Kotiäidin vertaisvinkit, eli miten säilyä (melko) täysjärkisenä vaippaikäisen kanssa

Kun tätä lapsellisen arkea on nyt elänyt vuoden, alkaa mieleen hahmottua jonkinlaisia sääntöjä ja lainalaisuuksia, joita noudattamalla elämä sujuu paremmin, tai sitten ei. Olen itsekin osan näistä vinkeistä kanssa melko alkutaipaleella ja oivallukset karttuvat jatkuvasti. Tähän alkuun pistän myös sen pakollisen disclaimerin: nämä seuraavat vinkit olen koonnut erittäin suppean ja subjektiivisen tutkimusaineiston perusteella, lähinnä puhun omasta elämästäni ja jonkinverran viisautta on karttunut myös ystävä-äideiltä. Nämä eivät varmaan toimi kaikille ja sitä rataa, mutta meille näistä oivalluksista on ollut apua.

Lähde ulos lapsen kanssa

Koita lähteä ulos lapsen kanssa joka ikinen päivä, vaikka edes ruokakauppaan, pihalle, torille tai lähikahvilaan asti. Sisällä höperöityy äiti ja myös vähän vanhempi lapsi, vauva ei vielä niin välitä, mutta äidin psyykelle ulos lähtemisellä on merkittävä vaikutus. Koti alkaa tuntua vankilalta jos siellä viettää yhtäjaksoisesti liian kauan aikaa, eikä elämää ole varmaan tarkoitettu elettäväksi päiväsarjoja katsoen. Tapaa äitiystäviä, kehitä äitiharrastuksia, käy niissä museoissa ja näyttelyissä joissa et koskaan töissä käyvänä ehtinyt käydä. Vieraile kasvitieteellisessä puutarhassa, kehitä uusia kävelylenkkejä. Käy kirppareilla mutta älä täytä sisäistä tyhjyyttä liialla shoppailulla, ostamisen ilo on lyhytaikainen ja kun perheen tulot ovat äkkiä laskeneet ja toisaalta menot nousseet, voi jatkuvasta ostelusta kertyä iso menoerä. Käytä äkkiä käsissäsi oleva aika halvempien vaihtoehtojen etsimiseen. Hyppää bussiin, ratikkaan, junaan. Pääkaupunkiseudulla voit vaunuilla reissata ilmaiseksi vaikka kuinka kauas ja vaikka minkälaisiin paikkoihin. Sopivalla suunnittelulla vältät ruuhkat ja saat sitäpaitsi ilahdutettua ihmisiä pyytämällä apua vaunujen nostossa: 99 prosenttia ihmisistä tulee hyvälle mielelle saadessaan olla avuksi.

Lähde ulos ilman lasta

Keksi itsellesi joku oma harrastus, jumppa, uinti, laulutunnit tai vaikka mosaiikkikurssi. Jos joku kaveri innostuu samasta, sen mukavampaa. Vesijuoksu on loistava tapa ylläpitää sosiaalisia suhteita. Harrasta liikuntaa vain jos se on kivaa, fasistinen "mammakilot pois viikossa"-airobikki tai vittumaisen opettajan vetämä keramiikkakurssi saattaa muuttua arjen raskauttajaksi sen sijaan että se antaisi sinulle ihanan breikin lapsiarjesta. Pidä harrasteiden kohdalla muutenkin ohjenuorana iloista itsekkyyttä, älä suostu mihinkään mistä ei tule hyvä olo.

Hanki vertaistukea

Tapaa muita äitejä. Jos ystäväpiirissäsi ei ole valmiiksi muita äitejä tai heillä on jo useampi lapsi ja siten liian kiire, hanki sellaisia perhekahvilasta, muskarista tai muualta. Muista kuitenkin, että vauvakontekstissa bondaaminen ei tule kannattelemaan ystävyyttä kovin kauas eli olisi tietysti ihanteellista että teillä olisi muutakin yhteistä. Toisaalta uudet äitikaverit voi ajatella ikäänkuin työkavereina: teillä on yhteinen asia elämässä ja sen lisäksi omat elämät. Kaikkien ystävyyssuhteiden ei tarvitse olla syviä, hyvänpäiväntutuillakin on sijansa. Erityisesti esikoisvauvan äitien kanssa keskusteleminen on alussa tärkeää ja avartavaa.

Näe ystäviä

Paitsi äitiystäviä, kannattaa nähdä myös lapsettomia ystäviä ja ystäviä erilaisissa tilanteissa. Tyttöjen viini-illat, leffareissut, kotibileet, keikat ja kahvittelut antavat mielettömästi iloa ja virtaa omaan arkeen. Tämä on tärkeää: Älä puhu lapsestasi jatkuvasti! Lapsettomia eivät vaippajutut ihan oikeasti kiinnosta ja lapselliset haluvat luultavasti edes joskus unohtaa ne. Odota samaa myös ystäviltäsi ja jos he alkavat suhtautua sinuun pelkkänä maidontuotantolaitoksena, huomauta asiasta. Naura, tanssi, juo punaviiniä ja mene diippeihin ystävien kanssa. Nauti siitä ettet ole enää raskaana, flirttaile vaikka jos haluat, se ei vahingoita ketään.

Seuraa aikaasi ja pysy skarppina

Lue Hesaria, pysy tietoisena maailman tapahtumista, lue kirjoja, käy taidenäyttelyissä, konserteissa, festareilla. Vaikka elämässäsi on tapahtunut suuri ja ihmeellinen mullistus, muu maailma jatkaa kulkuaan. Jotta mielessäsi eivät pyörisi pelkät retrobodyt ja hedelmäsoseet, ettet alkaisi tuntea kuinka identiteettisi kuihtuu ja kapenee, pysy skarppina. Näin sinulla on ihmisten kanssa muutakin puhuttavaa kuin lapsiasiat. Älä kuitenkaan ahdistu tai oudoksu, jos ensimmäisen puolen vuoden aikana et jaksa miettiä juuri muuta kuin lastasi, se on ihan luonnollista. Lapsi ei kuitenkaan ole vauva kovin kauaa.

Laske siisteystasoa - sopivasti

Tingi sisustusideaaleistasi ainakin vähäsen, teillä asuu nyt olento, joka ei piittaa niistä hittojakaan. Hanki keittiön laatikostoihin rimat, jotka pitävät ne kiinni, ellet halua joka sekunti olla kaivamassa paistolämpömittaria pienokaisen kädestä etkä astua vessamatkalla teräviin piparimuotteihin. Koti täyttyy kaikesta melko mauttomasta vauvakamasta, kirjavista leluista, sitteristä, syöttötuolista, jatkuvasti esillä roikkuvista pyykeistä. Koita valikoida omaa silmääsi miellyttäviä ratkaisuja: susirumat lelut voi hyvin lahjoittaa eteenpäin tai viedä lähimpään lastenkotiin. Älä päästä kaaosta valloilleen vaan sopikaa kotona käytäntö, että koti hahmotellaan suhteeellisen siedettävään kuntoon ennen nukkumaanmenoa. Pommin jäljiltä oleva keittiö ensimmäisenä näkynä aamulla on hyvä tapa pilata päivä heti kättelyssä. Päätä samalla tietoisesti, ettet enää ahdistu pienistä vaatekasoista tai lattialle kumotusta lelukorista. Lapsiperheessä voi olla kiiltävän siistiä, mutta luultavasti ei kuitenkaan ole.

Vietä kahdenkeskistä aikaa kumppanisi kanssa

Vie lapsi isovanhemmille tai jollekin muulle hoitajalle, johon luotat, muutamaksi tunniksi. Viettäkää miehen kanssa laatuaikaa: juokaa kuoharia, jutelkaa, harrastakaa vaihteeksi muutakin kuin pikaseksiä. Menkää syömään, käykää teatterissa, tehkää jotain mitä teitte ennen lasta. Tehkää tätä säännöllisesti, esimerkiksi kuukausittain. Parisuhde pysyy kukoistavana ettekä ole toisillenne pelkkä ja iskä ja äiskä. Toinen, viikottain toteutettava rutiini on parisuhteen päivityskeskustelu, esimerkiksi sunnuntai-iltaisin kun lapsi on nukahtanut. Kun vuoden nukkuu liian vähillä unilla ja yrittää sen lisäksi hoitaa töitä, kotia, lasta ja muuta elämää, saattaa stressiviisari pojottaa punaisella siinä määrin herkästi, että armaalle tulee räkytettyä turhasta. Ja jos näitä riitoja ei setvi, ne alkavat kasvaa möykkyä ja siten etäännyttää teitä toisistanne. Ja harrastakaa seksiä, vaikka sitten sitä pikaseksiä, vaikka seksille pitäisi sopia aikataulu etukäteen. Toimiva seksuaalisuus on parisuhteen liima ja vaikka itseä ei aina niin nappaisikaan, ei ryhtymistä yleensä kuitenkaan kadu jälkeenpäin. Anna isälle myös vastuuta, älä omi vauvaa omaksi projektiksesi, se on varmin keino saada isä tuntemaan itsensä ylimääräiseksi ja ei-toivotuksi ja luultavasti jossain vaiheessa pitämään asiaa oletustilana, ja sitten oletkin yksin vastuussa mahdollisesti useammankin mukulan arjen pyörittämisestä kun mies liiruaa bänditouhuissa. Täysimetys ei kestä ikuisesti, sen jälkeen mies on pätevä ruokkija ja sitä ennenkin pätevä kanniskelija, vaipanvaihtaja, nukuttaja ja vaunuttelija. Luota isään, lapsi on hänelle yhtä rakas ja tärkeä kuin sinulle.

Ole armelias itsellesi

Älä piiskaa itseäsi lapsenhoitoon liittyvistä mokista. Joskus lapsi on pakko jättää hetkeksi pinnasänkyyn huutamaan vaikka kuinka vuorovaikutus häiriintyisi - on käytävä vessassa, pestävä hampaat, haettava uusi pullo. Liikkuva lapsi muksahtelee jatkuvasti, mustelmat ovat arkipäivää. Aina ei jaksa tapella ruuan kanssa, silloin on ookoo täyttää lapsen maha vellillä, jos se sitä suostuu parhaiten syömään. Jos kosteus ja helle piinaavat, kestovaippailusta voi hellittää kunnes ilmat viilenevät, ennestäänkin trooppinen asunto ei kaipaa enää kahta pyykkikoneellista päivässä lisäkostukkeeksi. Jos et laiskuuttasi jaksa taistella unikoulua vaan annat lapsen aina uudelleen nukkua aamuyön vieressäsi, lohduttaudu ajatuksella, että ei se enää kouluikäisenä vanhempien välissä nuku. Yritä unohtaa ristiriitaiset ohjeet, joita satelee neuvolasta, lääkäriltä, isovanhemmilta ja muilta äideiltä. Kaikki lapset ovat yksilöitä ja tilanteet tapauskohtaisia. Se mikä toimii naapurin Usvalla, ei toimi välttämättä omalla pienokaisella. Ennen kaikkea, luota vaistoosi.

Lipsi lapsukainen täyttää vuoden eli muistelua, osa 1

Voi hyvänen aika! Äidin pussausposki, Mantelimissi Mähky-Pähkynen täyttää vuoden! Voikohan sille enää laulaa kaikkia vauva-aiheisia itse keksimiä lauluja vai pitääkö ruveta laulamaan taaperosta? No, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, on äidin nonsense-laululipas aika ehtymätön. Vuoden ikäisenä Lipsi kävelee, touhottaa, yrittää tiputtaa esineitä vessanpönttöön, sormiruokailee, herää edelleen öisin, saa satunnaisesti tissiä mutta pääosin ei, tapailee paria sanaa (kukka, kakka, äiti, lukko), nukkuu yhdet päikkärit ja omistaa viisi hammasta. Mitat selviävät huomenna, aika sippura taitaa tämä tyttö edelleen olla, Lipsiä ei ole missään vaiheessa voinut sanoa kauhean ruokaorientoituneeksi vauvaksi. Mutta aika pitkäsääriseltä se näyttää, taitaa periä isänsä ruumiinrakenteen (siunattu lapsi!).

Olisi varmaan pienen retrospektion aika. Se lienee luontevaa aloittaa siitä, miten Lipsi sai alkunsa (mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, ehe ehe!) ja miten päädyimme siihen, että meistä tulee perhe. Toissa elokuussa, suunnilleen tasan kaksi vuotta sitten, aloin äkkiä kuulla useita raskaus- ja vauvauutisia. Olihan näitä toki tipahdellut aiemminkin, mutta oma ystäväpiiri oli aika visusti lapsetonta porukkaa. Eräs vanha kaveri ilmestyi Karhupuistossa eteeni ison vauvamahan kanssa, toisaalla asuva ystävä oli pamahtanut ylläripaksuksi, terapeutti ilmoitti jäävänsä äitiyslomalle vuoden vaihteessa, puhelin piippaili kaveripariskunnan pikkuneidin syntymämittoja. Samaan aikaan elin voimakasta itsetutkiskelun kautta (se terapia), opin valtavasti itsestäni ja tein työtä omien luutumieni kanssa ja olin hirveän tyytyväinen itseeni. Ja sitten taas toisaalta kaiken ilon ja oivalluksen keskellä minua painoi työtilanteen totaalinen epävarmuus, puskista kimppuun hyökännyt lama (tai no varmaan senkin taloustieteilijät osasivat ennustaa, mutta minä en) ja tajuaminen siitä, että työsuhde kestäisi vain vuodenvaihteeseen, eikä jatkosta ollut tietoa. Kuten varmaan kaikki kolmekymppiset naiset, olin minäkin pyörittänyt vauvakuviota päässäni periaatteessa jo useita vuosia ja olimme ajatuksen tasolla miehen kanssa varustautuneet tulevaan perheenlisäykseen muuttamalla asuntoon, jossa on hissi ja tarpeeksi tilaa ainakin pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Tiesin, että moni lähipiirin ihminen odotti jo meiltä vauvaa ja ajatus siitä ärsytti ajoittain suunnattomasti. Olin aika solmussa koko perheellistymispäätöksen kanssa, harkitsimme jossain vaiheessa vakavasti elämää lapsettomana pariskuntana, mutta silti pohjimmiltaan meininki oli, että hommataan se mukula, mutta ei ihan vielä.

Syksyn edetessä kaikki asiat alkoivat vähitellen viitata siihen suuntaan, että aika perheenlisäykselle voisi olla oikea, ettei asiaa olisi enää mitään syytä pitkittää, me emme esimerkiksi nuorenisi. Pessimistinä varauduin jo mahdolliseen lapsettomuuteen tai ainakin pitkään odotukseen. Kehitin tapani mukaan lapsensaamisesta aikamoisen fiksaation, mutta en puhunut asiasta juuri kellekään vaan otatin kierukan pois kaikessa hiljaisuudessa ja ilmoitin miehelle topakasti, että nyt on ehkäisyt ehkäisty (tätä vauva-asiaa siis oli tosiaan vatkattu jo kauan, en ole mikään hullu despootti joka vaatii mieheltä siementä etukäteen varoittamatta ja puntaroimatta tarkkaan, onko miehestä isäksi. Olen seurustellut kerran ennenkin isä-aines-miehen kanssa, mutta silloin olimme ihan liian nuoria moiseen. Joukkoon mahtuu myös yksi ei-isä-tyyppiä oleva eksä, joten nämäkään jutut eivät ole itsestäänselviä. En lähtisi tekemään lasta miehen kanssa, jonka osallistumisesta, aikuisuudesta, sitoutumisesta ja vastuullisuudesta en voisi olla varma). Mies ei pistänyt hanttiin ja siitä alkoikin tietoinen vauvanyritys. Koska luin tietysti heti kaiken ovulaatiosta ja siitä, miten hedelmöittymistä voi edistää (tosin otin käyttöön vain mukavat konstit, kuten ison lasin punaviiniä... enkä luopunut huonoista elämäntavoistani vaan polttelin työstressiini tupakkaa ja huolehdin vitamiineista yhtä huonosti kuin ennenkin), vauva sai alkunsa heti. En voinut uskoa onneani pitkään aikaan ja samalla olin hirvittävän stressaantunut, etenkin kun päivää ennen positiivista raskaustestiä (tai siis haamuviivaa, oikea positiivinen tuli vasta seuraavalla viikolla) sain tietää työni jatkuvan vielä. Että yhdestä ressinaiheesta toiseen, sellainen hyppäys. Ennen joulua sain keskenmeno-oireita ja olin ihan varma, että tässä se oli. Itkin ja surin ja kävin parissa ultrassa, mitään selitystä verenvuodolle ei löytynyt, sen sijoittuminen intiimielämän yhteyteen sai minut pidättäytymään melkein koko ensimmäisen trimesterin ajan, joka oli todella syvältä, etenkin kun libidoni oli ihan entisellään tai vahvempikin. No, joulun mentyä huolekkaissa tunnelmissa ja uuden vuoden kemujen (kuka urpo järjestää uudenvuodenbileet raskaana, no minä) kuluessa juomattomuuden salailussa (minähän en ole ns. lasiin sylkevää tyyppiä) sainkin tammikuussa elämäni pahimman flunssan ja kurkkutulehduksen, joka naulitsi minut viikoksi sänkyyn. Sen jälkeen olin ainakin varma, että sikiö on häipynyt autuaammille kohtumaille, etenkin kun kova flunssa peitti raskausoireet hyvin alleen, mutta tammikuun loppupuolella ollut niskapoimu-ultra kertoi, että siellä sitä pyörittiin, viikon vanhempana kuin olin laskenut!

Ensimmäisen ultran jälkeen, toisen trimesterin alussa aloin olla "oikeasti raskaana", uskalsin iloita tulevasta vauvasta. Samaan aikaan ystäväpiiriin pulpahti kolmen hyvän ystävän raskausuutiset ja vertaistukeakin löytyi. Erikoisen pahoista raskausoireista en kärsinyt: alussa sain kovia päänsärkyjä, mutta ne loppuivat vähän puolenvälin jälkeen. Pahoinvointi pysyi siedettävissä kantimissa, muistan tosin pitäneeni pari melko tulista yksinpuhelua siitä, että "fetapaketti jätetään jääkaappiin haisemaan niin, että kaikki ihmiset voivat pahoin". Himoitsin appelsiineja ja loppuraskaudessa hiekkaa ja asfalttia ja kiviä. Alkuraskaudesta nukutti hurjasti: posotin työpäivien jälkeen kahdentoista tunnin unia ja skippasin suosiolla hyvin alkaneet Viron opinnot (onneksi myös samaan aikaan raskautunut ystävä, jonka kanssa kurssilla kävimme, oli yhtä nuupahtanut ja lopetimme kurssin hyvässä yhteisymmärryksessä eikä itselle jäänyt luuserioloa), sitten keskiraskaudessa aloinkin herätä vakituisesti viiden-puoli kuuden aikaan aamulla, pirteänä ja hyväntuulisena. Ennen rakenneultraa tilasin netistä dopplerin eli sydänäänten kuuntelulaitteen ja sain itse aina vähän sydämentykytyksiä ennen kuin syke löytyi. Onneksi doppleri jäi kerran päälle lipastonlaatikkoon ja hirtti kiinni, oli tavallaan ihan hyvä päästä eroon siitä laitteesta. Rakenneultran lisäksi kävin myös 4D-ultrassa, joka maksoi ihan hirveästi. Ainoa motiivini käydä siellä oli todeta mahdolliset sikiöpoikkeamat, en ole mitenkään ihastunut keskentekoisen vauvan katselemiseen noin muuten, pikemminkin päinvastoin. Ultratkin olivat tästä johtuen osittain vähän ahdistavia: se, että joku laite näkee paitsi minun sisälleni myös sikiön sisälle, saa minut ajatuksena ihan heikoksi. Ja samalla olen tietysti hirveän iloinen siitä, että moinen menetelmä on keksitty. Kaltaiselleni pelostelijalle tsekkaus toimii parhaana rauhoittajana.

Keskiraskauden aikaan lähdimme miehen kanssa viikoksi Italiaan. Jännitin etukäteen reissaamista raskaana, mietin veritulppaa, listeriaa ja ties mitä. Päätin kuitenkin karkaista luontoni ja ostin tukisukat sekä miniasperiinia. Matka onnistui loistavasti, viinittömyys ei päässyt harmittamaan (join kaksi lasia viiniä kyllä), olin raskauden hyvinvoivimmassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Erityisen kivaa oli, kun mies tunsi vauvan potkut ensimmäistä kertaa Bolognassa. Matkalta ostimme myös Lipsille kirsikkakuvioisen nimiäismekon (tiesimme sukupuolen rakenneultrasta asti ja olin kovasti hekumoinut pitäväni sen salaisuutena ihan kiusallanikin, ettei kukaan alkaisi hokea kompulsiivisesti "pikku prinsessa" ja tukkia asuntoamme vaaleanpunaisilla frilla-alushousuilla, mutta no, vuodin tiedon Facebookiin heti kun sain takin pois päältä Kättäriltä tultua), joka oikeasti olikin puolivuotiaan kokoa. Tästä sukupuolivuodosta muuten sitten loukkaannuttiin, mielestäni lähinnä ihan ihmisessä ikiaikaisena piilevästä loukkaantumisen halusta ja tarpeesta, olisi nimittäin toivottu henkilökohtaisempaa sukupuolen tiedottamista lähipiirille. Mikä toive lähinnä osoittaa sen, että sukupuolella on nähtävästi kauheasti väliä. Vaikka sitten kaikki ovat kuitenkin ihan yhtä iloisia, tuli sieltä tyttö taikka poika. Mahdollisen Lipsi kakkosen kanssa saatankin toimia toisin, tai sitten samalla tavalla, mitä sukupuolen tiedottamiseen tulee.

Matkan jälkeen tapasimme ystävän pienen tummakutrisen vauvan ja huomasin olevani edelleen ihan ummikko vauvojen käsittelyssä ja ehkä vähän ahdistuinkin siitä, ettei pieni pusuhuuli herättänyt minussa automaattisia äidintunteita. Vaikka tuollaiset tilanteet ovat aina niin latautuneita, että omat tunteensa siirtää jotenkin hassusti syrjään ja seuraa itseään ulkopuolisena. Kesän tullessa rohkenin ostella lisää vauvanvaatteita ja pesin matkalaukullisen miehen vanhoja seventies-kuteita, joita on edelleen käytössä (tosin totesin, että kehitys on 30 vuodessa kehittynyt vaateasioissakin: veluurifrotee on epäkäytännöllinen materiaali konttaavalle olennolle ja olkapäiltä napitettavat potkarit hankalia.) Huvittavaa on, että noissa seventies-vaatteissa on L-kirjaimella kuvitettu, Jamaikan lipun värinen noin kaksivuotiaan veluuripotkari, odotan hilpeydellä, miltä pikkulapsi-Lipsi näyttää se päällään vuoden päästä. Kesä meni mökkeillessä ja uidessa, kohopenkin kaivamisen jätin suosiolla väliin ja käytin aina vattuja poimiessa kumppareita (punkit! borrelioosi) ja kesän alussa multaa kuoputtaessa jopa kumihanskoja (toksoplasmoosi!). Aloin loppuraskaudesta nukkua huonosti, heräilin pissahätään enkä sitten saanut unta. Pariinkin otteeseen katsoin mökillä aamuyöstä kokonaisia leffoja. Nivusia alkoi särkeä, huonoina päivinä kitisytti. Jalkaterät turposivat pullamaisiksi ja kontrolliultrassa huomattiin, että kohdunsuu on juuri sen verran auki, ettei uimista enää suositeltu. Mikä oli harmillista, koska vesi oli ainoa paikka, jossa ison mahan saattoi hetkeksi unohtaa. Paitsi että kanssauimarit eivät toki unohtaneet vaan tylyttivät minua useampaan kertaan "vesijuoksuvyön väärästä asennosta" johon saatoin nasevan painokkaasti todeta, että olen kuules raskaana ja vyötärölinjani kulkee tällä haavaa tuossa rintojen alla.

Eräänä kuuman lauantain jälkeisenä yönä heräsin sitten mökiltä pissahätään ja sisään tultua ehdin ajatella, että great, olen näemmä menettänyt jopa virtsanpidätyskykyni näin loppuraskauden ratoksi, kun tätähän tulee tähän matolle. Sitten tajusin, että neste on vaaleanpunervaa ja tuoksuu huuhteluaineelta (!) ja siinä on hippusia. Sitten herätinkin miehen ja tilasin taksin ja soitin Kätilöpistolle, jossa oli meneillään sulku ja kehoitettiin konsultoimaan Naistenklinikkaa. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei lapsiveden valuminen tarkoita sitä, että tarvitsisi heti lähteä synnyttämään, jos supistuksia ei ole. Sovittiin, että odotellaan kotona. Ja kotona odoteltiin, valvoin maanisena ja pesin pyykkiä, katselin valkenevaa sunnuntaipäivää. Iltapäivällä ajoimme Kättärille kontrolliin, vauvaa kuunneltiin käyrillä tunnin verran ja joku lääkäri oli ottamassa minua jo sisäänkin, odottamaan synnytyksen käynnistymistä (tai käynnistämistä, ellei se alkaisi itsestään maanantaiaamuun mennessä). Samaan aikaan osastolla tuli palohälytys ja olo oli jokseenkin absurdi kun kätilötkin miettivät, pitäisikö tässä nyt lähteä juoksemaan pää kolmantena jalkana ulos rakennuksesta vai mitä. Selvisi, että lääkärit olivat rasvakeittäneet jotain (uh, en lähde spekuloimaan MITÄ, mielikuvat istukoista tunkevat päähän väkisin) ja aiheuttaneet hälytyksen. Onneksi toinen lääkäri oli sitä mieltä, että voin aivan hyvin odottaa kotonakin. Kotiin lähdettiin, ostettiin matkalla jäätelöä ja katsoin loppupäivän ajan Mullan Allaa videolta. Illalla erehdyin googlettamaan synnytyksen käynnistystä ja eksyin sen aiemminkin manaamani kamppilaisen lastentarvikeliikkeen sivuille, jossa käynnistyksen uhattiin johtavan imetysongelmiin, äidin ja vauvan erottamiseen, vauvan hengitysvaikeuksiin ja käytettiin ilmaisua "jos epiduraalia tarvitaan". Viimeinen uhkaskenaario lähinnä nauratti, itse olin ihan taatunvarma jo heti kaksi viivaa tekstitikussa nähtyäni, että mukula saatetaan maailmaan kaiken mahdollisen puudutuksen vallitessa. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten aloin supistella ihan itsekseni, epäsäännöllisesti enkä kovin kivuliaasti, mutta kuitenkin. Maanantaiaamuna ajoimme taas taksilla Kättärille, siitä minut passitettiin käyrille yhdessä viiden-kuuden muun naisen kanssa ja silloin minua alkoikin supistella niin imakasti, etten olisi jaksanut olla paikallani makaamassa. Onneksi minut todettiin synnytysvalmiiksi, passitettiin hakemaan sairaalan vaatteet (sandaaleissa koko 42 oli pieni, normaalisti kokoni on 40) ja sitten menimmekin syntymähuoneeseen odottelemaan, mitä tuleman pitää. Synnytyskertomus löytyy täältä.

Jaaha, tämä maratonpostaus on käsitellyt vasta raskausajan. Seuraavaksi vuorossa Lipsin ensimmäiset puoli vuotta, kunhan taas ehdin istua aloilleni. Mikä tapahtuu ehkä vasta sitten, kun juhlavalmistelut ovat takana päin. Meillä on kahdet juhlat, ensin sukulaisille ja sitten kavereille, kummatkin mökillä. Olen leiponut maanisen kotirouvan tyyliin kaikkea valmiiksi pakkaseen, mutta vielä riittää ährättävää.

Elämän ilot

Istuimme taannoin pikkumökillä hyvän ystävän kanssa mansikka-vuohenjuustosalaatin ääressä pohtimassa kaikkea mahdollista. Vauvat nukkuivat kumpikin omissa vaunuissaan ja meille jäi aikaa tutkailla ja puntaroida jopa siinä määrin, että koko päivä oikeastaan hurahti ohi, hyvässä seurassa. Olen viettänyt laatuaikaa viime aikoina muutenkin ja vähän väliä pysähdyn ihmettelemään onnellisena, miten monta viisasta ja lämmintä naista lähipiiriini on siunaantunut (ja toki miestäkin, mutta en näemmä osaa solmia miesten kanssa samalla tavalla intiimejä ystävyyssuhteita, yhteistä heijastuspinta-alaa on väistämättä vähemmän).

Puhuimme ystävän kanssa masennuksesta ja sen selättämisestä. Itselläni ei ole masennuksesta varsinaisesti omakohtaista kokemusta, mutta elämässäni on ollut aikoja jolloin herääminen on tuntunut merkityksettömältä, ikkunasta näkyvät kuuset (oma synkeä aikani kytkeytyy niin vahvasti Tapiolassa asumiseen että saan vieläkin lieviä puistatuksia niillä kulmin liikkuessani) varsinaisia surun sanansaattajia ja oma asema tässä maailmassa täysin tarpeettomalta. Lamaannusaikani johtui selkeästi siitä, etten valmistuttuani löytänyt heti työpaikkaa ja vanhempani syyllistivät minua asiasta niin valtavasti että tunsin itseni todelliseksi häviäjäksi ja aloin jossain vaiheessa epäillä ettei mitään oikeaa tule ikinä löytymään vaan joudun koko ikäni roikkumaan ultra-paskaduunissa bussivarikon puhelinvaihteessa. Ja kun löytyi, oli surkeuteni poispyyhittyä ja siitä loksahtikin liikkeelle asunnon ostamisen suunnittelu ja kaikki muu kiva, jonka ansiosta olen nyt tässä.

Olen aina ollut enemmän ahdistus- kuin masennusihmisiä, mikäli tällainen karkea erottelu sallitaan (tosin masennukseen liittyy usein tai ehkä lähes aina ahdistusta). Kun luin jälkikäteen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta huomasin termin viittaavan enemmänkin ahdistukseen ja tunnistin aika monta sen piirrettä itsessäni. Mutta oma henkinen tilani synnytyksen jälkeen oli kyllä selkeästi korkeintaan "baby blues" vaikka skoorasinkin neuvolan masennustesteissä alussa joka kerta aika korkealle, koska kysymykset olivat tyyppiä "oletko itkenyt useammin kuin ennen?" ja vastaus tyyliä "no totta vitussa, jokainen itkee herkästi kahden tunnin yöunilla". Ahdistus ja huolestus kulkee elämässäni samanlaisena pohjavirtana kuin herkkyyteni ilolle ja pidän itseäni noin ylipäätään aika onnellisena ihmisenä. Vaikka mikäs tässä onnellisena ollessa, kun kerran olen saanut melko lailla kaiken mitä olen toivonutkin. Juuri ahdistusherkkyyteni takia en pidä saamiani asioita ikinä itsestäänselvyytenä, koska ne eivät sitä ole. Ja sitäpaitsi ihmisistä, jotka ottavat kaiken hyvän itselleen itsestäänselvästi kuuluvana tulee usein ylimielisiä ja empatiakyvyttömiä.

Ystävän kertomus masennuksesta toipumisesta oli silmiä avaavaa kuultavaa, ja myös hirveän ilahduttavaa, koska ystävä on nyt niin onnellinen. Masennus kuulostaa salakavalalta sairaudelta: se kietoutuu osaksi persoonaa ja saa kaiken näyttämään värittömältä, tympeältä, jotenkin miinusmerkkiseltä. Kuten aina, hahmotin ystävän kuvauksista myös toisia tuntemiani ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Ystävä sanoi esimerkiksi, että oman salaatin syömistä ja vattujen poimintaa sisältävä laatuaika hyvässä seurassa mökillä, tai vaikka kaverin kanssa tehty reissu ulkomaille, olisi ennen tuntunut hankalalta, epämiellyttävältä ja kauheaa säätöä vaativalta ja poikinut lähinnä halun perua kaikki ja käpertyä kotisohvalle miehen kainaloon. Että kaikki sellainen, joka edellyttää muutosta arkirutiineihin tai ylimääräistä vaivannäköä, näyttäytyy automaattisesti vaikeana ja raskaana. Ja että asia on ikäänkuin tarpeen dumata jo etukäteen, vähätellä pienemmäksi. Muistan pahastuneeni joskus aikasemmin tilanteessa, jossa suunnittelin innoissani ruokalistaa ja ohjelmaa ja minulta kysyttiin turhautuneena, eikö perillä voisi syödä pelkkää valmisruokaa, kun ruuan teko niissä olosuhteissa on niin hankalaa? Kommentti kuulosti silkalta vähättelyltä, mutta jälkikäteen tajusin, että sanoja ei siinä tilanteessa vaan saanut iloaan lainkaan samantyyppisistä tekemisistä kuin minä, vaan kiva puuhailu näyttäytyi hänelle lähinnä riesana. Keskustellessamme masennuksesta minulle valkeni myös se, että piirre, joka on vaikuttanut olevan osa jonkun persoonaa ja tehnyt suhtautumisen tähän hiukan varautuneeksi, voi olla myös osa sairautta. Ja tämän hahmottaa vasta kun ihminen paranee.

Elämän iloista nautiskelu on kyllä myös sukupolvi- ja ikäkysymys. Esimerkiksi vanhemani ihmettelevät usein sitä, kuinka innokkaasti väsäämme tarjoomuksia juhliin. Heille ruokien suunnittelu on lähinnä stressaavaa pakkoa ja helpoiten homma hoituu mahdollisimman yksinkertaisilla ja nopeilla ratkaisuilla. Vanhempani ovat myös vannoutuneita kevyttuotteiden ystäviä jopa siinä määrin, että he käyttävät niitä juhlissakin. Olen jo varmaan turhankin monta kertaa kaivanut äidin kanssa riidellessä esiin taannoisen sukujuhlien pinaattipiirakan, jonka täyte koostui pakastepinaatista, kevytkermaviilistä ja kärtsänneistä kolmen prosentin fetakuutioista. Sitten taas muistan myös itse olleeni nuorempana aika välinpitämätön tietynlaisten elämän ilojen suhteen. Tai ehkä oli myös niin, että omissa piireissäni tietynsorttisista asioista nauttiminen oli "kiellettyä". Juhlissa viini oli halvinta Magista ja tarjoomukset jotain inhottavaa vegaanista ja dyykattua töhnää, joka syötiin kauniitten lautasten sijaan kierrätetyistä Tofu Line -purkeista. Muutenkin hauskanpito oli nuorempana huomattavasti viinavetoisempaa kuin nyt ja muutenkin meininki rajoittuneempaa. En muista parikymppisenä ikinä saunoneeni tai uineeni ystävien kanssa, en edes juuri pelanneeni pelejä tai kokanneeni. Elämääni aukeni aivan uusi ilon lähde joskus 25 ikävuoden tietämillä, kun löysin uimisen uudelleen ja sitä myötä uuden tavan nähdä ystäviä.

Elämän iloihin on tänä kesänä kuulunut Kumpulan maauimalassa hengailu vauvan kanssa tai ilman (ilman vauvaa tulee tosin jopa sportattuakin). Stadion on varsinaiseen vesiurheiluun parempi, mutta Kumpula ehdottomasti viihtyisämpi ja mukavammassa paikassa. Koska elämästä muistaa usein jälkeenpäin aina tietynlaisen yleisvaikutelman, luulen, että tästä kesästä jää viinipiknikkien (niitäkin saisi kyllä olla joskus!) ja juhlien sijaan mieleen äiti-ystävien kanssa käveleskely ja kahvittelu ja Lumiksen kanssa filosofeeraaminen Kumpulan maauimalan kahvilan varjopöydässä.

Tukholmassa

Lipsin ensimmäinen ulkomaanmatka, peräti ihan Ruotsiin asti, on nyt takana. Päätimme siis kesän alussa, minun ruinaamiseni tuloksena, lähteä lähialuematkalle koko perhe. Olinhan edellisen kerran ollut ulkomailla toissa keväänä (tai oikeastaan kesällä, mutta Tallinnaa ei ihan lasketa). Yllätyimme kuinka kalliita risteilyt ovat, niillä saisi melkein jo Italian matkan. Noo, ei se mitään, joskus voi tuhlata kunhan talous on yleisesti ottaen balanssissa. Lentokoneella emme halunneet lähteä: olen juuri sen verran lentopelkoinen, että joudun psyykkaamaan itseäni jonkun verran aina ennen lentoja, ja kävelevän (Lipsi oppi tuossa taannoin kävelemään, sen tössöttely on huvittavan näköistä) sekä hilluvan olennon kaitseminen lentokoneessa tuntui ajatuksena melko tuskastuttavalta.

Koska nyt on ollut jo aika hemmetin kuumaa, tervehdimme laivan ilmastointia ilolla. Hyttiin oli tuotu lastensänky, mutta huomasimme pian, että se oli ihan turha, vei tilaa ja aiheutti Lipsissä lähinnä hilluntareaktion. Koska en ole ollut ruotsinlaivalla herraties kuinka pitkään aikaan (viimeksi varmaan kun reissasin globalisaatiokriittisen liikkeen imussa isoihin mielenosoituksiin... silloin ei nukuttu hyteissä saati syöty buffassa) koko kelluvan maailman omituinen rinnakkaistodellisuus-fiilis oli ihan päässyt unohtumaan. Olin jo etukäteen päättänyt, että ostan laivalta luomivärin. Arvoin väriä pitkään ja päädyin pronssinkarvaiseen ja ihanan kimaltavaan, laadukkaan oloiseen luomiväriin jota lääpinkin sitten onnessani luomiini koko matkan ajan. Ensimmäisenä iltana teimme sen virheen, että menimme isoimpaan junttibuffaan, jossa saa mahansa (liian) täyteen mutta ruoka on sellaista säilykemaissi-marinoitu kalapala -tasoa. Lipsi, joka on helteellä syönyt vielä tavanomaista neiti nirppanokka-tyyliään valikoivemmin, suttasi raejuuston ja kurkkujen kanssa ja luikahti lopulta pöydän alle nauraa rähättämään.

Ilta oli ihana, erityisesti laivan kannelta. Peilityyni meri, hiljalleen punertuva taivas, yhteen liudentuvat meri ja taivaanranta. Oli ällistyttävää miten yö avomerellä oli trooppisen lämmin, Lipsu saatiin nukahtamaan vaunuihin ja sitten istuimmekin pelastusliivilaatikon päällä tuijottamassa loputonta merta. Yön Lipsi nukkui kainalossani ja aamiaisbuffassa onnistuin syöttämään sille jonkin verran leipää, jonka ansiosta se ei kakannut kuin vasta kotiin tultua, mikä oli tietysti reissussa aika mukavaa.

Perillä Tukholmassa olikin sitten kuuma, Siljan terminaali oli aika kaukana metroasemasta ja jono lippukassalle oli mahtava. Tunnelma ei kuitenkaan kiristynyt, koska uuden maan mantereella on aina niin hauskaa ja jännittävää, että ensimmäiset tunnit menevät innokkaassa kuikuilussa ja asioiden osottelussa matkaseuralle. Nasautimme kahdella eri metrolla Södermalmille, jossa hotellimme oli (olimme varta vasiten ottaneet majoituksen Söderistä kaikkien ylistettyä aluetta Tukholman Punavuoreksi). Entinen köyhien asuinalue, Puukko-Söder oli viehättävän kaupunkimainen, täynnä ihmisiä ja kuhinaa, korkeita viime vuosisadan alun taloja ja myös rumia 70-luvun taloja, jotka nekin istuivat ympäristöönsä. Peseydyimme ja vaippailimme hotellilla ja lähdimme sitten kävelemään Södermalmin pääkatua, Götgatania. Tavoitteeni oli tehdä toivioretki Gudrun Sjödenin kauppaan, niitähän ei ole Suomessa vaan ostelu pitää hoitaa postitse (mikä onnistuu joskus ja toiste taas ei). Matkalla törmäsimmekin vaikka mihin muihinkin kauppoihin, Emmauksen tasokkaaseen kirppikseen, Polarn o. Pyretin lastenvaatekauppoihin, Design-toreihin ja sitä rataa. Ostin Sjödenin alennusmyynnistä auringonkeltaisen tunikan, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi ellei matkaseura olisi osoittanut pitkästymisen merkkejä. Götgatanilta vaelsimme Vanhaan kaupunkiin, joka oli kerrassaan viehättävä mutta aivan nuijalla lyöty turisteja. Söimme jossain kivassa (homo)kahvilassa foccacciat ja vieressä imetti äiti puolivuotiasta lastaan. Ehdin miettiä, että ihanan tyypillistä Ruotsia, tuollainen vapautunut julki-imetys, kunnes nainen alkoi puhua meille Suomea ja paljastui turkulaiseksi.

Vanhan kaupungin jälkeen ajelehdimme kohti Kuninkaanlinnaa, joka otettiin lähinnä vastaantulevana kohteena, vailla suurta mielenkiintoa. Ilma oli tukalan kuuma eikä suihkulähteessä huljuttelukaan auttanut. Päätimme mennä Kansallismuseoon tietämättä sen tarkemmin näyttelyistä. Olemme L:n kanssa museoihmisiä, himmeästi valaistuissa, hiljaisissa huoneissa vaeltelu, vapaus pysähtyä ihmettelemään yksityiskohtia, hitaus ja hartaus viehättävät. Lipsun kanssa museoiluun tuli tietysti uusi aspekti, kävelytin sitä osan aikaa lattialla ja näytin tauluja, joiden oletin kiinnostavan. Ruotsalainen 1900-luvun alun maalaus, joka esitti kettuperhettä haaskalla, sai Lipsusta esiin innokasta kikatusta ja jalkojen sätkyttelyä, kuten myös posliininen kettuveistos. Ilmeisesti kettu on sen silmissä lähellä kissaa ja kissat taas ovat aivan takuuvarmoja nauruhepulin reuhauttajia (etenkin Shrekin saapasjalkakissa aiheuttaa suoranaista hysteriaa). Kansallismuseossa oli perusnäyttelyn lisäksi koti-aiheinen näyttely, johon oli koottu viime vuosisadan kotia esittäviä maalauksia, ikisöpöä (ja hiukan imelää) Carl Larssonia. Joukossa oli mielenkiintoisiakin teoksia, tyhjiä koteja esittävät maalaukset, joissa leijui outo surun ja salaperäisyyden tunnelma, olivat hienoja, mutta en painanut mieleeni taiteilijaa. Museon kiinnostavinta antia oli kuitenkin taideteollisuus (meillä on tapana jokaisella matkalla käydä melkeinpä ensimmäisenä taideteollisuusmuseossa) kobra-puhelimineen. Taideteollisuutta katsellessa hoksaa aina uudelleen, että kaikki käyttöesineet matkakortinlukijasta ovenkahvoihin on disainattu, joku on ne erikseen suunnitellut ja testaillut, miettinyt toimivuutta ja kauneutta. Ja sitä mukaa arkisia asioita osaa ainakin hetken aikaa arvostaakin vähän enemmän.

Museolta valuskelimme kohti Östermalmia, super-hienoa kaupunginosaa jossa toinen toistaan komeammat Jugend-talot sointuivat hyvin sieviin ja kalliin näköisiin kivijalkakauppoihin. Metroa piti taas kertaalleen vaihtaa ja vaikka metroverkosto onkin Tukholmassa sekä kattava että selvästi välttämätön, tuntui vaunuilla sohlaaminen ajoittain rasittavalta. Hissejä oli missä sattuu, ne olivat hitaita ja haisivat voimakkaasti kuselta. Tietysti jos asuisi siellä, oppisi nopeasti reitit eikä säätämiseen kuluisi niin paljoa aikaa. Hotellin lähellä poikkesimme Seven Eleveniin ostamaan pientä purtavaa, alkoihan meillä olla jo nälkä. Purtava osoittautui niin täyttäväksi, ettemme käyneet varsinaisesti ravintolassa sinä päivänä ollenkaan. Liiruttuamme hotellissa super-uneliaina päätimme torhistautua ja lähdimme iltakävelylle. Sattumoisin aivan hotellimme vieressä, keskellä cityä oli siirtolapuutarha-alue, jossa oli hyvä tallustella nukuttamassa pienokaista. Mökit olivat pienempiä kuin omamme, sellaisia että niissä ei varmaankaan yövytä. Puutarhat olivat niin suloisen kuvauksellisia kuin ruotsalaiset puutarhat voivat olla: täynnä salkoruusuja, liljoja ja hortensioita. Alueelle ei päässyt autolla ja pelkästään vaunuillakin liikkuminen oli hetkittäin hankalaa, viljelyn on tuollaisessa ympäristössä tavallaan pakko pysyä ihanan pienimuotoisena ja stressittömänä. Vaeltelimme vielä Söderin hämärtyvillä mutta elämää kuhisevilla kaduilla, kunnes silmäluomi alkoi luppasta liikaa myös aikuisväestöllä. Nukuimme taas perhepedissä, vieras pinnasänky olisi aiheuttanut liikaa hulinointia.

Aamiainen oli hyvä kuten pohjoismaisissa hotelleissa aina (poislukien Hangon legendaarisen Regatta-hotellin, aaltopellistä valmistetun perseläven jossa ei ollut vessaa, suihkuista tai semmoisista puhumattakaan... ja aamiainenkin oli jotain lörähtäneitä munia ja kuivaa paahtoleipää) ja huomasimme sen jäljiltä olevamme niin täynnä, ettei Seyhmuksessa käymisestä tulisi mitään. Tässä vaiheessa erkanimme, L lähti hattukaupoille ja minä ja Lipsi treffasimme Tukholmassa asuvan ystävän ja hänen kaksi pientä lastaan. Pienempi oli nelikuinen, isompikin vielä reilusti alle kahden (ystäväpiirissäni on yllättävän monta pikahiivapullauusintaa) mutta hyvin ystävä tuntui pienten kanssa multitaskaavan. Vauva (jota sain pitää sylissä ja ihailla sen muhkeita maitoposkia ja nukkatukkaa, voih) söi ja uinaili kantoliinassa ja pikkuhenkilö istui rattaissa kalaa kerjäten. Yritimme houkutella häntä sanomaan "pieju", mutta lapsi vissiin kelasi, että kahvilassa ei sovi sortua alatyyliin.

Tässä vaiheessa innostuin vähän shoppaamaan. Åhlensin tavaratalossa (jonka valikoimat muistuttivat yleisilmeeltään Prismaa) oli myynnissä iloisia ja kohtuuhintaisia lastenvaatteita alennuksella ja sorruin peräti kolmeen vaatteeseen: riemunkirjavaraidalliseen yöpaitaan jonka rinnassa komeilee musta barbapapa, neukkuhuivihenkiseen mekkoon sekä pinkki-punaiseen kesätakkiin. Yritän yleensä suitsia vaateshoppailuani aika ankaralla kädellä erityisesti uutena myytävän tavaran suhteen, mutta pitäähän matkalta toki roudata tuliaisia (hah hah, jep). Sen lisäksi ostimme Lipsille oranssin barbapapan markkeeraamaan lihavaa saapasjalkakissaa. Ja toki ostin vielä Polarn O. Pyretistä Lipsille mainiot sukka-mokkasiinit mariannekarkkisina versioina. Ja Design-torilta valaisevan kärpässienen sekä keittiörätin, johon on kuvitettu Tukholman metrokartan pornoversio. Hmm. Sitten liirusimme ympäriinsä, ajoimme metrolla Sergelin torille (tässä vaiheessa meillä oli mukana myös matkalaukku), uitimme Lipsiä ulkoaltaassa ja bongasimme sattumalta Tukholman ainoan ratikan. Ja ällistelimme sitä, kuinka hämmästyttävän kaunis kaupunki Tukholma on ja miten meri on siellä aivan eri tavalla läsnä kuin Helsingissä. Ja miten pehmiksissäkin on hilloraidat. Ja miten ihmiset ovat kerta kaikkisen perusmukavia. Meitä luultiin useaan otteeseen paikallisiksi (L näyttää ihan lattepapalta valkoisessa lätsässään) ja kysyttiin tietä. Vastasimme kankealla mutta jostain selkäytimestä tulevalla ruotsin kielellä, ettemme ole täältä. Löysimme myös vähän puoliksi sattumalta östermalmilaisen hienon kauppahallin, jossa kävimme kahvilla ja ihailemassa pieteetillä ylläpidettyä kymmenluvun arkkitehtuuria. Kahvittelun jälkeen olikin aika suunnata satamaan.

Tulomatkalla istuimme kannella varmaan kolmisen tuntia ja lumouduimme ruotsalaisesta saaristosta. Talot olivat toinen toistaan sievempiä, punaisia ja helmenharmaita, monien tonteilla kuusikulmaisia uimakoppeja ja siellä täällä Ruotsin lippuja salossa. Eräässä kohdin kirkkaankeltainen lossi kuljetti kannellaan autoja, jossain pikkusaaressa oli kaiken söpöyden lisäksi myös pieni tenniskenttä. Ihmiset vilkuttivat meille uidessaan, moottoriveneet kaartelivat lähellä keulaa. Kun nälkä alkoi ahdistella, päätimme kokeilla toista, pienempää buffettia (ravintolan nimeä en muista) ja siellä ruuan taso olikin aivan toista. Alle kahdellakympillä pöydästä sai vaikka mitä luksusherkkuja, kuten artisokansydämiä, kaviaaria ja kanapeitä. Ja lapsille taas niitä kurkunpaloja ja raejuustoa. Tulomatkalla olimme hereillä Maarianhaminan kohdalla ja istuimme kannella tuijottamassa hiljaisena pimenevää merta, kaukana loistavia laivoja ja omituisia pieniä luotoja. Siinä sivussa tuli todettua, että itse Maarianhamina näyttää jumalanhylkäämältä pikkukaupungilta (minulla on taustastani johtuen aaltomaisia inhontunteita rannikon pikkukaupunkeja kohtaan, niissä on niin TYLSÄÄ) mutta Ahvenanmaalla kai kuuluukin nautiskella luonnosta. Yö meni valitettavan hulinoivissa merkeissä ja aamusella pidin jo äkäisen monologin siitä, miksi aina minä ja kotona kyllä menen nukkumaan ja nägä nägä nägä. Kuten meninkin: kuumaan kotikoloomme saavuttuamme pistin pään tyynyyn ja nukuin ennätykselliset viiden tunnin päiväunet.

Reissu oli kerrassaan onnistunut, vaikka Lipsi on jonkin verran haastavassa iässä matkustamista ajatellen. Tuollainen helppo ja turvallinen kevytreissaus sopii meille tällä hetkellä parhaiten, vuoden-parin päästä voi sitten miettiä kauemmaskin suuntautuvia matkoja.

Hormoonit valloillaan (minä ja PMS)

Olen muutaman viikon ajan, imetystä radikaalisti vähennettyäni, ollut jokseenkin herkillä. Pahastuva, epävarma, kyyneleitä nieleskelevä tai niissä kylpevä, räyhäkäs ja äkäinen perserkki. Juhannusaattoa edeltävänä päivänä vielä ihmettelin, mikä ihme minua voi vaivata, kauniina päivänä kun kaikki on hyvin, ihmiset mukavia, tori pursuaa värikkäitä vihanneksia ja Lipsi on oppinut taputtamaan hyvin huvittavalla tavalla. Hakaniemen torilla kuljeskelin surullisena ja ulkopuolisena, kaikki tuntui jotenkin värittömältä ja merkityksettömältä. Juhannuksena sain hetkittäin, erityisesti iltavaloisella piknikillä oudon painon pois rinnan seutuvilta, mutta taas seuraavana päivänä, perheen kanssa Lintsillä, tunsin kaikesta kilisevästä, piippaavasta ja säihkyvästä ilosta huolimatta olevani jotenkin puolinainen.

Tämän viikon alussa ilmeni yllätysreissu lähikuntaan, jonka menomatkan ajan räyhäsin miehelle raivokkaasti (saatoin myös ulista) kunnes Lipsi oksensi päälleen (luullakseni räyhääminen ei johtanut oksentamiseen, vaan pienokaiselle kävi klassinen tuttipullo liian syvälle kurkkuun-insidentti) ja jouduimme pysähtymään ja pesemään lapsiraukan. Oksentamisen kiistattomasta harmillisuudesta huolimatta tuo tilanne katkaisi riidan ja hitsasi meidät yhteen: nyt unohdetaan aikuisten kähinät ja keskitytään hoitamaan lapsi kuntoon, ja siihen tarvitaan molempia.

Tulomatkalla ihailin uusmaalaista, kumpuilevaa kulttuurimaisemaa keskikesän loisteessa ja tunsin sitäkin kohtaan jonkinlaista vieraantunutta vastenmielisyyttä: miten joku voikaan olla niin penseän liikkumatonta kuin vihreä pelto, mitä pirua ihmiset oikein tekevät kaikki elämänsä päivät täällä hukan perseessä, jossa ei ole edes busseja saati lähikauppoja, muusta tarjonnasta puhumattakaan? Viihdytän usein miestä maaseutuangstillani reissatessamme jossain, mutta tällä kertaa tyydyin tuijottamaan ulos ikkunasta ja tuntemaan ihan oikeaa ahdistusta.

Tälle viikolle sattui vielä mökkinaapuriepisodi kakkonen (olen poistanut tähän liittyvän kirjoituksen Lupiinista liiallisen tunnistettavuuden takia) ja vaikka asiat ovat luullakseni selvinneet aika pitkälle ja itse tein ennenkuulumattoman rohkean diplomaatti-rauhanenkeli-elkeen (ja olen kiitollinen ystävälle joka antoi tälle asialle tavallaan alkusysäyksen), olin silti tästäkin selvittelystä melko ahdistunut jälkikäteen, koska asiaan liittyy useamman ihmisen melko perustavanlaatuisia luonne-eroja.

Ja tietysti sekin, että vanhempani ovat vanhoja, osin sairaita ja monasti äkäisiä ja jotenkin surullisia, vaikuttaa minuun. Rakastan heitä suuresti, mutta joskus kun äiti soittaa, tunnen, että minut vetäistään nilkasta suolampeen, jonka vesi on mustaa ja hyistä ja josta joudun räpiköimään rannalle vaikka vesikasvit takertuvat jalkoihini ja rannan suopursut haisevat tunkkaisesti nenään. Ja samaa angstia olen potenut muidenkin ihmissuhteiden kanssa: hetkittäin on tuntunut, että suuri osa kaikesta kommunikaatiosta muiden kanssa pelaa muiden ratkaisujen kritisoinnilla, spekuloinnilla ja iänikuisella vatkuttamisella. Ja tietysti harmillisinta on ollut huomata, että olen itse varsinainen vatkuttajien kantaäiti ja käytän huomattavasti aikaa ja energiaa muiden ihmisten asioiden pohtimiseen. Ja mikä ikävintä: huomaan ajoittain aidosti nautiskelevani esimerkiksi omasta äitiydestäni eroavan äitiyden ja sen edustajien irvailemisesta. Mikä on aivan perseestä, etenkin kun itse olen tuoreehkona äitinä herkkä kokemaan arvostelua ja olen joskus pahastunut sukulaisten kommenteista äitiyteeni liittyen.

Eilen lähdin pikkumökille jokseenkin myrtyneenä: lapoin konemaisesti oliiveja, vuohenjuustoa ja muita salaatin aineksia ostoskoriin ja meinasin Alkossa hermosta, kun Fresita ei heti samalla sekunnilla löytynyt. Perillä salaattia riipiessäni ja etukäteisvieras Nassun jalkapallointoilua sivukorvalla kuunnellessani (ehdimme tosin siinä välissä puhua siitä, mistä me tyttökaverit oikein puhuisimme jos emme puhuisi ihmissuhteista ja niiden monimutkaisuudesta. Puhuisimmeko esimerkiksi politiikasta, me älykkäinä ja valveutuneina itseämme pitävät naiset... NOT.) olin vieläkin jotenkin yleis-ihmisvihainen ja suunnittelin mielessäni aivan yksin tehtävää matkaa jonnekin lähelle, ilman että tarvitsisi tavata yhtään ketään, mutta kun mökkivieraaksi kutsutut tytöt putkahtivat valkoisesta portista, alkoi mieliala väistämättä nousta. Ja pian minulla olikin jo kauhean hauskaa, ystävän tuore ihastuminen riemastutti kaikkia, matkakuulumiset, perheasiat, sairaudet ja tulevaisuudensuunnitelmat käsiteltiin samassa lämpöaallossa ja lopulta kotiin päästyäni olo oli kerrassaan onnellinen ja rakkautta täynnä.

Olisi hyvä jos tästä imetyksen vähentämisen ja siitä seuraavan hormonimyrskyn aiheuttamasta mielialan herkistymisestä puhuttaisiin enemmän. Eihän sille sinällään mitään tarvitse tehdä, etenkin kun tajuaa, että tässä eletään nyt ensimmäistä Pemssiä hyvinkin puoleentoista vuoteen, mutta silti minullakin kesti aikansa tajuta, miksi olen niin moody. Onneksi imetyksen vähentämisellä on myös positiivisia keho-mieli-vaikutuksia: ruususen unta uinaileva libido on selkeästi heräämässä. Mikä on ihan mahtavaa ja osin vahvistaa päätöstäni ja haluani asettua jonkinlaiseen keholliseen normaalitilaan joksikin aikaa, ennen esimerkiksi seuraavaa raskautta. En halua, että kehoni toimii pelkkänä lapsentuotanto- ja hengissäpitämisvälineenä useita vuosia putkeen.

Eikä tämä PMS ole vieläkään helpottanut. Mutta nyt kun olen saanut tyttöterapiaa ja osannut nimetä tilani oikein, osaan suhtautua surumielisyyteeni.

Ne kesäyöt

Kallio on jo rauhoittunut juhannukseen, Karhupuiston kukat saavat olla rauhassa, joku soittaa Tivoliaudiosta kesämusaa. Ratikat kolistelevat pysäkille, aina välillä palolaitokselta lähtee autoja ehkä ennenaikaisia kokkoja sammuttamaan. Istumme vihreällä penkillä lehmusten alla, L:n loma on alkanut. Heijaamme unta tapailevaa vauvaa, juttelemme kaikenlaista, nauramme.

Huomenna kärräämme itsemme ja epälukuisen kasan grillattavia asioita pikkumökille, saunomme, vaeltelemme hiekkateillä ja keitämme lipstikoista keittoa, maistatamme vauvallakin. Ja syömme kesän ensimmäistä mansikkakakkua. Seuraavana päivänä nousemme takaisin kotikukkulalle, piknikkaamme pastellitalojen kehässä.

Toivotan kaikille lukijoilleni ja satunnaisille vaeltajille ihanaa, merkityksellistä, lämmintä, vähähyttysistä ja tuoksuvaa juhannusta Ankin sävelin.

Kuu on puolikas

Kuu on puolikas, taivas oranssia, persikkaa, savunharmaata, vauvansinistä.

Mietin ystäviäni, alkaneita prosesseja, muutoshalua, suuria askeleita. Viime viikolla olimme katsomassa tyttöporukalla Sinkkuelämää. Melkein kaikki olivat sitä mieltä, että "ei olisi kannattanut kertoa", vaikka se olikin kupletin juonen takia oleellista, se kertominen. Puhuimme Carrien ja Mr Bigin päätöksestä, Charlotten äitiangstista (elokuvaa katsoessa melkein liikutuin kun Charlotte ja Miranda skoolasivat "äideille, joilla ei ole lastenhoitajaa", hehän skoolasivat minulle!) ja toki elokuvan ylenpalttisen kukkuraisista luksuspuitteista, niiden vieraannuttavasta ja osin vastenmielisestä vaikutuksesta. Myöhemmin Lumis vertasi Sinkkuelämän härskiä kulutuskeskeisyyttä väkivaltakohtauksia sisältäviin elokuviin, joiden mahdollisesta muusta hauskuudesta ja hyvyydestä huolimatta on pakko välillä raottaa silmiään inhoten ja hokea mielessään "tää on vaan elokuvaa, tää on vaan elokuvaa".

Ystäväpiirissä kuhisee. Ollaan ostamassa taloa, mietitään perheenperustamista, puntaroidaan pikkukakkosta, sopeudutaan pikkukakkosen ja uhmaikäisen yhdistelmään, kihlaudutaan, nettideittaillaan, sovitellaan hääpukuja, tunnetaan vetoa aidan toiselle puolen, kokeillaan uusia tapoja elää suhdetta, aloitetaan uusi ura, riidellään ja sovitaan. Seuraan tätä kaikkea kiinnostuksella ja osanotolla, kuten aina. Oma elämä kulkee tällä hetkellä totuttua rataansa, vaikka ajattelenkin ohikiitävällä haikeudella ihastumisia ja uralla kohoamista, muistan varsin usein olla kiitollinen tästä tasaisen onnen virrasta, joka minua ympäröi. Vauva-ajan elämä heittää jatkuvasti eteeni iloa ja lämpöä, kun minulla on aikaa haistella juhannusruusuja ja istuskella nurmella, kävellä pitkin rantoja vaikka koko tuulisen iltapäivän, etsiytyvät uudet tilaisuudet ja ihmiset luokseni. Olen onnellinen siitä, etten ole menettänyt ystäviäni perheellistymisen myötä vaan päin vastoin heitä on ilmaantunut lisää ja monet ovat tulleet entistä läheisemmiksi.

Kuu on puolikas, taivas musteensinistä, napolinkeltaista, ruusua.

Kesäisiä hajamietteitä

Istun tässä kasvihiusvärit tukkaa punaisemmaksi hauduttaen, roseviinilasi näppäimistön vieressä, enkä oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Kesä on ihan mahtava, kuten te armaat lukijani varmasti olette itsekin havainneet. Ajoittain näitä kotiäidin päiviäni vaivannut tyhjyyden tunne on poissa, kun ulkona voi luuhata mielin määrin, tavata ihmisiä kaupungilla tai pikkumökillä, käydä maauimalassa tai lippakiskalla kahvilla. Olen viihtynyt yksinkin (tai siis kaksin, pienokaisen kanssa), vaellellut ympäri Punavuorta ja Kaartinkaupunkia, ihastellut tuoreuttaan kiilteleviä, lähes teollisen kirkkaanvihreitä lehmuksenlehtiä Jugend-talojen edessä, poikennut sisäpihoilla ihmettelemässä, ostanut mehujään ja maistattanut suullisen lapsukaisella.

Kaikkia hauskoja, ärsyttäviä, päivänpolttavia pikku aiheita pyörii mielessä, mutta kun tällä hetkellä paikalle asettumiseen ei tunnu olevan aikaa, niitä ei tule kirjatuksi ylös. Olen miettinyt esimerkiksi "kierrätysdesigniä" aina punavuorelaisia taidekäsityömyymälöitä ohittaessani. Pienissä osuuskuntamuotoisissa kollektiiveissa myydään kaikensorttista veikeää ja vitsikästä: Judovöistä tehtyjä vöitä, soputeltoista tehtyjä olkalaukkuja, LP-levyistä tehtyjä hedelmäkulhoja ja sitä rataa. Useimmat noista esineistä ovat omaan silmääni rehellisesti sanottuna rumia. Kellastuneen harmaasta tietokoneen näppäimestä ei tule kaunista vaikka siitä tekisi hiuspampulan, turvavyön lukko näyttää turvavyön lukolta myös koristaessaan trendikkään graafikko-dj:n kapeita lanteita. Itsearvoisen nokkelankekseliäs esineiden uusiokäyttö muistuttaa mieleeni aina uudelleen erään lapsuuden naapuriperheen, jonka mauton koti oli tietynsorttinen legenda: olohuoneessa komeili hevosenlängistä tehty peili, piironkia koristi hopeoitu aisakello, kiuluun oli ahdettu aikakauslehtiä. Karsean näköistä ja samalla suorastaan pioneerihenkistä niin innovatiivisessa kuin ekologisessa mielessä.

Nämä design-puodit sekä hiukan ärsyttävät että myös vilpittömästi säälittävät minua. Tiedän pienyrittämisestä sen verran, että taidekäsityön myyminen ei hevillä lyö leiville ja paperisota on tuskastuttava. Pitäisi olla joku tosi repäisevä innovaatio, että omien kätten töillä pääsisi edes köyhyysrajan yläpuolelle. Moni näistä pikkukaupoista lopettaa vaivihkaa kun yleisö ei jaksa kuukaudesta toiseen ostaa osuuspankin heijastimista tehtyjä kaulakoruja. Mutta kovasti nämä tuoreet käsityöläiset kyllä jaksavat yrittää ja innovoida: viime vuoden Vanhan joulumyyjäisissä lähes jokaisessa kojussa myytiin erilaisia kangasheijastimia, jotka tosin eivät heijasta kovin hyvin, mutta ovat tavallaan ihan hauskoja. Ja lähes samanlaisia kuin siinä naapurikojussa.

Eniten tuossa kierrätysdesignissä riipii kuitenkin se ihme viherpesumeininki, jonka varjolla täysin turhasta ja siivottoman ylihintaisesta hilavitkuttimesta saadaan eettisempi. Monien kierrätyskoristeiden laatu on myös melko heikko: thaimaalaisesta lintukoristeesta ei tule yhtään kestävämpää tai tyylikkäämpää korvakoruna kuin mitä se on alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, mauttomana ikkunakoristeena ollut.

Jos tätä pohdiskelua ulotetaan koskemaan lastenvaatteita, on niin sanotulla retrolla näemmä täysin ookoo pyytää vauvan bodystä 45 euroa, jos siinä vain on kaikissa sateenkaaren väreissä komeilevia pöllöjä. Pöllöpaidat ovat hauskoja ja oma lastenvaatemakuni on iloisen retrohenkinen, mutta hoitovapaalaisen budjetilla ei totisesti ostella aikuisten vaatteen hintaisia pikkupuseroita, joiden käyttöikä on pari kuukautta. Ja retroa myydään myös käytettynä siivottoman kalliilla, etenkin "aitoa retroa" (joka on terminä paradoksi: kysehän on lastenvaatteiden vintagesta). Huuto.netissä näkee luiruja ja haalistuneita, jopa vähän risoja vaaleankeltaisia kasarihirvityksiä myytävän kympillä-parilla, vain koska niitä voi kutsua vuosikertavaatteiksi. No, näistähän on helppo kieltäytyä vain olemalla ostamatta niitä, mutta ilmiö huvittaa ja ärsyttää silti ajoittain.

Asiasta toiseen: odotan jo innolla, mitä kasvihuoneesta tänä vuonna saadaan. L teki pikkumökille viime kesänä pienen kasvihuoneentapaisen, tai oikeastaan puolentoista metrin korkuisen pleksiseinäisen kaapin mökin eteläseinälle, istutimme sinne silloin tomaattia, mutta koska kasvihuone valmistui vasta keskikesällä ja loppukesä menikin ihan vauvaillessa, en ehtinyt paneutua asiaan hirveästi. Nyt kasvihuoneessa asustaa montaa lajia tomaatteja, kahta munakoisia, kasvihuonekurkkua, vesimeloni sekä paprika. Erityisesti vesimeloni kuulostaa villiinnyttävältä: jos se tekisi edes muutaman makean mähkyrän, olisin onnesta muikea.

Imetystä, julkista ja yksityistä

Nyt kun Lipsi on vinhasti konttaava ja ilman tukea seisova, ensimmäisen hampaansakin kasvattanut yhdeksänkuinen, olen alkanut makustella imetyksen lopettamista. Imetys sujui meillä loppujen lopuksi tosi hyvin, vaikka alussa oli kaikenlaista takkuamista: Liian hidasta painonnousua ja sen aiheuttamia kontrolleja, rintakumin kanssa räpeltämistä, rintaraivarikausi, alkuaikojen syyllisyys siitä, etten "pystynyt" ikinä täysimettämään. Nyt pidän asiaa siunauksena ja toivoisin erittäin lämpimästi, että imetysaktivistit ja -valistajat painottaisivat vielä nykyistäkin enemmän, että *kaikki imetys on hyvästä*, ei siis pelkkä kuuden kuukauden täysimetys. Minua harmitti ja suututti moneen kertaan, kun etsin tietoa korvikkeista, oletettiin jokaisessa laskelmassa ja infolappusessa, että vauva on JOKO täysimetyksellä TAI täysin pulloruokittu. Ja näinhän ei useinkaan ole! Huomattavan moni tuntemistani äideistä on "osittaisimettänyt" (vaikka tuokin termi on minusta vähän niputtava), antanut lapselle pääosin rintaa ja sitten lisäksi korviketta. Ja puhe siitä, ettei lapsen kanssa muka voisi olla lähellä pulloruokkiessa on ihan paskapuhetta (ja ohjeet siitä, miten lasta pitäisi pidellä tiiviissä ihokontaktissa pulloruokkiessa tuntuvat myös silkalta vittuilulta: MITEN MUUTEN pikkuvauvaa muka ruokitaan kuin sylissä, tekevätkö jotkut kenties niin, että vauva makaa sängyssä ja äiti ojentaa sille pulloa käsi pitkänä, pää inhosta pois käännettynä? Tuskin!). Pullottelussa kaikkein parasta oli se, että isäkin pääsi ruokkimaan vauvaa. L sanoi että yksi päivän parhaita hetkiä oli pullottaa aamu-uninen, lämpöinen vauva ennen töihinlähtöä.

Koska äitiyden mukana tuntuu tulevan aimo annos syyllisyytä ja sitä kautta kumpuavaa puolustautuvuutta, muistan muutaman kerran tuohtuneeni näissä imetyshommissa henkilökohtaisesti. Kun vein Lipsua lääkäriin ummetusvaivoissa, lääkäri sanoi "hyvä kun olet alkanut imettää häntä enemmän". En osannut sanoa siihen oikein mitään, eikä asia olisi oikeastaan selvittämisellä edes parantunut, mutta kysehän oli siitä, että ensimmäisellä lääkärikäynnillä (olemme käyneet Lipsun kanssa kolme kertaa yksityisellä melko lailla turhaan: onneksi on vauvavakuutus!) meillä oli käynnissä neuvolan määräämä aktiivinen painonlisäyskausi lisämaitoineen ja toisella käynnillä homma oli saatu tasaantumaan ja olin "melkein täysimetyksellä".

Julki-imetys on tietysti toinen tunteita ajoittain kuumentanut asia. Minä, kuten kaikki tuntemani ja lähes kaikki näkemäni äidit, olen diskreetti ja huomaavainen julki-imettäjä. Olen tätä diskreettiyden periaatetta noudattaen onnistunut silti imettämään kahviloissa, taidemuseoissa ja puistoissa. Ostin heti Lipsin synnyttyä pari-kolme imetyspaitaa, joista homma sujuu ilman sen suurempia exhibbailuja. Nykyään en jaksa käyttää niitä kolmea paitaa, joten tarvittaessa venytän kaula-aukkoa ja peitän rinnan yksinkertaisesti kädellä. Koska sekin on vähän naurettavaa, että imettäessä pitäisi teeskennellä tekevänsä jotain muuta (sitä kai näillä julki-imetyksen inhoajien ajamilla "huivipakoilla" ajetaan takaa). Tosin nyt julki-imetys on vähentynyt sitä kautta, että Lipsi huolii vihdoin kiinteitäkin ja tarjoilen sille erilaisia hedelmämössöjä aina kun vain voin, että tottumus kasvaisi. Nimittäin vielä vapun aikaan kiinteät upposivat todella nihkeästi ja aloin jo miettiä, huoliiko tuo ikinä muuta kuin tissiä, Nannia tai velliä? Mutta siis, tajuan nyt vielä vähemmän kuin ennen, mikä siinä julki-imetyksessä voi olla niin noloa? Istuessani taannoin aurinkoisessa ja lämpimässä Torkkelinpuistossa, ystävä säikähti pelkkää ajatusta, että imettäisin siinä penkillä. En viitsinyt alkaa vängätä (etenkin kun en ollut edes aikeissa imettää vaan lähteä kotiin antamaan tomaattipastaa, joka maistuakseen vaatii lämmityksen), mutta ihmettelin kyllä mielessäni, että olisiko nännin vilahdus oikeasti järkyttävämpää kuin kuseksinta, oksentelu ja naiminen, jota puistossa lämpiminä iltoina harjoitetaan? Mietin aina joskus, että onko imetyksen kiusaannuttavana kokemisessa mukana jotain yleisempääkin naiskehollisuuden ja sen verellis-lihallisuuden inhoa? En muista itsekään juuri sympanneeni julki-imettämistä ennen lapsen saamista (tai siis, ei minulla ollut asiaan mitään erityistä kantaa, mutta kaikki sellainen kotisynnytys-henkinen hippimäisen luomuileva emoideologia äklötti minua aiemmin). Olen tässä imetystaipaleen aikana myös tajunnut sen, että vaikka omaan kehoon on varsin tyytymätön, ei omaa kehoa enää mitenkään voi vihata ja inhota, koska se on kantanut yhdeksän kuukautta elämää ja vielä ruokkinut sitä toiset yhdeksän kuukautta. Tiedän, että "luonnollisuudesta" puhuttaessa mennään aina vaarallisille vesille, mutta on kieltämättä niin, että oma keho on toteuttanut nyt kertaalleen ominaistyypilleen hyvin luonnollisen ja tärkeän tehtävän: jälkeläisen saattamisen maailmaan. Ja sitä kautta itseä kohtaan on luontevasti jotenkin armollisempi.

Kaikesta imetyksen ihanuudesta ja helppoudesta (etenkin jälkimmäisestä: en imetä ideologisista syistä vaan koska olen laiska ja helppouden nimeen vannova äiti. Samasta syystä en käytä kantoliinaa: sen sitominen on liian vaikeaa, kantoreppu on tuhat kertaa helpompi. Äitiys on raskasta työtä ja kaikki helpotukset otetaan ilolla vastaan.) huolimatta haluaisin jo pikku hiljaa lopettaa. Olen laittanut lopulliseksi etapiksi vuoden iän, jos vieroitus onnistuu sitä ennen, hyvä. Olen väsynyt heräämään kolme viiva kuusi kertaa yössä, en tykkää nukkua perhepedissä (nukumme siinäkin pelkkää laiskuuttani: vauvaa on helpompi pitää vieressä syömässä kuin laskea-nostaa-laskea sitä sänkyyn. En henkilökohtaisesti usko varhaisen vuorovaikutuksen vonksahtavan mihinkään suuntaan, nukkui vauva umpiunensa sitten omassa sängyssään tai vanhempiensa vieressä ja olen muutenkin vankka unirauhan kannattaja. Inhoan esimerkiksi kaikkea unista nuhjaamista ja hinkkaamista toisen (aikuisen) vieressä; en saa unta jos minuun liimaudutaan kiinni. Hereillä tapahtuva hellyys onkin sitten ihan eri asia) ja Lipsin imu on niin kova, että rintani kipeytyvät imetyksestä aina ajoittain. Tärkein lopetussyy on kuitenkin ihan muualla: Libidoni on ollut suhteellisen lamaantunut siitä lähtien, kun imetys alkoi. Tämähän on tietenkin luonnollista: ei naiskehon kannata haluta seksiä, kun sillä on avuton jälkeläinen ruokittavanaan (tämän takia lakkasin myös fantasioimasta pikaraskautumisesta uudelleen: jos kehoni kertoo minulle, että nyt on aika imettää, keho on varmasti oikeassa. Ja tällä hetkellä koko raskautumisen himo on painunut jonnekin aika syvälle enkä tykkää pallotella vielä mitään "pikkukakkos"ajatuksia, etenkin kun nämä lapsensaantiasiat ovat korkeemmas kädes: olen onnellinen jos pystymme saamaan vielä toisenkin lapsen, mutta en todellakaan suhtaudu asiaan itsestäänselvyytenä, kuten en mihinkään muuhunkaan tässä maailmassa). No niin, takaisin siihen libidoon. Ihmettelen, ettei katoavista seksihimoista puhuta enempää imetyksen yhteydessä? Miksei? Onko kyse siitä, ettei äidin edes kuulu haluta seksiä, tai että seksi on naiselle lopultakin väkisin nielty lääke ja synnyttänyt nainen on "jo hoitanut seksivelvollisuutensa" eli saanut vauvan? Koska kyllä se järisyttää identiteettiä aika massiivisella tavalla, jos on tottunut murrosikäisestä asti seksuaalisen halukkuuden olemassaoloon, tuntuu jotenkin amputoidulta, kun halua ei äkkiä olekaan. Ja kohdallani on kyse nimenmaan aivokemiasta eikä esimerkiksi siitä, että muuttunut keho tai alarekisteri vaikeuttaisi sänkypuuhia tai "äidin rooli" tekisi olosta jotenkin erilaisen. Eikä seksi ole esimerkiksi sattunut missään vaiheessa ja fysiikka kykenee nautintoon siinä kuin ennenkin. Ja yläpääkin on mukana sitten kun päästään asiaan, mutta en juurikaan ajattele seksiä arkielämässä. Voi olla, että jonkun toisen naisen libido on tällainen aina, mutta itselle nykytila tuntuu siltä, kuin vaimennuspedaali olisi jäänyt päälle. Olen päättäväisesti myös torjunut tätä oloani ja pitänyt mielessä, että jos seksielämä kuihtuu, kuihtuu parisuhteesta jotain aivan erityistä (se syy, miksi ollaan alunperin menty yhteen, osittain). Kuulun muutenkin siihen koulukuntaan joka uskoo, että kannattaa "antaa" silloinkin kun ei niin hirveästi tee mieli: yleensä antaminen muuttuu myös saamiseksi ja juuri seksuaalisuuteen kertyy valtavan helposti erilaisia möykkyjä, jos sitä ei vaali (tarkoitan tällä antamis-jutulla tietysti ihmissuhdetta, jossa vallitsee luottamus ja rakkaus, en tietenkään sitä, että pitäisi antaa kaikille noin ylipäätään, vaikka itseä ei haluttaisi). Haluaisin myös rintani takaisin: vaikka niistä ei ikinä tule samanlaisia, tuntoherkkyys on melko lailla kadonnut, olisi mukavaa nähdä ne muunakin kuin lapsen ruokintavälineinä.

En vain ihan tiedä, miten se imetyksen lopettaminen sitten sujuu. Päiväimetyksiä on helppoa korvata vähitellen kiinteillä aterioilla, mutta maidontuotantoni on vielä sen verran suurta, että rintani pakkautuvat aika täyteen, jos en moneen tuntiin imetä. Öisin sitä tisitystä sitten piisaakin: Lipsi alkoi hylkiä tuttia kun ensimmäinen hammas punkesi leuasta ulos ja nyt öisen rähinän rauhoittaa vain tissi. Tai siis tissi on se helpoin keino: voisin tietysti seistä selkä kyyryssä, lopen väsyneenä pinnasängyn ääressä ja silitellä raivoavaa vauvaa, mutta en öisin jaksa yhtään mitään, paitsi maata. Tietysti tällainen aktiivinen tassuttelu kantaisi piankin hedelmää, mutta vähän silti hirvittää. No, ainakin ensi yö on turvattu: olemme sopineet, että saan nukkua koko yön (patjalla olkkarissa) ja L hoitaa Lipsiä ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tarjota räyhään muuta kuin maitoa.

Ihmeellinen kevät!

Sitä ei ikinä kai tule kyllin vanhaksi ollakseen joka kevät yhtä äimistyneen onnellisen ymmyrkäinen siitä faktasta, että kamala kuolemanvalkea talvi on kadonnut ja tilalla on lämpöä, valoa ja yhteyttämistä tykyttävä kevät. Olen tämän hämmentävän äkkikesän aikana seikkaillut siirtolapuutarhojen scillamerissä, ihmetellyt Kumpulanlaakson koivuissa yhtenäisenä, neonvihreänä pilvenä vellovaa siitepölyä, kokenut trooppisen kevätsateen, nauranut katketakseni hulvattomille kirppiskamoille Flemarilla, kuullut ensimmäisen pääskyn Hesarin yllä, nähnyt seitsemän valkohäntäpeuraa laiduntamassa, melkein törmännyt autolla uroshirveen, kuunnellut haikaroiden parittelua ja jonkin määrittelemättömän yölinnun aavemaisen käheää huutoa, istunut aamiaiset, lounaat ja illalliset auringossa, juonut sangriaa kymmenen aikaan illalla vihreässä laaksossa, kihnuttanut varovasti kynsillä ensimmäisiä hyttysenpuremia nilkoissa, kokannut kastiketta itse poimituista nokkosista, valokuvannut jäkäliä merenrannassa, kuullut öisessä puistossa kitaralla tapailtuja työväenlauluja, hymyillyt pöhkönä onnellisena olentona kaiken kertakaikkiselle ihanuudelle.

Saatuani lapsen, tai jo ennen sitä, raskaana ollessani pelkäsin, että elämästä katoaa se tietty taika. Että kaikesta tulee pelkkää vellin keittämistä ja kestovaippojen pyykkäämistä, käytännönläheisiä keskusteluja imetyksestä, soseista ja tutista vierottamisesta. Ja niinhän on osin käynytkin: elän äitien ikiaikaista vaihetta kiinni pikkulapsen tarpeissa, täytän ja tyhjennän pyykkikonetta, pyyhin naamaa, rauhoittelen ja jynssään alati likaantuvaa syöttötuolia. Valitsen reitit ja kahvilat esteettömyyden mukaan, yritän keksiä meille tikusta asiaa jokaiselle päivälle. Kesän äkkinäinen ryöpsähdys, tapahtumia täyteen ahdettu toukokuu on kuitenkin salamana poistanut kalvavan tyhjyyden tunteen: äkkiä on pikemminkin niin, että tapahtumista pitää valita kiinnostavimmat päältä ja kalenteri täyttyy toinen toistaan viehättävemmistä tapahtumista. Näin loppukeväästä ihmiset muuttuvat ihan toisiksi: paljastuvat lämpimiksi ja yhteisöllisiksi, hymyilevät herkästi tuntemattomillekin, useissa paikoissa vallitsee ääneen lausumaton hyväntahtoisuuden ilmapiiri. Odotan jo Kumpulan kyläjuhlia ja Alppipuiston festareita; tuollaisissa yhteisvoimin pystyteyissä, maksuttomissa tapahtumissa alkaa aina uskoa jonkinlaiseen yhteiseen hyvään. Tiedän, että omakin yhteisöllisyyteni on valtavan vuodenaikasidonnaista: talvisaikaan koen ajoittain tarvetta vältellä kaikkia kontakteja tuntemattomampien kanssa, nyt taas tuntuu siltä, että haluaisin hymyillä lämpimästi jokaiselle spurgulle Hesarilla, möliseville teineille kotikadun puistossa, kakkapommittaville räkäteille ja äänettömille mutta kirveleviä paukamia pisteleville hyttysille. Oi kevät!

Lupiini saavuttaa leikki-iän eli neljä vuotta bloggausta takana

Ajatella, siitä on jo neljä vuotta kun aloitin tämän blogin! Neljä vuotta on ihmiselämässä pitkä aika ja minullekin on tapahtunut vaikka mitä. Vuonna 2006 asuimme Espoossa ja olin vastavalmistunut ja jokseenkin ahdistunut asiaintilaan. Muistan kyllä olleeni onnellinen ympäröivän luonnon vehreydestä, merinäköalasta ja valkovuokkometsistä mutta kaivanneeni silti intensiivisesti pois. Kesän vietin tuskittelemalla työttömyyttäni ja yleistä pysähtyneisyyttä (kuinka hyvin onnistuinkaan tuolloin Lupiinissa painamaan alas angstini: kirjoittaminen on ollut minulle selkeää pyrkimistä iloon), näin jälkikäteen voisi viisastella että sääli, vapaa kesä eikä nähtävästi kykyä nauttia siitä. Loppukesästä tapasin ensimmäistä kertaa bloggajia Viktoriaanisten naisten saaripicnicillä. Vaikka ainakin oma osallistumiseni oli jokseenkin kauhistunut (huvitti kun minua myöhemmin luonnehdittiin tapaamisessa "rauhalliseksi": ei se ollut rauhallisuutta vaan pelosta mykistymistä), mikä ei itselleni ole mitenkään tyypillistä, olen yleensä ensitapaamisissakin aika suvereeni ja ainakin pinnalta katsoen rento ja löydän nopeasti yhteisiä asioita joista hieroa jutunjuurta, sain pienestä joukosta ystäviä, yhden oikein läheisenkin. Syksyllä tapasin lisää bloggaajattaria ompelukerhossa ja yhtäkkiä minulla oli vanhan ystäväpiirin ohella myös uusi, kirjoittavista naisista koostuva.

Vuonna 2007 sain kunnollisen työpaikan ja suunnittelin häitä ja puuhasimme muuttoa Kallioon löydettyämme nopealla tahdilla ihanan asunnon. (Hassua huomata, että tapahtumalistauksena elämäni on ollut varsinaista normien normia kolmekymppisen elämää: valmistuminen, työpaikka, häät, muutto, vauva, mutta silti omissa silmissäni elämäni on ollut kerrassaan ihmeellisen kummallista ja uniikkia). Hektisen ja ihanan kesän jälkeen elämä tasoittui miellyttäväksi arjeksi ja koko vuosi tuntui taaksepäin tarkasteltuna kerrassaan tyydyttävältä ja ihanalta, sellaiselta jota muistelee kaiholla jälkeen päin.

Vuonna 2008 kävimme häämatkalla Kuubassa heti alkuvuodesta. Olin hämmentyneen vaikuttunut tuosta kommunistisesta sokerisaaresta, rakastuin salsaan ja soniin, katselin leveälanteisia, maitokaakaon värisiä raskaana olevia naisia ja mietin, tulisiko meistäkin ehkä vanhempia vai päättäisimmekö pysyä lapsettomina. San Cristobalin hautausmaalla nähdyn, raskaana olevien naisten ja vauvojen suojeluspyhimykseksi korotetun Amelien haudan äärellä tunsin turhautunutta raivoa: haudalta piti kävellä pois selkä edellä lapsionnen turvaamiseksi, mutta minä käänsin selkäni tuohtuneena moisesta typerästä taikauskosta.

Koko lapsiajatus alkoi ärsytellä ja kuumottaa minua: suhtauduin uteluihin ärhäkästi ja esitin kovempaa kuin olinkaan. Puntaroin näitä ajatuksia Lupiinissa (eikä minua lakkaa hymyilyttämästä että kolme tuon postauksen kommentoijaa ovat nyt laillani tuoreita äitejä... niin se elämä muuttuu!), työstin ajatusta hiljalleen eteenpäin. Keväällä aloittamassani terapiassa puin asiaa myös, terapeutti oli ikäiseni nainen joka tuli prosessimme aikana raskaaksi, kuten sitten myöhemmin minäkin. Syyspuoleen törmäilin joka paikassa vauvamahoihin ja samaan aikaan lama alkoi hutkia omaa alaani isolla kartulla. Pelkäsin koko syksyn työpaikkani puolesta ja osittain sen pelon takia päätin aivan tietoisesti, että nyt voisi olla vauvan aika. Mieskin oli suostuvainen: kävimme yhden pikaisen keskustelun ehkäisyn lopettamisesta ja homma oli sitten sillä selvä. Ja koska olen tarvittaessa hyvin paneutuva ja tarkka ja jopa kontrollifriikki, perehdyin hedelmöittymisen ihmeellisiin yksityiskohtiin niin intohimoisesti, että vauva sai alkunsa heti. Ja sitten sainkin uuden stressaamisen aiheen yhdeksäksi kuukaudeksi... heh heh.

Vuoden 2009 alkupuolisko meni raskaana ja uusi elämäntilanne alkoi näkyä myös Lupiinin päivitystahdissa. Lupiini haki (ja hakee edelleen) uutta suuntaansa: en halunnut Lupiinista raskaus- tai vauvablogia (harkitsin jonkin aikaa erillisen vauvablogin perustamista) mutta käytännössä ainakin Lipsun synnyttyä kirjoitukset muuttuivat pitkälti vauva-arjen ja uusien taitojen raportoinneiksi. Näin jälkikäteen tarkastellen raskausaika meni kerrassaan onnellisesti kaikista peloistani huolimatta. Voin pääosin hyvin, pahin raskausoire olivat päänsäryt, jotka jäivät ensimmäiselle kolmannekselle. Samana keväänä kolme läheistä ystävää alkoi myös odottaa vauvaa ja vertaistuki ilahdutti kovasti. Olin nimittäin etukäteen visioinut hiukan peloissani tilannetta, jossa nökötän vauvan kanssa päivät kotona ja kaipaan ystäviäni, joilla ei ole aikaa tavata.

Kesällä sain sitten Lipsin, elämäni paksuposkisen valon. Vauva-arki oli ihanaa ja samalla aivan hurjan pelottavaa ja hämmentävää, en onneksi edes muista kaikkein syvimpiä angsteja kovin hyvin. Valvottuja öitä, vauvan hengityksen kuuntelemista, pitkiä kysymyslistoja neuvolantytölle, pari turhaa lääkärikäyntiä, sikainfluenssa-angstia. Tylsistymistäkin, vittuuntumista äitiysideologioihin ja omituiseen syyllistysmentaliteettiin. Vuodenvaihteessa alkoi helpottaa, Lipsin täyttäessä puoli vuotta se alkoi tuntua jo isolta tytöltä, elämän syrjässä kiinni olevalta olennolta, jonka henkeä ei tarvinnut vaalia hysteerisesti. Vuonna 2010 aloitimme myös lukuisia vauvaharrastuksia: vauvauinnin, muskarin, hieronnan ja värikylvyn. Vauvauinnin lopetimme jo, vaivan ja säädön määrä verrattuna puolen tunnin polskimisaikaan osoittautui kohtuuttomaksi. Eikä Lipsi lämmennyt kannutuksille eikä sukelluksille erityisemmin vaan yleensä tuloksena oli vihainen karjunta. Vauvahierontaankin hierottava oli jo liian iso ja ketterä, mutta muskarista tuli kevätpuoleen minulle ja hyvälle äiti-ystävälle kiva viikottainen rutiini. Rutiineja olenkin kaivannut, tai struktuuria, en pohjimmiltani viihdy kauhean hyvin kotiäitinä. En jaksa vaellella kaupoissa päivästä toiseen (mitä on kyllä tullut tehtyä: vauva tarvitsee aina jotain ja kun on kerrankin aikaa haeskella, kenkien tai kesälakin etsimisestä saa kehitettyä monen päivän proggiksen), onneksi nyt on kevät ja kohta kesä, kesällä vapaa-aika-angsti ei iske juuri ikinä.

Nyt on äitienpäivä ja varastin sen kunniaksi aikaa itselleni tähän bloggaukseen. Vaikka omaa aikaahan minulla on aika paljon: Lipsillä on erittäin osallistuva isä ja rakastavat isovanhemmat ja muutenkin laaja läheisten verkosto, mikä on onni. Omiin läheisiin kuuluvat muiden muassa kaksi esikoisvauvan äitiä joihin olen molempiin tutustunut bloggaamisen kautta. Olemme seurailleet toistemme elämiä aallonpohjista aallonharjoille ja aivan uusille vesille, äideiksi. Vii ja Gata, olette ihan parhaita, vähänkö olen onnekas, että olen tutustunut teihin!

Kaksi kolmasosaa

Lipsi lapsukainen on jo kahdeksankuinen. Miten aika rientääkään, vastahan tulimme kotiin pienen, käppyrässä nukkuvan pähkylän kanssa. Nyt kyseinen pähkylä konttaa käsittämättömällä vauhdilla paikasta toiseen, nousee seisomaan kaikkea vasten, ehtii kaataa roskiksen ja levittää kirjat ympäriinsä heti kun silmä välttää. Kotonaolo liikkuvan vauvan kanssa on yhtä vahtimista: ompeluhommat, jotka eivät tosin aiemminkaan motivaatio-ongelmista johtuen juuri sujuneet, pitää ajoittaa pienokaisen nukkuma-aikoihin, vessassa pitää käydä mieluiten ovi auki, uni on herkkää ja vaatii jatkuakseen hiljaisuutta. Olemme onnistuneet hilaamaan Limpun unirytmiä aiemmaksi typistämällä päikkärit kaksiin, nykyään hän käy nukkumaan siinä kahdeksan-puoli yhdeksän aikaan. Tämän takia en edelleenkään katso televisiota: telkku on makkarissa joka on myös vauvan nukkupaikka. Mitään omahuone-ratkaisuja emme voi asuntomme kaksiouden takia tehdä vaan elintilanamme toimii iltaisin olkkari, keittiö ja halli, jossa tietokoneeni sijaitsee. Siedätän itseäni vähitellen ajatukseen siitä, ettemme voi ikuisesti asua tässä ihanassa 20-luvun kodissa, mutta aiomme sinnitellä toistaiseksi, valmistuuhan remonttikin tuossa parin-kolmen kuukauden päästä. Ja mökkikausi alkaa ihan pian. Olen pohtinut mökkijuttuja myös käytännön näkökulmasta: mikäli aiomme bunkata siirtolaunelmassamme useampia öitä putkeen, joudumme luopumaan ainakin väliaikaisesti kestoilusta. Mökillä ei ole lämmintä vettä saati pesukonetta. Muuten mökki soveltunee pienokaisen kanssa oleiluun koko lailla mukavasti, matkasänky on jo hankittu, lämpöä tulee pattereista ja pesupaikkakin löytyy. Ja naapurustossa on muita pikkulapsia.

Imetän edelleen, tosin alan aistia pikku hiljaa maidon vähenemistä. Jos kaikki käy hyvin, ajattelin imettää jossain muodossa noin vuoden ikään. Muuten meillä syödään velliä, korviketta ja kiinteitä, viimeksi mainittuja tosin melko nihkeästi. Olemme ns pascavegetaristeja, eli entisiä kasvissyöjiä jotka ovat mukavuus-, terveys- ja makusyistä slaidanneet kalansyöntiin ja tähän Limppuakin kasvatetaan. Visioni itse tehdyistä vauvanruuista on lipsunut valmisruokien puolelle, koska Limppu on nirso tyttö eivätkä bataattimössöt uppoa alkuunkaan. Parhaiten maistuvat Hippin kalaruuat ja rahka- tai jogurttipohjaiset hedelmäsoseet. Sain ystävältä vinkin maustaa ruokia voinokareella ja se onkin edesauttanut syömistä. Limppu on edelleen solakka neitokainen joten kaikki ruuan tukevoittajat tulevat ihan tarpeeseen, vaikka neuvolassa ei oltukaan mitenkään huolissaan palleron keveydestä. Mikä onkin hyvä, en haluaisi siirtää minkään sorttisia painoneurooseja lapseen enkä totisesti aio pakottaa syömiseen, luotan siihen, että terve lapsi osaa ilmoittaa nälkänsä.

Yöt ovat aikamoista hulinaa, liikkuminen toi mukanaan levottomuuden, heräilyt ja vihaisen räyhän. Olen sortunut perhepetiin, vaikka onnistuin välttämään sitä aika pitkään. Soitin tässä taannoin, perin väsyneenä MLL:n neuvovaan puhelimeen, josta en rehellisesti sanoen juurikaan kostunut, myötätuntoinen nainen langan päässä alkoi tosin kysellä heti, onko minulla ystäviä (on, paljon), vertaistukea (on, paljon) ja olenko masentunut (en, mutta univelka vituttaa). Oli ehkä vähän hassu fokus, olettaa että vauvan uniongelmat sijaitsevatkin pääni sisällä. Varmasti siinä mielessä kyllä, että vauvathan tapaavat valvottaa vanhempiaan, mutta en silti pitäisi vinkkien kyselyn tarvetta minään psyykkisenä häiriönä. Ostin unihulinoiden ilmettyä kirjan Pehmeä matka höyhensaarille, mutta koska poden kasvatusopaslaiskuutta, en ole saanut kauhesti opusta tankattua.

Siirryimme vaunuista rattaisiin, koska Limppu kohotteli vaunuissa itseään jatkuvasti istuvaan asentoon (aikamoinen suoritus vauvaolennon vatsalihaksilla) eikä hän muutenkaan juuri nuku vaunuissa, ellemme sitten kärryttele juuri päiväuniaikaan. Systeemi on toiminut hyvin, rattaista näkee ympärille ja pehmeä toppapussi suojaa jalkoja melkein yhtä hyvin kuin vaunukoppa. Tänään, reissatessamme ystävää ja tämän vauvaa tapaamaan, onnistuimme semivahingossa sijoittamaan kahdet päiväunet kerrassaan nappiin: ensin Limppu nukkui koko menomatkan ja sitten koko tulomatkan.

Kohta on ensimmäinen vappu perheellisenä. Aiomme mennä kuuntelemaan Vallilan tangoa ja seuraavana päivänä piknikille. Olin tangoamassa myös viime vuonna, sikiö-Limppu innostui musiikista niin, että potkaisi myös kummitätiään kämmeneen. Minulla on jo vuosia ollut mielikuva itsestäni työntämässä lastenvaunuja aurinkoisella Hakaniemen torilla vapunpäivänä, pian se toteutuu, ainakin jos aurinko suvaitsee paistaa. Ja paistoi taikka ei, aion ostaa Lipsille viipperän vaunuja koristamaan.

Oikeus ärsyyntyä mummoihin

Juttelin tässä taannoin irkissä huonosta omatunnostani, mitä tulee vanhuksiin tuskastumiseen. Kun ne liikuttavat olennot ovat jo niin hauraita eivätkä enää aivan tässä maailmassa. Ettei niiden omituisuuksiin saisi siksi kypsyä, vaan pitäisi olla pitkämielinen ja jalo, aivan kuten lasten suhteen. Muuan ystävä huomautti osuvasti, että miten niin vanhuksia muka koskisi jonkinlainen koskemattomuus, sehän on eräänlaista kiltteysrasismia sekin, että jäävää jonkin ihmisryhmän mielessään arvostelun yläpuolella olevaksi. Tästä voimaantuneena kerronkin muutaman mummoanekdootin viime päiviltä (viimeisen naulan tähän teksti-arkkiin löi tätsä, joka mulkoili minua rumasti Ateneumissa kun imetin... hyi kauhea, tissi näkyvillä! Luulin vielä vetäytyneeni mahdollisimman hämyiseen nurkkaan tissityspuuhiin ja kuvittelin, että lapsukaisen itku rassaisi paljon enemmän kuin rintavaon vilahdus. Olen huomannut, että monet vaihdevuosi-iän ylittäneet naiset suhtautuvat imetykseen vähän pervojen touhuna, ehkäpä siksi, että heidän omien lastensa vauva-aikana imetykseen ei vähääkään kannustettu ja äitiyslomakin oli hyvin lyhyt.)

Ne mummot? Aluksi heitän tähän sellaisen pienen varoituksen että ilmaistessani tuskastumista mummoihin en välttämättä tarkoita armaan lukijan kultaista isoäitiä. Enkä muutenkaan _kaikkia_ mummoja. Tyylini kirjoittaa nyt vain on tämmöinen kun olen ärsytetty: poleemisen yleistävä. Vaikka noin muuten inhoankin sanontaa "vastuu siirtyy kuulijalle" (kieroa savolaisläppää ja vastuunpakoilua) blogeissa se pitää hyvin paikkansa. Että jos tulee paha mieli tai jotain, voi olla lukematta.

No niin, ne mummot! Mehän asumme perheinemme vanhassa talossa, jossa on paljon pieniä asuntoja. Kuten monissa vastaavissa, asuu tässäkin talossa monen monta mummoa. On pikkumummo, hammas-mummo, mykkämummo ja kissamummo ja toisissa rapuissa vielä lisää mummoja. Normaalisti jaksan mummoja varsin hyvin, juttelen ilmoista ja remontin hankaluudesta, pidän ovea auki ja muistan sanoa hein sijaan päivää. Tiedän, että pikkumummo on aikoinaan väittänyt alakerrassa paistettavan ihmislihaa ja että hammas-mummon suun näkeminen tekee pahaa. Ja että mykkä mummo haluaa kovasti neuvoa ja opastaa esimerkiksi pyykinpesussa - miimisesti. Ei näissä mitään. Kissamummokin on mukava, haluaa aina jutella meidän Massisestamme ja kertoa oman kissansa kuulumisia ja päivitellä sitä, miksi edellinen perhe luopui hänen kissastaan (tätä ollaan puitu usein, enkä ikinä kehtaa sanoa, että olisit iloinen, muutenhan sinulla ei koko kissaa olisi ja sitäpaitsi kai se on parempi että eläimestä luovutaan pitovaikeuksien takia kuin vaikka viedään se piikille tai dumpataan metsään).

Koska tähän pitkään kestäneeseen ja koko talon myllänneeseen julkisvuremonttiimme liittyy myös ikkunoiden vaihto, toivotaan talon asukkailta ikkunanedusten suojaamista muovein tai pahvein. Meillä ikkunat on jo luojankiitos vaihdettu, viimeistelytyöt ovat kesken (tämän takia pakenen joka ikinen arkipäivä kotoani ennen yhtätoista: sen jälkeen tänne paukkaa huomioliiviäijiä neljäkin kerrallaan) mutta isoin urakka on ohi. Sen sijaan kissamummon ikkunoita ei oltu vielä pääsiäisen aikaan vaihdettu, joten pitkänäperjantaina ovikello alkoi rinkua aamusella pitkään ja hartaasti. Koska emme loma-aikoihin juurikaan pukeutumiseen panosta, hilluimme täällä koko perhe enemmän tai vähemmän salonkikelvottomina: kuka ilman paitaaa, kuka tahraisessa, väärinpäin olevassa yöpaidassa, kuka pelkissä vaipoissa. Koska ovikello vain jatkoi, avasimme oven. Siellä oli kissamummo joka astui siekailematta sisään ja alkoi voivotella ja päivitellä remontin kauheuksia, pölyä ja melua, tiileen asti hiottuja ikkuna-aukkoja ja naapureiden kärsimyksiä. Komppasimme mummon valitusta, vaikka minua vaivihkaa ärsyttääkin talomme valitus- ja nillityskuoro ja kapinanlietsonta. Hei oikeasti nyt, tämmöistä remonteissa on! Rutista toki saa, mutta vääryydentunne ja vilpin epäileminen (ja duunareihin kohdistettu rasismi: virolaiset työmiehet ovat eräänkin naapurin puheissa "murjaaneja") on jo ihan naurettavaa. No, mummo vain jatkoi tuskitteluaan ja arvasimme melko pian, että meiltä toivottiin apua ikkunoiden suojaamiseen. Lupasin, että tulemme maanantaina suojaamaan ne ja aloin vihjailevasti heilutella käymistilassa paisuvaa hiusväripurtiloani (jossain vaiheessa olin käynyt myös tempaisemassa väärinpäin olevan äidinmaitotahraisen yöpaitani päälle aamutakin) ja mainitsin, että nyt pitää värjätä tukka, ennen kuin väri menee pahaksi. Tämä ei mummoa häirinnyt vaan hän jatkoi jaarittelua asuntomme entisistä asukkaista ja myös oman asuntonsa vastaavista: lääkäriä ja tuomaria oli asunut, oliko se nyt vuonna 85 vai 86 vai sittenkin vuonna 75. Ja kun ei ihmisiin voi luottaa, hänelläkin on useampi turvalukko ja silti pelottaa. Ja miten se kissa suhtautuu kun ikkunamiehet tulevat? Hoimme vähän väliä papukaijamaisesti "tullaan sitten maanantaina auttamaan" ja suunnilleen puolen tunnin toistelun jälkeen mummo poistui asunnostamme ja pääsimme viettäämään pyhäpäivää omissa oloissamme.

Maanantaina menimme sitten auttamaan. Paikalla oli myös mummon nuorempi sukulainen. Emme saaneet laittaa ikkunoiden eteen suojamuovia, "koska kissa voi syödä sen" vaan haimme (tai L haki) käytävästä pahvirullan. Olin luonnollisesti ottanut Lipsin mukaan rintarepussa ja siitä riittikin päiviteltävää, että miten kissa nyt suhtautuu ja nyt se säikähtää lapsen itkua (Lipsin kikattaessa ja kissan köllöttäessä kissamaisen tyynenä) ja miten ikkunoiden laitto nyt onnistuu. Kaksi naista säpsähteli ja parahteli aina kissan liikahtaessa, mutta kummallekaan ei tullut mieleen laittaa sitä toiseen huoneeseen edes suojapahvien kiinnittämisen ajaksi. Aloin tuntea olevani jossain omituisessa farssissa ja vaihdoin L:n kanssa pari ympyräsilmäistä katsetta. Kissasta, joka oli tosiaan rauhallinen ja lötkö maatiaiskissa, pidettiin jatkuvaa melua ja koko se koohotus sai minut miettimään, että tässä on nyt tulkittu koko kissan ominaislaatu vähän omintakeisesti, kun itse näen kissat pääosin melko vetäytyvinä ja itseriittoisina olentoina, jotka ylenkatsovat kaikensorttista touhotusta ja puljaamista ja vetäytyvät hässäkän tullen mieluiten vaatekaappiin nukkumaan. Tai sitten oli kyse siitä melko surullisesta tosiseikasta, että kissa korvaa ihmissuhteita. Näitä näkee ja kuulee aina joskus: kissoja vauvan- tai kumppaninkorvikkeina, hellittyinä ja rakastettuina mutta samaan aikaan jotenkin ahdistavasti väärintulkittuina. Vaikka mikä minä olen arvostelemaan, kaipa pääasia on, että osaa rakastaa elollista olentoa... eikä kaikille ole suotu ihmiskontakteja.

Päivittelyn, puljaamisen ja touhotuksen jälkeen homma oli hoidettu. Saimme palkkioksi suklaata ja kahvia ja monet kiitokset, sekä minä huonon omatunnon häijyistä ajatuksistani. Huomasin, että mummoudessa minua rasittaa eniten se kapeutuneen elämänpiirin ja mahdollisesti hiipivän seniliteetin kylkiäisenä tuleva ääääretön itsekeskeisyys. Minulla on useampikin iäkäs sukulainen, joiden jorinaa entisen työkaverin avovaimon tyttären mustasta miehestä ja mökistä Paltamossa vai oliko se Valtimossa on täysin mahdoton katkaista. Edesmennyt isotätini oli tässä lajissa mestariluokkaa: mitä tahansa hänelle kertoi, vaikka nyt että oli muuttanut kaupungista toiseen, alkoi isotäti taivastella asuneensa viidessä kaupungissa elämänsä aikana, viidessä! Mummot myös lötkäyttelevät asiattomuuksia usein vailla minkäänlaista suodatinta: Kissamummo haukkui tyttärensä lihavaksi ja oma, myös edesmennyt mummoni kommentoi minun ja äitini painokäyrää aivan estottomasti. Ja toki on olemassa monenlaisia mummoja, ei siinä mitään. Minä vain olen kohdannut eniten tätä lajia.

Olen pääsiäisen jäljiltä muutenkin vähän äkeä. Kyseisen ristiinnaulitsemisjuhlapyhän aikana minua muistutettiin siitä, kuinka pilasin perheen hotellireissun viisivuotiaana pelästyttyäni isän humalatilaa sekä aiheutin lähes ydinkatastrofiin verrattavan hätätilan laittamalla sukujuhlissa kuullottamaani sipuliin ripauksen paprikamaustetta. Juhlissa jouduin myös istumaan jonkin aikaa tyhjän panttina tilanteessa, jossa yksi party animaleista makasi silmät kiinni, vihaisen näköisenä sohvalla ja kaksi muuta surffasi hervottomasti kikattaen 90-luvun hassuja bändejä Youtubesta (ja kuulin tietysti arvioita äitiydestäni ja jouduin vakuuttelemaan, että kyllä, vietämme myös kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa ja itse asiassa olin eilenkin tyttöjen kanssa rimpsalla, eikä muuten ollut eka kerta. On hassua tulla määritellyksi lapsestaaan irrottautumaan kykenemättömäksi supermammaksi kun itse potee aina silloin tällöin huonoa omatuntoa omasta bilejalastaan, joka ei osoita laantumisen merkkejä...). Juhlat olivat loppuviimein oikein mukavat, mutta tein ainakin sen periaatepäätöksen, että tulevissa juhlissamme tietokone pysyy visusti kiinni, nettiä voi katsella sitten omalla ajalla.

Joo. Oli mulla vielä muutakin, mutta antaapa odottaa seuraavaan kertaan.

Turun muna

Olemme olleet ensimmäistä kertaa perheen kanssa reissussa, ihan Turussa asti. Menimme Turkuun junalla puntaroituamme ensin laina-autoa ja todettuamme sitten, että säädöksi menisi. Varasimme junasta mainioksi osoittautuneen perhehytin, kaarevan yksityisvaunun jossa on kuusi (?) paikkaa, pieni leikkinurkkaus ja pöytä. Vaunut jätettiin niille varattuun tilaan varsinaiseen vaunuun, Limppu kannettiin kopassaan hyttiin. Seinää koristivat Richard Scarryn kissat, jotka naurattivat Limppua paljon hartaammin kuin mikään ikkunamaisema. Junamatka sujui hyvin, satunnaista ränkkää lääkittiin hytkyttelyllä rintarepussa (toimii aina) ja lopulta reppuun nukahdettiin. Koska reissumme suuntautui Kylpylähotelli Caribiaan (en jaksa lakata vääntämästä tästä latteudesta vitsiä: toissa vuonna olimme Caribialla, nyt Caribiassa... vielä siellä Kuubassa pohdimme aika vakavastikin vaihtoehtoa, että meistä tulisi lapseton pariskunta. Tai siis että jatkaisimme sellaisena olemista. No, samana vuonna pistettiin kuitenkin pulla uuniin joten voi sanoa, että vaihtoehto punnittiin ja ei-tyydyttäväksi havaittiin. Kaltaistani osa-aika-kontrollifriikkiä rauhoittaa ajatus siitä, ettei lapsen tulo ole ollut itsestäänselvä päätös vaan sitä on makusteltu joka puolelta ennen päätöksen lukkoonlyömistä), otimme juna-asemalta taksin. Itse asiassa käytimme reissun aikana taksia kolme kertaa ja kaikilla kerroilla meillä oli todella mukava taksikuski. Se turkulaisten ylimielisyys-kliseestä.

Kylpylähotelli Caribia on hassu, kasariruma rakennus opiskelijakylän vieressä. Sisäpuoli on miellyttävämpi vaikka tiettyä nuhruisuutta ja kuluneisuutta havaitsee. Huoneemme oli pieni ja kompakti, saimme sinne myös matkapinnasängyn, mutta ekan alkuyön pelkoitkuränkkä sai meidät turvautumaan perhepetiin molempina öinä. Olihan katossa sitäpaitsi tuuletin, tuo jännittävä kieppuva asia, jota Limppu tuijotti hymisten ja inisten. Ensimmäisenä päivänä emme poistuneet hotellista: taivaalta tuiskutti räntää ja päätimme vihkiytyä kylpyläosaston iloihin. Valloitimme rantatuolin ja asetimme Limpun kantokopassaan lattialle. Toinen meistä vahti palleroa ja luki kirjaa, toinen seikkaili altaissa. Vaikka vedessä luttaaminen oli hauskaa (vesi on niin sanotusti elementtini: olen aina rakastanut vedessä lillimistä ja erityisesti lämminvesialtaissa tulee sellainen olo, että olen palannut kohtuun ja tällä kertaa te ette minua ulos kaiva... en aikoinani suostunut syntymään usean päivän yrityksestä huolimatta, joten kauas juontaa tämä kiintymykseni veteen, eh heh), ei erilaisten putousten alla jaksanut hillua mitenkään loputtomiin. Hauskin oli ulkoallas virtauksineen: oli mukavaa seistä lämpimässä vedessä, lumi hartioille sataen. Saunaosastoon en oikein ehtinyt vihkiytyä: höyrysauna oli miehille ja naisille yhteinen ja siksi melkein pilkkopimeä. Pidän Mäksän saunasta enemmän. Lopuksi puimme Limpun naurettavan pieniin uimapöksyihin ja uitimme sitä matalassa lastenaltaassa. Limppu tykkäsi lillumisesta ja yritti heti saada suuhunsa itsensä kokoisen värikkään vesimyllyn. Voi vauva-ajan iloista epärealismia ja ennakkoluulottomuutta!

Koska Caribia on vähän syrjässä, emme edes harkinneet syömistä muualla vaan turvauduimme Vanha Havanna-nimisen ravintolan antimiin. Paikka ei ollut Havannaa nähnytkään, stereoissakin soi jotain hemmetin Laura Voutilaista. Kuten hiljattain Kuubassa käynyt ystävä totesi, Havanna ei nimenä ole ravintolalle kovin mairitteleva: kuubalainen ruoka on luvalla sanoen paskaa: riisiä, papuja, keitettyjä vihanneksia ja uppopaistettua kalaa eikä lainkaan mausteita, eli tässä mielessä turkulaisravintola kyllä ylitti esikuvansa. Lihatonta ruokaa ei listalla juurikaan ollut, joten valitsimme fantasiapitsat. Limppu jaksoi hyvin syöttötuolissa ja keräsi monta hymyä. Enkä minä kerännyt yhtäkään mulkaisua, vaikka join viiniä kumpanakin iltana (ehdottomasti paras puoli raskaana olemattomuudessa on, että saa juoda viiniä).

Aamiainen oli hyvä, hotelliaamiaiset ovat muutenkin ihan mahtavia. Parempi puoliskoni riehaantui lätyistä, minä taas erilaisista miljoonista myslivaihtoehdoista ja karjalanpiirakoista. Olen aina irvistellyt hotelliaamiaisten kaurapuurolle (kuka voi olla niin masentava puritaani-tylsimys, että syö HOTELLISSA KAURAPUUROA, sama tyyppi varmaan herää aina kuudelta aamulla, juoksee puolimaratonin ja hieroo itseään lumella ja käyttää kaikki vapaahetkensäkin esimerkiksi kuolleen kielen tai kalligrafian opetteluun), mutta tällä kertaa söin sitä kaurapuuroa itse, koska tarjolla oli kaikkia ihastuttavia oheis-törsteitä, kuten hilloa.

Turussa satoi oikeastaan jatkuvasti räntää, mutta se ei haitannut. Vaeltelimme ympäriinsä, kävimme kerrassaan lumoavassa Vanhassa kauppahallissa, jossa oli kotoiseen Hakiksen halliin nähden se etu, että kaikki tavara sijaitsi yhdessä kerroksessa ja käytävät olivat vähän leveämmät. Bongasimme kauppahallimuseon vitriinin, johon oli lavastettu vanhan ajan sekatavarakauppa. Ja ostimme tietysti pari mahdollisimman tyhmää korttia aiheella "Kyllä määäkin Turuuus" tjsp, joita piti lähettää eteenpäin. Piipahtelimme kahviloissa ja pienissä putiikeissa, ostin itselleni koreankirjavan tiskirätin ja kukanmuotoisen piparimuotin mentaliteetilla iloa pienestä ja halvasta. Myllysiltaakin kävimme ihmettelemässä, se oli tosiaan oudosti notkolla. Yleisen kauneuden ja hyvän fiiliksen kruunasi Turun kaupunginkirjasto, jonka laajalla lastenosastolla kävin imettämässä kaikessa rauhassa. Hitto vie, ettei Helsingissä ole vastaavanlaista ihanaa keskustakirjastoa! Löysin mummoiselta lähetyskirppikseltä kaksi hamettakin hyvin halvalla.

Sitten pulikoimme lisää. Ja söimme. Ja lepäilimme hotellihuoneessa. Lipsi sai matkapinnasängyssä yöllä pelkoitkukohtauksen, joten siirsimme sängyt kiinni seinään ja nukuimme perhepedissä. Oli kyllä kätevää, tissit jatkuvasti vauvansuun ulottuvilla. Eikä seitsenkuukautisen kohdalla vahinkotukehduttaminen enää pelota, eikä vauva toisaalta pääse unipussissaan kauheasti liikuskelemaan.

Seuraavana päivänä tapasimme Turun kirjakahvilassa ystävän sekä tämän vuoden ikäisen tyttären. Oli hassua tajuta ajankulu: pitelin samaista tyttöä sylissäni viime vappuna, silloin se oli pienenpieni vauva, nyt iso tyttö helmihampaineen ja pitkine hiuksineen. Kirjakahvila vaikutti kiinnostavalta, mutta en siinä tilanteessa ehtinyt juurikaan kirjavalikoimiin tutustua. Turku on kyllä kaunis kaupunki, erityisesti reitti Caribiasta yliopistoalueen ja kirkon ohi keskustaan on aivan lumoava: puutaloja, vanhoja kivitaloja, puistoa ja puolen tunnin välein soivat kirkonkellot. Jos minun olisi pakko muuttaa Helsingistä (en tosin keksi tällaista pakkoa), voisin ajatella asuvani Turussa. Turussa on vanhan pittoreskin suloisuuden lisäksi myös korkeita taloja ja oma viihtymis- ja onnellisuusprosenttini nousee heti kun maisema ei ole liian avoin.

Kotimatkakin sujui pääosin ränkkäämättä, perhehytissä oli vaivatonta imettää ja ihmetellä alkukeväistä maisemaa ja sitä faktaa, kuinka suuri osa Suomen maasta on ihan silkkaa landea.

Pikku tyyliniekat

Olen aloittanut tämän postauksen näköjään jo viikko sitten, mutta kaikensorttisten touhujen ja ikävyyksien (tai oikeastaan vain yhden, Limppu oli viikolla ekaa kertaa kipeänä, oksutaudissa) ristiaallokossa tekstiä tulee näköjään näin harvakseltaan. Tänään lauantaina kävin kerrassaan mainiossa tapahtumassa, lastenvaatteiden kierrätystapahtumassa Leikkipuisto Linjassa. Paikka oli täynnä paitsi eri-ikäisiä lapsia vanhempineen, myös luonnollisesti vaatteita, kasoittain vauvojen ja taaperoiden vaatteita. Koska havahduin tapahtumaan myöhään, en tajunnut viedä mitään mukanani (mikä harmittaa nyt, meillä on valtavat varannot vintillä) ja paikan päällä sorruin kaiken maailman ihanuuksiin, kuten mustavalkoraidallisiin bodyihin (musta on vauvalla tavallaan tosi hauska väri) ja jarrusukkiksiin sekä pinkki-punaraidalliseen kypärämyssyyn. Ja levottomaan, sateenkaarenkirjavaan banaanileluun, joka rapisee, napsuu ja kilisee ja panee arvelemaan minkälaisia pingviinilappuja lelusuunnittelijoiden kielten alla muhii.


Nyt kun näitä vauvaharrastuksia on tullut elämään ja muutenkin ystäväpiiriin on pulpahdellut pienokaisia, alkaa huomata, että vastoin aiempaa luuloani vauvat ovat paitsi eri näköisiä, myös eri tavoin puettuja. Vauvamuskarissa on hauska katsella erilaisia vauvakostyymeja ja arvuutella esimerkiksi sukupuolta: Osa äideistä pukee lapsensa selkeästi sukupuolineutraalisti, jotkut taas hyvinkin korostavasti. Sitä havainnoi myös, miten ihmiset pitävät erilaisia pukeutumisratkaisuja oman vauvansa kohdalla parhaimpina tai kätevimpänä. Jotkut eivät käytä potkuhousuja vaan ikäänkuin aikuismaisempia asuja, joillain on pelkkää Ruskovillaa, joku suosii kokopotkupukuja. Me kuulumme viimeksi mainittuun, Limpulla on lähes aina kotona päällään kokoasu, kuten myös neuvolaan ja vauvauintiin lähdettäessä. Kun lähdemme muuten liikenteeseen, esimerkiksi sinne vauvamuskariin, laitamme päälle jotain vähän hiotumpaa: nyt suosikikseni on noussut yhdistelmä, johon kuuluu body, sukkahousut ja päälle plyysihousut. Tämä asu on samaan aikaan mukava ja kuitenkin vähän panostettu. Koska kyllä vauvan vaatteisiin panostaminen on yllättävän tärkeää oman fiiliksen kannalta, vähän kuten sekin, että kodin vallanneet vauvantarvikkeet edes jossain määrin miellyttävät omaa silmää. Mietin asun yleensä valmiiksi jo edellisenä iltana (ai miten niin olen kotirouva) jo siksikin, että muskari on melko aikaisin meidän rytmillemme ja yleensä lähtö tulee suoritettua pikana.

Limpun ollessa vastasyntynyt, olimme melko ulalla siitä, millaiset vaatteet ovat parhaita. Monissa äitiyspakkauksen pienessä bodyssa oli esimerkiksi sidottavia nauhoja, jotka huomasimme hyvin pian kerrassaan konstikkaiksi ja ärsyttäviksi. Samoin joissain potkuhousuissa oli avoimet jalkaterät, jota ihmettelimme kovasti. Pikkuvauvan jalka on ihan pallurainen pullura, sukan pitäminen sellaisessa on melko mahdotonta. Aloimme lajitella ei-pinoon narullisten ja terättömien lisäksi vaatteita, jossa napitus on takana, ahdas kaulus, korkealle nouseva paidanhelma tai liian kovaa kangasta. Käytimme pääosin muilta saatuja vaatteita, Limppu vietti suuren osan aikaansa harmahtaviksi haaltuneissa ja kuluneissa, vaaleissa kokopotkupuvuissa, jotka juuri kuluneisuutensa takia olivat hyvin mukavia. Jotenkin koko pynttääminen tuntui alussa ihan toisarvoiselta, sitä oli niin paniikissa kaikesta muustakin.

Sitten, kun ensimmäiset isommat vaatteet piti hommata (toki meillä oli valtaisat kasat saatuja vaatteita, isompiakin, mutta kasa hupeni kun tiesimme paremmin, mikä on käytännöllistä ja mikä ei), aloin ostaa omaa värisilmääni miellyttäviä potkupukuja ja bodyja. Löysin myös Huuto.netin riemut, jopa hiukan liiallisessa määrin. Postiluukusta alkoi kolahdella kanarianlinnunkeltaisia, herneenvihreitä, kirsikanpunaisia ja karhunvatukanliiloja vaatteita, printtikuosisia ja ihanan kirjavia. Olenkin päästänyt rakkauteni värejä kohtaan vauvan kanssa täysin valloilleen. Pukeudun itse pääosin tummiin vaatteisiin, piristän asua aina jollain kirkkaalla, mutta pohja on musta. Se on tällaiselle pyylevälle kolkyt ja risat -äiti-ihmiselle ihan luonteva valinta. Tunnen yli kolmekymppisiä naisia, joille sateenkaarimekot ja pompulapalmikot sopivat, mutta itse en missään nimessä kuulu kyseiseen ryhmään. Sen sijaan Limpun puen usein sateenkaareen aivan sananmukaisesti: löysin kirpputorilta sikahalvan kokopotkupuvun, jossa komeilevat kaikki Pride-marssin värit.

En osaa sanoa, pukisiko Limppua kuinka eri tavoin, jos hän olisikin poika? Vauvatouhut houkuttelevat ihmisistä usein esiin rasittavan konservatiivisia kieppejä ja on hassua, miten huomaa itsekin feministinä usein oikein aprikoivan sitä, kumpaa sukupuolta se ja se pötkylä muskarissa nyt mahtaisi edustaa. Vaikka asialla ei ole hitonkaan väliä! En kyllä osaisi itse kuvitella pukevani pojalle pinkkiä, mutta muuten revittäisin varmaankin yhtä kovilla värikierroksilla pojankin kanssa. Ja sitäpaitsi: jos meille jonain päivänä tulee toinen lapsi, sehän voi olla poika. Eikä sille ruveta ostamaan uutta arsenaalia vauvanvaatteita vain siksi, että joku saattaisi luulla sitä tytöksi. Viime vauvauinnissa Limpulla oli poikkeuksellisesti päällään siniset, liian isot uimahousut (varsinaiset uimahousut olivat kateissa kunnes löytyivät kahden kaljapullon välistä, ehhehhee, harmi, etten napannut kuvaa ja lähettänyt Paskamutsiin, kuten ystävä ehdotti) ja niiden housujen takia häntä puhuteltiin pikkumieheksi. En edes pidä koko housuista, en oikein jaksa muumikuoseja, mutta kaikki tyttöjen uikkarit olivat vielä tuhat kertaa imelämpiä, joten nappasin kiireessä neutraaleimmat.

Huomenna olemme menossa erään pikku sukulaispojan synttäreille. Ajattelimme repäistä ja pistää mekon asemesta Limpulle päälle vihreän hirmulisko-haalarin, jonka ystävä toi syksyllä New Yorkista. Se on kerrassaan hulvaton vaate selkäruotoineen kaikkineen!