn kokoinen :)

Lauantaina ensin O:n kanssa Kaivarissa Pride-marssin jälkijuhlissa, ihana tunnelma! Hymyileviä ihmisiä, sateenkaaria, sininen taivas, homodiscoa ja keikisteleviä drag gueeneja. Ja paljon koiria! Illalla maisterisbileet Herttoniemessä Varsovan Liiton hengessä. Paikalla nähtiin niin puna-armeijan upseeri (L) kuin limainen, kultakäätyinen henkivartijansakin. Puhumattakaan sievästä, hyvin lyhythameisesta ja glitterillä koristellusta Olgasta.

Sunnuntaina kävimme äidin kanssa Hertsikan siirtolamökkialueella. Äiti on innostunut mökkiajatuksesta, niinpä kiertelimme pitkin idyllisiä polkuja (joilla oli nimiä kuten Pionikuja ja Ruusukuja). Näimme myös mökeistä somimman, Kukkivan Töllin. Äiti ultrasosiaaliseen tapaansa kyseli myytäviä mökkejä vähän kaikilta, ja pääsimme myös käymään ystävällisen palstamiehen pikku tuvassa. Pieniä ne mökit todella ovat, korkeintaan 30 neliötä, mutta koko pihan voi mieltää olohuoneeksi. Pihoilla istui naisia kahvilla, olkihatut päässä, kirjaa lehteillen, jasmiinien varjossa, oih!

Tänään palstalla. Paakkuinen ja vetinen savierämaa on yllättänyt iloisesti: kaikki, jopa ennen anorektisuuteen taipuvainen jättikurpitsantaimikin rehotti vehreänä. Kuten teki myös vesiheinä ja jauhosavikka. Parvekkeellakin kukoistetaan, ruusupapu tavoittelee kattoa, samoin tomaatti. Muurahaiset ovat löytäneet orvokit. Ekologisia ja orvokkiystävällisiä vinkkejä niiden torjuntaan otetaan vastaan.

Huomenna Mustion linnaan pienen mustan koiran kanssa.
Ja kolmen viikon päästä Riikaan L:n kanssa, oujee!

Ystävyyksien muodoista ja muotoutumisesta

Näin aluksi: sain käsiini kirjastosta varaamani kirjan "Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt", joka on kooste Annoja ja Runotyttöjä lukeneiden naisten kirjoituksia. Tekstit vaihtelevat akateemisesta henkilökohtaiseen, humoristisesta liikuttavaan. Jos kuulitte tänään viiden aikaan Ison Omenan bussipysäkillä hihitystä, se olin minä, joka luki Pirkko Saision "Fragmentteja Annasta ja minusta". Tunnistan itseni Anna Kyrön jutusta "Kummin ja Kaiman kirjalahja". Kyrö kertoo ottaneensa huomattavasti annavaikutteita omiin kouluaineisiinsa. "laaksoja peitti läpikuultava auer, joka väikkyi heleänpunaisissa ja savunsinisissä, ametistin ja helmen hohteisissa vienoissa värivivahduksissa." Tismalleen omaa seiskaluokan tyyliäni. Kaikki äikänaineeni sijoittuivat silloin 1800-luvun loppuun, ja niissä seikkaili Lumottuja Liljoja, kukkien haltiattaria ja pitsialushameita. Kirjoitin myös runoja, nauramme edelleen O:n kanssa ihan räkänä, kun alan lausua ääneen 12-vuotiaana luomaani runoa "Joutsen", jonka viimeinen säe on: "Se päästi huudon, huudon joka tunkeutui ihmisen sisimpään." Runossa mainitaan myös hopeapajut, nuo puiksi taiotut vedenneidot.

Kaksikin säännöllisesti lukemaani bloggaajaa, Hurina ja Veloena käsittelevät kirjoituksissaan ystävyyttä. Olen viime vuosina, L:n kautta saanut jonkin verran uuden tyyppisiä ystäviä, tai ainakin kavereita (Tutustuin L:n aktivistijuttujen kautta, mutta hänellä on kiinteä, kymmenen vuotta yhtä pitänyt "tavis"kaveriporukka, joiden juhlaristeilyä varten askartelin juuri kolme tekomahaa, aikovat pitää jonkun keski-ikäisyysperformanssin laivalla). Itse olen niin vahvasti kasvanut teinistä aikuiseksi (tai sinnepäin) vaihtoehto- ja hippiskenessä, että minulle oli jonkin sortin yllätys, että bileissä on liharuokaa. Tai että morsian ottaa itsestäänselvästi miehen sukunimen. Tai että ylipäätään edes mennään naimisiin (olen tosin menossa itsekin, mutta se ei liity tähän :). Pidän uusista kavereistani, vaikka en aina osaa bondata heidän kanssaan. Alan helposti ikään kuin typistää itseäni, näytellä streitimpää ja konservatiivisempaa kuin olenkaan. Tai en ehkä näytellä, vaan näyttää itsestäni konventionaalisempia puolia. Tiedän toisaalta, että homma on melko lailla turhaa, minulla on rooli sinä hipahtavana taiteilijatyttönä, joka ei ikinä nipota miehensä baarireissuista, vaikka kuinka yrittäisin istua jalat yhdessä ja puhua matalalla äänellä.

Sitten on näitä vanhoja, rakkaita ystäviä kuten Tampereen E. E on minua monella tapaa radikaalimpi, ja kyseenalaistaa usein niin perustavanlaatuisia uskomuksia, että itselle ei tulisi mieleenkään. Tunnen itseni joskus vähän pussyksi E:n seurassa, kun en ikimaailmassa lähtisi liftaamaan yksin halki Venäjän tai ajaisi päätä kaljuksi. Radikalismin/hippeyden ja "normaaliuden" välissä tasapainottelu on heijastamista ja vertaamista, aina. Ja täsmälleen oikean lokeron löytäminen vaikeaa. Vaikka toisaalta, lokerot hemmettiin.

Miten ystävyyssuhteet sitten muodostuvat? Jossain vaiheessa, kun jotakuta kivaa ihmistä on nähnyt tarpeeksi usein, alkaa huomata että HEI, me ollaan ystäviä! Joku yhteinen, hereä nauru tai luottamuksellinen keskustelu sen paljastaa. Suurin osa ystävyyssuhteistani muodostui pitkään erilaisten kansalaisaktivismi-proggisten kautta. Aloin irkata kuutisen vuotta sitten, koska moni ystävistäni irkkasi. Irkkasin, ja irkkaan edelleen suunnilleen samojen ihmisten kanssa samalla kanavalla. Olin siis näin ehkä hieman poikkeuksellinen irkkaaja, koska en aloittanut harrastetta uusien ystävyyssuhteiden etsimisen toivossa, vaan lähinnä vanhojen ylläpitämiseksi. Irkissä kyllä puolitutuista on parhaimmillaan tullut hyvinkin läheisiä ystäviä. Tapaan kaikkia irkkikavereitani, osaa hyvinkin usein, joten he ovat ensisijaisesti ystäviä, sitten vasta kanssairkkaajia.

Tämä bloggaus, itselleni suhteellisen tuore juttu, on tuonut uuden aspektin ystävystymiseen. Luin useita blogeja jo kuukausia ennen oman blogin aloittamista, ja kiinnostaviksi havaitsemieni blogien archivet kahlasin myös läpi. Tuntuu kiehtovalta ja hassulta tietää jostakusta vaikka mitä, ilman että on koskaan tavannut. Tulee mieleen "Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöissä" toistuva samastuminen ja bondaaminen kuvitteellisen henkilön kanssa. Paitsi että blogatessa ihmiset ovat ihan oikeasti olemassa. Haluaisin hirveästi ystävystyä joidenkin bloggaajien kanssa, tunnen (edelleen vihervaaralinjalla jatkaakseni) suoranaista sukulaissieluisuutta heihin. Muutamia bloggaajia tunnen ihan livenä ennestäänkin, kuten Matkalla:n ja Mikon. Jännää, miten etenkin Ulos itsestäänselvyyksistä-blogin lukeminen on avannut kyseisestä tytöstä ihan uuden ulottuvuuden. Noviisibloggaajana mietin, miten livetutustuminen noin käytännössä sujuu? Useat lembiblogistini ovat helsinkiläisiä, joten tapaaminen on käytännössä helposti järjestettävissä. Toisaalta minua jotenkin ujostuttaa kauheasti oma tungettelevuuteni, että vaikutanko ihan omituiselta väkisinbondaajalta ja pikku blogi-immeltä konkareiden joukossa jos yritän kauheasti ottaa kontaktia joihinkin ihmisiin? Toisaalta taas tuntuu, että on ihan sääli, ettemme ikinä tapaisi, niin samankaltaisilta ja ihanilta he tuntuvat. Olen nimittäin sosiaalisuuden tarpeestani huolimatta myös tavallaan vähän kaino ja yliherkkä kuulostelemaan/tulkitsemaan ihmisten tuntemuksia. Vaikka blogeja on ihanaa lukea, se ei riitä minulle. Haluaisin kuulla ihmisten äänen, nähdä heidän kotinsa, jakaa ajatuksia, ja vastavuoroisesti antaa itsestäni heille. Vaikka itse sanonkin, olen aika hyvä ystävä, ja jos olisin joku muu, voisin hyvinkin haluta tutustua minuun :)

Valokuvatorstai, aamu

Ai ai veitikkaa

Kissu tiputti tänään jälkiruokamaljan. Malja oli aika hieno. Astuin tosi pieneen siruun ja nyt se on jalkapohjassani, ehkä saa sitä pois, koska lainasin pinsettejäni R:lle, joka käytti niitä arpitatuoinnin teon avustukseen (hui). Pikku pallero on myös keksinyt, että kissannappulapuukin voi tiputtaa pöydältä, jolloin se aukeaa. Nappulat syödään. Nappuloiden syönnin jälkeen onkin hyvä hetki mouruta, hepuloida ja säpsähdellä, sekä raapia persialaismattoa ja tuijottaa silmät renkaina. Mutta ei se mitään, tätäkin kirjoittaessa tuli hurja KISSAHELLYYS, pitää mennä heti etsimään rontti käsiinsä ja kanniskella sen tiivistä painavuutta ympäriinsä!

Sarvikruunuinen Mimosa

Olipa kerran pieni tyttö, Mimosa, joka asui vanhan mummonsa kanssa keskellä metsää. Mimosa oli hieno ja vaalea kuin prinsessa, mutta siinä kuin prinsessoilla oli päässään kruunu, oli Mimosalla sarvet. Niin, sarvet. Ne olivat kierteiset ja vaalean karvan peittämät. Mimosan ollessa pieni, oli tonttu Pahakas yrittänyt ryöstää häntä omaan valtakuntaansa. Mummo oli ehtinyt perunapellolta hätiin, ja Mimosa pelastunut. Mutta Pahakkaan käsistä oli jäänyt taikavoimaa Mimosaan, ja tälle oli kasvanut sarvipari.

Mummo suri sarvia kovasti, ja päätti, ettei kukaan saa nähdä Mimosaa. Hän pelkäsi, että julmat ihmiset yrittäisivät haavoittaa tyttöä, tai ainakin epäilisivät häntä Pahakkaan väeksi. Niinpä Mimosa kasvoi seuranaan mummo ja metsän eläimet. Mikäpä siinä eläessä, jäniksien ja kettujen kumppanina, mummon hyvässä hoivassa.

Mimosan varttuessa nuoreksi neidoksi alkoivat mummon voimat ehtyä. Eräänä iltana mummo tunsi, että hänen päivänsä olivat luetut. Hän pyysi Mimosan luokseen ja kertoi hänelle salaisuuden. ”Mimosa, kukkani, olen pitänyt sinut salassa ihmisiltä heidän ymmärtämättömyytensä tähden. Mutta nyt, kun minusta aika jättää, on sinun aika lähteä etsimään itsellesi sulhoa. Löytäessäsi hänet, kosketa hänen kasvojaan ja suutele häntä, niin sarvesi katoavat. Tämän minulle kertoi hyvä haltiatar käydessäni sydänyöllä kaivolla. Nyt on aikani lopussa, hyvästi lapseni!” Mummo sulki silmänsä ja vaipui kuolonuneen.

Mimosa itki mummoaan monta viikkoa, ja päätti sitten lähteä maailmalle. Hän sulki ikkunaluukut ja jätti avaimen naulaan. Mimosa vaelsi pitkään, ja saapui kaupungin laitamille. Hän näki puistossa leikkiviä lapsia, ja juoksi heidän luokseen. Lapset alkoivat itkeä pelosta, muutama ilkeä poikaviikari viskeli Mimosaa kivillä. ”Hirviö, luonnonoikku!” he huutelivat. Lasten äidit juoksuttivat jälkikasvunsa pois puistosta ja tuijottivat Mimosan sarvia. Muutamassa hetkessä puisto oli tyhjä. Mimosa purskahti itkuun ja istahti nurmelle. ”Miksi he kammoavat minua, olenhan sarvia lukuun ottamatta aivan tavallinen tyttö?” hän pohti surullisena.

Minne Mimosa kulkikaan, häntä kavahdettiin. Lapset huusivat hänen peräänsä, väki teki ristinmerkkejä ja langetti manauksia. Mimosa tuli vähitellen ihmisaraksi ja epäluuloiseksi. Hän mietti, miten ikinä voisi löytää sulhon, kun kaikki ihmiset juoksivat karkuun hänet nähdessään. Mimosa päätti lähteä takaisin metsiin. ”Eläimet eivät minua ainakaan pelkää.” ajatteli hän.

Metsässä Mimosa eli eläinten parissa, hoivaili heidän haavojaan ja ruokki orvoksi jääneitä karhunpentuja. Talveksi hän päästi palelevan kettuperheen omaan mökkiinsä, asuipa siellä kottarainen ja jalkansa loukannut vesirottakin.

Kevään tullessa, kun vesi lirisi ja aurinko pilkisti mökin ikkunasta sisään, alkoivat eläimet tulla levottomiksi. Ne halusivat lähteä samoilemaan kevätmetsiin. Mimosa heitti hoidokeilleen haikeat hyvästit. Istuessaan yksin iltaa hiipuvan takkavalkean ääressä, Mimosa kuuli ovelta koputuksen. Hämärästä häneen katsoivat suuret, kauniit silmät, joissa oli tuskainen ilme. Mimosa päästi muukalaisen sisään, ja huomasi tämän olevan nuori metsäkaurisuros, jolla oli päässään komea sarvipari, melkein samannäköinen kuin Mimosalla. Metsäkauris näytti ilkeännäköistä haavaa kyljessään, jonka metsästäjän nuoli oli siihen tehnyt. Mimosa valmisti lievittävän yrttikääreen ja päästi metsäkauriin nukkumaan hiipuvan tulennoksen eteen.

Metsäkauriin haava parani hitaasti. Iltaisin se lepuutti päätään Mimosan sylissä ja kertoili tälle elämästään. Mimosalle heräsi palava halu juosta metsissä vapaana, juoda vuoripuroista ja nukkua sammalmättäällä. Hän kertoi metsäkauriille omasta elämästään, kiltistä mummosta ja häntä pelkäävistä ihmisistä. Kerran metsäkauris nukahti pää Mimosan polvilla. Mimosa katseli kauan kauriin jaloja piirteitä, sarvia samanlaisia kuin omansa, silkkistä turkkia. Hetken mielijohteesta hän kumartui, koski käsillään sen päätä ja suuteli sen sametinpehmeää turpaa. Samassa Mimosa tunsi kasvavansa, käsiensä ja jalkojensa muuttuvan kavioiksi, ihonsa alkavan kasvaa vaaleaa karvaa. Hetkessä hän oli muuttunut nuoreksi, vaaleaksi metsäkaurisnaaraaksi. Hän herätti toisen töykkäisemällä tätä hellästi turvallaan. Yhdessä he potkaisivat mökin oven auki ja pinkaisivat rinnakkain juoksuun kohti syvää, sinistä korpea.

Juhannuskärmes

Juhannus meni pihakeinussa, Rhododendronin välittömässä läheisyydessä, vuoroin Pekka Strengiä, vuoroin Jaakko Teppoa kuunnellen. Paikalla oli kymmenen kivaa tyyppiä, humalaisia tulkintoja esitettiin niin maakunta- kuin työväenlauluistakin. Ja kuultiin ex temporena syntynyt Väliliharock! O:n kanssa piti valvoa kuuteen, kuten aina. Tekemäni saunavihta ei kestänyt läpsimistä, mutta tuoksui hyvältä. Veggieitä on nyt grillattu siinä määrin, että kesäkurpitsan näkeminen vähään aikaan ei herätä erityisiä syömäintohimoja.

Seuraavana, seesteisempänä päivänä uitiin ja nähtiin pieni, hauska kyy! Ennen olen nähnyt kyyn vain auton ikkunasta ja muuta tylsää, mutta nyt se oli hiekkatiellä, nenän edessä. Sen vatsassa pullotti varmaankin päästäinen, ja se pinni pakoon minkä ehti. Tänään, vieraiden lähdettyä kävin vielä uimassa. Huomasin, että selkää uimiseen järvellä liittyy jotain oudon pelottavaa, vaikka muuten selkäuinti on lempiuima-asentoni. Kun aloin analysoida tunnettani, totesin, ettei pelko johdu mistään järjellisestä (tyyliin pohjassa tököttävä puunkarahka tai kari ruhjoisi takaraivon) vaan JÄRVEN ÄÄNIEN KUUNTELEMISEN AJATTELUN pelottavuudesta. Samasta syystä en uskalla pitää silmiä auki sukeltaessa, voisin törmätä johonkin mustaan ja karmeaan.

Karkaisin itseäni kellumalla korvat vedenpinnan alapuolella. Oikeasti järvestä, toisin kuin uimahallista (avainten kilinä ja koneellinen vedenvaihto) ei varsinaisesti kuulu mitään ääntä, mikä on harmi. Olisin toivonut esimerkiksi ison ja pahan ukkohauen mörinää tai vastaavaa epätodennäköistä kalaääntä. Mutta se kellumisjuttu on jotain hienoa, siinä syntyy esimerkiksi totuudenvastainen pyörimisvaikutelma ja pilvistä löytää hienoja asioita.

Anne of Garden City

Tänään taas Hietsun kirppiksellä, pukeutuneena äidin määritelmän mukaan Vihervaaran Annaksi. Olkihattu, jossa musta silkkinauha, mustavalkokukkainen mekko, tänään löydetty musta rintaruusu. Vain kaksi euroa, siis rintaruusu, vähänkö olen etsinyt sellaista kauan! Äsken lähtivät J ja T. Caspatzoa, kotimaisia mansikoita, muisteloja, nauramista. Sosiaalinen elämäni on ollut lievästi sanottuna vilkasta viime aikoina, ihanaa kesämeininkiä. Jotkut ikätoverini (ei tosin niinkään kaveripiirini, tunnen sen verran hippiä porukkaa) ovat alkaneet parisuhteen, valmistumisen ja asuntolainan paineessa muodostaa tiivistä kaksikkoyksikköä, ydinperhettä. Tiedän myös parisuhteita, joissa toinen osapuoli karsastaa toisen kaverimeininkejä ja iltamenoja, jolloin ne alkavat vähitellen jäädä. Kukin toki tyylillään, mutta itsestäni aivan sairaan ahdistava ajatus. Yksi lähi-ihminen ei riitä, ei ikinä. Ystäväpiirin katoaminen ja kaverihengauksen vaihtuminen pelkäksi parisuhde-vauva-arjeksi kuulostaa siinä määrin ahdistavalta, että se lienee omalla kohdallani suurin syy ei-vauvakuumeiseen oloon. Haluaisin lapsen about siinä vaiheessa, kun useampi kaverini olisi raskaana, ettei vain olisi riskiä jäädä ronkkimaan yksin hiekkalaatikkoa puhekyvyttömän palleron kanssa kun mies käy tienaamassa. Tampereella oli paljon nuoria perheitä, jotka tuntuivat viettävän paitsi keskenään, myös muiden kanssa aikaa. Näky lohdutti, en haluaisi uskoa että aikuistuminen olisi synonyymi klikkitymiselle tiimiin nimeltä meidän perhe.

Olen metsästänyt kirjastoista Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt-tutkimusta. Montgomeryn kirjat kuuluivat omaan lapsuuteeni vahvasti. Eläydyin Annan maailmaan siinä määrin, että pidin 12-vuotiaana silkkirusetteja palmikoiden päissä, metsästin puhvihihaisia paitoja kirppiksiltä (puhvihihoilla on suorastaan symbolisen tärkeä asema ekassa Annassa) ja fiilistelin päiväkirjan kera lähimetsissä. Myös tukan värjääminen punaiseksi liittyi Anna-samaistumiseen. Myöhemmin aloin sympata kielaan Annan sijaan syvällistä ja pidättyvää runotyttö Emiliaa. Emiliassa oli myös selkeitä viittauksia erotiikkaan (kirjassa Runotyttö etsii tähteään Emilia haluaisi painaa kasvonsa Teddyn kasvoja vasten, upottaa sormensa tämän tuuheaan, mustaan tukkaan jne), joka muutoin viktoriaanisessa meiningissä teki erityisen säväyksen.

Hiusten nimen omaan punaiseksi värjäämiseen liittyy paljon (hassujakin) identiteettijuttuja. Monet naiset "löytävät sisältään punapään" ja ilmentävät sitä hennaamalla. Kuulun ehkä itsekin tähän porukkaan, tosin löysin sisäisen redheadini jo tyttönä. Punaisessa värissä pitäytyminen, muutamia tummavärikokeiluja (huono idis, kun on kyseessä ihminen jolla on valkoiset kulmakarvat, vaaleansiniset silmät ja helposti punehtuva hipiä) on tehnyt minusta punatukkaisen ihmisen, olkoonkin että väri on keinotekoista. Punaiseen pörrötukkaan kytkeytyy mielikuvia vapaudesta, villeydestä ja kaavoihin kangistumattomuudesta, ja tunnun sekä uusintavan että ilmentävän niitä. Karkea semikihara on kyllä tosi rasittavakin, ollakseen yhteiskuntakelpoinen se vaatisi laittelua, johon minulla ei läheskään aina ole kärsivällisyyttä.

Juhannukseksi Kyrkslättiin ystävien kanssa. Matkaan uikkari, akvarellilehtiö, Agit Prop-laulukirja ja kasvisgrilleriä (+viiniä). Voisi taas tehdä Juhannustaikoja, tosin niihin liittyvä puhumattomuussääntö lienee vaikea pitää.

Töykeiden poikien viehätys

Olin viime viikolla peruskouluaikaisen ystäväni J:n kanssa eräällä loistavalla keikalla. Menimme sinne lähinnä siksi, että silloinen luokkatoverimme soittaa bändissä, mutta myös siksi, että itse tykkään kovasti kyseisestä musasta ja J ei ollut ennen kuullut sitä (ei-itseeni-liittyvien intimiteettijuttujen takia jätän bändin nimen mainitsematta). Keikka oli siis ihan mieletöntä elämöintiä, revittelyä ja transsinomaista rytmiä. Keikoilla tulee käytyä liian harvoin, ja etenkin kyseisen bändin keikoilla. Loppupuolella aloin tajuta teknobileiden viehätystä; yhteinen rytmi, tanssi, hikisyys ja hakkaavat valot vaivuttavat ryhmän kollektiiviseen transsiin, jossa yksilöllisyys hetkellisesti ja miellyttävästi katoaa. Kuulemma näitä tunteita voi ruokkia joillain päihteillä, mutta kyllä se nähtävästi onnistui selvinkin päin. Olen joskus ajatellut listata selvin päin saavutettavia päihdetiloja muistuttavia tapahtumia (tosin voin vain kuvitella ja luottaa lukemaani siitä, miltä useimmat huumetilat tuntuvat, oma päihdekokemukseni rajoittuu pilvenpolttoon, jonka lopetin sen jälkeen, kun sain ahdistuskohtauksen jäätelömakua kymmenistä vaihtoehdoista valitessa.) Esimerkiksi meressä uiminen navakan tuulen ja keskipäivän auringonpaisteen aikaan on varsin tajuntaalaajentava kokemus.

Ennen keikkaa juttelimme J:n kanssa tämän aiemmin mainitun, bändissä soittavan ex-luokkatoverimme kanssa. Hän oli yläasteella suuri rakkauteni ainakin kahden vuoden ajan, eikä tunne ollut yksipuolinen. Luonnollisestikaan mitään ei ikinä tapahtunut, ihastuskin näyttäytyi lähinnä molemminpuolisena piikittelynä ja mulkoiluna, kuinka huvittavaa näin jälkeen päin. Poika oli muuttunut paljon edukseen, oli ihan kiva vaihtaa kuulumisia. Tietty ylimielinen perusluonto oli kuitenkin selkeästi säilynyt.

Jo keikan aikana aloin pohtia paitsi omaa ihastusaikaani, myös ihastumisen mekanismeja laajemminkin. Olen pariin otteeseen havainnut tiettyä kaavaa omissa ihastumisissani: tunnen vetoa töykeyteen ja ylimielisyyteen, ärsyttävään elitismiin ja hienokseltaan tapahtuvaan alentuvaisuuteen. Samalla kun piirteet vetävät minua puoleensa, ne raivostuttavat minua. Näin seurustellessa ihastumisperäinen viehtymys on vaihtunut jonkinlaiseen älylliseen viehtymykseen töykeitä miehiä kohtaan. Haluan haastaa töykeän miehen väittelyyn, ja saada hänet myöntämään että olen oikeassa, ja samaan aikaan olla hänelle mieliksi. Freudilainen, eikä niinkään huono tulkinta, jonka olen itse itselleni esittänyt, pohjautuu omaan isäsuhteeseeni. Isäni on juuri kuvatun kaltainen mies. Olen luultavasti aina yrittänyt vakuuttaa häntä omasta fiksuudestani ja tiedoistani. Aktivistiaikoina paasasin usein erilaisista aiheista, joista olin ahminut tietoa, vaikuttaakseni perehtyneeltä asiaan, ja samalla vakuuttaakseni isän siitä, että minä olen oikeassa, hän väärässä. Yleensä vakuuttelu tyssäsi siihen, etten tiennyt jotain tilastoja tai vastaavaa nippelitietoa ollakseni tarpeeksi uskottava.

Töykeys tuntuu usein karisevan pojista iän myötä, kuten tässä luokkatoverini tapauksessa. Karinaa edesauttaa usein seurustelu ja muu sosiaalinen elämä. Muistan, kun tapasin ekaa kertaa nykyiseni (kauan ennen kuin aloimme seukata), pidin häntä ylemmyydentuntoisena snobina, jota oli heti pakko alkaa päästää liioista luuloista. Ensimmäinen kommunikaatiomme oli väittely (miellyin tämän takia heti häneen, ja myöhemmin opin tuntemaan hänestä ne muutkin puolet).Parhaimmillaan ylemmyydentunne laantuu aikuisissa pojissa lieväksi pidättyvyydeksi ja punnitsevuudeksi väittelyssä sekä riitojen ja muiden mekastavien tunnereaktoiden välttämiseksi.

greetings from tampester

kirjoitan tätä viestiä kahden ikkunan välissä. toisesta näkyy valkoisia syreeneitä, toisesta puuleikkauskuisti ja näsijärvi. olen rakkaan ystäväni e:n kotona lievästi sanottuna idyllisessä pispalassa. sanat eivät riitä kuvaamaan paikan ihanuutta, mutta selitänpä nyt kuitenkin. e asuu poikaystävänsä kanssa "puisessa, kolmikerroksisessa omakotitalossa järvinäkymin". olemme naureskelleet kerran jos toisenkin imagon porvarillisuus-illuusiota ja sen todellista puolta. e on opiskelija ja poikaystävä rahasta maindaamaton anarkotaiteilija. harmi, että itse olen niin pääkaupunkiseutu-orientoitunut, etten vakavissani voi harkita poismuuttoa. täällä tampereella taiteen ja median haahuilevalle sekatyöläiselle olisi tavallaan paremmat, tai ainakin edullisemmat elinmahdollisuudet kuin stadissa. mutta minkäs teet, rakastan ratikoita ja kaupungin tuntua, ja kuten r:n kanssa tänään totesimme, ainoa Kaupunki suomessa on helsinki. kaikki kunnia pikkukaupungeille, olenhan itsekin sellaisesta kotoisin, mutta stadi on tosiaan ainoa jossa voi edes hetkittäin metropolifiilistellä.

e:llä on myös kissa. kissa on valkomusta rouva(neiti)kissa, joka ei paina mitään. oman vonkaleemme kanniskelu alkaa piankin tuntua ojentajissa, mutta tämä kissakeiju on pelkkää ilmaa ja leijuvaa karvaa sylissä. sillä on myös hassu, käreä maukuääni.

olimme tänään kymmenvuotishääbileissä rannalla. yllättävän moni wanha häävieras oli päässyt paikalle. juhlissa oli uimarantailua, nakuja lapsukaisia ja hyvää boolia. heitimme talviturkitkin, eikä edes pahemmin kylmännyt. jatkot harjun toisella puolella olivat myös kivat. tuli luikautettua porukalla parit työväenlaulutkin, for old times sake. kävimme myös nykytaiteen keskuksessa näyttelyn avajaissa. nykytaiteen keskus on vallattu puutalo pispalassa, ihana, ihana paikka omenapuupihoineen ja jyrkkine portaineen. näyttely oli hieno, samoin myytävät tavarat. jäin koukkuun frida kahlo-rintakoruun, käteisvarat eivät vaan antaneet myöten.

tuli taas tänään mieleen, että olen ajoittaisesta yksinäisyydenkaipuustani huolimatta varsin ihmis-ihminen. tarvitsen paljon rakastettavia ihmisiä ympärilleni. myös jo teini-iästä asti jatkunut, suhteellisen jatkuva seurusteluni (tosin kumppanit ovat vaihtuneet) kertoo tästä sosialiseeraamisen ja sitoutumisen tarpeestani. sitoudun, kuuntelen ja rakastan ehdoitta hyvin helpostikin. tämä on ehkä tärkein ja paras ominaisuuteni, josta saan kiittää myös onnekkaita kasvuolosuhteita.

Olen ylipäätään taas vaihteeksi niin imponeerattu ja haltioitunut kaikesta kivasta, että ylisanani ja hehkutukseni anteeksiannattaneen. aion myös jatkossa käyttää isoja alkukirjaimia, tämä näppis on vaan niin mysterious, etten jaksa sössiä niiden kanssa :)

vetäydyn yö(aamu)puulle seuranani oliver sachsin "mies, joka luuli vaimoaan hatuksi". mieleenikään ei tulisi hankkia kirjaa itselleni tai lainata sitä kirjastosta, sen lukeminen on osa e:n-lattialla-nukkumaan-meno-rituaaliani. kyseisessä kirjassa käsitellyt hildegard bingeniläisen migreenihallut ovat kiehtovia, omat, onneksi harvat migreeninäkyni muistuttavat niitä aika paljon (tosin ilman jumalanäidin kuvia).

Kirppiksellä ja höyhensaarilla

Olimme tänään äiden kanssa Hietsussa myymässä vanhoja kamppeita. Helsinki-päivän tiimoilta siellä oli myös kaikenlaista ohjelmaa, sekä paljon antiikkia. Vähänkö taistelin itseni kanssa, etten olisi ostanut peltihyrrää tahi apilan muotoista samettikehystä. Pitäydyin järkevissä hankinnoissa (kynsilakka, body shopin korkkaamaton voide, lipstikkaa).

Hesarissa oli tänään juttu kissasta, joka ajoi karhun puuhun ja vielä toiseenkin puuhun. Pohdimme, olisiko omasta mirristämme sellaiseen, luultavasti, niin uhkarohkea ja vaaroista piittaamaton se on. Pyöreäkasvoinen, lasinkirkassilmäinen pehmopeto. Se avaa jatkuvasti kavereilta valmistujaislahjaksi saamaani punaista lamppostin näköistä peltiroskista tonkiakseen sen sisällön pitkin lattioita.

Koska heräsin kuudelta, otin iltatorkut (nyt ei nukuta). Näin unta tulevista häistämme. Ne järjestettiin Porvoon Kevätkummussa Kaupungin vuokrakerrostalojen keskellä, ulkona. Vessaan piti mennä soittelemalla ihmisten ovikelloja (pissahätäuni selkeesti). Häissä ei ollut oikein ketään, ja siirtelimme penkkejä ympäriinsä. En tiedä kumpi oli unessa kaameampaa, tuo edellä kuvattu vai se, että minulla oli valkoinen puku.

Ainiijoo tää:

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla vähintään virke kustakin ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi bloggaaja, paitsi haastajasi. Haasteen voi ottaa vastaan jos nappaa ja haluaa :)

Kun on nahkakukkaro, haluaisi hauskan kankaisen. Kangaskukkaron tilalle haluaisi nahkaisen, joka kestää paljon paremmin. Ja yrittää sitten säilyttää hillityn charminsa riuhtoessaan sateenvarjoa irti ilmastointiaukosta. En muista onko mulla aikuisena ollut kumisaappaita, ei varmaankaan.

Tissiliivit ja televisio

Kumma juttu, miten rintsikat hajoavat aina samalla tavalla. Kaarituki tunkee väkivalloin kankaan läpi joko kainalosta tai rintovälistä. Yritin tuloksetta paikata monia tandempipojani neulalla ja langalla, kunnes äiti neuvoi, että hommaan tarvitaan vankkaa kanttinauhaa. Mustissa rintseissä tämä ei ole mikään ongelma, mutta hienoimmat rintsikkani ovat heleän fuksianpunaiset. Lopulta löysin violetihtavan silkkinauhan pätkän, jonka taittelin kahtia ja kursin kiinni viininpunaisella langalla. Tulos on no.. ainakin käsin tehdyn näköinen. Kun tulin rintsikkaikään, äiti sanoi, että rintsikoiden kannattaa olla vaaleat, pitsittömät ja kaarituettomat. 14-vuotiaana ostin ensimmäiset mustat, kaarituelliset pitsirintaliivini ja samassa modessa olen pitäytynyt näihin päiviin saakka. Eilen, palkan kilahdettua tilille, lähdin shoppailemaan ihan vähäsen (pitäisi löytää juuri oikeanlainen ruskea salsahame, joka rimmaisi kellanoranssin, ruskeakirjaillun hellehippipaidan kanssa). Ostin mustavalkoisen mekon. Hylkäsin yhden päheän valkeapohjaisen paidan, koska minulla ei ole valkoisia alusvaatteita. Hetken harkitsin investoimista valkoisiin rintseihin, mutta totesin sen turhaksi pröystäilyksi, ja jätin paidan kauppaan. Perustelin toimintaani ekologisilla näkökohdilla (vaikka oikeasti en olisi vaan käyttänyt sitä valkoista paitaa, en osaa käyttää valkoista, meillä ei ole mitään valkoista paitsi juhlapöytäliina, jossa on edelleen suklaatahroja kahden vuoden takaisilta syntymäpäiviltä).

Lueskelin tänään Toivo Rautavaaran kirjaa Mihin kasvimme kelpaavat. Hurahdan siihen aina kevätkesällä. Tänään poimin horsmanversoja, jotka huomenna tarjoiltuvat side dishiksi nokkosjutun kanssa. Tarkoitus olisi pikimmiten metsästää muutakin villivihreää. Kirja on kyllä ihan huippu, jokaisen kasvin jokaisen osan hyötykäyttö on lueteltu tyyliin "puu puuteollisuuteen, kaarna hartsiksi, terhot rehuksi/kahvinkorvikkeeksi/lääkinnällisiin tarkoituksiin, lehdet säilöntään/teenkorvikkeeksi". Olen pikku hiljaa luopunut villivihreäteemeiningeistä. Vuosikaudet poimin ahomansikkaa, herukanlehtiä ja poimulehteä teetä varten. Silloin kun fermentointi onnistui, teestä tuli kohtuullista. Kun venäläisessä peltipuukissa helisee kuitenkin edelleen toissavuotisia mansikanlehtiä, tulee mieleen, kuinka mielekästä on kerätä teeaineksia. Haluan, että teessä on kunnon maku, etenkin kun olen luopunut sokerista, hunajasta ja muista makustimista. Mesiangervo tekee kyllä home made-teissä poikkeuksen etenkin tuoreena. Se on aivan jumalaista keijujen pitojuomaa.

Palsta on tuottanut lievää päänvaivaa. Vartsikan palsta oli ihana, tuuheiden marjapensaiden ja raparperin reunustama mustan mullan keidas. Rastaalan palsta on möykkyinen ja vetinen savierämaa. Olen suosiolla rajannut osan palstasta ei-käyttöön, koska en halua alkaa stressata ihanasta harrastuksesta, on tässä stressinaiheita muutenkin. Kosteudella on puolensakin, taivaansiniset, holtittomana ryöppyävät lemmikkimättäät ja erittäin vehreä ruohosipulikasvusto. Puutarhointi on pitkäjänteistä toimintaa, jossa kättensä jäljet näkee joskus vasta vuosien päästä. Kuten toissa keväänä, jolloin Vartsikan palstalla tervehtivät terhakan voikukkamaiset tupsut, jotka syksyllä nyhtääntyivät maan pinnalle metrisinä mustajuurina. Tai siemeninä kylvetyt valkosipulit, yhden kynnen maku vastasi kokonaista tassua tavallista valkosipulia.

Alun perin piti kirjoittaa televisiosta. Olin toissa viikonloppuna pikkuserkkuni J:n 30-vuotissynttäreillä. J:llä on käsintehtyjä keramiikka-astioita, kiva mies (joka sattuu olemaan myös ihkaeka poikaystäväntapaiseni sadan vuoden takaa, hassua kyllä), kaksi lasta ja hajuherneenversoja parvekkeella. J:n kodissa ei ole televisiota. L televisiovihaajana huomasi asian ensimmäisenä, ja puhuimmekin aiheesta Lostarissa. Lasten kasvattaminen televisiottomana on monella tapaa haasteellista. Naperoja ei voi sysätä kyttäämään muumeja, kun itse haluaa nukkua tai tehdä muuta omaa kivaa. Ihailen todella heidän päätöstään. Valtaosa Lostaripöytäseurueestamme oli vähintäänkin televisiokriittisiä (osalla lapsia). Eräs kotona lasten kanssa oleva äiti (se sama, jonka häiden 10-vuotisbileisiin olen pian menossa) mainitsi luopuneensa televisiosta, koska hänellä katselu ei pysy kohtuudessa. Vaikka televisio olisi kuinka pieni ja mustavalkoinen ja hankittu laadukkaiden dokkareiden katseluun, niin kuitenkin sitä lopulta katselee luokattomia tositeeveepläjäyksiä ja pelattavia mainoksia.

Itsehän siis elän, kuten mainitsin, televisiodissaajan kanssa. Alun perin, kun muutimme yhteen, vaatimus oli, ettei teeveetä sijoiteta olohuoneeseen (olohuoneen olemassaolo sinällään on tämän kämppätuurin luoma lyhyt mutta kaunis porvarillinen idylli, tulevassa kodissamme tuskin tulee olemaan mitään erillistä olohuonetta, huoneita tarvitaan niin paljoon muuhunkin kuin olemiseen, ja mitä muuta esimerkiksi sängyllä makailu on kuin OLEMISTA, itse tarvitsen ainakin toistaiseksi työhuonetta ja L haaveilee kirjastosta, hehe). No niin, jotenkin se televisio kuitenkin ajautui Lundiaan ruususohvaa vastapäätä. Töllötin on pieni ja istuu hyvin stereoiden viereen ja sitäpaitsi sen kuva on ihan paska.

Itse suhtaudun televisioon kriittisesti, mutta sen olemassaolo on kuitenkin tavallaan ihan kiva asia. Koen pystyväni hallitsemaan omaa teeveenkulutustani juuri sen pienuudella ja sijoitettelun ei-alttarimaisuuudella. Olen kuitenkin media-alalla, rakastan elokuvia ja liikkuvaa kuvaa jne. On myös paljon kotona tehtäviä, tylsiä mutta melko välttämättömiä hommia, joita esimerkiksi hauska Suomi-filmi ryydittää (tänään fiksailin kukkahamettani uuteen uskoon Kaivopuiston Reginan tahtiin, tosin sen raiskausyrityskohtauksen jälkeen leffa alkoi tuntua siinä määrin... vanhentuneelta, että huomio herpaantui).

Ehkäpä telsu on vähän samanlainen jutska kuin suklaati tai viinake? Paras olisi olla kokonaan ilman, mutta jos ei voi, niin kannattavinta on nautiskella kohtuullisesti. Mitä valinnaisuuteen tulee, digi-tv noin periaatteessa palvelee sitä tarkoitusta, käytäntö on tosin eri. Vanhemmilla on digi-tv, ja sieltä tulee jotain hemmetin peliohjelmia koko ajan. En aio ostaa sitä saakutan digiboksia, olenhan luddiitti (tässä tapauksessa), pimentyköön koko töllötin sitten.

Huomenna on H:n grillaus-synttärit Jollaksen halonhakkaajaidyllissä ja sitä ennen vielä Street Party. Ajattelin piipahtaa katujuhlassa, vaikka takana ovat ne vuodet, jolloin lähdin joka Reclaim The Streets-bussikuljetuksille, oli määränpää sitten Tampere tai Joensuu. Street Partyt olivat alun alkaen ihania (ja tavallaan kai poliittisempia kuin nykyään, vaikka symppaankin katutilan haltuunottoa, kaipaan sille myös syvällisempää sanomaa, eikä sellaista, että vallataan se sama katu vuodesta toiseen, kun se on lähellä Alkoa ja S-markettia). Tampereen Streetparty vuonna 98(?) on yksi valoisimpia aktivismimuistojani. 30 asteen elokuuhelle, katu täynnä iloisia tanssivia hippejä, lähimmällä Tofulinetuutteja myyvällä jätskikiskalla Streetparty-alennus, devil sticksejä, nousuhumalassa naturistin sisältään löytäviä anarkistejä jne. Myös Turun Street Partyt olivat ihania, kuten Matkalla ehkä muistaa :) Ah, nuoruus!

Lakritsinjuuriteetä

Bloggeri vaan vi**uilee, ei päästä kirjoittamaan eikä lukemaan kommentteja, NYYH. Ja milloin ei bloggeri, niin HTV. Joskus harmittaa omakin kärsimättömyys silloin, kun yleensä sutjakkaasti toimiva teknologia jostain syystä bugaa. Muistan taannoin melkein syöneeni pääni kärsimättömyydestä kun netti pätkäisi JUURI KUN PITI LÄHTEÄ PALSTALLE, MISTÄ NYT NÄEN MILLÄ PÄÄSEN, KUN REITTIOPAS EI TOIM, HÄHI?! Vaikka eihän siitä montaa vuotta ole, kun aikataulut selattiin paksusta vihkosta ja räknättiin päässä, milloin bussi mahtaisi mahdollisesti olla milläkin pysäkillä. Reittiopas on muuten maailmasta paras keksintö pääkaupunkiseutuseikkailuja ajatellen (siis sellaisen ei-pyöräiltävä-matka-skaalaisten). Ennen kun valmistuin, kuljin Tapiolasta Tikkurilaan kouluun. Jos sattui olemaan aikaa, saatoin laittaa kieltää reittioppaalta junavaihtoehdon ja antaa sen arpoa minulle jännittävän, monia vaihtoja sisältävän bussiseikkailun. Näin monia ihmeellisiä vantaalaisidyllejä maalaispysäkkeineen ja kukikkaaksi maalatuine ladonseinineen. Ja bussissa on hyvä ajatella asioita, vähän niin kuin uidessa. Tosin sitten sattui näitäkin episodeja, että havahduin keskeltä peltoa bussin päättäriltä vailla haisuakaan sijainnista, ja jouduin soittamaan L:lle töihin ja pyytämään katsomaan reittioppaasta, missä sijaitsen.

Asioita ja palveluita on kiva sovitella, bussireittejä tai uimarantoja tai uimahalleja. Viimemainittua tein koko talven, kiersin melkein kaikki Helsingin, pari Vantaan ja yhden Espoon uimahallin. Parasta on vaikea valita. Kriteerinäni on pitkään ollut 50 metrin allas, mutta nykyään kun polskuttelu on painottunut vesikävelyyn, ei pituudella ole niin väliä. Tikkurilan uimahalli on loistava, isot ikkunat, pitkä allas, vähän ihmisiä. Huono puoli toki se, ettei Tikkurilaan tule enää mentyä. Itiksen uimahalli on hyvä ja luksus (vesiliukumäkeen on pakko mennä aina kun on tyttöjen kanssa), mutta vesikävelijöille ei ole omaa tilaa, mikä saks. Nyt koulujen loputtua siellä on vielä varsinainen apinatarha, pikkuihmiset mylvivät ja hyppivät niskaan. Yrjönkatu on tietty ihana, ihmeellinen roomalaiskylpyläkeidas, jossa kyltitkin ovat emalia. Mutta pieni. Kalliosta pidän myös, auringonverkko altaassa kimmeltämässä on aina plussaa. En ole tänä kesänä hirvennyt Stadikalle, mutta ehkä jo ensi viikolla, mikäli taivas on sees.

Kirjastojakin on kiva kokeilla. Stadilaisennakkoluuloni Espoon julkisista palveluista osottautui turhaksi ainakin kirjastojen kohdalla. Sellon ja Omenan kirjastot ovat parhaita pääkaupunkiseudulla käyttämiäni. Sellossa on ihania teemoja, viimeksi Helsinki kirjallisuudessa. Vanhat Niskavuori-filmatisoinnit ovat ihan loistavia, olen lainannut melkein kaikki. Videoista saisin nyt luontevan aasinsillan aiheeseen TELEVISIO, josta olen ajatellut jo jonkun aikaa (toissa lauantaina Lostarissa käydyn humalaisen mutta valaisevan keskustelun jälkeen) aikonut kirjoittaa. Ehkä seivailen vielä, nukkumaan pitäisi mennä, ja tekstinsuolto virkistää aivojani uhkaavasti.(edit: läpi meni vasta aamulla, siis tämä kirjoitus)

Minulla on tuossa vieressäni kehitysmaakauppasiivilässä teekupilliseni ainekset, joita alan vasta niiden turvottua hahmottaa. Siinä on appelsiininpaloja, katajanmarjoja ja aniksensiemeniä, vaikka ostin sen ”lakritsinjuurena”. No mikäs siinä, tee on tosi namppaa ja ehkä se lakritsinjuuri piilottelee jossain pohjalla? Oho, siellä on neilikkaakin!

Gabriel, tule takaisin!

Olen jo viikkoja vältellyt valtavaa silityssavottaa, ja nyt päätin helpottaa urakkaa lainaamalla kirjastosta sen kyytipojaksi elokuvan Gabriel, tule takaisin! Leffa on yksi Suomi-Filmin kiherryttävimmistä ja julmimmista komedioista, se kertoo klassisesta narsistista, joka jallittaa hyväuskoisia naisia ja katoaa näiden rahojen kanssa. Waltarin Gabriel on saanut esikuvansa oikeasta elämästä, monien identiteettien turvin naisia vedättäneestä Auervaarasta.
Elokuvan ominta, sydämetöntä antia on, kun Gabriel viettelee vanhapiikasisaruksista vanhemman, seksuaalisesti vähintäänkin estoisen despootti-Ulrikan kutsuen tätä "omaksi pikku Uuekseen", ei siis voi katsoa tyrskimättä naurusta. Myös Ulrikan repliikki "yllätin heidät parittelemasta pöydältä" (sisarusten kasvattityttö on suudellut poikaystäväänsä) on vertaansa vailla.

Ruislinnun laulu korvissani

Tai ainakin satakielen, en oikeasti tiedä miltä ruislintu kuulostaa ja onko niitä pääkaupunkiseudulla. Valvon edelleen, neljän aikaan. Duunasin yhtä kuvitusjuttua ja väsymys meni ohi, ja sitten piti alkaakin laukata parvekkeella ihailemassa heräävää aamua. Kävimme tänään (eilen) tyttöjen kanssa juhlistamassa naisten äänioikeuden 100-vuotisjuhlaa skumpalla (tai otin viiniä, mutta kuitenkin). Oli tosi kivaa istua rakkaiden tyttöjen kanssa ja PUHUA.

Puhuimme muun muassa Heta Kuchasta, vuoden nuoresta taiteilijasta. Kucha on vanha piirustuksenopettajani, ja tunnustin, kuinka omat ennakkoluuloni alun perin vaikuttivat suhtautumiseeni häntä kohtaan. Kucha on hämmentävän kaunis ei-taiteilijamaisen laitetulla tavalla ja puhuu (tai ainakin puhui pari vuotta sitten) venyttelevällä ja lapsekkaalla stadilais-aksentilla. Aikuispissis, ajattelin heti tyhmästi. Kurssin aikana opin huomaamaan, että Kucha on paitsi lahjakas ja hyvä opettaja, myös sosiaalisesti tavattoman kyvykäs. Jouduin siis tarkistamaan omia asenteitani. Pyrin itse aktiivisesti eroon älykkyyshybriksestä, johon minulla ei siis toki ole mitään erikoisempaa syytäkään. Huomaan kuitenkin joskus luokittelevani ihmisiä jonkun pinnallisen asian, kuten ylenpalttisen laitettuuden (mikä on hassua koska meikkaan itse joka päivä ja muutenkin tykkään koristautumisesta) tai puhetavan perusteella. Olen aktiivisesti sekä alkanut koulia itseäni, että viehättyä luonnostaan tietynlaisesta "sydämen tyhmyydestä", rehellisyydestä olla joskus glitterkynsilakoista puhuva räkättirastas, kikattava ja "pinnallinen". Sitä paitsi "pinnallisuuden" halveksiminen on pohjimmiltaan jopa jotenkin naisvihamielistä ja leimaavaa. Kuten O tänään sanoi: Feminismi ei ole tyylillinen tai seksuaalinen, vaan poliittinen katsantotapa. Voin olla, ja olen feministi ja samalla elän heterosuhteessa, meikkaan, värjään tukkaa, tykkään ruoanlaitosta ja jopa joskus siivoamisesta (apua) sekä mietin selluliittia (tosin sitä ei kannata liikaa miettiä, ei sitä OIKEASTI saa pois kuitenkaan ellei ole valmis raapimaan ihoaan verille kaksi kertaa päivässä ja juomaan pelkkää koivunlehtiuutetta).

Yksioikoinen älyllisyyden vaatimus siten, että vaakakuppiin asetetaan järki ja tunteet, on myös ärsyttävää. Olen nimennyt sen mielessäni 20-vuotiaiden filosofianopiskelijapoikien syndroomaksi, mutta kyllä sitä toteutetaan iästä ja sukupuolesta riippumatta :) Olen keskustellut useammankin henkisen mensalaisen kanssa, jotka hädin tuskin pystyvät pidättämään ärtymystään siitä, että keskustelukumppani ei tiedä keskusteltavasta aiheesta yhtä paljon kuin toinen (eli on tyhmä), vaikka tyhmintä (ja tunnepohjaista) argumentointia ikinä on leimata vastakeskustelija tyhmäksi. Myös sellainen loputon, postmoderni kantaaottamattomuus ja kaikkien tunteita herättävien aiheiden yläpuolelle asettuminen ahdistaa keskustelussa. Suorastaan kiilusilmäinen tunnereaktioiden välttäminen on tunnereaktio, jos joku. Sosiaalinen älykkyys nähdään usein jonain "oikealle" älykkyydelle alisteisena, mitättömänä ämmäin hymistelynä. Itse arvostan vuosi vuodelta yhä enemmän sosiaalista älyä, jota voi kutsua myös sydämen sivistykseksi tai empatiaksi. Sosiaalisesti älykästä ihmistä ei hävetä keskustella vuoroin geeniteknologiasta ja vuoroin tekotimanttisilmälasinsangoista. Edellä mainitusta ei myöskään ole tarvinnut suorittaa ylempää korkeakoulututkintoa keskustellakseen siitä.

Oikeasti piti blogata jostain muusta, en muista mistä, taidan mennä nukkumaan, päivä se on huomennakin, palstallekin pitäisi mennä jne jne..