Ratashaikeus

Olen tässä nostalgiseen tapaani alkanut muistella menneitä, tällä kertaa niitä kaikkia vaunuja ja rattaita, joita olen tämän neljän vuoden äitiyshistoriani aikana työnnellyt. Koska halusimme valmistautua kaikkeen jo esikoisen raskausaikana neuroottisen hyvin, ettei sitten vauvan synnyttyä tarvitse rampata paniikkiostoksilla (hah hah haa, niillä paniikkiostoksilla rampattiin moneen kertaan: sähköinen rintapumppu, rintakumi, korviketta, tuttipulloja, liivinsuojuksia, imetyspaitoa, imetysopas) lähdimme paria kuukautta ennen laskettua aikaa vaunukatselmukselle. Kriteerit olivat tiukat lähinnä vaunujen koon suhteen: niiden piti mahtua 20-luvun talon minihissiin. Löysimmekin monen vertailun ja pähkäilyn jälkeen sopivat, Icoo Plasmat, pienet ja näppärät kaupunkivaunut. Vaunut varattiin ja tilattiin espoolaisesta vaunukaupasta. Paha vaan, että vaunuja ei näkynyt eikä kuulunut, ei sittenkään kun vauva  oli  syntynyt. Soittelimme ja kuumotimme, kuulemma Saksan rahdissa oli ongelmia. Lopulta liikkeen puhelin suljettiin ja tavoitin kauppiaan monimutkaisen numerotiedustelun jälkeen. Kun sain langan päähän ympäri-aamukännisen pomon, tajusin, että etumaksusta huolimatta emme tule saamaan niitä vaunuja koskaan. Teimme valituksen kuluttaja-asiamiehelle, onneksi etumaksu oli maksettu luottokortilla joten saimme rahamme takaisin. Samanlaiset Plasmat löytyivät toisesta vaunukaupasta tuntuvalla alella ilmeisesti niiden repäisevän pinkki-punaisen kuosin takia. Kuosi oli kaikessa räikeydessään tosi hauska ja vaunut palvelivat oikein hyvin, mutta superluminen talvi teki omat haasteensa minivaunujen työntelyn kanssa. Aika usein jouduin kantamaan vaunut pahimpien pöykyröiden yli, eivät ne tosin vauvan kanssa mitenkään kauheasti painaneetkaan. Ja niillä mahtui joka paikkaan, jopa ratikan kapeille käytäville ja kirppiksille.

Myöhemmin, uudessa asunnossa Plasmoista tehtiin parvekevaunut. Siinä positiossa ne palvelivatkin loistavasti. Olen usein veistellyt, että vauvaperheille pitäisi määrätä lakisääteinen parveke. Niin paljon kuopuksen unien rytmittämistä auttoi viileä parvekeilma turvallisissa vaunuissa. Se uinailikin uniaan niissä melkein yksivuotiaaksi.

Esikoisen ollessa piirun vajaa yksivuotias ostimme Emman matkarattaat ensimmäistä ulkomaanmatka (Tukholmaan, wohoo) varten, kumppaniksi Plasmoille. Vihreät, kivan kevyet rattaat sai nukkuma-asentoon, vetivät vaikka kuinka paljon kamaa alalootansa ja verkkopussiin, niillä sai kevyesti kolme-neljä ruokakassillista kotiin, taaperon lisäksi. Rattaissa oli myös työntöaisassa kätevä muovilaari, johon sai asemoitua rusinapaketin, kännykän ja juomapullon (ja lonkeromukin, kuten risteilyllä naureskelimme). Valitettavasti uusi supertalvi katkaisi matkaratasuran, pienten pyörien lukitusmekanismi ei kestänyt lunta ja rattaat alistettiin vähitellen mökkikäyttöön. Mökillä ne ottivat vähän takkiinsa, pintaan kasvoi tummia homepilkkuja ja alaloota rikkui jossain leikeissä. Silti niitä käytetään edelleen, kuopus saattaa nukahtaa vaunuihin ja pitkällä kävelyreissulla kohti keskusmajaa ja leikkipaikka ne saattavat olla tarpeen.

Kaikkein merkittävimmät vaunut, ne, joihin syntyi todellinen tunneside, hankittiin kahden vuoden takaisena keväänä, kun kuopus oli tuloillaan. Valitsimme vertailun jälkeen Phil&Tedsin Explorerit, ne tuntuivat jotenkin vaan hyviltä ja oli itsestäänselvää että halusimme nimenomaan sellaiset vaunut, joissa lapset istuvat päällekäin. Asummehan kantakaupungissa ja reissaamme useimmiten julkisilla. Uusina ostetut vaunut maksoivat tietysti hunajaa, mutta olivat jokaisen senttinsä arvoiset. Mustavihreät, ilmakumitäytteiset vaunut rullasivat ihanan kevyesti ja mahtuivat vastoin odotuksiani uuden kodin hissiin, mikä helpotti elämää huomattavasti etenkin vauva-arjessa. Ensin esikoinen istui yläistuimella ja vauva matkusti alapuolella eräänlaisessa pussissa. Kun vauva kasvoi, se muutti yläistuimelle ja esikoinen alaistuimelle. Vauvalle ostettiin kaunis musta-vihreä-turkoosi makuupussi joka piti sen lämpimänä talvipakkasilla. Meillä ei onneksi syntynyt mitään debattia tai eturistiriitoja istumapaikan sijainnista vaan kumpikin möllötti tyytyväisenä paikallaan ja otti unet aina tarvittaessa, vielä viime kesänäkin pitkä kolmivuotias urvahti käppyrään alaistuimelle hulinapäivän uuvuttamana. Jo vuosi sitten aloin vähitellen valmentaa silloin kolmevuotiasta esikoista valitsemaan kävelyn rattaissa reissaamisen sijaan, sijoitin sisarusistuimelle hoitorepun ja muuta kamaa. Useimmiten homma sujui ihan hyvin, tosin väsymyksen iskiessä päästin esikoisen alatuhdolle. Viime kesänä esikoinen käytti vaunuja enää hyvin vähän, lähinnä ruuhkabussissa tai tosi kiireessä. Aloin pohdiskella, että aika alkaisi olla kypsä tuplien myyntiin, on turha kannustaa nelivuotiasta vaunuissa elbailuun, parempi antaa sen liikkua aina omin jaloin, vaikka matkaan sitten menisikin vähän pidempi aika. Sitten löysinkin kaverinkaverin, joka on halukas ostamaan vaunut. Hinnastakin päästiin sopimukseen. Ja ensi viikolla ne rakkaat paljon elämää nähneet vaunut lähtevät uuteen kotiin.

Vaikka pidänkin tavarasta ihan liikaakin, en kiinny yksittäisiin tavaroihin kovin voimakkaasti. Vauvanvaatteista, kantoliinasta, rintapumpusta, sitteristä jne luopuminen on käynyt kivuttomasti. Siitä huolimatta tuplavaunuista luopuminen vihloo sydäntä ihan kunnolla. Siinä menee se pikkulapsiaika, kotiäitiaika, aika jolloin kummatkin reissasivat turvallisesti vaunuissa, minä kävelin rauhallista tahtia harmaansumuisessa syksyssä vaahteroiden alla, tunsin syvää rauhaa, turvaa ja tyytyväisyyttä vallitsevaan tilanteeseen. Lapset olivat siinä, läsnä ja helposti tavoitettavissa, koko pakka minun käsissäni. Nyt lapset tuntuvat niin isoilta, niillä on oma, minusta riippumaton elämänsä, omia kokemuksia, oma vahva tahto, omat piirteensä, ja vaikka valvonkin niitä hiekkalaatikolla, näen koko ajan toisella silmällä miten elinpiiri laajenee, napanuora venyy, oma merkityksellisyyteni vähenee ja lapsista tulee enenevässä määrin oman elämänsä tyttäriä ja poikia.

Sisustuksesta ja kodista

Lueskelin tässä äidin meille tuomaa koti-  ja sisustuslehteä. Siinä oli valokuvareportaasi perheestä, jonka äiti toimi sisustusalalla. Sitähän voisi ajatella että sisustusalalla toimivalla ihmisellä olisi tosi päräyttävä koti jossa on esineitä ja huonekaluja, jotka ehkä omissa silmissä näyttävät toistaiseksi rumilta. Esimerkiksi mäntyisiä pirtinpöytiä ja tiffanylasilamppuja. Olen sitäpaitsi lukenut jostain, että mummolatyyli on seuraava sisustustrendi (sitä odotellessa, meidän itämaiset matot, ruususohva ja kolhuiset antiikkilipastot olisivat trendin terävintä kärkeä). Mutta tämä kyseinen koti oli sisustettu niin täydellisen sisustusblogikliseisesti, että oli pakko vähän paasata miehelle ja naureskella. Kodin värimaailma muodostui mustasta ja valkoisesta, tehostevärinä oli, tättädää, jännitys tiivstyy....KELTAINEN! Tuo kaikkien sisustajien ykköstehosteväri. Kodista löytyi Ikean blogimatto, mustavalkoraitainen torkkupeitto, musta, valkoinen ja keltainen kynttilänjalka, mustakehyksinen valokuvakollaasi, palmuvehkan suojaruukuksi aseteltu Varpusen pussi, sisustuskirjaimia, Marimekon pallokuosisia astioita, salmiakkiruutuinen keittiöpyyhe, Keep Calm jne -juliste, washi-teipillä toteutettuja kuvioita seinällä, numerotapetti, Eamesien keittiöntuolit, Lokki-lamppu ja graafisesti kuvioituja sohvatyynyjä, väreinä musta, harmaa, valkoinen ja keltainen. Ihan varmasti kodista löytyivät myös String-hylly ja Cousin Paulin valopallot, mutta niitä ei näkynyt kuvissa. 

Nuo mainitsemani kliseet ovat yksittäisinä esineinä osa kivoja, osa eivät niin omaan makuun. Selailen sisustusblogeja aina silloin tällöin, nyt olen kyllä vähentänyt koska pohden pahaa tavara-angstia ja mahdolliset tulevaisuudensuunnitelmat eivät välttämättä tue kamanhaalintaa ja sitäpaitsi olen vaan jotenkin tosi kyllästynyt siihen, että kodin pitäisi jatkuvasti muuttua. Mutta koska olen koti-ihminen ja esteetikko ja toki jossain määrin vaikutteille altis, löytyy meiltäkin "mutsiblogimatto" (jossa on viime lauantain raviolia ja punaviiniä -illan jälkeen liiloja tahroja) ja ne Cousin Paulin valopallot. Ja pupulamppu. Ja keltaista lastenhuoneesta. Valokuvakollaasikin on. Mutta silti ajatus siitä, että koko kodin sisustuksen vaihtaisi vuosittain kun trendit muuttuvat, tuntuu ihan absurdilta. Ja nehän tosiaan muuttuvat, vielä pari-kolme vuotta sitten vahvasti jyllännyt tanskalaisromanttinen tyyli on jo tosi passe. 

Olen myös ajatellut, että omassa kodissa pitää osata sietää epätäydellisyyttä. Meillä on keittiönkaakeleissa jotain ihme kanankuvia ja muuta ällöä, ei onneksi kaikissa, mutta muutamissa. Kylppärin lattia on "toscana-tyyliä" ja mies inhoaa sitä niin paljon, että lattia on pitänyt peittää matoilla. Keittiön ja eteisen kaapit ovat kokopuuta ja puun värisiä, joka ei tähän nykypäivän korkeakiiltovalkoista ilman vetimiä -stailiin istu alkuunkaan. Minusta ne ovat kuitenkin kodikkaat ja jotenkin meidän näköiset. Ja kymmenen vuotta sitten toteutettu suurremontti, joka oli kotimme edelliselle asukkaalle varsinainen Iisakin kirkko, on pääosin onnistunut. Asuntomme ei näytä 70-lukulaiselta vaikka talo onkin sitä, keittiön ja olkkarin väliin on puhkaistu jättimäinen aukko, keittiötä itseään laajennettu, kylppärissä on hassu ikkuna käytävälle, makuuhuoneissa kiinteät kaapistot jonne mahtuu käsittämätön määrä tavaraa. Mikä ero edelliseen 20-luvun kaksioon, jossa oli peräti yksi kiinteä kaappi! Ja vaikka kaikki pintaratkaisut eivät olekaan sellaisia joita itse valitsisin, korvaavat kylppärin syvänsiniset, fasettihiotut kaakelit todella paljon. Tänne muuttaessamme maalasimme ja tapetoimme lastenhuoneen ja isoin makkari sai tapetin sängynpuoleiselle seinälle, mutta muuta ei tarvinnutkaan tehdä. Se oli siinä vauva ja taapero -elämäntilanteessa todella hyvä ratkaisu. Silti, jos me tästä joskus muutamme, toivoisin, että kerran elämässä pääsisin itse vaikuttamaan keittiön ja kylppärin ulkoasuun. Ne kun ovat aina tulleet annettuna. Ehkä jossain rauhallisessa ja hyvätuloisessa elämäntilanteessa koittaa aika, jolloin ostamme hillitynkokoisen pommikuntoisen asunnon ja teemme siitä täsmälleen oman näköisen. Tai sitten ei, pelkkä ajatus valinnanmahdollisuuksista suorastaan hirvittää. 

Se, mistä jaksan aina olla kiitollinen on, ettei meistä kummallakaan ole minkäänlaista kiinnostusta omakotitaloasumiseen tai vanhan puutalon kunnostamiseen. Olen vähän siinä käsityksessä, että ruuhkavuosiin sijoittuva rakennusprojekti voi tuhota hyvänkin avioliiton. Talouden se ainakin tuhoaa. Toisaalta on todella mukava visiteerata ihmisten luona, jotka asuvat vanhoissa puutaloissa tai maalla ja lämmittävät kotiaan pönttöuunein. Silloin voi huokaista ja ihastella, tuntea vilpitöntä iloa idyllistä ja olla hiljaa mielessään helvetin kiitollinen hissistä ja keskuslämmityksestä. 

Ihminen on kuin nakki. Jos sen laittaa mikroon, se poksahtaa

Ylläoleva lainaus muistaakseni Kari Hotakaiselta. 

Keskiviikkona saan kutsun työhaastatteluun. Torstaina minua haastatellaan, pistän parastani ja hymyilen. Perjantaina saan tietää, ettei valinta osunut minuun. En ylläty, työpaikka ei ollut ydinosaamistani ja muutenkin olisi vähän liian hyvä munkki että heti ekalla kerralla tärppäisi.

Silti perjantaina tuleva pettymys, se, kun on antanut jo itsensä vähän haaveilla paremmasta rahatilanteesta, ruuhkavuosista ja aikuisen elämästä lounarilounaineen heräteostoksineen, laukaisee jotain pitkään kytenyttä. Alan itkeä Eurokankaasta tultua, itken puhelimeen, itken R-kioskilla josta ostan tupakkaa. Itken vielä matkalla ratikkapysäkille. Se surun, huolen, huonojen uutisten ja tarpeettomuudentunteen möykky, joka sisälleni on viime kuukausina kiertynyt, alkaa vihdoin purkautua. En ole mikään itkijänainen, etenkään ahdistuneena. Päin vastoin, itken ilosta ja liikutuksesta kun asiat ovat hyvin, kun ne ovat huonosti, suru ja huoli kiertyvät sisääni eivätkä löydä tietään ulos. Torstaina äidin kanssa konsertissa olisi hyvä tilaisuus liikuttua ja tirauttaa koskettavien ja puhuttelevien runoista sävellettyjen laulujen äärellä, mutten pysty. Jäkitän niska vinossa punaviinilasin ääressä, enkä itke.

Se möykky koostuu kaikesta, omasta surusta siitä, että kotäitivuodet ovat ohi, kun näkee vanhan kerhoreitin ja tajuaa ettei enää koskaan kävele sitä esikoisen kanssa, kuopuksen nukkuessa rattaissa, juttele syksyn merkeistä ja ihmettele laakson toisella puolella siintävää Kätilöpistoa. Kun ei kuulu enää kotiäitien maailmaan mutta ei siihen toiseenkaan, kiireisten aikuisten multitaskaajien maailmaan. Kun on huolissaan ja tyytymätön lasten päiväkotiin muttei osaa erotella, mikä huolesta on omaa surua elämänmuutoksesta ja mikä oikeaa ja konkreettista. Kun ei oikein jaksaisi nähdä ketään, ei vastata puhelimeen eikä jutella niitänäitä. Kun lapset päiväkotipäivän jälkeen lähinnä ärsyttävät, vaikka niiden näkemisen pitäisi olla päivän kohokohta. Kun tilillä on niin vähän rahaa, että työväenopiston tiiviskurssin laskun maksua pitää lykätä. Kun ei kehtaa valittaa asiasta hyväpalkkaiselle miehelle ja nostaa kissaa pöydälle raha-asioiden suhteen vaan makaa mielummin pimeässä makuuhuoneessa kylmäkääre otsalla, lukien kirjaa jonka on lukenut tuhanteen kertaan.

Nyt on huono aika, suruaika, luopumisaika, kyynelaika. Toivon ettei se kestä kauaa.

Curling-vanhemmuudesta, syrjäytymisestä, lastensuojelusta

Luin tässä aamulla oheisen artikkelin lasten syrjäytymisestä. Mielenkiintoinen, joskin varsin masentava kirjoitus. Hyvä huomio oli, että lapsiperheiden tukipalvelujen leikkaamisesta syytetään edelleen 90-luvun lamaa, vaikka siitä alkaa olla 20 vuotta. Tukipalveluja ei vain kohennettu, kun nousukausi tuli. Oma vasemmistolaisuuteni, joka on harsuuntunut huomattavasti viime vuosina, sai jonkinlaista pontta tuosta kirjoituksesta."Syrjäyttäminen on yhteiskuntamme ydintoimintaa, ei voi ajatella kilpailuyhteiskuntaa ilman voittajia ja häviäjiä." kolahti aika kovaa.  Etenkin kun tajusin, että olen itse jollain tasolla sellainen "haluan että lapseni menestyvät"-curling-äiti, en tosin toivo niistä pörssimeklareita vaan jotenkin samaa arvomaailmaa tunnustavia, tietoisia ja skarppeja ihmisiä ja huomaan puntaroivani aina silloin tällöin, onko tuo meidän lähikoulu (minun) tarpeet täyttävä vai pitäisikö meidän aktivioitua jonkun Montessori-jutskan suhteen. Ja samalla ärsytän itseäni kovasti, ollessani näin keskiluokkainen ja epäsolidaarinen, mutta toisaalta ajattelen, että ei kai siinä ole mitään pahaa, että haluaa lastensa parasta. Vaan milloin lasten parhaaksi muuttui se, että he viettävät aikaansa ainoastaan oman viiteryhmänsä kanssa? 

Lastensuojelusta en tiedä hirveästi, lähinnä olen jutellut aiheesta ystävien kanssa, jotka toimivat jossain määrin alalla. Viestit ovat ristiriitaisia, toisaalta lastensuojeluilmoituksia tehtaillaan aivan naurettavista asioista, toisaalta taas tapahtuu hirviömäisiä laiminlyöntejä kun hädänalaisia pompotellaan luukulta toiselle. Huostaanotto on kai aivan viimeinen keino ja optimaalisimmillaan lasu-ilmoitus johtaa kai tukitoimiin ja konkreettiseen apuun. Jotkut vauva-aikana erittäin voimallisesti väsyneet ystäväni ovat hakeneet neuvolasta ns varhaista tukea. Osalle tuki on toiminut loistavasti, osa taas koki olonsa nöyryytetyksi kun konkreettisen avun sijaan tarjottiin mahdollisuutta tulla videoimaan arkitilanteita kotiin ja pohtia sitten yhdessä, mikä mättää. Viesti tuntuu monilla olevan, että konkreettinen arjen apu on sitä parasta apua. Jotta ei menisi ihan purnaamiseksi, olen itse saanut neuvolapsykologilta ajan aina hetimiten kun olen halunnut, ja ajan saa varsin pian. Aiheeni ovat vaihdelleet sikainfluenssa- ja kätkytkuolemapelosta keskenmenopelkoon ja "en kestä elämääni jonkun täytyy nyt muuttua"-angstiin, ja yleensä pelkästään se, että on saanut tilittää jollekin suht fiksulle aikuiselle, on auttanut. Eikä laskua tule perässä. 

Tein itse viikko sitten lastensuojeluilmoituksen, ensimmäistä kertaa elämässäni. Lähettyvillä tuli vastaan perhe, johon olen ennenkin törmännyt, etenkin lapsiin. Äiti ja isä olivat sunnuntai-iltapäivänä kännissä kuin ankat, röökit ja kaljat huulessa. Lapset ryystivät tyyninä pillimehua, olivat siis selkeästi täysin tottuneet asiaintilaan. Soitin poliisille ja kerroin lasten nimet (olen kuullut ne puistossa) ja summittaisen osoitteen, mutta koska en tiennyt sukunimeä, mitään kovin konkreettista asiasta seurasi. Ja something tells me, että perhe on jo lastensuojelun valvonnassa. 

Tämä nimetön lastensuojeluimoitus-juttu on ilmeisen hyvä uudistus, vaikka sitä kuulemma käytetäänkin väärin etenkin juuri yllä kuvatun kaltaisten perheiden porukoissa, joissa lasu-ilmoja harrastetaan kostoina. Toisaalta uudistus madaltaa kynnystä myös aivan ääliömäisissä jutuissa. Olen tässä kiehunut itsekseni lukiessani erästä vanhemmuuteen liittyvää FB:n keskustelupalstaa, jossa eräs äiti miettii vakavissaan, pitäisikö "huonoja vaikutteita antavasta" yksinhuoltajan kahdeksanvuotiaasta lapsesta tehdä lastensuojeluilmotus, koska hänen äitinsä korvasi tiettävästi lämpimän aterian jäätelöllä ja vanukkaalla ja sitäpaitsi lapsi oli ollut ulkona minimekossa 18 asteessa. Teki mieli ihan tosissaan kommentoida tälle äidille, että haluatko mun yhteystiedot, lapset sai nimittäin lauantai-iltana iltapalaksi tiikerikakkua ja seuraavana päivänä (syyskuussa!!) he viettivät suuren osan päivää ilkialastomana kylmällä vedellä täytetyssä vauvanammeessa mökkipihalla. Ja rakastivat jokaista hetkeä. Joskus ns vaihtoehtovanhemmat hukkaavat ihan tosissaan sen päänsä todella syvälle persereikäänsä. Ja näin käy joskus minullekin, huomaan pohtivani, miksi naapuri ei imetä ja miksi kolmivuotiaalla on pikkupikkubikinit uimahallissa (jälkimmäinen on kyllä oikeastikin perseestä) ja sitten muistutan itseäni, että hei, ihan oikeesti, minä en ole mikään auktoriteetti määrittelemään hyvää vanhemmuutta ja se, että lapsen huone on täynnä Cars-krääsää on lähinnä kulutuskeskeistä ja epäekologista mutta ei PILAA KETÄÄN. 

Vaikka itse olenkin aikamoinen kukkahattutäti, olen toisaalta myös auktoriteettivihamielinen wannabe-anarkisti, jota kyttääminen ja kontrolli ärsyttää. Luultavasti oma kapinahenkisyyteni liittyy jotenkin äitisuhteeseen (no shit!) mutta koska en ole kovin konfliktihakuinen, oma auktoriteettivastaisuuteni näkyy enemmän sellaisena välttelynä ja vaikenemisena. En aio enää neuvolassa täyttää yhtään audit-kyselyä enkä keskustella parisuhteeni tilasta, en myöskään kertonut kuopuksen kaksivuotistarkastuksessa että imetän sitä vieläkin. Muistan olleeni neljä vuotta sitten hyvinkin neuvolauskollinen ja suhtautuneeni penseästi siihen, kun minulle vinkattiin, että "kyllä se oma kriittisyys kasvaa ja alat oppia arvioimaan itse sen sijaan että luottaisit aina viranomaisiin", mutta nyt, pikkulapsiäitiyden veteraanina, osaan valikoida ne vinkit, jotka meille toimivat ja sivuuttaa muut.

Lohtunaamat

Tiedätte ehkä sen tunteen, kun elämässä tapahtuu jotain uutta ja oma olo on orpo ja turvaton? Silloin sitä hakee turvaa ja rauhallisuutta yllätävistä ja tavallaan melko järjettömistä asioista. Tähänhän perustuvat päiväkotien "muistukkeet" eli valokuvataulut vanhemmista, ne auttavat etenkin pieniä lapsia pitämään mielessä sen, että vanhemmat ovat edelleen olemassa. Kun omat vanhempani matkustivat 80-luvun alussa, asuin ne viikot hoitotädillä ja äiti varusti minut aina valokuvilla, eräällä reissulla hän oli jopa kirjoittanut seitsemän kirjettä, yhden jokaiseksi päiväksi. Äiti on kertonut, että 70- ja 80-lukulaiseen lastenkasvatukseen liittyivät vahvasti ajatukset siitä, että vanhemmille pitää turvata omaa aikaa ja parisuhdetta on parasta hoitaa ilman lapsia. Niinpä matkustamisesta pitävät vanhempani alkoivat reissailla kun olin nelikuinen, olin silloin mummolassa pari yötä kun vanhemmat olivat Leningradissa. Kuulemma hirveää oli, mummo sanoi ettei enää koskaan ota huutavaa vauvaa yökylään ja äidillä oli kova ikävä. Hän ei ajalle tyypillisesti imettänyt minua eli fyysistä pakkoa läsnäoloon ei ollut, mutta henkinen oli. Minua on 70-lukulaisittain kotihoidettu jopa aika pitkään, yli yksivuotiaaksi ja senkin jälkeen olen ollut perhepäivähoidossa. Siitä huolimatta/sen takia/ties mistä johtuen, olen ollut hyvin turvallisuushakuinen, eroahdistukseen taipuvainen ja joskus vähän takertuva rakkaudessani. Eipä siis ihme, että olen aika huolellisen paskana lasten päiväkodin aloituksesta.

Mutta se mistä piti kirjoittaa, on ihmismielen tarve takertua irrationaalisiin tutunomaisiin asioihin kun elämässä tapahtuu jotain uutta. Juhannuspojan ryhmässä on hyvin sympaattisen, topakan ja hauskan oloinen lastenhoitaja. Olen pitänyt hänestä alusta asti, koska hän on ollut jotenkin tutun näköinen. Olen miettinyt, mahdanko tuntea hänet etäisesti jostain, mutta tänään tajusin, että hän yksinkertaisesti muistuttaa yhtä vanhaa tuttuani aktivistiajoilta. Tämä vanha tuttu on nykyään 35-vuotias lääkäri eikä enää muistuta sitä mielikuvaani, sen sijaan tämä hoitaja muistuttaa. Hämärästi selitetty, mutta tämä tutunomaisuus kasvonpiirteissä jotenkin auttoi minua liittämään hoitajaan samoja mielikuvia kuin tässä vanhassa tutussani. Ja jokainen tuttu piirre, oli se sitten kuviteltu tai oikea, auttaa sopeutumaan muutokseen. Vähän kuten huomatessani, että Juhannuspojan ryhmässä joku hauskanniminen taapero kestoilee (me emme kestoile tarhassa, tuhoutukoon maapallo mutta en mä nyt vaan jaksa) ja toisella on tutun brändin pipo... se luo mielikuvaa siitä, että ollaan täällä uppo-oudossa ympäristössä sentään edes hetkittäin omalla maaperällä.

Kun olin 18-vuotias, lähdin silloisen poikaystäväni kanssa kuukauden reilimatkalle Itä-Eurooppaan. En ollut sitä ennen matkustanut koskaan ilman vanhempia ja ero keväälliseen, perheen kanssa tehtyyn hotellimatkaan Italiassa oli todella rankka. 90-luvun puolivälissä rautaesiripun murtumisesta ei lopultakaan ollut kauaa ja entisissä Itäblokin maissa meininki oli vielä varsin neukkulaista, köyhää ja takapajuista. Ja hyvin eksoottista. Reissasimme Tallinnasta Varsovaan Balti Express -junalla (junayhteyttä ei ilmeisesti enää ole olemassa) ja kirkkaansininen, kiskoilla tärisevä, hytkyvä ja koliseva neukkujuna kultahampaisine vaunuemäntineen ja löyhkäävine vessoineen aiheutti minulle sellaisen koti-ikävän, että ulisin poikaystävälle ja pyysin, että lähdettäisi heti seuraavalla junalla kotiin. Olin varmaan hyvin rasittavaa seuraa ja poikaystävä juotti minulle Viru Valgeeta että rauhoittuisin. Hyttikavereinamme meillä oli kaksi jyväskyläläistyttöä, joista toinen muistutti kasvonpiirteiltään yhtä silloista kaveriani Vippeä. Huomasin tukeutuvani tähän mielikuvaan, tuttuuteen ja suomalaisuuteen, siihen että tuohan on tosi vippemäinen tyyppi, ja oloni parani heti. Bondasinki näiden tyttöjen kanssa paljon enemmän kuin olisin muuten tehnyt, ellei toinen heistä olisi muistuttanut kaveriani. Meillä oli mukava reissu ja satuimme vielä samaan hostelliinkin Varsovassa. Täten sinällään täysin omassa päässäni muodostunut yhteys auttoi minua sietämään epämukavuutta, erilaisuutta ja ennenkokematonta.

Samaa toivon päiväkodin kanssa. Toivon, että selätän vähitellen tunnekuohuni ja alan nähdä tilanteen selkeämmin. Mutta samalla toivon, etten vaivu passiivisuuteen vaan otan rohkeasti kantaa epäkohtiin, jaksan reklamoida päivähoidon johtajille, ajaa vanhempaintoimikuntaa, painostaa tahoja. Koska lasten päiväkodissa toteutuvat ne kaikki jutut, josta päivähoitoa kritisoidaan. Henkilökunta vaihtuu, sitä on liian vähän, pienten ryhmässä ei ole pätevää lastentarhanopettajaa, ryhmät ovat liian suuria. Olen ollut pari viimeistä päivää aika shokissa ja miettinyt kuumeisesti vaihtoehtoja kotiäitiyden jatkamisen suhteen, tarhanvaihdon suhteen, ulkomaille muuttamisen suhteen (kyllä, se on yksi vaitoehto muttei sinällään liity tarhaan... miehellä olisi mahdollisuus työskennellä vuosi ulkomailla ja tällä hetkellä se vaihtoehto tuntuu täydellisessä radikaaliudessaan loistavalta ratkaisulta kaikkeen mahdolliseen tulevaisuukipuiluuni - mutta sekin pitää miettiä tarkkaan läpi ilman kierroksilla höyryävää päätä) ja ties minkä suhteen. Saa nähdä. Voi olla, että meininki tasaantuu, alkuharjoittelu on vaan sitä syyskaaosta ja asiat alkavat tasaantua. Saa nähdä.

Puhtaus on puoli whateva

Eilen taloyhtiön saunavuorolla käyty keskustelu:

Mies: Milloinkas Lipsin tukka on viimeksi pesty?
Lupiini: En kyllä muista. Olisko kesäkuussa? Juhannuksena siellä mökillä?
Mies:  En mä ainakaan pessyt.
Lupiini: No pitäiskö nyt, mulla on hoitsikkakin mukana.

Lopputulos: Minä pesen Lipsin tukan ja laitan siihen hoitoaineen. Sen jälkeen menen saunaan ja jätän lapset sikailemaan ja öpeltämään pesutiloihin. Kun tulen saunasta, mies laittaa juuri hoitoainetta Lipsin tukkaan. En viitsi kommentoida, että pesin sen juuri, koska päättelen, ettei tukka mene varsinaisesti pilalle tuplapesuista. Mies poistuu vuorostaan saunaan (lapsetkin tykkäävät saunoa, mutteivät ihan kovimmissa löylyissä) ja minä keskityn hauduttamaan omaa hamppukorpputukkaani aikuisten hoitoaineen jämillä.

Aloimme taas käyttää saunavuoroamme, kuukauden-parin kesätauon jälkeen. Saunavuoro on kiva perinne, torstai-ilta on siihen ihan paras ajankohta. Jonkinlainen illuusio siitä, että laittautuu viikonloppua ajatellen parhaimmilleen ja viettää samalla saunassa vähän perjantain aattoa, tuntuu hauskalta. Lapset saavat saunassa pillimehut ja mahdollisuuden levittää kaikki kylpylelunsa pitkin pesutiloja. Minä hoidan kasvonaamiot, kuorinnat ja karvanpoistot aina saunavuorolla. Hiusväritkin hoitaisin, jos jaksaisin vielä hennailla. Teolliset hiusvärit eivät tykkää saunan lämmöstä. Saunaan, joka sijaitsee talomme ensimmäisessä kerroksessa, lyhyen ja helpon matkan päästä kodistamme, pitää aina kylpylelujen, pillimehujen, vaihtovaatteiden, vaipan, Soda Streamerin pullon ja huppupyyhkeiden lisäksi raahata epälukuinen määrä kosmetiikkaa. Shampoot, naamanpesuaine, hoitoaineet, kuorintavoide, kasvonaamio, vartalonpesuaine, karvahöylä, ehkä myös naamarasva ja vartalorasva, jos lapsia pitää odotella ja iho alkaa kerjätä kosteutta. Reipas ja aikaansaava äiti muistaisi ottaa lapsille myös omat kosteusvoiteet mukaan. Ja vaikka yritänkin minimoida mukaan otettavan, kamaa on aina vähintään jääkiekkokassillinen. Joskus puuskahdinkin miehelle, että "tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen, sitä tämä elämä on".

Minä en kuitenkaan muista kaiken muun raahittavan ohella vielä jotain lasten voiteitakin ja näin kesäaikaan en edes kauheasti aiheesta huonoile. Olen omaa laiskuuttani, pihiyttäni ja myös ekologisuuttani minimoinut kaiken lastenkosmetiikan. En ihan tarkkaan ottaen hahmota, miksi lapset tarvitsisivat omaa kosteusvoidetta, ellei niillä ole kuiva iho? Tarkkaan ottaen en edes näe juurikaan tarvetta shampoolle, ellei tukassa ole jotain ulkoista likaa. Pienillä lapsilla kun ei ole vielä kovin havaittavaa hormonitoimintaa, ja ilman sitä kainalot eivät lemua eivätkä hiusjuuret kummemmin rasvoitu. Lipsin iho on talvisaikaan kuivahko ja rasvailen sitä apteekin voiteilla. Senkin suhteen teen lähinnä täsmäiskuja, hoidan niitä kuivia kohtia. Yleisesti ottaen pidän lasten ihonhoidon ohjenuorana jonkun antropologin kokemusta: hän muutti vaimonsa kanssa trooppiselle saarelle ilman mukavuuksia, kuten shampoota ja televisiota. Pariskunta peseytyi harvoin eikä taatusti meikannut koskaan. Kuulemma iho ja hiukset eivät koskaan voineet niin hyvin. Haluaisin itsekin kokeilla tuota joskus, mutta en koskaan vietä niin pitkää aikaa sivilisaation ulkopuolella, että voisin jättää esimerkiksi tukkani pesemättä viikkokausiksi.

Kun Lipsi syntyi ja aloin käyttää sillä kestovaippoja, olin aikani vaippailusta ja kaikesta oheissäädöstä innostunut. Hommasin lanoliinia hahtuvahousuja varten, riisipaperia kauhealla vaivalla, sappisaippuaa kakkatahroihin ja etikkaa huuhteluveteen. Ostelin vaippoja netistä, yhdistelin erilaisia imuja, tykkäsin vaippojen kokoamisesta. Jossain vaiheessa, viimeistään silloin kun Lipsi meni tarhaan, vaippasäätö lakkasi viehättämästä ja muuttui pakkopullaksi. Nykyään kestoilemme jonkin verran Juhannuspojan kanssa (hävettävän vähän) mutta kaikki vaippajutut ovat lakanneet kiinnostamasta. Pesen vaipat tavallisessa lakanapyykissä ilman huuhteluainetta, mutta en jaksa mitään etikkasäätöjä. Kahden lapsen jäljiltä vaippojen schmälleenmyyntiarvo on kuitenkin olematon. Tämä vaippoihin suhtautuminen on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten lapsiarki ja viimeistään se toinen lapsi muuttaa suhdetta materiahifistelyyn. Sitä alkaa arvostaa helppoutta, sujuvuutta ja nopeutta ja pyrkii aina minimoimaan krääsän määrän. Eikä jaksa lasten puhtaanapitovälineiden brändäystä oman egonsa jatkeena.

Lipsin ollessa vauva, sillä oli jotain ihan normaaleja univaikeuksia. Soitin väsyneenä MLL:n auttavaan puhelimeen jossa täti kyseli minulta, onko minulla tarpeeksi ystäviä ja olenko masentunut, ja muuta sellaista asiaan liittymätöntä ärsyttävää. Sitten täti sanoi, että "tehän tietysti kylvetätte vauvan joka ilta" ja mutisin siihen jotain ympäripyöreää. Koska emme todellakaan kylvettäneet! 20-luvun ihku-kaksiossamme kylpyhuone oli minimaalinen ja vessasta erillinen, kylpyamme piti asemoida hankalasti keittiön pöydälle ja levittää sanomalehtiä parkettia suojaamaan. Toki otimme sen klassisen ensikylpy-videon ja kylvetimme lasta aina sillointällöin, mutta mitään perinnettä tai rutiinia siitä ei syntynyt. Pesimme vaavin pyllyn keittiön lavuaarissa ja otimme sen silloin tällöin suihkuun mukaan, mutta emme pesemällä pesseet puhdasta pikkuvauvaa. Kumpikin lapsistamme on ollut vauvana ns easyclean-sorttia, eivät ole pulautelleet, eivät kakanneet erityisen usein, kummallakaan ei ollut karstaa päässä eikä oikeastaan tukkaakaan, ja kummallakaan ei ole ollut kovin vauvanpoimuisaa habitusta johon lika jäisi helpommin majailemaan. Kakkapyllyn pesu on riittänyt ja vähän jynssätty iho on kiittänyt, mitään vaippaihottumia ei kummallakaan ole ollut. En oikein tajua sitä vauvanpesupakkomiellettä. Miksi puhdasta pitää pestä? Miksi ihon luontaista kosteustasapainoa pitää horjuttaa ensin jynssäämällä siitä rasva pois ja sitten lisäämällä sitä keinotekoisesti? Intuitiolla olen ajatellut, että mitä vähemmän lasten ihoon puututaan, sen terveempänä se pysyy.

Täytyy kyllä myöntää, että tässä minimoimis-mentaliteetissa lasten kynsien leikkuuseen saattaa havahtua joskus pikkasen myöhään. Jatkossa pitää varmaan ruveta säntillisemmäksi, kun noiden päiväkotitaivalkin on alkamassa. Se onkin sitten ihan oma juttunsa. Ääk. Nimitarrat on liimattu, silitetty ja ähelletty paikalleen, vaatevarasto tsekattu ja päiväkotiaiheisia kirjoja luettu. Onneksi lasku on superpehmeä, ekat kaksi viikkoa harjoitellaan ja senkin jälkeen päivät lienevät aika lyhyitä.

Eroon katastrofikommunikaatiosta

Joudun olosuhteiden pakosta olemaan pari kuukautta vuodessa tekemisissä erittäin vaikean ihmisen kanssa. Tämä ihminen vihaa jostain hämärästä syystä vanhempiani ja antipatia ulottuu myös omaan perheeseeni ja lapsiini. Viha ei onneksi sentään purkaudu minään aktiivisina tekoina vaan totaalisena kylmyytenä, sivuuttamisena ja epäkohteliaisuutena. Oletan jotain pahanpuhumistakin tapahtuneen, mutta tämä ihminen on siinä määrin selkeästi vaikea, etten enää murehdi sitä, mitä hän meistä puhuu, koska luotan ihmisten arviointikykyyn. Nyt varmaan arvaattekin, että kyse on mökkinaapurista. En viitsi asiaa sen tarkemmin tässä revitellä, mutta pohjustan juttua siten, että alun perin on kai kyse jostain hämärästä raja-aitariidasta, näköesteaidasta ja oman äitini tietystä topakkuudesta, joka toisen vielä topakamman kohdatessa, ilman diplomaatteja, saattaa aiheuttaa aika roihuavaa jälkeä.

Itsehän olen tietystä kiriherkkyydestäni huolimatta aika sovitteleva ja diplomaattinen etenkin ihmisten kanssa, joista en pidä, mutta joiden kanssa koen parhaaksi säilyttää etäisen ystävälliset välit. En halua vihollisia. Tämä mökkinaapuri ei ole diplomaatti. Tähän kesään asti, lukuisien selvittelyjen, yhden yhteisen saunareissun jälkeen tilanne on siinä pisteessä, että naapuri ei vastaa tervehdykseen vaan katsoo jääkylmästi sivuun. Tähän kesään asti jaksoin yrittää. Tervehdin, hymyilin, nyökkäsin, toivotin hyvää äitienpäivää. Ajattelin, että riita, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa, ei saisi koskea välejämme, etenkin kun tällä naapurillakin on pieniä lapsia. Nyt kuitenkin luovutin todettuani että uusin hämärä vattupensaita koskenut kärhämä, jossa naapuri uskotteli lapsilleen suunnilleen, että "naapuri kielsi meitä poimimasta omia vattujamme" (mikä on luonnollisesti potaskaa) ei enää ansaitse selvittelyä. En halua pistää omaa tunnepotentiaaliani enkä diplomatiaani ihmiseen, joka selkeästi elää vihalle. Karmeaa tietysti on, että tuollainen vihan täyttämä ihminen dehumanisoi vihansa kohteet ja näin ollen myös lapsemme ovat persona non gratoja hänelle. Selitäpä innokkaalle nelivuotiaalle, miksi hataran pensasaidan toisella puolella lapsilleen monotonisella robottiäänellä käskyjä lateleva ihminen ei kertakaikkiaan halua että he ottavat kontaktia naapurin lapsiin. Ikävää opettaa noin pienille, että kaikki ihmiset eivät ole mukavia, lämpimiä eivätkä hyväntahtoisia.

Mutta asialle ei kertakaikkiaan voi mitään. Tämä on ollut olennainen oppi. En voi tehdä mitään muuttaakseni tilannetta, en voi poistaa vihaa toisen ihmisen mielestä. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja nyt en enää jaksa. Kommunikaatio, joka käsitetään tarkoitushakuisesti väärin, tulkitaan toista kuin piru raamattua että saataisiin tukea omalle vihalle... ei sellaista vaan jaksa, se myrkyttää. Niinpä olen omaksunut saman kylmän olkapään taktiikan, olen kuin en näkisi enkä kuulisi. Näin on pakko tehdä siksikin, etten halua tämän ihmisen pilaavan sitä kaikkea ihanaa, mitä mökki omalle perheelle edustaa. Minussa elävällä oikeustaistelijalla on ollut kova sopeutuminen siihen, että joku tuntee vahvaa antipatiaa minuun täysin ilman omaa syytäni, muistan tämän saman teeman roihahtaneen jo ala-asteella kun jouduin kiusaamisen kohteeksi. En ole niitä ihmisiä, jotka jaksavat kieriskellä kiusaamismuistoissa (en halua antaa valtaa niin vanhoille asioille), mutta luultavasti osittain siksi ja osittain ihan oman temperamenttini takia olen hyvin herkkä reagoimaan epäoikeudenmukaisuuteen. Onneksi ikä tasii tätä piirrettä, rauhoittaa ja tekee suoraan sanottuna paljon välinpitämättömämmäksi.

Tämän oman terveen välinpitämättömyyden olen havainnut muissakin suhteissa, jossa tunnutaan kerta toisensa jälkeen törmäävän kommunikaation hankaluuteen ja siihen, että puhutaan jatkuvasti toistensa ohi. Olin aiemmin, etenkin ennen lapsia, rasittava selvittelijä ja setvijä, halusin ihan kauheasti että minut ymmärretään oikein ja että toiselle ei vaan jää edes vähäisissä määrin väärää mielikuvaa siitä, mitä tarkoitin. Oli kuitenkin toistuvia tilanteita, joissa vilpittömistä (ja epäilemättä rasittavista) selvityspyrkimyksistäni huolimatta minulle jäi outo ja kaihertava, väärin ymmärretty olo. Ja jossain vaiheessa suostuin avaamaan silmäni sen suhteen, että ehkäpä minut ymmärretäänkin väärin vähintäänkin puoliksi tahallaan, minua luetaan kuin piru raamattua ja etsitään sitä kautta vahvistuksta omalle mielikuvalle. Että tuolla toisella, kommunikaation vastapuolella jylläävät nyt sellaiset kierrokset päässä, että minä en oikeastaan toi kuin pahentaa tilannetta joko pyrkimällä selittämään selittämästä päästyäni, tai suuttumaan.

Ja suostuttuani tajuamaan tämän, koin myös terveellisen, voimaannuttavan (eh, ällötermi) reaktion tajutessani että minä saan suuttua ihmiselle, joka loukkaa minua ymmärtämällä minut väärin, eikä minun tarvitse loputtomiin uskoa siihen, että väärinymmärtäminen on täysin tahatonta ja kaikki selviää jos vain kunnolla selitän kantani. Ei minun tarvitse! Ei kaikkien kanssa tarvitse löytyä yhteistä säveltä. Jos kommunikaatiosta jää aina omituinen, tympeä sivumaku, vahva aistiminen piiloaggressiivisuudesta ja kierosta piruilusta, niin sitten on hyvä vaan astahtaa parikin askelta taaksepäin. En tarvitse hyväksyntää kaikilta. En tarvitse kollektiivista rakastettuna olemista, minua rakastetaan tarpeeksi jo. En halua nöyryyttää itseäni kerjäämällä, kerjääminen herättää pedon useimmissa. Eikä minun tarvitse pitää kaikista varauksetta, voin pitää heidän piirteistään ja kavahtaa toisia.

Tottakai asiat pitää selvittää kun kumpikin osapuoli haluaa aidosti selvittää, on hyväntahtoinen ja halukas tulemaan vastaan mutta pitämään samalla jämäkästi kiinni omista oikeuksistaan. Nämä kuviot ovat varmasti vaikeita etenkin monille naisille, minullekin, vaikkei minua tunnetakaan varsinaisesti ihmisenä, joka antaa aina periksi ja mukautuu kaikkeen. Silti minun on joskus hankalaa olla jämäkkä sellaisella johdonmukaisen ystävällisellä tavalla. Huomaan nöyristeleväni etenkin tilanteessa, jossa toinen vaikuttaa kylmältä ja kyllästyneeltä. Enkä haluaisi sellaiseen valtapeliin mukaan ollenkaan ja sitten suutun itselleni, kun huomaan, että olen kerjännyt hyväksyntää. Periaatteessa uskon Dalai Laman ajatukseen "Be kind whenever possible. It is always possible." Joskus se kiltteys on myös kiltteyttä itselleen, kieltäytymistä pahoittamasta mieltään toisen käytöksestä.

Hyvän mielen haaste

Täti-ihminen Arjen takaa heitti haasteella jo kesäkuun puolella. Olen surkean myöhässä, mutta ei anneta sen häiritä! Eli tarkoitus on listata 11 hyvää mieltä aiheuttavaa asiaa. Olen ollut vähän kesäbluesissa, tuleva elämänmuutos ahdistaa hetkittäin paljonkin, joten nyt on hyvä aika kiitollisuusharjoitukselle. Täältäpä pesee!

1. Kesä
No kesähän se on aivan mahtavaa aikaa. Ei tarvitse pukea haalareita, välihaalareita, vedenpitäviä kenkiä ja miettiä jatkuvasti, tuliko sittenkin liikaa tai liian vähän päälle. Kesäreppuun pakataan uikkarit ja pyyhe, astiat puistoruokailua varten, vesipullo ja aurinkorasva. Ja jos oikein intoutuu, vaunujen aisaan pääsee roikkumaan myös piknikviltti. Ja sitten huristellaan ratikalla tai kävellen puistoon, nähdään kavereita ja läträtään altaassa. Ellei sitten nasauteta metrolla mökille, laiteta sadetinta suhisemaan ja pompita siinä. Ja illalla maistuu uni.

2. Oma perhe
Ihana rauhallinen mies ja mahtavat jatkuvasti kehittyvät lapset. Vaikka pidänkin vauvoista ja nautin kovasti lasten vauva-ajasta, niiden kasvaminen tuntuu hyvältä ja helpottavalta. Juhannuspoikakin alkaa puhua, raivo on vähentynyt kun kommunikaatio paranee. Esikoinen on ihan kohta neljä, kyselee visaisia, neuvoo ja komentaa. Hoivaa ja kurmuttaa pikkuveljeään, leikkii mielikuvitusleikkiä, kertoo kakkavitsejä, haaveilee ponista ja rakastaa vadelmia.

3. Ystävät
Hauskat, tarkkasilmäiset, älykkäät, riemukkaasti kuohahtelevat aikuiset ystävät. Äitiystävät ja vanhat ystävät, lämmin aikuisten naisten välinen ystävyys ilman valtataisteluja ja kyräilyjä. Ystävät, joita näkee harvoin ja juttu alkaa heti luistaa, ystävät joiden kanssa juttelee joka päivä ja juttua vaan riittää. Ystävät, joihin tutustuu ja löytää heti yhteisen sävelen. Nauraminen, yhdessä uiminen, yhdessä humaltuminen, yhdessä angstaaminen. Vilpitön kadehtimaton ystävyys.

4. Siirtolamökki
Punainen tupa ja vihreä puutarha, vatut ja kesäkurpitsat, esikoisen oma kukkapenkki joka rehottaa ruiskukkaa, unikkoa, harsokukkaa ja vaaleanpunaista tunnistamatonta kukkaa. Japanilaiset lehtivihannekset, hiekkalaatikko, turvallisuus. Itse maalaamani linnunlaulupuu vaatehuoneen ovessa, en lakkaa ihailemasta sitä, olenko joskus saanut aikaan jotain niin kaunista? Pienuus ja suloisuus, harmittomuus, kaiken kolossaalisuuden puute. Joukkoliikenteellä saavutettavuus.

5. Yleistajuiset elämäntaito-oppaat
Basam booksin kirjat ovat auttaneet minua oman ahdistuksen ja tulevaisuudenpelon käsittelyssä. Vaikka olenkin kärsimätön ja pompahteleva lukija tällä hetkellä, olen tavoittanut muutaman hyvän ydinajatuksen. Vieroksun kaikkea new agehtavaaa hörhöilyä ja minuun vetoaa parhaiten asiallinen faktateksti, mutta yllättäen hieman buddhalaisempikin läppä on soitellut kelloja.

6. VHS-nauhuri
Meillä ei vuosiin ole ollut vhs-nauhuria mutta mökillä on. Tosin lapset rikkoivat sen tunkemalla sinne värikynän (klassikko!) mutta huutiksesta löytyi halpa. Mökillä, saadessani hetken omaa aikaa, katselen isännänhuoneessa vuodesohvalla ikivanhoja nauhoituksia, Niskavuorta ja klassikkoleffoja. En normaalisti juurikaan katso elokuvia (mikä on harmi) mutta mökille se jotenkin kuuluu. Muistan miten Lipsin odotuksen loppumetreillä, kun en enää saanut aamuöisin unta, valvoin ja katselin leffoja aamuun asti rampaten välillä pissalla. Yhden tällaisen leffakatselmuksen (suomalainen todella hulvaton "trilleri" nimeltä Hän varasti elämän) jälkeen synnytys sitten käynnistyikin.

7. Kirjasto
Kirjasto on yksi niistä hyvinvointivaltion palveluista johon saa vielä ihan uuden tatsin lasten kanssa. Lastenosastolla on kirjojen lisäksi pelejä ja piirustusvälineitä ja aikuisillekin oma hylly. Vietämme sadepäivinä tunteja kirjastoissa, lapset selaavat kirjoja, pyllyilevät leikkialueella ja minä varastan hetkisen omaa aikaa lehtien tai kirjojen parissa. Ja kotiin tulee aina iso satsi uusia kirjoja. Eikä kirjastoissa enää ole yhtään sellaista hyshys-mentaliteettia vaan lapset saavat kuuluakin.

8. Viro
Kuten tuossa aiemmin kirjoitin, olen ihan lemmessä Viroon. Haluaisin opiskella taas kieltäkin ja reissata siellä useammin. Virolaisissa ruokakaupoissakin meinaa aina lähteä lapanen kädestä niiden kaikkien ihanien säilykkeiden kanssa.

9. Aikuisuus
Näen aikuisuuden jonkinlaisena itsetuntemuksena ja mielenrauhana. Mielenrauhaan on tietysti matkaa, ja itsetuntemukseenkin, mutta sitä tavoitellaan. Aikuisuuteen kuuluu myös se, ettei ole aina pakko olla kyseenalaistamassa kaikkea ja olla periaatteellisesti vastarannan kiiskenä. Voi valita taistonsa.

10. Pisamat
Vaikka tällaisen vaalean wannabe-punapään pitäisi tietysti suojautua auringolta superhyvin, en aina malta. Saan vuosi vuodelta enemmän pisamia ja alan näyttää melkein aidolta punapäältä. Ikääntymisen hyviä puolia!

11. Pyörä 
Viime kesänä epämuodostunut polvilumpioni alkoi oikutella pyörän selässä. Nyt niin ei ole käynyt, kop kop! On mahtavaa nasauttaa parissa minuutissa toiseen kaupunginosaan uimaan ja sitten takaisin. Harva asia synnyttää sellaista vapaudentunnetta kuin pyörän selässä kiitäminen.

Lapsia vihaavat vanhemmat

Tullessamme Viron matkalta, vietimme laivalla aikaa leikkihuoneessa. Leikkihuone oli mahtava, löytyi pallomerta, liukumäkeä, jättilegoja, piirustusvälineitä ja leffoja. Lapset olivat myöhäisestä ajankohdasta huolimatta liekeissä, mitä nyt Juhannuspoika sai yhdet raivarit kun en suostunut päästämään häntä "uima" ikkunasta näkyvään Itämereen. Pallomeressä seisoskeli sellainen poliisi-iskä, joka tylytti muita lapsia ja räkytti jollekin äidille, että "sä oot just sellainen joka ei vahdi lapsiaan". On tosi hyvä ja tärkeää huolehtia siitä, etteivät isommat lapset jyrää pienempiään eivätkä kiilaa. Itsekin pidän tätä reiluusperiaatetta hyvin tärkeänä osana kasvatusta. tämä Poliisi-iskä oli kuitenkin ärsyttävä kontrollifriikki joka ei antanut lapsille tilaa olla omia hilpeän kaoottisia itsejään. Kun iskä alkoi paasata, osa vanhemmista poistui vaivihkaa ja minäkin keräsin omani pois sieltä pallomerestä puuhailemaan jotain muuta.

Näitä haukankatseisia oikeudenjakajia näkee aina joskus leikkipuistoissa ja perhekerhoissa. Vanhempia, jotka säälimättä repivät lelut vieraiden lasten käsistä jos ne on otettu mukaan omalle lapselle, pyytämättä esimerkiksi vieraan lapsen äitiä suostuttelemaan lelua pois. En ylipäätään oikeasti tajua, miksi ihmeessä leikkipuistoihin tai perhekerhoihin pitää raahata niitä omia napakohtaisia leluja mukaan, etenkin jos muut eivät saa niihin koskea? Tai jos julkisen hiekkalaatikon kymmenestä eri lapiosta tai hiekkamuotista jossain lukee lapsen nimi, on äiti natsina määräilemässä, että se on muuten sitten meidän Anni-Matiaksen lelu, annahan pois. Tai kun vähän vanhempi lapsi tekee kiinnostuneena tuttavuutta omaan lapseen, ollaan kyttäämässä ja tuiskimassa jo valmiiksi, että älä sitten heitä hiekkaa äläkä mene siihen neljän istuttavaan leikkiautoon, kun meidän lapsi on siinä jo. Menen tällaisen lapsiin kohdistuvan ihmisinhon edessä itse ihan lukkoon. Minussa ei ole tarpeeksi naista kommentoimaan tai asettumaan jämäkästi sorretun lapsen puolelle, yritän vaivihkaa liueta tilanteesta. Mielestäni toisia lapsia saa ja pitääkin kieltää, jos nämä sikailevat, kiilaavat, repivät leluja tai käyttäytyvät muuten ikävästi. Mutta kun nelivuotias kyselee hyväntahtoisesti mistä toisen hiekkaämpäri on ostettu, en kyllä oikein sulata sitä, että toinen äiti vastaa kysymykseen ärtyneesti tiuskaisten. Toivon, että vanhemmat noudattaisivat lasten kohdalla samoja kohteliasuussääntöjä kuin aikuisten kohdalla ja ajattelisivat myös sitä, millaisen esimerkin tiuskiminen ja repiminen antaa omalle lapselle.

Ylipäätään ahdistaa vanhemmat, jotka näkevät muiden lapset potentiaalisina uhkina omalle lapselle. Ei yhteiskunta vaan toimi niin. Eivät muut lapset ole lähtökohtaisesti huonosti kasvatettuja pikku pirulaisia vaan, no, lapsia. Monella tapaa keskeneräisiä, kukin omaa vaihettaan läpikäyviä pieniä olentoja, joille pitää olla jämäkkyyden ohella lempeitä.

Lapsen perässä kulkevat, konekivääritulituksen lailla EI EI EI EI:tä hokevat vanhemmat sitäpaitsi väsyttävät itsensä. Tottakai lasta pitää valvoa, mutta leikkipuiston välineet on itsessään suunniteltu aika lapsiturvalliksi. Meidän perheessä on sääntö, että kiipeilytelineisiin ei mennä, jos ei sinne itse päästä. En siis auta noita kiipeilyssä (toki seison alhaalla passissa) mutten myöskään erikseen kiellä menemästä. Ja olen silti mielestäni aika huolehtiva vanhempi. Näen ilolla, kun mammariippuvainen Juhannuspoikakin alkaa tehdä iloisia tutkimusretkiä ympäri puistoa eikä aina muistakaan olemassaoloani. Tämä varmaan pehmittää myös tulevaa päiväkodin aloitusta.

Outo ihana naapuri

Olimme Virossa perheen kanssa. Asiaankuuluvasti nolostellen tunnustan, että tämä oli ensimmäinen koko perheen reissu, joitain Tallinnan keikkoja lukuunottamatta. Kuten olen kirjoittanut, emme pidä lentämisestä (ja minä suorastaan pelkään sitä) ja toistaiseksi kaikki matkasäätö rahanmenoineen on tuntunut rankemmalta kuin siitä saatava hupi. Plus meillä on täällä kesällä tuo rakas siirtolamökki, jolta ei halua olla kauaa poissa. Haaveilen kuitenkin jatkuvasti kovenevalla intensiteetillä sellaisesta lomasta, että vuokraisimme jonkun huvilan esimerkiksi Italiasta tai Espanjasta ja tekisimme itse siellä ruokaa niistä jumalaisista raaka-aineista. Ajatus vasta kalastetusta kalasta, lähes purppuraan vivahtavan kypsistä ja makeista tomaateista sekä jostain ihastuttavasta tilaviinistä kuulostaa ihanalta. Itse asiassa ihanammalta kuin All Inclusive -loma (puhun tässä nyt kyllä ilman alaleukaa, kun en ole ollut kummankaan laisilla reissuilla perheellisenä), koska arjen rutiineista kaikkein kivintä on se ruuanlaitto ja  ruokalistan suunnittelu ja voin vain kuvitella meidät perheenä ehkä jonkun ystäväperheen kanssa kun lapset ovat vähän vanhempia ja omatoimisempia, istumassa pitkää iltaa viineineen bruschettoineen humalaköynnös- tai visteriapergolan alla, ah, en kestä! Sitä odotellessa!

No joo, oli tämä Viron matkakin tosi hieno. Olimme siis ystävän mökillä, tai oikeastaan maatilalla Läänemaalla, länsi-Virossa. Ensimmäisen yön asuimme tallinnalaisessa hassussa neukkuhotellissa, joka sijaitsi hylätyn urheilukentän laidalla ja oli veikkauksemme mukaan rakennettu Moskovan olympialaisiin. Hotellissa oli pyöreät ikkunat ja omituinen, vuoristoa imitoiva fasadi ja se sijaitsi itse asiassa todella kaukana keskustasta. Kaukaisuus oli sekä tietoinen että budjettikysymys, kun kerran autolla reissattiin, päästiin näkemään Tallinnan esikaupunkialueita, vaurasta Piritaa ja kansanomaista Lasnamäkeä, pröystäilevä Rocca Al Mare ja Haapsalun tien varrella oleva valtavan suuri Nommen kaupunginosa, joka koostui aivan lumoavista funkis- ja jugendhuviloista. Kortteli korttelin perään sellaisia ihania laivamaisia pyöreäikkunaisia linjakkaita rapattuja taloja tai ihania puuhuviloita, joiden keskellä on tiilinen rappukäytävä. Aikansa tyyppitaloja, paljon jännittävämpiä ja kauniimpia kuin kotoiset rintamamiestalot. Lasnamäkikin oli tosi hieno kaikessa kolhossa rapistuneessa fallisuudessaan, kävimme tarkoituksella kolmessa eri Prismassa (talk about leimiä perhelomailua!) nähdäksemme mahdollisimman paljon erilaista Tallinnaa.

Huomasimme, että joka puolella oli ihan sikana lapsia. Ilmeisesti Virossakin on iskenyt lamavauvabuumi, onhan siellä ilmeisesti kohtuullisen hyvät äitiysavustukset. Ainakin emäntiemme virolainen, umpiköyhä naapuriperhe oli laittanut kuudennen lapsen maailmaan äidin ollessa neljänkympin paremmalla puolella, saadakseen edes jotain säännöllistä tuloa. Tämä vauvabuumi näkyi Tallinnassa ainakin siten, että lastenkulttuuritarjontaa oli paljon (tai sitten sekin on neukkujäänne, Neukuissahan oli monen huonon asian vastapainoksi paljon loistavaa lastenkulttuuria). Kävimme piknikillä Kadriorgin puistossa, jossa entiseen maauimalaan oli rakennettu hieno leikkipuisto ja ihanaan matalaan puutaloon, entiseen urheilukouluun perustettu lastenmuseo Miia Milla Manda. Museossa sai ommella vanhalla ompelukoneella, kuunnella eläinten ääniä, rakentaa palikoilla, askarrella ja leikkiä olevansa vuosisadanvaihteen valokuvassa. Kaikki oli miniatyyrimittakaavassa, lasten ulottuvilla. Kadriorg on muutenkin lapsiperheiden mekka joutsenlampineen nurmikenttineen Kumuineen. Näimme siellä pari potkupyörääkin.

Toinen lastenmuseo sijaitsi Kalamajan kaupunginosassa, joka on vähän niinkuin Tallinnan Kallio, tai sinnepäin. Tämä lastenmuseo oli myöskin tosi ihana, vanhoilla neukkuleluilla sai leikkiä vapaasti ja askarrella. Olimme ainoat asiakkaat, museota piti sellainen itäeurooppalainen museomummo-tyyppi. Museossa oli näyttely virolaisesta vauva- ja äitiyshuollosta, vanhoja rintapumppuja ja tuttipulloja ja lastenruokapurkkeja, viroksi käännetty Benjamin Spockin lastenhoito-opas jne. Pienellä markkinoinnilla museoon varmaan virtaisi paljon enemmän porukkaa, halpakin se oli, euron tai pari koko perheeltä. Kalamajan liepeillä, tai oikeastaan rautatieaseman takana kävimme yhdessä ehdottomassa suosikkikohteessani, Balti Jaama Turgilla. Se on venäläinen tori, jossa myydään kaikkea kittelkleiteistä (se virolainen mummojen kirjava kotitakki) ja leopardikuvioisista horoleggareista mansikoihin, raastinrautoihin, kengännauhoihin ja pornolehtiin. Torin perällä on vielä kirppisosasto ja neukkuantiikkia. Erillisessä kauppahallissa on vielä maito- ja lihaosasto. Rakastan vaellella tällä kummallisella torilla, etenkin kun virolais-venäläinen palvelukulttuuri on niin rauhoittavan töykeää, ettei kukaan helppoheikki ala tyrkyttää mitään, vaikka pysähtyisikin vähän pidemmäksi aikaa ihmettelemään emalipannuja. Säästeliäänä ostin torilta Juhannuspojalle henkselit, itselleni punaisen hainhammaspinnin sekä pienen, munamandoliinia muistuttavan esineen, jolla voi suikaloida porkkanoita. Ja ai niin, kuparisen kattilanpesimen, joka näyttää ihan nutturavalkilta. Jaama turgilta on aina pakko ostaa jotain samaan aikaan hyödyllistä ja omituista, joskus ostin sieltä ritilän lavuaariin, kun sellaisia ei löydä Suomesta mistään.

Matka Tallinnasta Haapsaluun sujui räyhäkkäissä merkeissä (mokasimme lasten ruokailun kanssa ja rikoin ehkä noin 15 vuotta kestäneen Mäkki-boikottini. Mäkissä oli kamala jono, Juhannuspoika sai elämänsä pahimman raivarin, sellaisen jota kaikki tuijottavat kauhistuneena, salaatiton ja tomaatiton kalahampurilainen maistui paskalta ja jäätelöt piti jättää pöytään sen raivarin takia), lapset kitisivät ja nahistelivat. Onneksi kauniit maisemat rauhoittivat ainakin etupenkkiläisiä. Viron maaseutu on ihana, todella erilainen kuin Suomen maaseutu, havupuita ei ole juurikaan vaan metsät ovat täynnä tammia ja vaahteroita. Pinnanmuodostus on hyvin tasaista, meri pilkottaa puiden välistä, joka puolella on luonnontilaisia niittyjä ja harmaita maataloja, joiden maataviistävät jyrkät katot saavat ne näyttämään tonttujen mökeiltä. Näimme kattohaikaroitakin. Tien poskessa oli nauhoilla koristeltu salko, jonka päällä oli valtava haikaranpesä ja siellä kaksi haikaraa. Luulin salkoa ensin juhannussaloksi (onhan länsi-Virossa näitä ranna-rootsalaisia) mutta sitten kuulin, että virolaisen hääperinteen mukaan sulhanen kiipeää salkoon tai pylvääseen jonka päälle haikara on pesinyt, ja yrittää sitoa matkalla niin monta nauhaa kuin pystyy. Nauhojen määrästä lasketaan tuleva lapsiluku.

Itse kohteemme, vanha maatalo Tuurun kylässä, oli sellainen tyypillinen virolainen maatalo matalalla sijaitsevine ikkunoineen, villiviiniköynnöksineen, jyrkkine kattoineen, talon yhteydessä sijaitsevine eläinsuojineen. Suojissa ei tietenkään enää eläimiä ole, niistä tulee jonain päivänä lisähuoneita. Talo oli jotenkin maaginen sekä sisältä että ulkoa. Löysimme jatkuvasti uusia ikkunoita ja ovia, ikkunoista näkyi suoraan heinikkoon, koska noissa virolaistaloissa ei ole varsinaista kivijalkaa, ulko-ovesta vaan astutaan suoraan sisään maan tasalle. Ulko-ovet olivat matalia, ihan kuin menninkäisten ovia, makuuhuoneemme oli kolmesta ikkunastaan huolimatta hyvin hämärä, villiviiniköynnös kasvoi tiiviinä ikkunoissa. Yläkertaan johtivat jyrkät tikapuut eikä lapsilla ollut sinne asiaa, koska kattoterassilla ei ollut kaidetta. Koko talo oli hauska, oikullinen yhdistelmä koristeellista pittoreskia maalaishuvilaa, remonttityömaata ja hobittien kotia. Talon nurkalta avautui lempimaisemani, näkymä suoraan länteen, auringonlaskuun päin, niitylle, jonka takaa saattoi aistia meren ankaruuden. Nurkalla tuuli jatkuvasti, kaskaat sirittivät, sammakot kurnuttivat ja muuten oli aivan hiljaista. Olisin voinut tuijottaa sitä maisemaa etenkin iltaisin vaikka kuinka kauan, ja se on kaltaiselleni urbaanille ahdistujalle aika paljon.

Grillasimme, kokkailimme, seikkailimme uimarannalla, ihmettelimme tasaista kalkkikivitietä, pelasimme hulvatonta Party Aliasta kunnes esikoinen sanoi suu väärässä "teistä lähtee liian kova ääni". Kävimme lähikylä Kiidevassa, sen pienessä lintutornissa katselemassa vastarannan tuulivoimaloita. Löysimme hylätyn, paanupintaisen kartanon, jonka seinistä kasvoi koivuja. Kävimme Poodissa, sekatavarakaupassa ostamassa lisää kaljaa ja sipsejä ja hapukooria, lapset keinuivat Poodin takaisessa ainakin 50 vuotta vanhassa punaiseksi maalatussa leikkipuistossa. Seurueen koira liehui onnellisena ympäriinsä ja Juhannuspojasta tuli kerralla koiraihminen. Ihmettelimme Sinalepan kirkonraunioita ja omituista pientä neukkukerrostalojen keskittymää satelliittiantenneineen.

Kotimatkalla kävimme Haapsalussa katsomassa Piispanlinnaa ja pyörimässä suloisissa puutalokortteleissa. Haapsalu on toiminut innoittajana Ilon Wikladin kuvituksille ja olinkin tunnistavinani sieltä peppimäisiä taloja. Ostin paikalliselta superhalvalta Samariakirppikseltä soikean puristelasilautasen, 60 senttiä. Siinä oli hinta kohdillaan! Ilmeisesti euron tulo on nostanut Virossa hintoja paljon, mutta Tallinnan ulkopuolella oli heti huomattavasti halvempaa. Haapsalussa olisi ollut vaikka mitä ihania käsityökauppoja, joissa myydään niitä pitsiangorahuiveja jotka mahtuvat sormuksesta läpi, mutta lauttaan ehtiminen oli ensisijalla ja päätimme palata asiaan ensi kesänä.

Viro on ihana, kummallinen naapurimaa, aivan erilainen kuin Suomi. Sitä tuntee lähtevänsä oikeastaan paljon kauemmaksi mennessään Viroon. Ja silti siellä puhutaan melkein samaa kieltä. 

Poikkeuksellisen älykäs ihminen

Juhannus on ohi, kohta Viron matka edessä. Autoilu kahden lapsen kanssa sujuu jotenkuten, vaikkemme vielä ole investoineet dvd-soittimiin tai uhranneet ainokaista tablettiamme. Se toinen kun meni lunastukseen pienen pesuoperaation jälkeen. Kolmen-neljän tunnin automatkalla hittejä olivat puuhakirjat, tarrat ja digestive-keksit. Minulla oli jotain yleviä periaatteita siitä, ettei lasten suuta tukita sokerilla. Kun kirkumista ja turpasaunaa oli jatkunut puoli tuntia, luovutin. Puolustaudun sillä, että normaalisti lahjon niitä vain matikaisilla ja vedellä. Ja banaanilla. Olimme varanneet mukaan myös musiikkia. Kun Lauluyhtye Rajattoman lastenlevy oli soinut puoli minuuttia, aloimme vilkuilla miehen kanssa toisiamme (paitsi että miehen piti vilkuilla tietäkin aika taajaan) ja kysyimme toisiltamme, kumpi sanoo sen ääneen. Minähän sen sanoin, ehdotin levyn nakkaamista motarille, mutta koska se oli kirjaston, tyydyimme painamaan ejectiä. Olisi pitänyt kyllä vanhastaan tietää, että inhoaisin Rajatonta vivahteikkaasti. Kuuntelimmekin sitten Jaakko Teppoa, Ankia ja progea vuoron perään, upposi lapsiinkin.

Juhannus oli ihana, perinteinen sukujuhannus saunoineen kokkoineen kukkapeltoineen, kävimme ihan Jyväskylässäkin ja näimme mukavaa ystäväperhettä. Toki sukuyhteys asetti omat sudenkuoppansa: sitä kun viettää samaan aikaan läheisen mutta kuitenkin yksilöistä, eri ikäisistä ja -taustaisista koostuvan porukan kanssa, voi jossain vaiheessa pinna hieman kiristyä. Yritin selättää pienet kuittailut oman "asialliset hommat hoidetaan mutta muuten ollaan kuin ellun kanat"-kasvatuspolitiikkaani kohdistuen. Minä en ole kiinnostunut istumaan lapsen vieressä hiekkalaatikolla, jos läsnä on monta muuta vahtimiseen joutavaa ihmistä. En kellota päivärutiineita ja päästän lapset sänkyyni nukkumaan. Unirytmiä tuli venytettyä kun joka ilta löytyi seuraa turisemiseen. Onnistuin ihme kyllä nukkumaan juhannuspäivän kankkusessa kolmen tunnin päiväunet, joka johtui varmaankin maalaisilmasta.

Yksi homma mikä on pohdituttanut, on puhe älykkäistä ihmisistä. Sattumoisin omassa suvussa on useampi tyyppi, josta aina silloin tällöin todetaan ylpeän selittelevästi "hänet on testattu poikkeuksellisen älykkääksi" ja "hän on erittäin älykäs" ja sitä rataa. Voipi olla. Itse olen kyvytön arvioima kaikkia älykkyyden ilmiasuja ja vivahteita, mutta täytyy kyllä sanoa, että jos tämä poikkeuksellinen älykkyys ei ole sosiaalista älyä, ei koulu- ta työmenestystä, poikkeuksellista viehätysvoimaa tai jotain erikoislahjakkuutta, jään itsekseni miettimään, että siinäpä aika hyödytön älykkyyden laji. Nämä huippuälykkäät heput ovat nimittäin äkkipikaisia, äänekkäitä ja sosiaalisesti jossain määrin puusilmäisiä oman asiansa jankkaajia, joihin itse huomaan kauhukseni suhtautuvani vähän kuten arvaamattomiin lapsiin. Kohteliaasti, ystävällisesti, pidättyvästi, varovaisesti. Koska pienkinkin leikinlasku, varomaton sanankäänne voi reuhauttaa omituisen raivokohtauksen. Harmitti huomata, esikoiseni alkoi pelätä yhtä näistä poikkeuksellisen älykkäistä möyhöttäjistä, koska tämä ojensi lasta aggressiivisesti räyhäten. Ja me muut olimme liian hämillämme ja kohteliaita puuttuaksemme tilanteeseen, paitsi että minä kyllä halittelin viereeni kivunnutta esikoista aivan erityisesti. Näiltä älyköiltä ei myöskään vaadita samaa kuin muilta, ei osallistumista yhteisiin puuhiin eikä samoja käytöstapoja kuin muilta. Tiedostan toki, että näillä hepuilla on oikeastikin jotain lievää ongelmaa/oppimisvaikeutta, jonka takia tätä älykkyyttä pitää puheissa korostaa. En vaan aina jaksaisi sitä, että ihmisille on olemassa eri säännöt.

Pieneen mustaan vihkooni on taas kertynyt bloggauksenaiheita. Listassa lukee Tuomas Enbuske - Eve Hietamies - Annaleena Härkönen: keskinkertaisuuden ylistys. Milloinkohan ehtisin kaivaa terävän kriitikonkynäni esiin ja analysoida sitä, miksi itsestäänselvyyksiä toistelevat, munattomasti (munaton on vähän sovinistinen ilmaisu, mut joskus paikallaan) "provosoivat" ja hauskankin parodian tylsäksi vesittävät kirjoittajat komeilevat kansakunnan kaapin päällä? Siksikö, että niiden juttuja lukiessa tulee fiilis siitä, että saattaisi itsekin osata ilmaista asiat melkein yhtä nasevasti?

Sitten siinä vihkossa lukee myös: "Milloin beessistä ja nalleista tuli taas hienoa?". Tämä viittaa lastenvaatteiden kuoseihin ja omaan laumasieluisuuteen. Kun näin niitä Mini Rodinin nallevaatteita ja beessejä rusettipaitoja ekan kerran, pidin niitä kamalina. Nyt ne ovat musta aika hienoja. Nallet? Beessi?? Olenko laumasielu? Joo!

Uhrit ja poliisit

Koska perheellämme on säästökampanja meneillään, olemme alkaneet asioida Lidlissä paljon useammin kuin ennen. Tällä viikolla litukkareissulla huomasin mainoksen, jossa sanottiin "tervetuloa lihanhallintakurssille" ja veisteltiin muutenkin sanojen liha ja viha samanlaisella äänneasulla. Virnistelin lihanhallinnalle ja sitten tulin ajatelleeksi vegaanipoliisia. Vegaanipoliisi ei taatusti näkisi liharuuan mainonnassa ja luiskaotsaisessa sanaleikissä mitään hauskaa. Vegaanipoliisi on vanha tuttu, aikoinaan 90-luvun eläinoikeuspiireissä eivät ne oikeaoppisimmat totisesti huumoria sallineet. Siihen aikaan, ennen internettiä, oli tapana julkaista zinejä eli A6-kokoisia kopiokoneella ja leikkaa-liimaa-tekniikalla väsättyjä pienlehtiä, joiden myyntituotto meni jonkun yhteishyvän asian piikkiin. Koska anonyymiys (hahaa, anonyymiys ennen nettiä!) oli eläinaktivismissa valttia naamioitumisineen kaikkineen, julkaistiin superradikaali zine nimeltä Anonyymi, jossa kerrottiin esim ohjeita, miten poliisikuulusteluissa vastataan (en kommentoi) ja sitä rataa. Eipä aikaakaan kun joku koiranleuka julkaisi parodiavastineen nimeltä Anonyymi 2, jossa ilkuttiin harcore-vegaanien uskonnollista suhtautumista ravitsemukseen ja muuhunkin. Oli muunmuassa runo, joka päättyi "ennen minä olin saastainen, nyt minä olen puhdas. Aina ja iankaikkisesti, Vegan." sekä ruokaohjeita, joihin tuli lähinnä ihan hemmetisti soijajauhoja. Koska parodia on omasta mielestäni sitä kaikkein hauskinta huumoria, nauroin Anonyymi kakkoselle tietysti pissat housuissa. Satuin tekemään sen yhden eläinoikeusgurun edessä, joka palautti minut ruotuun sanomalla, että tärkeälle asialle ei saisi nauraa ja tarkoitus on ottaa selvää, ketkä selkäänpuukottajat ovat lehden julkaisseet. No, julkaisija ei koskaan selvinnyt, vaikka minulla omat epäilykseni olikin, ja muillakin.

Eläinaktivismi laantui, muuttui ja järkevöityi. Itse en ollut koskaan siinä porukassa kovin inessä, mutta aktivismi oli kokonaispaketti ja elämäntapa, johon kuului tietynlainen pukeutuminen, ruokavalio, kulutuskäyttäytyminen jne. Monet hyviä tapoja, esimerkiksi sissiviljelystä alettiin puhua kauan ennen sen trendikkääksi tulemista. Ja veganismi poiki hyviä reseptejä, kirjoja ja vähitellen ujuttautui osaksi valtavirtaa. Eipä sitä ysärillä olisi uskonut, että jokaisesta lähikaupasta saa tofua ja kauramaitoa itsestäänselvyytenä. Tai siis, ainakin täällä Helsingissä saa. Oma aktivismi karisi vähitellen, jätti jälkeensä kasvissyönnin ja ekopyrkimykset, tietyn helpostipureskeltavan punavihreyden. Koin aktivistikentässä aina tietynlaista vierautta, koska en halunnut pukeutua reisitaskuhousuihin ja palestiinalaishuiveihin enkä asua vallatussa talossa vaan budjasin poikakaverin kanssa kalliolaiskaksiossa. Feminismi kolahti minuun kaikkein eniten, mutta senkin tietty tosikkomaisuus virnuilutti, ja virnuiluttaa edelleen. Olen monesti miettinyt ysäriaktivismin yhtäläisyyksiä taistolaisuuteen ja etenkin siihen omaan totaaliseen tiedostamiskrapulaan. Taistolaisuushan oli toki aivan toisen tyyppinen, autoritäärisempi ja todella sairasta järjestelmää ihannoiva aatesuuntaus, mutta yhtäläisyyksiä löytyi ehdottomuudessa ja huumorintajuttomuudessa. Ja niinhän se menee, että jos liike ei kestä itseensä kohdistuvaa naurua, ei siitä kovin kestäväksi liikkeeksi ole.

Näitä uhriutumis- ja ajatuspoliisikuvioita on käyty moneen kertaan läpi ystävien kanssa. Eräs kertoi queer-tutkimuksen luennosta, jossa tutkija käytti epähuomiossa termiä "transseksuaali" termin "transsukupuolinen" sijaan. Osa luennon kuuntelijoista loukkaantui verisesti eikä pystynyt keskittymään enää muuhun tämän kauhean solvauksen jälkeen. Tai kun ystävä oli kommentoinut baarin kalleutta joillekin tiedostaville ihmisille, hän sai kuulla pahastunutta kommenttia siitä, miten vain keskiluokka puhuu rahasta, köyhälistö vaikenee hiljaa kärsien. Sellainen kulttuuri, ettei lopulta uskalla sanoa oikein mitään siinä pelossa, että joku loukkaantuu, on kyllä aika perseestä. Ja näitä kuvioita on varmaan kaikissa viiteryhmissä. Toisaalta ymmärrän toki senkin, että joskus on aiheellista puuttua vääriin ja vanhentuneisiin termeihin. Onhan sana neekeri nykyään määritelty rasistiseksi, mutta esimerkiksi omassa musiikinkirjassani ala-asteelta negrospirituaaleja kutsutaan "hengellisiksi neekerilauluiksi".

Sama kuvio toistuu eri asiayhteyksissä. Ihmiset loukkaantuvat ja hakevat loukkaantumisenaiheita. En tokikaan ole itsekään vapaa tällaisesta loukkaantumisesta. Bongasin Facebookista tunnetun kotisynnytys-kätilön haastattelun, jossa otsikkoon oli poimittu raflaava lausunto "Kivunlievityslääke voi hidastaa synnyttäjän rakastumista lapseen". Unohdin itsekin tässä kohtaa lähdekritiikin ja asiayhteyden ja provosoiduin. Itse olen käyttänyt synnytyksissä lääkkeellistä kivunlievitystä ja minua ärsytti omasta näkökulmastani hyvin epätieteelliseen ja epärelevanttiin asiaan takertuminen. Kun sitten aiheesta virisi keskustelu ja juttelin myös kätilöksi opiskelevan ystävän kanssa, sain tähänkin juttuun vähän monialaisemman näkökulman: kätilö ei halunnut syyllistää kipulääkkeitä ottavia synnyttäjiä vaan penäsi enemmän tietoa ja valinnanmahdollisuuksia heille. Olen itsekin aktiivisen ja valinnanmahdollisuuksiin pohjautuvan, kuuntelevan synnytyksen kannalta ja pohjimmiltaan en ole kai oikeastaan kenenkään kanssa eri mieltä - paitsi sellaisen, jonka mielestä tosiaan epiduraalia käyttäneet ovat huonompia äitejä. Eikä kai kukaan ihan sillä viisiin kelaa. Ja sama kuviohan pätee imetykseen: joskus sitä pelkää sanoa oikeastaan yhtään mitään siitä aiheesta, ettei joku vaan loukkaannu. Yhdessä toisessa Facebook-ryhmässä (kätevästi mun kaikki lähteet viittaa Facebookiin, eh) joku äiti kyseli vauvan refluksista mainiten korviketta ja äidinmaitoa nauttivat vauvat toivoen todella, ettei loukkaa ketään. En edes hahmottanut tarkalleen, mistä äiti oletti vastaajien loukkaantuvan, mutta varmaankin juuri oletuksesta, että äidinmaitoa/korviketta nauttivilla vauvoilla voi/ei voi olla refluksia. Ja sitten tästä tuli vielä mieleen sekin, että kyllä minuakin imetysmyönteisenä pervona taaperoimettäjänä vähän naurattaa, kun tiukat imetysaktivistit vastustavat termiä "vastike" ja myös tuttipullon kuvia vauvanhoitohuoneiden ovissa. Juuri tuollainen lillukanvarsiin takertuminen ja ajatuspoliisius on omiaan vierottamaan (vierotus! vauvantahtinen!) minut.

Olispa mukavaa jos olisi aina niin empaattinen, rauhallinen ja kuunteleva, että jaksaisi kuulla viestin toisen sanojen takana. Takertumatta yksittäiseen sanaan tai termiin ja vetämättä siitä herneitä nenään. Silloin maailma olisi varmasti paljon lempeämpi paikka, kun ihmiset eivät jatkuvasti nolostelisi ja purisi postuumisti kieltään lipsautettuaan jotain hyväätarkoittavaa mutta jonkun mielestä hiukkasen kontroversiaalia.

Krapulassa leikkipuistossa

Hitto vie, kun tämä päivitystahtini aina harsuuntuu ja väljenee. Se johtuu ainakin osittain siitä, että haluaisin koostaa jokaisesta kirjoituksesta jotenkin koherentin, tiettyä aihetta käsittelevän hieman kolumnimaisen paketin, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Näiden odotusten kanssa paine kasvaa helposti liian suureksi, päädyn puuskahtelemaan päivänpolttavia Facebookiin ja listailemaan sinne sun tänne hyviä Lupiini-ideoita. Tälläkin hetkellä mulla on taas joku Siirtolapuutarha-lehden takakansi, johon on töherretty "äiti älä kiusaa ipaa" ja "lapsiperheen neliöt". Lapsiperheiden asuminen kaikkine kompromisseineen on minusta tavattoman kiehtova aihe ja lupaan kirjoittaa siitä heti joskus.

Nyt olen vähän krapulassa, sellaisessa hyvässä ja luovassa vapaan assosiaation fiilistelykrapulassa. Kuuntelen Chydeniuksen veljeksiä ja teen thaikkuruokaa, lapset ovat pihalla isänsä kanssa. Eilen oli rakkaan ystävän häät, ihanat, liikuttavat, iloiset, hauskat ja loppuillasta aika humalaiset häät. Ilman lapsia, mikä oli aivan parhautta. Merimelojien majalla on ihana kesäterassi, näkymä suoraan merelle ja matalat kaiteet. Olisin koko illan vahtinut Juhannuspoika-apinaa ja kuumotellut sen tipahtamista, nyt saatoin keskittyä kukkien laitteluun ja syömiseen ja juomiseen ja jutteluun ja vähän tanssimiseenkin. Häissä olisi tilaisuus bondata myös niiden vähemmän tuttujen tyyppien kanssa, tutustua paremmin niihin mukavan oloisiin naisiin polttareista ja sitä rataa. Itse kotiäitinä tapaan sen verran uusia ihmisiä ja luon tietoisesti verkostoja arjessa, että yhtäkkiä tuntuikin kaikkein parhaalta kellua turvallisesti oman ydinporukan kanssa, jumittaa punkkulasi toisessa ja tupakka toisessa kädessä (poltin jotain askin eilen, yök), jauhaa lapsuudesta, lestadiolaisuudesta, maahanmuuttajuudesta, uskovaisuudesta ja kaikesta muusta päähän pälkähtäneestä eikä yrittääkään solmia suhteita uusiin tai puolituttuihin ihmisiin. Tykkään sosiaalisesta ja suvereenista minästäni ja nautin kovasti uusista ihmisistä, mutta joskus on vaan ihan parasta olla niiden kanssa, jotka tuntevat minut munaskuita myöten, ja päinvastoin. Ruoka oli vegaanista, morsiuspari halusi kaikille sopivat ruuat, alkoholia oli vähintäänkin riittävästi, puitteet olivat merellisen kesäiset, siunaus todella koskettava ja henkilökohtainen.

Tänään olikin sitten krapula, enemmän henkinen kuin fyysinen. Morkkistelen aina kankkusessa, mietin puhuinko kuinka tyhmiä ja kuinka kovalla äänellä, vaikutinko tuhannetta kertaa "mamma vapaalla"-kännääjältä. Toisaalta olo on morkkiksen ohella krapulassa myös lennokas, hilpeä ja tosiaan sellainen vapaan assosiaation leikkisä mielentila, jolloin pikkuasiat näyttäytyvät merkityksellisinä, sekä hyvässä että pahassa. Lähdimme ystävän ja tämän lapsen kanssa leikkipuistoon, istuimme varjossa puiden alla ja annoimme lasten öpeltää vapaasti. Kolmevuotiaat riisuivat alushousunsa ja keräsivät tupakantumppeja (ihan hanurista että ihmiset röökaavat leikkipuistossa, todella weeteetä meininkiä, hyi) ja tekivät muuta koirankuria. Me istuimme, komensimme lapsia kauempaa, koska väsytti, juttelimme läpi ainakin miljoona aihetta ja menimme lopulta jätskeille. Krapulassa leikkipuistossa voi tuntea sellaista dekadenttia huono äiti -morkkista, naureskella omalle päätöskyvyttömyydelleen ja sille, että imettää silkkaa laiskuuttaan kun ei jaksa ottaa mukaan eväitä. Kun tietää, ettei oikeasti ole mikään juoppo lasten laiminlyöjä, omalle mörrimöykky-päivälle voi nauraa itseironisesti.

Eksoottiset rutiinit

Tässä kohta neljän vuoden äitiystaipaleella on tullut kasvettua äitinä, ihmisenä, naisena ja ties minä vaikka kuinka paljon. Yksi konkreettisimmista kasvun aiheista liittyy rutiineihin. En ole aiemmin ollut mikään rutiinihakuinen ihminen. Kun tapasin lasteni isän, jotenkin yllätyin perin pohjin, kun hänen piti aina aamulla lähteä töihin, eikä voitu jäädä vaikka makailemaan ja höpöttelemään. Opiskelijana suhtauduin sellaiseen säännölliseen töissäkäyntiin jonkinlaisena vitsinä tai ehkä larppaamisena, ajattelin mieheni harjoittavan jonkinlaista ajatuskoetta itsensä kanssa säännöllisen, kellonaikoihin perustuvan töissäkäynnin suhteen. Ja kun samainen mies sanoi "rutiinit luovat turvallisuutta", mietin hetken, minkä wannabe-tukarin kanssa olen alkanut seurustella, että huhhuh.

Myöhemmin totesin rutiinit itsekin tärkeäksi osaksi omaa elämääni. Opiskellessa pyrin haalimaan mahdollisimman paljon luentoja arkipäiviin, että saisin hyvän syyn herätä ja hoitaa hommia. Kun olin valmistumisen jälkeen jonkin aikaa työttömänä, kärsin asiantilasta ja unirytmini humpsahti tosi myöhäiseksi. Luonnostaan ei-kovin-rutiinihakuisena ihmisenä tarvitsin ulkoa säädeltyjä pakkoja elämääni, ettei kaikki menisi epämääräiseksi miihailemiseksi ja aikomiseksi. Onneksi löysin sitten päivätyön, jonka rutiininomaisuudesta nautin kaikkine tylsine puolineenkin. Kun lama alkoi koetella omaa alaani, pelkäsin kamalasti työttömyyttä - juuri rutiinittomuuden takia. Onneksi siitä sitten luontevasti elämässä alkoi uusi vaihe, äitiys.

Esikoisvauvan äitinä minulla ei ollut juurikaan muita rutiineita kuin yrittää pitää vauvan maha täynnä ja vaippa kuivana. Neuvolassa oli sanottu jo raskausaikana, että ei kannata stressata loppuraskauden unettomuudesta (minulla oli ensin keskiraskaudessa super-aikaisia heräämisiä kuukausikaupalla ja nautin niistä älyttömästi: iltaihmisenä olin tottunut laukkaamaan töihin paniikissa ja tukka harjaamatta joskus aamyhdeksän pintaan, raskaana heräsin itsekseni puoli kuudelta aamulla ja ehdin istuttaa taimet, laittaa monipuolisen aamiaisen ja pestä pari koneellista pyykkiä ennen töihinlähtöä... ja sitten loppuraskaudesta uni oheni niin, että katselin aina mökillä kolmen aikaan aamulla videokaseteilta jotain kauheaa ammoin nauhoitettua paskaa kunnes nukahdin viideltä käytyäni siinä välissä pissalla noin kuusi kertaa) koska vauvalla ei nyt ainakaan todellakaan ole mitään unirytmiä. Joka oli sikäli hassu läppä, että kyllä meidän vauvalla oli unirytmi. Se oli todella myöhäinen rytmi, vauvan aktiivisin aika alkoi joskus iltayhdeksän aikaan ja kesti aamuyöhön. Aivan kuten raskausaikana, jolloin muistan mahan hytkyneen eniten silloin, kun yritin itse nukahtaa. En pitkään aikaan, varmaan puoleen vuoteen tajunnut, että tähän rytmiin voisi itse jotenkin vaikuttaa. Valvoin vauvan kanssa myöhään yöhön, nettailin, leivoin, ripustin pyykkiä vauva rintarepussa (en tuolloin vielä tiennyt, että rintarepun käyttäminen on sama kuin pistäisi vauvan rekan nokkaan roikkumaan ja ajaisi tuhatta ja sataa pitkin moottoritietä, kuten Project Maman kommenttilaatikossa myöhemmin valaistiin).

En oikein muista, miten tuosta myöhäisestä rytmistä tarkalleen ottaen päästiin lipumaan pois päin? Ehkä yksi herätys oli, kun kerroimme serkulle laittavamme vauvan iltapäikkäreille. Serkun kulmienkohottelun määrästä päättelimme, että ehkä yli puolivuotiaan vauvan iltapäikkäreissä ei ole hirveästi järkeä ja pikku hiljaa luovuimme niistä. Esikois-Lipsi pyrki jo pienestä asti venyttämään tehokkaasti päiväuniensa alkamisajankohtaa (ja paljastuen siten kahden iltaihmisen jälkeläiseksi) ja muistan ensimmäisten päikkäreiden jääneen väliin jo alle puolitoistavuotiaana. Kun lähdin kahden lapsen välissä hetkeksi töihin, päiväkotiin sopeutuminen meni sinällään hyvin, mutta juuri unet mättivät. Viimeistään kun Juhannuspoika syntyi, päiväunista tuli karmeaa tuntien asemasotaa ja vähitellen tajusimme luopua niistä. Sitä mukaa yöunet paranivat, etenkin kun siinä kohtaa luimme kirjan nimeltä Lapsi elää rutiineista. Kirja oli ärsyttävä, konservatiivinen ja tilannetajuton opus, mutta saimme siitä kuitenkin paljon hyviä ideoita arjen rytmittämiseen. Säännölliset ateriat, sopivassa suhteessa toimintaa ja rauhallista olemista - nämä piti tosiaan lukea jostain, kahdelle yli kolmekymppiselle vapaasti elämäänsä eläneelle ihmiselle rutiinijutut eivät tulleet mitenkään luonnostaan. Aloitimme perheen yhteisen ilta-ateriankin vasta esikoisen syntymän jälkeen, sitä ennen olimme haukanneet ilta-aterian siellä sun täällä, usein tietsikan tai kirjan ääressä.

Nykyään, kahden lapsen kanssa, rutiineita tulee noudatettua aika luontevasti, soveltaen. Heräämme joka aamu suunnilleen samaan aikaan, tosin nyt auringon myötä nukkumaanmeno on myöhäistynyt. Pesut, pisut ja aamupalat hoidetaan aina samassa järjestyksessä, ulkoilut ja lounaat ja pikkukakkoset seuraavat toistaan. Emme kuitenkaan ole kovin rutiinihakuisia. Jos lounasaika myöhästyy, ei haittaa. Repussani kulkee aina pari banaania, pullollinen vettä ja ehkä muutama karjalanpiirakka. Lapset ovat sikäli helppoja, ettei heidän kanssaan tarvitse natseilla. En halveksu natseilua (paitsi toki sanan alkuperäisessä merkityksessä), tiedän ihan lähipiiristäkin lapsia joiden kanssa on pakko noudattaa sananmukaisesti minuutintarkkaa päivärytmiä tai tuloksena on kaikkia rassaava helvetti. Meillä ei kuitenkaan ole niin. Ainoa, ja melko ärsyttävä uhkaskenaario on, että Juhannuspoika pääsee nukahtamaan kaksille päiväunille, kuten toissapäivänä kävi. Vaikka kakkospäikkärit kestivät seitsemän minuuttia, tuloksena oli vielä yhdentoista jälkeen tikkana hilluva riehakas pyjamabanaani. Ja kyrpiintynyt äiti, jolle ei jäänyt aikaa edes laskujen maksuun, puhumattakaan mistään hauskemmasta.

Tämän "meillä on kyllä näitä rutiineita joo"-uhon jälkeen on seminoloa julkaista tämänkertainen postaus lähempänä aamukahta. Olen sinnitellyt hereillä ja kuunnellut Wagnerin Tristan und Isoldea ja odotellut kevätjuhlista kotiutuvaa puolisoa. Nyt pitäisi varmaan mennä nukkumaan, huomenna on megakultaturbo-viikonloppu ravintolapäivineen kirppareineen aidanmaalauksineen tiesmineen.

Ekolupiini

Tiesittekö muuten, että on syötävää lupiinilajiketta? Sitä viljellään nykyään Suomessakin. Söimme ennen vappua lupiininakkikeittoa, lapsillekin maistui. Lupiininakeissa ei oltu suolaa eikä rasvaa säästelty, joten hyvin nakkimainen oli yleisvaikutelma. Eikös Berliinissä laitettu aikoinaan makkaroihin ihan ehtaa paskaakin? Että kyllähän sitä mikä vaan saadaan maistuvaksi kun siihen tuutataan tarpeeksi makuaineita, joopa joo.

Ekohaaste on kiertänyt ympäri blogistaniaa. Olen ihan myöhässä, mutta otetaan nyt vastaan kuiteski!

Vähän taustaa: Itsehän olen niin sanotusti vihreä, ollut sitä enemmän tai vähemmän yläasteelta asti. Persianlahden sota, öljytuhot ja eläinkokeet iskivät 13-vuotiasta teiniä päin pläsiä, maailmantuska oli kova ja aloin pukeutua kirppisvaatteisiin ja kierrättää raivokkaasti. 90-luvun alun Porvoossa kierrätysmahdollisuudet olivat mitä olivat, mutta sattumoisin kotimme lähellä kokeiltiin muovijätteen kierrätystä. Olin siitä aika innoissani, kuten myös Body Shopin meikeistä, joita piti lähteä ostamaan Helsingistä saakka. Helsingissä oli myös Ruohonjuuri, silloin pienessä keltaisessa mökissä Eduskuntataloa vastapäätä sijainnut kehitysmaakauppa, josta sai muun muassa Natseja vastaan -hihamerkkejä. Luin yläasteella myös Marikka Burtonin Luonnonkaunis Nainen -kirjan (jonka äitini sai viisikymppislahjaksi) ja innostuin kovasti villivihreiden keräämisestä, itse tehdystä kosmetiikasta ja kasvissyönnistä. Kasvissyöjäksi en vielä ruvennut, se tuntui kerrassaan mahdottomalta vaihtoehdolta ja sitä se olisi varmaan siihen aikaan ollutkin.

Kallion lukiossa olikin sitten helppoa ruveta kasvissyöjäksi kun suunnilleen kolmasosa kanssaopiskelijoista oli sitä jo valmiiksi. Samaan aikaan Suomessa nousi kettutyttöjen myötä eläinoikeusliikkeen ensimmäinen (?) aalto ja moni rupesi suorilta hard core -vegaaneiksi ja hiippaili öisin maalailemassa turkisliikkeiden ikkunoihin iskulauseita. Minä en tehnyt kumpaakaan, vaikka tunsinkin aina vetoa vaihtoehtoisuuteen, olin ihan liian mukavuudenhaluinen ja turvallisuushakuinen rupeamaan kovin radikaaliksi missään, en jaksanut olla vegaanikaan kuin muutaman viikon. Tietty ympäristötietoisuus ja kasvissyönti kuuluivat silti luontevana osana elämään, kirppikset, kierrätys ja sen sellainen.

Varsinainen kasvissyönti hiipui ns pascavegetarismiksi (mainio termi kuvaamaan tätä ovo-lakto-pesco-whatever "kasvissyöntiä") viitisen vuotta sitten, mikä on kyllä itseltäni selkeä "suljen silmäni tosiasioilta"-slaidaaminen, kuten tietysti myös juuston käyttäminen ja noin miljoona muuta asiaa, joiden kanssa vaientaa oman tietoisuutensa. Se onkin ehkä omista ekosynneistäni suurin, se, että tietää kyllä mitä pitäisi, mutta ei silti tee niin.

No mitäs meillä tehdään ekologisesti ja mitä ei? Lentämisestä ei meidän perheen hiilijalanjälki ole juurikaan kasvanut viimeiseen neljään vuoteen, poislukien miehen työmatkat. Me emme ole reissanneet lentokoneella perheenä yhtään minnekään vielä. Rehellisyyden nimissä tämä ei ole tapahtunut eko-syistä vaan siksi, että, no, jotenkin koko homma on tuntunut liian hankalalta. Pelkään itse lentämistä siinä määrin, että minun pitää psyykata itseäni aika huolella ennen hommaa. Koska olisi eniten paskinta säikytellä lapsiaan omalla pelollaan (minulle on tehty niin äidin taholta paljon), pitäisi lentämishomma miettiä tosi tarkasti etukäteen. Reissaaminen tietysti myös maksaa. Nyt ollaan alettu lämmitellä ajatusta jonkinlaisesta all inclusive -reissusta, mutta koska oma mind settini matkustamisessa on hyvin vahvasti tyyppiä kaupunkiloma museoineen ja gallerioineen, pitää tätäkin juttua vielä hetkisen kypsytellä, ehkä. No, enivei, lennottomuudesta voi kiillotella kilpeä.

Auto meille tuli vuosi sitten ja sitä käytetään paljon. Minähän en itse aja, ei ole edes ajokorttia, mutta mies ajaa senkin edestä. Ja kauppareissut, joita varten auto kai pääosin hommattiin, hoidetaan autolla. Tämä asia oikeasti ärsyttää minua jonkun verran, koko se "autoileva perhe"-juttu. Toisaalta nautin autoilun helppoudesta tosi paljon ja viime kesänä oli ihanaa päästä pitkästä aikaa kunnon Suomen turneelle. Noin ylipäätään olen kyllä sitä mieltä, että lapsiperhe pärjää mainiosti ilman autoa. Mutta helpottaahan se elämää monessa mielessä.

Kierrätys sujuu hyvin, koska taloyhtiössämme kierrätetään about kaikki. Kesällä mökillä kyörätään biojätteet kompostiin ja odotellaan (hitaasti syntyvää) uutta multaa. Mökkeily ja pienviljely on muutenkin tosi ekoa, kun matka möksälle taittuu metrolla ja ainakin heinä-elokuussa mökiltä irtoaa lähituotettua luomusatoa, vattuja, luumuja, omppuja, papuja ja salaatteja. Ja siirtolamökki on niin pieni, ettei siitä voi mitenkään varustella kakkoskotia, koska siellä ei kuitenkaan voi elää talvisin. Asuminen taitaa muutenkin olla aika ekoa, kantakaupungin kerrostalossa, nelihenkinen perhe 92(?) neliössä, joka on minusta ihan valtaisa määrä neliöitä mutta ilmeisesti Suomen mittakaavassa ei niinkään. Myyn vanhat lastenvaatteet kirppiksellä tai annan eteenpäin, kuten varmaan kaikki.

Oma ekokompastuskiveni on shoppailu. Olen siitä ihan raivostuttavan riippuvainen ja nyt kun meillä on säästökampanja meneillään, huomaan taas, että totutuista tavoista ei olekaan ihan helppoa luopua. Lapsille on niin luontevaa ostella sitä sun tätä kun ne oikeastikin tarvitsevat kaikkea koko ajan. Ostan arviolta 60% lasten vaatteista ja tavaroista käytettynä, mutta ei sekään ole yksiselitteisesti hyvä asia. Koska käytetyt lastenvaatteet vaikkapa Vekarakirppiksellä ovat hyvin edullisia, saatan ostaa ohimennen tyyliin kolme paitaa. Uutena ostaisin kerralla max yhden paidan, muuten iskee ostokrapula. Ostokrapula on alkanut iskeä muutenkin viime aikoina herkemmin, huomaan joskus kesken Prisma-reissun, että kun olen valikoinut ostoskärryihin kumpparit, parit sukkikset ja ex tempore -huivin, en enää voikaan hankkia kesähattua/pikkutermospulloa/parilapannua tai muuta ei niin kovin tähdellistä mutta kuitenkin ostoslistalle kirjattua. Tämän takia itse asiassa diggailen automarketeista: ostelulta menee glooria ja ylenmääräinen merkitys, kun samassa kaupassa lapataan kärryyn niin jugurtit kuin rintsikatkin. Mutta joo, sorrun silti osteluun vähän väliä. Museokaupat ja Punavuoren design-puodit, nettikaupoista nyt puhumattakaan, ovat ihan killereitä. Tässä taannoin vitsailin, että minulle pitäisi laittaa alkolukko nettikauppoihin, kun synttäreiltä palattuani punaviinipäissäni tilasin hetken mielijohteesta ihania paperisia mehupillejä ja kasan washi-teippejä sekä erivärisiä dymo-nauhoja. Kyllähän niille käyttöä tulee, mutta sinne liihotti taas parikymppiä. Toinen piirre joka raivostuttaa itsessäni ja miehessä, on varmuuden vuoksi ostaminen. Meillä on vaikka kuinka monet sakset ja kaikkia ääliömäisiä keittiövälineitä kuten paistolämpömittari ja pastakone, useampi mutteripannu jne. Jotenkin on pesiytynyt sellainen jännä haalimisen mentaliteetti, josta pitäisi kyllä päästä eroon. Minä olen miestäni alttiimpi luopumaan tavarasta, miehen suku on oikein legendaarista säilyttelijäporukkaa, asia, josta tunnen ajoittain todella voimakasta ärtymystä. On kiva ja eko säilyttää vanhoja lastenvaatteita tuleville polville, mutta jos puhutaan vaatehuoneellisesta paskatahraisia ja rikkinäisiä koko suvun lapsikatraan 70- ja 80-luvulla käyttämiä lastenvaatteita, jotka on pakko säilyttää koska tunnearvo, kyse ei todellakaan ole enää ekologiasta vaan itselleni jokseenkin vieraasta tarpeesta takertua menneeseen. Tästä ollaan kyllä puolison kanssa väännetty ja etenkin kahden lapsen tuomien tavaroiden myötä hänkin on oppinut luopumaan herkemmin turhasta tavarasta.

Omaa ekotietoisuuttani sävyttää nähtävästi aika vahvasti motiivi rahansäästölle ja väljemmälle kodille. Mutta mikäs siinä. Oma perze on yleensä ihmistä lähinnä. Sama se on kasvissyönnin kanssa: vaikka elävän ravinnon syöjien hörhöys ja paranoia virnistyttääkin minua salaa, niin kivahan se on jos siinä sivussa ollaan käyttämättä tehotuotettua lihaa. Toisaalta, muiden syömiset eivät kyllä minua kauheasti kiinnosta. Olen elänyt lähellä sitä kaikkein fasistisinta eläinaktivismia, jossa vittuiltiin toisille syömisistä jatkuvasti ja syyllistettiin estottomasti jostain hemmetin kumisaappaistakin kun niissä saattoi olla eläinperäistä liimaa. Tästä johtuen minua ei muiden lihansyönti häiritse, uskon, että kukin valitsee nämäkin asiat ihan oman harkintansa ja kokonaiskuvan mukaan. En halua olla tuomionsaara tai poliisi.

Kävin muuten juuri keräämässä ison kasan nokkosia tuosta melkein takapihalta. Niin ekoa!!

Messuilla

Alun perin ei ollut tarkoitus mennä lapsimessuille tänä vuonna. En siis jaksanut kysellä ilmaislipun perään (en kuunaan maksaisi 16 euroa siitä että pääsen ostelemaan ylihintaisia panineja ja sortumaan peikkokuosiseen joustofroteepipoon) mutta kun lauantaina sain tekstarin, jossa tarjottiin lippua, pyörsin pääni. Meillä on nyt perheen yhteinen säästökampanja, johon jatkuvat heräteostokset eivät kuulu. Oikeutin messureissun kuitenkin myös sillä, että saatoin ulkoistaa muutaman tarpeellisen hankinnan (sukkahousuja molemmille) messuille, kenties bongatakseni jopa jonkun hyvän tarjouksen.

Otin mukaan pelkän esikoisen, joka kolme- ja puolivuotiaana on jo varsin miellyttävää ja rauhallista seuraa, eikä vaunujakaan tarvitse mukaan. Lipsi on erityisesti ilman pikkuveljeään tai kaveriseuraa aika hillitty ja pikkuvanha äidin juttukaveri, joka kulkee säädyllisesti vierellä ja haluaa askarrella ja värittää ja esittää erilaisia visaisia kysymyksiä, kuten "miksi on vuodenajat". Kuuntelimme messuilla ensin Kengurumeininkiä, joka oli mielestäni aivan kamalaa tuotteistettua paskaa ja Lipsikin totesi pian "äiti, minua kyllästyttää tämä". Lähdimme vaeltelemaan ympäri messualuetta ja mietin mielessäni, kasvatanko Lipsiä osin tiedostamattani siihen ylimieliseen ulkopuolisuuteen, josta olen itse hartiavoimin pungertanut irti huomatakseni, että tavallaan oleilen siellä tosi syvällä edelleen. Koska lapsimessuthan tietysti edustivat minulle läpikaupallista, sukupuolitettua massojen vellontaa, jossa kuitenkin itse velloin mukana omine lapsineni. Eikä reissu ollut edes eka, olen tainnut olla lapsimessuilla tyyliin neljä kertaa, ekan kerran kun Lipsi oli vielä sikiö (tosin tällöin ensisijainen goali oli Lemmikkimessut ja Lapsimessut tulivat siinä ohessa, koin syvää hämmennystä ja ostin elämäni ekan lastenvaatteen, koon 50 ylihintaisen retronorsubodyn joka ei nelikiloiselle esikoiselle koskaan mahtunut - onneksi kuopus syntyi melkein puolet pienempänä, se piti norsubodya varmaan kaksi kuukautta) ja parilla viimeisellä kerralla useita tunteja putkeen.

Tuollaisen varhaisleikki-ikäisen kanssa oli kyllä mukavaa liikkua. Lipsi ei enää karkaile tai katoile ja jaksaa keskittyä asioihin. Pajulahden urheilukeskuksen (?) iso jumpparata oli ihan ykköshitti, pomppiminen, hyppiminen, loikkiminen ja tasapainottelu veivät pienen ihmisen ihan riekkuihin. Samoin erilaiset liukumäet ja pallomeret innostivat. Minua äitinä ärsytti todella pahasti monien lasten täydellinen kyvyttömyys jonottamiseen, härski töniminen ja kiilaaminen (ja sitä mukaa lasten äitien välinpitämättömyys). Lipsi, joka ei ole elämässään tottunut röyhkeydellä tai kyynärpäätaktiikalla etenemiseen, ohitettiin toistuvasti rumasti liukumäkijonossa, kunnes itku tuli. Lopulta ei auttanut kuin ruveta poliisiksi vieraille lapsille, homma, jota inhoan syvästi. Tuli taas sellainen tunne, että haluaisi pysytellä siellä omassa mukavien aikuisten ja mukavien lasten poterossaan, olla koskaan altistamatta omia jälkeläisiään röyhkeiden pikkunilkkien sikailulle. Vaan minkäs teet. Minua suojeltiin varmaan ihan liikaakin, ja tömäys koulumaailmaan olikin aikamoinen shokki.

Se mikä messuilla pisti ärsyttäen, oli vahva sukupuolittamisen henki. Tyttövärit, tyttöjen ja poikien lelut, ilmaiskrääsänä jaetut Legon dvd:t joista tyttöjen perhoskuvioitu versio on nimeltään Friends ja poikien versio on kielletty alle 6-vuotiailta sen sisältämän hurjan materiaalin takia. Moni Lipsin ikäinen tyttö oli puettu tylliin ja glitteriin kiireestä kantapäähän, pienet kultaiset läpipainetut korvakorut korvissaan. Myynnissä oli myös todella övereitä röyhelötyllihameunelmia, onnistuin onneksi ohjaamaan Lipsin sen kojun ohi. Ei minulla ole sinällään mitään röyhelötyllejä vastaan, koen ne vaan ensisijaisesti naamiais- ja roolivaatteiksi enkä halua pulittaa niistä neljääkymppiä. Olimme sopineet etukäteen että messuilta ostetaan Lipsille kesähattu. Olin täysin varautunut ostamaan pinkin Metsolan samettilierihatun, mutta lapsukainen yllätti minut valitsemalla keltaisen. Ihan kiva. Ei minulla ole mitään pinkkiäkään vastaan, kunhan se ei ole ainoa ja automaattinen vaihtoehto. Ällöä sukupuolittamista  nähtiin myös hammasharjateline-ankka-kojulla, jossa myyjäsetä lässytti eri värisistä kumiankoista mieleistään valitsevalle tytölle "sä varmaan haluat tän pinkin ankan, se on tyttöjen suosikki ja tietsä miksi? se on ainoa jolla on silmäripset!". Ei ihme että tytöt valitsevat pinkin, jos joku aikuinen kertoo että "kyllä kaikki muutkin tytöt tätä haluavat", hommahan on sitä myöten selvä. Ärsyttävää.

Sitten ihmeteltiin lautapelejä. Ja änkkäreitä. Kimblestäkin on nykyään änkkäriversio. Ennen kaikessa oli muumeja, nyt änkkäreitä. Huomasin myös, että kaikkein räikein retromuoti alkaa olla passe. Kimperipipot ja riemunkirjavat sienikuosit ovat nykyään vähän maalaisten juttu ja trendikkäillä perheillä on musta-valko-harmaa-keltaista graafista kuviota, bugikset ja Coston tupsuhatut. Tai oikeastaan sekin alkaa olla mainstreamia. Koska en ole mikään tyylihaukka, vaikka tykkäänkin spottailla ilmiöitä, en osaa sanoa tai ennustaa, mikä lienee seuraava trendi lastentyylissä? Sitten on näitä brändejä jotka pitävät aina pintansa, kuten Meandi. Vauvanvaunut tukkivat käytävän kun äidit dyykkasivat hikipäässä sydänpyllypotkareita. Samoin Metsolalla kävi kova kuhina ja sieltä mekin sen kalleimman hankintamme, kesähatun, teimme. Muuten rahaa meni säästökuurin takia ilahduttavan vähän, yhdet marakassit tuli hommattua ja tosiaan ne sukkahousut, messutarjouksesta. Toiset sukkahousut paljastuivat kotona legginseiksi, mutta ei se mitään.

Listattua

Taas on paljon kaikkia kirjoitusaiheita ja teemoja pyörinyt päässä. Olen tehnyt epämääräisiä listoja niin Google Driveen, kalenteriin kuin omaan kämmenselkäänikin, mutta kaikista ei enää ota pirukaan tolkkua, mihin merkintä viittaa.

Listattuna bloggausaiheina on mm:

1. kaiken yllä killuu viimeinen myyntipäivä?

2. nyyt

3. äitiyden nelikenttä

4. Mielensäpahoittajat

5. you have right to remain silent

6. varo keskiluokkaa!

Mitähän kaikkea noista nyt tulisi mieleen?

1. viittaa kuolemanpelkoon ja siihen, onko sen olemassaolo tavallaan elämää syventävä ja herkullistava elementti? Tai ehkei pelkästään kuolemanpelkoon vaan tietoon siitä, että kaikki loppuu aikanaan, kevät loppuu, kotiäitipäivät loppuvat, imetys loppuu, nuoruus loppuu ja sitä rataa. Minusta tuntuu usein, että pääni yllä killuu sellainen "nauti nyt, kohta se on myöhäistä"-ajatus. En oikein tykkää siitä ajatuksesta, mutta toisaalta se ajatus pitää minut liikkeellä ja hereillä.

2. nyyt? WTF? Ei kyllä mitään hajua. Tulee mieleeni joskus ennen lapsia, kun kännissä aina sain nerokkaita bloggausideioita, kirjoitin kalenteriini "luuvu panurttani". En vieläkään tiedä mihin se viittasi.

3. Äitiyden nelikenttä viittaa siihen, että harva meistä äideistä mahtuu yhteen tiettyyn äitiyden lokeroon. Tunnen aika paljon äitejä, erilaisia äitejä. Jotkut ovat yleisillä kriteereillä varsin hörhöjä vaistoäitejä, mutta toisin kuin aiemmin kuvittelin, ainakin nämä jotka tunnen, ovat huumorintajuisia ja itseironisia eivätkä yhtään niin fanaattisia kuin pelkäsin. Toisaalta tunnen myös äitejä, jotka kavahtavat kaikkia ismejä ja bondaan heidänkin kanssaan hyvin, koska en itsekään oikein pidä ismeistä. Nuoruuden aktivISMI riitti, nykyään nautin sitoutumattomuudesta ja siitä, että saan vaihtaa mielipidettäni tarvittaessa. Ja vaikka olenkin perverssi taaperoimettäjä, perhepedissä nukkuja ja kotiäiti, olen samaan aikaan epiduraali- ja lääketiedefani, en halua kotiäideille lisää rahaa enkä pidä kotiäitiyttä työnä saati urana, aion laittaa lapseni ihan tavalliseen kouluun ja rokotan heidät aina kun siihen on mahdollisuus. Ja näinhän se menee, harva meistä tunnustaa tiettyä ideologiaa sataprosenttisesti.

4. Mielensäpahoittajat. Tämä liittyy itse asiassa kohtaan 6. eli Varokaa keskiluokkaa. Nykyään ihmiset pahoittavat jatkuvasti mieltään ja ilmaisevat sen äänekkäästi kuin kaksivuotiaat. Anu Silfverbergin Äitikortista lauma äitejä loukkaantui syvästi vaikkei edes lukenut koko kirjaa, Varhaiskasvattajien kielletyt tunteet -julkaisusta useampi Facebook-kaveri pahastui, koska oletti (myöskään kirjaa lukematta) että siinä tarhantädit vittuilevat äideille, jotka laittavat alle kolmevuotiaat hoitoon.   Kätevästi voi oman syyllisyyden ja kilpailuntarpeen ulkoistaa loukkaantumiseen ja tuohtumukseen. Humoristinen jääkaappimagneettikin voi pahoittaa mielen, jos siinä ivataan keskiluokkaa ja pyhää lapsiperhettä.Tästä aiheesta olisi niin paljon kirjoitettavaa, että taidan seuraavaksi tehtailla oman postauksensa.

5. you have right to remain silent eli The Miranda warning, se ritirampsu jonka poliisit luettelevat amerikkalaisissa sarjoissa pidättäessään roiston. Se on tullut monta kertaa mieleeni, kun olen kuullut lauseen "minulla on oikeus tunteisiini". Tuo läppä heitetään silloin, kun oma reaktio on kohtuuton, ilkeä, lapsellinen tai hyvin dramaattinen. Esimerkiksi ulkopuolisen silmissä täysin järjettömänä näyttäytyvän loukkaantumisen tai puskista tulevan raivonpuuskan jälkeen. Minulla on oikeus tunteisiini. Silloin tekisi mieli aina sanoa, että sinulla on myös oikeus vaieta tunteistasi. Sinulla on oikeus ottaa vastuu tunteistasi, etenkin jos olet aikuinen. Ystäväni joka tuntee terapiapuheen läpikotaisin sanoi tuossa taannoin, että "ihmisiä rohkaistaan terapiassa aina puhumaan tunteistaan ja patoumistaan avoimesti. Valitettavasti se tarkoittaa usein riitaa ja epäkohteliaisuutta suhteessa ulkopuoliseen maailmaan" (vapaa lainaus). Hear hear! Olenhan minäkin erästä punaista sohvaa aikoinaan kuluttanut ja soittanut sen jälkeen raivostuneita puheluita äidille. Mutta ne ajat ovat onnellisesti takanapäin. Omia vanhempiaan ei voi loputtomasti paskuuksistaan syyttää ja huonoa käytöstään oikeuttaa. Eikä lähisuhteitaan vastuuttaa loputtomaan analyysiin ja kipuiluun, ei vetää omaan myllerrykseen mukaan.

No oliskohan tossa jotain settiä? Oli mulla vielä muutakin, mutta pitää ruveta pukemaan lapsia ulkohommiin.

Välikausi jne

Olimme eilen puistossa melkein koko päivän. Oli ihanaa, aurinko paistoi, ei tuullut, oli tuoretta kahvia kupissa (kiitosta vaan Hups) ja lapsilla oli mahtavat meiningit meneillään. Esikois-Lipsin vedenpitäviksi mainostetut Vikingin talvikengät pitivät varmaankin juuri sen verran kuin niiden kuuluukin, mutta draamaa koettiin kahvilla kun sukkahousut olivat märät ja haalarinlahkeistakin olisi voinut suorastaan puristaa vettä pois. Onneksi kahvilaa sattui pitämään todella mukava neljän lapsen äiti, joka ratkaisi raivarin kuivaamalla sukkahousuja jossain kuivatuslaitteessa jonka jälkeen ne voitiin pukea päälle ja vaunutella kotiin. Kotiin tultua tarkistin heti Huuto.netin, jossa olin huutanut Ticketin fleece-kurapukua aivan erityisen super-ihanalla kuosilla. Harmikseni missasin huudon ja siitä suivaantuneena ostin nettikaupasta sitten kovan etsinnän jälkeen Celavi-merkkisen vuorillisen kura-asun.

Näitä välikausiasuja pitää lasten kanssa miettiä aika huolella. Koska olen laiska ja mukavuudenhaluinen ja haluan aina minimoida kaiken irrallisen, tykkään valita all in one -tyyppisiä juttuja. Kestovaippahommissakin tykkään eniten AIO-vaipoista ja kaikki villahousu-jutskat ovat ihan evvk-kamaa meitsille. Olen valmis maksamaan ekstraa helppoudesta, joten pistin eilen tilaukseen myös Reiman välikausihanskat, joiden luvataan korvaavan kurarukkaset. Samasta syysta olen suosinut esikoisella ja vähitellen myös kuopuksella näitä vuorillsiia kura-asuja. Alunperin tutustuimme formaattiin sattumalta, saimme kaverilta halvalla sadetakkimateriaalia olevan, vuoratun housut ja takki -setin, joka osoittautui aivan pistämättömästi. Lipsihän oli päiväkodissa kun odotin Juhannuspoikaa ja päiväkodin työntekijät ylistivät kilvan asua, jonka päälle ei tarvitse pukea erillisia kurahousuja. Tästä intoutuneena hommasin Huuto.netistä Ticketin Rubber Rain with Fleece -kura-asun, jota Lipsi käytti käytännössä koko viime kevään ja syksyn ja joka nyt odottaa Juhannuspojan kasvua. Näitä fleecekumipukuja ei vaan löydä kovin helposti etenkään käytettynä, niillä on joku outo kulttimaine ja niitä myydään Stokkallakin vain syksyllä. Ja uutena ne ovat tietysti tosi kalliita. Olen itse niin ihastunut tähän helppouteen, että erilliset kurahousut tuntuvat aikamoiselta säätämiseltä. Tosin olen valmis muuttamaan mielipidettäni, jos asia minulle tarpeeksi hyvin perustellaan.

No mutta enivei, välikausihommat ovat kaikesta ennakkoasennoitumsestani huolimatta vähän vaiheessa. Lipsin asu on matkalla, molempien hanskat ovat matkalla, Lipsillä on suht sopivat kumpparit, Juhannuspoika tarvitsee kumpparit jotka eivät holahda jalasta. Haluaisin jotkut oikein heleän keltaiset tai muuten hassut kumpparit. Netistähän nyt löytää mitä vaan, mutta siinä on aina se odotusfaktori mukana. Ehkä hurautamme huomenna naapurikuntaan Prismaan, siellä on ilmeisesti tuplabonuspäivät (tästä revitään aina huumoria, tuplabonareita on aina jossain tarjolla, jee, NOT) ja noudamme samalla yhden Huuto.net-huudon. Tämmöistä kivaa suunnitteilla keväiseksi viikonlopuksi.

Odotan kovasti, siis todella kovasti, rakkaan ystävän häitä, joissa pääsen hippaamaan ilman lapsia. Ei tartte paljon välikautta funtsia!