Sukupolvikokemus

Flunssassa on omat hyvät puolensa: ehtii tehdä erilaisia puhdistustöitä, kuten läpikäydä vanhoja arkistoja ja raakata turhia pois. Olen tässä suhteessa kuten äitini, tykkään arkistoida muistoja, mutta haluan myös rajata aika tarkkaan, mitä arkistoin. Käyn aina muistaessani vanhoja valokuvia ja muuta paperikamaa läpi ja heitän ei-niin-merkitykselliset paperinkeräykseen. Jos oikein jaksaisin, skannaisin parhaat. 

Tällä kertaa löysin pahvisen kansion, jossa lukee Praha 2000. Olen näemmä 23-vuotiaalle itselleni epätyypillisen pedantisti säilönyt suurimman osan lehtiartikkeleista, joita ilmestyi Hesarissa vuoden 2000 Maailmanpankin ja IMF:n huippukokouksen ja siitä siinneiden mielenosoitusten tiimoilta. 

Tapahtuman nimi oli S23, syyskuun kahdeskymmenes kolmas, jonka haluttiin jäävän historiaan suurena protestipäivänä. Ja niin se jäikin, tosin osittain eri tavalla kuin toivottiin, isot mielenosoitukset kääntyivät mellakoiksi, oli holtitonta poliisiväkivaltaa, oli italialaisten autonomien aggressiivsta urpoilua. Mutta myös mahtavaa yhteishenkeä, pinkki-hopeisen blokin sambakulkuetta musiikkeineen tanssijoineen, auringonpaistetta, intiaanikesää, yhdessä laulettu El Pueblo Unido vanhassa ratikkahallissa. 

Meitä lähti Suomesta parisataa ihmistä osoittamaan mieltään paremman maailman puolesta. Olin alun alkaenkin vähän skeptinen sen suhteen, kuinka väkivallattomina mielenosoitukset tulisivat pysymään ja miten vanha Itäblokin maa suhtautuisi aggressiivisesti demottaviin länkkärikakaroihin. Olin toki varautunut turvaamaan oman selustani, mutta samalla pelkäsin, ettei sekään riittäisi. Oli kaikkia koulutuksia, ohjeistuksia ja opastuksia, ensiapuryhmä ja toive siitä, että kaikki muodostaisivat keskenään jonkinlaisia miniblokkeja, sopisivat pelisäännöistä ja bee-suunnitelmista.

Lähdimme reissuun hyvin varhain aamulla, kolmella tai neljällä bussilla, en enää muista. Tunnelma oli jännittynyt, väsynyt ja riehakas, samaan aikaan. Muistan nauttineeni matkustamisesta, vaikka samaan aikaan kahden yön bussiunet tympäisivät pahasti, en edes nuorena osannut nukkua pystyasennossa. Samalla kuitenkin bussin yhteishenki hitsautui mahtavasti yhteen, jotenkin se, kun elää suljetussa tilassa ihmisten kanssa pari vuorokautta, tekee kanssakäymisestä väistämättä intiimiä ja lämmintä, tosin myös ärsyyntyminen nousee herkästi. Hipit vituttivat jonkun verran, samoin känniset örsöttäjät. Mutta pääosin oli kivaa, oli ihanaa ajella alkusyksyisen Itä-Euroopan läpi, ihailla päärynäpuita, autobahneja, istua tanskan-saksan lautalla pelaamassa ristiseiskaa ja jauhamassa löysiä tovereiden kanssa. Oli ihanaa herätä varhain aamulla ihmettelemään Tsekin aamusumua, Prahan esikaupunkialueita, lopulta saapua jonnekin keskustaan, jossa eksäni (johon minulla vielä silloin oli aika läheinen suhde) odotti megafonin kanssa ja tiedotti kaikista mielenosoitusjärjestelyistä.

Asuimme hassussa neukkuhostellissa korkean mäen päällä. Henkilökuntaa ei näkynyt, huoneissa ei ollut vessoja, ketään ei itse asiassa hittojakaan kiinnostanut, että meitä asui siellä monenkirjava joukko. Yhtenä aamuna kävin aikaa säästääkseni aamupissalla miestenvessassa ja istuin vahingossa ripulipaskaan (tästä on revitty huumoria pitkään ja hartaasti) ja jätin sen seurauksen raivostuneena alushousuni lattialle. Aamaista ei ollut, suuhunpantavia ostettiin metroasemilta tai sieltä ratikkahallilta, Convergence Centeriltä, jossa oli tarjolla mehevää kolhoosilimppua, voita ja kasviskeittoa. 

Itse mielenosoituspäivä oli helteinen ja kaunis, joka paikka täynnä ihmisiä, erilaisissa kostyymeissa, sambahörhelöissä, valkoisissa haalareissa, itse patjoista väsätyissä turvaunivormuissa, naamioissa ja naamareissa. Mukana oli merkittävää porukkaa, silloinen kansanedustaja ja monta luullakseni tulevaa kansanedustajaa, tulevaisuuden tutkivia journalisteja ja paperittomien lääkäreitä, tulevaa intelligentsiaa. Tulevia ennakoivaan tapaani mietin asiaa jo silloin, mietin, että tästä porukasta kuullaan vielä.

MIelenosoituspäivänä muistan pelänneeni silloin vielä aika radikaalin eksäni puolesta, hän oli yksi valkohaalareista, altis poliisiväkivallalle ja kyynelkaasulle. Meidän maltillinen sambablokkimmekin meni pitkän ja hauskan rytmikulkueen jälkeen jokseenkin pilalle, kun eturivissä alettiin heitellä katukiviä ja poliisit vastasivat siihen kyynelkaasulla ja savupommeilla. Minulla oli kaulassani valmiina hengityssuojain ja pari valokuvaa on jäänyt todisteeksi huolestuneesta naamastani, jota peittää osittain valkoinen maski. 

En enää tarkkaan muista, miten kuviot menivät ja mikä lässäytti mitäkin. Kuitenkin, me maltilliset maailmanrauhan kannattajat olimme harmissamme mellakkakäänteestä, sanouduimme irti jättidemoista ja päätimme linnoittautua vanhan kaupungin Aura-nimiseen baariin, josta sitten seurasimme telkkarista raportointia mellakoista ja haimme prahalaiseen tapaan tukkimiehen kirjanpito -tyyliselle lapulle lisää ja lisää kaljaa. Ja söimme ihmeellisen hyviä friteerattuja juustopötkylöitä, jotka olivat suomalaiseen nihkeään kasvisruokaa baarissa -kulttuuriin tottuneille todella elämyksellisiä. Tovereita lappasi ovesta sisään, humala syveni, puitiin päivän kulkua läpi.

Seuraavana päivänä muistaakseni osoitettiin mieltä maltillisemmin ja pidettiin rauhanpiknikkiä lähellä konferenssikeskusta, jossa IMF kokoontui. Juotiin viiniä maiharinsuusta, jotkut tekivät ihmispyramidia, toiset päivittivät läppärillä tapahtumia nettiin, mikä lieni vuonna 2000 oleellisen paljon hankalampaa kuin nyt. Jossain vaiheessa liukenimme ystävän kanssa porukasta, kävimme katsomassa perinteiset nähtävyydet, Linnavuoren ja Kaarlensillan. Illalla baareiltiin taas, vaikka Kaarlensiltaa yritettiinkin sulkea aktivisteilta. Oli kaikkea hässäkää, puhetta siitä, että uusnatsit ovat ehkä hyökkäämässä toverien hostelliin, mutta ei kuitenkaan. Mieleen jäi silti jatkuva väkivallan, mielivallan ja hässäkän uhka ja tyytyväisyys siitä, että näytti itse hennatukassaankin suht tavalliselta, että saattoi tarvittaessa sulautua turistiksi. 

Osa meistä lähti jatkamaan mielenosoituksia Skotlantiin, me lähdimme bussilla kotiin kiertoreittiä. Bussikuski oli saanut kiellon ajaa Saksan läpi oman mielenosoitusmenneisyytensä takia. Reissasimme Puolan poikki, väsyneinä ja hiljaisina, kotiinpääsyä odottaen. Jotain olennaista meni varmaan pieleen, vääriä tyyppejä pidätettiin, ikävyyksiä tapahtui. Silloin se tuntui isolta jutulta, mutta unohtui nopeasti. Eniten jäi kuitenkin mieleen tunne sukupolvikokemuksesta, tieto siitä, että oli hetken osa jotain suurempaa, ehkä jonkinlaisena mainintana historiankirjoissa. Eikä tuo reissu vieläkään kaduta. Se oli tärkeä osa omaa aktivistinuoruutta, muistutus siitä, mihin joukkovoima pystyy hyvässä ja pahassa, opetus itselle, mihin kykenee ja mihin ei. Tapahtuma, jota on hauska muistella näin keski-iän kynnyksellä, tavoittaen ehkä hetkeksi sen haltioitumisen tunteen ratikkahallissa. 

Perhe

Olimme ystäväporukalla viikonloppuna Vartiosaaressa ammattiliiton huvilalla. Vartiosaari... sanat eivät oikein riitä kuvailemaan sitä paikkaa. Maaginen, sadunomainen saari Itä-Helsingissä, lähellä Laajasaloa ja Roihikaa, ja samalla niin kaukana kaikesta. Autoton, kerrostaloton, sillaton, asfaltiton hassu pieni saari, jossa on kotkansiipilehto, tapionpöytäkuusi, ketunkalloin koristeltu metsäkirkko, harvinaisia kasvilajeja kuten ruotsin lippunakin tunnettu kaksivärinen lehtomaitikka, ruosteinen hehkukupumoottori keskellä metsää, pikkupetoja, hippiäisiä, joutsenia. Toivon todella, että Vartiosaari tulee säilymään sellaisena kuin se nyt on, ettei sinne rakenneta leuhkoja ison rahan omakotitaloja venepaikkoineen citymaasturin mentävine autotalleineen, ettei saarta silloiteta kiinni Laajasaloon. Toivon, että laajeneva Helsinki löytää paikkojaan muualta.

Sää suosi meitä ihmeellisesti. Oli lämmintä kuin keskiarvokesäkuussa, lapset pärjäsivät teepaidoissa ja suuren osan aikaa alasti, nuo lämminveriset pellavapäät. 15-asteiseen Itämereen ei enää hirvinnyt uimaan, mutta saunassa ja soutamassa tuli käytyä. Ja luontopolulla. Yksi itselle merkittävä havainto oli, että kolme- ja viisivuotiaat lapset ovat antoisassa luontosuhde-iässä, jaksavat kävellä pitkiäkin matkoja ja innostuvat toisaalta pysähtelemäänkin, tutkimaan luonnon kummallisia asioita, rahkasammalta, tuntemattoman pedon kakkaa, isoa sittisontiaista. Kukaan ei marise eikä vaadi rattaisiin, eikä nukahda kesken reissun. Puhuimmekin ystävän kanssa, sen, jolla on Juhannuspoikaa puoli vuotta vanhempi lapsi, että kolme vuotta on rajapyykki, jonka jälkeen vuorovaikutus muuttuu paljon vivahteikkaammaksi eikä vanhempien kaikki aika enää mene perustarpeista huolehtimiseen. Kaikesta kiinnostunut, kommunikoiva ja vaipaton lapsi on tavattoman hauskaa seuraa.

Meitä oli huvilalla yhdeksän ihmistä. Kokkasimme isossa keittiössä ihanaa sienirisottoa (johon ujutettiin peräti yksi sieniretkemme tulos - herkkutatti), söimme ja kahvittelimme pitkän pöydän ääressä, tiskailimme, nautimme hillitysti viiniä, juttelimme kaikesta mahdollisesta. Yksi meistä sanoi: "Hei, eletäänkö sitten vanhana näin? Asutaan isossa huvilassa, syödään yhdessä ja hengaillaan?". Ajatus oli jotenkin aivan mahtava. Että ei vaan käpertyisi siihen omaan ydinperheeseensä ja olisi sitten aikanaan sureva leski, jota lapset käyvät liian harvoin tapaamassa, vaan osa vapaamuotoista yhteisöä. Että sitten, kun ollaan eletty ruuhkavuodet ja työelämät, palataan taas yhteen kuten nuoruuden juhannuksina, istutaan pihakeinussa höpöttämässä, kahvitellaan ja ehkä otetaan joskus pienet sherryt.

Samoihin aikoihin tajusin, miten ylikorostunut, keinotekoinen ja esiintymistiheydeltään oletettua harvinaisempi sellainen ilmiö kuin "heteroseksuaalinen ydinperhe" on. Meidän perhe oli tuossa porukassa ainoa sellainen, ja silti kaikki meistä ovat osa perhettä, kukin tavallaan. Ja miten ilahduttavaa oli tajuta, että lapsillemme ei muodostu kuvaa yhdestä ainoasta oikeasta perhemallista, vaan he väistämättä näkevät monenlaisia tapoja aikuisten elää elämäänsä. Vähän kuten tatuoinnit: Lipsi nosti yhden meistä paitaa ja kehui innostuneena tämän vatsassa olevaa tatskaa. Sitten naureskelimme, että kellään meidän äideistä ei ollut tatskoja, kun olimme pieniä, eikä ole vieläkään. Ja nyt meillä kaikilla taitaa olla.

Kun mietin omaa skismaista äitisuhdettani, omien vanhempieni taakkaa ja kyvyttömyyttä, hyvää tarkoitusta ja pieleen menevää toteutusta, ja kun mietin naidun sukuni skismoja, salaisuuksia ja pinnanalaisia riitoja ja sukupolvesta toiseen jatkuvia vääriä malleja, olen äkkiä hyvin onnellinen itse valitusta perheestäni. Ihmisistä, jotka ovat olleet elämässäni jo pitkään, joiden kanssa ystävyyssuhde on lempeä, salliva, toisen onnesta iloitseva. Että miten etuoikeutettu olen, kun omassa elämässäni, lasteni elämässä on viisaita, lämpimiä, hauskoja ja kummallisia ihmisiä, sellaisia minun kaltaisiani ihmisiä, joiden kanssa murretaan yhdessä patonkia ja nauretaan.

Kauneuden keskellä eläminen

Tapasin toissapäivänä vanhaa ystävää, joka asuu nykyään Ruotsissa. Ystävä sai identtiset kaksoset, ja olimme toisen ystävän luona niitä ihastelemassa. Tämä toinen ystävä, tuttu lapsettomasta elämästä, asuu nykyään miehensä kanssa käsittämättömän hurmaavassa jugend-kaksiossa Töölössä ja odottaa vauvaa. Tapaamisessa oli näitä tosi vanhan blogiskenen ystäviä, niitä, joihin tutustui nollaluvun loppuvuosina, jolloin kellään ei ollut lapsia ja moni eli sinkkuna, opiskellen tai töissä, ihanissa pikku kodeissa ruutuikkunoin.  Ihastelin tuota töölöläiskaksiota aivan erityisellä intensiteetillä, koska tajusin, että suurin osa ystävistä asuu nykyään käytännöllisissä lapsiperhekodeissa, joissa on iso hissi, parveke ja järkevät neliöt. Eikä erillistä, turkoosikattoista vessaa, hassun muotoisia huoneita tai hukkaneliöitä.

Samoihin aikoihin huomasin, että ammoin unohtamani Flickr-tilini on näemmä muuttunut maksuttomaksi, eli näin kaikki ne kuvat, joita latasin sinne vuosina 2007-2011. Tosin salasanaani en enää muista, joten en enää pääse katsomaan niitä priva-merkattuja kuvia. Flickr oli ennen Facebookia tärkeä sosiaalisen median osa, usein tuli luettua ystävien blogia Flickr-ikkuna auki toisella välilehdellä. Nykyään ihmiset laittavat kuvia feibuun tai blogeihin, silloin aikoinaan blogeissa oli lähinnä tekstiä.

Ne omat kuvat hätkähdyttivät kauneudellaan. Olen jotenkin unohtanut, millaista kokonaisvaltaisen kauneuden ympäröimää elämää elin silloin ennen lapsia. Asuntomme Kalliossa oli yksi kauneimmista koskaan näkemistäni, meillä oli ruutuikkunat, ikkunalaudoissa itse tehdyt mosaiikit, pienessä vessassa kattoon asti kiirivä seinämaalaus. Kukkamaljakoita, löytäliinoja, harvinaisia viherkasveja, koriste-esineitä. Minkään ei tarvinnut olla lapsiturvallista eikä esteetöntä, hassuille oikukkaille ratkaisuille oli tilaa. Ja oli aikaa! Aikaa esikasvattaa haluamiaan hyötykasveja, aikaa asetella epäsäännöllisen muotoisia  posliininpalasia esteettiseksi kokonaisuudeksi. Rahaa hankkia haluamansa tapetit ja palkata ammattilainen ne kiinnittämään korkeisiin huoneisiin. Kahden aikuisen vähäiset pyykit, jotka mahtuivat keittiön minipesukoneeseen. Koskaan ei olohuone ryöpynnyt pikkuvaatteita eikä roskis pullistellut vaipoista.

Istuttiin spontaaneja viinipiknikkejä Torkkelinpuistossa, työmatka kulki kaarevan magnoliakujan läpi, illalla ikkunasta saattoi nähdä tulitaidetta.

En halua sitä aikaa takaisin. Viihdyn omassa kodissani, nautin tilasta, parvekkeen tomaateista, hassun rumankauniista kotikaupunginosastani. Rakastan vehreää pihaamme, joka kantakaupungissa on todellinen harvinaisuus. En ole joutunut luopumaan ratikoista. Silti aina joskus haaveilen, että siellä kaukana tulevaisuudessa asun ehkä taas ruutuikkunakodissa, laitan pitsipöytäliinoja ja kukka-asetelmia, poltan kynttilöitä, paneudun tuoksupelakuihin. Pistän estetiikan käytännön edelle.

Tervitused!

Oltiin taas Virossa. Lähialuematkailu on näemmä edelleen se meidän perheen matkailuvaihtoehto, sekä talous- että logistiikkasyistä. Lentokoneella lentäminen pitkän tauon jälkeen kuulostaa jokseenkin kuumottavalta, eikä kännisten kasakoiden alasampumat matkustajakoneet ja muut onnettomuudet varsinaisesti vähennä vastenmielisyyttä lentämiseen. Olen puhunut parin ystävän kanssa, joille on kehittynyt lentopelko vasta aikuisena. Kumpikin on matkustanut elämässään paljon ja äkkiä jokainen lento tuntuu edellistä vastenmielisemmältä. Jaa-a, onneksi sitä hommaa voi vielä itse lykätä. Nelikymppisenä lähden ystävän kanssa New Yorkiin ilman mitään lapsia, se on sovittu. Ja siihen on onneksi vielä kolme vuotta aikaa. Sille, että lapset jotenkin erityisesti tarvitsisivat kaukomatkoja tai rantalomia, nauran räkäiset naurut. Lapset tarvitsevat juoksemista sadettimen alla, maauimalan polskuja, takapihan pieniä aarteita ja kuumailmapallojen ihmettelyä kesätaivaalla. Muu on ekstraa ja boonusta.

Reissasimme tällä kertaa Tarttoon, jossa olen ollut kaksi kertaa ennen, ekan kerran neukkuaikana luokkaretkellä ja 14 vuotta sitten ystävän (tämän samaisen nykkiinlähtijän) kanssa. Neukkuajan reissusta muistan hienon lastenteatteriesityksen, Ronja Ryövärintyttären, josta emme ymmärtäneet juuri mitään koska se oli luonnollisesti viroksi, ja omituisen makuiset purkat, joissa oli hilloa sisällä. Vuoden 2000 Viron reppureissumatkalla yövyimme Tartossa hassussa pikku hostellissa, joka oli kerrostalon yksi rappu. Toinen rappu olikin sitten palanut, ja muissa asuttiin. Eksyimme matkalla keskustaan ja kysyimme tietä vanhalta viiksekkäältä mummolta, uumoillen, että se varmaan puhuu vaan Venäjää. Mummo vastasi meille äärimmäisen sivistyneellä Oxfordin Englannilla monisanaisesti ja löysimmekin keskustaan, näimme yliopistot ja kaubamajat ja kukkia myyvät mummelit kapitalismin ajalla rakennetun lasitornin juurella. Silloin Tartossa tuoksui vielä vahvasti maltaalta, panimo sijaitsi lähellä keskustaa. Löysimme sattumalta myös hassun, Supilinn-nimisen puutalokaupunginosan, jossa elokuun lopun kylminä iltoina lämmitettiin taloja puulla ja kissat pujahtelivat kellarinikkunoihin.

Tallinnasta ajaa Tarttoon kaksi-kolme tuntia, pysähdyksistä riippuen. Tarton tiellä on monta somaa pikkukylää, uskomaton määrä kattohaikaroita jättimäisine kerrospesineen, luonnonvaraisia unikkomättäitä tienposkessa, tammilehtoja, neukkuaikaisia betonibussipysäkkejä antiikki-vaikuttein. Matka meni sujuvasti, koska olemme investoineet dvd-soittimeen, nyt osataankin koko porukka ulkoa pari Dinojunan jaksoa. Hotelli oli sellainen kiva perushotelli, kohtuuhintainen ja hyvällä sijainnilla, Ahhaa-tiedekeskuksen vieressä. Ja hotellissa oli ilmastointi sekä käsittämättömät king size -sängyt. Taivastelin jo, nukunkohan ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen yöni yksin sängyssä, kun Juhannuspoika uhosi olevansa iso ja nukkuvansa lisävuoteessa. Sinne se nukahtikin, mutta siirtyi aamuyöstä viereeni, kuten myös Lipsi, joka näki painajaista. Ja niin sitä herättiin kahden pikkuapinan vierestä, kuten usein ennenkin. Mutta ei se mitään, luin juuri Hesarista artikkelin kosketuksesta ja sen puutteesta, suomalaisten kosketuskyvyttömyydestä, sotatraumojen ja 70-luvun vauvavihamielisen kasvatuksen hankalista jäljistä ja olen iloinen näistä läheisyyden ilmentymisistä. Vaikka toki sukulaiset vittuilevatkin aina väliin perhepedistä, mutta se on toinen juttu se.

Tartossa ihmiset olivat eri näköisiä kuin Tallinnassa. Mukavamman näköisiä. Huolittelemattomampia, hipimpiä, pyöreämpiä, tavallisempia, kukkamekkoisempia. Mietin, että varmaan Tarton yliopistokaupunki-statuksella on asian kanssa tekemistä. Samaan liittynee myös se, että Tartto on profiloitunut pyöräilykaupungiksi, pyöräteitä on joka paikassa, kuten myös kylttejä, joissa opastetaan miten kuhunkin paikkaan pääsee pyörällä. Äidit ja isät ajoivat jälkikasvu kyydissä, uimarenkaat kaulassa. Keskustan isossa ja hauskassa leikkipuistossa oli paljon isiä lapsineen, meikittömiä imettäjä-äitejä, värikäsmekkoisia donna-äitejä ja kontaktia ottavia lapsia. Huomasin, että Virossa on ihan normaalia ja ookoo hengata leikkipuistossa puoli kymmeneltä kauniina kesäiltana, ja lapset seuraavat luontevasti mukaan ulkokonserttiin, jossa aikuiset juovat Sakua, mutta kukaan ei örsötä kännissä. Nautin kovasti Tarton yleiseurooppalaisesta ilmapiiristä ja siitä, että lapset ovat mukana elämässä, eikä heitä jatkuvasti lahjota hiljaisiksi videoilla, että aikuiset saisivat olla rauhassa. Mehän toki vähän lahjoimme videoilla, tai siis vironkielisellä lasten teeveekanavalla, kun pitkän päivän jälkeen väsytti ja halutti vähän aikaa potslojottaa siinä kingsize-pedissä ihan keskenään. Hirveä Henri kuulostaa muuten tosi leimiltä viroksi.

Etsiydyimme taas siihen hulvattoman hienoon Supilinnan kaupunginosaan. Tartossa kaikki on aika lähellä, pieni kaupunkihan se on. Tämä kyseinen paikka on hiukan keskustan ulkopuolella, joen rannalla ja koostuu noin satavuotiaista puukerrostaloista, jotka pesevät hienoudessa jopa puu-Kumpulan mennen tullen. Osa taloista on todella huonossa kunnossa, lähes raunioina, osa on purettu ja tilalle rakennetaan kovaa vauhtia uusia. Tiet on nimetty kasvisten mukaan (Supilinn tarkoittaa Soppakaupunkia), löytyy Herne, Melooni ja Kartul. Kerrostalot saattavat olla puutaloiksi isojakin, kolmikerroksisia, viininpunaisia, vihreitä, turkooseja tai rapistuneen puunvärisiä monen hengen taloja. Kaikissa on isot pihat, monissa jyrkät portaat, postiluukut ovat ensimmäisessä kerroksessa. Ruutuikkunoissa on pitsiset valoverhot, pelakuita ja kliivioita. Tunnelma on kuin suoraan sadan vuoden takaa, hetkittäin. Eräs parveke oli suoraan satukirjasta: varjoisa ja villiviinin peittämä, riipputuoli ja värikkäitä kesäkukkia. Sattumoisin Supilinnassa kuvattiin lastenelokuvaa, Maarja-kadulle rakennettiin punaista, läikesilkkistä jättitelttaa ja vedettiin lippusiimoja. Vaelsimme alueen helteen painostavuudesta läpi tarkkaan, lapset näkivät auringonläikässä köllivän mustan kissan, joka oli niille varmaan vaelluksen kohokohta.

Tuomiokirkon mäelläkin kävimme, katsoimme kirkon rauniot, yliopiston päärakennuksen, observatorion, pirun- ja enkelinsillan. Mäki oli ihan hieno ja sieltä oli hyvät näköalat, mutta lasten kanssa varsin kuumottava, ympäriinsä oli yllättäviä kuiluja ja onkaloita, eikä jyrkänteillä ollut juurikaan mitään aitoja tai muita esteitä. Ja rauniot, ne nyt ovat aina vähän hohhoijakkaa, minulle. Mies taas on enemmän raunioihmisiä, luulen.

Ja niin, olimme myös siinä Ahhaa-tiedekeskuksessa. Hieno oli, vähän kuten Heureka. Paljon erilaisia fysikaalisia kokeita ja vesitemppuja. Vesi oli ehkä eniten koko Ahhaan teema, ihan karmivuuteen saakka, siellä oli nimittäin Estonia-simulaattori, 45 astetta kallistuneen laivan hyttikäytävä vilkkuvaloineen hälytyksineen. Siitä piti mukamas kiivetä ylös ja laskea sitten putkea alas pelastusveneeseen. En kyllä itse mennyt lähellekään, pelkkä hyttikäytävän autenttisuus oli ihan kyllin karmiva. Yläkerrassakin oli toisenlaista karmivuutta, nimittäin anatominen näyttely spriissä säilöttyine aivoineen ja epämuodostuneine täysiaikaisine vauvoineen. Mies ohjasi lapset alakertaan, minä katselin aikani niitä sikiöitä, kunnes yhden nukkainen päälaki alkoi kirpaista liikaa ja piti lähteä. Venäläisperheet pyörivät sikiönäyttelyssä lapsineen päivineen, mitä ihmettelin. Itse olisin saanut niistä lapsena varmaan viikon unettomuuden ja ahdistuksen.

Ja sitten illalla seikkailimme vanhassa kaupungissa, kävimme ruis-pizzoilla, nautimme lämmöstä, löysimme sattumalta pihalle, jossa kaunisääninen nainen lauloi ja laulatti yleisöä. Pieni lentokone pörräsi ja pudotti mahastaan laskuvarjohyppääjän, pikimusta kuumailmapallo pöhisi yli, tervapääskyt kirkuivat ja erikokoiset ötökät ja perhoset lentelivät pastellinvärisessä kesäillassa. Se oli se matkan paras hetki, katsoa ylös, kirkontorneja ja lehmuksenlehtiä, kuunnella lasten höpöliinijuttuja, vaeltaa hitaasti ja poikkeillen kohti hotellia, ihan kuin olisi ollut jossain paljon etelämmässä, arjen ulottumattomissa.

Suvusta ja kommunikaatiosta

Istuttiin eilen iltaa kavereiden kanssa Alpparissa. Eräs heistä sanoi, että oli joutunut menomatkalla mökille juomaan kaksi kaljaa, koska ajatus vanhempien kanssa hengailusta tuntui niin rasittavalta ja ahdistavalta. Tämä ystävä ei todellakaan ole viinamäen naisia, joten siksi tällä itselääkinnällä oli erityinen painoarvo. Tajusin hyvin ja sitten jaappasimmekin antaumuksella isä- ja äititraumoistamme. Ja muutakin sukua siinä sivuttiin.

Tunnistettavuuden pelossa yritän vähän pyöristellä näitä juttujani, mutta on taas jotenkin sydän aika täynnä sitä kommunikaation vaikeutta, mikä omien vanhempien ja myös miehen sukulaisten kanssa toimimiseen aika ajoin liittyy.

Olimme sukujuhannuksessa, joka on sinällään tosi hauska ja ihana perinne, erityisen kiva kaupunkilaislapsille, jotka saavat hulmottaa pihamaalla, kiivetä puumajaan ja kastautua järveen. Koska suku koostuu ihmisistä kaikkine erityispiirteineen, puutteineen, herkkyyksineen ja muistoineen, kärhämiltä on vaikeaa välttyä. Olen ennenkin kirjoittanut varsin hankalasta sukulaismiehestä, joka komentaa lapsiani aggressiiviseen sävyyn ja jota koskevat selkeät erioikeudet ja jolle annetaan anteeksi käytös, jota muilta ei sallita. Tätä miestä pelätään, hänen räjähdysherkkyytensä ympärillä astahdellaan lasinsiruilla. Niin minäkin teen, olen leppoisa, kohtelias, myötäilevä ja hemmetin varuillani tämän ihmisen seurassa. Mutta siinä vaiheessa, kun hän huutaa lapselleni ruokapöydässä, määrää rangaistuksia ja onnistuu vielä voittamaan sympatiat puolelleen (tai luulee niin) selittämällä omasta erityisestä aistiherkkyydestään ja sen tuomista haasteista suhteessa lapsiin, minulta menee hermo. Tällä kertaa sanoin, että en halua hänen sanelevan lapsilleni rangaistuksia. Koska olin kiihdyksissäni, oma argumentointini puuroutui, etenkin kun suvun naiset halusivat tilanteen rauhoittamiseksi asettua tämän miehen puolelle, ja sitten koko tilanne meni ihmeelliseksi kilpahuudoksi ja mies, joka oli passitettu rauhoittelemaan ylikierroksilla käyvää esikoista, häipyi vittuuntuneena ulko-ovesta. Ja minä perästä. Tilanne kyllä siitä laukesi, mutta koin kyllä hyvin vahvasti, että minua ei kuultu eikä ymmärretty.

Seuraavana päivänä täti puuskahti hankalassa lapsisäätötilanteessa äänekästä kritiikkiä meidän kasvatustamme kohtaan, liittyen johdonmukaisuuteen. Hän veti yksittäisestä tilanteesta johtopäätöksen, ja taas menin niin puihin yllättävästä aggressiivisuuden ryöpsähdyksestä, että puolustukseni, joka on yleensä varsin terävää ja painokasta, meni sellaiseksi anteeksipyytelevän vetoavaksi sotkuksi. Koin taas, että minua ei kuulla, minua ei ymmärretä, sen sijaan minua syytellään ja omaa äitiyttäni moititaan. En vaan ole tottunut sellaiseen kultturiin, että ensin vittuillaan ja sitten ollaan kuin ei oltaisikaan, ihan normaaleja, paitsi että jätetään se vittuilu mieleen kaunaa kasvattamaan ja kostetaan myöhemmin. En voi väittää, että tämä tottumattomuuteni olisi lapsuudenperheeni peruja, koska oma perheeni on tosiaan varsinainen kommunikaation musta aukko ajoittain, äiti ja isä vittuilevat toisilleen kuin vain 40 vuotta naimisissa olleet, toisilleen sopimattomat ihmiset voivat, ja syyttelevät siinä sivussa minua ja miestäni milloin mistäkin. Sen sijaan tämä oma nykyinen perheeni, mieheni ja lapset, me emme harrasta räkytystä, vittuilua, nolaamista ja vanhojen kaivelua arkikommunikaatiossa vaan puhuttelemme toisiamme rakastavasti ja kunnoittavasti. En koskaan aiokaan kasvaa niin paksunahkaiseksi, ettei tiuskinta ja yllätyshyökkäily lakkaisi itkettämästä minua. Vaikka samaan aikaan mietin, että on se vaan perseestä olla näin herkkänahkainen, joskus kaikista setvimisistä ja oman kurjan mielen näyttämisistä tuntuu paisuvan vain isompi soppa. Pitäisi olla kuten mieheni, konflikteja välttelevä ja asiat helposti sivuuttava, ytimeltään hyväitsetuntoinen ja vakaa ihminen. Mutta kun ei ole.

No, tämä juhannushomma eskaloitui sitten sillä viisiin, että kun teimme mökiltä reissun lähikaupunkiin (jossa tapasimme viehättävän ystäväpariskunnan, joiden rauhallisuus, keskustelevuus ja ystävällisyys olivat palsamia sielulle kaiken mökäämisen ja riidankuuntelun jälkeen) itkeä kollotin tulomatkan ja uhosin miehelle, että en enää koskaan lähde juhannuksena mihinkään sukujuttuun, ellei mies nyt puutu siihen, että lasten aikana meidän kasvatusmetodeja arvostellaan kiukkuiseen sävyyn ja että tämä sukulaismies on kuin nelikymppinen taapero ja viu viu. Miestä dramaattinen ulinani hieman tympäisi, mutta yllättäen hän kuitenkin jutteli tädille siitä, että olisi kiva, jos meitä vanhempina ei kritisoitaisi julkisesti lasten kuullen. Täti oli äärimmäisen pahoillaan, lopun aikaa minulle oltiin tosi ystävällisiä, ja samaan aikaan minulla oli ristiriitainen tunne siitä, että a) olin ollut naurettava draamakuningatar vaatiessani jälkipyykkiä ja b) luultavasti se syy, miksi pahastuin, ei lopultakaan selvinnyt ja c), kuullaankohan tästä vielä. Ja ainakin b) ja c) osuivat oikeaan, tänään täti pyysi minulta kuopuksen synttäreillä anteeksi aivan absurdia asiaa, hauskaa vitsiä jolle olimme puolta tuntia aiemmin nauraa höröttäneet, selitellen että "taas mä möhlin, haluaisin nyt pyytää anteeksi". Huoooooooooh. Näemmä on siis niin, että jos sitä kerran nostaa kissan pöydälle, on sitten lopun ikänsä se mimosa, jota saa varoa joka tilanteessa. Ei olisi pitänyt reagoida, olisi pitänyt mennä takomaan päätään keski-suomalaiseen mäntyyn ja tulla hymysuin takaisin.

Tänään oli tosiaan juhannuspojan sukusynttärit, ja onnistuin riitautumaan äidin kanssa, koska äiti ilmoitti, että "hoitakaa sitten virallinen osuus nopeasti, koska me lähdemme sitten heti sen jälkeen". Olin ihan että mitä vittua, ai ainoan tyttärenpoikanne synttäreiltä lähdette kesken pois, että mistäs nyt tuulee? Sain selitykseksi, että "me ollaan isäsi kanssa vanhoja, väsyneitä ja sairaita." Sele-vä. Niin sairaita ja väsyneitä, että kahden tunnin synttäreillä ei voi olla loppuun asti, mutta sitä ennen on kyllä uurastettu koko aamu täysin vapaaehtoisissa puutarhahommissa. Tuollainen hämärä passiivis-aggressiivinen mind-fukkaus äidin taholta aiheuttaa minussa aina kauhean regression takaisin teini-ikään, ja sitten ärräpäät lentelevät. Tällä kertaa äiti yritti repiä lapsiakin mukaan riitaan sanomalla esikoiselle, että "sano äidillesi, ettei vedä hernettä nenään". Voi SAATANA NYT. Perkele. Haluaisin tällä hetkellä vetäytyä johonkin retriittiin pimeään makuuhuoneeseen ja tulla ulos vasta, kun kommunikaatio on muuttunut helpoksi ja minä niin joviaaliksi, etten koskaan vedä pulttia mistään.

Keskikesän juhlaa, vaikka tästähän se kesä vasta alkaa

Huomenna valjastetaan Skoda ja huristellaan Keski-Suomeen viettämään juhannusta, perinteikkäissä merkeissä. Kovin vanha perinne ei ole kyseessä, kolme vuotta sitten synnytettiin äkkiarvaamatta Juhannuspoikaa anestesialääkäri Otsin epiduraaliavustuksella (en meinannut ilokaasupäissäni päästä yli siitä hauskuudesta, että olin juuri himassa kuunnellut kaikkien aikojen parhaimman juhannusbiisin,  Georg Otsin Saarenmaan valssin ja sitten, hihii hohoo, selkääni ronkki äkkiä toinen herra Ots. Ja sitten maailmaan putkahti Juhannuspoika, joka ihan kohta, ensi viikolla, täyttää komeat kolme vuotta. Taaperoajat ovat takana, niistä muistuttaa lähinnä vaippa. Sitten kun viemme viimeisen vaipparoskiksen (joo, me luovuimme kestovaipoista, mutta onneksi blogini ei ole yhtä suosittu kuin Lapsellista-Annan, joten paskamyrskyä ei liene luvassa), skoolaamme kyllä huolella.

Koska olemme mieheni kanssa tällaisia vanhoja pieruja, tykkäämme joskus lasten nukahdettua muistella hurjaa nuoruuttamme. Tai siis, minulla oli hurja nuoruus, mies lähinnä pelasi commodore kuusnepaa, kunnes muutti kommuuniin Kaivariin ja tutustui anarkisteihin ja villeihin naisiin. Muistelimme tällä kertaa menneitä juhannuksia miehen suvun mökillä Kirkkonummella. Kuinka monta ihmistä siellä ehtikään vierailla sen kuuden-seitsemän vuoden aikana, monta! Ja miten monia, humalaisen hilpeitä muistoja siihen aikaan liittyy! Eräänä juhannuksena yksi seurueestamme päätti laskea lasten liukumäestä suoraan järveen kaikki vaatteet päällä, toisen hoteista löytyi rannalla taskulämmin kossu, kerättiin seitsemiä yrttejä tyynyjen ja lähmäisten kangaskassinyssäköiden alle, tehtiin vihtoja hatarista hieskoivunoksista saunaa varten, grillattiin kaatosateessa kasvisvartaita (ja melkein järkytyttiin kun joku toi mukanaan poikakaverin, joka söi MAKKARAA) ja mukana oli aina kitara, jonka säestyksellä hoilattiin aamuun asti työväenlauluja. Ennen lähtöä paistettiin aina iso kasa lettuja, raahattiin pirtinpöytä pihalle ja avattiin Lildin omenahillopurkki. Krapulan ja humalan suloisessa välimaastossa juteltiin diippejä, luettiin mökin vakiokalustoon kuulunutta 40-luvun seksiopasta, liikututtiin siitä samaisesta Saarenmaan valssista.

Oi nuoruuden suloinen lintu! On onnellista ja haikeaa muistella menneitä aikoja. On onnellista, että on mitä muistella. Ja on onnellista olla tässä nyt, perheellisenä, lähdössä perhejuhannuksen viettoon. Ja samalla se vanha elämännälkä kolkuttelee, kun lapset eivät enää ole aivan pieniä. Tuntuu, että elämässä on taas tilaa sille tietylle virittyneelle joukkoilolle, yhdessä tekemiselle ja osallistumiselle. En vielä tiedä, mitä ensi syksy tuo tullessaan, mutta olen harkinnut, että saatan aktivoitua pitkästä aikaa jonkun maailmanparannusmeiningin suhteen, siis muutenkin kuin äiti-positiossa. Siihen hommaan olen jo aika kypsä, peukutan kaikkea imetys-kantoliina-kestovaippa -jutskaa, mutta siihen se jää. Nyt on aika kaivaa pää sieltä mustasta aukosta ja suunnata katse laajempiin kysymyksiin.

Jonkinlaista paluuta nuoruuden huolettomaan meininkiin edustaa sekin, että olen alkanut tosissani haaveilla sähköpyörästä. Jos ihminen näkee joka ikinen yö unta siitä, että hän pyöräilee yksin ympäri Helsingin katuja, niin eikö se ole merkki? Ja jos ihmisellä on synnynnäinen patellaluksaatio, joka tekee tavallisesta pyöräilystä ennen pitkää kivuliasta, niin eikö olekin vähintäänkin perusteltua, että hän ostaa sähköpyörän säästettyään siihen tunnollisesti rahaa omista palkkioistaan? Etenkin, kun hän inhoaa autolla ajamista eikä aio koskaan suorittaa autokoulun toista vaihetta? Oi että! Pyörällä joka paikkaan! Pelkkä ajatus tekee onnelliseksi.

Aika aikaansa

Ratikkamatkalla Hakaniemestä kotiin ovat kaikki haikeuden ja nostalgian elementit äkkiä läsnä. Keskisillalla on kolme vauvaa äiteineen, yksi vauvoista koomailee tyytyväisenä kantoliinassa, selkä pyöreänä ja posket pulleina. Yksi äideistä hakee arkaa kontaktia kahteen muuhun, ihan kuten minäkin silloin joskus, esikoisvauvan äitinä. Tuolla näkyy Karhupuisto, tuolla vanha keltainen kotitalo. Aurinko paistaa, lehmuksenlehdet lepattavat, vauvat jokeltavat ja minä istun ratikassa yksin, tyytyväisenä. En kaipaa sitä mitä oli, muuta kuin hyvällä, nostalgisella tavalla. Kotiäitiaikojen muistelu ei enää itketä, kuten se viime syksynä teki. Nyt eletään uutta aikaa, työn ja täyttyvän kalenterin aikaa, oman yrityksen aikaa. Stressaavaa ja ärsyttävääkin, mutta itsetuntoista, huikaisevan ilon hetkiä sisältävää aikaa. 

Samaan aikaan olen kaivanut pääni takapuolestani kaiken vanhemmuus-natseilun suhteen. Esimerkiksi tämä pahamaineinen "virikehoito". Minua ei suoraan sanoen kiinnosta muiden hoitoratkaisut, eikä etenkään niiden arvostelu. Eikä yksittäisen perheen tehtävänä ole ratkaista päivähoidon ylikuormittunutta tilannetta antamalla paikkaansa "enemmän tarvitsevalle". Kaikki tapaukset ovat omiaan. Ja imetys: Itsehän olen varsinainen veteraani-imettäjä ja tissihippi, mutta uskon tässäkin asiassa äitien osaavan arvioida oman perheensä kokonaistilanteen. Näin tässä taannoin erittäin hippeisessä perhekerhossa naisen, joka antoi tuttipulloa pikkuvauvalleen. Nainen on ammatiltaan lääkäri ja taustaltaan varsin vaihtoehtoinen, kasvissyöjä ellei vegaani. Koko tuttipulloruokinnan näkeminen ei herättänyt minussa muita tunteita kuin "oho miten staili pullo, onkohan se Life Factorya", vaikka joskus aiemmin olisin varmaan pyöritellyt päässäni syitä ja vaikuttimia sille imetys-jutskalle. Ja entäs sitten kotihoto uber alles -fanatismi? Vaikka päivähoitotilanne on tosiaan ylikuumentunut, henkilökuntaa on liian vähän ja muuta ikävää, en todellakaan näe ratkaisuna, että esimerkiksi isovanhemmat tai muut sukulaiset ottavat hoitovastuun lapsista, koska kotihoito-nyt-vaan-on-parasta. Itse asiassa isompien lasten kohdalla pidän jonkun väsyneen mummon hoitoa huomattavasti virikkeettömämpänä ja haitallisempana vaihtoehtona kuin päiväkotia. Perhepäivähoitokin on vähän komsii komsaa, käytän aina itseäni esimerkkinä siitä, miksi perhepäivähoito ei ole mikään paras hoitovaihtoehto. Päiväkodeissa on sentään koulutettua henkilökuntaa, virikkeitä ja ohjattua tekemistä, runsaasti ulkoilua ja hyvää perusruokaa. 

Mutta odotan kyllä innolla kesäkotiäitiyttä ja puistoreissuja lasten kanssa. Olen laatinut osa-aika-anaaliseen tapaani kesähoitolaukku-listan. Ja vaikka olenkin jo vierottunut jonkin verran sijaiskuluttajuus-kiimasta, mietin silti innokkaasti, millaisen juomapullon hankkisin esikoiselle? Niin ylevää puritaania minusta ei kai koskaan tule, ettenkö ajoittain saisi suuria kiksejä kuluttamisesta ja vertailusta.

Ja nyt on ehkä tullut se aika, jolloin rohkenen palkita itseni keltaisella nahkalaukulla. Olen löytänyt Lumille halvemman vaihtoehdon, mutta pitkitän vielä nautintoa. Ai että sitä laukkua, on se vaan toista kuin kirppikseltä ostettu vihreä Henkkamaukka! Ai että on kiva ajatus törsätä itseensä, eikä esim jonkin lastenkenkiin! 

Musiikki!

Kotiäitinä elin pääosin ilman musiikkia. Tottakai soitin joskus iTunesia taustalla, lastenlauluja pääosin, omistautuneena äitinä jotenkin kaikki tekemiseni liittyivät lapsiin, puhumattakaan hankinnoista (just sellaista mammailua mitä lapsettomana aina ivasin). Nykyään Suomessa tosiaan tehdään mainiota lastenmusiikkia, ja itse musiikin suhteen kranttuna haluan etsiä lapsillekin laatumusaa enkä titinallea. Vuosi sitten Spotify lakkasi toimimasta kotikoneellani, joten musiikkivalikoima supistui saman tien. Ja jotenkin siihen hitaaseen puuhasteluarkeen ei mikään kovin kuohuttava musiikki sopinutkaan. Korkeintaan Pikku Papun laulut, Vauvan vaaka tai Paukkumaissi. Paukkumaissistakin virisi jo varsin epä-äitimäisiä fiiliksiä siitä, että haluaisi heilua pajaripäissään jossain festareilla (en oikeasti ole polttanut pilveä kymmeneen vuoteen, enkä varsinkaan koskaan tykännyt siitä yhtään).

Nyt on toisin. Uusi kone, työhuonepaikka, valtavista ruutuikkunoista näkyvä Kallio, sininen taivas, taivasta halkovat lokit ja lentokoneet. Ja Spotify! Koko musiikin pohjaton meri sormenpäissäni! Kerkko Koskista, Sielun Veljiä, Agit Proppia, Silvio Rodriguezia, Sixto Rodriguezia, Olavi Virtaa, Beethoovenia, kaikkea mitä en ole vielä edes muistanut etsiä. Musiikki vie kosmisille kehille, kuohuttaa, kuulokkeet päässä, tyynenä istuen tunnen huikaisevaa iloa.

Ja en kertaakaan aio näpytellä Spotifyn hakuvalikkoon "Lastenmusiikkiorkesteri Ammuu", en itse asiassa edes M.A. Nummisen lastenlauluja. Tämä on minun iloni!

Vauvaimmuniteetin synty

Olemme tällä viikolla kohdanneet useamman pikkuvauvan lasten kanssa. Meillä on pari säännöllistä lapsi-vanhempi -menoa, joissa käy pienten vauvojen äitejä tai isomahaisia odottavia äitejä. Peräkkäisinä päivinä on itse asiassa kohdattu kuusiviikkoinen vauva (eri vauvat siis) ja huomenna tapaamme vielä yhden sen ikäisen, ystäväpariskunnan kolmosen. Kuopus, kolmea vuotta lähestyvä Juhannuspoika on aivan pähkinöinä vauvoihin. Sille tulee hellän liikuttunut alahuulimutruinen ilme, se alkaa elehtiä hillitysti ja rauhallisesti ja pyytää saada "silittää vauvaa". Se myös haluaa nähdä, kun "vauva saa tiitä". Juhannuspoikaa kiinnostaa kovasti oma vauva-aika, keskustelemme päivittäin minkäkokoinen vauva se aikoinaan olikaan ja osasiko se heti kontata tai "kokeltaa". Aina eläimenpentujen kuvia katsellessa se haluaa tietää, "missä sen äiti on". On ihanaa, kun poikalapsella on noin vahva hoivavietti. Lipsikin tykkää vauvoista, mutta etäisemmin ja välinpitämättömämmin. Vähän kuten minä. Niin, siinäpä se tuli. Vauvat ovat minusta ihania, herttaisen pehmeitä palleroita hampaittomine suineen ja pullajalkoineen, mutta eivät tällä hetkellä väräytä mitään viisaria. Vauvoja on kivaa pitää sylissä, mutta en erityisesti vaadi niitä syliini tai mitään.

Muistan ajan kaksi vuotta sitten, kun Juhannuspoika oli vähän yli puolivuotias, kovaa vauhtia perivauvuuttaan itsestään häivyttävä, jatkuvasti uutta oppiva pieni olento. Täysi vauva tietysti, tästä näkökulmasta, mutta silloin ajatus siitä, etten enää saa lisää vauvoja, aiheutti minulle jopa parit itkut ja riidanpoikasen miehen kanssa. Meillähän tämä lapsilukupäätös on miehen kädessä, hän ei missään vaiheessa ole halunnut kahta lasta enempää ja joskus oli sellainenkin vaihe, että pelkästään se, kun hymyilin jollekin vauvalle, sai miehen muistututtamaan, että kaksi riittää. Se oli oma pikkuruinen surutyönsä käydä läpi, ettei tämä juttu ole ihan omissa käsissä. Nyt, kun perspektiiviä on tullut, tajuan, että vaikka mies jostain mielenhäiriöstä johtuen muuttaisikin mielensä, minä olisin se, joka sanoisi ei.

Vauvat ovat ihania. Ne eivät pysy vauvoina kovin kauaa. Vauvan saamiseen tarvitaan raskausaika, jonka ensimmäiset kolme kuukautta ovat perseestä, pahoinvoinnin ja menettämisen pelon siivittämää, kahvittomuuskoomassa vietettyä "elämästäni on viety nauru" -aikaa, jota vielä parhaimmillaan sävyttävät verenvuodot (kuten minulla, kummallakin kerralla). Tottakai ilon ja myhäilevän salailun tuomia leiskahduksiakin on, mutta yleisolo on epäuskoinen. Toisella trimesterillä jännittää rakenneultra, ja sen jälkeen koittaakin se raskauden kiva aika. Energinen, estrogeeninen keskiraskaus, jolloin herää aikaisin, seksiä tekee mieli koko ajan, kahvi ei ellota, maha ei ole kovin iso ja tulevaan vauvaan alkaa jo suhtautua olentona, jonka tulee joskus tapaamaankin. Loppuraskaudesta sitten alkaa lonkkia kolottaa, alapäätä puukotetaan sukkapuikolla, mahassa ängerretään niin, että kylkiluut natisevat, naama valuu taukoamatta hikeä. Noista raskausajoista ottaisin sen keskivaiheen, en muuta. Pikkuvauva-ajasta nautin Juhannuspojan kanssa sikäli kun ahdistusherkkänä ihmisenä osaan nauttia, paljon enemmän kuin Lipsin kanssa, kantoliinailin, imetin onnellisena, pesäilin ja toki samalla pelkäsin kätkytkuolemaa ja epilepsiaa ja kaikkea muuta absurdia. Paras vauvuus sijoittui kummankin kohdalla siihen puolivuotiuuteen, kun vauva on jo vankka ja elinvoimainen, mutta ei vielä kauheasti liiku tai vierasta vaan on yhtä hymyä koko maailmalle.

Muistelimme miehen kanssa Juhannuspojan yksivuotisuutta, sen todella voimakasta kiipeilytaipumusta, onnettomuusherkkyyttä, eroahdistusta ja verrattain myöhäistä puheen oppimista. Mustelmainen, raivoava pikkutaapero joka huutaa PA! PA! eikä siitä tiedä, haluaako se maitoa, pastillia, banaania vai unta, on aika haastava elinkumppani. Tuollainen taaperouden viimeisiä kuukausia läpivievä, pitkiä matkoja kävelevä, lauseilla jutteleva pikkupoika on kyllä monella tapaa palkitsevampi elämäntoveri. Puhumattakaan nyt kohta viisivuotiaasta esikoisesta. Tänään se piirsi käsittämättömän hienon pellen rusetteineen ja naamioineen, ilman mitään esimerkkikuvaa tai ohjeistusta. Oli kuulemma nähnyt Pikku Kakkosessa sellaisen pellen. Esikoinen myös laulaa Guantanameraa ja italialaista lastenlaulua onomatopoeettisesti, koska on niitä tarhassa kuullut. Iso tyttö, ja iso poika, ne meillä on. Ja hyvä niin. Sitten kun vielä kuopuksen vaipoista päästään eroon, astumme lopullisesti pois pikkulapsivaiheesta. En ainakaan tässä hetkessä osaa liittää siihen  mitään haikeutta.

Vänkyti vänkyti väy väy väy

On tullut viime aikoina varmaan vietettyä liikaa aikaa sosiaalisessa mediassa, kun niin moni asia ja ilmiö riipii niin monitahoisesti ja vivahteikkaasti. Suvivirsigate. Subjektiivinen päivähoito-oikeusgate. Yökylägate. Fingerpori-gate. Kuulun moniin keskusteleviin Facebook-ryhmiin ja osallistunkin keskusteluihin aina joskus, kunnes tympäännyn saivarteluun, vänkäämiseen ja silkkoihin hulluihin. En tajua, miksi kuulun yhteen vanhemmuusryhmään, kun saan sieltä aina verenpainepiikin. Mistään muualta en ole lukenut, että mehujäätä päivällisaikaan syövästä kahdeksanvuotiaasta pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus tai ainakin muuttaa itse pois tämän sokeriseireenin lähettyviltä, ettei oma piltti mene pilalle, tai että "kotihoidetuista lapsista tulee tutkimusten mukaan parempia kansalaisia." Ja sitten, tuulesta riippuen, minun on joskus ehkä pakko heittää vähän pökköä pesään ja haastaa ihmisiä typeryydestä ja suvaitsemattomuudesta.

Tämä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen on kuohuttanut mieliä kummallakin laidalla, urafeministeissä ja vaistomutseissa (kumpiakin kuuluu kaveripiiriin) enkä ole kumpienkaan kanssa ihan samaa mieltä. Itse rajoitus, hallituksen säästökuuriele "Jatkossa päivähoito-oikeus muuttuu osa-aikaiseksi, kun vanhempi on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidon tuella." vaikuttaa lähemmällä perehtymisellä puuhastelulta, lillukanvarsiin takertumiselta ja muutenkin harkitsemattomalta, josta ei luultavasti tule juuri säästöä kertymään. Mutta silti alkoi vähän sylettää, kun tuntui olevan yleisen punavihreän protokollan mukaista suhtautua uudistukseen asenteella "kaikki meni" ja sitten vuodatettiin anekdoottitodisteita lapsivuodepsykooseista ja vaikeahoitoisista vauvoista. Kyllä, joo, paskaa tapahtuu. Kaikille, joillekin enemmän. Mutta minullakin on anekdoottitodisteita. Olen kahden terveen ei-erityislapsen äiti, joka otti esikoisensa pois "virikehoidosta" ja vietti kotiäitinä yhden elämänsä parhaista vuosista. Rohkenin heittää yhden poliitikkotutun seinällä ajatukseni, että milloin elämästä tuli niin vaikeaa elää, ettei kotivanhempi kykene hoitamaan vuotta-paria kahta alle nelivuotiasta (ja tähän toki miljoona disclaimeria syövistä asuntopaloihin ja onnettomuuksiin)? Etenkin, kun tuossa uudistuksessa ei nyt olla estämässä sitä päivähoito-oikeutta KOKONAAN vaan ainoastaan tehdään se osa-aikaiseksi. Kun onhan se nyt ihan tosiaan niinkin, että päiväkodit on ensisijaisesti tarkoitettu töissäkäyvien tai opiskelevien perheiden jälkeläisille. Näitä ajatuksia on kuumottavaa kirjoittaa julkisesti, etenkin kun ne tosiaan tuntuvat sotivan sitä tiettyä oman viiteryhmän "näin-saa-ajatella" -hegemoniaa vastaan. Ja koomista kyllä, tuo vaistomutsiporukka oli tietenkin ilmiöstä aivan päinvastaista mieltä ja huudettiin kuorossa lapsen joutuvan päiväkodeissa yksinomaan oppimaan "viidakon lakeja" ja että erityislapsiakin on ihan turhaa laittaa kuntouttavaan päivähoitoon, koska kotona on "pätevät ja rakastavat vanhemmat 24/7 käytettävissä." Voi vittu, voi juuttahan munat mitä empatiakyvyttömyyttä. Minulla ei ole kokemusta erityislapsista muualta kuin lukemistani blogeista, mutta voin vain kuvitella kuinka saatanallisen kuormittavaa on olla vaikeasti oireilevalle ylivilkkaalle lapselle 24/7 käytettävissä. Joo, ehkä pitäisi erota siitä ryhmästä? Jos porukka vaikuttaa Nina Mikkosen ja Kohti uutta -elokuvan "No separation, no sugar, no strollers" -fasistihippiäiti LN:n ristisiitoksilta, ehkä se ei ole meitsin paikka?

Ja en nyt edes aloita siitä, kun Fingerporissa Allan-niminen päähenkilön kaveri "puhalsi kuplia". Koska tästähän levisi toisessa ryhmässä laaja nillitys siitä, että nyt romaneita pilkataan ja sorretaan. Luulisi kaikkien huomanneen, että Jarla on suvaitsevainen ja antirasistinen tyyppi, joka rakastaa nauraa ahdasmielisille pöljille. Ärsyttää tuollainen tahallinen takertuminen ja tarkoitushakuinen mielensäpahoittajuus. Ja sitten Suvivirsigate. Tajuan niitäkin, jotka haluaisivat olla kuulematta Suvivirttä tai muutaa sanat maallisiksi. Mutta ärsyttää huomata, miten se oma viiteryhmä leimaa Suvivirttä kannattavat (kuten minut) idiooteiksi Mannerheim-öyöyöy-suami leiona paita -porukaksi. Ihme älyllistä epärehellisyyttä ja olkinukkeilua olla kunnioittamatta muiden näkemyksiä sen vertaa, että niihin voisi reagoida asiallisesti eikä leimata vastapuolta tyhmäksi.

Joopati joo. Kello on kohta neljä aamulla. Ei ihan tosiaan kannata sitä espressoa juoda iltapalalla, vaikka kuinka maistuisi itseleivotun mutakakun kanssa.

Äidin talousmatikkaa

Morjensta pöytään, pitkästä aikaa! Juuri tuossa valittelin miehelle, että niin moni hauska blogi on lopettanut tai hiipunut itsekseen, ja totesin samassa oman blogini kuuluvan siihen kategoriaan. Sanottavaa löytyy, mutta sanomisen tarpeen tyydyttää Facebook ja vanhemmuuteen keskittyvä foorumi.  Ja tästä äitiydestä ei sinällään löydy mitään päivittäistä tai viikottaista uutta sanottavaa. Lasten älynväläyksiä päivitän lähinnä Faceen ja sähköpostilla äidille. Tai ainakin siihen google driven "lasten kehitystä" -nimiseen kansioon. Lapset kehittyvät kuten niiden kuuluukin, sisarussuhde on rakas ja raastava, väkivaltainen ja hellä. Juhannuspoika juttelee pitkiä lauseita ja kyselee jatkuvasti vaikeita, kuten "mitä maapallon sisällä on" ja "miksi aikuiset kuolee" ja "milloin sormi katkeaa". Meillä on kaksi kyselyikäistä, ja joskus se vähän turhauttaa, vaikka samalla myös suuresti hauskuttaa ja haastaa pohtimaan suuria kysymyksiä.

Olimme tänään lasten kanssa Ilmastovanhempien vaatteidenvaihtotapahtumassa. Näitä tapahtumia on ollut ennenkin ja olemme aina tikkana paikalla. Mahtava idea! Ihmiset luopuvat liian pienistä tai isoista vaatteista, joskus myös keittiötarvikkeista, lakanoista tai kirjoista, ja saavat uusia tilalle. Tänäänkin löysin Juhannuspojalle kirkkaanvihreän vauhtiraita-urkkatakin ja Lipsille monta mainiota kesäteepparia. Ja lapset itse adoptoivat omituisen, itse tehdyn leppäkerttu-hämähäkin, jonka maha oli pitsiliina ja jolla oli ainakin kymmenen jalkaa. Vauvanvaatteita on tietysti näissä tapahtumissa eniten, mutta en edes nukenvaatemielessä sortunut yhteenkään somaan pukineeseen. Ensisijainen motiivi näissä tapahtumissa on kierrättää itselle turhat eteenpäin, jos jotain kivaa tarttuu matkaan, se on pelkkää ekstra-boonusta, se.

Näiden löytöjen ja luopumisten valossa olen alkanut pohtia sitä, mikä on kätevin tapa päästä vanhoista eroon siten, että saa joskus niin sanotusti omansa takaisin eikä joudu näkemään ylenmääräistä vaivaa. Vanha tapanihan on ollut vuokrata Vekarakirppikseltä pöytä ja myydä siellä laadukkaampaa kamaa sekä peruspaitaa sekaisin. Olen netonnut ihan mukavasti, mutta hinnoittelun vaiva on aika iso, jokaikiseen euron kalsariin tai 50 sentin sukkikseen pitää tehtailla oma hintalappunsa ja käydä myös harva se päivä järjestämässä kirppispöytää siistiksi sekä haalia vieraisiin pöytiin eksyneet myyntituotteet. Tässä nykyisessä elämäntilanteessa ei enää ole aikaa tuosta vaan lähteä arkipäivänä kirppikselle järkkäilemään, joten jätin keväällisen pöydän hankkimatta. Sen sijaan olen luopunut merkkituotteista Facebookin kirppiksillä. Facekirppikset ovat monella tapaa Huuto.nettiä kätevämpi vaihtoehto: kontaktin ostajaan saa heti, tuote menee kaupaksi yleensä nopeasti eikä kahden viikon päästä, sosiaalinen kontrolli tuntuu pitävän hupihuudot ja huijaukset minimissä. Samalla olen naureskellut partaani: myin kaksi meidän kolmesta Mini Rodini -vaatteesta merkkikirppiksellä hintaan, joka oli omasta mielestäni härskin korkea, mutta ilmeisesti rodinisteille hyvin halpa, koska miljoona mammaa ilmoittautui jonoon saman tien, kun pistin myyntiin perin juurin käytetyt, tuljuiset ja repsottavat ananashousut. Nyt meillä on tasan yhdet Rodinit, samaiselta kirppikseltä hommatut papukaijahousut, joita esikoinen dissaa ja jotka ovat toisaalta liian isot kuopukselle. Jotenkin koko juttu näyttäytyy ihan tosi naurettavana, etenkin kun tunnen itsekin sen dopamiinipohjaisen leiskahduksen, joka liittyy "hyviin löytöihin" ja jopa johonkin niin noloon, kuin "viiteryhmään kuulumiseen". En ole itse aikuisiällä (enkä suuresti nuorenakaan) tuntenut tarvetta leimautua joukkoihin omalla pukeutumisellani, aktivistiaikoina poikkesin crust-punkkariporukasta pitkällä punaisella tukalla ja siistihköillä naisellisilla mekoillani. Tässäkin valossa on perin jännää huomata tuntevansa alttiutta jos nyt ei normipaineeseen niin ainakin jonkinlaiseen oman tyylin jatkamiseen lastenvaatteissa. Eikä siinä sinällään mitään, mutta jos se tyylinjatkaminen menee merkkihuoraamiseksi, niin alkaa kyllä hävettää. Juuri tuossa viikko sitten juttelimme kaverin kanssa näistä Bobo Choses -vaatteista (kuvaavaa on, että vaikka halveksimme merkkisnobbailua, tunnemme toki kaikki merkit itse), että niihin puetut lapset, lukuunottamatta niitä viittä-kuutta mammaa Brakun leikkipuistossa, näyttävät useimpien silmissä luultavasti venäläisestä lastenkodista karanneilta. Nyt tähän lastenvaatekiimaan perspektiiviä saaneena minun tekisi joskus mieli kysyä näiltä droppeja ja limited editioneita hehkuttavilta mammoilta, että vittu sentään, mistä nuo pikkuvaatteisiin törsätyt rahat ovat pois? Noilla summilla saisitte laadukkaita, aikaa kestäviä nahkalaukkuja, talvitakkeja, uuden älypuhelimen, kestotilauksen Long Playhun, ulkomaanmatkan. Että nuo trumpettikuvioiset pussihousut ovat, jumalauta, PELKKÄÄ HALPATUOTANTOPUUVILLAA, eivätkä lämmitä teitä parin vuoden päästä ollenkaan.

Olen myös taas kerran turhautunut pahasti kaikkeen lastenkrääsän määrään. Mies totesi tänään osuvasti, että "lasten lempileikki on kaataa leluarkun sisältö lattialle ja alkaa tehdä jotain muuta." Meillä on paljon kauniita ja inspiroivia leluja, neuvostoliittolaisia puupalikoita, 70-luvun Brioa, äidin sydäntä hellyyttäviä pehmoja ja ihanan esteettisiä muskarisoittimia. Lapsia tuntuu kuitenkin eniten kiinnostavan roolileikit mauttomilla prinsessavermeillä ja "leipominen" (eli möllön sekoittaminen vedestä, jauhosta ja sokerista) sekä mahdollisimman sotkuiset maalaushommat. Pitäisi karkaista sydämensä ja pistää kylmästi eteenpäin kaikki, jolla ei leikitä. Lapsilla on sikana vaatteita, äiti ostaa koko ajan lisää, siinä määrin että jouduin sanomaan asiasta. Loukkaantumisen jälkeen äiti tuntui tajuavan asian ainakin osittain (toki tästä varmaan saadaan aikaiseksi parit martsa-sähköpostit, jos vanhat merkit paikkansa pitävät). Emme tarvitse miljoonatta mekkoa, vaan pikemminkin rahat voisi suunnata isompiin hankintoihin, kuten lasten uimakouluun tai kevätkenkiin. Äidillä on ikävä tapa alkaa voivotella lastenkenkien tai haalareiden kalleutta, mutta epäloogisesti shoppailla lähes päivittäin kirpparilta joitain söpöjä pikkumekkoja.

Rahapolitiikasta lasten suhteen vielä sen verran, että: olemme päättäneet irtisanoa lasten sairauskuluvakuutuksen. Lapset tuntuvat olevan harvinaisen terveitä, emmekä saa vakuutuksesta likimainkaan omiamme takaisin. Olen myös kuullut monelta vanhemmalta, että julkinen terveydenhuolto toimii lasten suhteen varsin mukavasti. Tämä on omakin kokemukseni. Ja jos jotain vakavaa sairautta tulisi, se hoidetaan joka tapauksessa julkisella puolella. Jonkinlainen tapaturmavakuutus on kyllä suunnitteilla.

Olikohan tässä tarpeeksi läpändeerosta menneen hiljaisuuden vastapainoksi? Kyl varmaan!

Muutosten tuulia

Meidän lapsethan menivät syksyllä päiväkotiin, ihan naapuriin. Hyvä sijainti, iso piha ja kiva pienten ryhmä. Ja lyhyet hoitopäivät oman työtilanteen takia. Valitettavasti vaan esikoinen ei missään vaiheessa ole oikein sopeutunut, enkä rehellisyyden nimissä minäkään. Arvostan päiväkodin työntekijöiden työtä todella paljon, kunnioitan äärettömästi minimiresursseilla venymistä, mutta jatkuvasti kaikki päivähoidon epäkohdat ovat hiertäneet aika pahasti.

Kuten mainitsin, kuopuksen ryhmä on kiva. Nuoria, asiastaan innostuneita naisia (jotka ovat tosin koko ajan raskaana tai lähdössä reppureissaamaan, joten henkilökunta vaihtuu), laululeikkejä, sirkusta, askartelua. Kuopus on ikänsä ja perusluonteensakin takia sopeutunut tarhaelämään helposti, mitä oli vielä vuosi sitten siitä äitiä vinkuvasta tissi-iiposta vaikeaa uskoa. Jos tuo kiva ryhmä pysyisi ja henkilökunta ei jatkuvasti vaihtuisi, oltaisiin ainakin kuopuksen suhteen hyvillä vesillä. Valitettavasti pienten ryhmä on pienten ryhmä ja kolmen vuoden maaginen rajapyykki killuu alle puolen vuoden päässä. Ja se isojen ryhmä... hurja määrä lapsia liian pienissä tiloissa, vaihtuvaa henkilökuntaa, riitoja, ulos unohtuvia lapsia, jatkuvaa hulinaa ja sähläystä, liukuhihnameinkinkiä jossa neljä- ja puolivuotias pakotetaan päiväunille. Ärsyttävä häirikkölapsi joka piinaa ja runnoo muita lapsia. Orastava ystävyyssuhde, joka kaatuu siihen, että toisen lapsen isä ei halua lapsensa leikkivän tytön kanssa. Oma suvaitsevaisuus on koetuksella, falski kulttuurirelativismini on rapissut huomattavissa määrin. 

Eniten väsyttää ja vituttaa omien vaikutusmahdollisuuksien pienuus. Reklamoin syksyllä päivähoidon suunnittelijalle ja päiväkodin johtajalle yli-isoista ryhmistä ja henkilökunnan vaihtuvuudesta. Törmäsin käsienlevittelyn ja epäoleellisuuksien muuriin. Turhauduin, jossain vaiheessa väsyin ja tympäännyin. En jaksanut alkaa organisoida vanhempaintoimikuntaa, koska koko ajan oli tunne, että ei me tähän voida jäädä. 

Olin jo opetellut näkemään päiväkodin hyvät puolet ja kirskuttelemaan hampaitani huonoista puolista kun saimme äkkiarvaamatta tietää, että lapsille järjestyisi poikkeuksellisesti kesken vuoden paikat Montessori-päiväkodista. Kävimme tutustumassa ja ihastuimme. Mieheen nörttinä ja minuun taiteilijana (hehheh) vetosivat ihan kympillä kaikki ihanat opetusvälineet, yleinen rauhallisuus, luonnontiedehenkisyys ja värikylläisyys. Ja se, että lapsi otetaan huomioon yksilönä. Ja se, ettei henkilökunta jatkuvasti vaihdu. Ja se, että lapset pääsevät samaan ryhmään. Ja se, ettei päiväkodissa noudateta viidakon lakeja. Mietimme asiaa viikonlopun yli, laskimme kustannuksia, pohdimme tarhamatkaa (ei ole kauhean lähellä) ja teimme päätöksemme, että kyllä! Haluamme lapsemme tuohon ihanaan päiväkotiin. Emme enää halua ahdistua esikoisen itkuista ja jatkuvista henkilökuntavaihdoksista. Tingimme muusta. Kun kerran tälle lastenlaittolinjalle lähdettiin, niin kyllähän ne tulevat prioriteettilistalla itsestäänselvästi ykkösenä. 

Tottahan toki tällaisena punavihreänä hyvinvointivaltion kannattajana ahdistun elitismistä ja eriarvoistumisesta. Haluaisin kovasti kunnallisen päiväkodin, jossa eivät toteudu ne viidakon lait eikä mennä jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Tiedän, että näitä päiväkoteja on olemassa. En kuitenkaan enää jaksa heittää random-arpaa ja repiä lapsia paikasta toiseen. Montessoriin on tällä hetkellä vahva luottamus. Se tuntuu vastaavan meidän käsityksiämme laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Vertailun vuoksi täytyy vielä todeta, että kävin viime talvena tutustumassa suht lähellä kotiamme sijaitsevaan (valtavan suosittuun ja jonotettuun) Luonnossa kotonaan -päiväkotiin. Paikka tuntui tosi viehättävältä ja arvostin kovasti heidän filosofiaansa. Samalla huomasin, kun itseäni tarkastelin, että tuo ei ehkä ole aivan meidän paikka. Olemme, kuten sanottua, nörtti ja taiteilija (tai siis "taiteilija"), kaksi työkseen koneella nysväävää ihmistä, jotka pitävät kyllä luonnosta kunhan se sijaitsee metromatkan päässä ja sisältää komeita istutuksia. Mutta emme vähimmässäkään määrin ole mitään eräilijöitä ja ulkoilukin on usein puolittain elämäntilanteen pakottamaa. Että tuntuisi ehkä hassulta jos omia lapsia koulittaisiin jatkuvaan soilla miihailuun kun itseä huvittaa eniten pyöriskellä Hakaniemen torilla tai omalla siirtolamökkipalstalla. 

Ja se toinen suosittu oman viiteryhmän vaihtoehto, Steiner-pedagogiikka on tällaisille rokotemyönteisille ateisteille ihan nounou, vaikka kasvisruokailu ja mehiläisvahaliidut viehättävät. Itse asiassa olen tosi yllättynyt siitä, kuinka moni tuttu ei halua nähdä Steinerin ikäviä puolia vaan laittaa sinne lapsena. Itselleni ne pahimmillaan vapaamuurarimaiset, hämärät antroposofiset filosofiat, henkilökultit ja vaihtoehtoiset väriopit ovat suoranainen punainen vaate. 

Mutta joka tapauksessa: kahden kuukauden päästä meidän kersoista tulee Montessori-kersoja. Jännää jännää! 

Erittäin traditionaalinen Wuosikatsaus 2013

1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Kasvatin isoja ja meheviä kasvihuonekurkkuja. 

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Lupasin olla kiltimpi ihminen. En tiedä olenko onnistunut, ehkä? Ehkä kiltteys on sitäkin, että rajaa topakammin vitutuksenaiheet pois omasta elinpiiristään, olivat ne sitten ihmisiä tai netti-ilmiöitä, ettei tarvitse repiä paitaansa turhan tähden. Minusta on kai ennen kaikkea tullut rauhallisempi. Ensi vuodeksi lupaan, etten juo kahvia enää klo 15 jälkeen paitsi poikkeustilanteissa. Muuten menee yöunet. 

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Kaksi ystävää, joiden kanssa ei olla tavattu aikoihin, mutta joiden kanssa yhteys säilyy. Toisen heistä kanssa oli yhteinen kirjaprojektikin.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?

Virossa, heh. Mutta reissu oli erityisen hieno, jotenkin maaginen. Olimme ystäväpariskunnan sukumökillä lähellä Haapsalua, syvällä maaseudulla, lähellä merta. Kaskaat sirittivät, pääskyt ja lepakot lentelivät, tuuli oli lempeä ja lasten nukahdettua juotiin viiniä tummenevassa kesäillassa. Oioi.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?

Haluaisin ihan tavalliseksi palkansaajaksi työterveyshuoltoineen vuosilomineen. 

7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Varmaankin lasten syntymäpäivät ja hääpäivän. Kaikki sijoittuvat kesään ja niihin linkkautuu vahvasti ihana pieni punainen mökkimme vehreine puutarhoineen. Oi kesä, kesä! Ja niin, ystäväpariskunnan häät. Ihanat häät kevään ja kesän kynnyksellä, hellepäivänä merenrannalla. Iloa, ihanaa ruokaa, tanssia, viiniä, naurua, vanhoja ystäviä ja meri. 

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Asiakkaiden saaminen oman alan tehtävissä. Se, että lakkasin harmittelemasta ihmissuhteita jotka eivät vaan toimi. Sen lisäksi täytyy todeta, yksityiskohtiin menemättä, että oman libidon takaisin saaminen on ollut huikea kokemus. Totuin imetysaikoina siihen, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Kuitenkin pelkäsin toisaalta, että tässäkö tämä oli, lapsiperhearki ja keski-ikä kaikkine vaateineen tappoivat seksuaalisuuden. Mutta eivätpäs tappaneetkaan! Voisi jopa melkein siteerata sitä tuttua uskomusta, että naisen seksuaalinen huippu on nelikymppisenä. Eikä meikäläisellä ole siihen enää kuin pari hassua vuotta. 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Se, miten vaikeaa ja masentavaa oli luopua kotiäitistatuksesta. Se, miten koko syksy meni siipi maassa murheviittaa kantaen.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Omituisesta silmäsärystä vasemmalla puolella. Tyypilliseen tapaani kävin kaikki tutkimukset läpi, tällä kertaa tosin suitsin paniikkiheppaa ja odotin pääsyä julkiselle. Ei edes glaukoomaa, mitä sukurasitteen puolesta vähän epäilin. 

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Jaa, olisko ne uudet Icebugit raiskiintuneiden tilalle? Tai sitten sikahalvat retrorattaat Tori.fi:stä, jotka verhoilutin uudelleen äidillä. 

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Lasten, omien ja muiden lasten. Nauran usein ihan rätkänä omien mukuloiden pissa-pippeli -jutuille kunnes mies rykäisee merkitsevästi ja huomauttaa, että noita juttuja voi jatkaa vaikka vessassa. 

13. Kenen käytös masensi?

Omien vanhempien aina joskus. Surettaa nähdä, miten ikääntyminen vie heitä yhä syvemmälle omiin lukkoihinsa. Kännien vetäminen lasten pikkujouluissa ei tosiaankaan ole hyvä idea kellekään.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

No siihen asuntolainaan, kuten noi seuraavat 30 vuotta. 

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Innostun helposti. Innostuin viljelyksistä, Viron matkasta, esikoisen jalkapallokoulusta, kaveridinnereiden suunnittelusta ja toteutuksesta, jännistä dokumenteista, luonnonkosmetiikasta, uusista blogeista jne. 

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?

No nyt pitää sanoa tuoreessa muistissa oleva Kerkko Koskisen Hoosianna. Mahtava sovitus! Lipsikin suorastaan leimaantui biisiin ja halusi kuulla sen uudelleen kerta toisensa jälkeen. 

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?

Ei mitään merkittävää muutosta, pyh. 

c) rikkaampi vai köyhempi?

Köyhempi, mutta en varmaankaan ikuisesti. 

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

kuntoilleeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

angstanneeni

20. Kuinka vietit joulua?

Sukujouluissa perinteisin menoin, sekä omilla vanhemmilla. Kiva joulu oli! Lahjat olivat ennätyksellisen ajateltuja ja mukavia, me aikuiset saimme laadukkaita öljyjä, hienoja hilloja, minulle tuli luonnonkosmetiikkaa. Lapsille kirjoja ja kivoja mietittyjä leluja. Toki myös sairas kilkuttava poro-joulupukki välkkyvaloilla, se taisi onneksi jo unohtua jonnekin. Päätimme miehen kanssa, ettemme enää tee mitään jouluruokia, koska emme kertakaikkiaan pidä niistä ja niitä saa erinäisissä sukupippaloissa kuitenkin. Sen sijaan teimme paria eri herkkusalaattia viikunoin ja pähkinöin, taikinalohta maa-artisokkapedillä ja sitruunajäädykettä. 

22. Rakastuitko vuonna 2013?

No noihin palleroihin aina ja uudestaan. 

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Nyt pitää mainita taas ihan tuore löytö, Ville Haapasalon dokumenttisarjat Venäjältä. Haaveilen vuosi toisensa jälkeen Venäjän matkasta kavereiden kanssa autolla, mutta ei sitä vieläkään ole toteutettu. Haapasalon avulla sitä pääsee ties mihin tsasouniin, uhrilehtoihin, asemuseoihin ja vodkarellestyksiin osalliseksi ihan kotisohvaltaan. Haapasalo on kaikessa parrakkaassa pikkukrapulaisessa läpändeeröksessään aivan hulvattoman symppis hahmo. 

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En. En jaksa vihata. Olen ottanut vaikeiden ihmisten suhteen välttely- ja ignorointitaktiikan. Toimii. Tosin täytyy myöntää, että kesällä tunsin häijyä vallantunnetta erään välienselvittelyn yhteydessä, etenkin kun en itse ollut kyseiseen setvimiseen mitenkään halukas. Olisin voinut sanoa suoraan, mitä ajattelen. Sen sijaan olin ystävällinen ja kohtelias, koska en halua riitaantua (ja koska en halunnut antaa takaisin sitä saamaani valtaa ihmiseltä, jolle sen joskus aivan turhaan luovutin, riitaantuminen ja tunnekuohu olisi ollut sitä, vallan antamista). Parempi pitää mölyt mahassaan ja myhäillä omalle kypsyydelleen ja astua eteenpäin. 

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Buddhan aivot. Yllättävän järkevää mindfulness-läppää nimestä huolimatta. 

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Aloin kuunnella yhä enemmän suomalaista progea. Musiikkilöytöni näyttävät useimmiten olevan vähintään 35 vuotta vanhoja. 

28. Mitä halusit ja sait?

Onnistumisen kokemuksia äitinä. Oman alan keikkoja. 

29. Mitä halusit muttet saanut?

Sellaista työtä, johon mennään aamulla ja tullaan illalla eikä tarvitse miettiä alveja, tellejä tai lellejä. 

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Pirjo Honkasalon Betoniyö. Se oli huikea, unenomainen ahdistusmatka. Olen lukenut Saision Betoniyön monta kertaa ja vaikka elokuva olikin aivan erilainen kuin se oma päänsisäinen visualisointini, niin kyllä mykisti kaikessa intensiivis-sivullisuudessaan. 

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Täytin 36, juhlin sitä kaveriporukalla mökillämme. Tein hlelem-keittoa omista mangoldeista, istuttiin hämärtyvässä illassa ja naurettiin. 

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Olisin saanut unelmatyöpaikan heti haettuani. EHHEHEE.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013

Same old. Mustaa, värikkäitä sukkiksia ja koruja. 

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Perhe-elämä ja oma aika.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Persujen möläykset jaksavat aina vähän liekittää, uusimpana tämä ajatus sijoittaa nollakerholaiset kaupungin vuokrataloihin Vesalaan. Isyysvapaiden piteneminen ilahdutti. Pari ystävää tekee aika huimaa poliittista uraa ja sitä on hauskaa seurata sivusta ja veikkailla mihin asti he oikein päätyvätkään?

37. Ketä ikävöit?

Ikävöin aina silloin tällöin kotiäitikavereitani. Tai oikeammin sitä koko aikaa, sitä intensiivistä pikkulapsiaikaa ja kylmässä puistossa juotuja take away -kahveja ja kikatuksia. 

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Näitähän tulee vuoden varrella aina lukuisa määrä, mutta jostain syystä mieleeni jäi voimakkaasti ystävien Viron mökiltä eräs ikäiseni nainen, ihana, räväkkä, älykäs ja kaunis nainen joka oli hiljattain jätetty julmasti. Siitä huolimatta hän oli kaikessa surussaankin eloisa ja helposti iloon ja nauruun tarttuva. Ja loistava kokki.

Lapsuuden leikkikunnailla

Kävimme eilen perheen kanssa Porvoossa. Asuin tuossa pittoreskissa pikkukaupungissa elämäni ensimmäiset 16 vuotta. Emme tosin asuneet niissä ihanan tunnelmallisissa pastellipuutaloissa vaan tuikitavallisella 70-luvun omakotitaloalueella esikaupungissa. Lapsuuteni oli turvallinen, metsää, luistelukenttiä ja leikkipuistoja joka nurkalla, kaikissa taloissa samanikäisiä kavereita. En kuitenkaan muista tuota aikaa mitenkään erityisen idyllisenä tai edes kauhean onnellisena. Homogeenisessä ympäristössä silmätikuksi joutumiseen riittää, että lapsia on liian vähän tai että äiti tekee muuta työtä kuin perhepäivähoitajan. Tai että isä on insinööri eikä ole urakoinut kotitaloa hartiapankkivoimin. Muistan olleeni lapsena usein hyvin tylsistynyt, mikä tietysti on tavallaan hyve ja ruokkii mielikuvitusta ja omaehtoista tekemistä. Se omaehtoinen tekeminen oli piirtelyä, askartelua ja metsissä vaeltelua, kirjoihin pakenemista ja vähän vanhempana tiivistä itsensä psyykkaamista siihen, että haluan helvettiin tästä jumalanhylkäämästä lähiöstä, Helsinkiin, kivitalokorttelehin ja jännittävien ihmisten seuraan. Ja näinhän sitten kävikin. Vanhempani seurasivat perässä puolen vuoden päästä, myivät Porvoon-kodin ja muuttivat Helsinkiin, ensin kymmeneksi vuodeksi omakotilähiöön ja sitten keskustaan kerrostaloon.

On ollut jännää reflektoida näitä kotipaikka- ja sielumaisemajuttuja äidin kanssa. Äiti sanoo löytäneensä oman henkisen kotinsa vasta kuusikymppistensä jälkeen, Punavuoresta. Tajuan tuon hyvin. Kukaan meistä ei tosissaan koskaan kotiutunut Porvooseen. Vanhemmat olivat muuttaneet sinne työpaikan perässä, sukua ei ollut. Emme koskaan jouluisin käyneet hautausmaalla, koska suku on haudattu Poriin. Emme myöskään omaksuneet mitään porvoolaisidentiteettiä, olimme täysin suomenkielisiä eikä meillä ollut juuria Porvoossa. Äidin kanssa toki rakastimme vanhaa kaupunkia ja empire-keskustaa. Ja onhan Porvoo pikkukaupunkien eliittiä: kaupunkirakenteeltaan tiivis, historiallinen ja lähellä Helsinkiä. Kaikkein paras puoli meidän mielestä taisi olla tuo viimeinen. Ollessani ysiluokalla, mietimme puolivakavissamme muuttoa Porvoon sisällä, kävimme sunnuntaisin asuntonäytöissä niissä ihanissa puutaloissa. Eräskin hulvaton Peppi Pitkätossun huvila, joka sijaitsi Seitsemäntoistamäenkujalla, jäi houkuttelemaan pitkäksi aikaa. Mutta onneksi emme muuttaneet, oli helpompi lähteä kantti kertaa kantti -talosta.

Tämä eilinen Porvoon-reissu oli oikein hauska, sopivan lyhyt ja tiivis. Ajoimme ensin toiveestamme kotilähiömme läpi, neuvoin miestä vähän pieleen (vaikka Porvoon kartta on edelleen skannattuna päähäni) moottoritien liittymästä mutta pääsimme kuitenkin kotikadulle. Kaikki talot ihan muutamaa lukuun ottamatta olivat käyneet läpi perusteellisen muodonmuutoksen harjakattoineen, lisäsiipineen ja moderneine väreineen, tosin hoitotädin talo oli aivan entisellään, ruskeatiilinen ja pieni-ikkunainen. Omaa kotitaloa ei enää tunne samaksi, jäljellä entisestä ei oikeastaan enää ole kuin pieni pätkä aitaa. Silti tuo pyöriminen leimautti esiin suoranaisen muistojen lintuparven, jokainen kulma, jokainen talo oli täynnä muistoja, tuolla olin varahoidossa mulkulla kesähoitotädillä, tuolla asui perhe jonka isä teki konkurssin, tuolla asui originelli kissojenvihaaja-setä, tuolla asui poika joka kuoli leukemiaan, tuolla pihalla oli ihana peilikirjailtu minituulimylly. Vanhan lähikaupan paikalla oli pizzeria, vanha irttari-kioski oli kokonaan purettu. Ruma elementtikerrostalo oli verhoiltu uudelleen.

Vanha kaupunki, jossa varsinaisesti vietimme aikamme, oli ihana kuten aina. Porvoo on joulukaupunki jos mikä, pikkukauppoineen jouluvaloineen. Kävimme Lipsin kanssa Riimikossa, legendaarisessa ihanuus-lelukaupassa, mutta emme jonojen takia ostaneet mitään. Sen sijaan kuvasimme lapsia enkeleinä ja tonttuina. Etanaravintolan isot posliinietanat ansaitsivat Etana Elli -serenadin ja itse ihastuin kierrätyskankaista tehtyihin superkellottaviin salsahameisiin. Ihkuttelin kaikkia ihania design-liikkeitä kunnes tajusin, että jos haluan joskus ostaa sen melkein kolmesataa euroa maksavan, suomalaisen eettisen ja ekologisen keltaisen unelmalaukun, minun pitää lakata ostamasta linnun muotoisia rintakoruja ja hauskoja keittiörättejä. Että sitä omaa omistamisen ja haalimisen himoaan tulee kanavoitua kaikkeen pieneen ja halpaan, jos ei ole paljoa rahaa. Ja silloin isoissa ratkaisuissa joutuu turvautumaan sekundaan. Mies ehdotti minulle omaa laukkutiliä, "jos joka kerta kiroillessasi laitat sinne euron, sullahan on laukkurahat koossa ensi viikolla". Ehheheee. Lopuksi kävimme proosallisesti ketjukahvilassa välipalalla, lasten kanssa ei jaksa säätää ihastuttavissa ja ahtaissa pikkutavaroita vilisevissä puutalokahviloissa, ja sitten suuntasimme kotiin, Helsinkiin. Kiva oli käydä, kiva oli lähteä pois. Kiva oli taas nähdä korkeita taloja ja ratikoita.

Kamat

Taikinanaama haastoi minut kertomaan äidin luottokamoista. Mitähän ne olisivatkaan? No ainakin:

1. Refectocil (kuulostaa kuulkaa ihan peräpukamavoiteelta!) kulmakarvojen kestoväri. Olen käyttänyt sitä varmaan vuodesta 96. Minulla on näkymättömät kulmakarvat ja näytän meikittömänä aina jotenkin itkettyneeltä. Nuorempana ratkaisin kulmakarvattomuuteni piirtämällä tummanruskealla kajalilla ohuet kaaret silmien päälle. Jeesus miten karmeelta se näytti! Koska etenkään kesällä en useimmiten jaksa meikata, värjään kulmiani epäsäännöllisen säännöllisesti. Kerran värjäytin kulmat kampaamossa, mutta tulos oli ihan samanlainen kuin kotonakin. Plus koska olen niin kulmablondi, voin yksinkertaisesti värjätä kulmakarvoista haluamani alueen ja jättää muut vaaleaksi. Vihaan nyppimistä, se sattuu ihan eläimenä.

2. Bepanthen-salva. Auttaa auenneisiin suupieliin, rohtuneeseen vaippapyllyyn, kaikkeen. On ihanaa toljata koko suunsa Bepanthenilla juuri ennen nukkumaanmenoa ja herätä pehmein huulin.

3. Paperikalenteri. Ihan ehdoton. Vaikka nykykännyköissä on kalenterisovellukset ja käytän myös Google Driven kalenteria, pieni, laukkuunmahtuva paperikalenteri on silti paras. Säästän kaikki vanhat kalenterini ja lueskelen niitä, ne ovat ikäänkuin linkkipäiväkirjoja joita selailemalla aukeaa muistojen aarrearkku. On perin huvittavaa selailla vuoden 2001 kalenteria, se on täynnä "J:n ja H:n kanssa baariin", "R:n bileet" -tyyppisiä merkintöjä. Moleskine-kalenteri on laadukkain ja kaunein kalenteri mitä minulla on ollut, mutta siinä ei ole suomalaisia nimipäiviä. Ostin ensi vuodeksi pitkästä aikaa Solidaarisuuskalenterin, vaikka se onkin vähän iso.

4. Ticket Outdoorsin rubber rain with fleece -kurapuku irrotettavalla vuorilla. En ole omien vaatteideni suhteen kovin merkkitietoinen mutta lastenvaatteiden kohdalla hifistelen aina joskus. Ulkovaatteiden pitää olla laadukkaat, halvoista ei ole näissä ääriolosuhteissa oikein mihinkään. Ostan yleensä kaiken käytettynä, koska yli satasta en vaan halua mistään haalarista maksaa. Mutta onneksi laatumerkit säilyttävät jälleenmyyntiarvonsa. Juuri tänään puin kuopukselle tuohon räpäskäkeliin Ticketin vihreän kumiasun, se on siis samalla kurapuku ja ulkoiluvaate joka suojaa myös kylmältä. Jo kolmannella lapsella käytössä eikä ole mennyt juuri miksikään.

5. Mutteripannu. Jo varmaan kuudes, olen monta kertaa mokannut pesemällä alumiinisen pannun tiskikonessa ja siitähän tulee sitten sellainen oudosti syöpyneen oloinen. Tämä nykyinen on pinkki Bialetti ja suhautan sillä triplaespresson itselleni harva se aamu. Paljon näppärämpi ja nopeampi kuin kahvinkeitin. Kahvi itsessään on jotain reilun kaupan geneeristä kahvia, en ole kahvin mausta itsessään kovin tarkka, kunhan se ei ole väljähtynyttä tai laihaa.

6. Puupallohelmet kuminauhassa. Tykkään käyttää koruja, mutta viimeisen neljän vuoden aikana monet helmeni ovat kokeneet ikävän kohtalon kun jompikumpi lapsista on nykäissyt ne poikki. Esikoisen vauvamuskarissa minulla oli kolminkertaiset valkoiset vintage-muovihelmet ja vauvapa repäisikin ne katki. Sitten metsästin paniikissa pieniä ja isompia helmiä ympäri liukasta parkettilattiaa, tila oli täynnä konttaavia vauvoja, juuri sellaisia jotka pistävät kaiken suuhun. Niinpä tämä kuminauhahelmi-tapa on jotenkin jäänyt päälle ja ostin juuri Martin markkinoilta heleänkeltaiset helmet.

7. Mäkki. Graafisena ihmisenä olen myös mäkki-ihminen. Toisaalta, tehdessäni tässä äsken yhtä hommaa peeceellä, huomasin, että niissäkin on puolensa. Miellän peeceen ja mäkin vähän niinkuin aivopuoliskoiksi, mäkki on vasen ja peecee oikea. Minulla hallitsee se vasen, mutta oikeakaan ei ole aivan surkastunut.

8. Mustat ohuet tussit. En oikein tykkää kuulakärkikynän jättämästä jäljestä enkä väristäkään. Mustalla teräväkärkisellä tussilla oma harakanvarvaskäsialakin näyttää taiteelliselta. Piirustelen aina kaikissa kokouksissa ja muissa ja joskus huomaan jälkikäteen, että syntyipäs oikeastaan aika hienoa jälkeä! Se johtuu varmaan niistä kynistä.

9. Mustasankaiset siipisilmälasit. Löysin viime talvena nettisilmälasikaupan ilot. Tilasin 35 eurolla itselleni aivan ihanat, siipireunaiset silmälasit. Kun lasit eivät maksa paljoa, sitä uskaltaa vähän repäistä. Nuorempana käytin äidin neuvosta erillisillä nenätyynyillä varustettuja silmälaseja, mutta sittemmin huomasin että muovisankaisillakin pärjää mainiosti ja ne sopivat paremmin tyyliini. Tykkään voimakkaista silmälasinsangoista enkä enää juuri käytä piilareita.

10. Mustat paksut sukkahousut. Niitä pitää aina olla kaapissa. Niin paksut, ettei iho kuulla läpi. Minulla on lyhyet ja paksut sääret mutta toisaalta aika kapeat nilkat. Nilkat korostuvat kivasti mustan nailonin alta.

Jaa-a, olishan näitä varmaan vielä muitakin. Olen tyylillisesti aika fakkiintunut, tyyli muuttuu hitaasti pelkistetympään ja aikuisempaan suuntaan, mutta samoissa mustissa koltuissa sitä tuli hiihdeltyä parikymppisenäkin. Voi siis sanoa, että olen löytänyt tyylini.

Tämän haasteen saa napata kaikki halukkaat, silvuplee!

Kaupallisia tiedotteita

Olin tänään Itiksessä esikoisen kanssa. Ostoslista oli pitkä, päivittäiskosmetiikkaa ja alusvaatteita minulle, talvivermeitä lapsille. Aikataulu- ja perhepoliittisista syistä visiitti jäi lyhyeksi: suurin osa ajasta meni vessan etsimiseen ja sitten piti vielä löytää Popsu ja toinen lastenvaatekauppa. Pipo ja hanskat hommattiin, mutta itse en saanut päivitettyä garderobiani. Ja tavallaan hyvä niin: joulukuinen lauantai nelivuotiaan kanssa on mahdollisimman stressaava ja ärsyttävä shoppailuympäristö.

Olen raha- ja aikataulupoliittisista syistä ostellut tänä syksynä harvinaisen vähän mitään, etenkään itselleni. Jopa siinä määrin vähän, että tärkeät fasiliteetit, kuten alushousut ja sukkahousut alkavat harsuuntua. Minulla on paha tapa pestä sukkikset vahingossa huuhteluaineen kanssa ja sitten niistä tulee venyneitä, karkeita ja nyppyisiä venkuloita jotka tulee väistämättä vedettyä jalkaan kierosti ja joiden vyötärönauha venähtää niin, että asiaintilaa on pakko paikata hakaneulalla. Vielä hakaneula ei ole pistänyt napaan, mutta sitä odotellessa.

Olin vähän odottanut shoppailua, koska en ole harjoittanut sitä pitkään aikaan. En ole ekojeesus, saan aina joskus tyydytystä siitä, kun muoviraha vaihtuu tavaraksi. Toisaalta saan vuosi vuodelta pahempia shoppailukrapuloita ja usein hankkimisen iloa sumentaa salamannopea katumus. Ja koska olen aivan surkea palauttaja, kärvistelen epäsopivan tuotteen kanssa kunnes on kulunut sovelias aika ja tavaran voi sen arvosta riippuen siirtää joko Uffiin menevään muovikassiin tai kirppismuovikassiin. 

Tämänpäiväisen ostoskeskushikoilun jälkeen päätin vaihtaa kosmetiikkashoppailun nettiin. En jaksa seistä joulujonoissa vaan tilaan halvemmalla ja monipuolisemmasta valikoimasta luonnonkosmetiikkaa juuri minun tarpeisiini. Vaatteita en kovin helposti tilaa netistä, vaikka varmaan kannattaisi. Kuulemma esim rintsikat kannattaa tilata netistä, siinä säästää pitkän pennin kun tietää hyvän merkin ja oikean koon. Itse olen sen verran rintava että Lindexistä ei kannata tandempipoja hommata. Yritän muutenkin aina teoriassa panostaa laatuun määrän sijaan mutta kauhistuessani Marimekon ja Gudrunin hinnoista, sorrun aina halppismekkoihin. Vaikkei kukaan ulkopuolinen välttämättä edes huomaa, mikä mustista a-linjaisista mekoista minulla kulloinkin on päälläni, se huntin vai kahdenkympin kolttu.

No joka tapauksessa, tämä pakkorako shoppailuttomuuteen on tehnyt hyvää. Hoitovapaalla, jolloin olin hävyttömän hyvätuloinen (ansiosidonnaista...) saatoin väljinä arkipäivinä ostella aika paljonkin useimmiten lastenvaatekirppiksiltä mutta myös nettikaupoista ja uutena. Nyt kun touhuun ei ole ollut aikaa eikä resursseja, huomaa, että kyllähän sitä tosiaan pärjää ilman kuluttamistakin. Ja samalla alkaa tarkastella kotiaan, vaatekaappiaan ja korurasiaansa kriittisesti eikä välttämättä ajaudu esimerkiksi Naisten joulumessuille, kuten aiempina vuosina. Vaikka vitsikäs pöllöheijastin, kierrätyshuovasta tehdyt lasinaluset tai haarukka-amppeli kuinka soittelisivat omaa esteettistä silmää, sitä toisaalta miettii, että tarvitsenko tuota muka oikeasti ja tulenko siitä onnellisemmaksi? Että eikö koti ole jo ihan täynnä kaikkea hyvää ja kaunista, niin täynnä, ettei sitä edes aina oikein osaa arvostaa? Ja kohta on joulu, tuo tavaran juhla, jonka jäljiltä meillä varmaan on taas aika monta pannunalusta, kynttilää, hiirimattoa ja kilisevää lelua.

Mutta täytyy kyllä sanoa, että viikko sitten ostamani hyasintti tuo minulle päivittäistä iloa. Se ei vielä edes kuki mutta on tiettävästi vaaleanpunainen. Ja olen myös ihan muikeana esikoiselle hommatusta Kivatin kypärämyssystä: siinä yhdistyy nerokkaalla tavalla kaksi vaatekappaletta (pipo, kauluri) ja se on lisäksi lämmin ja aika kivan näköinen (liila-turkoosi pöllöbrodeerauksella) ja sen kokohaarukka on peräti 4-10 vuotta. Suht neutraalin värityksensä ansiosta kuopuskin kelpuuttanee hatun aikanaan, jos siitä vielä on kalua tuon superpitkän käyttöajan jälkeen. Ja omaan Fredriksonin mustaan kukkahattuuni (-täti!) olen myös erittäin tyytyväinen, suomalainen merkki, tyylikäs ulkoasu ja sopiva koko (kuulun big giant head -sukuun eikä mikään valmishattu yleensä mahdu minulle) hivelevät kaikki tummanpuhuvaa talvi-lookkiani. 

Puoli vuosikymmentä

Intouduimme pikkujouluihin lähtevän miehen kanssa muistelemaan lyhyesti eräitä pikkujouluja, jossa mies, minä ja hyvä ystävä satuimme bilettämään firmojemme piikkiin suunnilleen korttelin säteellä toisistamme, samana marraskuisena perjantai-iltana. Yhytimme toisemme kamppilaisessa baarissa, ystävä ja minä olimme todella juubelissa, mies vähän selvempi. Taisimme humalatilamme takia lähteä niin aikaisin kotiin, että ratikat kulkivat vielä: muistan mustan, sateisen Bulevardin, kaarteissa keinuvan täpötäyden kolmosen ratikan, yllättävästi törmätyn tutun ja salamannopean sekä epäilemättä epäonnistuneen skarppaamisyrityksen. Humalaisen halauksen Torkkelinmäellä, kun ystävä, silloin vielä sinkku, kiipesi mäelle omaan kotiinsa ja me törmäilimme omaan keltaiseen kivitaloomme. Vielä yöllä viesteilimme jotain hassuja humalaisia viestejä, joiden lukeminen nauratti jälkikäteen. 

Muistan seuraavan aamunkin etenkin Facebookin aikajanan ansiosta, tuolloin päivitykset olivat lyhyempiä (niissä taisi olla joku merkkirajoitus) ja omani olivat joitain "at work"-tylsyyksiä, paitsi sinä lauantaiaamuna "jeesus, ota armohelmaasi, tämä krapula koituu kuolemakseni". Samana iltana oli vielä joku pariskuntapäivällinen (olimmepa me siihen aikaan sosiaalisia perhosia) jossa kerroin tahdittomasti, millaista on oksentaa appelsiinia. 

Muistan nuo ajat, nuo huolettoman krebauksen ja kiireisen duuniarjen täyttämät ajat erityisen intensiivisesti, koska jo tuolloin, pikkujouluaikaan, muutoksen puhurit puhalsivat yltyvällä tahdilla, tiesin vaistonvaraisesti, että tämä on viimeinen syksy, viimeiset huolettomat bileet, dinkkuajan viimeisiä kuukausia. Kahden viikon päästä pikkujouluista sain tietää, että työsuhteeni jatkuu lamasta huolimatta, mutta vain puoli vuotta. Sitä seuraavana päivänä tein positiivisen raskaustestin.  Ja tämä pikkujoulubiletys-ystävä oman positiivisen testinsä heti vuoden alussa. 

Ja siitä lähti liikkeelle se suuri muutos, lumipalloilmiö kaikkine kerrannaisvaikutuksineen. Ystävän siviilisääty muuttui, asuinpaikka muuttui, vauvoja syntyi muuallekin kuin meille. Ja sitten odotettiinkin toisia, meidän asuinpaikkamme muuttui, äkkiä elettiin kahden lapsen arkea, lapsiperheenä. Ostettiin auto, käytiin Prismassa, mietittiin haalarien vesipilareita ja päivähoitomaksuja. 

Siitä suuresta muutoksesta, elämäni suurimmasta sitten Kallion lukioon pääsyn, on nyt viisi vuotta. Puoli vuosikymmentä! Se on uskomatonta. Ja uskomattomalta tuntuu myös, että ellei jotain todella rankkaa, sairastumista tai vastaavaa tapahdu, en enää katso taaksepäin mitään etappia samalla ihmetyksellä, kuin tuota monen keskustelun, tapahtuman ja ilmiön summaa, jonka seurauksena aloin odottaa esikoistani ja valmistautua aivan uuteen elämään. 

Long time no ABC

Pitkästä aikaa! Minulla killuu parikin puolivalmista bloggausta luonnoksissa, mutta ne taitavat jäädä toistaiseksi luonnoksiksi. Odotellaan inspiraatiota. En ole pitkään aikaan kirjoittanut. Tykkään yleensä kirjoittaa myöhään viikonloppuiltoina, lasten mentyä nukkumaan. Näppikseni on ärsyttävästi rikki (lapset), oota ja iitä ja jiitä saa paukuttaa hulluna. Ärsyttää ostaa uusi  näppis tilalle ja olenkin odotellut, että se mystisesti korjautuisi itsekseen.

Muitakin hankintoja pitäisi tehdä. Työasioita, tilauksia ja sen sellaista on alkanut tipahdella, pikku hiljaa. Olen alkanut harkita vakavasti freelanceriksi eli pien-pienyrittäjäksi ryhtymistä, koska eipä niitä oman alan työpaikkoja tällaiselle kahden pikkulapsen äidille varsinaisesti kurkusta alas tungeta. Tarvitsisin uuden tietokoneen, erinäisiä ohjelmia ja rautaisesti tietotaitoa verovähennyksistä ja muusta. Toiminimeä en aio perustaa, meillä oli äidin kanssa sellainen kymmenisen vuotta sitten ja niiden alvijuttujen kanssa meinasi pää räjähtää. Liityn osuuskuntaan ja pysyn tavallaan palkansaaja-asemassa. Useat ystäväni tekevät tämäntyyppisiä töitä, mutta itse olen toistaiseksi pysytellyt mieluiten tyypillisissä työsuhteissa, palkollisena, koska kaikki paperisouvi on tuntunut niin ärsyttävältä. Valan itseeni nyt uskoa, että kyllähän niistä normaaliälyinen ihminen selviää.

Lapset ovat pysyneet hämmästyttävän terveinä. Itse asiassa ne eivät ole sairastelleet kertaakaan kunnolla tarhan aloituksen jälkeen. En tästä liikaa kilpeäni kiillottele, perusterveys tuntuu olevan jonkinlainen synnyinlahja. Mutta taon itseäni olalle siksi, että onpas käynyt hyvä munkki. Juhannuspoika juttelee pitkiä lauseita ja sanoo huvittavia taaperosanoja. Lipsillä on nelivuotisuhmaa, mutta toisaalta se on ihanan viisas ja empaattinen kaveri. Arkiaamuisin se hiipii viereeni ja sitten makaamme sängyssä kolmestaan, lapset ja minä, ja silittelen kumpaakin ja höpötämme kaikkia hassuja juttuja. Ne ovat ihania hetkiä, tankkaan lapsenkehojen täydellistä sileyttä ja pehmeyttä ennen tulevan tarhapäivän eroa, pusutan pulleita poskia ja rimpulaisia jalkoja.

Meillä on ihania hetkiä, eikä minusta enää kotiäidiksi olisi. On se klassinen kuvio, että koen olevani parempi äiti kun en ole lasten kanssa ihan joka hetki. Läsnäolo on sitten sitäkin intensiivisempää.

Marraskuulla on toki vaikutuksensa. Olen ollut aika väsynyt ja vähän latuskainen, siksikään tämä Lupiinitus ei ole sujunut. Alitajuntani on järjestänyt minulle viihdettä öihin, kun päivät ovat sujuneet tahmeasti. Tämä on vanha ilmiö, alan nähdä usein tosi värikkäitä ja viihdyttäviä unia kun arki tuntuu harmaalta. Viime yön unessa asuin pienessä kylässä, jota hallitsi ilkeä ja itsekäs patriarkka suurine kartanoineen. Sain päähäni sabotoida kartanon puutarhaa istuttamalla rinteeseen narsissinsipuleita, jotka maasta noustessaan muodostivat sanan huora. Sitten tätä kauheaa sabotööriä etsittiin koko kylän voimin ja minäkin osallistuin etsintöihin, sisäisesti naureskellen. Yhtenä yönä heräsin siihen, että itkin, kyyneleitä valui silmistäni ja päässäni soi Juicen biisi 3:30. En edes kuulu Juice-sukupolveen eikä biisi kauneudestaan huolimatta edusta minulle mitään erityistä, mutta jostain syystä se toimi unielokuvan lohdullisena soundtrackina. Koska itse uni oli kamala, siinä äitini haukkui minua raivokkaasti, seisoimme Havis Amandan patsaalla ja hän huusi että oli yrittänyt abortoida minut ja että olin täydellisen epäkelpo. Sitten hän heitti maahan ruukun, jossa oli pieni taimi ja polki taimen rikki. Mutta viimeinen unikuva, se jossa biisi alkoi soida, vakuutti minulle, että tästä taimesta voi vielä kasvattaa jotain, jos sen laittaa ehjään ruukkuun. Herättyäni jatkoin itkua tajuttuani, ettei äiti minua haukkunut, vaan kanavoin unessa äitini suuhun ajatukset, joita ajattelin itse itsestäni. Tämä varsin korni unisymboliikka jätti kuitenkin hyvän, joskin melankolisen olon. Että vaikka olenkin kieriskellyt tosi syvissä vesissä, uskon kuitenkin että minusta on johonkin. Ja nämä positiiviset uutiset työrintamalta ovat sitä.

Ratashaikeus

Olen tässä nostalgiseen tapaani alkanut muistella menneitä, tällä kertaa niitä kaikkia vaunuja ja rattaita, joita olen tämän neljän vuoden äitiyshistoriani aikana työnnellyt. Koska halusimme valmistautua kaikkeen jo esikoisen raskausaikana neuroottisen hyvin, ettei sitten vauvan synnyttyä tarvitse rampata paniikkiostoksilla (hah hah haa, niillä paniikkiostoksilla rampattiin moneen kertaan: sähköinen rintapumppu, rintakumi, korviketta, tuttipulloja, liivinsuojuksia, imetyspaitoa, imetysopas) lähdimme paria kuukautta ennen laskettua aikaa vaunukatselmukselle. Kriteerit olivat tiukat lähinnä vaunujen koon suhteen: niiden piti mahtua 20-luvun talon minihissiin. Löysimmekin monen vertailun ja pähkäilyn jälkeen sopivat, Icoo Plasmat, pienet ja näppärät kaupunkivaunut. Vaunut varattiin ja tilattiin espoolaisesta vaunukaupasta. Paha vaan, että vaunuja ei näkynyt eikä kuulunut, ei sittenkään kun vauva  oli  syntynyt. Soittelimme ja kuumotimme, kuulemma Saksan rahdissa oli ongelmia. Lopulta liikkeen puhelin suljettiin ja tavoitin kauppiaan monimutkaisen numerotiedustelun jälkeen. Kun sain langan päähän ympäri-aamukännisen pomon, tajusin, että etumaksusta huolimatta emme tule saamaan niitä vaunuja koskaan. Teimme valituksen kuluttaja-asiamiehelle, onneksi etumaksu oli maksettu luottokortilla joten saimme rahamme takaisin. Samanlaiset Plasmat löytyivät toisesta vaunukaupasta tuntuvalla alella ilmeisesti niiden repäisevän pinkki-punaisen kuosin takia. Kuosi oli kaikessa räikeydessään tosi hauska ja vaunut palvelivat oikein hyvin, mutta superluminen talvi teki omat haasteensa minivaunujen työntelyn kanssa. Aika usein jouduin kantamaan vaunut pahimpien pöykyröiden yli, eivät ne tosin vauvan kanssa mitenkään kauheasti painaneetkaan. Ja niillä mahtui joka paikkaan, jopa ratikan kapeille käytäville ja kirppiksille.

Myöhemmin, uudessa asunnossa Plasmoista tehtiin parvekevaunut. Siinä positiossa ne palvelivatkin loistavasti. Olen usein veistellyt, että vauvaperheille pitäisi määrätä lakisääteinen parveke. Niin paljon kuopuksen unien rytmittämistä auttoi viileä parvekeilma turvallisissa vaunuissa. Se uinailikin uniaan niissä melkein yksivuotiaaksi.

Esikoisen ollessa piirun vajaa yksivuotias ostimme Emman matkarattaat ensimmäistä ulkomaanmatka (Tukholmaan, wohoo) varten, kumppaniksi Plasmoille. Vihreät, kivan kevyet rattaat sai nukkuma-asentoon, vetivät vaikka kuinka paljon kamaa alalootansa ja verkkopussiin, niillä sai kevyesti kolme-neljä ruokakassillista kotiin, taaperon lisäksi. Rattaissa oli myös työntöaisassa kätevä muovilaari, johon sai asemoitua rusinapaketin, kännykän ja juomapullon (ja lonkeromukin, kuten risteilyllä naureskelimme). Valitettavasti uusi supertalvi katkaisi matkaratasuran, pienten pyörien lukitusmekanismi ei kestänyt lunta ja rattaat alistettiin vähitellen mökkikäyttöön. Mökillä ne ottivat vähän takkiinsa, pintaan kasvoi tummia homepilkkuja ja alaloota rikkui jossain leikeissä. Silti niitä käytetään edelleen, kuopus saattaa nukahtaa vaunuihin ja pitkällä kävelyreissulla kohti keskusmajaa ja leikkipaikka ne saattavat olla tarpeen.

Kaikkein merkittävimmät vaunut, ne, joihin syntyi todellinen tunneside, hankittiin kahden vuoden takaisena keväänä, kun kuopus oli tuloillaan. Valitsimme vertailun jälkeen Phil&Tedsin Explorerit, ne tuntuivat jotenkin vaan hyviltä ja oli itsestäänselvää että halusimme nimenomaan sellaiset vaunut, joissa lapset istuvat päällekäin. Asummehan kantakaupungissa ja reissaamme useimmiten julkisilla. Uusina ostetut vaunut maksoivat tietysti hunajaa, mutta olivat jokaisen senttinsä arvoiset. Mustavihreät, ilmakumitäytteiset vaunut rullasivat ihanan kevyesti ja mahtuivat vastoin odotuksiani uuden kodin hissiin, mikä helpotti elämää huomattavasti etenkin vauva-arjessa. Ensin esikoinen istui yläistuimella ja vauva matkusti alapuolella eräänlaisessa pussissa. Kun vauva kasvoi, se muutti yläistuimelle ja esikoinen alaistuimelle. Vauvalle ostettiin kaunis musta-vihreä-turkoosi makuupussi joka piti sen lämpimänä talvipakkasilla. Meillä ei onneksi syntynyt mitään debattia tai eturistiriitoja istumapaikan sijainnista vaan kumpikin möllötti tyytyväisenä paikallaan ja otti unet aina tarvittaessa, vielä viime kesänäkin pitkä kolmivuotias urvahti käppyrään alaistuimelle hulinapäivän uuvuttamana. Jo vuosi sitten aloin vähitellen valmentaa silloin kolmevuotiasta esikoista valitsemaan kävelyn rattaissa reissaamisen sijaan, sijoitin sisarusistuimelle hoitorepun ja muuta kamaa. Useimmiten homma sujui ihan hyvin, tosin väsymyksen iskiessä päästin esikoisen alatuhdolle. Viime kesänä esikoinen käytti vaunuja enää hyvin vähän, lähinnä ruuhkabussissa tai tosi kiireessä. Aloin pohdiskella, että aika alkaisi olla kypsä tuplien myyntiin, on turha kannustaa nelivuotiasta vaunuissa elbailuun, parempi antaa sen liikkua aina omin jaloin, vaikka matkaan sitten menisikin vähän pidempi aika. Sitten löysinkin kaverinkaverin, joka on halukas ostamaan vaunut. Hinnastakin päästiin sopimukseen. Ja ensi viikolla ne rakkaat paljon elämää nähneet vaunut lähtevät uuteen kotiin.

Vaikka pidänkin tavarasta ihan liikaakin, en kiinny yksittäisiin tavaroihin kovin voimakkaasti. Vauvanvaatteista, kantoliinasta, rintapumpusta, sitteristä jne luopuminen on käynyt kivuttomasti. Siitä huolimatta tuplavaunuista luopuminen vihloo sydäntä ihan kunnolla. Siinä menee se pikkulapsiaika, kotiäitiaika, aika jolloin kummatkin reissasivat turvallisesti vaunuissa, minä kävelin rauhallista tahtia harmaansumuisessa syksyssä vaahteroiden alla, tunsin syvää rauhaa, turvaa ja tyytyväisyyttä vallitsevaan tilanteeseen. Lapset olivat siinä, läsnä ja helposti tavoitettavissa, koko pakka minun käsissäni. Nyt lapset tuntuvat niin isoilta, niillä on oma, minusta riippumaton elämänsä, omia kokemuksia, oma vahva tahto, omat piirteensä, ja vaikka valvonkin niitä hiekkalaatikolla, näen koko ajan toisella silmällä miten elinpiiri laajenee, napanuora venyy, oma merkityksellisyyteni vähenee ja lapsista tulee enenevässä määrin oman elämänsä tyttäriä ja poikia.