Hyvän mielen haaste

Täti-ihminen Arjen takaa heitti haasteella jo kesäkuun puolella. Olen surkean myöhässä, mutta ei anneta sen häiritä! Eli tarkoitus on listata 11 hyvää mieltä aiheuttavaa asiaa. Olen ollut vähän kesäbluesissa, tuleva elämänmuutos ahdistaa hetkittäin paljonkin, joten nyt on hyvä aika kiitollisuusharjoitukselle. Täältäpä pesee!

1. Kesä
No kesähän se on aivan mahtavaa aikaa. Ei tarvitse pukea haalareita, välihaalareita, vedenpitäviä kenkiä ja miettiä jatkuvasti, tuliko sittenkin liikaa tai liian vähän päälle. Kesäreppuun pakataan uikkarit ja pyyhe, astiat puistoruokailua varten, vesipullo ja aurinkorasva. Ja jos oikein intoutuu, vaunujen aisaan pääsee roikkumaan myös piknikviltti. Ja sitten huristellaan ratikalla tai kävellen puistoon, nähdään kavereita ja läträtään altaassa. Ellei sitten nasauteta metrolla mökille, laiteta sadetinta suhisemaan ja pompita siinä. Ja illalla maistuu uni.

2. Oma perhe
Ihana rauhallinen mies ja mahtavat jatkuvasti kehittyvät lapset. Vaikka pidänkin vauvoista ja nautin kovasti lasten vauva-ajasta, niiden kasvaminen tuntuu hyvältä ja helpottavalta. Juhannuspoikakin alkaa puhua, raivo on vähentynyt kun kommunikaatio paranee. Esikoinen on ihan kohta neljä, kyselee visaisia, neuvoo ja komentaa. Hoivaa ja kurmuttaa pikkuveljeään, leikkii mielikuvitusleikkiä, kertoo kakkavitsejä, haaveilee ponista ja rakastaa vadelmia.

3. Ystävät
Hauskat, tarkkasilmäiset, älykkäät, riemukkaasti kuohahtelevat aikuiset ystävät. Äitiystävät ja vanhat ystävät, lämmin aikuisten naisten välinen ystävyys ilman valtataisteluja ja kyräilyjä. Ystävät, joita näkee harvoin ja juttu alkaa heti luistaa, ystävät joiden kanssa juttelee joka päivä ja juttua vaan riittää. Ystävät, joihin tutustuu ja löytää heti yhteisen sävelen. Nauraminen, yhdessä uiminen, yhdessä humaltuminen, yhdessä angstaaminen. Vilpitön kadehtimaton ystävyys.

4. Siirtolamökki
Punainen tupa ja vihreä puutarha, vatut ja kesäkurpitsat, esikoisen oma kukkapenkki joka rehottaa ruiskukkaa, unikkoa, harsokukkaa ja vaaleanpunaista tunnistamatonta kukkaa. Japanilaiset lehtivihannekset, hiekkalaatikko, turvallisuus. Itse maalaamani linnunlaulupuu vaatehuoneen ovessa, en lakkaa ihailemasta sitä, olenko joskus saanut aikaan jotain niin kaunista? Pienuus ja suloisuus, harmittomuus, kaiken kolossaalisuuden puute. Joukkoliikenteellä saavutettavuus.

5. Yleistajuiset elämäntaito-oppaat
Basam booksin kirjat ovat auttaneet minua oman ahdistuksen ja tulevaisuudenpelon käsittelyssä. Vaikka olenkin kärsimätön ja pompahteleva lukija tällä hetkellä, olen tavoittanut muutaman hyvän ydinajatuksen. Vieroksun kaikkea new agehtavaaa hörhöilyä ja minuun vetoaa parhaiten asiallinen faktateksti, mutta yllättäen hieman buddhalaisempikin läppä on soitellut kelloja.

6. VHS-nauhuri
Meillä ei vuosiin ole ollut vhs-nauhuria mutta mökillä on. Tosin lapset rikkoivat sen tunkemalla sinne värikynän (klassikko!) mutta huutiksesta löytyi halpa. Mökillä, saadessani hetken omaa aikaa, katselen isännänhuoneessa vuodesohvalla ikivanhoja nauhoituksia, Niskavuorta ja klassikkoleffoja. En normaalisti juurikaan katso elokuvia (mikä on harmi) mutta mökille se jotenkin kuuluu. Muistan miten Lipsin odotuksen loppumetreillä, kun en enää saanut aamuöisin unta, valvoin ja katselin leffoja aamuun asti rampaten välillä pissalla. Yhden tällaisen leffakatselmuksen (suomalainen todella hulvaton "trilleri" nimeltä Hän varasti elämän) jälkeen synnytys sitten käynnistyikin.

7. Kirjasto
Kirjasto on yksi niistä hyvinvointivaltion palveluista johon saa vielä ihan uuden tatsin lasten kanssa. Lastenosastolla on kirjojen lisäksi pelejä ja piirustusvälineitä ja aikuisillekin oma hylly. Vietämme sadepäivinä tunteja kirjastoissa, lapset selaavat kirjoja, pyllyilevät leikkialueella ja minä varastan hetkisen omaa aikaa lehtien tai kirjojen parissa. Ja kotiin tulee aina iso satsi uusia kirjoja. Eikä kirjastoissa enää ole yhtään sellaista hyshys-mentaliteettia vaan lapset saavat kuuluakin.

8. Viro
Kuten tuossa aiemmin kirjoitin, olen ihan lemmessä Viroon. Haluaisin opiskella taas kieltäkin ja reissata siellä useammin. Virolaisissa ruokakaupoissakin meinaa aina lähteä lapanen kädestä niiden kaikkien ihanien säilykkeiden kanssa.

9. Aikuisuus
Näen aikuisuuden jonkinlaisena itsetuntemuksena ja mielenrauhana. Mielenrauhaan on tietysti matkaa, ja itsetuntemukseenkin, mutta sitä tavoitellaan. Aikuisuuteen kuuluu myös se, ettei ole aina pakko olla kyseenalaistamassa kaikkea ja olla periaatteellisesti vastarannan kiiskenä. Voi valita taistonsa.

10. Pisamat
Vaikka tällaisen vaalean wannabe-punapään pitäisi tietysti suojautua auringolta superhyvin, en aina malta. Saan vuosi vuodelta enemmän pisamia ja alan näyttää melkein aidolta punapäältä. Ikääntymisen hyviä puolia!

11. Pyörä 
Viime kesänä epämuodostunut polvilumpioni alkoi oikutella pyörän selässä. Nyt niin ei ole käynyt, kop kop! On mahtavaa nasauttaa parissa minuutissa toiseen kaupunginosaan uimaan ja sitten takaisin. Harva asia synnyttää sellaista vapaudentunnetta kuin pyörän selässä kiitäminen.

Lapsia vihaavat vanhemmat

Tullessamme Viron matkalta, vietimme laivalla aikaa leikkihuoneessa. Leikkihuone oli mahtava, löytyi pallomerta, liukumäkeä, jättilegoja, piirustusvälineitä ja leffoja. Lapset olivat myöhäisestä ajankohdasta huolimatta liekeissä, mitä nyt Juhannuspoika sai yhdet raivarit kun en suostunut päästämään häntä "uima" ikkunasta näkyvään Itämereen. Pallomeressä seisoskeli sellainen poliisi-iskä, joka tylytti muita lapsia ja räkytti jollekin äidille, että "sä oot just sellainen joka ei vahdi lapsiaan". On tosi hyvä ja tärkeää huolehtia siitä, etteivät isommat lapset jyrää pienempiään eivätkä kiilaa. Itsekin pidän tätä reiluusperiaatetta hyvin tärkeänä osana kasvatusta. tämä Poliisi-iskä oli kuitenkin ärsyttävä kontrollifriikki joka ei antanut lapsille tilaa olla omia hilpeän kaoottisia itsejään. Kun iskä alkoi paasata, osa vanhemmista poistui vaivihkaa ja minäkin keräsin omani pois sieltä pallomerestä puuhailemaan jotain muuta.

Näitä haukankatseisia oikeudenjakajia näkee aina joskus leikkipuistoissa ja perhekerhoissa. Vanhempia, jotka säälimättä repivät lelut vieraiden lasten käsistä jos ne on otettu mukaan omalle lapselle, pyytämättä esimerkiksi vieraan lapsen äitiä suostuttelemaan lelua pois. En ylipäätään oikeasti tajua, miksi ihmeessä leikkipuistoihin tai perhekerhoihin pitää raahata niitä omia napakohtaisia leluja mukaan, etenkin jos muut eivät saa niihin koskea? Tai jos julkisen hiekkalaatikon kymmenestä eri lapiosta tai hiekkamuotista jossain lukee lapsen nimi, on äiti natsina määräilemässä, että se on muuten sitten meidän Anni-Matiaksen lelu, annahan pois. Tai kun vähän vanhempi lapsi tekee kiinnostuneena tuttavuutta omaan lapseen, ollaan kyttäämässä ja tuiskimassa jo valmiiksi, että älä sitten heitä hiekkaa äläkä mene siihen neljän istuttavaan leikkiautoon, kun meidän lapsi on siinä jo. Menen tällaisen lapsiin kohdistuvan ihmisinhon edessä itse ihan lukkoon. Minussa ei ole tarpeeksi naista kommentoimaan tai asettumaan jämäkästi sorretun lapsen puolelle, yritän vaivihkaa liueta tilanteesta. Mielestäni toisia lapsia saa ja pitääkin kieltää, jos nämä sikailevat, kiilaavat, repivät leluja tai käyttäytyvät muuten ikävästi. Mutta kun nelivuotias kyselee hyväntahtoisesti mistä toisen hiekkaämpäri on ostettu, en kyllä oikein sulata sitä, että toinen äiti vastaa kysymykseen ärtyneesti tiuskaisten. Toivon, että vanhemmat noudattaisivat lasten kohdalla samoja kohteliasuussääntöjä kuin aikuisten kohdalla ja ajattelisivat myös sitä, millaisen esimerkin tiuskiminen ja repiminen antaa omalle lapselle.

Ylipäätään ahdistaa vanhemmat, jotka näkevät muiden lapset potentiaalisina uhkina omalle lapselle. Ei yhteiskunta vaan toimi niin. Eivät muut lapset ole lähtökohtaisesti huonosti kasvatettuja pikku pirulaisia vaan, no, lapsia. Monella tapaa keskeneräisiä, kukin omaa vaihettaan läpikäyviä pieniä olentoja, joille pitää olla jämäkkyyden ohella lempeitä.

Lapsen perässä kulkevat, konekivääritulituksen lailla EI EI EI EI:tä hokevat vanhemmat sitäpaitsi väsyttävät itsensä. Tottakai lasta pitää valvoa, mutta leikkipuiston välineet on itsessään suunniteltu aika lapsiturvalliksi. Meidän perheessä on sääntö, että kiipeilytelineisiin ei mennä, jos ei sinne itse päästä. En siis auta noita kiipeilyssä (toki seison alhaalla passissa) mutten myöskään erikseen kiellä menemästä. Ja olen silti mielestäni aika huolehtiva vanhempi. Näen ilolla, kun mammariippuvainen Juhannuspoikakin alkaa tehdä iloisia tutkimusretkiä ympäri puistoa eikä aina muistakaan olemassaoloani. Tämä varmaan pehmittää myös tulevaa päiväkodin aloitusta.

Outo ihana naapuri

Olimme Virossa perheen kanssa. Asiaankuuluvasti nolostellen tunnustan, että tämä oli ensimmäinen koko perheen reissu, joitain Tallinnan keikkoja lukuunottamatta. Kuten olen kirjoittanut, emme pidä lentämisestä (ja minä suorastaan pelkään sitä) ja toistaiseksi kaikki matkasäätö rahanmenoineen on tuntunut rankemmalta kuin siitä saatava hupi. Plus meillä on täällä kesällä tuo rakas siirtolamökki, jolta ei halua olla kauaa poissa. Haaveilen kuitenkin jatkuvasti kovenevalla intensiteetillä sellaisesta lomasta, että vuokraisimme jonkun huvilan esimerkiksi Italiasta tai Espanjasta ja tekisimme itse siellä ruokaa niistä jumalaisista raaka-aineista. Ajatus vasta kalastetusta kalasta, lähes purppuraan vivahtavan kypsistä ja makeista tomaateista sekä jostain ihastuttavasta tilaviinistä kuulostaa ihanalta. Itse asiassa ihanammalta kuin All Inclusive -loma (puhun tässä nyt kyllä ilman alaleukaa, kun en ole ollut kummankaan laisilla reissuilla perheellisenä), koska arjen rutiineista kaikkein kivintä on se ruuanlaitto ja  ruokalistan suunnittelu ja voin vain kuvitella meidät perheenä ehkä jonkun ystäväperheen kanssa kun lapset ovat vähän vanhempia ja omatoimisempia, istumassa pitkää iltaa viineineen bruschettoineen humalaköynnös- tai visteriapergolan alla, ah, en kestä! Sitä odotellessa!

No joo, oli tämä Viron matkakin tosi hieno. Olimme siis ystävän mökillä, tai oikeastaan maatilalla Läänemaalla, länsi-Virossa. Ensimmäisen yön asuimme tallinnalaisessa hassussa neukkuhotellissa, joka sijaitsi hylätyn urheilukentän laidalla ja oli veikkauksemme mukaan rakennettu Moskovan olympialaisiin. Hotellissa oli pyöreät ikkunat ja omituinen, vuoristoa imitoiva fasadi ja se sijaitsi itse asiassa todella kaukana keskustasta. Kaukaisuus oli sekä tietoinen että budjettikysymys, kun kerran autolla reissattiin, päästiin näkemään Tallinnan esikaupunkialueita, vaurasta Piritaa ja kansanomaista Lasnamäkeä, pröystäilevä Rocca Al Mare ja Haapsalun tien varrella oleva valtavan suuri Nommen kaupunginosa, joka koostui aivan lumoavista funkis- ja jugendhuviloista. Kortteli korttelin perään sellaisia ihania laivamaisia pyöreäikkunaisia linjakkaita rapattuja taloja tai ihania puuhuviloita, joiden keskellä on tiilinen rappukäytävä. Aikansa tyyppitaloja, paljon jännittävämpiä ja kauniimpia kuin kotoiset rintamamiestalot. Lasnamäkikin oli tosi hieno kaikessa kolhossa rapistuneessa fallisuudessaan, kävimme tarkoituksella kolmessa eri Prismassa (talk about leimiä perhelomailua!) nähdäksemme mahdollisimman paljon erilaista Tallinnaa.

Huomasimme, että joka puolella oli ihan sikana lapsia. Ilmeisesti Virossakin on iskenyt lamavauvabuumi, onhan siellä ilmeisesti kohtuullisen hyvät äitiysavustukset. Ainakin emäntiemme virolainen, umpiköyhä naapuriperhe oli laittanut kuudennen lapsen maailmaan äidin ollessa neljänkympin paremmalla puolella, saadakseen edes jotain säännöllistä tuloa. Tämä vauvabuumi näkyi Tallinnassa ainakin siten, että lastenkulttuuritarjontaa oli paljon (tai sitten sekin on neukkujäänne, Neukuissahan oli monen huonon asian vastapainoksi paljon loistavaa lastenkulttuuria). Kävimme piknikillä Kadriorgin puistossa, jossa entiseen maauimalaan oli rakennettu hieno leikkipuisto ja ihanaan matalaan puutaloon, entiseen urheilukouluun perustettu lastenmuseo Miia Milla Manda. Museossa sai ommella vanhalla ompelukoneella, kuunnella eläinten ääniä, rakentaa palikoilla, askarrella ja leikkiä olevansa vuosisadanvaihteen valokuvassa. Kaikki oli miniatyyrimittakaavassa, lasten ulottuvilla. Kadriorg on muutenkin lapsiperheiden mekka joutsenlampineen nurmikenttineen Kumuineen. Näimme siellä pari potkupyörääkin.

Toinen lastenmuseo sijaitsi Kalamajan kaupunginosassa, joka on vähän niinkuin Tallinnan Kallio, tai sinnepäin. Tämä lastenmuseo oli myöskin tosi ihana, vanhoilla neukkuleluilla sai leikkiä vapaasti ja askarrella. Olimme ainoat asiakkaat, museota piti sellainen itäeurooppalainen museomummo-tyyppi. Museossa oli näyttely virolaisesta vauva- ja äitiyshuollosta, vanhoja rintapumppuja ja tuttipulloja ja lastenruokapurkkeja, viroksi käännetty Benjamin Spockin lastenhoito-opas jne. Pienellä markkinoinnilla museoon varmaan virtaisi paljon enemmän porukkaa, halpakin se oli, euron tai pari koko perheeltä. Kalamajan liepeillä, tai oikeastaan rautatieaseman takana kävimme yhdessä ehdottomassa suosikkikohteessani, Balti Jaama Turgilla. Se on venäläinen tori, jossa myydään kaikkea kittelkleiteistä (se virolainen mummojen kirjava kotitakki) ja leopardikuvioisista horoleggareista mansikoihin, raastinrautoihin, kengännauhoihin ja pornolehtiin. Torin perällä on vielä kirppisosasto ja neukkuantiikkia. Erillisessä kauppahallissa on vielä maito- ja lihaosasto. Rakastan vaellella tällä kummallisella torilla, etenkin kun virolais-venäläinen palvelukulttuuri on niin rauhoittavan töykeää, ettei kukaan helppoheikki ala tyrkyttää mitään, vaikka pysähtyisikin vähän pidemmäksi aikaa ihmettelemään emalipannuja. Säästeliäänä ostin torilta Juhannuspojalle henkselit, itselleni punaisen hainhammaspinnin sekä pienen, munamandoliinia muistuttavan esineen, jolla voi suikaloida porkkanoita. Ja ai niin, kuparisen kattilanpesimen, joka näyttää ihan nutturavalkilta. Jaama turgilta on aina pakko ostaa jotain samaan aikaan hyödyllistä ja omituista, joskus ostin sieltä ritilän lavuaariin, kun sellaisia ei löydä Suomesta mistään.

Matka Tallinnasta Haapsaluun sujui räyhäkkäissä merkeissä (mokasimme lasten ruokailun kanssa ja rikoin ehkä noin 15 vuotta kestäneen Mäkki-boikottini. Mäkissä oli kamala jono, Juhannuspoika sai elämänsä pahimman raivarin, sellaisen jota kaikki tuijottavat kauhistuneena, salaatiton ja tomaatiton kalahampurilainen maistui paskalta ja jäätelöt piti jättää pöytään sen raivarin takia), lapset kitisivät ja nahistelivat. Onneksi kauniit maisemat rauhoittivat ainakin etupenkkiläisiä. Viron maaseutu on ihana, todella erilainen kuin Suomen maaseutu, havupuita ei ole juurikaan vaan metsät ovat täynnä tammia ja vaahteroita. Pinnanmuodostus on hyvin tasaista, meri pilkottaa puiden välistä, joka puolella on luonnontilaisia niittyjä ja harmaita maataloja, joiden maataviistävät jyrkät katot saavat ne näyttämään tonttujen mökeiltä. Näimme kattohaikaroitakin. Tien poskessa oli nauhoilla koristeltu salko, jonka päällä oli valtava haikaranpesä ja siellä kaksi haikaraa. Luulin salkoa ensin juhannussaloksi (onhan länsi-Virossa näitä ranna-rootsalaisia) mutta sitten kuulin, että virolaisen hääperinteen mukaan sulhanen kiipeää salkoon tai pylvääseen jonka päälle haikara on pesinyt, ja yrittää sitoa matkalla niin monta nauhaa kuin pystyy. Nauhojen määrästä lasketaan tuleva lapsiluku.

Itse kohteemme, vanha maatalo Tuurun kylässä, oli sellainen tyypillinen virolainen maatalo matalalla sijaitsevine ikkunoineen, villiviiniköynnöksineen, jyrkkine kattoineen, talon yhteydessä sijaitsevine eläinsuojineen. Suojissa ei tietenkään enää eläimiä ole, niistä tulee jonain päivänä lisähuoneita. Talo oli jotenkin maaginen sekä sisältä että ulkoa. Löysimme jatkuvasti uusia ikkunoita ja ovia, ikkunoista näkyi suoraan heinikkoon, koska noissa virolaistaloissa ei ole varsinaista kivijalkaa, ulko-ovesta vaan astutaan suoraan sisään maan tasalle. Ulko-ovet olivat matalia, ihan kuin menninkäisten ovia, makuuhuoneemme oli kolmesta ikkunastaan huolimatta hyvin hämärä, villiviiniköynnös kasvoi tiiviinä ikkunoissa. Yläkertaan johtivat jyrkät tikapuut eikä lapsilla ollut sinne asiaa, koska kattoterassilla ei ollut kaidetta. Koko talo oli hauska, oikullinen yhdistelmä koristeellista pittoreskia maalaishuvilaa, remonttityömaata ja hobittien kotia. Talon nurkalta avautui lempimaisemani, näkymä suoraan länteen, auringonlaskuun päin, niitylle, jonka takaa saattoi aistia meren ankaruuden. Nurkalla tuuli jatkuvasti, kaskaat sirittivät, sammakot kurnuttivat ja muuten oli aivan hiljaista. Olisin voinut tuijottaa sitä maisemaa etenkin iltaisin vaikka kuinka kauan, ja se on kaltaiselleni urbaanille ahdistujalle aika paljon.

Grillasimme, kokkailimme, seikkailimme uimarannalla, ihmettelimme tasaista kalkkikivitietä, pelasimme hulvatonta Party Aliasta kunnes esikoinen sanoi suu väärässä "teistä lähtee liian kova ääni". Kävimme lähikylä Kiidevassa, sen pienessä lintutornissa katselemassa vastarannan tuulivoimaloita. Löysimme hylätyn, paanupintaisen kartanon, jonka seinistä kasvoi koivuja. Kävimme Poodissa, sekatavarakaupassa ostamassa lisää kaljaa ja sipsejä ja hapukooria, lapset keinuivat Poodin takaisessa ainakin 50 vuotta vanhassa punaiseksi maalatussa leikkipuistossa. Seurueen koira liehui onnellisena ympäriinsä ja Juhannuspojasta tuli kerralla koiraihminen. Ihmettelimme Sinalepan kirkonraunioita ja omituista pientä neukkukerrostalojen keskittymää satelliittiantenneineen.

Kotimatkalla kävimme Haapsalussa katsomassa Piispanlinnaa ja pyörimässä suloisissa puutalokortteleissa. Haapsalu on toiminut innoittajana Ilon Wikladin kuvituksille ja olinkin tunnistavinani sieltä peppimäisiä taloja. Ostin paikalliselta superhalvalta Samariakirppikseltä soikean puristelasilautasen, 60 senttiä. Siinä oli hinta kohdillaan! Ilmeisesti euron tulo on nostanut Virossa hintoja paljon, mutta Tallinnan ulkopuolella oli heti huomattavasti halvempaa. Haapsalussa olisi ollut vaikka mitä ihania käsityökauppoja, joissa myydään niitä pitsiangorahuiveja jotka mahtuvat sormuksesta läpi, mutta lauttaan ehtiminen oli ensisijalla ja päätimme palata asiaan ensi kesänä.

Viro on ihana, kummallinen naapurimaa, aivan erilainen kuin Suomi. Sitä tuntee lähtevänsä oikeastaan paljon kauemmaksi mennessään Viroon. Ja silti siellä puhutaan melkein samaa kieltä. 

Poikkeuksellisen älykäs ihminen

Juhannus on ohi, kohta Viron matka edessä. Autoilu kahden lapsen kanssa sujuu jotenkuten, vaikkemme vielä ole investoineet dvd-soittimiin tai uhranneet ainokaista tablettiamme. Se toinen kun meni lunastukseen pienen pesuoperaation jälkeen. Kolmen-neljän tunnin automatkalla hittejä olivat puuhakirjat, tarrat ja digestive-keksit. Minulla oli jotain yleviä periaatteita siitä, ettei lasten suuta tukita sokerilla. Kun kirkumista ja turpasaunaa oli jatkunut puoli tuntia, luovutin. Puolustaudun sillä, että normaalisti lahjon niitä vain matikaisilla ja vedellä. Ja banaanilla. Olimme varanneet mukaan myös musiikkia. Kun Lauluyhtye Rajattoman lastenlevy oli soinut puoli minuuttia, aloimme vilkuilla miehen kanssa toisiamme (paitsi että miehen piti vilkuilla tietäkin aika taajaan) ja kysyimme toisiltamme, kumpi sanoo sen ääneen. Minähän sen sanoin, ehdotin levyn nakkaamista motarille, mutta koska se oli kirjaston, tyydyimme painamaan ejectiä. Olisi pitänyt kyllä vanhastaan tietää, että inhoaisin Rajatonta vivahteikkaasti. Kuuntelimmekin sitten Jaakko Teppoa, Ankia ja progea vuoron perään, upposi lapsiinkin.

Juhannus oli ihana, perinteinen sukujuhannus saunoineen kokkoineen kukkapeltoineen, kävimme ihan Jyväskylässäkin ja näimme mukavaa ystäväperhettä. Toki sukuyhteys asetti omat sudenkuoppansa: sitä kun viettää samaan aikaan läheisen mutta kuitenkin yksilöistä, eri ikäisistä ja -taustaisista koostuvan porukan kanssa, voi jossain vaiheessa pinna hieman kiristyä. Yritin selättää pienet kuittailut oman "asialliset hommat hoidetaan mutta muuten ollaan kuin ellun kanat"-kasvatuspolitiikkaani kohdistuen. Minä en ole kiinnostunut istumaan lapsen vieressä hiekkalaatikolla, jos läsnä on monta muuta vahtimiseen joutavaa ihmistä. En kellota päivärutiineita ja päästän lapset sänkyyni nukkumaan. Unirytmiä tuli venytettyä kun joka ilta löytyi seuraa turisemiseen. Onnistuin ihme kyllä nukkumaan juhannuspäivän kankkusessa kolmen tunnin päiväunet, joka johtui varmaankin maalaisilmasta.

Yksi homma mikä on pohdituttanut, on puhe älykkäistä ihmisistä. Sattumoisin omassa suvussa on useampi tyyppi, josta aina silloin tällöin todetaan ylpeän selittelevästi "hänet on testattu poikkeuksellisen älykkääksi" ja "hän on erittäin älykäs" ja sitä rataa. Voipi olla. Itse olen kyvytön arvioima kaikkia älykkyyden ilmiasuja ja vivahteita, mutta täytyy kyllä sanoa, että jos tämä poikkeuksellinen älykkyys ei ole sosiaalista älyä, ei koulu- ta työmenestystä, poikkeuksellista viehätysvoimaa tai jotain erikoislahjakkuutta, jään itsekseni miettimään, että siinäpä aika hyödytön älykkyyden laji. Nämä huippuälykkäät heput ovat nimittäin äkkipikaisia, äänekkäitä ja sosiaalisesti jossain määrin puusilmäisiä oman asiansa jankkaajia, joihin itse huomaan kauhukseni suhtautuvani vähän kuten arvaamattomiin lapsiin. Kohteliaasti, ystävällisesti, pidättyvästi, varovaisesti. Koska pienkinkin leikinlasku, varomaton sanankäänne voi reuhauttaa omituisen raivokohtauksen. Harmitti huomata, esikoiseni alkoi pelätä yhtä näistä poikkeuksellisen älykkäistä möyhöttäjistä, koska tämä ojensi lasta aggressiivisesti räyhäten. Ja me muut olimme liian hämillämme ja kohteliaita puuttuaksemme tilanteeseen, paitsi että minä kyllä halittelin viereeni kivunnutta esikoista aivan erityisesti. Näiltä älyköiltä ei myöskään vaadita samaa kuin muilta, ei osallistumista yhteisiin puuhiin eikä samoja käytöstapoja kuin muilta. Tiedostan toki, että näillä hepuilla on oikeastikin jotain lievää ongelmaa/oppimisvaikeutta, jonka takia tätä älykkyyttä pitää puheissa korostaa. En vaan aina jaksaisi sitä, että ihmisille on olemassa eri säännöt.

Pieneen mustaan vihkooni on taas kertynyt bloggauksenaiheita. Listassa lukee Tuomas Enbuske - Eve Hietamies - Annaleena Härkönen: keskinkertaisuuden ylistys. Milloinkohan ehtisin kaivaa terävän kriitikonkynäni esiin ja analysoida sitä, miksi itsestäänselvyyksiä toistelevat, munattomasti (munaton on vähän sovinistinen ilmaisu, mut joskus paikallaan) "provosoivat" ja hauskankin parodian tylsäksi vesittävät kirjoittajat komeilevat kansakunnan kaapin päällä? Siksikö, että niiden juttuja lukiessa tulee fiilis siitä, että saattaisi itsekin osata ilmaista asiat melkein yhtä nasevasti?

Sitten siinä vihkossa lukee myös: "Milloin beessistä ja nalleista tuli taas hienoa?". Tämä viittaa lastenvaatteiden kuoseihin ja omaan laumasieluisuuteen. Kun näin niitä Mini Rodinin nallevaatteita ja beessejä rusettipaitoja ekan kerran, pidin niitä kamalina. Nyt ne ovat musta aika hienoja. Nallet? Beessi?? Olenko laumasielu? Joo!

Uhrit ja poliisit

Koska perheellämme on säästökampanja meneillään, olemme alkaneet asioida Lidlissä paljon useammin kuin ennen. Tällä viikolla litukkareissulla huomasin mainoksen, jossa sanottiin "tervetuloa lihanhallintakurssille" ja veisteltiin muutenkin sanojen liha ja viha samanlaisella äänneasulla. Virnistelin lihanhallinnalle ja sitten tulin ajatelleeksi vegaanipoliisia. Vegaanipoliisi ei taatusti näkisi liharuuan mainonnassa ja luiskaotsaisessa sanaleikissä mitään hauskaa. Vegaanipoliisi on vanha tuttu, aikoinaan 90-luvun eläinoikeuspiireissä eivät ne oikeaoppisimmat totisesti huumoria sallineet. Siihen aikaan, ennen internettiä, oli tapana julkaista zinejä eli A6-kokoisia kopiokoneella ja leikkaa-liimaa-tekniikalla väsättyjä pienlehtiä, joiden myyntituotto meni jonkun yhteishyvän asian piikkiin. Koska anonyymiys (hahaa, anonyymiys ennen nettiä!) oli eläinaktivismissa valttia naamioitumisineen kaikkineen, julkaistiin superradikaali zine nimeltä Anonyymi, jossa kerrottiin esim ohjeita, miten poliisikuulusteluissa vastataan (en kommentoi) ja sitä rataa. Eipä aikaakaan kun joku koiranleuka julkaisi parodiavastineen nimeltä Anonyymi 2, jossa ilkuttiin harcore-vegaanien uskonnollista suhtautumista ravitsemukseen ja muuhunkin. Oli muunmuassa runo, joka päättyi "ennen minä olin saastainen, nyt minä olen puhdas. Aina ja iankaikkisesti, Vegan." sekä ruokaohjeita, joihin tuli lähinnä ihan hemmetisti soijajauhoja. Koska parodia on omasta mielestäni sitä kaikkein hauskinta huumoria, nauroin Anonyymi kakkoselle tietysti pissat housuissa. Satuin tekemään sen yhden eläinoikeusgurun edessä, joka palautti minut ruotuun sanomalla, että tärkeälle asialle ei saisi nauraa ja tarkoitus on ottaa selvää, ketkä selkäänpuukottajat ovat lehden julkaisseet. No, julkaisija ei koskaan selvinnyt, vaikka minulla omat epäilykseni olikin, ja muillakin.

Eläinaktivismi laantui, muuttui ja järkevöityi. Itse en ollut koskaan siinä porukassa kovin inessä, mutta aktivismi oli kokonaispaketti ja elämäntapa, johon kuului tietynlainen pukeutuminen, ruokavalio, kulutuskäyttäytyminen jne. Monet hyviä tapoja, esimerkiksi sissiviljelystä alettiin puhua kauan ennen sen trendikkääksi tulemista. Ja veganismi poiki hyviä reseptejä, kirjoja ja vähitellen ujuttautui osaksi valtavirtaa. Eipä sitä ysärillä olisi uskonut, että jokaisesta lähikaupasta saa tofua ja kauramaitoa itsestäänselvyytenä. Tai siis, ainakin täällä Helsingissä saa. Oma aktivismi karisi vähitellen, jätti jälkeensä kasvissyönnin ja ekopyrkimykset, tietyn helpostipureskeltavan punavihreyden. Koin aktivistikentässä aina tietynlaista vierautta, koska en halunnut pukeutua reisitaskuhousuihin ja palestiinalaishuiveihin enkä asua vallatussa talossa vaan budjasin poikakaverin kanssa kalliolaiskaksiossa. Feminismi kolahti minuun kaikkein eniten, mutta senkin tietty tosikkomaisuus virnuilutti, ja virnuiluttaa edelleen. Olen monesti miettinyt ysäriaktivismin yhtäläisyyksiä taistolaisuuteen ja etenkin siihen omaan totaaliseen tiedostamiskrapulaan. Taistolaisuushan oli toki aivan toisen tyyppinen, autoritäärisempi ja todella sairasta järjestelmää ihannoiva aatesuuntaus, mutta yhtäläisyyksiä löytyi ehdottomuudessa ja huumorintajuttomuudessa. Ja niinhän se menee, että jos liike ei kestä itseensä kohdistuvaa naurua, ei siitä kovin kestäväksi liikkeeksi ole.

Näitä uhriutumis- ja ajatuspoliisikuvioita on käyty moneen kertaan läpi ystävien kanssa. Eräs kertoi queer-tutkimuksen luennosta, jossa tutkija käytti epähuomiossa termiä "transseksuaali" termin "transsukupuolinen" sijaan. Osa luennon kuuntelijoista loukkaantui verisesti eikä pystynyt keskittymään enää muuhun tämän kauhean solvauksen jälkeen. Tai kun ystävä oli kommentoinut baarin kalleutta joillekin tiedostaville ihmisille, hän sai kuulla pahastunutta kommenttia siitä, miten vain keskiluokka puhuu rahasta, köyhälistö vaikenee hiljaa kärsien. Sellainen kulttuuri, ettei lopulta uskalla sanoa oikein mitään siinä pelossa, että joku loukkaantuu, on kyllä aika perseestä. Ja näitä kuvioita on varmaan kaikissa viiteryhmissä. Toisaalta ymmärrän toki senkin, että joskus on aiheellista puuttua vääriin ja vanhentuneisiin termeihin. Onhan sana neekeri nykyään määritelty rasistiseksi, mutta esimerkiksi omassa musiikinkirjassani ala-asteelta negrospirituaaleja kutsutaan "hengellisiksi neekerilauluiksi".

Sama kuvio toistuu eri asiayhteyksissä. Ihmiset loukkaantuvat ja hakevat loukkaantumisenaiheita. En tokikaan ole itsekään vapaa tällaisesta loukkaantumisesta. Bongasin Facebookista tunnetun kotisynnytys-kätilön haastattelun, jossa otsikkoon oli poimittu raflaava lausunto "Kivunlievityslääke voi hidastaa synnyttäjän rakastumista lapseen". Unohdin itsekin tässä kohtaa lähdekritiikin ja asiayhteyden ja provosoiduin. Itse olen käyttänyt synnytyksissä lääkkeellistä kivunlievitystä ja minua ärsytti omasta näkökulmastani hyvin epätieteelliseen ja epärelevanttiin asiaan takertuminen. Kun sitten aiheesta virisi keskustelu ja juttelin myös kätilöksi opiskelevan ystävän kanssa, sain tähänkin juttuun vähän monialaisemman näkökulman: kätilö ei halunnut syyllistää kipulääkkeitä ottavia synnyttäjiä vaan penäsi enemmän tietoa ja valinnanmahdollisuuksia heille. Olen itsekin aktiivisen ja valinnanmahdollisuuksiin pohjautuvan, kuuntelevan synnytyksen kannalta ja pohjimmiltaan en ole kai oikeastaan kenenkään kanssa eri mieltä - paitsi sellaisen, jonka mielestä tosiaan epiduraalia käyttäneet ovat huonompia äitejä. Eikä kai kukaan ihan sillä viisiin kelaa. Ja sama kuviohan pätee imetykseen: joskus sitä pelkää sanoa oikeastaan yhtään mitään siitä aiheesta, ettei joku vaan loukkaannu. Yhdessä toisessa Facebook-ryhmässä (kätevästi mun kaikki lähteet viittaa Facebookiin, eh) joku äiti kyseli vauvan refluksista mainiten korviketta ja äidinmaitoa nauttivat vauvat toivoen todella, ettei loukkaa ketään. En edes hahmottanut tarkalleen, mistä äiti oletti vastaajien loukkaantuvan, mutta varmaankin juuri oletuksesta, että äidinmaitoa/korviketta nauttivilla vauvoilla voi/ei voi olla refluksia. Ja sitten tästä tuli vielä mieleen sekin, että kyllä minuakin imetysmyönteisenä pervona taaperoimettäjänä vähän naurattaa, kun tiukat imetysaktivistit vastustavat termiä "vastike" ja myös tuttipullon kuvia vauvanhoitohuoneiden ovissa. Juuri tuollainen lillukanvarsiin takertuminen ja ajatuspoliisius on omiaan vierottamaan (vierotus! vauvantahtinen!) minut.

Olispa mukavaa jos olisi aina niin empaattinen, rauhallinen ja kuunteleva, että jaksaisi kuulla viestin toisen sanojen takana. Takertumatta yksittäiseen sanaan tai termiin ja vetämättä siitä herneitä nenään. Silloin maailma olisi varmasti paljon lempeämpi paikka, kun ihmiset eivät jatkuvasti nolostelisi ja purisi postuumisti kieltään lipsautettuaan jotain hyväätarkoittavaa mutta jonkun mielestä hiukkasen kontroversiaalia.

Krapulassa leikkipuistossa

Hitto vie, kun tämä päivitystahtini aina harsuuntuu ja väljenee. Se johtuu ainakin osittain siitä, että haluaisin koostaa jokaisesta kirjoituksesta jotenkin koherentin, tiettyä aihetta käsittelevän hieman kolumnimaisen paketin, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Näiden odotusten kanssa paine kasvaa helposti liian suureksi, päädyn puuskahtelemaan päivänpolttavia Facebookiin ja listailemaan sinne sun tänne hyviä Lupiini-ideoita. Tälläkin hetkellä mulla on taas joku Siirtolapuutarha-lehden takakansi, johon on töherretty "äiti älä kiusaa ipaa" ja "lapsiperheen neliöt". Lapsiperheiden asuminen kaikkine kompromisseineen on minusta tavattoman kiehtova aihe ja lupaan kirjoittaa siitä heti joskus.

Nyt olen vähän krapulassa, sellaisessa hyvässä ja luovassa vapaan assosiaation fiilistelykrapulassa. Kuuntelen Chydeniuksen veljeksiä ja teen thaikkuruokaa, lapset ovat pihalla isänsä kanssa. Eilen oli rakkaan ystävän häät, ihanat, liikuttavat, iloiset, hauskat ja loppuillasta aika humalaiset häät. Ilman lapsia, mikä oli aivan parhautta. Merimelojien majalla on ihana kesäterassi, näkymä suoraan merelle ja matalat kaiteet. Olisin koko illan vahtinut Juhannuspoika-apinaa ja kuumotellut sen tipahtamista, nyt saatoin keskittyä kukkien laitteluun ja syömiseen ja juomiseen ja jutteluun ja vähän tanssimiseenkin. Häissä olisi tilaisuus bondata myös niiden vähemmän tuttujen tyyppien kanssa, tutustua paremmin niihin mukavan oloisiin naisiin polttareista ja sitä rataa. Itse kotiäitinä tapaan sen verran uusia ihmisiä ja luon tietoisesti verkostoja arjessa, että yhtäkkiä tuntuikin kaikkein parhaalta kellua turvallisesti oman ydinporukan kanssa, jumittaa punkkulasi toisessa ja tupakka toisessa kädessä (poltin jotain askin eilen, yök), jauhaa lapsuudesta, lestadiolaisuudesta, maahanmuuttajuudesta, uskovaisuudesta ja kaikesta muusta päähän pälkähtäneestä eikä yrittääkään solmia suhteita uusiin tai puolituttuihin ihmisiin. Tykkään sosiaalisesta ja suvereenista minästäni ja nautin kovasti uusista ihmisistä, mutta joskus on vaan ihan parasta olla niiden kanssa, jotka tuntevat minut munaskuita myöten, ja päinvastoin. Ruoka oli vegaanista, morsiuspari halusi kaikille sopivat ruuat, alkoholia oli vähintäänkin riittävästi, puitteet olivat merellisen kesäiset, siunaus todella koskettava ja henkilökohtainen.

Tänään olikin sitten krapula, enemmän henkinen kuin fyysinen. Morkkistelen aina kankkusessa, mietin puhuinko kuinka tyhmiä ja kuinka kovalla äänellä, vaikutinko tuhannetta kertaa "mamma vapaalla"-kännääjältä. Toisaalta olo on morkkiksen ohella krapulassa myös lennokas, hilpeä ja tosiaan sellainen vapaan assosiaation leikkisä mielentila, jolloin pikkuasiat näyttäytyvät merkityksellisinä, sekä hyvässä että pahassa. Lähdimme ystävän ja tämän lapsen kanssa leikkipuistoon, istuimme varjossa puiden alla ja annoimme lasten öpeltää vapaasti. Kolmevuotiaat riisuivat alushousunsa ja keräsivät tupakantumppeja (ihan hanurista että ihmiset röökaavat leikkipuistossa, todella weeteetä meininkiä, hyi) ja tekivät muuta koirankuria. Me istuimme, komensimme lapsia kauempaa, koska väsytti, juttelimme läpi ainakin miljoona aihetta ja menimme lopulta jätskeille. Krapulassa leikkipuistossa voi tuntea sellaista dekadenttia huono äiti -morkkista, naureskella omalle päätöskyvyttömyydelleen ja sille, että imettää silkkaa laiskuuttaan kun ei jaksa ottaa mukaan eväitä. Kun tietää, ettei oikeasti ole mikään juoppo lasten laiminlyöjä, omalle mörrimöykky-päivälle voi nauraa itseironisesti.

Eksoottiset rutiinit

Tässä kohta neljän vuoden äitiystaipaleella on tullut kasvettua äitinä, ihmisenä, naisena ja ties minä vaikka kuinka paljon. Yksi konkreettisimmista kasvun aiheista liittyy rutiineihin. En ole aiemmin ollut mikään rutiinihakuinen ihminen. Kun tapasin lasteni isän, jotenkin yllätyin perin pohjin, kun hänen piti aina aamulla lähteä töihin, eikä voitu jäädä vaikka makailemaan ja höpöttelemään. Opiskelijana suhtauduin sellaiseen säännölliseen töissäkäyntiin jonkinlaisena vitsinä tai ehkä larppaamisena, ajattelin mieheni harjoittavan jonkinlaista ajatuskoetta itsensä kanssa säännöllisen, kellonaikoihin perustuvan töissäkäynnin suhteen. Ja kun samainen mies sanoi "rutiinit luovat turvallisuutta", mietin hetken, minkä wannabe-tukarin kanssa olen alkanut seurustella, että huhhuh.

Myöhemmin totesin rutiinit itsekin tärkeäksi osaksi omaa elämääni. Opiskellessa pyrin haalimaan mahdollisimman paljon luentoja arkipäiviin, että saisin hyvän syyn herätä ja hoitaa hommia. Kun olin valmistumisen jälkeen jonkin aikaa työttömänä, kärsin asiantilasta ja unirytmini humpsahti tosi myöhäiseksi. Luonnostaan ei-kovin-rutiinihakuisena ihmisenä tarvitsin ulkoa säädeltyjä pakkoja elämääni, ettei kaikki menisi epämääräiseksi miihailemiseksi ja aikomiseksi. Onneksi löysin sitten päivätyön, jonka rutiininomaisuudesta nautin kaikkine tylsine puolineenkin. Kun lama alkoi koetella omaa alaani, pelkäsin kamalasti työttömyyttä - juuri rutiinittomuuden takia. Onneksi siitä sitten luontevasti elämässä alkoi uusi vaihe, äitiys.

Esikoisvauvan äitinä minulla ei ollut juurikaan muita rutiineita kuin yrittää pitää vauvan maha täynnä ja vaippa kuivana. Neuvolassa oli sanottu jo raskausaikana, että ei kannata stressata loppuraskauden unettomuudesta (minulla oli ensin keskiraskaudessa super-aikaisia heräämisiä kuukausikaupalla ja nautin niistä älyttömästi: iltaihmisenä olin tottunut laukkaamaan töihin paniikissa ja tukka harjaamatta joskus aamyhdeksän pintaan, raskaana heräsin itsekseni puoli kuudelta aamulla ja ehdin istuttaa taimet, laittaa monipuolisen aamiaisen ja pestä pari koneellista pyykkiä ennen töihinlähtöä... ja sitten loppuraskaudesta uni oheni niin, että katselin aina mökillä kolmen aikaan aamulla videokaseteilta jotain kauheaa ammoin nauhoitettua paskaa kunnes nukahdin viideltä käytyäni siinä välissä pissalla noin kuusi kertaa) koska vauvalla ei nyt ainakaan todellakaan ole mitään unirytmiä. Joka oli sikäli hassu läppä, että kyllä meidän vauvalla oli unirytmi. Se oli todella myöhäinen rytmi, vauvan aktiivisin aika alkoi joskus iltayhdeksän aikaan ja kesti aamuyöhön. Aivan kuten raskausaikana, jolloin muistan mahan hytkyneen eniten silloin, kun yritin itse nukahtaa. En pitkään aikaan, varmaan puoleen vuoteen tajunnut, että tähän rytmiin voisi itse jotenkin vaikuttaa. Valvoin vauvan kanssa myöhään yöhön, nettailin, leivoin, ripustin pyykkiä vauva rintarepussa (en tuolloin vielä tiennyt, että rintarepun käyttäminen on sama kuin pistäisi vauvan rekan nokkaan roikkumaan ja ajaisi tuhatta ja sataa pitkin moottoritietä, kuten Project Maman kommenttilaatikossa myöhemmin valaistiin).

En oikein muista, miten tuosta myöhäisestä rytmistä tarkalleen ottaen päästiin lipumaan pois päin? Ehkä yksi herätys oli, kun kerroimme serkulle laittavamme vauvan iltapäikkäreille. Serkun kulmienkohottelun määrästä päättelimme, että ehkä yli puolivuotiaan vauvan iltapäikkäreissä ei ole hirveästi järkeä ja pikku hiljaa luovuimme niistä. Esikois-Lipsi pyrki jo pienestä asti venyttämään tehokkaasti päiväuniensa alkamisajankohtaa (ja paljastuen siten kahden iltaihmisen jälkeläiseksi) ja muistan ensimmäisten päikkäreiden jääneen väliin jo alle puolitoistavuotiaana. Kun lähdin kahden lapsen välissä hetkeksi töihin, päiväkotiin sopeutuminen meni sinällään hyvin, mutta juuri unet mättivät. Viimeistään kun Juhannuspoika syntyi, päiväunista tuli karmeaa tuntien asemasotaa ja vähitellen tajusimme luopua niistä. Sitä mukaa yöunet paranivat, etenkin kun siinä kohtaa luimme kirjan nimeltä Lapsi elää rutiineista. Kirja oli ärsyttävä, konservatiivinen ja tilannetajuton opus, mutta saimme siitä kuitenkin paljon hyviä ideoita arjen rytmittämiseen. Säännölliset ateriat, sopivassa suhteessa toimintaa ja rauhallista olemista - nämä piti tosiaan lukea jostain, kahdelle yli kolmekymppiselle vapaasti elämäänsä eläneelle ihmiselle rutiinijutut eivät tulleet mitenkään luonnostaan. Aloitimme perheen yhteisen ilta-ateriankin vasta esikoisen syntymän jälkeen, sitä ennen olimme haukanneet ilta-aterian siellä sun täällä, usein tietsikan tai kirjan ääressä.

Nykyään, kahden lapsen kanssa, rutiineita tulee noudatettua aika luontevasti, soveltaen. Heräämme joka aamu suunnilleen samaan aikaan, tosin nyt auringon myötä nukkumaanmeno on myöhäistynyt. Pesut, pisut ja aamupalat hoidetaan aina samassa järjestyksessä, ulkoilut ja lounaat ja pikkukakkoset seuraavat toistaan. Emme kuitenkaan ole kovin rutiinihakuisia. Jos lounasaika myöhästyy, ei haittaa. Repussani kulkee aina pari banaania, pullollinen vettä ja ehkä muutama karjalanpiirakka. Lapset ovat sikäli helppoja, ettei heidän kanssaan tarvitse natseilla. En halveksu natseilua (paitsi toki sanan alkuperäisessä merkityksessä), tiedän ihan lähipiiristäkin lapsia joiden kanssa on pakko noudattaa sananmukaisesti minuutintarkkaa päivärytmiä tai tuloksena on kaikkia rassaava helvetti. Meillä ei kuitenkaan ole niin. Ainoa, ja melko ärsyttävä uhkaskenaario on, että Juhannuspoika pääsee nukahtamaan kaksille päiväunille, kuten toissapäivänä kävi. Vaikka kakkospäikkärit kestivät seitsemän minuuttia, tuloksena oli vielä yhdentoista jälkeen tikkana hilluva riehakas pyjamabanaani. Ja kyrpiintynyt äiti, jolle ei jäänyt aikaa edes laskujen maksuun, puhumattakaan mistään hauskemmasta.

Tämän "meillä on kyllä näitä rutiineita joo"-uhon jälkeen on seminoloa julkaista tämänkertainen postaus lähempänä aamukahta. Olen sinnitellyt hereillä ja kuunnellut Wagnerin Tristan und Isoldea ja odotellut kevätjuhlista kotiutuvaa puolisoa. Nyt pitäisi varmaan mennä nukkumaan, huomenna on megakultaturbo-viikonloppu ravintolapäivineen kirppareineen aidanmaalauksineen tiesmineen.

Ekolupiini

Tiesittekö muuten, että on syötävää lupiinilajiketta? Sitä viljellään nykyään Suomessakin. Söimme ennen vappua lupiininakkikeittoa, lapsillekin maistui. Lupiininakeissa ei oltu suolaa eikä rasvaa säästelty, joten hyvin nakkimainen oli yleisvaikutelma. Eikös Berliinissä laitettu aikoinaan makkaroihin ihan ehtaa paskaakin? Että kyllähän sitä mikä vaan saadaan maistuvaksi kun siihen tuutataan tarpeeksi makuaineita, joopa joo.

Ekohaaste on kiertänyt ympäri blogistaniaa. Olen ihan myöhässä, mutta otetaan nyt vastaan kuiteski!

Vähän taustaa: Itsehän olen niin sanotusti vihreä, ollut sitä enemmän tai vähemmän yläasteelta asti. Persianlahden sota, öljytuhot ja eläinkokeet iskivät 13-vuotiasta teiniä päin pläsiä, maailmantuska oli kova ja aloin pukeutua kirppisvaatteisiin ja kierrättää raivokkaasti. 90-luvun alun Porvoossa kierrätysmahdollisuudet olivat mitä olivat, mutta sattumoisin kotimme lähellä kokeiltiin muovijätteen kierrätystä. Olin siitä aika innoissani, kuten myös Body Shopin meikeistä, joita piti lähteä ostamaan Helsingistä saakka. Helsingissä oli myös Ruohonjuuri, silloin pienessä keltaisessa mökissä Eduskuntataloa vastapäätä sijainnut kehitysmaakauppa, josta sai muun muassa Natseja vastaan -hihamerkkejä. Luin yläasteella myös Marikka Burtonin Luonnonkaunis Nainen -kirjan (jonka äitini sai viisikymppislahjaksi) ja innostuin kovasti villivihreiden keräämisestä, itse tehdystä kosmetiikasta ja kasvissyönnistä. Kasvissyöjäksi en vielä ruvennut, se tuntui kerrassaan mahdottomalta vaihtoehdolta ja sitä se olisi varmaan siihen aikaan ollutkin.

Kallion lukiossa olikin sitten helppoa ruveta kasvissyöjäksi kun suunnilleen kolmasosa kanssaopiskelijoista oli sitä jo valmiiksi. Samaan aikaan Suomessa nousi kettutyttöjen myötä eläinoikeusliikkeen ensimmäinen (?) aalto ja moni rupesi suorilta hard core -vegaaneiksi ja hiippaili öisin maalailemassa turkisliikkeiden ikkunoihin iskulauseita. Minä en tehnyt kumpaakaan, vaikka tunsinkin aina vetoa vaihtoehtoisuuteen, olin ihan liian mukavuudenhaluinen ja turvallisuushakuinen rupeamaan kovin radikaaliksi missään, en jaksanut olla vegaanikaan kuin muutaman viikon. Tietty ympäristötietoisuus ja kasvissyönti kuuluivat silti luontevana osana elämään, kirppikset, kierrätys ja sen sellainen.

Varsinainen kasvissyönti hiipui ns pascavegetarismiksi (mainio termi kuvaamaan tätä ovo-lakto-pesco-whatever "kasvissyöntiä") viitisen vuotta sitten, mikä on kyllä itseltäni selkeä "suljen silmäni tosiasioilta"-slaidaaminen, kuten tietysti myös juuston käyttäminen ja noin miljoona muuta asiaa, joiden kanssa vaientaa oman tietoisuutensa. Se onkin ehkä omista ekosynneistäni suurin, se, että tietää kyllä mitä pitäisi, mutta ei silti tee niin.

No mitäs meillä tehdään ekologisesti ja mitä ei? Lentämisestä ei meidän perheen hiilijalanjälki ole juurikaan kasvanut viimeiseen neljään vuoteen, poislukien miehen työmatkat. Me emme ole reissanneet lentokoneella perheenä yhtään minnekään vielä. Rehellisyyden nimissä tämä ei ole tapahtunut eko-syistä vaan siksi, että, no, jotenkin koko homma on tuntunut liian hankalalta. Pelkään itse lentämistä siinä määrin, että minun pitää psyykata itseäni aika huolella ennen hommaa. Koska olisi eniten paskinta säikytellä lapsiaan omalla pelollaan (minulle on tehty niin äidin taholta paljon), pitäisi lentämishomma miettiä tosi tarkasti etukäteen. Reissaaminen tietysti myös maksaa. Nyt ollaan alettu lämmitellä ajatusta jonkinlaisesta all inclusive -reissusta, mutta koska oma mind settini matkustamisessa on hyvin vahvasti tyyppiä kaupunkiloma museoineen ja gallerioineen, pitää tätäkin juttua vielä hetkisen kypsytellä, ehkä. No, enivei, lennottomuudesta voi kiillotella kilpeä.

Auto meille tuli vuosi sitten ja sitä käytetään paljon. Minähän en itse aja, ei ole edes ajokorttia, mutta mies ajaa senkin edestä. Ja kauppareissut, joita varten auto kai pääosin hommattiin, hoidetaan autolla. Tämä asia oikeasti ärsyttää minua jonkun verran, koko se "autoileva perhe"-juttu. Toisaalta nautin autoilun helppoudesta tosi paljon ja viime kesänä oli ihanaa päästä pitkästä aikaa kunnon Suomen turneelle. Noin ylipäätään olen kyllä sitä mieltä, että lapsiperhe pärjää mainiosti ilman autoa. Mutta helpottaahan se elämää monessa mielessä.

Kierrätys sujuu hyvin, koska taloyhtiössämme kierrätetään about kaikki. Kesällä mökillä kyörätään biojätteet kompostiin ja odotellaan (hitaasti syntyvää) uutta multaa. Mökkeily ja pienviljely on muutenkin tosi ekoa, kun matka möksälle taittuu metrolla ja ainakin heinä-elokuussa mökiltä irtoaa lähituotettua luomusatoa, vattuja, luumuja, omppuja, papuja ja salaatteja. Ja siirtolamökki on niin pieni, ettei siitä voi mitenkään varustella kakkoskotia, koska siellä ei kuitenkaan voi elää talvisin. Asuminen taitaa muutenkin olla aika ekoa, kantakaupungin kerrostalossa, nelihenkinen perhe 92(?) neliössä, joka on minusta ihan valtaisa määrä neliöitä mutta ilmeisesti Suomen mittakaavassa ei niinkään. Myyn vanhat lastenvaatteet kirppiksellä tai annan eteenpäin, kuten varmaan kaikki.

Oma ekokompastuskiveni on shoppailu. Olen siitä ihan raivostuttavan riippuvainen ja nyt kun meillä on säästökampanja meneillään, huomaan taas, että totutuista tavoista ei olekaan ihan helppoa luopua. Lapsille on niin luontevaa ostella sitä sun tätä kun ne oikeastikin tarvitsevat kaikkea koko ajan. Ostan arviolta 60% lasten vaatteista ja tavaroista käytettynä, mutta ei sekään ole yksiselitteisesti hyvä asia. Koska käytetyt lastenvaatteet vaikkapa Vekarakirppiksellä ovat hyvin edullisia, saatan ostaa ohimennen tyyliin kolme paitaa. Uutena ostaisin kerralla max yhden paidan, muuten iskee ostokrapula. Ostokrapula on alkanut iskeä muutenkin viime aikoina herkemmin, huomaan joskus kesken Prisma-reissun, että kun olen valikoinut ostoskärryihin kumpparit, parit sukkikset ja ex tempore -huivin, en enää voikaan hankkia kesähattua/pikkutermospulloa/parilapannua tai muuta ei niin kovin tähdellistä mutta kuitenkin ostoslistalle kirjattua. Tämän takia itse asiassa diggailen automarketeista: ostelulta menee glooria ja ylenmääräinen merkitys, kun samassa kaupassa lapataan kärryyn niin jugurtit kuin rintsikatkin. Mutta joo, sorrun silti osteluun vähän väliä. Museokaupat ja Punavuoren design-puodit, nettikaupoista nyt puhumattakaan, ovat ihan killereitä. Tässä taannoin vitsailin, että minulle pitäisi laittaa alkolukko nettikauppoihin, kun synttäreiltä palattuani punaviinipäissäni tilasin hetken mielijohteesta ihania paperisia mehupillejä ja kasan washi-teippejä sekä erivärisiä dymo-nauhoja. Kyllähän niille käyttöä tulee, mutta sinne liihotti taas parikymppiä. Toinen piirre joka raivostuttaa itsessäni ja miehessä, on varmuuden vuoksi ostaminen. Meillä on vaikka kuinka monet sakset ja kaikkia ääliömäisiä keittiövälineitä kuten paistolämpömittari ja pastakone, useampi mutteripannu jne. Jotenkin on pesiytynyt sellainen jännä haalimisen mentaliteetti, josta pitäisi kyllä päästä eroon. Minä olen miestäni alttiimpi luopumaan tavarasta, miehen suku on oikein legendaarista säilyttelijäporukkaa, asia, josta tunnen ajoittain todella voimakasta ärtymystä. On kiva ja eko säilyttää vanhoja lastenvaatteita tuleville polville, mutta jos puhutaan vaatehuoneellisesta paskatahraisia ja rikkinäisiä koko suvun lapsikatraan 70- ja 80-luvulla käyttämiä lastenvaatteita, jotka on pakko säilyttää koska tunnearvo, kyse ei todellakaan ole enää ekologiasta vaan itselleni jokseenkin vieraasta tarpeesta takertua menneeseen. Tästä ollaan kyllä puolison kanssa väännetty ja etenkin kahden lapsen tuomien tavaroiden myötä hänkin on oppinut luopumaan herkemmin turhasta tavarasta.

Omaa ekotietoisuuttani sävyttää nähtävästi aika vahvasti motiivi rahansäästölle ja väljemmälle kodille. Mutta mikäs siinä. Oma perze on yleensä ihmistä lähinnä. Sama se on kasvissyönnin kanssa: vaikka elävän ravinnon syöjien hörhöys ja paranoia virnistyttääkin minua salaa, niin kivahan se on jos siinä sivussa ollaan käyttämättä tehotuotettua lihaa. Toisaalta, muiden syömiset eivät kyllä minua kauheasti kiinnosta. Olen elänyt lähellä sitä kaikkein fasistisinta eläinaktivismia, jossa vittuiltiin toisille syömisistä jatkuvasti ja syyllistettiin estottomasti jostain hemmetin kumisaappaistakin kun niissä saattoi olla eläinperäistä liimaa. Tästä johtuen minua ei muiden lihansyönti häiritse, uskon, että kukin valitsee nämäkin asiat ihan oman harkintansa ja kokonaiskuvan mukaan. En halua olla tuomionsaara tai poliisi.

Kävin muuten juuri keräämässä ison kasan nokkosia tuosta melkein takapihalta. Niin ekoa!!

Messuilla

Alun perin ei ollut tarkoitus mennä lapsimessuille tänä vuonna. En siis jaksanut kysellä ilmaislipun perään (en kuunaan maksaisi 16 euroa siitä että pääsen ostelemaan ylihintaisia panineja ja sortumaan peikkokuosiseen joustofroteepipoon) mutta kun lauantaina sain tekstarin, jossa tarjottiin lippua, pyörsin pääni. Meillä on nyt perheen yhteinen säästökampanja, johon jatkuvat heräteostokset eivät kuulu. Oikeutin messureissun kuitenkin myös sillä, että saatoin ulkoistaa muutaman tarpeellisen hankinnan (sukkahousuja molemmille) messuille, kenties bongatakseni jopa jonkun hyvän tarjouksen.

Otin mukaan pelkän esikoisen, joka kolme- ja puolivuotiaana on jo varsin miellyttävää ja rauhallista seuraa, eikä vaunujakaan tarvitse mukaan. Lipsi on erityisesti ilman pikkuveljeään tai kaveriseuraa aika hillitty ja pikkuvanha äidin juttukaveri, joka kulkee säädyllisesti vierellä ja haluaa askarrella ja värittää ja esittää erilaisia visaisia kysymyksiä, kuten "miksi on vuodenajat". Kuuntelimme messuilla ensin Kengurumeininkiä, joka oli mielestäni aivan kamalaa tuotteistettua paskaa ja Lipsikin totesi pian "äiti, minua kyllästyttää tämä". Lähdimme vaeltelemaan ympäri messualuetta ja mietin mielessäni, kasvatanko Lipsiä osin tiedostamattani siihen ylimieliseen ulkopuolisuuteen, josta olen itse hartiavoimin pungertanut irti huomatakseni, että tavallaan oleilen siellä tosi syvällä edelleen. Koska lapsimessuthan tietysti edustivat minulle läpikaupallista, sukupuolitettua massojen vellontaa, jossa kuitenkin itse velloin mukana omine lapsineni. Eikä reissu ollut edes eka, olen tainnut olla lapsimessuilla tyyliin neljä kertaa, ekan kerran kun Lipsi oli vielä sikiö (tosin tällöin ensisijainen goali oli Lemmikkimessut ja Lapsimessut tulivat siinä ohessa, koin syvää hämmennystä ja ostin elämäni ekan lastenvaatteen, koon 50 ylihintaisen retronorsubodyn joka ei nelikiloiselle esikoiselle koskaan mahtunut - onneksi kuopus syntyi melkein puolet pienempänä, se piti norsubodya varmaan kaksi kuukautta) ja parilla viimeisellä kerralla useita tunteja putkeen.

Tuollaisen varhaisleikki-ikäisen kanssa oli kyllä mukavaa liikkua. Lipsi ei enää karkaile tai katoile ja jaksaa keskittyä asioihin. Pajulahden urheilukeskuksen (?) iso jumpparata oli ihan ykköshitti, pomppiminen, hyppiminen, loikkiminen ja tasapainottelu veivät pienen ihmisen ihan riekkuihin. Samoin erilaiset liukumäet ja pallomeret innostivat. Minua äitinä ärsytti todella pahasti monien lasten täydellinen kyvyttömyys jonottamiseen, härski töniminen ja kiilaaminen (ja sitä mukaa lasten äitien välinpitämättömyys). Lipsi, joka ei ole elämässään tottunut röyhkeydellä tai kyynärpäätaktiikalla etenemiseen, ohitettiin toistuvasti rumasti liukumäkijonossa, kunnes itku tuli. Lopulta ei auttanut kuin ruveta poliisiksi vieraille lapsille, homma, jota inhoan syvästi. Tuli taas sellainen tunne, että haluaisi pysytellä siellä omassa mukavien aikuisten ja mukavien lasten poterossaan, olla koskaan altistamatta omia jälkeläisiään röyhkeiden pikkunilkkien sikailulle. Vaan minkäs teet. Minua suojeltiin varmaan ihan liikaakin, ja tömäys koulumaailmaan olikin aikamoinen shokki.

Se mikä messuilla pisti ärsyttäen, oli vahva sukupuolittamisen henki. Tyttövärit, tyttöjen ja poikien lelut, ilmaiskrääsänä jaetut Legon dvd:t joista tyttöjen perhoskuvioitu versio on nimeltään Friends ja poikien versio on kielletty alle 6-vuotiailta sen sisältämän hurjan materiaalin takia. Moni Lipsin ikäinen tyttö oli puettu tylliin ja glitteriin kiireestä kantapäähän, pienet kultaiset läpipainetut korvakorut korvissaan. Myynnissä oli myös todella övereitä röyhelötyllihameunelmia, onnistuin onneksi ohjaamaan Lipsin sen kojun ohi. Ei minulla ole sinällään mitään röyhelötyllejä vastaan, koen ne vaan ensisijaisesti naamiais- ja roolivaatteiksi enkä halua pulittaa niistä neljääkymppiä. Olimme sopineet etukäteen että messuilta ostetaan Lipsille kesähattu. Olin täysin varautunut ostamaan pinkin Metsolan samettilierihatun, mutta lapsukainen yllätti minut valitsemalla keltaisen. Ihan kiva. Ei minulla ole mitään pinkkiäkään vastaan, kunhan se ei ole ainoa ja automaattinen vaihtoehto. Ällöä sukupuolittamista  nähtiin myös hammasharjateline-ankka-kojulla, jossa myyjäsetä lässytti eri värisistä kumiankoista mieleistään valitsevalle tytölle "sä varmaan haluat tän pinkin ankan, se on tyttöjen suosikki ja tietsä miksi? se on ainoa jolla on silmäripset!". Ei ihme että tytöt valitsevat pinkin, jos joku aikuinen kertoo että "kyllä kaikki muutkin tytöt tätä haluavat", hommahan on sitä myöten selvä. Ärsyttävää.

Sitten ihmeteltiin lautapelejä. Ja änkkäreitä. Kimblestäkin on nykyään änkkäriversio. Ennen kaikessa oli muumeja, nyt änkkäreitä. Huomasin myös, että kaikkein räikein retromuoti alkaa olla passe. Kimperipipot ja riemunkirjavat sienikuosit ovat nykyään vähän maalaisten juttu ja trendikkäillä perheillä on musta-valko-harmaa-keltaista graafista kuviota, bugikset ja Coston tupsuhatut. Tai oikeastaan sekin alkaa olla mainstreamia. Koska en ole mikään tyylihaukka, vaikka tykkäänkin spottailla ilmiöitä, en osaa sanoa tai ennustaa, mikä lienee seuraava trendi lastentyylissä? Sitten on näitä brändejä jotka pitävät aina pintansa, kuten Meandi. Vauvanvaunut tukkivat käytävän kun äidit dyykkasivat hikipäässä sydänpyllypotkareita. Samoin Metsolalla kävi kova kuhina ja sieltä mekin sen kalleimman hankintamme, kesähatun, teimme. Muuten rahaa meni säästökuurin takia ilahduttavan vähän, yhdet marakassit tuli hommattua ja tosiaan ne sukkahousut, messutarjouksesta. Toiset sukkahousut paljastuivat kotona legginseiksi, mutta ei se mitään.

Listattua

Taas on paljon kaikkia kirjoitusaiheita ja teemoja pyörinyt päässä. Olen tehnyt epämääräisiä listoja niin Google Driveen, kalenteriin kuin omaan kämmenselkäänikin, mutta kaikista ei enää ota pirukaan tolkkua, mihin merkintä viittaa.

Listattuna bloggausaiheina on mm:

1. kaiken yllä killuu viimeinen myyntipäivä?

2. nyyt

3. äitiyden nelikenttä

4. Mielensäpahoittajat

5. you have right to remain silent

6. varo keskiluokkaa!

Mitähän kaikkea noista nyt tulisi mieleen?

1. viittaa kuolemanpelkoon ja siihen, onko sen olemassaolo tavallaan elämää syventävä ja herkullistava elementti? Tai ehkei pelkästään kuolemanpelkoon vaan tietoon siitä, että kaikki loppuu aikanaan, kevät loppuu, kotiäitipäivät loppuvat, imetys loppuu, nuoruus loppuu ja sitä rataa. Minusta tuntuu usein, että pääni yllä killuu sellainen "nauti nyt, kohta se on myöhäistä"-ajatus. En oikein tykkää siitä ajatuksesta, mutta toisaalta se ajatus pitää minut liikkeellä ja hereillä.

2. nyyt? WTF? Ei kyllä mitään hajua. Tulee mieleeni joskus ennen lapsia, kun kännissä aina sain nerokkaita bloggausideioita, kirjoitin kalenteriini "luuvu panurttani". En vieläkään tiedä mihin se viittasi.

3. Äitiyden nelikenttä viittaa siihen, että harva meistä äideistä mahtuu yhteen tiettyyn äitiyden lokeroon. Tunnen aika paljon äitejä, erilaisia äitejä. Jotkut ovat yleisillä kriteereillä varsin hörhöjä vaistoäitejä, mutta toisin kuin aiemmin kuvittelin, ainakin nämä jotka tunnen, ovat huumorintajuisia ja itseironisia eivätkä yhtään niin fanaattisia kuin pelkäsin. Toisaalta tunnen myös äitejä, jotka kavahtavat kaikkia ismejä ja bondaan heidänkin kanssaan hyvin, koska en itsekään oikein pidä ismeistä. Nuoruuden aktivISMI riitti, nykyään nautin sitoutumattomuudesta ja siitä, että saan vaihtaa mielipidettäni tarvittaessa. Ja vaikka olenkin perverssi taaperoimettäjä, perhepedissä nukkuja ja kotiäiti, olen samaan aikaan epiduraali- ja lääketiedefani, en halua kotiäideille lisää rahaa enkä pidä kotiäitiyttä työnä saati urana, aion laittaa lapseni ihan tavalliseen kouluun ja rokotan heidät aina kun siihen on mahdollisuus. Ja näinhän se menee, harva meistä tunnustaa tiettyä ideologiaa sataprosenttisesti.

4. Mielensäpahoittajat. Tämä liittyy itse asiassa kohtaan 6. eli Varokaa keskiluokkaa. Nykyään ihmiset pahoittavat jatkuvasti mieltään ja ilmaisevat sen äänekkäästi kuin kaksivuotiaat. Anu Silfverbergin Äitikortista lauma äitejä loukkaantui syvästi vaikkei edes lukenut koko kirjaa, Varhaiskasvattajien kielletyt tunteet -julkaisusta useampi Facebook-kaveri pahastui, koska oletti (myöskään kirjaa lukematta) että siinä tarhantädit vittuilevat äideille, jotka laittavat alle kolmevuotiaat hoitoon.   Kätevästi voi oman syyllisyyden ja kilpailuntarpeen ulkoistaa loukkaantumiseen ja tuohtumukseen. Humoristinen jääkaappimagneettikin voi pahoittaa mielen, jos siinä ivataan keskiluokkaa ja pyhää lapsiperhettä.Tästä aiheesta olisi niin paljon kirjoitettavaa, että taidan seuraavaksi tehtailla oman postauksensa.

5. you have right to remain silent eli The Miranda warning, se ritirampsu jonka poliisit luettelevat amerikkalaisissa sarjoissa pidättäessään roiston. Se on tullut monta kertaa mieleeni, kun olen kuullut lauseen "minulla on oikeus tunteisiini". Tuo läppä heitetään silloin, kun oma reaktio on kohtuuton, ilkeä, lapsellinen tai hyvin dramaattinen. Esimerkiksi ulkopuolisen silmissä täysin järjettömänä näyttäytyvän loukkaantumisen tai puskista tulevan raivonpuuskan jälkeen. Minulla on oikeus tunteisiini. Silloin tekisi mieli aina sanoa, että sinulla on myös oikeus vaieta tunteistasi. Sinulla on oikeus ottaa vastuu tunteistasi, etenkin jos olet aikuinen. Ystäväni joka tuntee terapiapuheen läpikotaisin sanoi tuossa taannoin, että "ihmisiä rohkaistaan terapiassa aina puhumaan tunteistaan ja patoumistaan avoimesti. Valitettavasti se tarkoittaa usein riitaa ja epäkohteliaisuutta suhteessa ulkopuoliseen maailmaan" (vapaa lainaus). Hear hear! Olenhan minäkin erästä punaista sohvaa aikoinaan kuluttanut ja soittanut sen jälkeen raivostuneita puheluita äidille. Mutta ne ajat ovat onnellisesti takanapäin. Omia vanhempiaan ei voi loputtomasti paskuuksistaan syyttää ja huonoa käytöstään oikeuttaa. Eikä lähisuhteitaan vastuuttaa loputtomaan analyysiin ja kipuiluun, ei vetää omaan myllerrykseen mukaan.

No oliskohan tossa jotain settiä? Oli mulla vielä muutakin, mutta pitää ruveta pukemaan lapsia ulkohommiin.

Välikausi jne

Olimme eilen puistossa melkein koko päivän. Oli ihanaa, aurinko paistoi, ei tuullut, oli tuoretta kahvia kupissa (kiitosta vaan Hups) ja lapsilla oli mahtavat meiningit meneillään. Esikois-Lipsin vedenpitäviksi mainostetut Vikingin talvikengät pitivät varmaankin juuri sen verran kuin niiden kuuluukin, mutta draamaa koettiin kahvilla kun sukkahousut olivat märät ja haalarinlahkeistakin olisi voinut suorastaan puristaa vettä pois. Onneksi kahvilaa sattui pitämään todella mukava neljän lapsen äiti, joka ratkaisi raivarin kuivaamalla sukkahousuja jossain kuivatuslaitteessa jonka jälkeen ne voitiin pukea päälle ja vaunutella kotiin. Kotiin tultua tarkistin heti Huuto.netin, jossa olin huutanut Ticketin fleece-kurapukua aivan erityisen super-ihanalla kuosilla. Harmikseni missasin huudon ja siitä suivaantuneena ostin nettikaupasta sitten kovan etsinnän jälkeen Celavi-merkkisen vuorillisen kura-asun.

Näitä välikausiasuja pitää lasten kanssa miettiä aika huolella. Koska olen laiska ja mukavuudenhaluinen ja haluan aina minimoida kaiken irrallisen, tykkään valita all in one -tyyppisiä juttuja. Kestovaippahommissakin tykkään eniten AIO-vaipoista ja kaikki villahousu-jutskat ovat ihan evvk-kamaa meitsille. Olen valmis maksamaan ekstraa helppoudesta, joten pistin eilen tilaukseen myös Reiman välikausihanskat, joiden luvataan korvaavan kurarukkaset. Samasta syysta olen suosinut esikoisella ja vähitellen myös kuopuksella näitä vuorillsiia kura-asuja. Alunperin tutustuimme formaattiin sattumalta, saimme kaverilta halvalla sadetakkimateriaalia olevan, vuoratun housut ja takki -setin, joka osoittautui aivan pistämättömästi. Lipsihän oli päiväkodissa kun odotin Juhannuspoikaa ja päiväkodin työntekijät ylistivät kilvan asua, jonka päälle ei tarvitse pukea erillisia kurahousuja. Tästä intoutuneena hommasin Huuto.netistä Ticketin Rubber Rain with Fleece -kura-asun, jota Lipsi käytti käytännössä koko viime kevään ja syksyn ja joka nyt odottaa Juhannuspojan kasvua. Näitä fleecekumipukuja ei vaan löydä kovin helposti etenkään käytettynä, niillä on joku outo kulttimaine ja niitä myydään Stokkallakin vain syksyllä. Ja uutena ne ovat tietysti tosi kalliita. Olen itse niin ihastunut tähän helppouteen, että erilliset kurahousut tuntuvat aikamoiselta säätämiseltä. Tosin olen valmis muuttamaan mielipidettäni, jos asia minulle tarpeeksi hyvin perustellaan.

No mutta enivei, välikausihommat ovat kaikesta ennakkoasennoitumsestani huolimatta vähän vaiheessa. Lipsin asu on matkalla, molempien hanskat ovat matkalla, Lipsillä on suht sopivat kumpparit, Juhannuspoika tarvitsee kumpparit jotka eivät holahda jalasta. Haluaisin jotkut oikein heleän keltaiset tai muuten hassut kumpparit. Netistähän nyt löytää mitä vaan, mutta siinä on aina se odotusfaktori mukana. Ehkä hurautamme huomenna naapurikuntaan Prismaan, siellä on ilmeisesti tuplabonuspäivät (tästä revitään aina huumoria, tuplabonareita on aina jossain tarjolla, jee, NOT) ja noudamme samalla yhden Huuto.net-huudon. Tämmöistä kivaa suunnitteilla keväiseksi viikonlopuksi.

Odotan kovasti, siis todella kovasti, rakkaan ystävän häitä, joissa pääsen hippaamaan ilman lapsia. Ei tartte paljon välikautta funtsia!

Kevyttä yläpilveä

Mulla on yksi oikeakin kirjoitus tuolla luonnoksissa odottamassa, mutta sitten iski mahatauti. Vituttaa tietysti ihan huolella, että pääsiäisloma menee osittain punkan pohjalla, ystävien kanssa sovittu sushi-ilta peruuntui, mutta on kyllä ollut tervetullutta lepoa myös lähinnä maata ja katsoa Täykkäreitä putkeen ja surffata tabletilla. Vanha kunnon ripaska-oksu-homma on käyty läpi, onneksi armeliaasti eri päivinä. Kyllä sitä voi ihminen ruuansulatustaan arvostaa kun se ei toimi. En nyt lähde sen graafisemmin kuvailemaan, mutta onhan se hämmentävää kun neste tulee ulos eri paikasta kuin yleensä ja siitä yleisimmästä paikasta ei ollenkaan. Kärsin varmaan jonkinasteisesta nestehukasta etenkin kun imetän edelleen. Eilinen meni kyllä aika survivor-hengessä: mies oli töissä ja esikoinen mummulassa, mutta koska sielläkin sairastetaan (luulo-, ainakin osittain) ei heitä voinut kahdella lapsella sälyttää, joten makasin punkassa ja Juhannuspoika hillui ympäriinsä ja sai "tiitä" vähän väliä ellen heittänyt sille banaania kaluttavaksi. Yllättävän hyvin makkarin aktiviteetit tuolle taaperolle riittivät, jumppapallosta voi lapsi saada määrättömästi huvia ja kun päiväunet koittivat, ummistin minäkin silmäni.

Vatsataudin loppusairastelun miellyttävin sivuvaikutus on outo, instant-humalainen olotila, vähän kuin olisi impannut ilokaasua. Maailma näyttäytyy kaukaisena, absurdina ja hilpeänä, ilman erityistä syytä. Ei jaksa edes sääliä itseään koska kaikki vähän naurattaa ja meuhkaannuttaa. Meuhkaannuin erityisesti Facebookista löytämästäni sivustosta, jonka vanhemmat ovat perustaneet tuoreelle keskosvauvalle ja jonne on liittynyt valtava määrä ihmisiä lyhyessä ajassa. Ei siinä mitään, vertaistuki on tärkeää ja kokemusten jakaminen myös, mutta alunperin kai perheelle tarkoitettuun ryhmään änkeää ties mitä porukkaa linkittämään kuolleitten vauvojen vanhemmille tarkoitettuja tukisivuja etc. Ja joku kertoo siellä, miten heidän 15-viikkoinen enkelivauvansa menehtyi. Anteeksi nyt vaan, mutta minusta on epäsensitiivistä kertoa kuolleiden vauvojen vanhemmille keskenmenosta samanarvoisena asiana. Ei se ole sitä. Sitten on tämä "meidänkin Maija-Pekka syntyi 900-grammaisena ja on nyt reipas koululainen"-diskurssi. Se on tietysti tarkoitettu tsempiksi, mutta on jotenkin, no, pöllöä, kun vastassa on alle kilon painoisen vastasyntyneen vanhemmat. Tai ehkä olen vaan neuroottinen. Itsekin kuulin tuota tsemppiläppää Juhannuspojan synnyttyä. Sairaalassa jossa jaoimme huoneen jonkun muun äidin kanssa, tulivat tämän äidin sukulaiset ällistelemään Juhannuspojan pienuutta ja kun kerroin hänen syntyneen hieman ennen aikojaan, he alkoivat hulluna tsempata että kyllä täällä Suomessa keskoshoito on niiin upeeta ja siitäkin voi tulla ihan terve normaali koululainen. Kiittelin ja mietin itsekseni että mitä vittua, nyt tuli niin ärsyttäviä tsemppejä että huhhuh. Jos juhannuspoika olisi oikeasti ollut keskos-keskonen ja jotenkin hädässä, eihän se olisi ollut kanssani synnyttäneiden osastolla vaan letkuissa ihan eri paikassa. Samoja kannustavia tarinoita kuulin monen monta liinaillessani (no nyt tuli ällö termi!) kaupassa kun tädit äimistelivät vauvan pientä kokoa. Vieläkin tulee samaa läppää, mutta nyt olen oppinut valehtelemaan suvereenisti Jussipojan iän paria kuukautta alemmaksi esim uimahallissa, koska en JAKSA miljoonatta kertaa setviä tätä lievä ennenaikaisuus -casea läpi. Ja Jussipoika lienee laiha ihan muuten vaan, useat 35-viikkoisena syntyneet ovat taaperoina jo ihan pulskia veijareita. Vaan kaikki eivät.

Toivottavasti en ole tartuttanut muita perheenjäseniä, koska en jaksaisi tämän kuoleva joutsen (kiitos termistä Liisalle) -olotilan jälkimainingeissa kauheasti ketään hoidella.

Kaaos

Olimme miehen kanssa laatineet talvilomaa varten pitkän listan, mitä kaikkea kotona pitäisi siivota, korjata, fiksata, myydä ja jemmata. Ehkä kolmasosa saatiin tehtyä. Palohälyttimet (lintu ja kärpänen, tässä on lintu ja tässä on kärpäneen) saatiin kattoon, ärsyttävä rumahko yöpöytä annettua Facebookin annetaan-ryhmän kautta uuteen kotiin (jeesus miten ärsyttävää sakkia siellä ryhmässä onkaan. Yksi tyyppi otti yhteyttä heti ja pyysi pöytää, olin jo lupaamassa kunnes huomasin, että kyseessä oli sama nainen joka ronklasi taannoin keittiöntuoliemme kanssa peruen jatkuvasti noutonsa... ja joku toinen nainen haukkui yöpöydän ja kieltäytyi ottamasta sitä. Urpoja.), blogivalopalloihin vaihdettua uusi, toimiva valonauha ja lastenvaatteiden lajittelu vähän paremmalle tolalle. Hoitamatta jäivät omat vaatteet, keittiön purtilokaaos, parvekkeen kevätkuntoon saattaminen, kirjahyllyn järjestäminen ja liioista lakanoista eroon pääsy. Juhannuspoika on äkkiä venähtänyt pituutta (meinasimme joutua neuvolassa oikein KONTROLLIIN "liiallisen" pituuskasvun takia, kunnes nauroin lääkärille päin naamaa ja sanoin tytön vetäneen aikanaan samanlaisen kasvuspurtin ja että mies on melkein kaksimetrinen joten mites genetiikka) eli kasa paitoja on taas poistokorissa. En edes jaksa alkaa myymään niitä (tein juuri lastenvaatekirppiksellä ison tilin vanhoista vaatteista) vaan delegoin ne suvun uudelle vauvalle.

No, tästä kaikesta aikaansaadusta luopumis- ja järjestelyprosessista huolimatta tuntuu, että meillä himassa vallitsee edelleen kauhea kaaos. Suuren osan kaaoksesta muodostavat lastentarvikkeet, vaatteet ja lelut. Kun on kaksi pientä talvivaatetettavaa, jotka kasvavat ja kuluttavat kovaa vauhtia ja saavat jatkuvasti lahjaksi lisää, tuntuu, että pyykkiä on koko ajan eri muodoissaan ympäri kämppää. Haaveilen kuivausrummusta, vaikka sitten meillä olisi sitä puhdasta pyykkiä korit täynnä. Joskus lastenvaatteita yksinkertaisesti katoilee mustiin aukkoihin, Juhannuspojalta on hävinnyt kaksi aika hintavaa tumppua, Lipsin musta paita on ollut kateissa pitkään, toinen juhlakenkä on hukan persiissä. Puhumattakaan nyt sitten leluista. Jeesus maria miten niitä leluja onkin, vaikka yritämme koko ajan karsia ja organisoida! On Brion junarataa lukuisin lisävarustein, on Duploja, on soittimia, on askarteluvälineitä, nukke ja nukenvaatteita, palloja jotka kierivät hetimiten sohvan alle, lasten dvd:itä joita Juhannuspoika silmän välttäessä availee ja jemmailee jonnekin. On kauniita pieniä maatuskoja ja puisia leppäkerttuja, jotka katoavat yleiseen kaaokseen. On kamalia jättikäärmeitä ja jättiampiaisia ja pimputtimia. On palapelejä: nuppipalapelejä, anatomisia palapelejä, pahvipalapelejä. On rakennuspalikoita. On kaikkea isoa kuten nukenvaunut, potkulauta ja sirkusteltta. Yritän jatkuvasti jemmata leluja, mutta silti niitä on joka paikassa. Nyt teimme sellaisen sopimuksen, että lelujen pitää mahtua tiettyyn määrään säilytyskoreja ja lopuista luovutaan. Mutta kuka huolii käytettyjä leluja? Eivät ainakaan vastaanottokeskukset, sitä olen jo kokeillut. Ensikodille toimitin yhden kassillisen, mutta nyt niitä kassillisia olisi taas lisää. Huonosti tehdyt, rumat ja helposti särkyvät lelut suututtavat. Niistä ei ole mitään iloa ensihuuman jälkeen, ne ovat usein kierrätyskelvottomia ja päätyvät lopulta sekajätteeseen vietettyään elinkaarensa viimeiset hetket sohvan alla.

Ja mites sitten aikuisten kamat? Meillähän on tosi paljon kirjoja. Olen aina, vauvasta saakka ollut siinä käsityksessä, että iso kirjahylly on kulttuurikodin merkki ja viittaa selvästi älykkääseen sekä syvähenkiseen elämäntyyliin. Joo, näinhän se voi olla, mutta kirjastolaitos toimii täällä Suomessa aivan mainiosti ja osa isosta kirjavalikoimasta on epäilemättä jotain perittyä tai saatua schaibaa josta ei vaan ole tullut hankkiuduttua eroon. Täytyy myöntää, että rakastuin nykyiseen asuntoomme jo Oikotien kuvien perusteella nimenomaan olohuoneen päätyseinien kattoon ulottuvien kirjahyllyjen takia. Päättelin, että asunnossa täytyy asua fiksu ja lukemista harrastava perhe ja kun kuvissa näkyi muutamia itämaisia mattoja ja pari kivaa taulua, olinkin jo ihan sillä meiningillä, että meidän on vaan ihan pakko muuttaa just tuohon kämppään koska sehän siis ON meidän kämppä. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä asunto valitsi meidät (etenkin kun emme alun perin olleet katsoneet asuntoa tältä alueelta) ja onneksi näihin jättikirjahyllyihin mahtuvat melkein kaikki meidän opuksemme, poislukien lastenkirjat, keittokirjat, valokuva-albumit ja kaikki epämääräiset täyhkämapit jotka sisältävät kaikkea jännittävää dataa kuten "Freehand-kurssin opiskelumateriaali 2004" (koko fuken Freehandia ei enää edes ole, Adobe osti sen). Muistan joskus lukeneeni Jaakko ja Virpi Hämeen-anttilan haastattelun, jossa he kertoivat isosta kirjavalikoimastaan ja sen sekavuudesta ja että itse asiassa on helpompaa lainata kirjastosta kaipaamansa kirja kuin kaivaa se omista kirjakasoista. Meillähän on tosiaan ollut projektina järjestää kaikki kirjat sekä a) aakkosjärjestykseen että b) teemajärjestykseen, mutta näin pikkulapsiperheessä prioriteettilistalla kyseinen toimenpide killuu väistämättä häntäpäässä. Sattumoisin kirjoitan tätä blogitekstiä kirjahyllyn vieressä ja kun käännän päätäni vasemmalle, näen hyllyssä sulassa sovussa kirjat Pieni runotyttö, Marxin kosto, Aristoteles VIII, Harry Potter ja Tyttökavereiden opas taaperovuosiin. Kirjat on tällä hetkellä aseteltu lähinnä sen mukaan, minkä korkuinen mahtuu mihinkin hyllyyn. Ne hyllyt jotka ovat pikkutaaperon ulottuvilla, on tupattu erityisen tiukkaan, mutta silti Nabokovin Lolita härskeine kansikuvineen (ärsyttää että maailmankirjallisuuden klassikossa pitää olla tissikansi) löytyy joka ilta lattialta.

Puhumattakoon nyt sitten huonekaluista. Puolisoni pitää kovasti tummista, raskaista huonekaluista ja Aivazovskin tauluista. Luonnollisestikaan meillä ei ole mitään aitoja Aivazovskeja, mutta sanotaanko näin, että perintötaulut ovat paljon konservatiivisempia kuin oma taidemakuni. Onneksi meillä on myös duuniaikana (nythän ei ole budjettia ostella taidetta, edes halpaa) ostamiani grafiikoita, joitain itse maalaamiani jutskia sekä lasten valokuvia seinillä, ettei kotimme näytä joltain mummolalta. Paitsi toisaalta lasten valokuvat kuulostavat hyvin mummolalta, eh. Olen pitkän viivytystaistelun jälkeen saanut neuvoteltua pari isoa tummanvihreää tuolinrohjaketta siirrettäväksi työhuoneeseen ja/tai vintille, mutta silti aina väliin, etenkin kevään tullen, haluaisin vaihtaa kaikki kolhuiset antiikkikalut keveisiin fiftarilipastoihin ja siroihin tuoleihin. Mutta toisaalta, se nyt vasta aikaa ja rahaa vaatisi eikä totisesti olisi kovin ekologista. Tykkään siitä, että on olemassa jonkinlainen oma tyyli joka näkyy jokaisessa kodissa ja elämänvaiheessa. Ja tykkään siitäkin, että rakkaat huonekalut seuraavat kodista toiseen, ettei kaikkea tarvitse uudistaa vaikka kotitalon vuosimalli vaihtuisi 20-luvulta omalle synnyinvuosikymmenelle.

Eniten kai kaipaisin sitä, että tavaraa ja sitä mukaa siivottavaa olisi vähemmän. Se vaan ei taida lähivuosina onnistua, vaikka itse kuinka pelkistäisi vaatekaappiaan. Lapset tarvitsevat vuosi vuodelta enemmän, kohta alkaa harrastuksien aika, luistimien, suksien, uimavälineiden, mahdollisesti soittimienkin esiinmarssi kodissamme. Sitä silmälläpitäen pitäisi vaan kehittää mahdollisimman sujuva käyttöön-kiertoon -systeemi, ettei nurkkiin jää pyörimään mitään liian pientä tai vähänkäytettyä kamaa. Pitäisi varmaan tutustua kaikkin lainaus- ja vuokrausjuttuihin, on varmasti paljon tavaroita ja välineitä joita ei ole pakko varsinaisesti omistaa vaan enemmänkin pitää niitä osana kiertokulkua. En vielä edes osaa kuvitella mitä ne voisivat olla, mutta aika näyttää.

Kotiäitiansa

Olimme tänään lasten kanssa Naistenpäivän vaunumarssilla, mielenosoituksessa vaatimassa äitikuolleisuuden vähentämistä. Joka päivä kuolee 800 naista ja tyttöä, koska heiltä puuttuu mahdollisuus ehkäisyyn, turvalliseen aborttiin ja seksuaaliterveyteen. Uhreista 99 prosenttia asuu köyhissä maissa, missä äitiyskuolleisuus on yleisintä 15–19 -vuotiaiden tyttöjen keskuudessa. RFSU:n järjestämä marssi kulki Espalta Eduskuntatalolle ja pääkallonpaikalla pari kansanedustajaa kävi kertomassa, miten äitikuolleisuutta yritetään vähentää ja millä keinoin. Lopuksi saatiin kahvia ja keksiä ja tilaisuus oli muutenkin herttainen ja vähän vaisu. Ei taida kotiäideistä oikein olla mellakan aloittajaksi ja hyvä niin, mellakat ovat aika kamalia. Oli hauskaa olla pitkästä aikaa mielenosoituksessa, kävin niissä nuorena niin paljon ja niin moniaista aiheista, että sain todella pahan mielenosoitusallergian vuosikausiksi. Paikalla oli mediaa ja oma jälkikasvu tuli ikuistettua ainakin Iltasanomien sivuille, tosin nyt varmaan tämä Talvivaara-mielenosoituksen savupommi-isku (idiootit!!!) peittää tämän herttaisen äitimielenosoituksen alleen. Niinhän se menee, röyhkeät ja äänekkäät jyräävät.

Naureskelimme mielenosoituksessa kälyn kanssa sille, miten meille aina joskus tulee kutsuja näihin "Kotihoidontuki paremmaksi, kotiäideille lisää massia"-mielenosoitukseen. Emme kumpikaan, vaikka kotiäitejä olemme, lähtisi niihin mielenosoituksiin suurin surminkaan. Viiteryhmänä lisää rahaa vaativat kotiäidit kuulostavat rehellisesti sanottuna puistattavalta. En muutenkaan ole kiinnostunut osottamaan mieltäni napakohtaisista asioistani (koska en esim kuulu seksuaalivähemmistöön, silloin asia olisi eri), Suomessa kotiäideillä on asiat vähän helvetin hyvin noin globaalissa mittakaavassa. Täällä on turvalliset synnytykset, turvattu raskaus- ja pikkulapsiaika ja pitkät pitkät äitiyslomat ja vanhempainvapaat. Joskus tekisi mieli kirjoittaa Hesarin yleisönosastoon otsikolla "onnellinen veronmaksaja" ja hehkuttaa sitä, miten upealla tavalla juuri kotiäitinä pääsee nauttimaan hyvinvointivaltion hedelmistä. Hienoista leikkipuistoista, museosta, joukkoliikenteestä, neuvolajärjestelmästä. Ilmaiseksi!

Hauskan mielenosoituksen jälkeen alkoi kuitenkin vituttaa ankarasti. Pyrytti, tarvoin taas lasten kanssa tuplavaunuilla kaupungilla vaikka miehellä on lomaviikko ja olin tyhmyyksissäni mennyt lupaamaan sille jotain "omaa päivää". Sitten tajusin, että olen viimeksi nukkunut pitkään joskus tammikuussa ja soitin hänelle itkuisenräyhäkkään puhelun siitä, että nyt on MINUN aikani pitää vapaata, on naistenpäivä ja kaikkea, nyt heti kotiin hemmetti, ja äiti vapaalle! Olin vielä hoitanut tässä välissä  uuden sukulaisvauvan ristiäislahjan, lasten ruokinnat ja viihdytykset ja kaikkea muuta, sellaista jota teen jatkuvasti ja joka vaatii paljon aikaa ja säätöä. Mies, lasten isä, on todella osallistuva ja ihana 2000-luvun feministimies-isähahmo, mutta huomaan silti, miten lipsahdamme aina uudestaan siihen samaan kotiäitiansaan. Minä otan päävastuun lapsista, etenkin kuopuksesta, vahdin heitä laivan leikkihuoneessa kun mies on konjakilla baarissa, ja sitä rataa. Nukutan lapset että mies pääsee sikaribaariin (olimme juuri Tallinnassa) ja huolehdin, että kaikki on mukana. Huomaan selvästi, miten miehen pinna on lasten kanssa säätäessä paljon lyhyempi kuin minun, joka on tottunut jatkuvaan multitaskaamiseen ja sähläämiseen. Tiistaina kun epäonnisen lounasravintolareissun jälkeen mies puhkui hiljaisia vitutuksen pilviä, sanoin hänelle, että "tajuatko että mä hoidan tällaisia tilanteita päivittäin, ilman sun apua" ja mies kehtasi möläyttää, että "ei se mua lohduta" sen sijaan että olisi sirotellut päälleni ruusunlehtiä ja ylistänyt ihmeellistä äitivoimaani. Joskus toivoisin, että voisin tältä istumalta lähteä töihin ja mies koti-isäksi vaikka kolmeksi kuukaudeksi, silloin hänkin näkisi millaista se päiväarki lasten kanssa on. Vaan ei, me olemme juuri sellainen perhe josta Anu Silfverberg ansiokkaassa Äitikortissaan kirjoittaa: miehellä on hyväpalkkainen vakiduuni, minä olen vailla paluutyöpaikkaa. Miehen kotiinjäänti romahduttaisi talouden joten itsestäänselvästi minä olen se kotonaolija. Ja ei sillä, viihdyn tässä hommassa useimmiten hyvin ja olen iloinen voidessani seurata lasten pikkulapsivuosia läheltä, mutta kyllä joskus hirttää kiinni. Etenkin naistenpäivänä. Ja missä se mun kukkakimppukin on?

Äidit ja yhteinäiskulttuurin kaipuu

Meillä, minulla ja lapsilla, on yleensä perjantaisin sisarusmuskari. Sisarusmuskari on osa sitä semi-strukturoitua kotiäitiarkea jota toteutan, sitä, johon kuuluu esikoisen päiväkerho, esikoisen kanssa kahdestaan käyty naperomuskari sekä perhekerho. Näiden aktiviteettien lisäksi meille jää luonnollisesti runsaasti aikaa hengata puistoissa ja kaupungilla, museoissa ja kahviloissa. Enkä ole näiden ohjelmallistenkaan menojen suhteen turhan tarkka: tällä viikolla jäivät väliin molemmat muskarit, eri syistä. Tämän päivän muskarin ohitti prioriteettilistalla läheisehkön leikkipuiston nyyttäriaamiainen. Lähdimme ex tempore sinne, eväinä tertullinen banaaneja. Kuopus on sisarusmuskarissa niin rasittava apina, kiipeää ikkunalaudalle ja tiputtelee djembe-rumpuja, että juuri tänä aamuna vapaamuotoinen leikkitouhu sekä herkkupöytä houkuttelivat enemmän. Olin asennoitunut, että leikkipuistossa on ainakin yksi ystävä-äiti, mutta hän ei ollutkaan paikalla. Onneksi paikalla oli tuttuja ja onneksi, ihme kyllä, olen nykyään niin suvereeni sosiaalisesti, että juttelin joidenkin ihan uppo-outojen äitien kanssa niitänäitä vaatteista ja kirppiksistä ja kivaa oli. Harmittaa, etten hieronut tuttavuutta erään ensikertalaisäidin kanssa, hän istui vähän orpona samassa pöydässä kuin minä ja imetti suunnilleen Juhannuspojan ikäistä lasta ja meinasin spontaanisti sanoa että "ai säkin imetät vielä" ja sitten en kuitenkaan kehdannut, muiden imetyksen kommentointi menee vaan jonkinlaisen intiimiysrajan ylitse niin kirkkaasti. Ja sitten tämä äiti lähti ilman että vaihdoimme oikeastaan sanaakaan ja tajusin hyvin kuinka ulkopuoliselta hänen olonsa tuntui, osin siksi, että omakin oloni oli vähän sellainen, koska paikalla ei sattunut olemaan kovinkaan montaa tuttua.

Se mikä veti heti ovesta sisään astuessa suuta väistämättä hymyyn oli äitien ja lasten tyylien yhtenäisyys. Bongasin heti ainakin neljä tai viisi mustavalkoraitaista paitaa ja shinglattuniskaista polkkatukkaa, siis äideillä. Lapsilla oli Polarn o. Pyretiä ja kirjavaa retroa, oltiinhan luovan luokan kaupuginosan leikkipuistossa. Jossain vaiheessa joku huikkasi ovelta "nyt täällä itkee vauva bugaboissa" ja meinasin murjaista siihen, että "ai missä niistä kuudesta rivissä olevasta?". Toinen suosittu vaunumerkki on tietysti meidänkin käytössä oleva Phil&Teds, tehtaillaanhan lapset nykyään yleensä aika pienellä ikäerolla, kaipa siksi, että niitä aletaan alun alkaenkin tehdä munasoluelämän ehtoopuolella. Ja kolme on uusi kaksi, ja niin edelleen. Juttelin yhden vanhan kaverin kanssa puistossa, hän sanoi rehelliseen tapaansa, ettei suosittele kellekään kolmea lasta lyhyellä ikäerolla ja nauroi päälle. Puhuimme sitten laajemminkin tästä ilmiöstä ja have it all -syndroomasta ja siitä, miten naiset ihan selkeästi kilpailevat lapsiluvulla. Se on hassua, kun kyseessä on niin iso asia, kokonainen elämä. Ettei siihen oikeastaan pitäisi olla kenelläkään mitään sanottavaa tai paremmaksi pistettävää, kun kaikkien tilanne on niin omansa. Mutta siis: se, mikä minua tänään askarrutti, hymyilytti ja itsetutkiskelutti, on tämä äitien kaipuu ja tarve samanlaisuuteen, jonkinlaiseen äitiyden yhtenäiskulttuuriin. Minä, joka edustan vertaisteni lailla jonkinlaista punavihreää, ekotietoisen kulutuskriittistä äitiryhmää, tunnen kaikki tuntemisen arvoiset lastenvaatemerkit, osaan määritellä millaiset perheet mitäkin käyttävät, saatan ostaa kirpputorilla sen kalliimman mustan pipon kahdesta suht samanlaisesta jos siinä kalliimmassa on se tietty P-kirjain keskellä otsaa. En tiedä, mitä merkkiä oma nelivuotias talvitakkini on, mutta osaan vaikka aamuyöllä herätettynä luetella kaikki lasteni talvivarusteiden brändit suoralta kädeltä. Olen muuttunut juuri sellaiseksi lastenvaatteista sisältöä ammentavaksi mammaksi, joita lapsettomana äänekkäästi halveksin. Ja kieltämättä nauran itselleni edelleen ja samaan aikaan kun pohdiskelen kuumeisesti sitä, voiko lapsille hommata jo kesäkengät vai kasvaako niiden jalat megana sitä ennen, pyörittelen jossain takaraivossani silmiäni - itselleni. Kyllähän minä olin esteetikko ja jossain määrin ulkonäköön panostava ennen lapsiakin, halusin (ja haluan) tosin vahvasti tehdä sen panostuksen omilla ehdoillani ja omalla tyylilläni. Se mikä tuntuu hassuimmalta, on alttius vaikutteille. En alunperin ole pitänyt raitakuosia mitenkään ihmeellisenä, päin vastoin, raidat ovat olleet aika tylsiä ja yli-skandinaavisia. Raikkaan ja sukupuolineutraalihkon Polarn o. Pyretin marssittua esiin tietoisuuteeni olen kuitenkin alkanut pitää niistä ja nyt harkitsen ihan vakavissani investointia raitakaulahuiviin, siis itselleni. Sama koskee monia muitakin lasten brändejä: alunperin täysin näkymättömistä ja ehkä osin vastenmielisistäkin ilmiöistä on tullut hiukan haluttavia. Ja samaan aikaan naurattaa. Esikoisen kerhoreppu on Mini-Kånken, kuten melkein kaikilla muillakin kerholaisilla. Toinen vaihtoehto olisi kai veikeän eläinkuvioinen Skiphop. Tai sitten joku uudempi brändi, itsehän en ole missään lapsityylikkyyden etujoukoissa.

Taannoin muskarissa kysyin mukavalta äidiltä, missä hän asuu. Tiesin vastauksen jo ennen sen kuulemista, olin päätellyt hänen ja hänen kahden lapsensa vaatteista, vaunuvalinnoista ja jopa lasten nimistä asuinpaikan. Tunsin itseni hetken Henry Higgingsiksi, joka pystyy määrittelemään kanssaihmisten tarkan kaupunginosan Lontoossa näiden käyttämän slangin perusteella. Paitsi että minä, toisin kuin Higgings, tunnen parhaiten oman viiteryhmäni ja sen kuviot. Jos minut lähetettäisi Tampereelle tai vaikka edes Vantaalle, olisin varmaan jo ihan ulalla. Jo pelkkä visiitti Punavuoreen, jossa visiteeraan sattuneesta syystä aika usein, paljastaa, että pelkästään kantakaupungin sisällä on omia äitiyden ja äitityylikkyyden ilmituomisen muotoja. Ja niiden hienoimmat vivahteet jäävät minulta ehkä havaitsematta.

Miksi äitiys on nykyään niin täynnä brändäystä, oman tyylin jatkamista lapsiin, eräänlaista lifestyle-harrastamista? Ja mistä johtuu, että brändien ja tyylien moninaisuudesta ammennettava erottautuminen ja oman itsen ilmentäminen typistyy tavallaan hyvin kapeaksi? On tietyt merkit, joilla voi näyttää kuuluvansa tiettyyn porukkaan. Sama ilmiö ahdisti minua 90-luvun pikkukaupungissa ihan yli äyräiden, miksi sitten himoitsen näitä tunnuksia ainakin osittain itsekin? En kai voikaan väittää olevani niin vahva, erityinen tai fiksu, että olisin immuuni muiden valinnoille. Anu Silferberg (josta aion vielä blogata, ha!) on ihan oikeassa siinä, että ekovanhemmatkin ilmentävät ekouttaan pitkälti juuri kulutusvalintojensa kautta. Olen ihan oikeasti tavannut naisen, jolla on 40 erilaista kantoliinaa. Ja olen itsekin shoppaillut intona eri kuosisia kestovaippoja. Uskon, että moni kaltaiseni oikeuttaa shoppailunsa sekä sillä, että se on a) lapsen parhaaksi (iik! tavallisissa tuttipulloissa on bisfenolia mutta painavissa lasituttipulloissa, etenkään sen tietyn merkin, ei ole) ja b) ekologista (tavalliset pyllysavetit maksavat Prismassa jotain euron, Jackson Reesen ekopyllysavetit Bebesissä femman). Tuo jälkimmäinen esimerkki on omasta elämästäni, ensinmainitusta en koskaan innostunut, samasta syystä kuin että juon aina punaviinini muovipullosta (on se hei luomua) ja nautin tarvittavat bisfenolit sen kylkiäisenä. En viitsi turhaan kantaa painavia juttuja mukanani, jos kevyemmälläkin kuormalla selviää.

No joo, tästä aiheesta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, enkä saa tätäkään postausta pyöristettyä kauniisti vaan lopetan sen tähän ja menen nukkumaan. Morjens!

Ystävyyden kauneudesta

Eilen oli rakkaan ystävän polttarit. Voisin jopa sanoa että parhaan ystävän, vaikka en haluakaan läiskiä leimoja ystäviin, kun ne ovat kaikki uniikkeja ja omalla tavallaan tärkeitä ja parhaita. Mutta tämän kyseisen ystävän kanssa meillä on niin pitkä ja erityinen historia, että olemme oikeastaan siskoksia. Polttarit olivat hulvattomat, sankarin näköiset, euroviisu-teemaiset, kuoharipitoiset, sisälsivät runsaasti laulua ja naurua. Ja saunaa ja saunaoluita. Sain tuossa taannoin ystävältä vinkin huoneistohotellista Skattalla ja vuokrasimme sellaisen yhdeksi yöksi. Suosittelen lämpimästi talvipolttareihin ja mihin tahansa vapaamuotoisiin juhliin ei-kesäaikaan. Iso kaksio keittiöllä ja saunalla, mahdollisuus yöpyä neljälle (vaikka taisi sinne jäädä useampikin yöksi), muhkeat puitteet arvo-jugend-alueella, lyhyt matka baareihin jne.

Koostimme morsiamesta kansion, johon jokainen oli koonnut muistoja, kuvia ja ajatuksia ystävyydestä. Itse tein skandaalilehti-tyyppisen kollaasin (olipas mukava pitkästä aikaa käyttää ammattitaitoaan ja kyhätä indesignillä näköislehti) jossa morsio näyttäytyi varsinaisena krebaajana. Osa polttarilaisista, opiskelukaveriporukka, on reissannut paljon yhdessä ja kuultiin monta hervotonta muistoa kaukomailta, yleensä ryyditettynä riisiviinalla ja palovammoilla ja alkuasukastatskoilla.

Viimeinen muisto oli kuitenkin erilainen, vakavampi ja niin kaunis, että painoin sen mieleeni ja vuodatin kyyneleitä sitä kuunnellessani. Morsiamen opiskelukaveri kertoi porukkamatkasta kaukoitään, siitä miten todella kipeästä erosta oli lyhyt aika ja kertojasta tuntui, kuin hän olisi ollut puolikas, amputoitu. Reissuun kuului jonkinlainen paikallisen longhousen riitti, jossa juotettiin riisiviinaa ja lopulta heitettiin läheiseen jokeen. Joki oli ollut lämmin ja pyörteilevä, mutta jaloissa oli tuntunut kylmän pohjavirran imu. Tämä opiskelukaveri kuvaili, miten se kylmä pohjaimu oli kuin isoäidin kosketus, ja miten se tuntui hetken houkuttelevalta antautua. Mutta sitten ystävät olivat siinä ympärillä käsivarsineen, lämmin joki ympäröi joka puolelta ja kannatteli pinnalla, ystävät kannattelivat pinnalla. Hän puhui tärkeästä siirtymäriitistä, oivalluksesta siellä lämpimässä joessa. Tarina oli uskomattoman runollinen ja symbolinen, niin kaunis ja liikuttava, että me kuulijat olimme hiljaa monta minuuttia ja useat pyyhkivät silmiään.

Ja sitten vedettiinkin singstareja, euroviisuja ja taistiksia sikinsokin. Humalluttiin, rampattiin tupsulla, saunottiin, naurettiin. Oli ihana päivä. Ja on ihanaa olla aikuinen ja tajuta aina uusiksi sama asia: ystävyydet ovat helppoja, kypsiä, muotoutuvia. Jotenkin näiden hylkäämisenpelko-testaaminen-symbioosi -kutkeiden loistaminen poissaolollaan ystävyyksissä on ollut niin äärettömän vapauttavaa. On ihanaa tajuta, että ystävyyssuhteet ovat ja saavat nimenomaan olla helppoja, voimaa ja iloa antavia. Luulen kasvaneeni tässä kohtaa itse juuri perheellistymisen myötä (en väitä että perheellistyminen on tie aikuisuuteen tai mitään, minulla nyt vain kävi näin)  ja jättäneeni taakseni tarpeen tehdä ihmissuhteista vaikeita ja analysointia kaipaavia. Ainakin useimmiten. Samalla tavalla on helppoa, nykyään, tulla toimeen myös satunnaisten tuttujen kanssa, osaa tuosta polttariporukasta en tuntenut laisinkaan ja silti bondasimme ja hauskaa oli. Sellaista, että varmaan taas häissä tulee naurettua ja höpötettyä. Ja ehkä johonkuhun tutustuttua enemmänkin.

23

Facebookissa kiersi pariin otteeseen ikä-haaste, jossa siis jaeltiin toisille ikiä ja toiset sitten kertoivat mitä siinä iässä ovat tehneet. Kaikki te varmaan tämän meemin tiedätte. Aloin pariinkin otteeseen kyhätä vastausta, mutta syystä tai toisesta vastaukset tuntuivat liian intiimeiltä noinkin sosiaaliseen mediaan. Kamppailen muutenkin jatkuvasti nettiavoimuuden kanssa ja Facebookissa tulee aika helposti ajauduttua liiankin paljastaviin päivityksiin tai osallistuttua väittelyihin, jotka jälkikäteen vähän nolottavat. Yritän pitää Facebookin lähinnä hyväntuulisena helppona mediana, koska väärinymmärrysten vaara on suuri enkä jaksa mitään oikomis-selvittely-saagoja.

Mutta siis, sain Periaatten Naiselta iän 23. Olin 23-vuotiaana aikamoisessa risteyskohdassa, opiskelin kuvataidetta mutta en nähnyt sitä minään tulevaisuuden juttuna itselleni. Enemmänkin oli kyse ajautumisesta. Asuin yksin Kalliossa, ihanassa kaksiossa, olin paria vuotta aiemmin eronnut sopuisasti ensimmäisestä avomiehestäni. Aloin tutustua internetin ihmeelliseen maailmaan, ystävät neuvoivat miten ircataan ja roikuin kanavilla pitkin öitä. Poltin tupakkaa, sisälläkin. Maalasin vernissankäryssä ja kuuntelin 70-luvun hämymusaa. Kävin vanhempien luona sunnuntaipäivällisillä ja osallistuin joskus mielenosoituksiin. Aloin seurustella miehen kanssa, johon olin ihastunut hänen älykkyytensä ja verbaliikkansa perusteella, ja miksei ulkonäönkin perusteella. Suhde ei vain käytännössä toiminut ollenkaan, emme kohdanneet toisiamme ja kaipasin hirveästi rakkautta ja välittämistä, sitä, jota olin saanut ensimmäisessä suhteessani. Olin nöyrä ja myöntyväinen, nolottavan riippuvainen miehen mielialoista. Suhde oli alusta alkaen tuhoon tuomittu ja kaiken angstin kruunasi ei-toivottu raskaus ja sen varhainen keskeyttäminen. Olen kirjoittanut Lupiinin alkuvuosista abortista ja sen traumattomuudesta vaikka kuinka paljon, mutta nyttemmin, livuttuani lähemmäksi mammabloggausta, en ole asiaa niinkään käsitellyt, koska itselleni hieman yllättäen tämä aihe herättää joissain aika voimakkaita reaktioita. Ja samaan aikaan, hirveän monelle on tehty abortti. Joskus istuin ystävieni kanssa iltaa ja tajusin että puolella meistä on näkymätön a-kirjain otsassa. No, joka tapauksessa, abortti oli tietysti toimenpiteenä epämiellyttävä, joskin lääkkeellisenä ei-toimenpiteellinen sinänsä, mutta ei aiheuttanut vasta teini-iän angsteista läpipungertaneelle itselleni mitään erityisiä moraalisia dilemmoja. Itse asiassa, se sinetöi paitsi epäonnisen parisuhteen myös voimaannutti oudosti: voin päättää elämästäni. Jossain Anna-Leena Härkösen kirjassa (hiukka nolottaa ettei minulla näemmä ole mitään älyllisempiä sitaatteja plakkarissani, olisi tietysti hienoa siteerata jotain Odysseusta mut minkäs teet) päähenkilö totesi: "abortti oli ensimmäinen itsenäinen päätökseni, vaikka murha olikin" tms. En pidä itse aborttia murhana, mutta läppä osui. Se oli tietoinen päätös, joka päätti myös haahuiluvaiheen elämässäni. Erosin miehestä, päätin mitä alan tosissani opiskella, aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, otin elämän omiin käsiini. 23-vuotiaana elin kriisissä ja selätin sen kriisin. Siitä alkoi aikuisuus.

Anteeksi

Olimme tänään lasten kanssa ystävän luona leikkimässä. Ystävällä on Lipsin ikäinen poika, nämä kaksi ovat tunteneet toisensa jo sikiöinä ja leikkivät edelleen usein, vaikka pojan perhe elää ruuhkavuosia eri tavalla kuin minä kotiäitinä. Mutta aina leikeille löytyy kuitenkin aikaa. Lipsin ja pojan ystävyys on suloista seurattavaa, toisesta puhutaan ja kysellään, onpa Lipsin eräs kesämuistokin muokkaantunut sisällyttämään tämän kaverin. Muistoon liittyy luumupuu ja kaksi alastonta lasta, mutta vaivihkaa tähän tarinaan on liittynyt myös tämä kaveripoika. Itse asiassa kaksi Lipsin läheisintä ystävää on poikia, hyvien ystävieni lapsia. Toivottavasti ystävyys kestää tulevaisuuden sukupuolierotteluvaiheet. Muistan että oman läheisen lapsuudenkaverini kanssa, joka sattui olemaan poika, etäännyin koulussa koska pojat yök ja sitten myöhemmin alkoi olla riskinä ihastumisesta kiusaaminen. Toivottavasti maailma on 35 vuodessa muuttunut, vaikka tokikaan nuo kehitykseen liittyvät kuviot ovat osittain aika lailla biologiaakin. Tai siis, vaikka pyrinkin sukupuolisensitiivisyyteen, en halua kieltää mitään vaiheita, esimerkiksi prinsessavaihetta, siksi, ettei se olisi korrekti tai jonkun tiesminkä punavihreän doktriinin mukainen.

Joo, anteeksi pyytämisestä piti kirjoittamani. Loppuvaiheessa leikkitreffejä (huomatkaa että käytän leikkitreffit-termiä ironisesti) Lipsiä alkoi väsyttää ja ärsyttää ja hän läpsäisi ystäväänsä naamaan. Eikä suostunut pyytämään anteeksi, ei sitten millään. Juhannuspoika narisi, ulkovaatteet hiostivat jo päällä, mutta anteeksipyyntöä ei vaan herunut. Lipsi vetosi toistuvasti siihen, ettei "jaksa pyytää" anteeksi. Kaveri odotti kärsivällisesti (oletteko muuten huomanneet, kun pikkulapsista toinen karjuu ja raivoaa, ottaa toinen yleensä rauhallisen ja tyynen roolin? Se on hilpeää, tuota samaahan aikuisetkin harrastavat) ja maanittelin maanittelemistani, mutta ei. Kysyin ystävältäni, jonka arviointikykyyn luotan näissä lapsijutuissa todella paljon, mitä hän tekisi, luovuttaisiko? Ystävä sanoi että ehdottomasti ei, heillä on kyllä aikaa odottaa ja nyt kannattaa pysyä tiukkana tai homma kostautuu myöhemmin. Siinä kohtaa tajusin taas, että minulle on lapsena aina annettu periksi, äiti on myöntänyt minulle suoraan, ettei jaksanut tapella eikä vääntää kanssani. Ja no, tuolla lepsuilulla ja poispilaamisella on ollut paljon seurauksia. Olen jotkut asiat joutunut opettelemaan itsekseni, mm myöntämään, että vanhempien hemmottelu ei suinkaan aina ole merkki rakkaudesta (vaikka minua kyllä rakastettiin paljon).

Tilanne pitkittyi, jäähypenkkiäkin tarvittiin. Lipsi ulisi ja raivosi, hanskat tippuivat kädestä ja koko tyttö oli yhtä makaroonia. Lopulta anteeksipyyntö kuitenkin kuultiin, vaikka ensin Lipsi yrittikin kiertää asiaa sanomalla "anteekki äiti". Sitten halattiin, puettiin loput vaatteet ja lähdettiin kiireen vilkkaa, päästettiin ystäväperhe lastenteatteriin. Olen todella kiitollinen ystävälleni, että hän jaksoi ja kannusti tuossa kasvatustaistelussa. Ja olen tyytyväinen etten antanut periksi tässä kohtaa. Itse olen asteikolla tiukka-lepsu ehdottomasti enemmän lepsu ja tarvitsenkin tietynlaista sisäistä skarppausta aina silloin tällöin. Mutta tämä anteeksipyytäminen on todella tärkeä juttu. Empatia, ymmärrys siitä että toista on sattunut ja toiselle on tullut paha mieli, vastuunotto omista teoista. Inhoan itse isommissa lapsissa sellaista röyhkeän runnovaa käenpoika-asennetta ja huomaan jo etukäteen pelkääväni vähän sitä, kuinka monta tämäntyyppistä pikkunilkkiä lasten tulevina tarhakavereina tulee olemaan. Arvostan myös hyviä tapoja ja kohteliaisuutta, kiitokset ja anteeksipyynnöt eivät maksa mitään ja niistä tulee hyvä mieli kaikille. Tietysti anteeksipyyntöä voi käyttää myös merkkaamattomana välisanana, minulla oli etenkin nuorempana (tai no, vieläkin, etenkin riidellessä) sellainen tapa, että pyysin anteeksi ja tein heti saman uudestaan. Mutta joka tapauksessa, se on tärkeä pieni sana.

Rutiinit ja luontainen boheemius

Takana on ehkä koko kersahistoriani vaikein yö. Lipsillä on yskä, jota se yskii lähinnä öisin. Yskä ärsyttää ja raivostuttaa pientä ihmistä ja siitä alkaa ulina ja patjan potkiminen, joka ei hellitä oikein millään. Sitten jossain vaiheessa pikku-ukkeli herää siskonsa ulvontaan ja yhtyy kuoroon. Viime yönä näitä ulvokonsertteja oli yhdeltä, kahdelta (jolloin kannoin Lipsin parisänkyyn muun joukon jatkoksi ja unohdin törkeästi peiton, miten loukkaavaa ja suuren ulinan arvoista), puoli neljältä ja viideltä. Viideltä juhannuspoika esitti traagista operettisankaria vonkumalla ja  hoipertelemalla olohuoneeseen ja tuupertumalla hankalasti tuolin alle kuin puukotettu ensirakastaja. Ja Lipsi ulvoi. Vedin jussipojan jalasta takaisin ja sähisin esikoiselle "nyt se pää kiinni" ja vuoroin lauloin tupakkirullaa. Tietysti menin tästä kaikesta säädöstä itse niin kieppeihin, etten saanut heti unta vaan luin puhelimella Kirsti Mannisen ja hänen tyttärensä haastattelua. Tyttären nimeä en rohkene tässä mainita, koska hänellä on tapana osallistua aktiivisesti itseään koskeviin keskusteluihin ja kirjoituksiin netissä (en aio kritisoida tytär-Mannista, mutta en myöskään halua käydä hänen kanssaan metakeskustelua siitä, miten hänen sanansa tulkitaan, blogissani, siksi tämä pieni varotoimenpide).

Mannisen äidillä ja tyttärellä näytti olevan lämmin ja rento, kannustava suhde. Lapsuudenperhe oli boheemi, täynnä lapsia ja hulinaa ja muuttuvia tilanteita. Kuvaus vastaa sitä mielikuvaa, mikä minulla on 70-luvulla syntyneiden kulttuuriboheemiperheiden lasten puheista muodostunut. Meidän perhehän ei siis sellainen ole ollut, vaan vakaa virkamiesperhe, vaikka jonkinlaista kulturelliutta onkin iskostettu. Mutta tavat ovat siis olleet keskiluokkaiset, eivät boheemit. No niin, siis, jäin miettimään noita perheitä ja sitä, miten omassa lapsuudessa lapset kulkivat enemmän mukana aikuisten elämässä eivätkä määränneet tahtia. Oli esimerkiksi ihan tavallista, että lapset olivat mukana vanhempiensa viinipitoisissa juhlissa ja saivat valvoa myöhään. Laura Honkasalon kirjoissa, joissa lienee aika paljon aineksia omasta elämästä, kuvaillaan tällaista boheemiarkea lapsen näkökulmasta. Joskus on rahapula ja syödään riisimakkarapataa, joskus saadaan jaffaa (paitsi Honkasaloissa nuo vanhemmat ovat taistolaisia ja jaffat ovat vissiin riistoa - no mutta kuitenkin) ja lapsia ei varsinaisesti suojella vanhempien erokriiseiltä. Itselläni oli etenkin nuorempana aika paljon kavereita, jotka olivat eläneet boheemilapsuuden rapistuneissa puutaloissa erilaisissa uusperhekuvioissa. Heidän tarinansa ja kuvauksensa tuntuivat todella kiehtovilta ja harmittelin hieman oman taustani pikkuporvarillisuutta, vaikka en toki toivonut siihen avioeroja tai rahahuolia. Lähinnä ehkä jännittävämpää taloa ja enemmän juhlia, avoimuutta sälekaihtimet tiukasti kiinni -arjen sijaan?

Mitenköhän minusta sitten kuitenkin tuli aika boheemi, omasta taustastani huolimatta? Kun taas moni hajanaisemman perheen lapsi vaikutti jo nuorena aika vastuulliselta? Varmaankin siksi, että minulle pedattiin asiat kotona aika pitkälle valmiiksi ja sitten toisaalta muutin tosi nuorena pois kotoa. Nuorena tuli tolloiltua pienesti raha-asioiden kanssa (maksamaton tarkastusmaksu vei luottotiedot pariksi vuodeksi) kunnes aikuistuin. Ja sitten lapsettomana töissäkäyvänä, vaikka elämä rullasikin suht hallitusti, elimme vapaamuotoista ja rentoa elämää, johon ei kuuluneet yhteiset ilta-ateriat vaan kummankin omat menot ja viikonloppujen krebailut. Kun Lipsi syntyi, lapsiperherutiineihin solahtaminen ei käynyt todellakaan helposti tai mutkattomasti, vaan prosessi eteni hitaasti ja oman lievän vastustukseni saattelemana. Olen itse edelleen sitä mieltä että lapsi ei ole pastaa (kuten Hesarissa tuossa taannoin otsikoitiin) ja elämä ei järky pienistä rutiinilipsumisista, mutta kauas ollaan tultu siitä yhden lapsen boheemista, myöhäisestä rytmistä ja tavastani reissata ympäri kaupunkia lapsi vaunuissa, äitilähtöisesti. Nämä unirytmiasiat eivät ennen puolta vuotta vierähtäneet mieleenikään, valvoin vauvan mukana sinne neljään asti aamulla. Rytmittömyys ja rentous miellytti minua, esikoisvauva-ajan etuoikeutena. Lipsi viihtyi hyvin vaunuissa, etenkin kun tarjoilin sille tuttipullosta maitoa siinäkin iässä, jolloin se olisi aivan helposti oppinut nokkamukin käytön. Tästä tunnen vieläkin huonoa omaatuntoa ja ehkä yksi suurimmista saavutuksistani äitinä on ollut, etten enää yritä ostaa itselleni omaa aikaa tukkimalla lapsen suuta aivan sananmukaisesti. Tietysti teen sitä jonkin verran, mutta se onnistuu xylitol-pastilleillakin.

Kun toinen lapsi tuli taloon, luimme miehen kanssa ärsyttävän opuksen nimeltä Lapsi elää rutiineista. Siinä oli kaikkea höpinää iltarukouksista ja puolivuotiaan nukuttamisesta omaan huoneeseen ja teos oli muutenkin raivostuttavan konservatiivinen. Inspiroiduimme siitä kuitenkin siinä määrin, että laadimme perheen väljähkön aikataulun. Tärkeimpänä varmaan yhteiset ateriat ja tietyllä kellonlyömällä alkavat nukkurutiinit. Tämä meidän versio on toiminut ihan kohtuullisen mukavasti ja kyllä sitä tällainen tuulihattukin äitinä taipuu aika strukturoituun arkeen.

Nyt miehen ollessa työmatkalla (lento on pahasti myöhässä ja mies kotiutuu vasta illalla -suks big taim) olen väsyneisyyttäni lipsunut rutiineista. Rusinapaketin kanssa vaellellaan ympäri taloa, iltapalaksi käy Elovena-keksi, pahimmillaan se saatetaan nauttia päivän tieskuinkamonennen Dinojunan äärellä. Tiedän, että ensi viikolla maksellaan lipsumisesta, lapsilla on oiva taipumus olla tinkimättä saavutetuista eduista.

Nyt tätä kirjoittaessani olen antanut lasten avata askartelulipaston laatikot. Juhannuspoika vetää pakettinarua pakasta, Lipsi väsää itselleen intiaanikoristetta höyhenistä. Tulossa on kamala sotku, mutta tämä on se mun tyyli. Mielummin sotkua, hetki omaa aikaa ja sitten siivoamista, kuin jatkuvaa natsikomentoa ei-ei-eineen. Ei-sanaa joutuu käyttämään miljoona kertaa päivässä muutenkin, kannattaa aina joskus valita ne taistelut.